Parhaat muistot liittyvät koettuun iloon, ja parasta iloa on tietysti vahingonilo. Eräs reippaista ryhmänjohtajatovereistani oli viinaan menevää sorttia. Eräänä yönä ollessaan täyttämässä komppanian päivystäjän vastuullista tehtävää reipas korpraalimme tuli heittäneeksi huiviinsa limupullollisen pontikkaa. Prikaatin päivystävä upseeri löysi aamuöisellä kierroksellaan sankarin sammuneena päivystäjän pulpetin äärestä ja herätti koko komppanian. Ensin alkoi aseiden inventointi ja rumbaa jatkui koko seuraavan päivän. Koko ryhmänjohtajakaartia epäiltiin öisestä bilettämisestä ja kun tunnustuksia ei alkanut kuulua, kuulustelijaksi ilmaantui pataljoonankomentajamme, everstiluutnantti, joka oli koko prikaatin kakkosmies. Seisoimme alikessut ja korpit rivissä kuin kuolemaan tuomitut sotaherran tuijottaessa jokaista vuorollaan teräksisillä silmillään poraten suoraan silmien kautta takaraivoon. Siinä tuli syyllinen olo ja kurkkua kuristi, vaikka omatunto olikin kyseessä olleen asian suhteen puhdas. Erinäisten vaiheiden jälkeen korpraali sai rangaistuksensa vakavasta palvelusrikkomuksesta ja muiden päälle jäi varjo koko lopulle palvelusajalle. Myöhemmin tuo samainen everstiluutnantti on tehnyt vaikuttavan sotilaallisen ja yhteiskunnallisen uran ja kohonnut urallaan kansanvallan korkeimmille portaille. Muutenkin osoittautunut tekemisissään kelpo äijäksi. Muutama vuosi sitten hän kuitenkin kärysi ratista. Lukiessani asiasta aamu-hesarista tunsin väkisinkin lievää suurempaa vahingoniloa. Hauskin tapaus on varmaankin eräällä metsäleirillä sattunut episodi, missä eräs hieman suupaltimpi ja tulisieluisempi alikersantti oli suivaantunut eräälle toisen joukkueen hieman vanhemmalle kaverille, kun tämä oli jättänyt kipinävuoronsa hoitamatta. Tämä toisen joukkueen tyyppi oli teltassamme vain sen yhden yön (en muista miksi) ja oli jo häipynyt kun sankarimme hra alikersantti palasi teltalle raivoissaan edellisyön kylmästä herätyksestä. Lisäksi leirillä kiertänyt sotilaspastori oli juuri silloin meidän teltassamme jututtamassa varusmiehiä. Oli jo ilta joten teltassa oli melko hämärää, sattumalta sekä herra sotilaspastorilla, että tällä kipinävuoronsa mokanneella varusmiehellä oli molemmilla hieman kaljuuntunut päälaki ja tummahkot hiukset. Joten eikös meidän alikersanttimme luullut sotilaspastoria täksi kipinänsä mokanneeksi varusmieheksi ja aloittanut ennenkuulumattoman haukkumisen ja huutamisen sarjatulen. En muista vuodatusta tarkkaan, mutta sotilaspastori sai todellakin kuulla kunniansa. Henkilökohtaisia loukkauksia kaljuuntumisesta, motivaation puutteesta, sotilaskunniasta ja melkein kaikesta mahdollisesta ryöppysi alikersantin suusta varmaan kolmen-neljän minuutin ajan lähes tauotta. Vasta kun koko muu teltta ei enää kertakaikkiaan pystynyt pidättelemään naurua vaan joka ikinen tyyppi teltassa repesi aivan totaalisesti, tajusi alikersantti katsoa ojennuksen kohteensa kaulukseen, ja huomasi, että kaikki ei ollutkaan ihan niinkuin piti. Alikersantin onneksi sotilaspastori oli kuitenkin huumorimiehiä. Vähän tosin motkotti siitä, että edes alaisilleen ei pitäisi ihan tuollaista kieltä käyttää. Riksu