Ah ja voi! Armeija oli olevinaan minulle niin henkisesti raskas paikka, että tuli pidettyä ihan sellaista ahdistuspäiväkirjaa. Päivä päivältä tuo päiväkirja eteni kohti sitä hetkeä siviiliinpääsypäivää, jolloin 240 päivää täyttyisi. Siihen tuli kirjattua silloin tällöin joko omaa tuskaa ja ahdistusta, koti-ikävää tai hauskoja sattumuksia tuolta ajalta. Mutta hyvä että tuollainen kirja tuli tehtyä, sillä noille sattumuksille eritoten on tullut nykyään sitten naurettua vedet silmissä. Parhaita kokemuksia ovat näin jälkikäteen se, että armeijankäynti toi muutaman ikuisen ystävän ja kyllä se loppujen lopuksi myös itsenäisti ja kasvatti paljon ihmisenä. Joutuminen turvallisen kodin seinien sisältä kuukausiksi toisten ikätovereiden keskelle on vähintään kasvattavaa. Minusta ainakin tuli huomattavasti sosiaalisempi kuin ennen. Parhaita kokemuksia olivat niin ikään se kun minun armeija-aikanani kuvattiin Pekka Parikan ohjaamaa Talvisota elokuvaa Keuruulla ja Ristiinassa. Meillä oli noin viikon pituinen komennus osallistua siihen ja olla mukana myös siinä suuressa joukkokohtauksessa jossa minä juoksin vahingossa suoraan puuta päin... Toinen hyvä kokemus oli se kun yksikkömme pestattiin kahden viikon pituiselle komennukselle Lahden MM- kisojen toimitsijoiksi keväällä 1989. Tehtävänämme oli valvoa ettei ulkopuoliset pääse ladulle tai kisapaikalle. Mikäs siinä oli ollessa aitiopaikalla ladulla valokuvaamassa kun Marjo Matikainen hiihti ohi tai Matti Nykänen kipusi mäkihyppytorniin. Taisi vain se itse päätehtävä eli toimitseminen jäädä joskus hoitamatta. Vaikka viestiketjun aloittaja toitotti näitä parhaita kokemuksia, niin kyllä omasta mielestäni näin jälkeenpäin erityisesti hauskat sattumuksetkin olivat sellaisia. Asiat, jotka tuntuivat silloin kamalilta, mutta jälkeenpäin naurattavat. Omalla kohdallani kamalinta oli kun tuolloin 80-luvun lopulla armeija-aikani osui juuri talveen, jolloin armeijassa tietysti hiihdettiin paljon. Pitkiä marsseja sekä suksisulkeisia, jotka alkoivat aina käskyllä ”Suksille nouse!”. Ne päivien pituiset hiihtomarssit olivat usein todellisia tuskien taipaleita. Armeijan vanhat valkoiset puusukset nahkaremmeineen kun eivät olleet varmaan tyylillisesti 40-luvusta juuri uudistuneet. Vetisellä säällä nahkaremmit sitten venyivät ja aukeilivat aina kesken marssin. Joskus vedettiin mukana ahkiota ja kukin joutui olemaan vuorollaan ns. jarrumiehenä. Omalla osallani nimike ”jarrumies” piti todellakin paikkansa, koska olin lähes kaiken aikaa nurin eli muut vetivät ahkion lisäksi myös minua. Puusuksilla oli muutenkin vaikea pysyä pystyssä Mikkelin mäkisessä maastossa. Muistan eräänkin kerran kun yksikkömme hiihtomarssi päättyi tien varteen. Olin väsymyksestä turtana, mutta tietä ennen oli vielä iso mäki laskettavana, jonka juurella yliluutnantti oli odottamassa. Minä koetin oikein skarpata kunnolla, että nyt tällä kertaa ei saa kaatua ja hyvinhän se siihen asti menikin, kunnes kaatua mätkähdin todella komeassa kaaressa ojaan yliluutnantin jalkojen juureen ja hankeen naama edellä...sieltä sitten katsoin kiukkuisennäköistä yliluutnanttia pöllähtäneen näköisenä naama valkoisena lumesta, joka puuskahti vain että ”Tohelot!”. Onneksi armeija ei sentään saanut hiihtokammoa aikaiseksi, mutta näinä päivinä hanki kutsuu armeijan lankkujen sijasta hiihtämään kunnon Peltosilla. Jääkäri 80-luvulta