Tiina Arppe: Rousseau, Durkheim ja passiot

17.2.2004

1. Johdanto
- passioiden asemassa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tapahtuneesta murroksesta: passiot muuttuvat affekteiksi, energioiksi ja virtauksiksi (objektivointi, kvantifiointi) – tuloksena uusi käsitteellinen ja tieteellinen talous, jossa panoksina paitsi luonto ja kulttuuri myös paha

2. Rousseaun ja Durkheimin "luonnon" eroista
- Durkheimin "luonto" kostuu havainnoitavista faktoista, Rousseaun "luonnossa" kyse kaitselmuksen asettamasta järjestyksestä; Durkheim arvostelee Rousseaun luontokäsitystä sen liiallisesta individualistisuudesta (luonto rajoittuu yksilöön); molemmilla teoreetikoilla ihmisen muista eläimistä erottava piirre, "ihmisluonnon" keskeisin epiteetti, on ihmisen kyky transsendoida, ylittää annettu luonto (tätä kykyä Rousseau nimittää ihmisen "kehittyvyydeksi"); Rousseaulla tämä kyky viime kädessä jumalan lahja, Durkheimilla sen alkuperä ja sisältö sosiaalisia

3. Passiot "voimana", "energiana", joka synnyttää kielen ja tätä kautta yhteisön
- Rousseaulla kaksi toisistaan poikkeavaa teoriaa passioista 1) ihmisen harvalukuiset passiot ja hänen tarpeensa käyvät luonnontilassa jäännöksittä yksiin, passiot alkavat lisääntyä ja aktivoitua vasta yhteiskunnan syntymisen jälkeen (eivätkä siis vaikuta sen syntyyn - II Diskurssi) 2) passiot synnyttävät kielen ja sitä kautta yhteiskunnan ("Essai sur l'origine des langues") – ongelmallinen elementti Rousseaun skeemassa mielikuvitus (vasta mielikuvitus aktivoi passiot, mutta toisaalta se johtaa ne väistämättä väärään suuntaan) – turmeluksen siemenet jo inhimillisessä kuvittelukyvyssä, eivät yhteiskunnassa, kuten Rousseau esittää
- myös Durkheimilla kielen ja yhteisön alkuperänä energeettinen "voima" ("kollektiivinen kuohunta"), joka kiinnittää yhteisöllisen sentimentin tiettyihin tunnuskuviin ja synnyttää tätä kautta symbolijärjestelmän – Durkheimin ongelmana geneettisille selityksille ominainen kehä (sentimenttien ulkoistuminen representaatioiksi yhtäältä synnyttää yhteiskunnan, toisaalta jo edellyttää yhteiskunnan olemassaoloa)
- moraalin ja luonnon suhteesta Rousseaulla ja Durkheimilla (kuinka moraali voi emanoitua luonnosta, jos lähtökohtana näiden kahden tason heterogeenisuus?) – Rousseaulla pyhyys liittyy sekä luontoon että yhteiskuntaan, Durkheim pyrkii pyhittämään pelkästään yhteiskunnan – Durkheimilla yhteiskunta yhtäältä "luonnollinen" voima, toisaalta jotakin, joka lisäytyy luontoon (ylijäämä) – luonnon ambivalenssista Durkheimilla

4. Passiot ja paha
- Rousseaulla paha peräisin yksilön kosketuksesta toiseen (yksilön ulkopuolelta), Durkheimilla yhtäältä yksilön aistimellisuudesta eli luonnosta (yhteiskunnan ulkopuolelta), toisaalta yhteiskunnan omasta kehityksestä (yhteiskunnan sisäpuolelta) (siinä missä Rousseaun teoriassa subjektina yksilö, Durkheimilla puolestaan subjektina yhteiskunta) – Rousseau joutuu olettamaan hyvän absoluuttiseksi alkuperäksi, joka edeltää kaikkia suhteita (jopa yksilön itsesuhdetta) – vaarana hyvän romahtaminen takaisin tiedostamattomaan luontoon (josta moraalin nimenomaan oli määrä se nostaa) – Durkheimilla ulkoiseen pahaan liittyvä patologia on taantuminen takaisin luontoon, sisäiseen pahaan liittyvä patologia taas anomia (yksilöiden välisen "passionaalisen" tai "energeettisen" siteen katkeaminen, vieraantuminen) – molemmilla teoreetikoilla sama suhde teorioidensa "passionaaliseen" elementtiin: yhtäältä tämä elementti on välttämätön (kaiken energian ja sentimenttien lähde), toisaalta vaarallinen (jatkuvasti vaarassa riistäytyä käsistä) – sosiologia "mitan" tiedettä, jossa ongelmana luonnollisen energian "oikea" annostelu ja säätely – Durkheimin panos sosiologiassa: ekonomisoi affektit ja teki sosiologiasta aivan uudenlaista pahan taloutta