12. 2. 2001
Helsingin yliopisto
Yleisen valtio-opin laitos
Metodikurssi I/Tero Erkkilä
Heini Jokinen
|
2 Taulukkoluettelo 3
3 Johdanto 4
4 Tutkimuskysymykset ja hypoteesit 4
5 Euroopan Unionin nykytila 6
5.1 Nykyinen vallanjako unionin toimielinten kesken 6
5.2 Unionin nykyinen valta 6
5.3 Liittovaltiokäsitteestä 7
6 Näkemyksiä Euroopan unionin tulevaisuudesta 9
6.1 Asennoituminen EU:hun 9
6.2 Eurooppalainen identiteetti 11
6.3 Mielipiteet liittovaltiokehityksestä 14
6.3.1 Euroopan rahaunioni ja yhteisvaluutta Euro 16
6.3.2 Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka 16
7 Lopuksi 19
8 Liitteet 21
8.1 Liite 1 21
9 Lähteet 22
Taulukko 1: Kansalaisten suhtautuminen oman maansa EU-jäsenyyteen
Suomessa ja Ranskassa9
Taulukot 2-5: Kansalaisten suhtautuminen oman maansa EU-jäsenyyteen ammattiryhmittäin Suomessa ja Ranskassa10
Taulukko 6: Tunne kansalaisuusidentiteetistä ikävuosittain Ranskassa12
Taulukko 7: Tunne kansalaisuusidentiteetistä ikävuosittain Suomessa13
Taulukko 8: Kansalaisten mielipide Suomessa ja Ranskassa päätöksentekotasosta15
Taulukko 9: Keskiarvotaulukko summamuuttujasta15
Taulukko 10: Kansalaisten suhtautuminen Suomessa ja Ranskassa oman maansa valuutan korvaamiseen yhteisvaluutta Eurolla16
Taulukko 11: Kansalaisten mielipide Ranskassa ja Suomessa EU:n yhteisestä ulkopolitiikasta17
Taulukko 12: Kansalaisten mielipide Ranskassa ja Suomessa EU:n yhteisestä puolustus- ja turvallisuuspolitiikasta17
Taulukko 13: Summamuuttuja, frekvenssit ja kumulatiiviset prosentit21
Taulukko 14: Summamuuttuja uudelleenluokiteltuna, frekvenssit ja kumulatiiviset prosentit21
Euroopan Unioni (EU) on taloudellinen ja poliittinen liitto, jonka
jäsenvaltiot ovat vapaaehtoisesti luovuttaneet osan itsemääräämisoikeudestaan
keskushallinnolle Brysseliin. Integraatio on tiivistynyt 1980-luvun lopulta
alkaen ja vuonna 1998 suuri osa jäsenmaista siirsi rahapolitiikan
hoidon uudelle Euroopan keskuspankille (EKP). Jokainen yksittäinen
toimivallan siirto on merkinnyt unionin vallan kasvua jäsenmaiden
kustannuksella. Osin yhdentymistä hallitsee tavoitteisen ristiriitaisuus.
Termit liittovaltio tai valtioliitto merkitsevät eri asioita eri toimijoille.
On myös epäselvää, kuinka selkeä kuva toimijolla
on omista tavoitteistaan. Esim. jäsenvaltioilla, unionin toimielimillä
ja puolueilla, on kaikilla hyvinkin poikkeavia tavoitteita integraation
suhteen.
Integraation tiivistäminen ja integraatio ylipäätään on monen osatekijän summa. Jäsenvaltioiden, unionin toimielinten ja puolueiden osin ristiriitaiset, mutta kuitenkin toisiaan täydentävät preferenssit ovat ratkaisevin tekijä. Näiden preferenssien muotoutumiseen taas vaikuttavat sekä kansallisen politiikan tapahtumat, toiminta EU-tasolla, että laajemmat unionin ulkopuoliset kehityskulut. Vaikka ristiriitaisuuksia on ollut, jäsenmaiden tavoitteet ovat yleensä olleet tarpeeksi yhtenäisiä, jotta ratkaisu on saatu aikaan. Viime joulukuussa pidetyn Nizzan kokouksen jälkeen puhe EU:n tulevaisuudesta liitovaltiona tai valtioiden liittona on käynyt kiivaana. Mitä haluavat kansalaiset, mihin suuntaa unionia vie poliittinen eliitti?
Työssäni lähden siis hakemaan vastausta siihen, mikä
tulee olemaan EU:n tulevaisuus, liittovaltio vai valtioliitto. Mitä
nämä käsitteet oikeastaan tarkoittavat ja missä tilassa
EU on tällä hetkellä? Miten kansalaiset suhtautuvat liittovaltiokysymykseen,
entä mikä toisaalta on EU:n jäsenmaiden hallitusten mielipide?
Selitettäväksi muuttujaksi näin ollen kiteytyy EU:n tuleva
kehitys.
Selittäviä tekijöitä on useita. Ensinnäkin integraatioprosessin nykytila tulee huomioida pohdittaessa sen tulevaisuutta, yhteistyötähän on jatkuvasti tiivistetty viime, viime aikojen näkyvimmät ilmentymät ovat olleet mm. yhteisen rahaliiton ja yhteisvaluutta EURO:n tulo sekä aikomukset kehittää yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Toinen merkittävä tekijä on kansalaisten suhtautuminen EU:hun yleensä, onko se positiivista vai negatiivista. Tähän liittyy myös se, kuinka eurooppalaisiksi jäsenmaiden kansalaiset kokevat itsensä, ollaanko ennen kaikkea oman kansallisvaltion kansalaisia vai EU-kansalaisia, ollaanko valmiita hyväksymään liittovaltiomalli myös jokapäiväisessä elämässä? Kolmanneksi tarkastelen toisaalta kansalaisten, toisaalta poliittisen eliitin, etenkin hallitusten näkemyksiä työnjaosta EU:n sisällä, eli mistä asioista voitaisiin jatkossa päättää unionin tasolla, mistä kansallisella tasolla. Empiirinen aineisto on peräisin Euroopan unionin jäsenmaissa tehdystä Eurobarometri kyselytutkimuksesta. Tässä käytetty Eurobarometri on järjestyksessään 49 ja se on tehty vuonna 1998.
Koska EU:n tuleva kehitys on jo itsessään niin laaja sarka, vaatii nyt käytettävä aineisto melko tiukkoja rajauksia, jotka vaikuttavat varmasti jonkin verran myös tuloksiin, mutta jotka ovat välttämättömiä rajallisen pituuden vuoksi. Ensinnäkin olen EU maista päättänyt tarkastella Suomea ja Ranskaa. Näihin kahteen maahaan päädyin toisaalta siksi, että ne ovat vastakohtia: toinen on kooltaan pieni, toinen taas unionin suurimpia maita ja toisaalta siksi, että Ranska edustaa unionin perustajajäsentä kun taas Suomi on ollut jäsenenä vasta vuodesta 1995 lähtien. Toisaalta näiden maiden ajatus unionin ytimeen kuulumisesta on ollut ainakin poliittisen eliitin näkökulmasta samanlainen. Hypoteesejani ajatellen minusta on järkevää rajata taustamuuttujani myös vain kahteen tekijään, henkilöiden ikään ja työasemaan.
Hypoteeseina esitän seuraavaa. Ensinnäkin uskon, että Unioniin ylipäätään positiivisesti suhtautuvat ihmiset, suhtautuvat positiivisesti myös liittovaltiokehitykseen. Toiseksi näen, että nuoret ja ns. korkeammassa työasemassa olevat suhtautuvat myönteisemmin unioniin ja sitä kautta liittovaltiokehitykseen. Kolmanneksi luulen, että pitkän integraatiohistorian omaavan maan kansalaiset ovat paremmin "ajettu sisään" unioniin ja näkevät liittovaltiokehityksen myönteisempänä. Tähän liittyy myös neljäs hypoteesi, joka on, että heterogeenisissa maissa ihmisillä on suuremmat valmiudet hyväksyä liittovaltioajattelu jokapäiväisessä elämässään kuin homogeenisissa maissa. Näin ollen oletan myös, että Ranskassa suhtaudutaan yleisesti positiivisemmin integraation syventämiseen kuin Suomessa.
Unionin päätöksentekomekanismin runko muodostuu edelleen
hyvin pitkälti samoista instituutioista, jotka perustettiin 1950-luvulla
hiili- ja teräsyhteisön syntyessä. Komissiota voidaan pitää
EU:n moottorina. Sen tehtävänä on pitää koneisto
käynnissä ja edistää perussopimusten tavoitteiden toteutumista.
Komissio vastaa aloitteista, jotka ovat riippuvaisia Eurooppa-neuvoston
määrittelemistä suuntaviivoista. Komissio myös käyttää
neuvoston sille delegoimaa itsenäistä päätösvaltaa
ja valvoo säädösten toimeenpanoa. Eurooppa-neuvosto koostuu
jäsenvaltioiden päämiehistä ja ulkoministereistä
, se on unionin johtokunta ja luo suuntaviivat tulevaisuuden politiikalle.
Ministerineuvosto rakentuu alakohtaisista neuvostoista, jotka kokoontuvat
päättämään toimialaansa kuuluvista asioista. Ministerineuvosto
on tärkein lakiasäätävä elin, mikään
EU-laki ei voi tulla voimaan vastoin neuvoston tahtoa. Euroopan parlamentti
on EU:n ainoa suorilla vaaleilla valittu toimielin. Parlamentti osallistuu
lainsäätämiseen, antaa lausuntoja ja valvoo komissiota.
Euroopan yhteisöjen tuomioistuin valvoo päätösten laillisuutta
ja tulkitsee perussopimuksia luoden samalla EU-lainsäädäntöä,
joka on kansallisten lakien yläpuolella. Talous- ja sosiaalikomitea
sekä alueidenkomitea antavat lausuntoja niiden toimivaltaa kuuluvissa
asioissa. Kansalliset parlamentit valvovat hallitusten työskentelyä
ministerineuvostossa ja Eurooppa-neuvostossa. Kansalaiset pääsevät
vaikuttamaan sekä kansallisen että Euroopan parlamentin kautta.
(Raunio 1999: s.22-23)
Maastrichtin sopimuksella perustettu Euroopan Unioni koostuu kolmesta
pilarista. Näistä vain ensimmäinen eli Euroopan yhteisöt
kuuluu ylikansallisen päätöksenteon piiriin. Yhteisöpilari
koostuu kolmesta yhteisöstä: Euroopan yhteisö, Euroopan
hiili- ja teräsyhteisö ja Euroopan atomienergiayhteisö.
Toinen pilari, Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, ja kolmas pilari,
Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa, ovat hallitusten välistä
yhteistyötä. Vaikka yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan
merkitystä on korostettu Maastrichtin ja Amsterdamin sopimuksissa,
perustuu päätöksenteko tällä sektorilla edelleen
pääosin jäsenvaltioiden yksimielisyyteen.
Kun tarkastellaan EU:n ja jäsenvaltioiden vallanjakoa, voidaan erottaa kolme eri luokkaa. Ensinnäkin sektorit, joilla unionilla on ensisijainen toimivalta jäsenvaltioihin nähden, näitä ovat esim. henkilöiden vapaa liikkuvuus ja sisämarkkinat, EMU:n myötä talous- ja rahapolitiikka kuuluu myös unionin ensisijaiseen toimivaltaan. Toisena ovat sektorit, joilla sekä unioni, että jäsenvaltiot omaavat toimivaltaa, näitä ovat esim. energia politiikka ja liikennepolitiikka. Kolmantena tulevat sektorit, joilla jäsenvaltioilla on yksinomainen toimivalta. On kuitenkin huomattava, että näiden politiikka-lohkot linkittyneisyys ja EU-sopimusten tavoitteellisuus. Unionin perussopimuksiin on kirjattu useita tavoitteita, joihin EU:n tulisi politiikallaan tähdätä. Näin komissiolla on oikeus ja velvollisuus tuottaa lakialoitteita asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Eli unioni voi siirtyä tiiviimpään yhteistyöhön myös hallitusten välisten konferenssien välillä. (Raunio 1999: s. 34-36)
Federalismilla tarkoitetaan aatesuuntaa, jonka tavoitteena on liittovaltio.
Eli federalisti on liittovaltion kannattaja. Federalismi ei aina johda
liittovaltioon, ratkaisevaa on federalistien vaikutusvalta etenkin poliittisen
eliitin keskuudessa. Liittovaltiokehityksessä keskushallinnon alaiset
alueelliset yksiköt (osavaltiot) käyttävät itsenäistä,
perustuslaissa määriteltyä lainsäädännöllistä
toimivaltaa. Federalismi perustuu ajatukseen sopimuksesta, jolla itsenäiset
poliittiset yksiköt siirtävät toimivaltaa uudelle keskushallinnolle.
Samoin yhtenäiset keskitetyt valtiot (kuten Suomi) voivat hajauttaa
päätösvaltaa aluetasolle.
Liittovaltiot poikkeavat hyvin paljon toisistaan, esim. Australia, Intia, Saksa ja Yhdysvallat ovat kaikki federaatioita, mutta niiden poliittisten järjestelmien välillä on paljon eroavaisuuksia toisten ollessa keskitetympiä, toisten hajauttaessa enemmän valtaa osavaltioille. Yhteistä näille kaikille on toisaalta lainsäädännöllisen vallan jakaminen keskushallinnon ja osavaltioiden kesken, ja se, että tämä vallanjako on määritelty perustuslaissa. Tämän määritelmän mukaan Euroopan Unionikin voidaan jo nykyisellään luokitella liitovaltioksi. Unionin "perustuslaki" eli perustamissopimukset määrittelevät vallanjaon keskushallinnon (Bryssel) ja osavaltioiden (jäsenvaltiot) välillä. Molemmat tasot käyttävät merkittävää lainsäädännöllistä valtaa.
Unionia ei silti voida vielä pitää "puhtaana" liittovaltiona. Institutionaalisten vaatimusten mukaan liittovaltiossa ensinnäkin keskushallinto vastaa talouspolitiikasta ja ulkoisesta turvallisuudesta Talouspolitiikkaa säädellään jo nykyisin varsin pitkälle Brysselistä käsin, etenkin nyt, kun EMU on toteutunut. Unionilla ei kuitenkaan edelleenkään ole omaa sotilaallista puolustusta. Toisena vaatimuksena on, että osavaltioiden edustajat osallistuvat liittovaltiotason lainsäädäntöön (käytännössä kansan suorilla vaaleilla valitseman parlamentin ja/tai neuvoston välityksellä). Unionin kansalaiset kyllä valitsevat Euroopan parlamentin edustajat, mutta huolimatta sen vallan kasvusta, parlamentti ei ole lainsäädännöllisesti tasavertainen ministerineuvoston kanssa. Neuvostossa käytettävät määräenemmistöpäätökset merkitsevät itsemääräämisoikeuden siirtoa jäsenmailta liittovaltion tasolle, koska tätä ennen itsenäiset valtiot eivät voi estää niitä koskevien lakien voimaantuloa. Komission tulee nauttia parlamentin luottamusta, mutta parlamentti ei varsinaisesti nimitä komission jäseniä. Myös komission päätöksentekovalta perustuu ministerineuvoston sille delegoimaan valtaa. Ei siis voida puhua varsinaisesta liittovaltion hallituksesta. Kolmas institutionaalinen kriteeri on, että kansalaisilla on oikeuksia ja velvollisuuksia (esim. äänioikeus) niin osavaltion kuin liittovaltionkin tasolla. Unionin kansalaisille on määritelty oikeuksia ja velvollisuuksia sekä osavaltioiden että EU:n toimesta.
Usein käytetyt liittovaltioastetta kuvaavat mittarit, keskushallinnon budjetin tai henkilöstön suuruus, eivät anna oikeaa kuvaa Euroopan Unionista, koska se on laki-intensiivinen organisaatio, eli unionin vaikutus perustuu pitkälti lainsäädäntöön, jonka avulla se kontrolloi jäsenmaissa harjoitettua politiikkaa. Unionin toimielinten tuottamat säädökset asettavat rajoitteita jäsenvaltioiden poliittisille linjavedoille. Tärkeää on, että jäsenvaltiot ja niiden tuomioistuimet ovat hyväksyneet EU-lainsäädännön ensisijaisuuden. On muistettava myös tämänhetkinen vallanjako Brysselin ja jäsenmaiden välillä: raha-intensiiviset julkiset palvelut, kuten terveydenhuolto, kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan ja rahoitetaan niiden budjeteista.
Euroopan unioni on toiminnassaan sitoutunut kunnioittamaan toissijaisuus- eli subsidiariteettiperiaatetta. Maastrichtin sopimuksen 3 b artiklan mukaan: "Aloilla, jotka eivät kuulu yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan, yhteisön toissijaisuusperiaatteen mukaisesti toimii vain siinä tapauksessa ja siinä laajuudessa kuin jäsenvaltiot eivät voi riittävällä tavalla toteuttaa suunnitellun toiminnan tavoitteita, jotka suunnitellun toiminnan laajuuden tai vaikutusten takia voidaan tämän vuoksi toteuttaa paremmin yhteisön tasolla." Toissijaisuusperiaatteen mukaan EU on toimivaltainen vain, kun voidaan perustellusti ennakoida, että jäsenvaltiot eivät yksin toimimalla saavuta asetettuja tarkoitusperiä, ja unionin toiminnalla asetetut tavoitteet ovat paremmin saavutettavissa. (Raunio 1999: s. 37-39)
Ennen kuin voidaan tarkastella ihmisten suhtautumista EU:n tulevaan
kehitykseen on syytä katsoa mitä mieltä kansalaiset ylipäätään
ovat olleet EU:sta tähän asti. Eurobarometrin kysymyksessä
numero 15 kysytään mitä mieltä ihmiset, yleisellä
tasolla tarkasteltuna, ovat oman maansa EU-jäsenyydestä. Vastausvaihtoehtoina
on, että jäsenyys on "hyvä asia", "huono asia", "ei hyvä
eikä huono asia" tai "en tiedä". Seuraavassa esittelen ihmisten
vastauksia ristiintaulukoiden muodossa. "En tiedä" -vastaukset olen
määritellyt poissaoleviksi.
Taulukko 1: Kansalaisten suhtautuminen oman
maansa EU-jäsenyyteen Suomessa ja Ranskassa
| Ranska | Suomi | |
| Hyvä asia | 55 % | 39 % |
| Huono asia | 14 % | 27 % |
| Ei hyvä eikä huono asia | 31 % | 34 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=1935
²=65,416 df=2 p=0,000
Taulukosta 1 näkyy selvät erot suomalaisten ja ranskalaisten suhtautumisessa EU-jäsenyyteen. Ranskalaisista 55 % pitää maansa jäsenyyttä hyvänä asiana, suomalaisista vain 39 %. Suomalaiset ovat aina suhtautuneet melko kyynisesti EU:hun, liittymisestä järjestetyssä kansanäänestyksessä kannatus nousi kuitenkin yli 50 %. Toisaalta tuolloin oli vain joko tai vaihtoehdot. Silmiinpistävintä taulukossa onkin mielestäni se, että molemmissa maissa yli 30% ihmisistä pitää jäsenyyttä tavallaan yhdentekevänä, heidän mielestään jäsenyys ei ole hyvä eikä huono asia. Voisiko tämän tulkita niin, että ihmisten mielestä EU-jäsenyys ei kosketa heidän jokapäiväistä elämäänsä niin paljon, että se olisi selkeästi hyvä tai huono asia.
Taulukot 2-5: Kansalaisten suhtautuminen oman maansa EU-jäsenyyteen ammattiryhmittäin Suomessa ja Ranskassa
2: Johtajat
| Ranska | Suomi | |
| Hyvä asia | 67 % | 51 % |
| Huono asia | 9 % | 24 % |
| Ei hyvä eikä huono asia | 24% | 25 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=213
²=9,740 df=2 p=0,008
3: Työläiset
| Ranska | Suomi | |
| Hyvä asia | 50 % | 36 % |
| Huono asia | 15 % | 30 % |
| Ei hyvä eikä huono asia | 35 % | 34 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=432
²=16,423 df=2 p=0,000
4: Eläkeläiset
| Ranska | Suomi | |
| Hyvä asia | 43 % | 36 % |
| Huono asia | 17 % | 31 % |
| Ei hyvä eikä huono asia | 40 % | 33 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=386
²=9,198 df=2 p=0,010
5: Opiskelijat
| Ranska | Suomi | |
| Hyvä asia | 72 % | 49 % |
| Huono asia | 5 % | 17 % |
| Ei hyvä eikä huono asia | 23 % | 34 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=290
²=17,151 df=2 p=0,000
Hypoteesini mukaan EU-jäsenyyteen suhtautuvat myönteisimmin nuoret ja hyvässä työasemassa olevat henkilöt. Taulukoista 2-5 näemme, että johtajatason ihmiset sekä opiskelijat, jotka useimmiten ovat nuoria alle 30-vuotiaita suhtautuvat sekä Ranskassa että Suomessa unioniin positiivisimmin. Molemmissa maissa eläkeläiset taas pitävät muita ryhmiä useammin EU:ta huonona asiana. Sekä opiskelijat että johtohenkilöt joutuvat luultavammin enemmän tekemisiin EU-asioiden kanssa ja heille hyödyt ovat luultavasti selkeämmin esillä. Eläkeläiset ja vanhat ihmiset ehkä kokevat unionin kaukaisemmaksi ja etenkin Suomessa monia unionin mukanaan tuomia asioita, kuten yhteistä valuuttaa, vieroksutaan.
|
Eurooppalaisesta kulttuurista ja identiteetistä on puhuttu
viime vuosina paljon. Maailman globalisoituminen on lisännyt yhteenkuuluvuuden
merkitystä, Euroopasta on alettu puhua yhtenä kokonaisuutena,
ei vain Itä- ja Länsi-Euroopasta, ja ajatus integraation syventämisestä
on vaatinut myös "eurooppalaisuutta". Usein kuitenkin unohdetaan,
että Eurooppa ei ole vain Euroopan unioni. Suomen liittyessä
EU:hun puhuttiin niin suomalaisessa kuin esim. ranskalaisessakin lehdistössä
Suomen paluusta Eurooppaan.
Seuraavaksi tarkastelen kansalaisten kokemusta "eurooppalaisesta identiteetistä". Eurobarometrin kysymyksessä 17 kysyttiin näkevätkö ihmiset itsensä tulevaisuudessa ennen kaikkea oman maansa kansalaisena vai eurooppalaisena vain molempina. "En tiedä"- arvot on luokiteltu puuttuviksi.
Vaikka suomalaiset kokivat tulleensa EU-jäsenyyden myötä "uudelleen Eurooppaan", kokemus suomalaisuudesta on silti säilynyt vahvana kuten taulukosta 7 voidaan nähdä. Yhä useammat suomalaiset alkavat kuitenkin nähdä itseään myös eurooppalaisena, 15- 24-vuotiaden ikäryhmästä näin ajattelee jo suurin osa, kuten taulukko 7 kertoo. Mitä vanhempiin ikäluokkiin mennään sitä korostuneempi on suomalaisuusajattelu. Vain eurooppalaisena tai ensisijaisesti eurooppalaisena itseään ei näe kovinkaan moni suomalainen.
Ranskassa jakauma on lähes päinvastoin. Siellä suurin osa ihmistä tuntuu liittävän eurooppalaisuuden oman kansalaisuutensa perään, kuten käy ilmi taulukosta 6 Sen verran isänmaallisia ranskalaisetkin ovat, että ensisijaisuuden eurooppalaisuudelle antavat ja pelkästään eurooppalaiseksi itsensä kokevat jäävät alle 10 prosentin. Ikäryhmittäisessä jakaumassa suunta on sama kuin Suomessa: nuoremmat tuntumat olevan vanhempia enemmän Eurooppaan kallellaan.
Taulukko 6: Tunne kansalaisuusidentiteetistä
ikävuosittain Ranskassa
| Tunnen itseni… | 15-24-vuotiaat | 25-39-vuotiaat | 40-54-vuotiaat | 55-vuotiaat ja sitä vanhemmat |
| Vain oman maan kansalaiseksi | 24 % | 26% | 33 % | 47 % |
| Oman maan kansalaiseksi ja Eurooppalaiseksi | 59 % | 57 % | 54 % | 39 % |
| Eurooppalaiseksi ja oman maan kansalaiseksi | 9 % | 9 % | 8 % | 8% |
| Vain eurooppalaiseksi | 8 % | 8 % | 5 % | 6 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % | 100 % | 100 % |
N=1003
²=34,506 df=9 p=0,000
Taulukko 7: Tunne kansalaisuusidentiteetistä ikävuosittain
Suomessa
| Tunnen itseni… | 15-24-vuotiaat | 25-39-vuotiaat | 40-54-vuotiaat | 55-vuotiaat ja sitä vanhemmat |
| Oman maani kansalaiseksi | 45 % | 48 % | 57 % | 73 % |
| Oman maani kansalaiseksi ja eurooppalaiseksi | 48 % | 46 % | 35 % | 22 % |
| Eurooppalaiseksi ja oman maani kansalaiseksi | 5 % | 4 % | 5 % | 4 % |
| Eurooppalaiseksi | 2 % | 2 % | 3 % | 1 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % | 100 % | 100 % |
N=1033
²=57,744 df=9 p=0,000
Eurooppalaisuuden määritteleminen on vaikeaa. Maantieteellisesti sitä on vaikea rajata, kristinuskoa voidaan pitää "eurooppalaisena", mutta unionin sisällä ristiriitoja on tullut mm. katolisen etelän ja protestanttisen pohjoisen välillä, myöskään kieltä ei voida pitää rajaavana tekijänä. Arvot nähdään usein "eurooppalaisena " tekijänä.: identiteettiä halutaan rakentaa demokratian, kansalaisvapauksien, rauhan ja solidaarisuuden varaan. Mutta mihin tässä määritelmässä sijoittuvat entisen Jugoslavian alueen kansat, heitä ei voi pitää eurooppalaisina ainakaan EU:n mittapuussa. Tämän vuoksi "eurooppalainen identiteetti" voi olla vaikea myös kansalaisten hahmottaa.
Miksi sitten ylipäätään puhutaan yhteisistä arvoista ja eurooppalaisesta identiteetistä? Kirjassa "Suunnaton EU" esitettään, että yhteisyyttä tarvitaan toisaalta siksi, että eurooppalaisten valtioiden, etenkin EU:n jäsenvaltioiden keskinäinen riippuvuus on jo niin syvää monilla sektoreilla, että se tarvitsee henkistä tukea. Toisaalta keskinäisriippuvuus on kasvanut myös maailmanlaajuisesti ja paikallisen ja valtiollisen identiteetin rinnalle on syntymässä alueellinen identiteetti. Vaikeinta lähentyminen on perinteisesti ollut kysymyksissä, jotka puuttuvat identiteettisymboleihin: yhteinen rahapolitiikka vielä hyväksytään, mutta yhteinen raha on vaikeampi; yhteinen turvallisuuspolitiikka nähdään hyväksyttävämpänä kuin yhteinen armeija.(Ekholm, Nurmio 1999: s. 51-52)
EU-mailla voidaan nähdä yhteisiä arvoja siinä mielessä, että arvot niiden välillä ovat lähempänä toisiaan kuin ulkopuolisten maiden kanssa. Eurooppalaisuus on erilaista katsottuna sitä sisältäpäin ja ulkoapäin. Ulkopuolelta Eurooppa on kulttuurisesti yhtenäinen ja eroaa selvästi sen ulkopuolisista alueista. Sisältä katsottuna korostuvat erot. EU:n näkökulmasta eurooppalaisuus tarkoittaa jäsenmaiden kulttuurien summaa. Ehkä eurooppalaisuus onkin olemassa vain suhteessa muihin kulttuuripiireihin, esim. Amerikkaan. Globalisaatio luo tarvetta eurooppalaisuuteen ja sen kokemiseen. Yhteisyyden tunnetta voidaan myös määrätietoisesti rakentaa, kuten aikoinaan kansallisvaltioita synnytettäessä, mutta on muistettava, että prosessi tulee olemaan hidas. (Ekholm, Nurmio1999: s. 52-56. 1999)
|
Seuraavaksi siirryn käsittelemään kansalaismielipidettä
itse liitovaltiokehityksestä. Olen muodostanut summamuuttujan Eurobarometrin
kysymyksen 26 18 eri kohdasta. Tällä summamuuttujalla tarkoituksenani
on ollut mitata sitä haluavatko ihmiset ylipäätään,
että asioista päätetään kansallisella tasolla
vai unionin tasolla. Alkuperäisessä kysymyksissä ihmisillä
on ollut kolme vastausvaihtoehtoa: asioista päätetään
"kansallisella tasolla", "unionin tasolla" tai "en tiedä". "En tiedä"-
arvot olen määritellyt puutuviksi. Uusi summamuuttuja kertoo,
millä tasolla kansalaiset toivovat eri politiikan lohkojen kysymyksistä
päätettävän. Olen luokitellut summamuuttujan uudelleen
kahteen luokkaan: "painottaa kansallista päätöksentekoa"
tai "painottaa EU-tasoista päätöksentekoa". Koska uusi summamuuttuja
ei jakaudu selkeästi kahteen luokkaan vaan jakautuu melko tasaisesti
kaikkiin 18 luokkaan, uudelleenluokittelu on tehty frekvenssitaulukon kumulatiivisten
prosenttien mukaan, raja on vedetty n. 50% kohdalle (kts. liite 1).
Taulukko 8: Kansalaisten mielipide Suomessa ja Ranskassa päätöksentekotasosta
| Ranska | Suomi | Yhteensä | |
| Painottaa kansallista päätöksentekoa | 30 % | 71 % | 51 % |
| Painottaa EU-tasoista päätöksentekoa | 70 % | 29 % | 49 % |
| Yhteensä | 100% | 100 % | 100 % |
N=1542
²=262, 409 df=1 p=0,000
Tämän taulukon perusteella voisi päätellä, että ranskalaiset toivovat enenevässä määrin päätöksenteon siirtämistä EU:lle. Tarkastelin samaa asiaa kuitenkin vielä keskiarvotaulukolla:
Taulukko 9: Keskiarvotaulukko summamuuttujasta
| Keskiarvo | N | Keskiarvon hajonta | |
| Ranska | 29,3 | 772 | 7,7975 |
| Suomi | 25,2 | 770 | 4,1357 |
| Yhteensä | 27,2 | 1542 | 4,9374 |
df=1 F=332,329 sig=0,000
Keskiarvotaulukosta (taulukko 9) näkee, että ero ei ehkä ole ihan niin dramaattinen kuin taulukosta 8 voisi päätellä. Kun keskiarvo voi vaihdella 18 ja 36 välillä, jossa 18 vastaa arvoa "asioista pitäisi päättää kansallisella tasolla" ja 36 arvoa "asioista pitäisi päättää unionin tasolla", voidaan tätä keskiarvotaulukon tulosta tulkita niin, että ranskalaiset olisivat hieman useammissa asioissa valmiita jättämään päätöksen EU-tasolle kuin suomalaiset. Ranskalaiset olisivat valmiita siirtämään päätöksenteon hieman yli puolessa kysytyistä asioista EU:n tasolle kun suomalaiset olisivat valmiita tekemään tämän hieman alle puolessa kysytyistä asioista. Koska tähän kysymykseen on yhdistelty niin monia politiikan lohkoja eikä jako kansallisen ja EU:n tasolle tule kovin selkeäksi tästä johtuen, siirryn tutkiman yksittäisiä kysymyksiä.
Molemmat maat, sekä Suomi että Ranska, ovat mukana EMU:ssa
ja siirtyvät vuoden 2002 alussa lopullisesti käyttämään
9 muun EU-maan kanssa yhteisvaluutta euroa. Yhteisen rahapolitiikan vastaanotto
on ollut vaihteleva. Seuraavassa taulukoissa olen tarkastellut ihmisten
suhtautumista toisaalta yhteisvaluutta Euroon, toisaalta Euroopan keskuspankkiin.
"En tiedä"- vastaukset on määritelty puuttuviksi.
Taulukko 10: Kansalaisten suhtautuminen
Suomessa ja Ranskassa oman maansa valuutan korvaamiseen yhteisvaluutta
Eurolla
| Ranska | Suomi | |
| Puolesta | 74 % | 57 % |
| Vastaan | 26 % | 43 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=1921
²=59,913 df=1 p=0,000
taulukosta 10 näkyy, että Ranskassa yhteisvaluutan kannatus on melko suurta ja se otetaan mielellään vastaa. Suomen kohdalla on nähtävissä varovaisen positiivinen suhtautuminen. Kysely on tehty vuonna 1998, joten monille ihmiselle euroon siirtyminen on silloin tuntunut vielä melko kaukaiselta hankkeelta. Etenkin viime aikoina on ainakin suomalaisessa mediassa ollut merkkejä siitä, että ihmisiä arvelluttaa lopullinen euroon siirtyminen melko paljon. Raha symbolinen arvo on ihmisille suuri ja markan mukana pelätään myös jonkin osan "suomalaisuutta" kuolevan. Monet pelkäävät ihan käytännön asioita, esim. kuinka summien laskeminen euroissa alkaa onnistua. Toisille euro merkitsee elämän helpottumista, se selkeyttää esim. matkustavien ihmisten elämää ja yritysten kaupankäyntiä. Tarkoituksenani oli tarkastella ihmisten suhtautumista rahapolitiikan siirtämistä jäsenmaista itsenäiseen Euroopan keskuspankkiin, olettaen, että se olisi kansalaiselle yhteistä rahaa helpommin hyväksyttävissä. Tulos oli kuitenkin niin epäluotettava ettei siitä voi tehdä mitään yleistyksiä.
|
Euroopan unioni on ennen kaikkea taloudellis-poliittinen hanke,
jossa yhteisriippuvuuden keinoin pyritään rauhan ja hyvinvoinnin
takaamiseen. Mutta unionin tärkeys riippuu myös siitä miten
se vaikuttaa kunkin jäsenvaltion turvallisuuteen, tämä oli
myös yksi seikka, joka aikoinaan oli sekä unionin vastustajien,
että sen puolustajien ase Suomen unionijäsenyydestä äänestettäessä.
Pikku hiljaa on myös selvinnyt, että unionin turvallisuusyhteistyötä
täytyy kehittää, sitä ei voi jättää
muun maailman armoille.
Taulukko 11: Kansalaisten mielipide Ranskassa
ja Suomessa EU:n yhteisestä ulkopolitiikasta
| Ranska | Suomi | |
| Puolesta | 82 % | 62 % |
| Vastaan | 18 % | 38 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=1778
²=86,633 df=1 p=0,000
Taulukko 12: Kansalaisten mielipide Ranskassa
ja Suomessa EU:n yhteisestä puolustus- ja turvallisuuspolitiikasta
| Ranska | Suomi | |
| Puolesta | 86 % | 53% |
| Vastaan | 14 % | 47 % |
| Yhteensä | 100 % | 100 % |
N=1893
²=254,390 df=1 p=0,000
Yhteinen politiikka on usein monestakin syytä koettu hieman ongelmalliseksi. Ensinnäkin sen on perinteisesti katsottu kuuluvan nimenomaan kansallisvaltion tehtäväksi. Ajatus näin suuren päätäntävallan siirtämisestä Brysseliin on pelottanut. Omasta turvallisuuspolitiikasta luopumien on ollut erityisen vaikeaa liittoutumattomille maille. Siinä mielessä taulukoista 11 ja 12 ilmikäyvät tulokset ovat ehkä hieman yllätykselliset. Ranskassa suhtautuminen sekä yhteiseen ulko-, että puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaan on hyvin myönteistä. Toisaalta Ranska on NATO:n jäsen ja kansalaiset tuskin näkevät EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan poikkeavan kovinkaan NATO-jäsenyydestä. Ranska on myös yksi unionin suurimmista maista, joten se tietää saavansa äänensä painokkaasti esille myös jatkossa. Suomessa tilanne on hieman toinen. Yhteinen ulkopolitiikka nähdään vielä mahdollisena ja tavallisille ihmiselle se usein tuntuu jopa hieman kaukaiselta. Suomi on kuitenkin perinteisesti ollut sotilaallisesti liittoutumaton maa. Myös maantieteellinen sijainti Venäjän naapurissa on tätä edellyttänyt. Suomalaiset suhtautuvatkin liittoutumiseen edelleen usein hieman pelokkaasti pohtien Venäjän reaktioita. Toisaalta yhteistyö myös puolustuspolitiikassa toisi joidenkin mielestä lisää turvallisuustakuita. Suomi on jo vuosia osallistunut YK:n rauhanturvaoperaatioihin, mutta ajatus kriisinhallintajoukoista on hieman ongelmallisempi, koska monien mielissä se yhdistyy ajatukseen sodasta. "Omia poikia" ei olla halukkaita lähettää kuolemaan kauas vieraihin maihin. Suomessa keskustelu yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on kytkeytynyt tiiviisti myös keskusteluun Suomen mahdollisesta NATO-jäsenyydestä. Ilmeisesti ajatus turvallisuustakuista painaa vaa'assa kuitenkin enemmän, koska suomalaisten suhtautuminen on ilmeisen positiivista kuten taulukossa 12 näkyy.
Eurooppalaisen turvallisuuden käsite on muuttumassa. Maailman globalisoituessa kaukaisetkin kriisit vaikuttavat taloudellisten ja poliittisten syiden takia kaikkialla maailmaa erilailla kuin ennen. Lisäksi uhkakuvat ovat muuttuneet: uusia uhkia ovat mm. kansainvälinen terrorismi ja rikollisuus sekä etniset ja uskonnolliset konfliktit, jotka aiheuttavat valtioiden pirstoutumista. Tällaiset tekijät vaikuttavat helposti myös EU:n kehitykseen, vaikka itse EU-alueella olisikin vakaata ja rauhallista. Valtioiden suuri keskinäisriippuvuus tekee myös taloudellisista kriiseistä nopeasti leviäviä ja suurta tuhoa aiheuttavia. Nämä uudet uhkat vaikuttavat myös Suomen maanpuolustukseen: on syytä miettiä tapahtuuko maanpuolustus vain omilla rajoillamme vai olemmeko mukana myös maamme ulkopuolella? (Kivinen 1999 s:64-65)
Mitä tämän tapaiset uudet uhkat merkitsevät perinteiselle, ainakin Suomessa massa-armeijaan, perustuvalle maanpuolustukselle? Osallistuminen kansainvälisiin kriisintorjuntajoukkoihin tarkoittanee myös sitä, että mikäli Suomi haluaa pitää kiinni nykyisestä maanpuolustusjärjestelmästä, sen on ylläpidettävä kahta erillistä puolustusjärjestelmää: suureen miesreserviin perustuvaa perinteistä järjestelmää, sekä toista pitkälti kalliisiin teknisiin hankintoihin perustuvaa kriisinhallintajoukkoa. Ranska siirtyi jokin vuosi sitten jo ammattiarmeijaan, joka koulutetaan käyttämään nimenomaan uusinta tekniikkaa.
Olen työssäni pyrkinyt tarkastelemaan EU:n tulevaa kehitystä
pääasiassa kansalaismielipiteen kannalta. Minkälaisia johtopäätöksiä
voidaan tehdä? Ensimmäisen hypoteesini mukaan EU:hun positiivisesti
suhtautuvat, pitävät hyvänä myös EU:n liittovaltiokehitystä.
Näytti siltä, että kuten oletin, EU:n positiivisessa valossa
näkevät nimenomaan nuoret ja johtavassa asemassa olevat henkilöt.
He myös näyttävät pitävän integraation syventämistä
positiivisena . Kyse on luultavasti siitä, että nämä
henkilöt törmäävät unioniin konkreettisella tasolla
päivittäin, heille integraation syventäminen tuo suoranaisia
etuja, esim. yhteisen valuutan muodossa. Identiteettikysymys näyttäytyi
ongelmallisempana. Integraatioon syvästi uskovat ikäluokatkaan
eivät näytä ainakaan toistaiseksi lämmenneen ajatukseen
"eurooppalaisuudesta", se tuntuu pikemminkin ylhäältä sanellulta
totuutena. Kuinka moni suomalainen edes tietää, että EU:lla
on oma "kansallispäivä", "kansallislaulusta" puhumattakaan. Toisaalta
tällä hetkellä ei ole olemassa kunnollisia symboleja joihin
ihmiset voisivat samaistua, pelkkä lippu ei riitä. Mutta miten
tilanne muuttuu vuoden päästä kun yhteinen raha otetaan
käyttöön ja kansalliset valuutat häviävät?
Myös ihmisten suoranaisista mielipiteistä liittovaltiosta on vaikea saada selvyyttä. Mikä edes on se liittovaltiomalli mitä Nizzakin valmisteltiin? Voidaanko EU:n kohdalla edes käyttää niitä samoja termejä joita tähän asti on käytetty kuvaamaan kansallisvaltiota vai olisiko tarve luoda aivan uusi käsitteistö? Eurobarometri tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että kansalaiset näyttävät suhtautuvan kehitykseen positiivisesti, Ranskassa enemmän positiivisesti, Suomessa ehkä hieman varauksellisemmin. Toisaalta esim. ulko- ja turvallisuuspolitiikan kansalaiset kokevat usein melko etäiseksi, eikä sillä missä päätökset tehdään ole niin kovin suurta merkitystä. Ranska on niin iso maa, että siellä tämä tulee korostetummin esille: ihmiset myös edustavat useita kansallisuuksia ja sillä on pitkä integraatiohistoria EU:n perustajajäsenenä ja NATO:n jäsenenä, joten kansalaiset ovat vuosien saatossa jo tottuneet siihen, että päätökset tehdään muualla kuin Ranskassa. Ranskan sana, sen suuresta koosta johtuen, tulee myös aina painamaan EU-tasoisessakin päätöksenteossa. Suomelle tilanne on ongelmallisempi täällä vallan siirtyminen koetaan usein symbolisella tasolla vahvasti ja kansalaiset pelkäävät, että eivät saa ääntään sitäkään vähää kuulumaan jos hallintokoneisto siirtyy kauas Suomesta.
Asiantuntijat ja poliittinen eliitti on jo pitkään ollut sitä mieltä, että unioni ei voi jatkaa samanlaisena, eikä varsinkaan laajentua nykyisen kaltaisena. Esimerkiksi Euroopan komission Suomen edustuston päällikkö Timo Mäkelä kirjoitti viime vuonna ennen Nizzan huippukokousta omista näkemyksistään. Hänen mielestään EU:lla oli tuolloin kolme mahdollista kehitystietä: pelkkänä hallitusten välisessä yhteistyössä jokainen ajattelisi vain omaa etuaan; aidossa liittovaltiomallissa tulisi hänen mielestään yhteinen eurooppalainen etu parhaiten esille; nykypohjalle rakentuva, mutta vahvempi EU olisi hänen mielestään myös varteenotettava vaihtoehto. Huonoimpana vaihtoehtona Mäkelä kuitenkin näkee sen, että unioni jää paikalleen ja laajentuessaan jähmettyy toimintakyvyttömäksi. (Helsingin sanomat 26.11.2000: s.A5)
Mistä Nizzassa sitten viime joulukuussa oikein sovittiin? Siitä ei tunnu olevan kenelläkään oikein selvyyttä. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen päädyttiin sekavaan kompromissiin, jossa mm. sovittiin määräenemmistöpäätösten käyttöönottamisesta unionin laajentuessa. Nizzan sopimusta on jo parjattu useaan otteeseen mm. poliitikkojen taholta (esim. Helsingin sanomat 13.1.2001: s. A6), mutta sen todellinen sisältö selviää vasta käytännön muokkaamana. Eliitin tasolla liittovaltioajatteluun yleensä suhtaudutaan hyvin myönteisesti, ja kehitystä on hitaasti, mutta varmasti myös ajettu siihen suuntaan. Eliitin on kuitenkin muistettava, että sen on saatava kansalaiset myös kansalaisten hyväksyntä loppujen lopuksi.
Taulukko 13: Summamuuttuja, frekvenssit
ja kumulatiiviset prosentit
| Frekvenssit | Kumulatiiviset prosentit | |
| 18 | 116 | 7,5 |
| 19 | 39 | 10,1 |
| 20 | 23 | 11,5 |
| 21 | 43 | 14,3 |
| 22 | 59 | 18,2 |
| 23 | 59 | 22,0 |
| 24 | 92 | 28,0 |
| 25 | 88 | 33,7 |
| 26 | 130 | 42,1 |
| 27 | 134 | 50,8 |
| 28 | 122 | 58,7 |
| 29 | 115 | 66,1 |
| 30 | 114 | 73,5 |
| 31 | 101 | 80,1 |
| 32 | 68 | 84,5 |
| 33 | 64 | 88,7 |
| 34 | 52 | 92,0 |
| 35 | 22 | 93,5 |
| 36 | 101 | 100,0 |
| Yhteensä | 1542 |
Taulukko 14: Summamuuttuja uudelleenluokiteltuna,
frekvenssit ja kumulatiiviset prosentit
| Frekvenssit | Kumulatiiviset prosentit | |
| 1=painottaa kansallista päätöksenteko | 783 | 50,8 |
| 2=painottaa EU-tasoista päätöksentekoa | 759 | 100,0 |
| Yhteensä | 1542 |
Ekholm Peter, Nurmio Aarne: Suunnaton EU? Kysymyksiä Euroopan
tulevaisuudesta. Juva 1999
Helsingin Sanomat 26.11.2000: s. A 5, vieraskynä: "EU:lla kolme kehitystietä", Timo Mäkelä
Helsingin Sanomat13.1.2001 : s. A 6, artikkeli: "Hautala: Nizzan jälkeen EU ei kykene laajenemaan"
Kivinen Olli: Euroopan Vuosisata alkaa. Juva 1999
Raunio Tapio: Päätöksenteko Euroopan unionissa, toim. Raunio Tapio ja Wiberg Matti. Tampere 1999