Mediatutkimuspäivät, Turku 1.-2.2.2002
Sinikka Sassi

Miten kysyä digitaalisesta mediasta

Edustan täällä yhteiskuntatieteilijää, näin on kerrottu. Samalla kun olen nimikkeestä hiukan epävarma, tiedän myös että ulkoa päin tulevilla määrityksillä on merkityksensä. Vuosia sitten törmäsin opiskelijaan, joka tavatessa totesi: 'Ai sinä olet se demokratia-Sassi'. Olin hämmentynyt, koska tämä määritelmä ei ollut tullut mieleeni, semminkään kun demokratia ei ollut myyvä suuntaus tuolloin. Nimike oli hiukan epämukava, mutta kuitenkin tarpeellinen oman työni jäsentämisessä.

Myös termi yhteiskuntatieteilijä kuulostaa hiukan vanhahtavalta. Sen sijaan teema josta aion puhua, on taatusti muodikas. Otsikko lupaa esitellä hyviä tapoja kysyä digitaalisesta mediasta ja yksi ajankohtaisimmista tunnetaan nimellä 'digital divide'. Se on hyvä termi ja jää helposti mieleen. Siinä on kysymys uuden teknologian suhteesta yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja lähemmin katsottuna se tietysti paljastuu aiheeksi, joka on tuttu jo 1970-luvulta ja palautuu demokratiaan. Kysymys kuuluu, synnyttääkö uusi teknologia uusia kuiluja? Huoli on asianmukainen ja hyvin yhteiskuntatieteellinen, mutta mitä digital divide ja digitaalinen media tarkkaan ottaen tarkoittavat? Vaikka ne ovat näppäriä ja myyviä, niistä kummastakin on hankala saada otetta
.
Digital divide -termi on syntynyt Yhdysvalloissa ja on epäilyjä, että sen kehittäjillä ovat olleet mielessään myös alan myynnin edistämisen tarpeet. Digitaalinen media tuntuu osuvalta uudelta käsitteeltä, mutta se kertoo ehkä selvemmin viestinnän alalla tapahtuneista muutoksista kuin itse kohteesta.

Mitä on digitaalinen - lyhyt kurssi

Digitaalisen kantasana on digit, joka matematiikassa viittaa yksinumeroiseen lukuun. Anatomiassa se viittaa sormeen tai varpaaseen eli kymmen-järjestelmän perustaan. Digitaalinen esitysmuoto tarkoittaa informaation esittämistä numeeristen lukujen muodostamina koodeina ja tietokoneissa se tarkoittaa lukumuotoisella datalla operoimista. Digitaalisen tietokoneen vastakohta on analoginen tietokone, jollaisia oli käytössä Neuvostoliitossa ainakin 1970- ja 1980-luvuilla. Analogisessa koneessa toimitukset perustuvat lukujen sijaan fysikaalisiin suureisiin eli symboleihin.

Ratkaiseva isojako tapahtui, kun digitaalinen periaate voitti analogisen ja amerikkalainen toimintapa voitti neuvostoliittolaisen - kuten myös talousjärjestelmän puolella joitakin vuosia myöhemmin. Emme tiedä mitä olisi tapahtunut, jos analoginen periaate olisi tullut vallitsevaksi, mutta voimme ainakin pohtia mitä tapahtui, kun digitaalisuus ja kapitalismi voittivat. Toisessakin tapauksessa modernisaatio olisi jatkunut, mutta ehkä hyvin eri muodossa.

Digitaalinen on siis perustermi, mutta se tarvitsee myös lisämääreen. Voidaan puhua digitaalisesta mediasta, mutta käytännössä eriarvoisuuskeskustelussa on useimmiten kysymys internetistä. Termejä on muitakin kuten informaatio- ja kommunikaatioteknologia tai verkko, jota olen omissa tutkimuksissani käyttänyt. Sen etu on se, että se on kollektiivikäsite - kuten mediakin - ja sisältää erilaisten verkkojen muodostaman kokonaisrakenteen. Termin valinnalla on tärkeitä seurauksia ja kohteen määrittely on olennainen osa tätä keskustelua.

Mitä 'divide' tarkoittaa

Sanakirjan mukaan se tarkoittaa vedenjakajaa. Tässä sillä viitataan uuden teknologian mahdollisuuteen tuottaa merkittäviä sosiaalisia eroja. Kysymys digital divide'sta voidaan muotoilla myös näin: synnyttääkö verkko perustavaa sosiaalista eriarvoisuutta vai lähinnä kulttuurista erilaisuutta? Jälkimmäinen tilanne ei ole huolestuttava vaan se vastaa pikemminkin jälkimodernille kulttuurille ominaista kehitystä. Se ei myöskään vaadi toimenpiteitä.

Eriarvoistumisen mahdollisuus voidaan jakaa alustavasti kahteen oletukseen:

1) Heikko oletus on, että eriarvoistuminen on tilapäistä ja koskee lähinnä ihmisten erilaisia taitoja ja kykyjä hyödyntää verkkoa. Eroja tulee myös aina olemaan, koska ihmiset ovat erilaisia.
2) Vahva oletus on, että informaatioyhteiskunnan kehitys synnyttää uusia sosiaalisten ryhmien välisiä jakoja ja syventää vanhoja.
Tämä on digital dividen ydinkysymys, johon tutkijat, poliitikot ja päättäjät toivoisivat löytävänsä vastauksen. Vastaus jonka useimmat soisivat löytävänsä, kertoisi että teknologia ei synnytä eriarvoistumista ja että sen avulla voidaan jopa lieventää aikaisempia eroja.

Tutkimuksissa on tehty vertailuja eri tasoilla:

1) yhteiskuntien välillä, jolloin kysymys koskee globaalia eriarvoisuutta,
2) yhteiskuntien sisällä, jolloin kysymys on sosiaalisista kerrostumista ja luokista,
3) digitaalisen yhteisön sisällä, jolloin kysymys on erityisesti demokratiasta ja vaikutusvallasta.

Käytännössä digital divide'lla tarkoitetaan usein epätasa-arvoa, joka ilmenee informaation ja tiedon saatavuudessa ja niiden käytön kyvyissä. Kuilu ei siis ole puhtaasti teknologinen ja keskustelun taustalla on huoli demokratiasta ja yhteiskunnallisten resurssien jakautumisesta.

Mistä keskustellaan

Keskustelu eriarvoisuudesta ei ole uutta viestinnän historiassa. Termi ei aikaisemmin ollut 'divide' vaan 'gap', mutta sillä tarkoitettiin samankaltaisia eroja viestimien käytössä ja leviämisessä. 1970-luvulla tutkittiin erityisesti television, radion ja puhelimen levinneisyyttä ja kansainvälisten informaatiovirtojen suuntaa. Keskustelu koski uutta informaatio- ja viestintäjärjestystä, jonka avulla pyrittiin tasoittamaan etelän ja pohjoisen, kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välistä kuilua.

Viestimiä pidettiin tärkeinä demokraattisen osallistumisen kannalta, mutta ne olivat samalla myös tärkeitä modernisaation symboleja ja mittareita. Länsimainen modernisaatio puolestaan nähtiin universaalina kehityskulkuna eikä ajatus ole täysin vieras nytkään. Näiden teemojen seuraaja digital divide -keskustelu yhdeltä osaltaan on.

Nykyisessä keskustelussa löytyy painotuseroja Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Erot eivät ole kategorisia, mutta ne kertovat jotakin suuntautumisesta. Euroopassa on nostettu sosiaalinen ulottuvuus korostetummin esiin ja sen myötä osallisuuden, osallistumisen ja kansalaisuuden teemat. Yhdysvalloissa digitaalisilla kuiluilla viitataan useammin uuteen talouteen, markkinoihin ja kilpailukykyyn. Ajatus on, että uudet teknologiat kuten internet ja sähköposti eivät ole vain lisäarvoa tuovia palveluita vaan yhä olennaisempia uuden talouden työkaluja.

Yhdysvalloissa monet viranomaiset ja kuluttajajärjestöt vaativat teleoperaattoreilta universaalin palvelun periaatetta. Vaatimus on vastaava kuin aikaisempi 'universal access' periaate, joka koski kaikille yhtäläisiä puhelinpalveluita. Tärkeä perustelu on se, että sosiaalisten päämäärien ohella tasa-arvoinen pääsy internetiin edistää kilpailua. Sähköinen kaupankäynti antaa yksilöille ja pienille ja keskisuurille yrityksille mahdollisuuden osallistua globaaleille markkinoille.

Mitään yksimielisyyttä ei tosin ole siitä, kuka maksaisi palvelun toteuttamisen. Tätä keskustelua yhteyksien järjestämisestä, verkottamisen tavasta on käyty myös Euroopassa ja esimerkiksi Suomen ja Ruotsin mallit eroavat selvästi. Universaalin palvelun määritelmä eroaa ylipäätään maasta toiseen ja joissakin uskotaan vapaisiin markkinoihin, toisissa taas sääntelyyn ja julkiseen sektoriin. Joillekin informaatio- ja kommunikaatioteknologiat ovat tärkeitä kasvun ja kehityksen moottorina, toiset taas arvioivat, että kehityksessä on kysymys myös demokratiasta, kansalaisoikeuksista ja inhimillistä resursseista.

Keskustelussa ovat suosittuja erilaiset dikotomiat kuten 'haves and have-nots', 'knows and knows-not', 'information-rich and information-poor'. Niiden avulla tehdään jaotteluja sekä kansakuntien välillä että niiden sisällä. Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi seuraavat: Mikä selittää internetin käytön epätasa-arvoista jakautumista? Kuinka pitkälle on kysymys on taloudellisista tekijöistä? Mitkä ei taloudelliset tekijät määrittävät sitä? Onko kyse teknologian erityispiirteistä, internetin ominaisuuksista, vai heijastaako sen leviäminen vanhemmista medioista tuttuja trendejä?

Käyn läpi keskustelua erityisesti sen perusteella, mikä on sen kohde ja mihin johtopäätöksiin päädytään. Puhetavat ovat tärkeitä, koska niistä seuraa suosituksia ja käytännön toimintaohjeita. Olen erotellut neljä tarkastelutapaa, jotka eivät käytännössä ole niin selkeärajaisia, mutta joiden näkökulmat poikkeavat toisistaan.

I Teknis-hallinnollinen näkökulma eli pienet huolet

Ensimmäisessä tarkastelutavassa keskipisteessä on erityisesti internet. Näkökulmaa voidaan kutsua teknis-hallinnolliseksi, sillä se on usein taustalla erilaisissa sosiaalisissa kokeiluissa ja projekteissa. Näiden ohjelmien kuten Urban-, Kumppanuus- ja Osallistuvat seutukunnat avulla pyritään laajentamaan internetin käyttöä ja saamaan mukaan uusia käyttäjäryhmiä. Perusteluna on se, että internetistä on tullut yhä tärkeämpi osa arkielämää: se tarjoaa työpaikkoja, vahvistaa yhteisöjä, avustaa opiskelussa. Vaikka peruskäyttäjä ei enää ole 'keskiluokkainen koulutettu valkoinen mies', kaiken päätteeksi konservatiivinen sellainen, ollaan vielä kaukana keskivertokansalaisesta.

Ydinkysymykset koskevat kolmea aspektia eli verkkoon pääsyä, käyttöön liittyviä taitoja ja kykyjä sekä sisältöjä. Eriarvoisuutta tarkastellaan näiden tekijöiden suhteen ja yleensä kohteena ovat länsimaiset yhteiskunnat, joissa teknologia on jo laajalle levinnyt. Tilastojen mukaan teknologiset mahdollisuudet ovat kuitenkin usein hyvin epätasaisesti jakautuneet jopa eturivin informaatioyhteiskunnissa (Norris). Tilanne muuttuu vielä huolestuttavammaksi, jos havaitaan, että jotkut ryhmät syrjäytyvät systemaattisesti. Sosiaalisen ja kulttuurisen eriytymisen väistämättömänä seurauksena voi ylipäätään olla informaatioon liittyvä epätasa-arvo kasvu verkkoyhteiskunnassa (van Dijk 1999).

Hallitukset ovat eri maissa tunnistaneet ongelman ja pyrkivät tekemään sille jotakin. Tutkimukset osoittavat, että Yhdysvalloissa internetin levinneisyydessä on huomattavia eroja tulo- ja koulutustason, etnisten ryhmien, vanhojen ja nuorten, yhden ja kahden vanhemman perheiden ja vammaisten ja ei-vammaisten välillä. Clinton esitti vuonna 2000 suunnitelman, jonka tarkoitus kaventaa digitaalista kuilua tarjoamalla yrityksille verovähennyksiä, opettajille koulutusta ja köyhille asuialueille tietokonekeskuksia (community computer center).

Euroopan Unioni on puolestaan vuonna 1999 asettanut etusijalle sosiaalisen osallisuuden (inclusion) yhtenä kolmesta päätavoitteesta, jotka sisältyvät e-Europe Action Plan -ohjelmaan. Yleisin strategia kaikkialla on ollut yhteyksien järjestäminen koululuokkiin.

Tämän tarkastelun johtopäätös on ensinnäkin se, että internetin käytössä on edelleen merkittäviä eroja. Toiseksi se, että julkisen sektorin on tasoitettava näitä eroja tuomalla käyttömahdollisuudet kaikkien saataville. Lähtökohtana on ajatus, että teknologian avulla sosiaaliset erot on mahdollista ylittää.

II Sosiaalisten rakenteiden näkökulma eli keskikokoiset huolet

Toisessa tarkastelutavassa lähtökohtana ovat yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet, joihin internetin käytön eroja verrataan. Tätä tarkastelua voidaan kutsua sosiaalisten rakenteiden näkökulmaksi. Yksi sen edustaja on Colin Sparks, joka ei puhu pelkästään internetistä vaan internet-resursseista. Hänen johtopäätöksensä on, että informaatiorikkaiden ja informaatioköyhien välillä on pysyvä kuilu siitä huolimatta, että tietokoneiden ja internetin käyttö on laajentunut kaikkiin ryhmiin ja kaikille maantieteellisille alueille.

Eriarvoisuuden taustalla ovat erot tulotasossa, koulutuksessa ja myös etnisessä taustassa. Yhdysvalloissa sosiaaliset erot ja internetin käyttö osuvat yhteen ja Euroopassa tilanne on samansuuntainen. Sparks olettaa, että tasa-arvoisemmissa Pohjoismaissa erot ovat pienempiä sekä resurssien jakautumisessa että varallisuuden, tulojen ja etuuksien jakautumisessa.
Yhdysvalloissa internetistä on rikkaimmassa sosiaaliryhmässä tullut 'kokonaisteknologia', jolla on monia tehtäviä. Se on asettunut sekä työrutiineihin että vapaa-aikaan ja kiihdyttänyt niiden välisen rajan hämärtymistä. Huono-osaisten ryhmissä internet on pääasiassa kommunikaatioväline eli puhelimen ja postin jatke. Sitä käytetään etupäässä vapaa-ajan tarpeisiin eikä se ole integroitunut työhön läheskään samalla tavalla kuin hyväosaisilla. Nykyvaiheessa internetin käyttö näyttää siis sopeutuvan käyttäjiensä sosiaalisiin eroihin ja heijastavan niitä.

Sosiaaliset erot johtavat siihen, että internet tuo etuoikeuksia niille, joilla jo on rikkautta ja valtaa, sen sijaan että sen sisältämä puhumisen oikeus ja vapaus toteutuisivat yleisesti. Edes rikkaissa maissa se ei näytä kehittyvän tavalla, joka laajentaisi demokratiaa. Yhdysvaltojen tilanteen perusteella Sparks päättelee, että ei ole odotettavissa aikaa, jolloin tietokone ja internet leviäisivät jokaiseen kotiin. Verkkoon pääsyn epätasa-arvoisuudesta tulee online-maailman pysyvä piirre ja epätasa-arvo on enemmän rakenteellista kuin suhdanteista riippuvia.

Vaikka internetiin sisältyy merkittävä demokraattinen potentiaali, se ei ole ainakaan lähitulevaisuudessa realisoitumassa. Internet on oppimisen ja keskustelun välineenä olemassa pikemminkin rikkaille valkoisille kuin maailman suurille joukoille. Internetiin liittyvän poliittinen ja kulttuurinen rikastuminen on tiukemmin kiinni varallisuuden ja vallan jakautumisessa kuin minkään aikaisemman viestinnän teknologian kohdalla.

Digital divide-kirjan kirjoittaja Pippa Norris on havainnut, että tutkimukset internetin käytön erojen tasaantumisesta ovat ristiriitaisia. Toisaalta näyttäisi siltä, että Yhdysvalloissa myös vähän koulutetut, keskituloiset ja naiset ovat tulossa käyttäjiksi. Sukupuoli samoin kuin etninen tausta olisivat siten tulossa merkityksettömiksi. Toiset tutkimukset kertovat kuitenkin päinvastaisesta kehityksestä ja sukupuoleen, koulutukseen ja rotuun liittyvän eriarvoisuuden kasvusta. Niiden mukaan on epävarmaa, tasoittuvatko erot silloinkaan, kun internet on täysin arkipäiväistynyt, koska esimerkiksi rodulliset erot ovat hyvin pysyviä ja liittyvät myös vanhempaan teknologiaan.

Euroopassa internetin käytön erot osoittautuivat suurimmiksi muutamissa johtavissa informaatioyhteiskunnissa kuten Britanniassa, Suomessa ja Tanskassa (Norris). Vuosien 1996 ja 1999 vertailu osoitti, että digitaalinen kuilu laajeni Euroopassa tuona aikana ja että tuloihin, koulutukseen, ammatilliseen asemaan ja ikään liittyvät käytön erot vain kasvoivat ja vain sukupuoliero pieneni. Norrisin mukaan digitaalinen kuilu on siis hyvin ennakoitavissa eikä millään tavalla uusi.
Tässä näkökulmassa kiinnostus kohdistuu myös kehittyneiden ja kehitysmaiden väliseen vertailuun. Kuilu niiden välillä on kasvanut, mutta siinä ei ole kysymys vain laitteista, vaan esimerkiksi siitä, että kiristynyt tekijänoikeuslainsäädäntö pitää kehitysmaat pois tietosektorilta. Patenttilainsäädäntö ei myöskään tunnista traditionaaliseen tietoon perustuvaa omistussuhdetta.

Internetiä voidaan verrata vanhempien medioiden eli sanomalehtien, radioiden, televisioiden ja puhelinten leviämiseen. Uuden ja vanhan median välillä ei ole tässä suhteessa eroa, mikä tarkoittaa sitä, että köyhien maiden ihmiset ovat pääasiassa maailman kommunikaatiovirtojen ulkopuolella. Köyhissä maissa ei ole sen paremmin vanhoja kuin uusiakaan medioita. Tämän perusteella epätasa-arvoinen pääsy internetiin lähinnä heijastaa globaalia eriarvoisuutta eikä muuta sitä.

Käytön laajuus on selvästi riippuvainen bruttokansantuotteesta eli internet edustaa vain yhtä uutta eriarvoisuutta köyhien kansakuntien elämässä, jossa on tiedon saatavuuden lisäksi puutetta perusravinnosta, koulutuksesta ja terveydenhoidosta. Taloudelliset tekijät ennustavat kaikkia muita tekijöitä selvemmin kansainvälisiä eroja informaatioyhteiskuntaan pääsyssä. Lukutaidolla, koulutuksella ja demokratialla ei ole itsenäistä vaikutusta internetin eikä myöskään vanhempien medioiden leviämiseen. Esimerkiksi ero radioiden ja televisioiden jakautumisessa köyhien ja rikkaiden maiden välillä ei ole kaventunut, vaikka vastaanottimet ovat yhä yleisempiä maailmanlaajuisesti.

Johtopäätös on siis se, että köyhien ja rikkaiden maiden välinen eriarvoisuus internetin käytössä ei tule poistumaan, vaikka yhä useammat ihmiset liittyvät käyttäjiksi. Alkuvaiheessa internetin käyttömahdollisuus on itse asiassa vahvistanut taloudellista eriarvoisuutta pikemmin kuin auttanut tasoittamaan sitä. Siksi julkista sektoria vaaditaan voimakkaasti mukaan. Tarve on etsiä yhteisöllisiä mekanismeja, joiden avulla teknologia saataisiin niillekin jotka ovat liian köyhiä tai syrjäytyneitä onnistuakseen itse järjestämään pääsyä verkkoon.

Jos kysymys olisi vain internetistä teknologiana, laitteiden lisääminen, taitojen kasvattaminen ja yhteyksien parantaminen olisivat riittäviä toimenpiteitä. Norris toteaa, että koulujen verkottaminen, opettajien kouluttaminen ja julkisten käyttömahdollisuuksien tarjoaminen köyhille asuinalueille eivät varmasti aiheuta vahinkoa. Nämä toimet voivat auttaa hetkellisesti digitaalisen kuilun ylittämisessä, mutta niiden vaikutukset pysyvät vähäisinä, koska sosiaalisten eriarvoisuuksien ongelma on liian syvällä yhteiskunnassa.

Myös Sparksin mukaan nämä pyrkimykset ovat arvokkaita, mutta eivät oikeaan osuneita. Epätasa-arvoinen yhteiskunta johtaa internet-resurssien epätasa-arvoiseen jakautumiseen ja samalla status quon vahvistumiseen. Sosiaaliset asemat ja käytännöt ovat sisäänrakennettuja internetiin ja vain siinä määrin kuin on mahdollista korjata sosiaalista epätasa-arvoa, voidaan internetin demokraattista potentiaalia toteuttaa.

III Informaatiorakenteiden ja syrjäytymisen näkökulma eli suuret huolet

Kolmannessa tarkastelutavassa lähtökohtana on epätasa-arvoinen sosiaalinen rakenne ja informaatioteknologian aktiivinen osuus eriarvoisuuksien syvenemisessä ja vahvistumisessa. Sitä voidaan kutsua informaatiorakenteiden ja syrjäytymisen näkökulmaksi ja yksi sen edustajia on Scott Lash. Tässä näkökulmassa alueellinen syrjäytyminen on keskeisessä asemassa ja tarkastelu ei koske vain internetiä, vaan laajempia informaatio- ja kommunikaatiorakenteita.

Syrjäytymistä on viime aikoina tutkittu urbaanin marginaalistumisen, köyhyyden ja alaluokan käsitteiden avulla. Yleensä sen yhteydessä ei ole pohdittu informaatioteknologian roolia ja merkitystä. Syrjäytymisellä ei tarkoiteta pelkästään köyhyyttä, vaan ongelmia tai epäonnistumista useammalla alueella kuten työmarkkinoilla, demokratian kentällä, hyvinvointijärjestelmässä tai perheen ja yhteisön piirissä. Jos yksi näistä alueista on heikko, pitäisi muiden pystyä kompensoimaan sitä. Jos kaikki alueet ovat heikkoja, on kyseessä todellinen syrjäytyminen. Köyhyydellä viitataan siis jakosuhteisiin, syrjäytymisellä osallisuuden ongelmiin. Niissä on kysymys kansalaisuuden ulottuvuuksista, vähäisestä sosiaalisesta aktiivisuudesta ja sosiaalisen integraation ja vallan puutteesta.

Vaikka syrjäytyminen on moniulotteinen ilmiö, sen tärkein tekijä on työttömyys. Matalat palkat ja epätyypilliset työsuhteet ovat myös tunnusomaisia samoin kuin se, että nousukaudet eivät juuri helpota marginaaliin joutuneita (Wacquant 1996). Syrjäytymisestä on tullut alueellisesti keskittynyttä ja siihen liittyy asuinalueiden leimautumista ja asukkaiden vieraantumista alueesta. Uudelle marginaalisuudelle näyttää myös olevan ominaista se, että vastarinnan sijaan se johtaa symboliseen ja sosiaaliseen hajautumiseen.

Lash tarkastelee sosiaalista syrjäytymistä kaupunkirakenteen eriytymisenä ja työnjakona ja liittää mukaan informaatio- ja kommunikaatioteknologian. Kysymys on ihmisten erilaisesta asemasta verkossa ja näiden asemien alueellisesta jakautumisesta. Sen taustalla on yhteiskunnan rakenteiden, esimerkiksi ammattiliittojen ja erilaisten sääntelevien instituutioiden lahoaminen ja sen myötä lisääntyvä yksilöllinen toimintavapaus. Muutos koskee kaikkia yhteiskuntaluokkia, mutta vain alaluokan tapauksessa näiden rakenteiden tilalle ei tule vastaavia informaatio- ja viestintärakenteita.

Lash tarkoittaa alaluokalla uutta luokkaa, joka sijoittuu työväenluokan alapuolelle ja sisältää 'ghettojen köyhien' lisäksi myös suuren osan informaatioyhteiskunnan 'poissuljetusta kolmanneksesta'. Yhteiskunnallisten rakenteiden lahoaminen ei ghetossa johda yksilöllistymiseen vaan anomiaan ja sääntelyn puutteeseen, joka näkyy nuorten jengiytymisenä ja rodullisena väkivaltana.

Lash jakaa kaupunkitilan eläviin, kuolleisiin ja villeihin vyöhykkeisiin. Kuolleisiin tai villeihin lähiöihin jääminen merkitsee samalla informaatiorakenteiden ulkopuolelle jäämistä ja kansalaisuuden poliittista ja kulttuurista menettämistä. Kun siis yläluokka ja keskiluokka löytävät paikkansa ja mahdollisuutensa verkossa, ei alaluokalle käy yhtä hyvin vaan se tipahtaa verkottuvan kansalaisyhteiskunnan ulkopuolelle. Tällä alaluokalla ei juuri ole sanottavaa itseään koskeviin ratkaisuihin eikä yhteiskunnallisen kehityksen isoihin linjoihin. Sen jäsenet eivät ole kunnolla sen paremmin kuluttajia kuin kansalaisiakaan.

Epätasa-arvosta tulee rakenteellista silloin, kun 'informaatioeliitti' vahvistaa teknologian avulla asemiaan ja toisaalta yhteiskunnan marginaalissa elävät ryhmät tulevat suljetuiksi kommunikaation ulkopuolelle, koska sitä harjoitetaan mediassa, johon niillä ei ole pääsyä. Kansalaisoikeudet kuten yhdenvertaisuus lain edessä, poliittiset oikeudet sekä hyvinvointivaltion sosiaaliset oikeudet muuttuvat oikeudeksi osallistua informaatio- ja kommunikaatiorakenteisiin. Näissä olosuhteissa uudelta alaluokalta viedään sekä kansalaisoikeudet että -velvollisuudet ja kansalaisuudesta tulee luonteeltaan pikemmin kulttuurista kuin yhteiskunnallista.

Myös Manuel Castells viittaa alueelliseen ulottuvuuteen ja kutsuu prosessia 'Neljännen maailman' syntymiseksi. Kun pääoman, työn, informaation ja markkinoiden verkostot yhdistävät toisiinsa toimintoja ja paikkoja ympäri maailman, ne samalla sulkevat verkkojen ulkopuolelle alueet, joilla ei ole arvoa globaalille taloudelle. Seurauksena on yhteiskunnan osien, kaupunkien alueiden, seutukuntien ja kokonaisten maiden ulkopuolisuus ja taloudellinen merkityksettömyys.

Castells puhuu myös sosiaalisesta syrjäytymisestä eli suuren ihmisjoukon muuttumisesta tarpeettomaksi systeemin logiikan näkökulmasta. Kyse ei välttämättä ole joukkotyöttömyydestä, vaan enemmän työn luonteesta, palkasta ja työolosuhteista. Yhä useammat joutuvat kiertämään tilapäisissä töissä, joissa on vähän jatkuvuutta.
Lash ja Castells eivät puhu digitaalisesta kuilusta eivätkä esitä suosituksia sen tasaamiseksi. Lash on enemmänkin pyrkinyt osoittamaan vastavoimia ja vastatendenssejä. Castells puolestaan on hyvin varovainen ehdotuksissaan ja toivoo ennen kaikkea tutkimustensa herättävän ihmisiä toimintaan.

IV Modernisaation ja kapitalismin näkökulma eli vallankumous

Neljäs tarkastelutapa on edellisen jatketta ja samalla sen laajennus. Jos informaatioteknologian roolista halutaan perusteellista selvyyttä, on kysyttävä sen synnyn syitä. Lopulta tullaan siis modernin yhteiskunnan suuriin kehityslinjoihin ja kysymykseen modernisaation, kapitalismin ja informaatioteknologian suhteesta.

1) Verkko ja modernisaatio

Kumpi selittää verkon syntyä ja olemassaoloa paremmin, modernisaatio vai kapitalismi? Niiden vaikutusta on luonnollisesti vaikea erottaa toisistaan, koska ne esiintyvät yhteen kietoutuneina, mutta kysymys on silti syytä esittää. Jan van Dijkin mukaan modernisaation ja informaatioteknologian välinen kytkentä on olemassa, sillä verkot auttavat ohjaamaan ja järjestämään hyvin kompleksisia moderneja yhteiskuntia. Informaation ja kommunikaation kasvua voidaan selittää muun muassa mittakaavan laajenemisella, kasvavalla eriytymisellä ja työnjaolla, talouden ja kulttuurin rationalisaatiolla sekä sosiaalisella ja kulttuurisella yksilöllistymisellä.

Teollinen järjestelmä on yhä riippuvaisempi kommunikaatioverkoista tuotannon, jakelun ja kulutuksen ohjaamisen ja valvonnan takia. Kontrolliteknologiana tietokone syrjäytti toisen maailmansodan jälkeen byrokratian, jolla oli ollut vastaava tehtävä siihen asti. Kun tuotanto kriisiytyy ja syntyy ahtautumia, on löydettävä uusia ohjauksen ja valvonnan tapoja. Näihin tehtäviin käytetään nyt informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa. Kysymys on kommunikaatiovallankumouksesta, jolle on tunnusomaista tietokoneen ja mikroelektroniikan kehitys ja välitetyn viestinnän kasvu.

Talouden rationalisaatiossa on kysymys tehostamisesta ja siihen informaatioteknologia on tullut avuksi. Automaation ansiosta ihmistyötä voidaan korvata yhä enemmän koneilla. Lisäksi informaatioteknologia on auttanut keventämään organisaatioiden hierarkiaa ja yksinkertaistamaan materiaalisia ja muita virtoja.

Länsimaiden sosiaalisessa rakenteessa on myös tapahtunut perustava muutos, kun traditionaaliset yhteisöt ovat kadonneet ja niiden tilalle ovat tulleet paljon valikoivemmat yhteisöt ja hajanaiset sosiaaliset verkostot. Kysymys on yksityistymisen laajentumisesta. Informaatio- ja kommunikaatioteknologia on vastaus yhtä lailla tuotannon rationalisointiin kuin inhimilliseen yhteydenpitoon. Verkko kytkeytyy siis modernisaatioon kahdella tavalla. Siitä on tullut talouden ja hallinnon uusi organisoitumisperusta ja samalla se on sosiaalisen elämän ja viestinnän uusi välittäjä.

2) Verkko ja kapitalismi

Jos modernisaatio selittää verkon syntyä, kapitalismi selittää sen vaikutuksia. Graham Murdock on kysynyt, kummalla on ollut enemmän merkitystä länsimaiseen kehitykseen, kapitalismilla vai modernisaatiolla? Hän arvioi, että kapitalismilla. Talouden puolella verkon vaikutukset tulevat ymmärrettäviksi, kun rationalisointiin yhdistetään globaali kilpailu ja kapitalistinen voitontavoittelu.

Sekä Lash että Castells molemmat käsittelevät globaalia taloudellista järjestystä. Lash kuvaa sitä informationaaliseksi, mutta samalla kapitalistisemmaksi kuin koskaan. Pääoman kasautuminen tarkoittaa samaan aikaan myös informaation kasautumista ja informaation muuttumista 'historian moottoriksi'. Castells puolestaan toteaa, että globaalin kapitalismin seuraukset sosiaalisen tasa-arvon kannalta ovat ilmeisiä, vaikkakin monimutkaisia.

Uudelle järjestelmälle on tunnusomaista kasvava polarisaatio, sosiaalisen asteikon huipun ja pohjan samanaikainen kasvu. Se on seurausta työvoiman eriytymisestä toisaalta korkeasti tuottavaan työvoimaan ja toisaalta korvattavissa olevaan työvoimaan. Samaan suuntaan vaikuttaa työvoiman yksilöllistyminen, mikä heikentää sen kollektiivista organisaatiota ja hyvinvointivaltion asteittainen tuho, mikä hävittää turvaverkon köyhimmiltä.

Epätasa-arvon ja polarisaation lisääntyminen ei ole väistämätöntä ja sitä voidaan vastustaa harkituilla julkisilla toimenpiteillä. Castellsin mukaan epätasa-arvo ja polarisaatio kuuluvat kuitenkin informationaalisen kapitalismin dynamiikkaan ja vahvistuvat ellei tietoisiin vastatoimiin ryhdytä.

Raja selviytymisen ja syrjäytymisen välillä on entistä hämärämpi yhä isommalle joukolle ihmisiä kaikissa yhteiskunnissa. Teollisen ajan kehittyneiden kapitalististen yhteiskuntien vahvuus oli laaja ja vakaa keskikerrostuma. Kun hyvinvointivaltion jälkeisellä kaudella pääosa turvaverkosta on menetetty ja työhön tarvittavien taitojen jatkuva päivittäminen ei onnistu, ihmiset putoavat kilpailusta ja päätyvät alaspäin suuntautuvalle sosiaaliselle kehälle. Syrjäytymisen prosessit eivät koske vain 'todella epäedullisessa asemassa olevia' vaan kaikkia niitä, joiden elämästä on tullut taistelua arvottomaksi muuttumista ja alaluokkaan putoamista vastaan.

Castellsin mukaan informaation aikakauden perustavia sosiaalisia kuiluja ovat työvoiman sisäinen hajautuminen informationaalisiin tuottajiin ja helposti korvattavaan yleiseen työvoimaan ja toiseksi merkittävän yhteiskunnallisen segmentin sosiaalinen poissulkeminen. Tämä segmentti koostuu kelvottomiksi katsotuista yksilöistä, joiden arvo työläisinä ja kuluttajina on käytetty loppuun.

Mikä on Suomen tilanne

Ei ole selvää, miten hyvin alaluokan käsite toimii Suomessa. Alueellista eriytymistä on yritetty estää tietoisella politiikalla, mutta huono-osaisuuden kasautumista on jonkin verran tapahtunut. Kapakkakeskustelussa helsinkiläinen Kallion kaupunginosa esimerkiksi määriteltiin kokonaisuudessaan avohoitoalueeksi. On asuinalueita, joilla on keskimääräistä enemmän päiväihmisiä, siis työttömiä, normi ihmisiä eli toimeentulotuella eläviä ja totaalisyrjäytyneitä eli sellaisia, joita ei millään keinolla saada takaisin yhteiskuntaan. Osalle näistä niin sanotuista ongelmaihmisistä informaatioteknologialla ei ole mitään merkitystä, osalle taas on. Rajat eivät itsestään selvästi kulje ryhmien välillä.

Castellsin kuvaus uudesta globaalista järjestyksestä kohtaa vastakaikua myös Suomessa: Miljoonat ihmiset ovat jatkuvasti töissä ja ilman töitä, usein epävirallisissa toimissa ja monesti rikollisen talouden alimmilla tasoilla. Pysyvän työsuhteen menettäminen ja monien työntekijöiden heikko neuvotteluasema lisäävät perheitä kohtaavien kriisien todennäköisyyttä: ajoittainen työn menetys, henkilökohtaiset kriisit, sairaus, huumeiden ja alkoholin väärinkäyttö, työkyvyn menetys, varojen ja luoton saannin menetys. Monet näistä kriiseistä liittyvät toisiinsa ja johtavat syrjäytymisen kehälle eli 'informationaalisen kapitalismin mustiin aukkoihin', joista on tilastollisesti ottaen vaikea paeta.

Näkökulmien arviointi

Teen nyt lyhyen yhteenvedon esitetyistä näkökulmista ja niiden eroista.

Kaikille niille on yhteistä se, että teknologian käytössä nähdään selvää eriarvoisuutta. Ensimmäisessä näkökulmassa keskipisteessä on internet. Sen käytössä on havaittu eroja, mutta niiden katsotaan olevan enemmän suhdanteista riippuvaisia kuin rakenteellisia. Tämän mukaisesti ehdotetut toimenpiteet ovat lyhytaikaisia ja kohdistuvat erityisesti laitteiden, koulutuksen ja sisältöjen lisäämiseen.

Toisessa näkökulmassa keskipisteessä on myös internet tai Sparksin termein internet-resurssit. Siinä epätasa-arvon katsotaan olevan rakenteellista, ei suhdanteista riippuvaa. Sen suositukset eivät ole pienimuotoisia, eikä oikeastaan voi puhua toimenpiteistä. Vaatimus kohdistuu perustavien yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien poistamiseen.

Kolmas ja neljäs näkökulma liittyvät toisiinsa, neljännessä mennään vain pidemmälle modernin yhteiskunnan kehitystrendeissä. Ydinajatus on sama kuin toisessa näkökulmassa eli se, että teknologian käyttöön liittyvä epätasa-arvo on rakenteellista. Sen lisäksi informaatioteknologian katsotaan vielä syventävän olemassa olevaa eriarvoisuutta ja luovan myös uutta. Kun kehityksen syitä selvitetään, päädytään sekä modernisaatioon että kapitalismiin. Suositukset, jos niitä joku rohkenee antaa, ovat radikaaleja: lakkauttakaa globaali kapitalismi (1).

Mikä on oma näkemykseni digitaalisesta kuilusta ja eriarvoisuudesta?

Perustan sen muutamaan teesiin:

Lähtökohta on ensinnäkin se, että ymmärrän verkon kokonaisteknologiana. Sellaisena sillä on monensuuntaisia ja usein vastakkaisia seurauksia. Se on informaation ajan infrastruktuuria. Se on sekä media että perusrakenne ja siksi sen ulkopuolelle ei voida jättäytyä, ei täällä eikä kehitysmaissa.

Kun verkkoa tarkastellaan mediana, on ilmeistä että sen käytön alkuvaiheessa ilmenee suuria eroja ihmisten ja ryhmien välillä. Kun internet on täysin levinnyt, voivat erot voivat tasaantua ainakin maissa, joissa hyvinvointivaltiolla yhä on merkitystä.
Toiseksi talousjärjestelmän nykyinen muoto eli globaali kapitalismi vaikuttaa suuresti verkon käytön tapoihin ja sen seurauksiin. Erityisesti kysymys on finanssimarkkinoiden vaikutuksista sekä yleisemmin tulonjaosta.

Talouden verkottumisesta ei tarvitse automaattisesti seuraa yhteiskunnallisten kuilujen syveneminen. Tässä mielessä teknologian voidaan ajatella olevan neutraalia, sillä yhteiskunnalliset järjestelyt vaikuttavat sen soveltamistapaan. Toisesta näkökulmasta se ei kuitenkaan ole neutraalia, sillä sen varassa useimmat elämän- ja toiminnanalueet järjestyvät uudella tavalla.
Perustavan eriarvoisuuden suhteen kysymys on talousjärjestelmän nykyisestä toimintatavasta ja sitä tukevasta ideologiasta. Koska näihin liittyy poliittisia päätöksiä, voidaan toimintaa muuttaa tai suunnata uudelleen. On myös vastatendenssejä, jotka syntyvät poliittisessa järjestelmässä tai sen ulkopuolella. Teknologinen ja sosiaalinen sfääri ovat vuorovaikutuksessa, mikä tarkoittaa että yllättävätkin suunnan vaihdot voivat olla mahdollisia.

Lopuksi: mikä on viestinnän tutkimuksen tehtävä

Mikä tässä kokonaisuudessa on viestinnän tutkimuksen osuus ja millä erityisillä menetelmillä? Kuka digitaalisia kuiluja tutkii tai kenelle niiden tutkimus kuuluisi?

Digitaalinen media on selvästi viestinnän tutkimuksen ydinalueella. Se ei kuitenkaan ole kovin analyyttinen käsite, kuten ei verkkokaan. Lähes kaikessa mediatoiminnassa on kyse digitaalisesta aineiston käsittelystä, vaikka välitys vielä toimisikin analogisesti. Se ei erottele kovin hyvin, sen piiriin kuuluvat hyvin erilaiset mediat kuten radio, televisio, kännykkä ja internet. Digitaalisilla teknologioilla on kameleonttimainen kyky muuntua, yhdistyä ja ilmaantua uudelleen erilaisissa asuissa: kännykät voivat soittaa musiikkifaileja, henkilökohtaiset digitaaliset apurit (PDA) voivat ottaa valokuvia ja tietokoneet kantaa radioaaltoja.

Kun teknologiaa tarkastellaan laajasta perspektiivistä, on usein parempi puhua informaatio- ja kommunikaatiorakenteista kuin internetistä tai digitaalisesta mediasta. Silloin näkökulma on kokonaisyhteiskunnallinen ja tutkimuksessa tarvitaan isoja kvantitatiivisia aineistoja. Informaatioteknologian tutkimusta ei kuitenkaan voida palauttaa pelkästään rakenteeseen ja sen dynamiikkaan. Toiminnan ja kokemuksen tutkiminen on välttämätöntä ja se on usein mahdollista vain kvalitatiivisesti. Näitä molempia tutkimustapoja tarvitaan, koska tutkimuksen kohde on niin monisyinen, mutta ne myös usein tuottavat keskenään ristiriitaista tietoa.

Pitäisikö viestinnän tutkijoiden olla kiinnostuneita näin laajasta perspektiivistä ja ottaa siitä vastuuta? Kyllä pitäisi. Tässä vaiheessa on tarpeen hankkia kokonaisnäkemys informaatio- ja kommunikaatiorakenteesta ja teknologian seurauksista, koska on kysymyksessä murros. Jossakin myöhemmässä vaiheessa kokonaisnäkymä on ehkä selvempi eikä sitä tarvitse pohtia yhtä yksityiskohtaisesti.

Meillä ei kuitenkaan ole kokonaisvastuuta, se olisi absurdi vaatimus. Monet muutkin kuin viestinnän tutkijat liikkuvat samoilla alueilla ja näin on hyvä. Mahdollisimman laaja yhteistyö on tarpeen, jotta voitaisiin ymmärtää uutta informationaalista järjestystä. Siihen tarvitaan esimerkiksi teknologian tuntijoita, jotka voivat arvioida ohjelmistoja ja laitteistoja, ja siihen tarvitaan monen muun alan tutkijoita.

Vaikka digitaalinen kuilu kutistuisikin asteittain ajan myötä, on naiivia uskoa, että virtuaalimaailma voisi poistaa sosiaalisen kerrostumisen perustavat epätasa arvoisuudet, jotka ovat sisäsyntyisiä kautta jälkiteollisten yhteiskuntien. Valtavat erot ovat tosiasia maailman laajuisesti: Saharan eteläpuolisen Afrikan 500 miljoonaisella väestöllä on käytössään 14 miljoonaa puhelinlinjaa eli vähemmän kuin Manhattanilla tai Tokiossa. Siellä on 100 ihmistä kohti 17 radiovastaanotinta ja 5 tv vastaanotinta. Tältä pohjalta näyttää epätodennäköiseltä, että valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen aloitteista huolimatta, teknologian kehittymisestä huolimatta, globaali digitaalinen kuilu tulisi katoamaan lähitulevaisuudessa.

Eriarvoisuus, sosiaaliset kerrostumat ja luokat asettuvat selkeämmin myös viestinnän tutkimukseen, kun yhä uusia variaatioita medioista tulee käyttöön rikkaissa maissa. Köyhissä maissa ja köyhissä yhteisöissä viestinnän muodot pysyvät pääasiassa entisellään eli hyvin rajallisina. Viestinnän tutkija joutuu kysymään itseltään, kenen viestintää tutkii. Tutkiiko hyvinvoivien, syrjäytymistä vastaan kamppailevien vai syrjäytyneiden viestintää.

Koska eriarvoisuus on monimuotoinen ilmiö, eivät rakennetarkastelut ja dikotomiat tavoita kaikkia sen puolia kovin hyvin. Suomessa asuvat somalialaiset saattavat olla pääasiassa työmarkkinoiden ulkopuolella ja siten marginaalissa, mutta toisaalta yhteisö hyödyntää hyvin verkkoa keskinäiseen yhteydenpitoonsa Suomessa ja ulkomailla. Tässä mielessä somalialaiset eivät ole syrjäytyneitä, vaan ehkä pikemminkin sivullisia tässä yhteiskunnassa.

Ylipäätään ei ole syytä pitää köyhiä maita ja ihmisiä kyvyttöminä digitaalisen teknologian käyttäjinä. Jo muutama vuosi sitten Länsi-Afrikasta, Gambiasta löytyi kulmakunnan nettikioskeja, joista oltiin yhteydessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa oleviin sukulaisiin. Paikalla oli välittäjä, vanhan afrikkalaisen tavan mukainen kirjuri, joka toimitti sanoman, jos lähettäjä ei ollut kirjoitustaitoinen. Perussa, Liman slummikortteleissa on perustettu vastaavia kojuja, joista ihmiset voivat käyttää nettiä bussilipun hinnalla. Verkko leviää ja muuttaa maailmaa tehtiinpä sen eteen tietoisia ylätason ponnistuksia tai ei. Näitä ponnistuksia kuitenkin tarvitaan, jos epätasa-arvosta kannetaan minkäänlaista huolta.

Onko sitten lopultakaan niin hullua tulla määritellyksi yhteiskuntatieteilijäksi? Ei tietenkään, mutta sellaisen tutkimuksen intressit ovat usein väistämättä sekä yhteiskunnallisia että kulttuurisia.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Viitteet

(1) Näin toteaa Suomessa vieraillut kandalainen taloustieteilijä Michel Chossudovsky kirjassaan Köyhyyden globalisaatio. Colin Sparks puolestaan toteaa, että internetin ymmärtämiseen tarvitaan globalisaatioteoriaa, joka on niin tiukan marxilainen, että Marx itsekin hätkähtäisi
.
Kirjallisuus

Castells, Manuel (2000) End of Millenium. Second edition. Oxford: Blackwell Publishers.
Lash, Scott (1999) Information critique. Paper presented at UK-Nordic Meeting in Copenhagen. Virtual Society - the social science of electronic technologies. http://www.brunel.ac.uk/research/virtsoc/nordic/cbslash.htm
Lash Scott (1995) Refleksiivisyys ja sen vastinparit: rakenne, estetiikka, yhteisö. Teoksessa: Beck, Ulrich & Giddens, Anthony & Lash, Scott (1995) Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. Tampere. Vastapaino.
Murdock, Graham (1993) Communications and the Constitution of Modernity. Media, Culture and Society, Vol. 15 (1993), 521-620.
Norris, Pippa (2000) Digital Divide? Civic Engagement, Information Poverty & the Internet in Democratic Societies. http://ksghome.harvard.edu/~.pnorris.shorenstein.ksg/book1.htm
Sparks, Colin (2000) The Distribution of Online Resurces and the Democratic Potential of the Internet. Teoksessa: van Cuilenburg, Jan & van der Wurff, Richard (toim.) Cultural, Economic and Policy Foundations for Media Openness and Diversity in East and West. Amsterdam: Het Spinhuis.
Wacquant, Loic J.D. (1996) The Rise od Advanced Marginality. Notes on its Nature and Implications. Acta Sociologica 39(2), 121-139.
van Dijk, Jan (1993) Communication Networks and Modernization. Communication Research, Vol. 20 No 3, June 1993, 384-407.