Home page

Verkkoperheen aikakokemuksia

- Apulainen mahdollistaa sen, että minä voin tehdä mitä minä haluan. Minä ja apulainen taas mahdollistamme sen, että mies pystyy tekemään mitä hän haluaa. Nyt meillä ei ole niin, että jotta minä voisin mennä, mieheni pitäisi olla kotona hoitamassa lapsia. Vaan minä järjestän sen aina apulaisen kanssa ja mies vain sopii minun kanssani. Siinä on sellainen eriarvoisuus, vaikka se menee paljon sen piikkiin, että miehellä on paljon rajatummin vapaa-aikaa. Välillä jaksan hyvin ymmärtää sen ja välillä en.
       Suomalainen nainen, 32-v. 

Informaatioteknologian läpimurto länsimaissa 1990-luvulla tapahtui aikana, jolloin yhteiskunnallinen eriarvoisuus kääntyi kasvuun. Polarisoituminen näkyi sekä EU-maiden sisällä että maailmanlaajuisen työnjaon muodossa. Toisessa ääripäässä ovat köyhät naiset, toisessa rikkaat miehet. 
Samalla uuden teknologian ympärillä hehkutellaan lupauksilla halvemmasta ja demokraattisemmasta tiedon, työn ja ajan jakamisesta. Mitä tämä merkitsee sukupuolten välisen työnjaon kannalta? Miten uusi teknologia nivoutuu Suomessa siihen tavalliseen, ristiriitaiseen ja kaoottiseen toimintaan, jota olemme tottuneet nimeämään ”työn ja perheen yhdistämiseksi”?  
Seuraavassa pohdin verkostoyhteiskunnan vaikutuksia perhe-elämään. Olen kiinnostunut siitä, miten informaatioteknologian mahdollistama ajankäytön politiikka haastaa suomalaisen sukupuolisopimuksen. 

Verkkoperhe matkustaa
Tarkastelen aluksi yksittäisiä talouksia. Tekemieni haastattelujen perusteella rakennetussa, fiktiivisessä perheasetelmassa kohtaa päivittäin kaksi perhettä. Toinen edustaa 1960-luvulla syntyneitä, korkeasti koulutettuja, ensimmäisessä avioliitossaan eläviä ja ensimmäisiä lapsiaan kasvattavia suomalaisia, jota voimme kutsua Minna ja Mikael Jokiseksi. He eivät ole tyypillisiä suomalaisia, vaan he edustavat ja kiteyttävät monella lailla 1990-luvun ’Nokialandian’, taloudellisen laman jälkeisen eliitin elämäntapoja. Toista perhettä edustaa muutaman vuoden vanhempi filippiiniläisnainen, Dorothy, joka päätyy työskentelemään Jokisen perheen kotiapulaisena, ensin ulkomailla ja sitten Suomessa.  
Käytän sanaa verkkoperhe kahdessa eri merkityksessä. Esimerkkitapauksemme on miehen työn kautta suoraan yhteydessä informaatioteknologian yrityksiin. Verkkoperhe viittaa silloin sekä niihin erilaisiin perhemuotoihin, jotka mahdollistavat it-alan työkulttuurin, että teknologiaa eri tavalla aktiivisesti hyödyntäviin perhejäseniin. Toiseksi mielestäni kannattaa yleisemminkin tarkastella perheitä heidän sosiaalisten verkostojensa sisällä. Verkkoperhe ei tässä merkityksessä rajaudu varsinaisiin perheenjäseniin, vaan siihen liittyvät kaikki ne ihmiset jotka ovat oleellisia perheen uusintamisen kannalta, erityisesti lasten ja kodin hoitoon osallistuvat viralliset ja epäviralliset tahot (vrt. Vuori 2000). 
Minna ja Mikael tapasivat toisensa korkeakoulu-opiskelujen aikana. Molemmat olivat lahjakkaita ja kunnianhimoisia teknisen alan opiskelijoita. Jos heitä olisi silloin haastateltu, he olisivat ilman muuta kuvanneet suhdettaan tasa-arvoiseksi. Molemmat toivoivat myös, muutaman vuoden seurustelun jälkeen, vakiintunutta perhe-elämää ja lapsia. Hääkellot soivat 1990-luvun alussa. Kohta sen jälkeen Mikael, joka oli Minnaa hieman vanhempi, valmistui ja sai hyvän työtarjouksen suuresta informaatioteknologian alan firmasta. Minna, joka oli viittä vailla valmistunut, tuli raskaaksi ja jäi kotiin hoitamaan ensimmäistä lasta. Virallisesti hänellä oli koulutusalaansa liittyvä työpaikka julkisella sektorilla, josta hän jäi äitiyslomalle. Se oli kuitenkin sijaisuuden sijaisuus, eikä Minna enää palannut siihen tultuaan kahden vuoden kuluttua uudelleen raskaaksi. Samaan aikaan Mikael sai tarjouksen lähteä ulkomaille. Hong Kongissa he palkkasivat ’maan tapaan’ kotiapulaisen, Dorothyn.
Dorothy oli syntynyt vuonna 1961 Filippiineillä, tunnin päästä Manilasta sijaitsevassa pikkukylässä. Talonpoikaisperheessä oli viisi sisarusta. Vanhemmat ahersivat koko elämänsä hankkiakseen lapsille – sekä tytölle että pojille – koulutuksen. Vanhimmalta siskolta koulunkäynti ei sujunut ja hän jäi kylään asumaan vanhempiensa lähelle. Yksi veljistä jäi myös koulutusta vaille ja ryhtyi taksinkuljettajaksi. Muut siskot näyttivät aluksi täyttävän paremmin vanhempansa toiveet: yksi valmistui arkkitehdiksi, toinen opettajaksi ja kolmas eli Dorothy sairaanhoitajaksi. Kukaan heistä ei kuitenkaan päätynyt koulutustaan vastaavaan työhön. 1980-luvun puolessavälissä Dorothy meni naimisiin ja synnytti kaksi lasta kolmen vuoden aikana. Mies kävi töissä Manilassa, kun taas Dorothyn sisko sai työtarjouksen Hong Kongista ja lähti sinne kotiapulaiseksi. Kun Dorothyn nuorempi lapsi oli kymmenen kuukauden ikäinen, Dorothy matkusti siskonsa perään Hong Kongiin. Äiti ja vanhin sisko hoitivat hänen lapsensa. 
Syy filippiiniläisnaisten lähtöön on selvä: kotiapulaisena Singaporessa nainen voi ansaita 250-500 dollaria kuukaudessa, mikä on vähintään kaksi, joskus viisi kertaa enemmän kuin koulutetun ihmisen palkka Filippiineillä. Suurtyöttömyys iski ja maan palkkataso romahti 1990-luvulla sisäpoliittisten ongelmien sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston suosiman uusliberaalin politiikan seurauksena. Siksi juuri kukaan maan 100 000 rekisteröidyistä sairaanhoitajista ei asu Filippiineillä. Hoivatöiden kansainvälistymisen eli ’care drain’in myötä nimenomaan naiset lähtevät tänään Filippiineiltä ja muista Aasian maista vierastyöläisiksi. Heidän on helpompi saada työpaikka rikkaammissa maissa siivoajina, lastenhoitajina ja seksityöläisinä. (Chang 2000.) 
Siskot ja puolisot seuraavat usein siirtotyöläisnaisen perässä. Meidän esimerkkitapauksessamme Dorothy oli kuitenkin jo lähtiessään ulkomaille etääntynyt aviomiehestään. Hän viihtyy Jokisten luona ja muuttaa myöhemmin heidän kanssaan Suomeen. Vielä Hong Kongissa asuessaan Minna ja Mikael saavat kolmannen lapsensa. Päätöstä pohdittiin kauan, sillä toisella lapsella oli ollut vanhempia rasittavia sairauskierteitä. Minnan mielestä apulaisen läsnäolo perheessä ja se, ettei hän itse käynyt ansiotyössä, olivat ratkaisevia tekijöitä lasten määrää ajatellen:
- Kyllä minä olen sitä mieltä, että jos emme olisi lähteneet ulkomaille, niin hyvinkin voi olla että se olisi jäänyt kahteen lapseen. Suomalaisista kaveriperheistä ei ole kovin monta kolmelapsista. Kavereillakin on paljon niin että molemmat on aika korkeasti koulutettuja, ja /nainen/ haluaa sitten mennä takaisin töihin. Ja se arjen pyörittäminen kolmen lapsen kanssa - puhumattakaan jostain neljännestä tai siitä ylöspäin! – se on aika vaativaa jos on kaksi työtä ja monta lasta, että miten sitä jaksaa.
Nämä perhekuvaukset muistuttavat meitä siitä, etteivät globalisaatio tai tietoverkostot liity vain rahavirtoihin ja tuotantoketjuihin. Ihmisten liikkuvuuden mukana myös sellaiset ’pehmeät’ asiat kuten hoiva, rakkaus ja seksuaalisuus kansainvälistyvät. Suomalaisen teknologian voittokulun mukana voi käydä niin, että suomalaiset vanhemmat päättävät synnyttää lapsen, jonka hoivaan osallistuu omien lastensa hoivaamisesta luopunut nainen. Sosiologi Arlie Hochschild kysyy, miten meidän tulisi mieltää tällainen tunteiden siirto – voidaanko esimerkiksi puhua tunteiden ja rakkauden jakautumisesta samalla tavalla kuin varallisuuden jakautumisesta?
”Voimmeko ajatella ’jakautumista’ ja tunnepitoista hoivaa samaan hengenvetoon? Kuuluuko sellaisten ensimmäisen maailman maiden kuten Yhdysvaltojen tuontiin nykyään äidinrakkaus, siinä missä aiemmin tuotiin kuparia, sinkkiä, kultaa ja muita mineraaleja kolmansista maista?” (Hochschild 2000.) 
Hoivan ’tuonti’ rikkaisiin maihin ei sinänsä ole aivan uutta. Siirtotyöläisiä, globaalia eriarvoisuutta ja luokkien välisiä hoivaketjuja on ollut jo satoja vuosia. Mikä on sitten esimerkkiperheissämme muuttunut nimenomaan 1990-luvun jälkeisen verkostoyhteiskunnan ja uuden informaatioteknologian myötä?
Ajaton aika ja sukupuoli
Yhä useampi suomalainen (mies) sai 1990-luvulla Mikaelin lailla haastavia työpaikkoja kansainvälistyneistä yrityksistä. Mikael matkustaa noin 200 päivää vuodessa ja on siten äärimmäinen esimerkki siitä yleisestä miesten käytännöstä, jossa isä tekee pisimpiä työpäiviä palkkatyössään juuri silloin kun lapset ovat pieniä (Lammi-Taskula 1999). Mikael edustaa myös sitä sukupolvea suomalaismiehiä, jota ei leimaa alemmuuskompleksi, kielitaidottomuus tai ujous. Hän on osa kosmopoliittista eliittiä, aivan kuten 1800-luvun suomalainen yläluokka aikoinaan. Verkostoyhteiskunnan teoreetikon Manuel Castellsin sanoin Mikael toimii globaaleissa verkostoissa ja niiden ’ajattomassa ajassa’.
Miten ihmeessä aika voi olla ’ajaton’? Tällä paradoksilla Castells tarkoittaa aivan tietyntyyppistä aikakäsitystä. Se eroaa olennaisesti edeltävän, teollisen yhteiskunnan lineaarisesta, mitattavissa ja ennakoitavissa olevasta aikakäsityksestä, joka puolestaan erosi talonpoikaismaailman kehämäisestä, luonnonläheisestä ja niinikään ennakoitavissa olevasta aikakäsityksestä. Ajatus ’ajattomasta ajasta’ luonnehtii verkostoyhteiskuntaa. Se toteutuu tietenkin internetissä, jossa tieto välittyy hetkessä ja on saatavilla ympäri vuorokauden. Mutta Castells liittää ajattoman ajan myös laajempiin ilmiöihin: toisaalta vakio-elämänkaaren murtumiseen, toisaalta työelämän pätkiytymiseen ja lisättyyn ’joustavuuteen’. Kulttuurin ja kulutuksen puolella Castells löytää ajatonta aikaa myös pyrkimyksistä ikuiseen nuoruuteen ja kuoleman voittamiseen. (Castells 1996.)
Ajattomassa ajassa ihmisten ruumiillinen aika ei siten ole yhtä määräävä kuin aikaisemmin, ura palkkatyössä on epävarma ja katkonnainen ja kytkös virtuaalimaailmaan jatkuva. Tätä ei kuitenkaan pitäisi ylitulkita niin, ettei mitään säännönmukaisuuksia ja normitettuja elämänvaiheita enää olisi. Sukupuoleen, ikään ja elämänvaiheeseen liittyvät toimintamallit jäsentävät vahvasti ihmisten odotuksia ja kokemuksia – voimme vaikkapa muistaa, miten tietoisesti Minna ja Mikael opiskelun jälkeen suunnittelivat ison perheen perustamista.
Ajattomaan aikaan liittyy olennaisesti ajankäyttömme yksilöllistyminen: asiat esitetään ja koetaan yhä useammin niin, että yksilön pitää itse päättää elämänsä vaiheista ja valinnoista. Tämä liittyy sekä elämänkaareen että arjen rutiineihin. Milloin ja miten kauan opiskelee, on kesätöissä, kihloissa, lapsettomana? Missä työskentelee – kotona, töissä vai matkalla jompaankumpaan, milloin ja missä lukee sähköpostinsa, vastaa puhelimeen ja tekstiviesteihin, miten erottaa henkilökohtaisen ja ammattiin liittyvän viestinnän?
Ajankäytön yksilöllistyminen ei kuitenkaan tarkoita, että elämänhallintamme olisi vapaampaa. Useimpien ihmisten ajankäyttö on vahvasti työelämän vaatimusten ohjauksessa. Työtehtävien ja uran joustaminen merkitsee usein niiden levittäytymistä entisen yksityiselämän piiriin. Mikael voisi hyvin tunnistaa itsensä siitä irvikuvasta, jossa työntekijä rientää työpäivän jälkeen kotiin viettämään laatuaikaa – laptopinsa kanssa.
Työelämä on myös osittain kaapannut itselleen sellaiset tunteet, joita aikaisemmin yhdistettiin perheeseen, ystävyyteen ja vapaa-aikaan, kuten tärkeät ihmissuhteet, luovuus, spontaanius, lojaliteetti, henkinen tuki ja kokemus itsenäisyydestä. Tämän vuoksi Hochschild (1997) provosoivasti väittää, että työstä on tullut ’koti’ kun koti taas tuntu yksitoikkoiselta ’työltä’.
Ajankäytön yksilöllistyminen johtaa myös jopa yllättävän helposti perinteisten sukupuolten välisen työnjaon vahvistumiseen. Jotenkin vain ’menee niin’, että nainen jää kotiin hoitamaan lapsia juuri samaan aikaan kun mies tekee uraa. Ja kun nainen valitse jatkuvan ja aktiivisen työuran, jotenkin vain ’menee niin’, että kotityöhön ja lapsenhoitoon liittyvät tehtävät siirtyvät toisille naisille. Valinnat näyttäytyvät yksilön ’omilta’, ja niiden takana oleva ajankäytön politiikka häviää taustalle. Joskus tämä päätös on pariskunnan tietoisesti tekemä, kuten yksi haastateltava asian ilmaisi:
- Silloin siitä oli jo puhetta itse asiassa, eli mieheni ilmoitti alusta lähtien että hänen uransa mukaan toimitaan ja minä annoin asiassa periksi silloin. Muuten en olisi päässyt kihloihin enkä naimisiin (naurua). 
Paljon useammin parit kuitenkin vain joutuvat sellaiseen elämäntilanteeseen. Suomalaisten naisten vahva oletus tasa-arvon toteutumisesta törmää viimeistään silloin realiteetteihin.  Mies taas huomaa viimeistään avioeron sattuessa, ettei hänen suhteensa lapsiin ole itsestään selvä ja mutkaton, vaikka hän vaihtoikin aikoinaan vaippoja. 
Castellsin näkemys verkostoyhteiskunnasta ei kuulu niihin, joka ylistää teknologian edistystä sulkemalla silmät yhteiskunnan eriarvoisuudelta. Varsinaisen tutkimusalansa eli työmarkkinoiden suhteen hän erittelee tarkasti muutoksen suuntia eri maiden, luokkien ja sukupuolten suhteen. Puhuessaan ajattomasta ajasta hän myös hahmottelee uutta luokkajakoa kirjoittaen, että on niitä, jotka liittyvät eri verkostojen ajattomuuteen ja ’virtojen tilaan’, kun taas enemmistö ihmisistä jää ’paikkojen tilaan’, rutiineihin ja paikallisiin kuvioihin
Tästä huolimatta Castells ei oikeastaan pohdi ajattoman ajan suhdetta sukupuoleen ja perheisiin. Verkostoyhteiskunta on yhtä mullistava kuin rautatie aikoinaan, hän kirjoittaa – mutta entäs kun rautatie tällä kertaa tulee olohuoneeseesi, modeemin kautta? Miten ’ajattomassa ajassa’ elävän henkilön ruumiilliset tarpeet hoidetaan – kuka pesee vaatteet, tekee ruokaa, hieroo olkapäitä, siivoaa ja kasvattaa lapsia? Jos se on vaimo tai palkattu naishenkilö, niin elävätkö he sitten ’paikkojen tilassa’, ajallisessa ajassa? Tai hyppäävätkö kaikki osapuolet jatkuvasti yhdestä aikajärjestyksestä toiseen?
Kun Castells kirjoittaa perheestä, hän siirtyy useimmiten ajatuksiin patriarkaatin murtumisesta. Oletus on, että sukupuolten välinen tasa-arvo väistämättä edistyy, ja sen mukaan kerätään todistusaineistoa tasa-arvon etenemisestä ja naisten vapautumisesta. (Castells 2000) Tässä, perhesosiologiassa muutenkin vallitsevassa näkemyksessä perhe myös määritellään ennen kaikkea tunteiden tyyssijaksi ja tuottajaksi.  Siinä ohitetaan täysin se naisten edelleenkin valtaosin tekemä, ruumiiden ja sosiaalisten suhteiden uusintamiseen liittyvä työ,  joka on paljon muutakin kuin tunteita, vaikka ne siihen olennaisesti liittyvätkin. (Rotkirch 2000.)
Tämän vuoksi Castells voi väittää, että ”perheen tulevaisuus on epävarma mutta ei patriarkaatin: se voi selvitä vain auktoritaaristen valtioiden ja uskonnollisen fundamentalismin suojassa” (Castells 2000, 393) Patriarkaatti liitetään näin vanhanaikaisiin, menneen maailman rakenteisiin tavalla, joka ohittaa modernin ja maallistuneen ’veljien’ patriarkaatin olemassaolon (Veijola & Jokinen 2001). Näkemys siitä, että juuri ajaton aika voisi lisätä sukupuolten välistä eriarvoisuutta esimerkiksi työelämässä ja johtavissa asemissa, ei mahdu Castellsin analyysiin. Vastaavasti sukupuoli on täysin näkymätön tekijä Castellsin ja Himasen (2001) muutenkin kovin pinnallisessa analyysissa suomalaisen tietoyhteiskunnan menestystarinasta. Käsitettä ’naisystävällinen hyvinvointivaltio’ ei sieltä löydy, vaikka juuri sen edustama sukupuolisopimus on ollut olennainen tietoyhteiskunnan ja tehokkuuden mahdollistaja meillä. 

”Välillä jaksan hyvin ymmärtää”
Kuten valtaosa sukupolvensa suomalaisista naisista, Minna jää kotiin hoitamaan lapsiaan ainakin kunnes he ovat vuoden ikäisiä. Palkkatyöstä poissaolon vuodet ja lasten lukumäärä kasvoivat heidän tapauksessaan sen vuoksi, että Mikael sai it-firmalta työtä ulkomailla. Minna kaavailee paluuta työhön, mutta pelkää, että juuri tietotyön ammateissa työn sisältö on muuttunut rajusti. 
Minnan päätös seurata puolisoaan ulkomaille ei kuitenkaan tarkoita samaa eristäytymistä kuin muutama vuosikymmen sitten. Hong Kongissa Minna pystyi suorittamaan viimeiset tenttinsä etäopiskeluna verkkokurssien avulla, minkä jälkeen hän aloitti jatko-opiskelujaan puhtaasta kiinnostuksesta. Yhteydet Suomessa asuviin sukulaisiin ja ystäviin ylläpidettiin päivittäin sähköpostilla ja suomenkielisen päivälehtensäkin hän luki aamuisin verkosta. Minna myös päätti käytännössä perheen rahankäytöstä:
- Minä hoidin sekä kaikki Suomen asiat että Hong Kongin asiat. Minulla on ollut jatkuva valtakirja mieheltä. Ja asioita meillä on ollut aika paljon, olemme ostaneet ja myyneet kiinteistöjä  niin että itse asiassa kaikkien niiden asioiden hoitaminen on vienyt aika suuren osan myöskin minun päivästäni. Ja sitten minulla oli se, että etäopiskelin, niin että kun olin saanut sen netti-Hesarin luettua aamulla niin käytin pari tuntia opiskeluun ja samoin iltapäivällä.
Mikaelin ajanpuutteen vuoksi Minna järjesti muun muassa yksin perheen kesämökin ostamisen – ensin internetin kautta, sitten paikan päällä Suomessa. Verkkoperheen ’kotirouvuus’ ei siten ole missään määrin passiivista - jos se on koskaan sitä ollutkaan - ja ylittää myös muiden kotirouvien kanssa seurustelun rajat. Haastateltavani tiesivät muutamia esimerkkejä siitä, että suomalainen nainen oli lähtenyt hyvän it-työtarjouksen perään ulkomaille ja hänen miehensä oli seurannut mukaan. Silloin juuri Internetin kautta tullut mahdollisuus etätyöhön ja opiskeluun mainittiin vaimonsa seuranneen miehen kannalta ratkaisevana seikkana.
Haastattelemani naiset pohtivat ja perustelivat monin tavoin valintojaan. Eräs nainen puolusti kotiäitiyttään huomauttamalla, ettei se välttämättä tarkoita naisen alistumista perheessä:

- Tämä ei ole japanilainen avioliitto, koska minä osallistun kaikkiin päätöksiin.

Samalla useat valittivat, että miehet olivat liikaa töissä tai eivät lainkaan osallistuneet kotitöihin. Kuten aluksi lainatusta haastattelupätkästä käy ilmi, naiset eivät aina ”jaksaneet ymmärtää” sitä, ja usein suunniteltiin muutosta. Osapäivätyössä ollut nainen kertoi tästä puolisoiden välisestä jännitteestä näin:

- Mieheni puhuu siitä että minun kannattaisi ottaa kokopäivätyö, siihen minä olen vaan sanonut että kyllä minä menen, mutta sitten alkaa taas tämä tasa-arvo, se onkin sinulle kova kolaus sitten….
Useat kokivat myös, että palkkatyöstä poisjääminen oli hyväksyttävää ulkomailla, mutta ei Suomessa. Juuri työssäkäyvä äiti esiintyi selvästi suomalaisen sukupuolisopimuksen perusmallina – joissakin tapauksissa nainen ilmoitti, että mies ja ystävät patistivat palkkatöihin, vaikka hän itse viihtyi hyvin kotiäidin roolissaan. 
- Suomessa taas se /kotiäitiys/ ei olisi välttämättä ollut taloudellisesti niin mahdollista, ja Suomessa sinä saisit sitten selitellä. (…) Sinä joutuisit niin hirveästi selittämän, mikset sinä mennyt heti äitiysloman jälkeen takaisin töihin. ’On nyt kumma, ettei kunnallinen päivähoito kelpaa…’ ja sellaista. 
Vaikka teknologia mahdollistaa erilaisten ’töiden’ tekeminen kotona, se ei riitä poistamaan juuri ’oikeaan työhön’ eli viralliseen palkkatyöhön liittyvää arvostusta ja ihailua yhteiskunnastamme. 
Jokisen perhe edustaa myös varsin yleistä trendiä kotitöiden ulkoistamiseen. ’Aikanälässä’ (Hochschild 1997) elävät ihmiset pyrkivät vähentämään arjen rutiineita eli ruoanlaittoon, siivoamiseen ja lastenhoitoon käytettyä aikaa. Siivoaja tai au pair mahdollistaa erityisesti naiselle sekä ’oman ajan’ että ’parisuhteen ajan’ esimerkiksi elokuvailtojen ja yhteisten harrastusten muodossa.   
- Minun piti saada yhteinen harrastus miehen kanssa, koska jos me joskus näimme toisiamme, niin meillä piti olla jotain yhteistä. (nauraa) Ja niin opettelin golfin pelaamisen.
Juuri vaimo on tässä se, jonka vastuulla on sekä oman, parin että perheen ajan järjestäminen. Jos perheenjäsenten aikataulujen yhteensovittamista, kuljetusten järjestämistä ja kotitöiden ulkoistamista voi kutsua ’kolmanneksi vuoroksi’ – työn ja ’toisen vuoron’ eli perinteisten kotiöiden lisäksi – niin se(kin) on useimmiten naisten vuoro (Hochschild 1997). Monet tutkimukset vahvistavat, että yhteydenpito siivoajiin ja lastenhoitajiin – sekä virallisiin että sukulaisiin – kulkee naisten kautta, ja että naiset myös useimmin maksavat palkatusta kotityöstä omista rahoistaan (Gregson & Lowe 1995, Anderson 2000). Asetelma on siis seuraava: globaalissa ajankäytön politiikassa Minna mahdollistaa Mikaelin aikaa ja apulainen mahdollistaa Minnan aikaa. 

Siirtotyöläisyys elämänvaiheena?
Miten kotiapulaisen asema on muuttunut verkostoyhteiskunnan myötä?
Siirtotyöläisten kohdalla tapahtui 1990-luvulla joukko uusia ilmiöitä. Yhä useampi koulutettu nainen lähti siirtotyöläiseksi pitkiksikin ajoiksi. Liikenneyhteydet maanosien välillä ovat tiheämpiä ja halvempia - kotimaasta saattaa siten lähteä kauemmas muun muassa halvempien lentoyhteyksien takia. Samalla yhteydenpito kotimaan kieleen ja sukulaisiin on aiempaa halvempaa ja vaivattomampaa. Puhutaan usein siitä, miten maailmankulttuuri yhdenmukaistuu kulutustottumusten ja kulttuurimonopolien myötä. Kuitenkin globaalin mediakulttuurin avulla alueelliset, kielelliset ja kulttuuriset siteet myös vahvistuvat – siirtotyöläiset voivat esimerkiksi seurata tv-ohjelmia omalla kielellään ympäri maailmaa. Tämän lisäksi uusiin trendeihin kuuluu se, että siirtotyöläisyys mielletään yhä useammin väliaikaiseksi elämänvaiheeksi.
Dorothyn tapauksessa liikenteen ja kommunikaation helpottuminen alensi ainakin Filippiineiltä lähtemisen kynnystä. Lentoliput ovat suhteellisen halpoja ja heti, kun hänellä oli tarpeeksi rahaa, sukulaiset saivat omat matkapuhelimet. 
- Se ‘connecting people’ pitää paikkansa. Eivät lapseni viitsi kirjoittaa mutta voin soittaa niille ja silloin he kertovat kaikki, miten päivä meni ja mitä kaverit tekivät koulussa.
Sen sijaan Dorothy ei osaa käyttää sähköpostia, vaikka 15-vuotias poika hyödyntää Manilan internetkahviloita. 
Dorothyn asemassa olevat naiset kertovat useimmiten harkitsevansa paluuta Filippiineille (vrt. Chang 2000). Ansaitsemallaan rahalla he voisivat rakentaa talon tai perustaa oman yrityksen. Paluu on kuitenkin käytännössä monimutkaisempaa. Tärkeintä lähtemiseen esitettyä päämäärää – lasten ja sukulaisten elintason nostamista – ei koskaan saavuteta kokonaan, ainakaan ennen kuin kotimaan palkkataso nousee. Monet kotiapulaiset ovat juurtuneet uusiin maihinsa, heillä on siellä ystäviä ja rakkaussuhteita. Paluu kotimaihin merkitsisi usealle naiselle joko sukulaisten tai miehen tahtoon ja tapoihin alistumista. Ulkomailla nämä naiset tekevät paljon ja raskasta työtä, mutta päättävät suhteellisen itsenäisesti rahoistaan ja (vähäisestä) vapaa-ajastaan. Yksi haastattelemistani naisista kertoi saaneensa kosinnan mieheltä, joka myös tarjosi hänelle hyvän työpaikan omassa yrityksessään Filippiineillä.
- Mutta miksi minä menisin sinne, ei se minusta ole hyvä että /aviopuolisot/ näkevät toisiaan koko ajan. 
Tämä nainen selvästi arvosti – taloudellisten etujen ohella – nykyisen työnsä suomaa riippumattomuutta omasta perheestään. Naisten lähteminen ulkomaille töihin voi olla traagista tunnesiteiden purkamista, mutta myös pakoa naisia sortavista perhemuodoista (vrt. Hochschild 2000).

Kohti naisystävällistä ajan politiikkaa
Esimerkkiperheemme kautta näemme, miten sekä informaatioteknologia että sen nousukauden työkulttuuri kietoutuvat maailmanlaajuisiin valtasuhteisiin ja toimintamuotoihin. Verkkoperheen verkostojen analyysi syventää sitä sukupuolineutraalia kuvaa, jota verkostoyhteiskunnan tunnetuimmat miesteoreetikot piirtävät. Globaalien verkostojen ’ajattomassa ajassa’ oleminen ei poista hoivan, kasvamisen ja kasvattamisen ajallista aikaa – mutta se edesauttaa niiden siirtämistä toisten, tai kolmansien, harteille. Nokian mainoslause ’connecting people’ mahdollistaa myös eriarvoisessa asemassa olevien ihmisten kohtaamisia.
Tarkastelemassamme tapauksessa se yksinkertainen asia, että juuri mies otti korkeatasoisen työpaikan, vaikutti sekä sukupuoli- että luokkajakojen kärjistymiseen. Uramiehen takana ei tässä tapauksessa ole yksi, vaan kaksi naista – ja jos mukaan lasketaan vanhempien sekä kotiapulaisen lapsia hoitavat sukulaiset, heitä on vielä enemmän. Samalla informaatioteknologia helpotti sekä apulaisen että vaimon mahdollisuuksia ylläpitää omia ammatillisia intressejään, kulttuuriaan ja sosiaalisia verkostojaan. 
Kun edellä painotin, että kolmannen maailman naiset edesauttoivat erään suomalaislapsen maailmaan tuloa, en tarkoittanut moraalista tuomiota. Jokisten perheen jäsenet osallistuvat kolmannen maailmaan riistoon aivan yhtä paljon kuin tämän artikkelin kirjoittaja, he ovat vain joutuneet kirjaimellisesti kasvokkain sen kanssa. Juuri suora yhteys synnyttää usein myös sellaista apua ja ystävyyttä, jota tavallisemmissa suomalaisissa perheissä ei esiinny – työnantajaperhe voi esimerkiksi olennaisesti auttaa apulaista koulutuspaikan saamisessa lännessä tai oman yrityksen perustamisessa.
Jokisten perhe edustaa myös niitä varsin yleisiä jännitteitä, jotka liittyvät sukupuolitetun ajan politiikkaan. Tämänkin päivän Euroopassa naiset, joilla on pieniä lapsia, ovat aivan eri asemassa työmarkkinoilla kuin naiset ilman lapsia ja miehet, olivatpa he sitten isiä tai ei (Nousiainen 2000). Tämän myöntäminen vain sopii huonosti suomalaiseen, virallisesti tasa-arvoiseen sukupuolisopimukseen. Tasa-arvo toteutuukin meillä useimmiten niin, että mikäli vanhemmat käyvät töissä ja sen lisäksi haluavat itselleen omaa aikaa, muut naiset osallistuvat lasten ja kodin hoitoon.
Keskiluokan kasvava halu ulkoistaa kotitöitä ja ’care drain’ eli hoivan kansainvälistyminen näyttäytyvät tällä hetkellä väistämättöminä kehityksen suuntina. Kuten Anneli Anttonen (2000) on huomauttanut, tulevaisuuden poliittinen haaste on pikemmin siinä, saavatko ulkomailta EU:hun tulleet hoivaajamme virallisia työsuhteita sosiaalietuuksineen vai joudummeko uuteen piikayhteiskuntaan. 
Kannattaa myös viljellä ja kehitellä ruusuisempia kuvia teknologian hyödyntämisestä. Paikan paikattomuus ja ajan ajattomuus tarkoittavat, että edeltävän, teollisen yhteiskunnan luoma jyrkkä jako tuotantoon ja uusintamiseen ovat osittain ylitettävissä. Yksi merkki tästä on etätöiden sekä kotona tehdyn ansiotyön määrän lisääntyminen Euroopassa (Latta 1999, Rowbotham 1998). Tämä kehitys on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Kuitenkin siihen sisältyy myös nimenomaan naisten suosimia ja hyödyntämiä mahdollisuuksia työn ja perheen yhdistämiseksi (Salmi 1996). Informaatioteknologia voi edustaa naisystävällistä ajan politiikkaa, sillä se antaa lisää mahdollisuuksia lyhyemmille työpäiville ja lapsiystävällisemmälle yhteiskunnalle. Mutta ilman tietoista ja rakenteisiin puuttuvaa tasa-arvopolitiikkaa – kuuden tunnin työpäivästä isyyslomiin – erot sekä luokkien että sukupuolten välillä kasvavat kuin itsestään.

Lähteet 
Anderson, Bridget (1997) Labour Exchange: Patterns of Migration in Asia. London: Catholic Institute for International Relations.  
Anderson, Bridget (2000) Doing the Dirty Work? The Global Politics of Domestic Labour. London: Zed Books.
Anttonen, Anneli (2000) ‘Aika, raha ja hoiva: Mikä muuttuu?’ Esitelmä sosiaalipolitiikan päivillä Tampereella, 27-28.10.2000. 
Castells, Manuel (1996-98) The Rise of the Network Society. The Information Age, Vol. I-III. Oxford: Blackwell.  
Castells, Manuel (2000) Millenniets slut. Informationsåldern – ekonomi, samhälle och kultur, band III. Göteborg: Daidalos.
Castells, Manuel & Himanen, Pekka (2001) Suomen tietoyhteiskuntamalli. Helsinki: Wsoy.

Chang, Grace (2000) Disposable Domestics. Immigrant women workers in the global economy. Cambridge, MA: South End Press.
Colen, Shellee (1995) ‘”Like a Mother to Them”: Stratified Reproduction and West Indian Childcare Workers and Employers in New York.’ I Ginsberg, F.D. & R.Rapp (red) Conceiving the New World Order. The Global Politics of Reproduction. Berkeley: University of California Press.
Ellingsæter, A.L. (2001) ‘Politics of time and the restructuring of gender relations.’ Paper presented at the 5th conference of the ESA, Helsinki, 28.8.-1.9.01.
Freeman, Carla (1999) High Tech in High Heels in the Global Economy. Women, work and Pink Collar Identities in the Caribbean. Durham: Duke University Press.  
Gregson, Nicky & Michelle Lowe (1994) Servicing the Middle Classes. Class, Gender and Waged Domestic Labour in Contemporary Britain. London: Routledge. 
Hochschild, Arlie Russell (1997) The Time Bind. When Work Becomes Home and Home Becomes Work. New York: Metropolitan Books.
Hochschild, Arlie Russell (2000) ‚Global care chains and emotional surplus values’ in N.Hutton & A.Giddens (ed) On the Edge. Living with Global Capitalism, 130-146. London: Jonathan Cape.
Lammi-Taskula, Johanna (1999) ‘Aikaa työlle, aikaa perheelle.’ Työelämän ja perhe-elämän yhteensovittaminen, Työpapereita 4/99. Helsinki: STAKES. 
Laslett, Barbara & Joanna Brenner (1989) ‘Gender and Social Reproduction: Historical Perspectives.’ Annual Review of Sociology Vol. 15, 381-404.
Nousiainen, Kevät (2000) ‘Women and Work in Today’s Nordic Countries’. Teoksessa Perspectives on Equality. Work, Women and the Family in the Nordic Countries and the EU, 9-39.
Rantalaiho, Liisa (1994) ’Sukupuolisopimus ja Suomen malli’. Teoksessa Anneli Anttonen, Ritva Henriksson & Liisa Rantalaiho (toim.) Naisten hyvinvointivaltio?, s.9-30. Tampere: Vastapaino.
Rotkirch, Anna (2000) 'Pirstoutunut vanhemmuus.' Teoksessa J.P.Roos & Tommi Hoikkala (toim.) 2000-luvun elämä. Sosiologisia teorioita vuosituhannen vaihteesta, 187-200. Helsinki: Gaudeamus.
Rotkirch, Anna (2001) ‘Internationalisation of Intimacy. A Study of the Chains of Care’.  Paper presented at the 5th conference of the ESA, Helsinki, 28.8.-1.9.01.
Rotkirch, Anna (ilmestyy) ’Nätfamiljens (fram)tid’. Teoksessa Fredrik Lindberg et al (toim.) Framtiden i nuet. Stockholm: Atlantis. 
Rowbotham, Sheila & Jane Tate (1998) ‘Homeworking: New approaches to an old problem’. In Eileen Drew, Ruth Emerek & Evelyn Mahon (toim.) Women, work and the family in Europe, 112-123.
Salmi, Minna (1996) ’Työelämän ja perhe-elämän yhdistämisen palapelit.’ I Merja Kinnunen & Päivi Korvajärvi (toim.) Työelämän sukupuolistavat käytännöt. Tampere: Vastapaino.
Veijola, Soile & Eeva Jokinen (2001) Voiko naista rakastaa? Avion ja eron karuselli. Helsinki: WSOY.
Vuori, Jaana (2000) Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toista ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampere University Press

To the beginning * Till början * Alkuun