Home page

Löydä sisäinen siivoajasi

Kerro kuka teillä pesee vessapytyn, niin kerron kuka perheessänne päättää. Tommi väitti jotain tämänsuuntaista yhdessä hänen omaelämäkerrallisen perhesosiologiansa jatko-osassa. Veikkaan että se oli ’Isä, poika ja auto’ (1996). Joka tapauksessa alkuperäinen lause on varmasti tyyllikkäämmin muotoiltu. En pysty tarkistamaan koska olen tällä hetkellä ulkomailla, vanhassa kivitalossa Pariisin lähellä. Joka päivä poistan hämähäkinseittejä (hämähäkit mukaan lukien) jostain uudesta nurkasta johon pölyimuri ei selvästikään ole pitkään aikaan löytänyt. Tai löydän pinnan, joka vaatii monta pesua karhuntassulla ennen kuin kertynyt rasva ja pöly edes alkavat  irrota. Olen siis siinä itselleni hyvin harvinaisessa tilanteessa, että minun pitää tietoisesti tukahduttaa itsessäni siivoojan katseen, jotta  ylipäänsä saisin jotain muuta tehtyä. 
/diakuva/
Kun onnistun hiljentämään siivoojan itsessäni, lueskelen Jean-Claude Kaufmannin Le coeur à l’ouvrage, théorie de l’action ménagère. Se on mikrososiologinen yritys rakentaa siivoustoiminnan ja –tapojen teoriaa. Kirja pohtii yksilöiden arkista, ruumillista tanssia pyykin ja siivousvälineiden kanssa. Miten vaikkapa likaiset sukat kiertävät laatikosta tuoliin, tuolista jalkoihin, jaloista lattialle, lattiasta likapyykki koriin, likapyykkikorista pesukoneeseen, pesukoneesa kuivumaan, kuivaustelineestä  silityslaudalle (olemmehan Ranskassa), silityslaudalta puhtaan pyykin koriin, ja puhtaan pyykin korista laatikkoon. Kuka sukkia liikuttelee, koskettaa ja pukee, miten hän sen tekee ja mitä hän silloin tuntee ja ajattelee?
Tommin väite vessasta ja vallasta tulee päivittäin mieleeni,  sekä siivotessani että lukiessani. En tiedä miksi juuri se lause (toinen joka tarrautui yhtä irrallisena mieleen on lasten kommentti aamiaispöydässä: ei taas puuroo)? Siinä on tietenkin tietty tabu: ei ole kovin tavallista että  ihmiset kertovat pesevänsä vessoja. En ole varma vaikuttaako  tässä vielä se, että kertoja on mies; olin samalla lailla shokeerattu kun tutkiva toimittaja Barbara Ehrenreich kuvaili millä lailla hänen puhdistamansa amerikkalaisen yläluokan vessat olivat likaiset  (paljon yksityiskohtaisemmin kuin TH ikinä).
Arvelen että lause jäi myös mieleen, koska epäilen pitääkö se paikkansa. Sillä ei ola aivan selvää, minkä tasoiseksi säännöksi Tommi sen ajatteli: puhuiko hän lähinnä omasta perheestään, vai ajatteleeko  hän että tämä on yleisempi laki – toinen pesee vessat, toisella on valta? 
Kauffmanin teoksessa on yhtymäkohtia Tommin tyyliin ja terävään sosiologin silmään, vaikka Kauffman nojautuu tekemiinsä haastatteluihin eikä kerro mitään omasta arjestaan. Siinä on välillä myös samoja yleistettävyyden haasteita. Kauffmanin ranskalaisissa kodeissa miehet eivät siivoa, paitsi jos asuvat yksin ja silloinkin pyykki kannetaan äidin luo ja takaisin kerran kahdessa viikossa. Hän esittää, että pareissa mies on se, joka ehdottaa siivoojan ottamista tai koneen ostamista ja joka yleensä on paljon avoimempi kotityön uudistamiseen. Nainen taas on kiinni vastuussa ja ruumiin rutiineissa, naiset ovat siten tässä luennassa esineiden pikemmin kuin ajatusten ohjaamina.
Tämän sukupuolia koskevan väitteen takana on itse asiassa tärkeä huomio siitä, miten esineet tulevat meille tutuksi kahdella tavalla: toisaalta ideoiden ja käsitysten, toisaalta ruumillistuneiden tapojen kautta. Kauffman painottaa,  että tavat  harvoin ovat tietoisten ideoiden ohjattavissa. Jos ja kun tietoiset käsityksemme vaikuttavat toimintaan, on kyse mutkikkaasta ja yllättävästä sekoituksesta .
Kuitenkaan omat tietoni perheiden siivouksesta eivät juuri tue Kauffmanin väitettä puolisoiden välisestä työnjaosta. Useimmiten nainen haluaa, etsii ja myös maksaa apua siivouksessa tai lastenhoidossa, koska se on ainoa keino saada itselleen lisää niin sanottua omaa aikaa. Miehet (varsinkin ranskalaiset miehet) eivät välttämättä tiedä siivoustoiminnan logistiikasta juuri mitään, ei myöskään ajatusten ja ideoiden tasolla.
Hoikkalan vessateorian suhteen koen samanlaista epäilyä. On tietenkin totta, että sosiaalisesti vahvemmat välttävät likaisimmat työt. Rikkaalla perheellä on valtaa ja alipalkatulla, ylityöllistetyllä siivoojalla ei ole. Eilen haastattelin pariisilaista naista, joka vertaili ranskalaisia ja muualta tulleita siivoajia. Ranskalaiset olivat hänen mielestään hankalampia. ”Ne eivät halua tehdä kaikkea, eivä halua pestä vessaa, mutta enhän minä aio ottaa siivoojaa ja sitten vielä itse pestä vessat!”
Mutta toimiiko sama sääntö parisuhteen sisällä? Tiedän perheitä, joissa mies tekee isot, harvinaisemmat kotityöt – mattojen pölyttäminen,  lattioiden pesu, ja vessojen pesu. Ne ovat raskaudestaan tai likaisuudestaan huolimatta rajallisia, näkyviä suorituksia, eli toista kuin päivittäinen ruoanlaitto, keittiön ja lastenhuoneen siivoaminen. 
Kertooko tällainen työnjako suoraan vallasta? Ja minkälaisesta vallasta ? Vallasta päättää, vallasta olla päättämättä, vallasta  teettää  tai olla teettämättä? Vallasta maksaa tai vallasta olla ajattelematta rahaa?
Tommi dokumentoi suomalaisen keskiluokkaisen heteroparin valtataistelua,  jossa valta liittyy erityisesti ajan ja rahan käyttöön. Kauffman taas ei juuri puhu vallasta,  luokista tai sukupuolista, ja vessat hän jättää häveliäästi mainitsematta – ’intiimi’ on hänelle alushousujen silittämistä ja ’likainen ja raskas’ on ikkunoiden pesua. Sen sijaan Kauffmanilla on silmää esineiden ja ihmisten valtataistelulle, sille  miten ruumiillistunut toiminta voi joutua esineiden ohjaamaksi. Murujen pyyhkimisen aikana murut nousevat maailmankaikkeuden magneettiseksi keskipisteeksi, lasten huuto tai uutiset Bagdadin pommituksesta ovat silloin minulle vain häiritsevää taustaa. 
Esineiden vallankumous voi kestää muutaman sekunnin, mutta se voi myös olla miltei lopullinen. Liikesarja, jonka ensin teit vapaaehtoisesti ja mielelläsi, voi kivettyä normiksi ja pakoksi. Muistan, miten isoäitini aina pyyhki haarukat ja lusikat tiskaamisen jälkeen. Se oli mielestäni käsittämätöntä, typerää ja ennen kaikkea epäloogista ajan haaskausta – olihan keittiössä kuivauskaappi! Kun hän muutama vuosi sitten kuoli, aloin pyyhkiä ateriointivälineitä. Tein sen kunnioituksella ja häntä ajatellen. Mutta vähitellen valitsemastani  tavasta tuli rutiini. Ja jossain vaiheessa jouduin pakottamaan itseni jättämään veitset kuivaustelineeseen – kuivuuhan ne niinkin, sanoin itselleni. Sisäinen siivooja antoi vähitellen vastahakoisesti periksi.
Kauffman huomauttaa myös, että vaikka teemme jotkut asiat samalla lailla, voimme olla eri esineiden ja arvojen ohjaamina. Toinen silittää lastensa vaatteita  ajatellen sitä,  miltä he näyttävät koulussa. Toinen saa suurta mielihyvää itse silittämisestä ja silitettyjen vaatteiden siirtämisestä vaatekaappeihin. 
On jotenkin myös hyvin ranskalaista, että Kauffmanin kirjassa siivouksen mielihyvä nousee ensin ja voimakkaasti esiin. Sisäinen siivooja ei ole vain vastustaja, vaan myös paras salainen ystävä, tuki ja lohdutus. Tommi ylpeilee sillä, että hän on osallistuva ja vastuunsa kantava isä, potee huonoa omatuntoa koska ajankäyttö  puolisoiden välillä ei kuitenkaan jakaudu ihan 50-50, nousee mielellään tekemään  aamiasta koko perheelle. Mutta en muista että hänen tai muiden perhesosiologien teksteissä olisi puhetta itse siivouksen antoisuudesta... 
Ja totta puhuen, jos olisikin niin se olisi mennyt minulta ohi. Lapsena minua ei koskaan asetettu siivoojan (nais)identiteettiin enkä koskaan itse astunut siihen. Imuroin, petasin sängyn, silitin paitani, mutta se oli kaikki välttämätöntä, neutraalia toimintaa, jota saattoi hyvin siirtää viikkokaupalla eteenpäin.
Kuulin äsken tositarinan eräästä naisyhteisöstä. Se meni näin: Kerran yhteisöläiset päättivät siivota. Ensimmäinen teko oli lähteä kauppaan ostamaan välineitä (eli ilmeisesti tällaista  päätöstä ei ollut tehty pitkään aikaan). Kaupassa syntyi kuitenkin kiista siitä, riittääkö rätti lattioiden pesuun vai pitikö ostaa kokonainen sinipiika. Toinen sanoi että vain käsin tehty rättipesu tekee lattiasta puhtaan, toinen että lattian pesu polvillaan on koko pitkän naisten alistamisen historian symboli. Kolmas ei välittänyt tavasta, kunhan lattiat tulisivat puhtaiksi. 
Kuullessani anekdoottia en kehdannut sanoa, että mielestäni lattioiden pesu kunnolla, eli polvilla ja rätillä, on ihan antoisaa. Saa liikuntaa, näkee selvää edistystä. Toisin kuin esimerkiksi imurointi, joka on meluisaa, pölyisää, liian usein toistuvaa, ja selälle tuhoisaa. Vasta Kauffman saa minut kuitenkin tiedostamaan sen ylpeyden ja mielihyvän, jonka lattianpesu antaa. Se on minulle myös ollut jonkinlainen initiaatioriitti: kun on pessyt lattiat jossain, on ottanut asunnon haltuun.

Kerran näin Ny Tidissä Antonia Ringbomin piirroksen, joka esitti täpötäynnä olevaa tiskipöytää. Kuvateksti: Piirrän mielummin kuin tiskaan. Pohdin sitä kauan. Ensin se oli minusta hieman kiusallinen: Tottakai taiteilija piirtää mieluummin kuin tiskaa! Asuin siihen aikaan yhteisössä, jossa oli kaksi koulukuntaa – ne, jotka tiskasivat kerran viikossa, kuten virallinen siivousvuoro määräsi, ja ne jotka eivät tiskanneet lainkaan. 
Äitiyden, vaimouden ja pikkuporvarillistumisen myötä ymmärsin ettei siivoamisen ja luovuuden välinen suhde enää ollut itselleni niin selvä. Ymmärsin ensimmäistä kertaa niitä, jonka mielestä kotitöitä ei saa väheksyä. Kuka tiskaa, jos vanhemmat vain piirtävät? 
Tällä hetkellä piirros tuntuu sekä rohkeammalta että ahdistavammalta: nainen  päättää , että piirtää eikä tiskaa, ja piirtää – tiskivuoren. Vain kädet vapautuivat sisäisestä siivoojasta, toiminnan kohde ei.
Jokainen perhesosiologi on samassa paradoksaalisessa tilanteessa. Hän lähtee perheestä töihin, jotta voisi nähdä ja kuvata  perheitä. Tommin isä-sosiologina ja sosiologi-isänä artikkelit asettuvat  tahallaan juuri tämän kipeän kohtaamisen rajalle. Ja vähitellen älyllinen pohdinta kohtaa pöytää pyyhkivien käsien liikkeen, tai ne hetket jolloin pitää päättää avatako tietokone vai imuroida. Jolloin sisäinen siivooja kohtaa sisäisen sosiologin, ja molemmat vuorotellen kivettyvät  toisen katseen alla.
 

To the beginning * Till början * Alkuun