Anna Rotkirch: Pirtsoutunut vanhemmuus

Pirstoutunut vanhemmuus
Anna Rotkirch
julkaistu teoksessa Hoikkala & Roos (toim.) 2000-luvun elämää. Helsinki: Gaudeamus 1999.

Epäpuhdas vanhemmuus

1980- ja 1990-lukujen ihmissuhteiden ihanne kiteytyi Anthony Giddensin (1994) kuvauksessa puhtaasta suhteesta. Siinä tasavertaiset ja itsenäiset rakastavaiset tai ystävät tapaavat toisiaan vain silloin kun molemmat todella haluavat, siinä taloudelliset puitteet tai sosiaaliset odotukset eivät määrää suhteen sisältöä tai kestoa. Ratkaisevaa on, koetaanko kyseinen suhde antoisaksi ja kehittäväksi. Tällainen parisuhde ja siihen liittyvän seksuaalisuuden julkinen tilittäminen onkin länsimaissa noussut symbolisesti hallitsevaksi ilmiöksi ja ihanteeksi (vrt. Jallinoja 1997).
Mutta mikäli puhdas suhde johtaa lapsen syntymään, se on tuottanut vastakohtansa. Vanhemmuus on jo määritelmällisesti yksilöllistymisen toinen puoli, ikuinen ja syvästi epäsymmetrinen suhde. Toki puhtaan suhteen ihanne on vaikuttanut myös sukulaisuuteen. Suhteemme siskoihin, serkkuihin, isovanhempiin ja myös omiin vanhempiimme riippuvat yhä enemmän siitä, koetaanko ne antoisiksi oman persoonallisen kehityksemme kannalta. Mutta harvemmin kuulee vanhemmasta, joka suhtautuisi mainitulla lailla omiin lapsiinsa. Vanhempi sanoo vain äärimmäisissä tapauksissa oma-aloitteisesti: "Luulen, että meidän kannattaisi olla tapaamatta toisiamme jonkin aikaa". Vanhemmuus säilyy siteenä ja velvoitteena, kaikista pettymyksistä ja välirikoista huolimatta. Myös alkoholisoituneet ja asunnottomat äidit, jotka eivät elä lastensa kanssa, voivat kokea vanhemmuutensa tärkeänä ulottuvuutena ja jopa voimavarana (Granfelt 1998). Ehkä he eivät paljoa huolehdi omien vanhojen vanhempiensa hoidosta, mutta toive toimivasta suhteesta omiin lapsiin elää.
Jos parisuhde irtaantuu yhteiskunnallisten konventioiden pakotteista, vanhemmuuden suhteellinen intensiivisyys korostuu. Lasten tunnetaloudellinen painoarvo lisääntyy aikuisten välisten, 'vaakasuorien' perhesuhteiden haurastuessa. Jo reaalisosialismi osoitti, miten heikolle pohjalle avioliitto jäi yksityisomaisuuden merkityksen hävittyä miltei täysin. Neuvostoliitossa vanhempien - etenkin naisten - suhde lapsiin nousi usein voimakkaammaksi rakkauden muodoksi kuin rakkaus puolisoon (Rotkirch 1998).
2000-luvulla vanhemmuus, sukulaisuus ja ylipäänsä sukupolvien väliset suhteet voivat osoittautua yhä tärkeämmiksi alueiksi. Yhteiskuntatieteet ovat alkaneet hämmästellä niiden sitkeyttä (Segalen 1997; Roos & Rotkirch 1997), vaikka hämmästyttävää on lähinnä se, miten usein sosiologiassa on haluttu ennustaa perheen merkityksen häviävän. Vanhemman ja lapsen suhde on silti vieläkin hyvä testi sosiologisille teorioille. Alkaen 1900-luvun alun modernista kaupunkilaisesta, aina vuosisadan lopun jälkimoderniin yksilöön asti, lapset ovat liian usein puuttuneet sosiologian ihmiskuvasta.
Vasta vuonna 1999 julkaistussa luentosarjassaan Giddens puuttuu ensimmäistä kertaa suoraan vanhempien ja lasten välisen suhteeseen. Siinä hän yllättävästi väittää, ettei vanhemmuus ole mikään poikkeus. Muiden keskeisten ihmissuhteiden lailla myös vanhemmuus olisi siirtymässä puhtaaksi suhteeksi. Tosin hän painottaa - selvästi saamansa kritiikin vastapainoksi - että puhdas suhde on lähinnä abstrakti ihanne, malli, jonka avulla pystymme hahmottamaan itsessämme tapahtuvia muutoksia: “Jokainen äsken mainitsemastani kolmesta alueesta - seksi- ja rakkaussuhteet, suhde vanhemman ja lapsen välillä ja ystävyys - on taipuvainen seuraamaan tätä mallia. Tunteellinen kommunikaatio tai intimiteetti on muodostumassa avaimeksi, joka kertoo mistä niissä oikein on kyse.” (Giddens 1999, 61)
Luulen, että tällaisessa yleistyksessä päinvastoin kadotamme vanhemmuuden erityisyyden, se avain, joka kertoisi mistä on kyse. Ystävyys ja parisuhde ovat tyypillisesti tasavertaisten muodostama vapaaehtoinen liitto. Vanhemmuus ei ole tasavertaista, vaan se alkaa ja loppuu toisen täydellisen haavoittuvuuteen ja riippuvuuteen, sylivauvan tai rullatuolimummon hahmossa. Vanhemmuus on yhtä vapaaehtoista kuin jos menisi peruuttamattomasti naimisiin ensimmäisillä sokkotreffeillään. Se ei myöskään ole itsensä unohtamista tai ylittämistä Toisen vuoksi, kuten tasavertaisten suhteiden alkuvaiheen ihastuksessa tapahtuu, vaan itsensä jatkamista, ja siten aivan eri lailla itsekäs projekti geeneineen, toiveineen.
Mitä tärkeintä, äitien ja isien puhuessaan lapsistaan puhdas suhde ei ilmene ihanteena, puhumattakaan sen mahdollisesta toteuttamisesta. Esitän seuraavassa, ettei perintesein vanhemmuuden sijalle ole astunut mikään puhtaan suhteen malli, vaan ihanne totaalisesta suhteesta. Tämän päivän pirstoutunut vanhemmuus vahvistaa tarvetta luoda kokonaisvaltaista suhdetta lapsiin. Totaalisen suhteiden kokeiluja löytyy joko äärimmäisen kutistuneesta ja intensiivisestä vuorovaikutuksesta aikuisen ja lapsen välillä, tai niistä uusista muodoista joita voi nimittää uudestaan laajennetuksi perheeksi.

Jääprinsessa ja erämaan lapset

Aloitan kahdella yhdysvaltalaisella esimerkillä. Tara Lipinski oli keväällä 1998 viisitoista vuotta vanha ja maailman nuorin kauneusluistelun Olympiakullan voittaja. Yhdysvalloissa lehtiartikkelit muistivat aina mainita myös siitä, että hän menestyksensä ohella oli aivan tavallinen, luonnollinen nuori, jolla oli aivan tavalliset vanhemmat. Toki isä oli texasilainen öljymiljonääri. Vanhemmat olivat myös omien sanojensa mukaan laittaneet avioliittonsa “jäihin” Taran jäällä menestymisen takia, sillä äiti ja Tara olivat asuneet toisella paikkakunnalla viimeisten neljän vuoden aikana. Äiti oli myös läsnä Taran jokaisissa treeneissä, valmentaen valmentajia. Haastatteluissa hän ei kuitenkaan halunnut nähdä itseään minään "luistelevana äitinä" (skating mom). Star Tribune 21.2.1998: "Kasvatan vain tytärtäni" hän sanoi perjantai iltana toimittajien ympäröimänä ja tyttären kultamitalin yhteydessä saamat kukat käsissään. "En opettele hänelle luistelemista. Kasvatan vain murrosikäistä lasta ja se on tarpeeksi vaikeata."
Samoihin aikoihin PBS-kanava näytti dokumentin Alaskan erämaassa elävästä perheestä, joka asui sähkön, postin ja koulujen ulottumattomissa ja söi pelkkää hirvenlihaa ja kuivattua kalaa läpi koko kylmän talven. Tässä haastattelussa perheen äiti ei kuitenkaan vakuuttanut tavallisuuttaan. Perheen elämässä riitti dramatiikkaa - yksi tytär oli viisivuotiaana hukkunut jokeen. Mutta äiti perusteli elämäntyyliään hyvin tavallisella argumentilla. Hän totesi ylpeästi, että hän ja hänen miehensä tekivät tämän lastensa vuoksi. Näin heillä oli nimittäin paljon "quality timea", eli laatuaikaa lapsilleen.
Aineellisesti nämä perheet ovat esimerkkejä kahdesta ääripäästä, täydestä ylellisyydestä ja täydestä ankeudesta. Mutta jollain toisella asteikolla ne molemmat vastaavat samaan tavoitteeseen ja kaipuuseen. Jääprinsessa Lipinskyn äiti luopuu avioelämästään ja mahdollisista omista harrastuksistaan elääkseen tyttärensä rinnalla. Erämaaperhessä kaikki luopuvat länsimaisesta sivilisaatiosta elääkseen rikkaan yhteiselämän.
Kummassakin tapauksessa kyse on ennen kaikkea vanhempien unelmasta, johon osallistumisesta lapsilla on vähän mahdollisuuksia kieltäytyä. Näitä vanhempia näyttäisi ohjaavan kaipuu täydelliseen, kokonaisvaltaiseen vanhemmuuteen, totaaliseen ihmissuhteeseen josta ei voi erota tai paeta. Mikä sitten synnytti tämän kaipuun ja mistä vanhemmat oikein pakenevat?

Pirstoutunut vanhemmuus

Kysymyksen voisi muotoilla toisin: miten vanhemmuus pirstoutui? Sillä vanhemmuus on viime kolmesadan vuoden aikana dramaattisesti hajaantunut, ja vähintään kahdessa eri merkityksessä. Pirstoutuminen näkyy sekä vanhemmuudessa ilmiönä että elettynä kokemuksena.
Ilmiönä vanhemmuus on ollut 1900-luvun pakkomielle. Oltuaan perinteisesti kaunokirjallisuuden ja kasvatustieteiden etuoikeutettu teema se on noussut yhä useamman tieteen keskiöön, vuosisadan alun psykoanalyysista sen loppuvaiheen reproduktioteknologioihin ja evoluutiopsykologiaan. Vanhemmuudesta on tullut yhä eriytyneempi ja lohkoisempi käsite -puhumme mm. sikiötä luovasta biologisesta vanhemmuudesta, sitä synnyttävästä kantajavanhemmuudesta ja lasta hoitavasta kasvattajavanhemmuudesta. Kyse on nykyään myös nimenomaan vanhemmuudesta - missä 1800-luku oli ollut äitiyden kausi, 1900-luku keksi isyyden. Isän päivä perustettiin USAssa vuonna 1936 sekä kaupallisten intressien että isien sosiaalisen liikkeen ponnistelujen tuloksena, ja 1990-luvulla isyyskirjallisuus on elännyt uutta nousukautta sekä Yhdysvalloissa että Pohjoismaissa.
Tietenkin vanhemmuudesta tuli julkinen ongelma ja tutkimuskohde vasta sen itsestäänselvyyden hävittyä. Tärkein syy ilmiön problematisointiin oli perhekoon pienentyessä ja perhesuunnittelun leviämisessä. "Montako lasta haluaisit?" on järjetön kysymys vuosisadan alussa syntyneille ihmisille, joille itsestäänselvyys oli se, että asiasta päättää vain Jumala.
Samalla ne patriarkaaliset roolit, joita yhdistetään nk. traditionaalisen perheeseen, hajaantuivat tai hävisivät kokonaan. Yllä mainittu isien päivä perustettiin samalla vuosikymmenellä, 1930-luvulla, jolloin sana "Dad" (isi) otettiin englannin kielessä käyttöön. Traditionaalisen perheen ominaisuuksista painotetaan usein sen naisia ja lapsia sortavia puolia. Jotkut tutkijat huomauttavat sen sijaan, että patriarkan oikeuksiin sisältyi myös vastuuta. "Isäni oli perheen pää ja hänen sylinsä oli pikkupojalle turvallinen paikka. ... Turvan antaminen on ainakin porvarillisen perheen kontekstissa isälle asetettu kategoriatehtävä. Hyvä isä on (ollut) neuvova, ohjaava ja suojaava perheestään huolehtiva ja sitä elättävä pater-isä", muistuttaa Tommi Hoikkala (1997, 131). Ja Juliet Flower MacCannellin (1991) mukaan vanha patriarkaatti ei ollut kaikessa pahempi: nykyään olemme vain siirtyneet isien vallasta "veljen järjestelmään". Moderni maailma on merkinnyt Isän lain tuhoa, jolloin patriarkaalisen isyyden velvoitteet ovat hävinneet, mutta sen huonoimmat puolet säilytetty. "Veli" on MacCannellin mukaan itsekäs, huomiota ja rakkautta itselleen kahmiva riiviö joka välttää taloudellista tai sosiaalista vastuuta.
Viimeksi mainittu McCannell kuuluu niihin harvoihin sosiaalitieteiden kentillä liikkuviin teoreetikkoihin, jotka pohtivat (jälki)modernia maailmaa ja yksilöllistymistä myös vanhemmuuden kannalta. Valitettavasti hän päätyy väitteeseen, ettei vanhemmuutta juuri enää ole: hänen mukaan vanhemmat ovat - mm. vuosisadan suurten katastrofien kuten Holocaustin jälkeen - paljastuneet haavoittuviksi ja ovat nykyään lohdutusta kaipaavien lasten asemassa (ilmiö, joka vahvistuu pidennetyn eliniän myötä). Psykoanalyysista inspiroituneen MacCannellin mielestä aikaisemmin tarkoin varjellusta, mystisestä ja maagisesta salaisuudesta - eli vanhempien seksuaalisestä siteestä - on tullut täysin triviaali asia. Seksuaalisuus on myös ainoa vanhemmuuden toiminto, josta Veli on vakavasti kiinnostunut.
MacCannellin kärjistynyttä diagnoosia ei voi siirtää suoraan arjen vanhemmuuden kuvioihin. Kuitenkin se kertoo jotain olennaista isyyden muuttuneesta asemasta ja etenkin siitä, miten dramaattiselta uusi epävarmuuden tila voi tuntua. Arvelen, että sekä jääprinsessan että erämaan lasten äiti pakenee tätä kokemusta epävarmasta ja pirstoutuneesta vanhemuudesta (ks kuvio).

Vanhemmuuden eri muodot ja ajankäyttö

Heikko sitoutuminen ----------------------------------------------------Vahva sitoutuminen

PUHDAS SUHDE----PIRSTOUTUNUT SUHDE-------TOTAALINEN SUHDE
parisuhde                     neuvoteltu vanhemmuus                  kokonaisvaltainen vanhemmuus
                                                                                         'Intensiiviset äidit'
                                                                                          & 'valmentajaisät'
Ajankäyttö:
                 kun sopii          sopimuksen mukaan               jatkuvasti
                                           'laatuaika'

Kuten kuvio näyttää, arkinen kokemus pirstoutuneisuudesta johtaa miltei vastakkaisiin haaveisiin: joko puhtaasta suhteesta tai totaalisesta suhteesta. Suhde aikaan havainnollistaa tätä eroa hyvin: missä puhdas suhde perustuu siihen, että tavataan kun molemmille sopii, totaalisessa suhteessa ollaan jatkuvasti yhdessä.

Jaettu, kavennettu vanhemmuus

Pirstoutuneisuutta syntyy, kun jakaminen tapahtuu "väärin", väkisin ja hermoja koettelevalla tavalla. “Jaetulla” vanhemmuudella tarkoitetaan yleensä isän tasavertaista osallistumista lasten hoitoon. (Kannattaisi ajatella, miksi äidin ja isoäidin hoitama lapsi ei ole jaettua vanhemmuutta?) Ihanteellisen jakamisen sijasta (sharing) siirrytään käytännössä usein dividing-jakamiseen, jossa minuutin päälle päätetään kuka vastaa mistä ja miksi, vaihdetaan oikeus matkoihin ja omaan aikaan, jaetaan oma elämä työhön, lasten hoitoon, ystäviin, harrastuksiin.
Esimerkkinä jaetun vanhemmuuden illuusioista käy eräs ylistetty amerikkalainen isyystutkimus, Scott Coltranen (1996) Family Man. Kirja lähtee siitä dramaattisesta muutoksesta, joka vanhempien työnjaolle tapahtui USAssa 1980-luvulla. Silloin pienten lasten äidit alkoivat laajamittaisesti käydä ansiotyössä. Naisten työssäkäynti on ylipäänsä kaksinkertaistunut USAssa viime kolmekymmenen vuoden aikana (Sennett 1998, 57). Alle kuusivuotiaiden lasten äideistä vain runsas kymmenesosa työskenteli vuonna 1950, kun vuonna 1993 se oli reilusti yli puolet (Hays 1996). Alhaisen työttömyyden mutta kovien työvaatimusten USAssa työpäivät ovat tämän lisäksi pidemmät kun Suomessa ja työsuhde-etuudet huomattavasti surkeammat. Samalla päivähoito on säilynyt kalliina ja usein (syystä tai syyttä) laadullisesti epäilyttävänä vaihtoehtona.
Amerikkalainen isyys on Suomeen verrattuna paradoksaalisessa kehitysvaiheessa. Meillä isyyttä mainostetaan ja ihmetellään iltalehtien lööpeistä romaaneihin, ja sosiologiaan. Silti suomalaisten isien ajallinen vastuu lastenhoidosta on muuttunut odotettua vähemmän viime vuosikymmenien aikana. Yhdysvalloissa tilanne on päinvastainen: monet isät ovat jo vastuullisia lastenhoitajia, mutta isyysdiskurssi on vasta nyt pääsemässä vauhtiin. Coltrane oli ollut osallistuva isä 1970-luvulta asti, ja hän haastatteli kolmisenkymmentä muuta jaettua vanhemmuutta toteuttavaa pariskuntaa kirjoittaakseen uuden perheenisän arjesta. Johtopäätös on, että seuraavat asiat edistävät "jaettua vanhemmuutta": suhteellisen myöhäinen avioliiton solmimisikä ja myöhään syntyneet lapset tai toinen, elämänkaaressa myöhäisempi avioliitto, urbaani ("kosmopoliittinen") elinympäristö ja ystäväverkosto, sekä heikot ja vähäiset yhteydet sukulaisiin, erityisesti isovanhempiin. (Coltrane 1996, 161-176) Coltrane näkee osallistuvan isyyden toivottavana, kirjaimellisesti maailmaa pelastavana, asiana.
Kuitenkin haastatellut isät eivät näyttäisi seuraavan samanlaisia ideologisia motiiveja kuin kirjoittaja itse. Heille aktiivinen isyys on usein käytännöllisin, tai taloudellisin, ratkaisu. Itsekin epäilen kirjan syy-seuraus suhteita. Kaikki mainitut jaettua vanhemmuutta edesauttavat tekijät (urbanisointi, avioerot, ...) ovat myös osa yleistä modernisoitumista ja yksilöllistymistä. On totta, kuten Coltrane analyysissaan painottaa, että etäisyys sukulaisiin edistää tasa-arvoisia sukupuolirooleja koska se vähentää vanhanaikaisten sukupuoliroolien välittymistä. Mutta heikot sukulaisuusuhteet ja kaupunkielämä myös pakottavat vanhempia hoitamaan lapsiaan itse. Sama koskee alhaista lapsimäärää: voi ajatella, että tunteet lasta kohtaan ja halu hoitaa sitä intensifioituu yhden tai kahden lapsen perheessä. Mutta samalla yksi lapsi vaatii enemmän vanhempiensa seuraa ja valvontaa kuin viisi lasta (esimerkiksi koko minun tuttavapiiriä vaivaavat, traumaattiset lasten nukuttamismaratonit kuulemma poistuvat itsestään jos on riittävästi siskoja ympärillä).
"Jaettu" vanhemmuus, jossa isä astuu hoivaajana äidin rinnalle, on siten usein myös eristäytynyt ja sosiaalisten verkostojen suhteen kaventunut vanhemmuus.
Kuten ruotsalainen feministi kuvaa perheensä nykyvaihetta:
"Det finns ingen vägg vi, Mannen och jag, inte sprungit in i under dessa år när begrepp som respekt, samarbete och - framför allt - rättvisa övergått från något tämligen abstrakt till något rent djävulskt konkret. Något sömnbristkonkret, slut-på-blöjor-klockan-tio-på kvällen-konkret och någon av oss måste stanna hemma med vattkoppebarnet i morgon. Vem? Det finns inget lågvattenmärke vi inte passerat med god marginal: Du stal min lediga timme och därmed hela mitt egna liv och för det ska du brinna i helvetet i evigheters evighet eller åtminstone erkänna att det är svårare att vara kvinna än man! Att det är omöjligt att vara mor!" (Lytsy 1998)
Arki pirstoutuu ja suhde pyrkii ajan ja unen valuuttojen tasapainoon, kuten Linn Ullman esittää tilannetta menestysromaanissaan:
“Pidämme kirjaa kaikesta, kumpi oli käynyt kaupassa, laittanut päivällisen ja siivonnut, kumpi oli tehnyt eniten töitä, kumpi oli väsynein (...) kumpi kulutti eniten aikaa pojan kanssa viikonloppuisin, jotta toinen saisi olla rauhassa, niin, me laskimme tunteja, ja kumpi nukkui pitempään aamuisin(...) Me pidimme kirjaa aika ja uni valuuttana.” (Ullman 1999, 160)

Tämä on tyypillinen neuvottelupakon kirous itsenäiseen ja luovaan työskentelyyn tottuneelta ihmiseltä. Oireellista on, ettei kukaan kolmas (sukulainen, ystävä) voi hoitaa sairasta lasta.
Kuvioon kuuluu myös työtehtävien älyllistyminen tietoyhteiskunnassa. Yhä useammat ihmiset tekevät suhteellisen riippumatonta/joustavaa älyllistä työtä päätteen edessä. Ja nimenomaan sellainen työ on mahdotonta pienten lasten kanssa. Esimerkiksi olen tämän artikkelin kirjoittamisen aikana välillä maalannut ullakon kattoa, jolloin kolmevuotias poikani leikki tuntikaupalla täysin rauhallisesti ja itsenäisesti vieressäni. Aika, jonka poikani jaksaa lukea vieressäni kun minä kirjoitan tietokoneella, on sen sijaan noin kymmenen minuuttia. En tiedä miksi kaikki esimodernit työtehtävät, kuten puutarhassa puuhastelu, neulominen ja ruoanlaitto ovat lapsen kannalta OK, mutta lukeminen tai kirjoittaminen eivät ole. Kyse on kuitenkin aliarvioidusta vanhemmuutta hiertävästä friktiosta.

Aikaside

Uuteen työkulttuuriin kuuluu myös työpaikan ja -ajan rajojen häilyminen. Yhä useammat eri toiminnot (leikkiminen, kirjoittaminen, ullakon maalaaminen, yhdessä urheilu) ovat yhtäaikaa mahdollisia. Ja jokainen uusi vastuualue sitoo aivoja tiukemmin, tai kiristää ruuvia kovemmin. (Salmi 1991) Arlie Russell Hochschild (1998) on nimittänyt 1990-luvun perhekulttuuria "aikasiteeksi".
Hochsildin tutkimus perustuu yhden yhtiön työntekijöiden työ- ja perhe-elämän osallistuvaan havainnointiin. Hochschild väittää, että ainakin suuri osa ihmisistä jotka kertovat toivovansa enemmän aikaa perheelle, itse asiassa toimivat päinvastoin: lisäävät työaikaansa, vaikka kyseinen yhtiö virallisesti kannustaa "perheystävällisiin ratkaisuihin" kuten osa-aika, vanhemmuusloma ja joustavat työajat. Siten työstä on tullut koti ja kodista työtä.
Tähän kriitikot ovat huomauttaneet, että monet isät ovat jo kauan "äänestäneet jaloillaan" ja sulkeneet ulko-oven lastenitkun, siivottomuuden ja monimutkaistenlle läheissuhteiden väistämiseksi siirtyäkseen toimiston rauhoittavaan, kohteliaan, siistiin ja kannustavaan ilmapiiriin. Hochschildiä on myös moitittu siitä, että hän puhuu kodin ja työn suhteista niin kuin ne olisivat sukupuolineutraaleja - ja naiset siis sattumalta ristiriitaisemmassa tilanteessa kuin miehet.
Kirjan nimi ja tärkein oivallus liittyykin ihmissuhteiden aikaan. Siitä on tullut pääoma, jonka investointia suunnitellaan ja joka maksetaan pois korkoineen.
Paraatiesimerkki on perheestä, jossa vanhemmat tekevät 10-tuntisia työpäiviä. Kolmevuotias tytär saa puoli tuntia aikaa yhdessäoloon iltaisin, jonka jälkeen puolisoilla on tunti sitä keskinäistä laatuaikaa, jota erämaaoloissa löytyy niin runsaasti. Laatuajan jälkeen puretaan sähköpostiviestit ja mennään nukkumaan. Hochschild huomauttaa, ettei tämä lasten kannalta toimi: he valittavat, ja oppivat samalla vanhempiensa ajatustavan - "äiti on minulle velkaa kaksi tuntia ensi lauantaina". Kyse ei ole puhtaasta, vaan liian tiukasti suunnitellusta suhteesta. (Kuten Lewis Carrollin Hassu Hatuntekijä tiesi, aika loukkaantuu kun sitä yrittää kuluttaa.)
Luulen, että työpaikan lisääntynyt vetovoima liittyy myös eheyteen. Työt valtaavat aikaa ja tilaa yksityiselämästä, mutta työpaikka itse säilyy orgaanisena kokonaisuutena, jossa keskitytään yhteen asiaan ja ollaan (ainakin Hochshildin tutkimassa tapauksessa) yhden lumoavan tehtävän parissa. Sillä rakastettuun työhön liitty, kuten vanhemmuuteen -tai ylipäänsä jokaiseen intohimoiseen suhteeseen - toivo totaalisuudesta, kaiken jakamisesta ja yhdistämisestä.
Yllä lainattu ruotsalaisfeministi rinnastaa nykyistä pirstoutunutta arkeaan alkuvaiheen totaalisuuteen: "...den där första gången, den där dagen eller företrädesvis natten, tror jag inte att det, för de allra flesta, var något problem med respekten, och rättvisan. Eller med jämställdheten. Den verkar, fan trot, ligga i förälskelsens väsen. Man vet helt enkelt inte hur väl man vill varandra då i början. Men sen!"
Anna Lytsy (1998) puhuu parisuhteesta, mutta myöhemmässä vaiheessa sama kuvio toistuu lapsen ja vanhemman välillä. Alussa on ajaton, mieletön yhteys, jossa toinen ei vaadi mitään ja toinen antaa pyytämättä kaiken. Sitten...
Hirvittävä esimerkki aikasiteen ylivallasta Suomessa oli Helsingin Sanomain NYT-liitteessä (nr 43/98). Lehden toimittajat seurasivat yhtä perhettä asunnon olohuoneen kulmaan sijoitetun kameran kautta. Kuvatun perheen äiti kirjasi omia tunnelmiaan. Sekä tarkkailun alla ollut äiti että lukija kauhistuvat - miten ankeata, miten yksitoikkoista: perheenjäsenet ovat omilla asioillaan varhaisesta aamusta asti, kunnes illalla koittaa yhteisyyden kohokohta puoli yhdeksän uutisia seuratessa. Viikonloppuna äiti ryhtyi yhtäkkiä tanssimaan, tietoisena provokaationa kameralle: kyllä me joskus pidetään hauskaa!

Kokonaisvaltainen vanhemmuus: Intensiivinen äitiys

Siinä missä puhdas suhde on parin ihanne, on kokonaisvaltainen, ikuinen suhde vanhemmuuden ihanne (vrt kuvio). Mistä sellaisia löytää?
Yksi vastaveto pirstoutuneisuudelle on "intensiivinen äitiys". Tämä Sharon Haysin (1996) tutkima ideologia kukoistaa niin suosituimmissa lastenhoito-oppaissa kuin äitien puheissa. Sen edeltäjä oli USAssa 1930-luvun lapseen keskittyvä ja salliva kasvatus.
Hays haastatteli köyhiä, keskiluokkaisia ja rikkaita äitejä, työssäkäyviä ja kotiäitejä. Hän huomasi, etteivät taustatekijät vaikuttaneet äitiyden ideologiaan. Vaikka kotiäidit perustelivat urasta luopumistaan lasten parhaalla, niin samoin tekivät ansiotyöäidit: he kertoivat olevansa parempia äitejä. Median väitteet kotona ja töissä olevien "äitien sodasta" (mommy wars) ovat Haysin mukaan vääriä - päinvastoin, molemmat äitiryhmät ihailivat ja osittain kadehtivat toisiaan.
Hays kuvaa intensiivisen äitiyden ideologiaa lapsikeskeiseksi, asiantuntija-vetoiseksi, tunnepitoiseksi, työintensiiviseksi ja kalliiksi. Se myös sulkee muut (esimerkiksi isät) pois piiristään. Haysin mukaan kaikki yhdysvaltalaiset äidit, luokasta ja etnisyydestä riippumatta, kannattavat tätä. Jos äidit eivät ole töissä, se tapahtuu lasten vuoksi, jos ovat - sekin tehdään lasten vuoksi. Intensiivisen äitiyden ideologia on Haysin mukaan sekä kaupallistunut versio vanhemmuudesta että sen vastarinta, toisen, markkinavoimien rationaliteetin vastaisien logiikan esittämistä.
Pohjoismaissa vastaava ilmiö näyttäisi jännää kyllä liittyvän isyyteen. Tommi Hoikkala (1993) löysi vanhempien haastatteluista valmentajan mallin. Siinä kommunikatiivinen tunnevanhemmuus on yhdistettynä auktoriteettiin - ja totaaliseen jakamiseen. Hyvä esimerkki löytyy tietenkin urheilujulkkisten valmentajaisistä.
Eriikka Oinonen esittää analyysissään 1990-luvun laman jälkeisistä suomalaisista perheistä (Blom 1999, 164-192), että julkinen ja yksityinen olisivat yhä selkeämmin erotettuina toisistaan. Esimerkkinä tästä on miten vanhemmat - ja erityisesti äidit - sanovat keskittyvänsä perheeseen nyt ja uraan seuraavassa elämänvaiheessa. Saman asian voi myös tulkita yhdistämiseksi, eikä erottamiseksi: lapset ovat tärkeitä, mutta niin ovat ammatilliset haaveetkin. Käytännön syistä elämää jaksotetaan vaiheittain. Miksi me sitten niin usein kadehdimme Lipinskyn tai valmentajaisien perheyhteyttä?

Jälleen laajennetut perheet

Perhesosiologit ovat lähteneet liikkeelle porvarillisesta ydinperheestä, vaikka se on sekä maantieteellinen että historiallinen poikkeus. Nykyistä perhettä on esmierkiksi nimitetty “jälki-perheeksi” (post-family) (Elizabeth Beck-Gernsheim 1998). Kuitenkin tämä pätee vain jos porvarillisen ydinperheen ihanne otetaan todelliseksi lähtökohdaksi. Riski on, että yhdenmukaistamme meneisyyttä ja siten saamme nykyisyyden tuntumaan joltain erikoiselta “jälki”- tai “uus”- vaiheelta.
Välillä erityisesti historioitsijat ovat muistuttaneet siitä, että omaa aikaamme kannattaisi mieluummin vertailla esimoderneihin (tai pikemmin ei-moderneihin) kausiin. Monet "uudet" ilmiöt ovat olleet varsin yleisiä monissa kulttuureissa ja eri aikoina - paitsi juuri länsimaisen modernin aikaan. Hyvä esimerkki on nykyisen perheen laajempi ja joustavampi määrittely, jonka mukaan heteroseksuaalisen parin ja heidän biologisten jälkeläisten lisäksi perheeseen voi mahtua isovanhempia, jokunen täti, ottolapsia, äiti- ja isäpuolia, jne. (Beck-Gernsheim 1998) Ei tarvitse kuin ajatella Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemiliä, niin on jo selvää miten hyvin tällainen "postmoderni" tai "jälki-perheinen" perhekäsitys sopii myös esiteolliseen perheeseen. Siksi "jälleen laajennettu perhe" (re-extended family) olisi mielestäni sopivampi nimi.
Toki modernin läpäissyt perhe on saanut oleellisia lisäpiirteitä. Niistä tärkeimmät ovat lapsiluvun pienentyminen, painopisteen siirtyminen kuluttamiseen, ja tunteiden tärkeys perhejäsenten välillä. Mutta nykyistä kehitystä ei tule suoraviivaisesti ymmärtää pyrkimyksenä pois "traditionaalisesta yhteiskunnasta" moderniin ja siitä edelleen jälki- tai myöhäismoderniin (vrt Giddens, 1994). Perheen suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan voi myös nähdä syklisenä tai pikemmin spiraalisena kehityksenä, jossa ilmiöt vuorottelevat ja toistuvat eri toteutuksissa.
Kokonaisvaltaisuuden kaipuu ihmissuhteissa on myös mielekkään toiminnan kaipuu, ostamisen ja tunteilun tuolla puolen. Tuskin on sattuma, että viime vuosikymmenten suosituin pohjoismainen lastenhoito-opas opettaa juuri tätä: vauva ei tarvitse loputonta rakkautta yksinoikeudella, vaan omaa paikkansa ielenkiintoisessa yhteisössä (Wahlgren 1983). Vaikka sitähän aikuinenkin hamuaa... Täydellinen valinnanvapaus ja jatkuva neuvotteleminen kaikista elämän asioista käy nopeasti hermoille. Ja niin valinnanvaraisten suhteiden rinnalle kaivataan ikuisia verisuhteita ei vain lapsiin vaan myös aikuisiin - vaikka, tietenkin, vain valitsemiemme henkilöiden kanssa. Tätä on esimerkiksi hyvien ystävien valitseminen lasten kummeiksi eli kumoamattomaan ja ikuiseen suhteeseen (Blom 1999, 182). Siksi perheelle ja suvulle voi käydä kuten valtiolle sosialismin historiassa: kun kritisoima instituutio lopulta menettää otteensa, sitä kaivetaan takaisin.

Kirjallisuutta

Beck-Gernsheim, Elisabeth (1998) 'On the Way to a Post-Familial Family. From a Community of Need to Elective Affinities.' Theory, Culture & Society, Vol. 15 (3-4), 53-70.
Blom, Raimo (toim.): Miten Suomi muuttui. Tampere: Hanki ja jää, Gaudeamus.
Coltrane, Scott (1996) Family Man. Fatherhood, housework and gender equity. New York: Oxford University Press.
Giddens, Anthony (1994) *
Giddens, Anthony (1999) Runaway world. How globalisation is reshaping our lives. London: Profile books.
Gillis, John R., Louise A. Tilly & Davide Levine (1992) 'Introduction. The Quiet Revolution'. In John R. Gillis, Louise A. Tilly and David Levine (eds) 1992: The European Experience of Declining Fertility. A quiet revolution 1850-1970, 1-9.
Granfelt, Riitta (1998) väitöskirja*
Harris, Judith (1998) The Nurture Assumption.*
Hays, Sharon (1996) The Cultural Contradictions of Motherhood. New Haven: Yale University Press, 1996.
Hochshild, Arlie Russell (1997) The Time Bind. When Work Becomes Home and Home Becomes Work. New York: Metropolitan Books.
Hoikkala, Tommi (1995) Himmeneekö aikuisuus, katoaako kasvatus*
Hoikkala, Tommi (1997) 'Isä, poika ja auto jäkiviisauden vuodessa.' Teoksessa J.P.Roos & Anna Rotkirch (toim.) Vanhemmat ja lapset. Sukupolvien sosiologiaa, 123-158. Helsinki: Gaudeamus.
Jallinoja, Riitta (1997) Moderni säädyllisyys. Helsinki: Gaudeamus.*
Lytsy, Anna (1998) 'Personligt så det stör'. bang, feministisk kulturstidskrift Nr 4/98, 6-11.
MacCannell, Juliet Flower (1991)"The Regime of the Brother: After the Patriarchy". New York.
Roos, J.P. & Anna Rotkirch (1997) 'Hirveät vanhemmat'. Teoksessa J.P.Roos & Anna Rotkirch (toim.) Vanhemmat ja lapset. Sukupolvien sosiologiaa, 5-18. Helsinki: Gaudeamus.
Rotkirch, Anna (1998) 'I'm a usual woman, a variation on the norm'. Depictions of exemplary motherhood in Soviet autobiographies. Paper presented at the Finnish-Russian summerschool, Kiljava.
Salmi, Minna (1991) Ansiotyö kotona - toiveuni vai painajainen? Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimuksiaNo. 225.
Segalen, Martine (1997) Introduction. Teoksessa Marianne Gullestad & Martine Segalen (toim.) Family and Kinship in Europe. London: Pinter.
Sennett, Richard (1998) The Corrosion of Character. The Personal Consequences of Work in the New Capitalism. New York: W.W.Norton & Co.
Ullman, Linn (1999) Ennen unta. Helsinki: WSOY.
Wahlberg, Anna (1983) Barnaboken. Stockholm: Bonniers.

To the beginning * Till början * Alkuun