|
Catherine M:n uusi alastomuus Päivi Koivisto nostaa (2002) jännittävästi esille omaelämäkerrallisen teoksen La vie sexuelle de Catherinen M (2001, suomeksi sekä englanniksi 2002) ärsyttävyyttä ja ristiriitoja feminismin ja naiskertojan position kannalta. Itse olen hämmästellyt eniten sitä huomiota, jota teos on saanut osakseen sekä myyntiluvuissa että arvostelujen määrässä. Satoja seksielämäkertoja lukeneena en löytänyt kirjasta juuri mitään uutta kuin se, että tämän on julkaissut pariisilaiseen älymystöön kuuluva nainen, että se sisältää korkealentoisuudessaan surkuhupaisia selityksiä promiskuiteetille ja masokismille, ja että se todennäköisesti on osittain keksitty tai liioiteltu. Epätodennäköisyys näkyy esimerkiksi siinä, ettei sukupuolitauteja lainkaan mainita vaikka kertoja on 70-luvulta lähtien harrastannut mm. anaaliseksiorgioita. Sanaa hiv ei kirjasta löydy, mikä tekee siitä mielestäni aidosti moraalisesti paheksuttavan. Näyttelijä Raffaëla Andersonin omaelämäkerta ajastaan ranskalaisena pornotähtenä, Hard (2001), on tässä(kin) suhteessa aidompi ja koskettavampi, vaikka käyttää samaa etääntynyttä ja antipsykologisoivaa otetta kuin Millet. Siinä pornonäyttelijät puhuvat eniten siitä kuka, missä ja milloin teki – aidstestin. Milletin kirjan vastaanottoa kannattaa toki analysoida, mutta varoisin itse teoksen merkityksen liioittelua. Koivisto etsii etsimällä jotain feminististä ja vapauttavaa kirjasta. Hän toteaa, että vaikka Millet käyttää pornografisen kielen konventioita, kyse on ehkä muutoksen kannalta välttämättömästä butlerilaisesta parodionnista. “Alistava seksuaalikuvasto ei ole ainoa, joka on olemassa, mutta se on hallitseva. Millet ei halua ottaa käyttöön naisille usein ‘sopivaksi’ katsottua kuvastoa, jossa seksuaalisuus olisi alistettu tunteelle, joten jäljille jäävistä hän valitsee pornografian.” Teos voisi Koiviston mukaan myös toimia mallina “seksuaalisten tunteiden luonnollisuuden kyseenalaistamiselle”. (Koivisto 2002, 54-55.) Tässä on vaarana lipsua Catherine M:lle ominaiseen kaksiuloitteisuuteen. Meillä on joko pehmoseksiä, seksiä ‘tunteilla’ eli ilmeisesti rakkauden ja hellyyden tunteilla, tai sitten pornografista panoa ilman ‘tunteita’. Vaihtoehtoina joko naistenlehdet tai miestenlehdet (silloin joskus 1950-luvulla, tänäänhän useat naistenlehdet ovat täynnä ohjeita seksuaalisen nautinnon maksimoimiseksi ihan rakkaudesta riippumatta). Tämän sijasta voisi esimerkiksi kysyä, eikö Milletin kertoja pyrkimyksistään huolimatta ‘tunne’, ja miten tunteita määrittelemme – edustavatko esim. välinpitämättömyys, himo tai alistumisen kautta vapautuminen myös seksin yhteydessä koettuja tunteita? Tosiallisesti meillä on myös jo käytössämme monta muuta “seksuaalikuvastoa” pornografian ja romanttisen rakkauden diskurssien ohella. Naisten kirjallisuudessa ja julkaistuissa elämäkerroissa löytyy runsaasti erilaisia kuvauksia naisten seksuaalisista haluista ja niiden toteuttamisesta. Erica Jongin ja Suzanne Broggerin rinnalla meillä on suomeksi vaikkapa Anja Kauranen ja Veronica Pimenoff. Tai jo 1800-luvulla Minna Canth, jonka Kauppa-Lopo novellin päähenkilö, iljettävän ruma kulkuriämmä, harrastaa tunteettomia irtosuhteita vaikka kotona odottaa kiltti mies ja lapsi (Ruohonen 2002). Ruotsissa tunnetun lastenkirjailijan Kerstin Thorvallin (2000) seksimuistelmat kertovat nekin älykkönaisen promiskuiteetista, mutta ilman pornografista kieltä ja ilman tylsän tai vaarallisen seksin ihannointia. Milletin kotimaassa naisten kirjoitukset seksuaalisuudesta ovat maailmanluokkaa, mutta Coletten, Simone de Beauvoirin tai Annie Ernaux:n sijaan Millet “valitsee” Dominque Aubryn kirjoittaman On tarinan edustamaa perinnettä. Hän jatkaa siten sitä käänteistä Maria-palvontaa jolla on vuosisatoja pitkä perinne ranskalaisessa kirjallisuudessa ja jossa pyhitetään auko(i)ksi muuttunutta naista. Millet kuitenkin kirjoittaa ilman Aubryn (tai Bataillen tai de Saden) kaunokirjallista ja filosofista tasoa. Amerikkalaisten lukijoiden kommentit amazon.comin sivuilla keskittyvätkin paljolti siihen, onko teos surkeasti kirjoitettu tai vain surkeasti käännetty. Ja Judith Thurman (2002) huomauttaa tyrmäävässä arvostelussaan, että “harvat naiset näyttäisivät oppineen vähemmän nautinnon maantieteestä sitä kartoittaessaan, tai saaneet niin vähän vastinetta sen kaivosoikeuksista” kuin Catherine M. Siitäkö meille malliksi? En edes usko, että useimmilla naisilla olisi erityisen vaikeaa
kokea ja kuvata seksiä; romanttisen ja pornografisen diskurssien ulkopuolellakin.
Toinen asia on, että julkisuus ei ole sitä hyväksynyt ja
erityisesti porvaristo on sitä tyttäriltään ja vaimoiltaan
kieltänyt. Jos lukee Naomi Wolfin (1999) tai Elina Haavio-Mannilan
ja Osmo Kontulan (1995) keräämät seksielämäkerrat,
löydämme lukemattomia moninaisia ja omaperäisiä ’tavallisten’
naisten tarinoita. Ne edustavat sellaista aktiivista ja ajattelevaa seksuaalisuutta
joka on naisille luonnollista siinä mielessä, että se on
useimmilla ihmisnaaroilla myötäsyntyinen toimintataipumus (Hrdy
1999). Näiden naisten elämäkertojen ero Milletin teokseen
on (paitsi partnereiden määrässä) siinä, että
kertoja itse saa jotain niistä irti. Catherine M sen sijaan uusintaa
sellaista ruumiin ja psyyken kahtiajakoa, joka on hyvin lähellä
perinteistä porvarillista ‘sulje silmäsi ja ajattele kuningatarta’
ohjetta (Diski 2002). Tätä on usein tyrkytetty naisille luonnollisuuden
nimessä, eikä sitä kannattaisi mielestäni nyt elvyttää
‘uusissa’ luonnottomuuden vaatteissa.
Anna Rotkirch
Kirjallisuus
To the beginning * Till början * Alkuun
|