“…arjella on myös futuurinsa”.

(Professori Pertti Koistinen sähköisessä kirjeessään minulle 11.6.2003)

Arkifuturismi – sosiaalisesti ja eettisesti kestävän arkielämän

mahdollisuuksia etsimässä

Kaksi reunamerkintää ja epilogi

Pirkko-Liisa Rauhala

kesäkuu 2003

Ensimmäinen merkintä

Suomalaisugrilaisessa maailmanyhteisössä 1990-luvulla virinnyt, erityisesti Virossa ja Udmurtiassa[1] kehitelty ja elävä taiteellinen suuntaus, etnofuturismi, on innoittanut minua hoivapoliittisissa ja hoivakulttuurisissa pohdinnoissani. Arjen sujuminen ja siihen tarvittava huolenpito ovat mielestäni suuria sosiaalisia kysymyksiä. Kun sosiaalipolitiikassa on trendikästä väittää, että sosiaaliset kysymykset ovat loppuneet tai hajonneet ”sosiaalisen” postmoderniin pirstaleisuuteen, uskallan olla toista mieltä. Toimintakykyään menettävien vanhojen ihmisten määrän lisääntyminen, lasten ja nuorten hyvinvoinnissa havaitut vajeet, köyhyys- ja syrjäytymiskierteessä sinnitteleminen yhä useampien ihmisten pysyvänä arjen olomuotona, maahanmuuttajien kohtaamat ongelmat uusissa olosuhteissa – vain muutamia tendenssejä mainitakseni – ovat kysymyksiä, jotka oikeuttavat nostamaan arkielämän sujumisen aikakautemme suureksi sosiaaliseksi kysymykseksi.

Etnofuturismin[2] taiteellisessa sanomassa tulee esiin siihen sisältyvä elämänfilosofia: se on länsimaisen rationalismin kritiikkiä. Se ei ole sitä populistis-nationalistisella eikä tunkkaisen myyttisellä tavalla, vaan avoimessa, rauhanomaisessa ja laajassa globaalissa vuorovaikutuksessa kehittyvää humanistista keskustelua ja taiteellista vuorovaikutusta. Sen tarkoitus on lisätä moninaisuuden ja erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksyntää sekä saada taide osaksi arkista kommunikaatiota. Juuri tässä on mielestäni kiinnostava yhteys hoivaan, jonka soisin elävän yhteiskuntapoliittisessa ja sosiaalisessa kommunikaatiossa eettisyyttä edistävänä toimintana, vuorovaikutuksina ja prosesseina. Suomessa etnofuturismia tutkii professori Kari Sallamaa, jonka äskettäinen haastattelu oli otsikoitu näin: ”Tulevaisuus on merkitty marginaaliin” (2003, myös Sallamaa 2003). Kyseisessä artikkelissa tulee esiin etnofuturismin poliittisuus ekologisen riiston, neokolonialismin ja filosofisen imperialismin vastustajana. Tunnuslauseiden ja aggressiivisen toiminnan sijasta etnofuturismin käytännön politiikka on aktiivista hakeutumista dialogeihin, globaaleihin (sähköisiin) verkostoihin ja taiteelliseen toimintaan, jossa jaetaan ja vaihdetaan ideoita – ”alkuperäisyyttä ei ole, kaikki on kierrätettyä” (Jaan Kaplinski). Etnofuturismin yhteiskuntakriittisyys ei ole huutoa huudon vuoksi, vaan taiteellisella yhteistyöllä rakentuvia harkittuja ja vallattomia ehdotuksia digitaalisen aikamme tulkitsemiseksi humanistisesta näkökulmasta.

Etnofuturismin kupeessa versoo intellektuaalista kehittelyä, jossa etsitään ekologisen filosofian lähtökohtia suomalaisugrilaisten kosmologioista. Udmurtian valtionyliopiston suomalaisugrilaisten kielten ja kulttuurien professori Vladimir Vladykin on tutkielmassaan udmurttien maailmankuvasta korostanut siihen sisältyvää sensitiivistä ja kunnioittavaa suhtautumista luontoon ja ekologista tietoisuutta, jota on havaittu muidenkin alkuperäiskansojen luomissa ajatusmuodoissa ja arkisessa kommunikaatiossa luonnon kanssa. Vastaavaa sensitiivisyyttä tarvittaisiin suhtautumisessa arkiseen huolenpitoon, joka on kaiken inhimillisen ja yhteiskunnallisen toiminnan perusedellytys. Jokainen tiedemieskin on elämässään ollut vaipoissa ja täysin riippuvainen ympärilleen järjestyneestä huolenpidosta.

Osana etnofuturismia on muodostunut myös ainutlaatuinen naisrunoilijoiden runosilta Itämeren rannalta Uralin metsävyöhykkeelle. Tallinnalainen Virgela-kustantamo on julkaissut neljän runokirjan sarjan, joka koostuu neljän komilaisen naisrunoilijan, neljän marilaisen naisrunoilijan, neljän mordvalaisen naisrunoilijan ja neljän udmurtialaisen naisrunoilijan[3] tuotannosta valikoiduista runoista (Neli komilannat 1998; Neli marilannat 1998; Neli mordvalannat 1998; Neli udmurditari 2002). Kaikki mainittuihin kokoelmiin valitut runoilijat ovat eläviä runoilijoita, joiden tuotanto on syntynyt viime vuosikymmeninä. Runot ovat kirjoissa rinnakkain alkuperäiskielellä ja vironnoksina. Vaikka viron kielen taitoni on vielä puutteellinen, olen voinut lukea kyseiset kokoelmat ja havaita, miten suurta runoutta kumpuaa naisten arkisesta elämänpiiristä: kotiaskareista, huolenpidosta, liikkumisesta kotia lähellä olevassa luonnossa eri vuodenaikoina ja eri tarkoituksissa, suhteesta rakastettuihin ja lapsiin, elämisestä lähiyhteisöissä, joissa risteilevät mitä erilaisimmat valtasuhteet ja ristiriidat kuten myös tuen ja keskinäisen avun muodot. Arki on runollista, kun runollisuus ymmärretään muunakin kuin kauneudellisena esteettisyytenä. Suomalaisugrilaisten naisten runojen pohjaviritys on arjen tulkitseminen eettisesti jännitteisenä, mihin kuuluu inhimillisten ilmiöiden kipeyden havaitseminen moninaisuudessaan.

Palaan hoivaan. Tulevaisuus on merkitty marginaaliin, toteavat etnofuturistit. Hoivan tarve ja arkinen huolenpito ovat länsimaiden teollistuneiden kulttuurien marginaaleissa. Kyseisen seikan monimutkaisuutta ja syvärakenteita tutkii ja pohtii Pertti Koistinen keväällä 2003 ilmestyneessä teoksessaan Hoivan arvoitus. Koistisen viesti on, että hoivaa voidaan oikeastaan havaita ja ymmärtää ainoastaan siten, että se jäsennetään eettisenä ja moraalisena keskusteluna, jota me kaikki tavalla tai toisella käymme arkipäivässä kun kohtaamme inhimilliset perusasiat, elämän valot ja varjot. Keskustelemattomuus vaikeista ja sensitiivisistä asioista on sekin valtadiskurssi. Voimaa ja ulkoista kauneutta ihailevassa kulttuurissamme se on hallitseva hoivadiskurssi: vaikeneminen siitä, että inhimillisyyteen kuuluu myös haurastuminen, elämän mielekkyyden kadottaminen ajoittaisesti tai pysyvästi, mahdollisuuksien karkaaminen käsistä, toimintakyvyn heikkeneminen, kuoleman eteiseen joutuminen. Tulkintani mukaan Pertti Koistinen ehdottaa teoksellaan, että nostaisimme hoivan marginaalista keskelle.

Kirjallisuus

Koistinen, Pertti: Hoivan arvoitus. Tampere: Vastapaino, 2003.

Neli komilannat. Galina Butõreva, Aljona Jeltsova, Aleksandra Mišarina, Niina Obrezkova. Tõlkijad Leelo Tungal ja Arvo Valton. Tallinna: Virgela, 1998.

Neli marilannat. Svetlana Essaulova, Valentina Iziljanova, Albertina Ivanova, Nadežda Nikitina. Tõlkija Arvo Valton. Tallinna: Virgela, 1998.

Neli mordvalannat. Polina Aljošina, Mariz Kemal, Maria Malkina, Anna Suldina. Tõlkijad Peeter Volkonski ja Arvo Valton. Tallinna: Virgela, 1998.

Neli udmurditari. Alla Kuznetsova, Ljudmila Kutjanova, Galina Romanova, Tatjana Tšernova. Tõlkijad Ellen Niit, Valeeria Villandi ja Arvo Valton. Tallinna: Virgela, 2002.

Rauhala, Pirkko-Liisa: Havaintoja Suomen ja Viron sillalta. Yhteiskuntapolitiikka 2002: 67(5): 430-444.

Rauhala, Pirkko-Liisa: Tehtävä Udmurtiassa. Yhteiskuntapolitiikka 2003: 68(1): 48-62.

Sallamaa, Kari: Etnofuturismi toiselle vuosikymmenelleen. Teoksessa Liisa Saariluoma & Tarja Pakarinen & Piret Kuuspere (toim.): Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa. Postmodernia ja modernia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003, 154-171.

Suuren Guslin kaiku. Udmurttilaista taidelyriikkaa. Valikoinut ja suomentanut Raija Bartens. Castrenianumin toimitteita 48. Vammala: Castrenianumin laitokset ja Suomalais-Ugrilainen Seura, 1995.

Tulevaisuus on merkitty marginaaliin. Kari Sallamaan haastattelu. Kulttuurivihkot 2003: 31(2-3): 48-51.

Vladykin, Vladimir: Udmurttien perinteinen maailmankatsomus: alkuperä ja kehitys. Teoksessa Pekka Hakamies (toim.): Ison karhun jälkeläiset. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998, 233-252.

Tatjana Tšernova

Mitä meiltä puuttuu?

Kylmään talvisaikaan kenties – eläviä kukkia,

kesäkuumalla – lumenräitsäkkeitä,

myöhäissyksyllä – esiin pistäviä versoja,

varhaiskeväällä – makeita hedelmiä…

Mitä meiltä vielä elämästä puuttuu?

(Neli udmurditari 2002, s. 233. Arvo Valtonin vironnoksesta kääntänyt P-L Rauhala.)

Toinen merkintä

Pirkko-Liisa Rauhala

Arjen olomuodot

Puheenvuoro TERVE-SOS 2003 –tapahtuman avajaisissa

Lahden Sibeliustalossa 20.5.2003

Käsitykseni mukaan elämän jatkuvuuden ja inhimillisen olemisen näkökulmasta suuret ja tärkeät asiat tapahtuvat arjessa. Juhlat päättyvät. Elämän peruspilarit ovat arjessa, joka on meidän ihmisten perusolomuoto. Arkea on vaikea määritellä. Sanakirjoissa annetaan sanan ”arki” käytölle esimerkkejä arjen harmaudesta, asioiden toistuvuudesta, arjen rutiineista, jokapäiväisyydestä. Kun tulkitsen arkea kuvaavien ilmaisujen sisältöä, niistä välittyy käsitys jostakin ei-kovin-tärkeästä, itsestään selvästä ja pikemminkin jostakin ikävästä: mitä kiinnostavaa voisi olla arjessa?

Arkielämän hyörinässä emme kysele, miksi asiat tapahtuvat siten kuin tapahtuvat, vaan otamme ne itsestäänselvyyksinä. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Arjen itsestäänselvyyksiksi olettamamme asiat havaitsemme usein vasta tilanteessa, jossa arkielämän sujuminen menee sijoiltaan, rikkoutuu: kun sairastumme, vammaudumme, joudumme kriisiin tai hätätilanteeseen. Odottamattomissa elämänmuutoksissa tulemme joskus tuskaisellakin tavalla tietoisiksi siitä, miten oleellisesti arjen sujuminen kytkee meidät ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen. Arjen merkittävyys ja tärkeys on siinä, että se on perusrakenne ja edellytys tuotannolliselle toiminnalle ja kulttuurille sekä niiden jatkuvuudelle. Esityksessäni selvitän muutaman jäsennyksen ja esimerkin avulla, mitä tarkoitan.

*

Sosiaalitieteellisissä tutkimuksissa arkea ja arkielämää on jäsennetty muun muassa elämäntavan käsitteellä, jolla viitataan sosiaalisen aseman, työmarkkina-aseman, sosiaalisten suhteiden ja jokapäiväisten elämäntoimintojen muodostamaan kokonaisuuteen. Elämäntavat vaihtelevat suuresti eri kulttuureissa ja yhteiskunnissa, eikä nykytilanteessa voida puhua yhden maan eikä edes yhden alueen elämäntavan yleisestä mallista. Monikulttuurisessa, moniarvoisessa ja jatkuvasti muuttuvassa sekä erilaisten vaikutteiden tulvassa kehittyvässä yhteiskunnassa elämäntavat ovat yhtä monimuotoisia kuin eläjänsäkin.

Mikään seikka ei kuitenkaan viittaa siihen, että elämäntapaan kuuluvat sellaiset ikiaikaiset inhimilliset perusasiat kuten fysiologiset perustoiminnot, syöminen, asuminen, lepääminen, nukkuminen, vuorovaikutuksen ja fyysisen läheisyyden tarve, olisivat menettämässä merkitystään ihmisten arjen jäsentäjinä. Fysiologiset ja neuropsykologiset tutkimukset vahvistavat, että ihmisen psykofyysinen perusrytmi edelleen pyörii vuorokauden mittaisessa syklissä, vaikka ponnistelemme paljon sen särkemiseksi lisäämällä joustoa kaikkeen: vaihtamalla yötä päiväksi, päivää yöksi, elämällä kuumeisessa kiireessä jne.

Elämäntavan yhden perustan muodostavat asiat, joita on yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa usein luonnehdittu käsitteellä perustarpeet. Esimerkiksi sosiologi Maslowin kuuluisassa ja laajasti sovelletussa tarvehierarkiassa nuo perustarpeet on luokiteltu alimmalle tasolle kuuluviksi. Niiden päälle rakentuu korkeampaa henkistä elämää ja jalompia pyrkimyksiä. Kansatieteessä nuo arkiset perustarpeemme ja niiden toteuttamisen vaihtelut, esimerkiksi ruokailutavat, tulkitaan kulttuurisina ilmiöinä, jotka muodoissaan ja sisällöissään kantavat ympäröivän yhteiskunnan tuotannollisia ja sosiaalisia suhteita ja merkityksiä. Sosiaali- ja terveysalan työn näkökulmasta viimemainittu käsitys on mielestäni hedelmällinen lähtökohta kehittää ymmärrystä arkielämästä tavalla, jota voidaan soveltaa sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisessä.

Arkiset perustarpeemme eivät arvioni mukaan ole alempia tarpeita. Päinvastoin. Sillä, miten yhteiskunnat vastaavat kyseisiin tarpeisiin, ne osoittavat sivistyneisyytensä, eettisyytensä ja moraalinsa, oikeudenmukaisuutensa. Tiedän olevani hieman idealisti, mutta sanon silti: jos alamme ymmärtää inhimillistä elämää arkisten tarpeiden kautta, näemme toiset ihmiset samanaikaisesti sekä itsemme kaltaisina olentoina että itsestämme erilaisina persoonallisuuksina – emme enää ”vihollisina” tai ”toisina”, vaan ainutlaatuisina yksilöinä, joilla on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Siihen kuuluvat oleellisena osana arvokkaat arkielämän puitteet.

*

Arkea voi tarkastella myös elämänkaaren eri vaiheiden kautta. Seuraavaksi keskityn esityksessäni niihin, erityisesti elämänkaaren alkupuoleen ja auringonlaskuvaiheeseen. Lapsen arki on erilaista kuin ikääntyneen ihmisen arki. Elämän eri vaiheissa arkielämän järjestämisen mahdollisuudet ovat eri tavoin sidoksissa toisiin ihmisiin.

Pienet lapset ja vielä melko isotkin tarvitsevat aikuisten tukea arkielämänsä järjestämiseen. Monista teollistuneista maista raportoidaan tällä hetkellä runsaasti tutkimustuloksia, joiden mukaan perhe-elämän ja palkkatyön yhteensovittaminen nykyisissä työmarkkinaolosuhteissa ja työelämän muutoksissa on vaikeaa, jopa mahdotonta. Se näkyy jo tilastoissakin siten, että monissa teollistuneissa maissa yhä useammat nuoret aikuiset valitsevat vapaaehtoisesti lapsettomuuden, koska tunnistavat työelämän ja elämisen lasten kanssa vaikeasti yhteensopivaksi. Ja sen lisäksi pitäisi jo varhain aloittaa lasten treenaaminen tehokkaiksi ja menestyviksi aikuisiksi mitä erilaisimpia virikkeitä ja harrastuksia heille järjestämällä. Aikuiset lasten ympärillä muuttuvat kasvattajista ja vanhemmista valmentajiksi ja managereiksi.

Lapsia huoltavien aikuisten elämä saattaa muuttua kiireiseksi kaaokseksi, josta yritetään selvitä päivä kerrallaan periaatteella. Käytettävissä olevan ajan kanssa eletään kädestä suuhun. Suomessakin 30 – 40 -vuotiaat naiset raportoivat riittämättömyyttä ja huonommuuden tunnetta, kun eivät koe selviytyvänsä kaikesta mistä pitäisi. Perheen ja työn yhteensovittamista koskevia keskusteluja seuratessa mieleeni tulee Veronica Stolte-Heiskasen 1960-luvulla esittämä, hänen omiin empiirisiin tutkimuksiinsa perustunut näkemys, jonka mukaan perheelle aiheuttaa enemmän ongelmia vallitseva perheideologia kuin varsinaiset perheeseen liittyvät velvollisuudet tai perherakenne.

Kun kysytään pikkukoululaisten mielipiteitä ja käsityksiä arjesta, tulee esiin, että lapset odottavat lähellään olevilta aikuisilta yhteisiä hetkiä. Lasten toiveissa eivät ole lennokkaat ja monimutkaiset välineelliset harrastukset, vaan kotipiirissä ja sen lähiympäristössä tapahtuva, arkiseen elämään liittyvä toiminta, jossa lapset ja aikuiset yhdessä tekevät jotain mukavaa levollisesti ja ilman erityisempiä kunnianhimoisia tavoitteita. Helsinkiläisten pikkukoululaisten kevätlehti Kevätpörriäinen antaa joka vuosi vakuuttavan empiirisen näytön väitteelleni. Omat tutkimukseni aikuisten – vanhempien, viranomaisten ja ammattilaisten – muodostamista verkostoista lasten lähiympäristön parantamiseksi tukevat niin ikään näkemystä, että pienimuotoinen, mutta pitkäjänteinen ja sitoutuva toiminta edistää lasten hyvinvointia mm. siten että aikuiset voivat jakaa kokemuksiaan kasvattajina erilaisista kasvatusfilosofioista huolimatta.

Ann Buchanan[4] on koonnut lasten hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä koskevien tutkimusten tuloksia 1940-luvun lopulta 1990-luvun lopulle. Niistä tulee esiin, että lasten hyvinvointi on erittäin monimutkainen ilmiö, jonka kausaalinen selittäminen on mahdoton tehtävä. Johdonmukaisesti käy kuitenkin ilmi, että lasten ympärillä toimiva aikuisverkosto on heidän hyvinvointinsa kannalta tärkeä tekijä, ja että aikuisten ja lasten yhteinen arkinen toiminta kotipiirissä ja lähiyhteisössä on keskeinen lapsia myöhäisemmässä elämässä ongelmilta suojeleva tekijä. Tutkimusten mukaan tarvitaan kuitenkin yksi lisäehto: lapsimyönteinen ilmapiiri ja yhteiskuntapolitiikka, jolla tuetaan arkielämässä tapahtuvaa huolenpitoa.

*

Arkielämän sujumisen kannalta herkkä elämänkaaren vaihe on myös ikääntyminen silloin kun siihen liittyy toimintakyvyn heikentymistä ja sairastamista. Toimintakykyään menettävän, ikääntyvän ihmisen arki muuttuu siten, että riippuvuus toisten antamasta huolenpidosta ja arkielämän puitteiden järjestämisestä lisääntyy. On jo olemassa viitteitä siitä, että yhä useammat ikääntyvät ihmiset pelkäävät jäävänsä vaille arkista huolenpitoa. Tämän vuoden kiirastorstaina televisiossa esitetty Kristiina Schulginin dokumentti sairaiden vanhojen ihmisten viimevaiheen hoidosta sairaalassa ei synnyttänyt laajaa julkista keskustelua, mitä en voi tulkita mitenkään muuten kuin että dokumentti näytti sellaista inhimillistä avuttomuutta ja riippuvuutta, jonka näkemistä tämä yhteiskunta ei kestä nähdä.

Ihmiskunta on koko kirjoitetun historiansa ajan ihannoinut ja tavoitellut pitkää ikää. Nyt, kun se on meillä teollistuneissa maissa lähes kaikkien odotushorisontissa, se onkin yhtäkkiä ongelma, kansantaloutta uhkaava kustannustaakka, pelottava, jollei suorastaan kauhistuttava tulevaisuudenkuva. Miksi? Väitän – ja tietoisesti hiukan provokatorisesti – että toimintakykyään menettävien ihmisten arkielämän vaikeutuminen ja kasvava riippuvuus toisten avusta tuo näkyviin, miten syrjässä ja sivussa arkielämään ja arkiseen huolenpitoon liittyvät kysymykset ovat nuoruutta ihannoivassa, dynaamisuutta, tehokkuutta, kauneutta ja rohkeutta arvostavassa kulttuurissamme. Omalta osaltani olen päättänyt, että en suostu tulkitsemaan väestön ikääntymistä ongelmana, vaan kehityshaasteena, joka nostaa arkielämän sujumisen aikakautemme suureksi sosiaaliseksi kysymykseksi.

*

Klassisen sosiaalipolitiikan perustajat 130 vuotta sitten näkivät akateemisen sosiaalipolitiikan tieteellisen tehtävän kaksiosaisena. On ensiksikin analysoitava vallitsevia sosiaalisia olosuhteita, ja toiseksi, on lupa lausua näkemyksiä myös siitä, miten asiat voisivat olla. Siirryn nyt käyttämään tätä mahdollisuutta, jolla otan tässä yhteydessä yhteiskunta- ja kulttuurikriittistä kantaa.

Olen edellä nostanut esiin joitakin teemoja arkielämästä ja erityisesti lasten ja vanhojen ihmisten huolenpidon tarpeesta. Toisin sanoen, olen tulkinnut arjen olomuotoja huolenpidon näkökulmasta. Siitä nousee myös ensimmäinen teesini: jotta tulevaisuus olisi, on oltava vahvasti tämä hetki ja on toimittava tässä hetkessä. Huolenpitotyötä ei voi tehdä etukäteen varastoon eikä sitä voi myöskään tehdä jälkikäteen, ikään kuin hyvityksenä jostakin mikä on aikaisemmin laiminlyöty. Huolenpitoa on harjoitettava tässä ja nyt, siinä tilassa ja ajassa, jossa lapset ja nuoret elävät ja kasvavat, tai siinä tilanteessa, missä vanheneminen ei enää olekaan riehakkaita uusia mahdollisuuksia, vaan toimintakyvyn haurastumista ja menettämistä, voimavarojen hiipumista.

*

Kulttuuri- ja taidehistoriassa tunnetaan eri aikakausina futurismin nimellä kulkeneita suuntauksia, joiden piirissä kehitellään näkemyksiä tulevaisuudesta. Esimerkiksi suomalaisugrilaisessa maailmanyhteisössä vaikuttaa tällä hetkellä Virosta ja Udmurtiasta alkanut etnofuturismi, jossa nostetaan esiin kiihkottomia kulttuurisen yhteenkuuluvuuden muotoja ja suuntaudutaan toiveikkaasti tulevaisuuteen vaalimalla ja luomalla sellaisia kulttuurisia käytäntöjä, jotka soveltuvat digitaaliseen aikakauteemme ja jotka edistävät rauhanomaista vuoropuhelua eri kulttuurien kanssa.

Etnofuturismiin tutustuneena ja siitä innoittuneena nostan esiin toisen teesini: miksi emme me, sosiaali- ja terveysalan asiantuntijat, vaikuttajat ja ammattilaiset, voisi ryhtyä kehittämään ja viljelemään arkifuturismia. Meillä on laajat ja suurimmaksi osaksi vielä kartoittamattomat mahdollisuudet soveltaa uutta teknologiaa arkielämän sujumisen edistämiseen, arkielämän sulostuttamiseen ja ongelmatilanteiden ratkaisemiseen sekä arkielämän kysymyksiä käsittelevien uusien verkostojen luomiseen. Teknologia voisi olla yksi arkifuturismin johtoteema.

Teknologian kehittämistä olisi mietittävä muustakin kuin toimintoja rationalisoivista ja nopeuttavista näkökulmista. Niistä tärkeimpänä pidän arjen rytmin kunnioittamista: voimme joustavoittaa monia toimintoja, mutta kun näkökulma on arkisessa huolenpidossa, tärkeää on luoda pakoista ja suorittamisesta vapaata, huokoista aikaa – sitä mille lapset osaavat antaa niin oivallisen nimen: olemista. Sosiaali- ja terveysalan työssä tarvitaan aikaa, mielellään paljon, sillä inhimillisesti arvokkaan arjen vaaliminen edellyttää kärsivällisyyttä, pitkäjänteistä odottamista, saatavilla oloa, jopa harkittua hitautta. Kun katselen sosiaali- ja terveysalan työtä hyvinvointirakenteellisena suurena toimintajärjestelmänä, voin sanoa, että tässä työssä myös määrä on laatua – aikaisemmin mainitsemassani Kristiina Schulginin dokumentissa vanhustenhoitajat toivoivat itselleen lisää käsiä.

Arkifuturismin yhteiskuntapoliittisena tehtävän pitäisin arjen nostamista poliittisen vallan keskeisille areenoille, sinne, missä päätetään yhteisten sosiaalisten, kulttuuristen, taloudellisten ja muiden voimavarojen käyttämisestä. Yksi tulevaisuuden voimavara on ehyt arjen rytmi, joka sallii lasten ja nuorten kasvaa ja kehittyä aikuisiksi ihmisiksi, jotka eivät ole nöyriä alistujia eivätkä myöskään vallan harhassa eläviä egoisteja kuten Katri Kaalikoski(2002, 16)[5] tiivistää väitöskirjassaan moraalifilosofi Iris Murdoch’in näkemyksen yhteiskunnallisista uudistajista, tulevaisuuden tekijöistä.

Epilogi kesäkuussa 2003

Ihmiset, jotka vapautuvat nöyrästä alistumisesta ja vallanhimoisesta egoismista, kykenevät näkemään arjen ja sen sujumisen merkityksen. He tietävät ja ymmärtävät, että taloudellinen kasvu ja aineellinen rikkaus ovat välineitä, joiden avulla yhteiskunnat toteuttavat kansalaistensa sosiaalisia ja kulttuurisia intressejä. Aineellisen rikkauden kokoaminen itsetarkoituksellisena päämääränä tuhoaa inhimillisyyttä ja johtaa epäeettiseen yhteiskuntapolitiikkaan.

Yhteiskunta, joka tulkitsee joitakin väestöryhmiään taloudellisena taakkana, on luopunut absoluuttisesta ihmisarvosta. Ikääntyviä ihmisiä on yhä useammissa teollistuneissa maissa tulkitsemaan kansantalouksien suurena uhkatekijänä. Mielestäni ikääntyminen on suuri väestöllinen muutos, joka vertautuu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosien tilanteeseen, jossa kaikki teollistuneiden maiden lapset alkoivat jäädä eloon. Kyseiseen muutokseen yhteiskunnat vastasivat kehittämällä mm. kansakoulun, lastensuojelun, pienperheyksikön ja sen tarvitsemat kulutusmarkkinat.

Nyt lähes kaikilla rikkaisiin maihin syntyvillä on odotettavissa pitkä elinikä. Miten tuo ikiaikainen tavoite olisi ongelma ja uhka? Se on vastaavanlainen kehityshaaste kuin kaikkien lasten eloonjääminen.

Arkifuturistinen, moniarvoisuutta ja erilaisuutta kunnioittava näkemys ikääntymiseen kuten muihinkin elämänkaaren ja elämäntilanteiden vaiheisiin, joissa huolenpidon ja hoivan tarvetta ilmenee, lähtee länsimaiseen humanistiseen kulttuuriperintöön sisältyvästä absoluuttisesta ihmisarvosta. Ihminen ei ole hinnoiteltavissa. Yhä useammin niin näyttää kuitenkin olevan: sairaat vanhat ihmiset, ongelmiin ajautuneet lapset ja nuoret, päihdeongelmaiset, vankiloista vapautuvat ihmiset, vähäisesti koulutetut maahanmuuttajat, vammaiset – vain muutamia väestöryhmiä mainitakseni – määritellään kustannustaakaksi. Kyseisiä ihmisiä kaupitellaan kuin entisajan huutolaisia: kuka heidät halvimmalla hoitaakseen ottaisi. Tällä tiellä kuljemme kohti sivilisaatiomme tuhoutumista, barbariaan ja uusorjuuteen.

Ajat ovat tällaiset ja kriittiset äänet heikkoja. Outoa paradoksaalisuutta tähän aikaan tulee siitä, että koskaan aikaisemmin ihmiskunta ei ole globaalilla tasolla solminut niin paljon ihmisoikeussopimuksia kuin nyt! Absoluuttinen ihmisarvo on niiden johtoajatus, mutta käytäntö muuttuu koko ajan suhteellisen ihmisarvon mukaan ohjautuvaksi; ihmisarvoa on toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

Vladimir Vladykin

Miksi ihmiselle on annettu sielu?

Ihmiselle on annettu

pää jotakin ajatellaksensa,

silmät jotakin katsellaksensa,

korvat jotakin kuunnellaksensa.

Ihminen on keksinyt itselleen sielunkin.

Mitä varten? Vaikea sanoa.

Ilmeisesti ollakseen ihmisiksi.

(Kokoelmassa Suuren Guslin kaiku. Udmurttilaista taidelyriikkaa. Suomentanut Raija Bartens. Castrenianumin toimitteita 48, Helsinki 1995, sivulla 131.)

---

[1] Voin lähes runollisesti sanoa, että ”kohtaloni vei minut kyseisiin maihin” – ”Eesti ja Udmurdia, minu saatuse maad”. (Rauhala 2002; Rauhala 2003.) Korostan, että nuo kaksi maantieteellisesti ja väestöltään lähes samansuuruista maata eroavat toisistaan oleellisesti siten, että Viro on itsenäinen valtio, Udmurtia Uralin suuralueen lounaisosassa kuuluu Venäjän federaatioon.

[2] Kesäkuussa 2003 internet-haku antoi 255 www-viitettä etnofuturismista. Siitä saa yleistä tietoa esimerkiksi seuraavista: www.suri.ee; www.suri.ee/etnofutu/texts/index_fi.html; www.tuglas.fi/illimar/arkisto/paakirjoitus2.html; www.suri.ee/il/udmurdi.html (viimemainitussa teksti on viroksi). Suomalaisugrilaisuudesta on olemassa laaja linkistö osoitteessa www.helsinki.fi/~jolaakso/sgrlinkit.html.

[3] Kaksi näistä naisrunoilijoista, Alla Kuznetsova ja Ljudmila Kutjanova, on löytänyt tiensä Raija Bartensin toimittamaan ja suomentamaan udmurttirunouden kokoelmaan Suuren Guslin kaiku (1995).

[4] Ann Buchanan & Barbara Hudson (ed.): Promoting Children’s Emotional Well-being. Messages from Research. Oxford: University Press, 2000.

[5] Katri Kaalikoski: Minkä maailman sinä näet. Tutkimuksia Iris Murdochin filosofiasta. Akateeminen väitöskirja (käytännöllinen filosofia), Helsingin yliopisto, 2002. Julkaistu verkkomuodossa: http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/kayta/vk/kaalikoski/minkamaa.pdf