Raimo Parikka

  Venäjällä maaliskuussa 1917 tapahtuneen vallankumouksen ensipäivistä Helsingin pitäjässä ei ole paljon tietoja. Useinpien työväenyhdistysten pöytäkirjat vuodelta 1917 katosivat kansalaissodan aikana. Erityisen vähän on jäänyt aineistoja järjestys-/punakaartien, miliisien, lakkokomiteoiden, työttömyyskomiteoiden tai Malmin työväen eduskunnan toiminnasta. Historiantutkimuksella tavoitettava kuva vuodesta 1917 joudutaan siten rakentamaan erilaisten hajanaisten tiedonsirpaleiden varaan. Kuitenkin aineistoa, myös pöytäkirjoja ja muuta alkuperäisaineistoa on sillä tavoin riittävästi, että kohtuullinen kokonaiskuva voidaan hahmottaa, vaikka koko pitäjän aluetta koskevia yleistyksiä joudutaan monasti tekemään vain yhden työväenyhdistyksen aineiston tai sanomalehtiuutisen turvin.
 

 Maaliskuun vallankumouksen tunnelmat

Väliaikainen hallitus perustettiin Pietarissa 16. maaliskuuta 1917 romahtaneen tsaarinvallan raunioille. Muutamassa päivässä vallankumous saavutti myös Suomen suuriruhtinaskunnan. Pitäjänmäellä paikallinen työväenyhdistys mietti kokouksessaan 23 maaliskuuta, mitä tehdä ? Ensimmäiseksi päätettiin valita neljä miliisijärjestysmiestä, jotta "yleinen rauha säilyy ja että kaikki noudattavat niitä määräyksiä, jotka Toimeenpaneva Väliaikainen Sotilastoimikunta määrää."  Miliiseille pantiin rintaan punainen ruusurusetti merkiksi uudesta ajasta. Aseita ei vielä päätetty hankkia, vaikka siitäkin puhuttiin. Kahta päivää myöhemmin Pitäjänmäellä järjestettiin yli 100 hengen kansalaiskokous, johon otti osaa myös venäläisiä sotilaita. Yhteistyössä jo mainitun Väliaikaisen sotilaskomitean kanssa päätettiin tuolloin ryhtyä toimiin nimismiehen ja poliisien erottamiseksi viroistaan ja elintarvikeasioiden kuntoonsaattamiseksi. Myös Brakkelinin oluttehtaan sulkemista esitettiin. Pitäjänmäen naapurissa Huopalahdessa pidetyssä kokouksessa päätettiin erottaa ja riisua aseista neljä paikallista poliisia maaliskuun lopulla. Näin myös tehtiin ja miehitettiin samalla Haagan poliisiasema sekä vaadittiin Oulunkylässä toimivaa piirin nimismiestäkin eroamaan virastaan, kuten seuraava lainaus kertoo :

 "Huopalahdessa on jo maaliskuun vallankumouksesta lähtien toiminut työläisistä kokoonpantu järjestystoimikunta, joka valittiin ylläpitämään järjestystä yhteiskunnassa niiden kansan tuomion saaneiden poliisien tilalle, mitkä olivat työväen toimenpiteiden vuoksi  tulleet toimistaan estetyksi."

 "herätettiin kysymys paikkakuntamme poliisivirkamiesten eroittamisesta ja oltiin yksimielisiä siitä, että nimismies Ernst Sohlman ynnä poliisit Forström ja Sjöblom on erotettava heidän tekemien virkavirheiden vuoksi."

Malmin Työväen Eduskunta

  Varsinaisesti kunnallisia asioita koko pitäjän mitassa työväestön osalta käsitteli sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö. Tikkurilan työväenyhdistys päätti 24.3 jättää järjestyksenpidon uudelleen järjestämisen juuri mainitun elimen käsiteltäväksi, mikä ehkä selittänee sen, etteivät paikalliset työväenyhdistykset asiaan sen kummemmin vielä maalis-huhtikuussa puuttuneet. Kunnallisjärjestö oli koko vuoden 1917 ajan hyvin varovainen kannanotoissaan ja sen useinpien työväenyhdistysten suhteet kärjistyivät vuoden loppua kohti avoimeksi välirikoksi, jolloin syynä oli nimenomaan kunnallisjärjestön haluttomuus radikaaleihin toimiin järjestys- ja elintarvikekysymysten kohdalla.

  Työväenjärjestöjen eduskunnan kaltaisia organisaatioita syntyi muillekin paikkakunnille kuin Helsinkin ja sen ympäristöön. Mainintoja sellaisista on ainakin Tampereelta, Viipurista, Kuopiosta, Lappeenrannasta, Oulusta ja Varkaudesta. Suomen oloissa uudenlaista organisoitumista ja sen merkitystä vallankumoustapahtumille on tutkittu varsin vähän. Niiden mahdolliseen keskeiseen rooliin on vain englantilainen historioitsija Anthony F. Upton kiinnittänyt huomiota. Hänen mielestään "Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta samoin kuin Oulun ja Viipurin samanlaiset järjestöt olivat pisin Suomessa otettu askel uusimallista venäläistä neuvostojärjestelmää kohti" samalla kun ne olivat radikalismin tukipaikkoja.  Yleensä historiantutkimus on paikallistanut vuoden 1917 radikalismin vain ja ainoastaan punakaarteihin ja "vallityöläisiin". Malmin osalta Uptonin arviota ei voi lähteiden puuttuessa suoranaisesti kumota tai vahvistaa, mutta välillisesti on pääteltävissä, että Malmin työväeneduskunta ei poikennut Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnasta ainakaan vähäisemmän radikalismin suuntaan.
 

Maatyöläisten lakot pitäjän alueella

  Monille yllätyksenä puhkesi eri puolilla maata toukokuussa maataloustyöntekijäin lakkoja, joissa vaadittiin 8 tunnin työpäivän soveltamista myös maataloudessa. Seutulassa kolmen kartanon, Meilbyn, Linnan ja Katrinebergin alustalaisten keskuudessa lakko oli alkanut jo huhtikuun viimeisellä viikolla. Työmieslehden mukaan neljännen "kartanon" Reunan osalta oli 29.4 päästy sopimukseen siirtymisestä 8 tuntiseen työpäivään. Lehden mukaan Reuna oli ensimmäinen tila koko maassa. jossa lyhennetty työaika otettiin käyttöön.  Seutulan lakot osoittautuivat sitkeiksi. Toukokuun puolivälissä Meilbyn isäntä antoi rengeilleen häätökäskyn. "Työväki päätti puolustaa häädetty" kertoi Työmies -lehti 14.5. Miten ja millaisin tuloksin, siitä ei ole tietoja.

Oulunkylän kartanossa lakko alkoi 5. toukokuuta. Se päättyi työläisten kannalta voitollisesti kahden viikon lakon jälkeen. Kartanon vuokraaja ja Pakinkylän Sekatyöväen ammattiosasto allekirjoittivat sopimuksen 8 tuntisesta työpäivästä ja palkkojen korottamisesta. Lakon aikana irtisanotut työläiset saivat palata, pyysivätpä rikkuritkit anteeksi menettelyään.

  Maatyöläisten lakkoliikehdintä oli koko maan mitassa ja myös Helsingin pitäjän alueella yllättävä tapahtuma. Ei ole ollut kovin tavanomaista ainakaan Suomessa, että maataloustyöläiset (rengit, piiat, muonamiehet ja torpparit) ovat luokkataistelun ensi airuita. Vallankumous muuttaa vakiintuneita toimintamalleja. Sinällään mainitut kolme lakkotaistelua ja lakon tuloksena lyhentynyt työpäivä eivät vielä aiheuttaneet suurtakaan mullistusta. Tiedossa ei myöskään ole minkälaisia muita suoranaisia seurauksia lakoilla oli, lyhenikö esimerkiksi työpäivä myös muilla työvoimaa käyttäneillä tiloilla. Eräs merkittävä seuraus voitaneen kuitenkin kirjata. Keväällä alkoi suoranainen uusien jäsenten tulva työväenliikkeen järjestöihin. Työväenyhdistysten jäsenmäärä moninkertaistui vuoden 1917 aikana ja aivan uusia yhdistyksiä perustettiin runsaasti. Esimerkiksi Malmin Seudun Työväenyhdistyksen jäsenmäärä nousi vajaasta sadasta 900:aan. Uusia yhdistyksiä perustettiin Herttoniemeen, Puotinkylään, Oulunkylä-Käpylään, Vantaankoskelle, Sotunkylään, Puistonkylään (Puistola). Työväenyhdistysten yhteyteen perustettiin useita uusia ammattiyhdistyksiä, varsinkin Malmille. Aivan uusia olivat sekatyöväen ja maatyöläisten ammattiosastot. Suurin osa uusista työväenyhdistyksistä ja maatyöläisten ammattiosastoista syntyi pitäjän "puhtaalle" maaseutualueelle. Maaseututyöläisten radikalisoituiminen keväällä 1917 laajensi siten olennaisesti työväenliikkeen järjestäytymispohjaa Helsingin pitäjässä.
 

 Pois herrain poliisit

  Herttoniemen työväenyhdistyksessä toukokuun lopulla
 

 "oli yhdistyksen jäsenten yleinen mielipide, että kaikki herrain laittamat poliisit pois viraltaan ja (kansan) valitsemat miliisit tilallen".

  Kannanotto ilmentää mielialojen radikalisoitumista. Poliisien erottamista oli vielä kahta kuukautta aiemmin (Tikkurila, Pitäjänmäki, Malmi) vaadittu lähinnä moraalisin perustein : Poliisit olivat kykenemättömiä, juoppoja, laiskoja jne. Nyt perustelu oli avoimen poliittinen ; pois herrain valitsemat ja tilalle kansan valitsemat. Kyse oli luottamuspulasta ja alkavan luokkayhteenoton ilmentymästä. Maaliskuussa poliisien ja nimismiesten erottamisessa olivat olleet ainakin periaatteessa mukana kaikki kansalaispiirit. Poliisilaitos edusti vihattua santarmilaitosta, kukistunuttu itsevaltiutta, ja siten myös Suomen kansallisten etujen polkijaa. Hyvin nopeasti porvarilliset piirit alkoivat kuitenkin kaivata radikalisoituvaa työväestöä kurissa pitävää poliisia venäläisen sotaväen kanssa veljeilevän ja työväestön toimintaan suopeasti suhtautuvan miliisin sijaan. Yhtälailla työväestö omalta puoleltaan halusi lujittaa miliisipohjaista järjestystä. Herttoniemeläisetkään eivät tyytyneet pelkästään vaatimaan miliisiä, he myös valitsivat sellaisen "Herttonäisten kulmalle". Eniten ääni yhdistyksessä sai Kalle Eklund. On enemmän kuin todennäköistä, ettei Herttoniemen työväenyhdistys ollut ainoa miliisien nimeäjä toukokuun lopulla. Pitäisin selvänä, että tuolloin miliisejä valittiin kaikkialle Malmin nimismiespiirin (pitäjän itä- ja pohjoisosat) kyliin. Toukokuusta elokuulle ne toimivat rinnakkain virallisen poliisin kanssa, jolloin niiden asema ja valtuudet olivat epäselvät eikä tiedossani ole tuolta ajalta yhtään tapausta johon miliisit olivat puuttuneet.

  Tilanteen kärjistymistä kuvaa omalla tavallaan myös, että Herttoniemen työväenyhdistys kieltäytyi nimeämästä edustajiaan paikalliseen elintarvikelautakuntaan, koska oli tyytymätön sen työhön. Vielä maaliskuussa työväenyhdistykset olivat halukkaita ottamaan vastaan elintarvikelautakuntien paikkoja, jopa vaatimaan niitä, koska nykyiset olivat "täysin kykenemättömiä" tehtäviinsä. Pitäjänmäen työväenyhdistys valitsi jopa kokonaan uuden lautakunnan maaliskuun vallankumouksen huumassa. Toukokuuhun tultaessa työväenjärjestöjen itsetunto ja käsitys omasta voimastaan oli jo siinä määrin kasvanut, että vanha järjestelmä voitiin kyseenalaistaa uusilla aloilla. Viljantarkastuslautakuntaan herttoniemeläisetkin olivat sentään valmiit osallistumaan. Kauppojen, kartanoiden ja vauraampien tilojen viljalaarien tarkastus edusti heille selkeästi uuttaa aikaa ja työväestön muuttumista mahtitekijäksi, entisten "manttaalipösöjen" kontrolloijaksi.
 
 

 Elintarvikepula ja tarkastukset kesäkuussa

  Jo syksyllä 1915 oli Malmin Työväenyhdistyksen kokouksessa keskusteltu uhkaavasta elintarvikepulasta.   Paheneva pula oli koetellut pitäjän työläisalueita jo parin vuoden ajan. Tammikuussa 1917 Tapanilan asukkaat valittivat, että yhdyskunnassa "vallitsi suuri puute voista, jauhoista, perunoista, polttopuista, tulitikuista ja maidosta".  On selvää, että alkanut vallankumous ja uudenlainen voimantunto työväestön keskuudessa asettivat elintarvikekysymyksen aivan uuteen valoon ja kytkivät sen läheisesti järjestysvaltaan. Olihan nimismies elintarvikelautakuntien ohella vastuussa elintarvikkeiden saatavuudesta. Pitäjän puitteissa nimismiehen tehtävänä oli huolehtia lain määräämistä elintarviketarkastuksista ja mahdollisista takavarikoinneista. Juuri tässä nähdäkseni on tärkeä syy poliisin ja työväestön ristiriitojen kärjistymiseen keväällä 1917. Poliisikunta oli haluton toimimaan siten kuin elintarvikkeiden puutettava kärsivä ja vallankumouksen kipinän saanut työväestö halusi. Poliisit piti työntää syrjään, jotta elintarvikekysymys saataisiin hoidettua ilman virkavallan estelyä.

   Helsingin pitäjän pahin elintarvikepula kohdistui Malmin ja sen lähipiirin työläisalueille, vaikka hyvin ei mennyt muuallakaan. Tilanne sai työväestön pitämään keväällä 1917 eri puolilla pitäjää kokouksia, joissa moitittiin korkeita hintoja ja elintarvikepulaa. Huopalahdessa "työväen valitsemat järjestysmiehet" takavarikoivat erään maalaisen kuormasta voita ja lihaa paikallisen elintarvikelautakunnan käytettäväksi. Malmin työväenyhdistys lähetti kunnanvaltuustolle kirjelmän, jossa kuntaa kehoitettiin "etsimään esille kunnassa olevat varastot ja jakelemaan ne väestölle". Näin ei menetelty, mutta elintarvikekeskuslautakunnan kokoonpanoa muutettiin. Kesäkuussa "etsintä" oli pakko käynnistää. Uuteen elintarvikelakiin perustuneita tutkimuksia teki piireittäin kahden miehen ryhmä, joista toinen aina edusti työläisiä. Työläistarkastajat eivät tyytyneet pelkkiin ilmoituksiin elintarvikevarastoista, vaan halusivat todella tarkastaa aitat ja varastot. Tarkastus ei Perälän mukaan sujunut häiriöttä ja vastaanhangoittelijoita jouduttiin uhkailemaan työväenjärjestöjen yksin suorittamilla tarkastuksilla. Eräillä alueilla näin myös tehtiin.  Tosiasiallinen tai ei-virallinen valta paikallisella tasolla alkoi näin vähitellen siirtyä työläisten käsiin ilman varsinaisia hallinnollisia päätöksiä. Kumouksellinen tilanne keväällä 1917 synnytti työläisten keskuudessa uudenlaisen voiman tunteen, jota tosiasiallisen vallan vähittäinen haltuunotto ilmentää.

  Elintarvikkeiden huonoa saatavuutta, jopa suoranaista pulaa, pahensi kesällä nopeasti lisääntynyt työttömyys. Venäjän valtio lopetti Suomessa kesä-heinäkuun aikana metalliteollisuutta erityisesti Helsingissä työllistäneet sotatarviketilauksensa ja samanaikaisesti ns. vallityöt lähes kokonaan. Tämän seurauksena seudulla syntyi välittömästi yli 10 000 työttömän joukko. Viljo Sohkasen mukaan yksin Helsingin pitäjässä työttömäksi jäi 2 000 vallityöläistä. Työttömyysavustuksia ei tunnettu, eikä korvaavia työpaikkoja tai edes ns. hätäaputöitä ollut välittömästi tiedossa.

 Ilmassa leijui käsinkosketeltavasti nälänhädän pelko, jota ruokkivat niin kauppojen tyhjät hyllyt, työväenlehtien kirjoitukset kuin myös pitäjän kirkolla järjestetyt hätäleipäkurssit. Suurten nälkävuosien kansanperinteessä eläneet muistot nousivat hakemattakin ihmisten mieliin. Enää ei kuitenkaan aiottu kuolla "täyteläisten vilja-aittojen kynnykselle." Naiset vaativat, miehillä oli kättä pidempää ja järjestöihin oli kokoontunut kollektiivista voimaa ja voimantuntoa. Pitkin syksyä pidetyistä kansalaiskokouksista sinkoili ilmaan uhkauksia; "ei vastata seurauksista", jos ei pian jotain tapahdu tai "ryhdytään itse takavarikointeihin", ellei elintarvikelautakunta sitä tee.  Nälästä kasvoi siten yhä selvemmin valtakonflikti eli kysymys järjestysvallasta.
 
 

Järjestyskaartien perustaminen kesällä 1917

  Miliisien lisäksi työväenyhdistykset ryhtyivät kesän kuluessa organisoimaan myös tavallisesta toiminnasta laajuudeltaan ja tehtäviltään poikkeavia järjesmiesryhmiä. Kesäkuun 3. päivänä päätti Helsingin kaupungin sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö valmistautua mielenosoitukseen ja yleislakkoon eduskunnan painostamiseksi hyväksymään 8 tunnin työaikalain ja kunnallislait kiireellisinä. Ehdotus sai laajaa vastakaikua eri puolilla maata, myös Helsingin pitäjässä. Tikkurilan työväenyhdistyksen kokouksessa 14.6 päätettiin perustaa 7 henkinen lakkokomitea ja 10 miehinen järjestystoimikunta. Samalla päätettiin, että uusi järjestysmiesten vastaanottokokous pidettäisiin työväentalolla seuraavana sunnuntaina. Lakkokomitean ja järjestystoimikunnan yhteisessä kokouksessa 17.6 hyväksyttiin vielä 28 uutta järjestysmiestä, joista päätettiin muodostaa viisi miehisiä joukkueita. Kuudenneksi kuhunkin ryhmään nimettiin johtaja, joiksi valittiin edellisessä kokouksessa nimetyt 10 järjestysmiestä. On enemmän kuin todennäköistä, ettei Tikkurilan työväenyhdistys ollut ainoa järjestysmiesjoukkueiden kokoaja pitäjän alueella kesäkuussa. Koska ajatellusta suurlakosta ei koskaan tullut mitään, ei järjestysmiehistöistäkään muodostunut vielä kesäkuussa pysyviä organisaatioita. Vasta työttömyyden äkillinen paheneminen ja Huittisten ns. verilöyly (suojeluskuntalaiset ampuivat lakkolaisia) heinäkuussa antoivat sysäyksen pysyvämpiluontoisten järjestyskaartien perustamiselle ainakin Tikkurilassa ja Malmilla.

  Tikkurilan työväenyhdistyksen ylimääräisessä kokouksessa 19.7 luettiin madonlukuja Huittisten ampujille ja valittiin 5 miehinen komitea järjestämään ehdokkaat järjestysmiehiksi paikkakunnalle. Samaan suuntaan kulkivat ajatukset Malmilla seuraavana päivänä pidetyssä kansalaiskokouksessa . Kokous vaati "hyvin järjestettyjä joukkoja" turvaamaan ihmiskunnan rauhallista kehitystä "kullakin paikkakunnalla". Ei ole kovin uskaliasta päätellä, että kyseessä oli joko kokouksen antama velvoite koota kaarti mikäli sellaista ei vielä ollut tehty tai sitten kyseessä oli kehotus pitäjän muille kylille ryhtyä vastaaviin toimiin. Aivan tyhjästä ei muuallakaan tarvinnut lähteä liikkeelle. Herttoniemen työväenyhdistys oli jo kesäkuun alussa nimennyt järjestysmiehilleen erillisen päällikön, Svante Alhorannan, mikä puhuu sen puolesta, että kysymys ei ollut vain tavanomaisesta järjestyksen pidosta yhdistyksen omissa tilaisuuksissa. Muurari Yrjö Sammonkallio (Tapanila) muisteli myöhemmin valtiorikosoikeus- kuulusteluissa, että häntä olisi pyydetty heinäkuussa 1917 harjoituttamaan järjestyskaartia. Täten eri lähteistä saatavat tiedot vahvistavat käsitystä, jonka mukaan tulevan punakaartin (kaartien) synty pitäjän alueella ajoittuisi heinäkuuhun 1917 . Tosin on todennäköistä, ettei niistä vielä silloin tullut säännöllistä ja jatkuvasti koolla ollutta organisaatiota. Järjestyskaartien tai järjestysmiesjoukkojen tarkoituksena oli turvata työväenjärjestöjen poliittisluontoinen toiminta ja suojella järjestöjen tilaisuuksia ja toimitiloja. Kesäkuussa nimetyt järjestysmiehet osallistuivat esimerkiksi Helsingissä järjestettyjen mielenosoitusten järjestyksen pitoon ja suojaamiseen. Ilmeisesti järjestysmiesten tehtävänä oli myös turvata valittujen miliisien toimintamahdollisuudet eli estää vanhan poliisijärjestyksen voimaansaattaminen. Siten ne tulisikin ymmärtää eräänlaisiksi miliisien reserveiksi tai apujoukoiksi, jotka aloittaisivat toiminnan tarpeen niin vaatiessa, työläisten haluaman "järjestyksen" tai järjestöjen ollessa uhattuna. Aseistettuja nämä kaartit eivät vielä kesällä olleet.

Kunnantalon piiritys

  Helsingin pitäjän kuntakokous ja kunnanvaltuusto kokoontuivat maanantaina 13.8.1917 iltapäivällä tavanomaiseen kokoukseensa kunnantalolle Malmilla. Illaksi oli samaan paikkaan kutsuttu myös pitäjän maamiesseuran ja Uudenmaan hevosystäväin seuran kokoukset. Samanaikaisesti pidettiin tien toisella puolella olevassa huvilassa toista kokousta, jonka järjestäjänä todennäköisimmin oli työttömyyskeskuskomitea, joka oli lehtitietojen kokoontunut myös edellisenä päivänä. Oletettavasti tämän jälkimmäisen kokouksen esityslistalla olivat samat asiat kuin valtuustollakin : työttömyystyömaiden avaaminen ja työstä maksettava palkka, mutta myös se miten saataisiin valtuusto tekemään työväestön vaatimat päätökset. Asiasta oli työväenjärjestöjen toimesta jo aiemmin lähetetty vaatimuskirjelmät valtuustolle.

  Valtuuston painostamiseksi kokoussaliin saapui nelihenkinen työväenjärjestöjen lähetystö, jonka sallittiin olla paikalla päätöstä tehtäessä. Valtuusto hyväksyi muutamien tietyökohteiden aloittamisen ja 70 pennistä yhteen markkaan olevan tuntipalkan. Hätäaputöiden järjestämisen ja muunlaisen työnvälityksen järjestämisen valtuusto antoi kuusimiehiselle toimikunnalle. Puolet nimetyn toimikunnan jäsenistä oli työväestön edustajia.

  Kokouksen kuluessa oli kunnantalon ympärille alkanut kokoontua satamäärin työttömiä ja myös työssäolevia pitäjäläisiä, olihan kello jo lähellä seitsemää illalla. Valtuuston päätöstä seuranneen lähetystön kerrottua terveisensä oli joukon suuttumus suuri. Työttömyyskeskuskomitean johtaja Herman Koskelan (Malmilta) kysyi väeltä mitä tehdään? Oikeudessa myöhemmin kuullun todistajalausunnon mukaan päätökseksi oli huutamalla tullut piiritys, jolloin Koskela olisi heti määrännyt vahdit ikkunoiden alle ja sisälle. Sisälle saliin lähetettiin heti uudet miehet vaatimaan uutta käsittelyä ja erityisesti suurempaa, vähintään 2 markan tuntipakkaa. 70 pennin palkka tuntui pilkanteolta, sillä ei kukaan elättäisi itseään ja perhettään. Tämän tiesi toki valtuustokin, sillä keskeisenä palkanmääräytymisen perusteena oli se, ettei palkka saanut kohota niin suureksi, että se olisi houkutellut maatyöläisiä pelloilta tietöihin ja maatyöläiset olivat tunnetusti palkkahaitarin alapäässä. Uusi lähetystö sai salissa tylyn vastaanoton. Valtuuston kokous oli jo lopetettu ja nyt oli menossa maamiesseuran kokous. Valtuuston puheenjohtaja, Sotungin Nissbackan kartanon omistaja William Ramsay ilmoitti, ettei uutta kokousta pidettäisi eikä tehtyä päätöstä muutettaisi. Valtuuston pöytäkirjan mukaan "julistivat työläisten edustajat läsnäolevat, niin valtuutetut kuin maamieskillan kokoukseen osallistujatkin, heti pidätetyiksi". Vuorokauden kestävä piiritys alkoi.

Ketkä olivat piirityksen järjestäjiä? Olettamus työttömien vallityöläisten spontaanista kokoontumisesta ei tunnu erityisen luontevalta. Kuten jo edellä olen maininnnut alkoivat työttömät kokoontua säännöllisesti Malmilla viimeistään heinä-elokuun vaihteessa. Tätä toimintaa organisoivat työttömyyskeskuskomitea ja kylittäiset työttömyyskomiteat. Mainittu keskuskomitea oli ollut koolla piiritystä edeltäneenä sunnuntaina. Komiteat olivat kiinteä osa työväenliikkeen yleistä järjestäytymistä Helsingin pitäjän alueella. Piirityksen johtomiehinä toimivat alusta lähtien henkilöt, jotka myöhemmin esiintyvät Malmin miliisilaitoksen keskeisinä hahmoina. Malmin miliisien huonekunta  perustettiin mitä ilmeisimmin jo ennen kunnantalon piiritystä. Toisaalta tiedetään, että miliisit yleensä valittiin työväenyhdistysten kokouksissa ja että valinnat kohdistuivat tunnettuihin ja luotettuihin järjestöaktiiveihin . Piirityksen johtohahmoksi noussut (nostettu) Herman Koskela sanoi oikeudessa olleensa paikalla "järjestyneen työväestön tahdonilmaisun" toteuttajana. Erään toisen oikeudessa kuullun lausunnon mukaan johtomiehinä olisivat toimineet pitäjän eri työväenyhdistysten johtomiehet. Toisaalta syytettynä ollut veistonopettaja Anton Lindberg käräjäpöytäkirjaan liitetyssä vastineessaan esittää, että luulo, jonka mukaan työväenyhdistys (Lindberg tarkoittaa Malmin seudun työväenyhdistystä) "olisi ollut koko toiminnan alkuun panija, on väärä, minun tietääkseni".  Työväenjärjestöjen eduskuntaa hän ei mainitse. Lindberg varmaankin tiesi mistä puhui, joten todennäköisimmin piirityksen järjestäjät löytyvät työttömyyskomiteoiden ja työväen eduskunnan aktiiveista sekä miliiseiksi valittujen joukosta, jotka toisaalta olivat myös työväenyhdistysten "johtomiehiä". Piiritys vaati nopeaa toimintaa ja reagointia, johon hitaammin toimivat yhdistykset ei ehtineet mukaan. Ne pohtivat suhdettaan tapahtuneeseen jälkikäteen. Näkisin asian niin, että valtuuston piiritys oli osa Helsingin pitäjän järjestyneen työväestön ja sen ohella myös järjestäytymättömien työläisten kamppailua kunnallisesta päätöksenteosta, yhteiskunnallisesta asemasta ja viime kädessä vallasta kesän ja syksyn 1917 aikana. Yksityiskohtaisesti kunnantalon tapahtumia tuskin oli voitu ennakolta suunnitella, koska ei voitu varmuudella tietää valtuuston reaktioita tai päätösten sisältöä. Piirityksen johtaminen jäi tai jätettiin tietoisesti muutamien aktivistien harteille, jotka piirityksen toisen päivän aamuna järjestäytyivät lakkokomiteaksi.

Spontaaniutta vastaan puhuu myös piirityksen aikaisen toiminnan suuri kurinalaisuus ja hyvä organisaatio. Piirittäjien päätöksenteko edusti pitkälle vietyä kokousdemokratiaa, jossa väkijoukon kanta päätettäviin asioihin muokkaantui kunnantalon pihalla pidetyissä yleisissä kokouksissa, joissa jokaisella oli yksi ääni. Mitä kuuluvampi sitä parempi, sillä todistajien mukaan äänestysmenettelynä oli huutoäänestys. Yleisessä kokouksessa päätettiin valtuuston sulkemisesta kunnantalolle, ja myöhemmin valtuustosaliin, aseiden etsinnästä, kunnallislakosta ja myös siitä saivatko ja milloin valtuutetut ruokaa ja juomaa. Näin koko toiminta edusti tekijöidensä mielestä kansan tahdon välitöntä toteuttamista. Tähän vetosivat myös syytetyt oikeudenkäynnissä : kansan tahdon toteuttaminen antoi heille ei vain oikeuden vaan myös velvollisuuden pakottaa valtuutetut, nimismies ja poliisit suostumaan vaadittuihin toimenpiteisiin.

Kunnantaloon suljettujen vartiointi oli kokousten lisäksi se toimintamuoto, johon useimmat paikalle kokoontuneet pääsivät tai joutuivat osallistumaan. Vartioita oli kerrallaan yksin valtuustosalissa 10 henkeä. Kun kukin vartiovuoro kesti puolisen tuntia merkitsi se, että vartiointiin osallistui vuorokauden aikana useampi sata piirittäjää. Lisäksi vartioitiin kunnantaloa ja sen ympäristöä sekä Malmin ja Tikkurilan puhelinkeskuksia.

Illan kääntyessä yöksi valtuutettujen painostusta lisättiin. Väkijoukko tunkeutui kunnantalon sisään ja pakotti piiritetyt valtuustosaliin, jossa kaikille tehtiin ruumiintarkastus aseiden löytämiseksi. Nimismiehen ja poliisien lisäksi aseita löytyi muutamilta valtuusmiehiltä. Osa luopui aseistaan vasta käsirysyn jälkeen. Avoimeksi tappeluksi tilanne ei kuitenkaan päässyt kehittymään. Työttömien suuri joukko, uhkaava käytös ja venäläisten sotilaiden mukanaolo hillitsi halua vastarintaan. Seurannut yö oli kunnantalon pihalla "yhtä juhlaa". Suuri osa piirittäjistä jäi paikoilleen, pihalla laulettiin ja puhuttiin, kovaäänisestikin. Tunnelma sisällä oli ahdistava.

Tiistai aamuna päätettiin yleissä kokouksessa aloittaa koko pitäjän kattava kunnallislakko. Sanasaattajat lähetettiin matkaan eri puolille pitäjää tiedottamaan asiasta. Monet oikeuteen joutuneet kertoivatkin tulleensa kunnantalolle vasta tiistaiaamuna kuultuaan lakon alkamisesta. Samanaikaisesti oli myös Helsingissä julistettu kunnallislakko. Väkimäärän lisääntyessä päätettiin tilaisuutta hyödyntää riisumalla loputkin pitäjän poliiseista aseista. Kokouksessa valittiin noin 20 hengen vapaaehtoisen ryhmä, joka valtuutettiin suorittamaan kotietsintä nimettyjen poliisimiesten ja nimismiehen kotona. Muutaman tunnin aikana joukko, johtajanaan malmilainen työmies Vilho Salmela kiersi Malmin, Tapanilan, Suutarilan, ja Fastbölen kautta Tikkurilaan aseita etsien ja tapaamiaan poliisimiehiä ahdistellen. Viimeisin poliisi, Kreander tavattiin paluumatkalla Tikkurilasta Malmille paikallisjunassa ja pakotettiin joukon mukana kunnantalolle. Aseita löydettiin koko joukko, pari kivääriä, haulikko, käsiaseita, kaksi sapelia ja ampumatarvikkeita, jotka kaikki vietiin kunnantalolle, kirjattiin ja pantiin säilöön elintarvikelautakunnan lukittuun kaappiin. Tarkoitus ilmeisestikin oli alunperin palauttaa aseet omistajilleen tilanteen lauettua, näin ainakin puhuttiin aseita kunnantalolle tuotaessa. Koko operaatiotakin perusteltiin sillä, että joku jo maanantaina paikalla olleista poliiseista oli kertonut saaneensa käskyn ampua väkijoukkoa, jos poliisin käskyjä ei toteltaisi . Oliko tällainen käsky annettu todellisuudessa vai oliko kyseessä vai tieten tahtoen levitetty tai muuten liikkeelle lähtenyt huhu, sitä ei ole mahdollista todentaa. Peruste epäilylle oli joka tapauksessa olemassa. Olihan edellisenä torstaina (9.8) poliisi ampunut yhden mielenosoittajan Ypäjällä vastaanvanlaisessa tilanteessa.

Tilanteen pitkittyminen alkoi tiistaina iltapäivällä käydä niin piirittäjien kuin piiritettyjenkin hermoille. Piiritettyjen yritykset saada Helsingistä kenraalikuvernööriltä apua eivät onnistuneet. Avunpyyntöjen ainoaksi  tulokseksi jäi venäläisille sotilaille annettu kehoitus poistua paikalta. Tätäkään kehoitusta ei noudatettu. Päinvastoin se luultavasti kärjisti tilannetta ja yhdessä onnistuneen aseiden etsintäretken kanssa sai väenkokouksen antamaan uhkavaatimuksen valtuustolle : sen oli kokoonnuttava 15 minuutin kuluessa ja päätettävä asia uudelleen, muuten ei enää vastattaisi seurauksista. Väkijoukon tunnelmat olivat ilmeisen kiihtyneitä ja rauhallisuuteen kehoittavat puhujat huudettiin alas kunnantalon rappusilta.  Valtuustolle uhkavaatimuksen esittänyt Herman Koskela sanoi, ettei joukkoja voi enää pidätellä, jos valtuusto vielä jatkaa vastustustaan. Ehkä juuri tällöin väkijoukosta heitettiin ilmaan myös joissain yhteyksissä mainittu uhkaus polttaa valtuusto. Oikeudessa sellaista syytettä ei esitetty.

Pakon edessä valtuuston enemmistö taipui. Vaatimukseen 2 markan tuntipalkasta työttömyystöissä suostuttiin. Samalla sovittiin, että tapahtumien johdosta ei tulla nostamaan jälkikäteen syytteitä. Lähes vuorokauden kestänyt piiritys päättyi. Valtuutettujen poistumisen jälkeen esitettiin kunnantalon rappusilla vielä toinen edellistä lyhyempi näytelmä, jonka käsikirjoitus lienee syntynyt hetken oivalluksesta tai kuten sanonta kuluu : tilaisuus tekee varkaan. Nimismies Sohlman ja paikalla olleet poliisimiehet tuotiin väkijoukon eteen kunnantalon rappusille, jossa he lupasivat irtisanoutua viroistaan. Julkinen nöyryytys ja voimattomuus oli täydellinen. Poliiseista vain Emil Åhlgren kieltäytyi. Hän oli riittävän kovaluontoinen uhmatakseen väkijoukkoa ja ilmeisen vihattu myös. Oikeudessa hän kertoi väen huutaneen jo hänen saapuessaan kunnantalolle  "Åhlgren, perkele tulee". Kunnantalon sisällä hän väitti joutuneensa ja ilmeisesti myös joutui mukiloiduksi ja päästyään lopulta palaamaan kotiinsa oli työmies Henriksson hyökännyt hänen kimppuunsa maantiellä. Myös myöhemmin syksyllä Åhlgren itse ja hänen asuntonsa oli jatkuvan häirinnän ja vihanpidon kohteena.

Piiritys ja kunnallislakko loppuivat tiistaina illansuussa, mutta kotietsintöjä poliisien asunnoissa jatkettiin vielä tiistaina illalla ja keskiviikkona ainakin Tikkurilassa. Todennäköistä on, että Malmin miliisikunta otti samassa yhteydessä haltuunsa Malmin poliisiaseman ja ryhtyi ylläpitämään järjestystä Malmin nimismiespiirin alueella. Poliiseilta takavarikoidut käsiaseet ja ilmeisesti myös kiväärit ja haulikot leipuri K.J. Leinonen jakoi miliiseille, käsiaseet, "browningit" heti ja kiväärit vähän myöhemmin. Aseiden palauttaminen ei tilanteen kehittyessä tullut enää kyseeseen. Vallan saaminen ja sen säilyttäminen olivat sidoksissa "kiväärin piippuun".
 

Ihalainen nimismiehen rinnuksissa

  "Ihalainen lisää kertomukseensa, että hänen ollessaan kokoussalissa vartioimassa tahtoi 2 henkilöä lähteä sieltä pois aukaisten oven ja mennen eteiseen, jossa toinen heistä sanoi tahtovansa tavata rouvaansa, joka oli pihalla ja toinen ilmoitti olevansa nimismies. Ihalainen meni heidän peräänsä eteiseen ja huomautti, ettei ollut lupa päästää ketään pois. Nimismies otti tällöin Ihalaista kädestä kiinni sanoen, että hän on nimismies ja että hän menee, jolloin Ihalainen puolestaan tarttui nimismiestä käsivarteen. Samassa kävivät muutkin nimismieheen käsiksi ja työnsivät hänet takaisin kokoussaliin."

Tämä sitaatti kuulustelupöytäkirjasta kertoo lukijalle oivallisella tavalla miten viranomaisten kunnioitus ja luontainen auktoritetti olivat kesän 1917 kuluessa rapistuneet. Seppä August Pekanpoika Ihalainen ei vartiossa ollessaan hätkähtänyt nimismiehen edessä, vaan kävi häneen vahvoine sepänkourineen muitta mutkitta kiinni ja työnsi takaisin valtuustosaliin. Vallankumous oli tapahtunut myös ihmisten mielissä, tässä ja nyt Helsingin pitäjässä eikä vain kaukaisessa Pietarissa ja läheisemmässä Helsingissä. He määräsivät nyt ja entisten määrääjien oli toteltava. Kyse ei ollut vain poliisin ja työväestön suhteen muuttumisesta. Kunnantalon piiritys ilmentää oivalla tavalla suomenkielisen työväestön ja pitäjän ruotsinkielisen herrasväen, "parempien ihmisten" välisen luokkaristiriidan kärjistymistä. Maanviljelijä Karl Alvar Grönberg kertoi oikeudessa, että maanviljelysseuran jäseniä oli kunnantalolla erikseen kuulusteltu heidän vaadittuaan poispääsyä. Vapautusta ei tullut. Kuulustelun puheenjohtaja oli tylysti todennut, että "kyllä kaikki ovat samaa sakkia".
 

Toinen vallankumous

  Piiritys sekä nimismiehen ja poliisien häpäisy rohkaisivat työväenjärjestöjä ottamaan myös uusia organisatorisia askelia paikallisen vallan haltuunottamisessa. Helsingin pitäjän sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö käsitteli 19. elokuuta uuttaa tilannetta ja päätti esittää kunnallisen järjestysvaliokunnan asettamista. Työväenjärjestöt nimeäisivät siihen kolme jäsentä ja valtuusto kaksi. Muodostettava miliisi toimisi järjestysvaliokunnan alaisuudessa ja sitä johtaisi apulaisnimismies F. Haupt, joka siis edelleen näytti nauttivan työväenjärjestöjen luottamusta. Samalla kunnallisjärjestö ilmoitti, että jo ennen kyseisen järjestelyn hyväksymistä työväenjärjestöjen nimeämä miliisi huolehtisi järjestyksen pidosta kunnan alueella. Huomautettakoon, että päätös tosiasiallisesti koski vain tuolloisen pitäjän keskustaa sekä pohjoista ja itäistä osaa, koska miliisipohjainen järjestyksenpito oli osassa Huopalahden nimismiespiiriä saatettu voimaan jo maaliskuussa, kuten edellä on mainittu.

Elintarvikelautakunnan osalta kunnallisjärjestö vaati kaikkiin lautakuntiin vähintään kahta varsinaista ja yhtä varajäsentä työväenjärjestöille. Käytännössä ilmeisesti ainakin Malmilla toiminut keskuselintarvikelautakunta oli jo tuolloin täysin työväenedustajien hallinnassa. Muutenhan ei voida selittää sitä, että poliiseilta takavarikoituja aseita saatettiin säilyttää elintarvikelautakunnan lukitussa kaapissa parin viikon ajan. Ilmeisesti muilla lautakunnan jäsenillä kuin Karl Siimeksellä ja Anton Lindbergillä ei ollut avainta kyseiseen kaappiin, ei ehkä muutenkaan suurta toimivaltaa. Myös paikallisten lautakuntien tilanteessa oli suurta kirjoa ja monet niistä olivat työväen edustajien hallitsemia.

Kunnantalon piiritystä voidaan pitää "toisena" vallankumouksena, jolloin maaliskuun kumous Pietarissa, ja sen seuraukset Suomessa, oli ensimmäinen. Erotuksena ensimmäisestä piiritys jälkiseurauksineen oli puhtaasti paikallinen, vain Helsingin pitäjään sillä kertaa rajoittunut ilmiö, vaikkakin vastaavanlaisia "toisia" paikallisia kumouksia oli tapahtunut jo aiemmin eri puolilla maata ja tapahtui myöhemminkin tuona vuonna.  Paikallinen vallankumous Helsingin pitäjässä syntyi ilman käsikirjoitusta kuten kumoukset yleensäkin nopeana reaktiona tilanteen avaamiin mahdollisuuksiin. Se eteni vaiheittain alunperin palkkakiistasta kunnallisen hallinnon lamauttamisen kautta poliisien erottamiseen eli järjestysvallan valtaamiseen työväenjärjestöjen käsiin ja elintarvikeasioiden ottamiseen työväenedustajien entistä tiukempaa kontrolliin. Luonteeltaan se oli paikallinen kumous, mikä kuvastaa erinomaisella tavalla vuoden 1917 vallankumouksen kehittymistä paikallisten tapahtumien kumuloituvana liikkeenä ilman selkeää,valtakunnallisesti keskitettyä johtoa.
 

Jälkipyykki

  Kunnantalon piiritys ei saanut yksimielistä hyväksyntää työväenliikkeenkään piirissä. Sunnuntaina 19. elokuuta kokoontunut pitäjän sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö otti tapahtumiin kielteisen kannan.  Kokouksen osanottajien mielestä piirityksen kaltaisia "harkitsemattomia tekoja olisi kartettava". Myöskään lakkoja tai mielenosoituksia ei pitäisi järjestää ilman "asianomaisten järjestöjen määräystä tai suostumusta". Kunnallisjärjestön kanta on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että työväenjärjestöjen valtakunnalliset keskuselimet, erityisesti Sosialidemokraattisen työväenpuolueen johto yritti kaikin tavoin hillitä tai ainakin suitsia vallankumouksellista liikehdintää maassa. Kyse oli siten solidaarisuudesta puolueen johtoa kohtaan, mutta myös halusta hoitaa kunnalliset asiat ns. laillisia menettelytapoja noudattaen. Kunnallisjärjestön johto luotti siihen, että uusien kunnallislakien tullessa voimaan seuraavana vuonna, työväenjärjestöillä olisi hyvät mahdollisuudet saada jopa valtuustopaikkojen enemmistö. Tätä mahdollisuutta ei saanut pilata "harkitsemattomilla teoilla". Myös Pakinkylän työväenyhdistys oli sitä mieltä, että piirityksen yhteydessä esiintyi "vierasta hulinointia", joka teki "järkevästi ajatteleviin työläisiin huonon vaikutuksen". Herttoniemen työväenyhdistys sen sijaan asettui selkeästi piirittäjien kannalle:
 

 "oli kokouksen yleinen mielipide se, että menettelytapa, jolla työttömät ajoivat asiansa lävitse kuntakokouksessa oli oikea sekä että myöskin päästään vanhasta virkavallasta eroon ja kansan miliisi järjestystä pitämään."

Suojeluskunnan retki Malmille

  Nimismies Ernst Sohlman ei suostunut nielemään häpeällistä erottamistaan kunnantalon rappusilla. Kahta päivää myöhemmin hän lähetti piirityksen vaiheita koskevan raporttinsa lääninkuvernöörille pyytäen toimenpiteitä. Lääninkanslia toimi todella nopeasti sillä jo lauantaina 16. elokuuta se antoi Nummi-Pusulan nimismiehelle Carl Trobergille määräyksen tutkia asiaa ja ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin syyllisten saattamiseksi edesvastuuseen. Kuten menettelystä havaitaan Malmin nimismiespiiri poliiseineen ei ollut enää toimintakykyinen.

  Seuraavana maanantaina (20.8) puolenpäivän maissa Malmille saapui kaksi autoa, jossa oli sisällä joukko aseistautuneita miehiä vastaperustetusta Helsingin suojeluskunnasta. Oppaina miehillä olivat malmilaiset poliisit Karl Arttur Packalen ja Karl Fridolf Örthen. Aikansa kierreltyään autot ajoivat miliiseinä toimivien Arthur Degermanin ja Frans Vahterisen asunnolle. Autoissa olijat esittivät Helsingin miliisilaitoksen kortin ja väittivät tulleensa palauttamaan järjestystä. Tässä vaiheessa saapui paikalle ratsain venäläinen vänrikki. Kusminsky ja alkoi kysellä millä asialla linnoitusalueella saapuneet miehet oikein olivat. Tällöin miehet autoineen poistuivat. Kusminsky oli kuitenkin ruvennut epäilemään aseistettujen miesten aikeita ja kehottanut miliisejä varovaisuuteen ja luvannut heille tarvittaessa apuaan. Miliisin päällikkönä (ilmeisesti) toiminut Herman Koskela lähti käymään Helsingin miliisilaitoksessa, josta kävi selville, ettei mitään miliisin komennuskuntaan ollut Malmille lähetetty. Takaisin palattuaan Koskela haetutti miliisin ja sotilaiden voimin Packalenin kuulusteltavaksi. Packalen ehti kuitenkin sitä ennen soittaa johonkin, todennäköisesti juuri Helsingin suojeluskuntaan. Yöllä noin yhden aikaan Malmille matkasikin neljä autollista aseistettuja helsinkiläisiä. Malmin asemalle saavuttuaan he joutuivat sotilaiden ja miliisin piirittämäksi. Lyhyen ammuskelun jälkeen suojeluskuntalaiset ja heidän tuekseen tulleet "paikalliset herraspojat" antautuivat. Sotilaat riisuivat heidät aseista ja neuvottelun jälkeen vangitut vietiin Helsinkiin miliisin suojiin.  Kurinpitoretki päättyi nolosti. Malmin miliisin aseistus lisääntyi ja Malmin suojeluskunnan ensimmäiseksi näkyväksi esiintymiseksi tarjoutunut tilaisuus johtikin siihen, että suojeluskunnan jäsenlista ja muut todisteet jouduttiin kiireesti hävittämään. Seuraavan kerran suojeluskunta näyttäytyi vasta saksalaisten vallattua Malmin ja Tikkurilan huhtikuussa 1918. Luultavaa on, että retken tavoitteena oli jo tuolloin vangita ainakin osa Malmin miliiseistä syytettynä osallisuudesta valtuuston piiritykseen. Päivällä Malmilla liikkuneiden autojen tarkoituksena olisi siten ollut tehdä tiedusteluja miliisien asunnoista. Ensimmäisen yrityksen epäonnistuttua, toista valmisteltiin huolellisemmin kuukauden päivät.
 

Malmin miliisin pidätykset

  Yöllä 24. päivänä syyskuuta kierteli Nummi-Pusulan nimismiehen C.G. Troberg johtama noin 40 poliisin vahvuinen joukko kierteli ryhminä pitäjän teitä ja kujia vangitsemassa valtuuston piirittäjiä. Enin osa pidätyksistä kohdistui Malmin - Tapanilan alueeseen, mutta pidätettyjä oli myös Tikkurilasta, Veromiehenkylästä, Viinikkalasta ja Martinkylästä. Pidätettyjen nimet Troberg oli saanut nimismies Sohlmanilta, poliiseilta ja valtuuston jäseniltä, joten lista, eräitä kiistatta johtomiehiä olleita lukuunottamatta, oli sattumanvarainen, eivätkä edes kaikki johtajina olleet joutuneet pidätetyksi. Ilmeistä onkin, että Trobergille ja hänen taustavoimilleen oli tärkeintä saada pidätetyksi ja oikeuden eteen riittävän monta ja tarpeeksi edustava joukko valtuuston piirittäjiä ja ehkä tärkeintä olikin saada telkien taa mahdollisimman monta Malmin miliisiä, jotta vanha poliisijärjestys olisi voitu palauttaa. Näin ainakin Helsingin Sanomat uutisoi asian. Pidätykset täytyi apulaisnimismies Hauptin mukaan suorittaa yöllä, jotta venäläiset sotilaat eivät puuttuisi asiaan ja estäisi vangitsemisia, "kuten oli syytä epäillä".  Tällä Haupt epäilemättä viittasi suojeluskunnan kuukautta aiemmin tapahtuneeseen epäonnistuneeseen Malmin retkeen.

Aivan vaivattomasti eivät vangitsemiset kuitenkaan sujuneet. Trobergin saavuttua leipuri K.J. Leinosen asunnolle tämä kieltäytyi päästämästä poliiseja sisälle ja näiden uhatessa tulla väkisin hän alkoi ampua, ensin oven läpi ja sitten ikkunasta, jolloin poliisit pakenivat paikalta "hakemaan lisävoimia".
 

  "Täällä Leinonen on ja kyllä hän on kotona, vaan tappaa kaikki lahtarikaartilaiset, jotka tulevat hänen luo, eikä häntä elävänä kotoa pois oteta."

Konttoristi Nybergin ampuminen

Konttoristi Gunnar Nyberg saapui Malmin asemalle junalla Helsingissä hieman kello yhdentoista jälkeen illalla. Junasta laskeuduttuaan hän lähti kävelemään raiteiden  poikki kotiaan kohden. Ratapihalla häntä vastaan tuli miesjoukko (osa aseman vartioista), joka kehoitti häntä pysähtymään. Nyberg ei jäänyt kyselemään syytä kehoitukseen, vaan yritti paeta, jolloin 18-vuotias varastomies Theodor Malm ampui häntä kohden haulikolla yhden laukauksen. Nyberg haavottui kuolettavasti ja kuoli hetkeä myöhemmin suureen verenhukkaan. Asemaa vartioivat osasivat odottaa "herras- poikia", eivätkä he epäröineet käyttää aseitaan kun tulija säntäsi pakoon. Nyberg kuului Helsingin suojeluskuntaan ja on mahdollista, että hän olisi osallistunut edellisen yön pidätysretkeen, joten teossa oli selvää koston makua. Murhan tunnusmerkkejä Nybergin kuolema ei täytä. Oikeudessa apulaisnimismies Haupt syytti Theodor Malmia pikaistuksissa tehdystä taposta, joka kuitenkin osoitti törkeää raakuutta, olihan Malm asettunut aseistettuna "väijymään" asemalla liikkuvia ja ottanut itselleen oikeuden puuttua ihmisten liikkumiseen.
 
Mitä johtopäätöksiä aseistettujen partioiden liikkumisesta voisi tehdä? Oliko kyseessä toimiva järjestyskaarti, vai ehkä jo kaartin laajentaminen ja säännöllistäminen ? Olisiko Malmin huvilalla kokoontunut kaartin jäsenistö? Nopea organisoituminen saattaisi hyvinkin viitata siihen, samoin aseistautuminen. Väkeä oli paikalla sen verran, että pelkästä Malmin miliisien huonekunnan kokouksesta ei voinut olla kysymys. Kunnantalon piirityksen ja suojeluskuntalaisten pidätyksen yhteydessä takavarikoinut ja myöhemmin leipuri Leinosen hallussa olleet aseet eivät löytyneet ilmoitetusta paikasta poliisietsinnässä, joten ne oli jaettu edelleen miliiseille ja kaartilaisille. Helsingin Työväenjärjestöjen eduskunnalle oli tehty ehdotus "Sos.dem puolueen järjestysmiehet" -organisaation perustamisesta syyskuun alkupäivinä. Ehdotusta oli ryhdytty myös toteuttamaan. Edellä todetun perusteella on mahdollista väittää, että Malmilla toimi syyskuun puolivälistä lähtien aseistettu miliisi ja sen tukena osittain aseistettu järjestyskaarti, joka kokoontui ja toimi tarvittaessa. Ehdotonta määräysvaltaa alueeseensa niillä ei kuitenkaan ennen marraskuuta ollut.

Apulaisnimismies Haupt tutki Nybergin ampumista ja suoritti Malmin pidätyksen lokakuun puolivälissä. Troberg pidätytti Leinosen ja Toivosen 23. syyskuuta jälkeen, joten poliisi saattoi toimia Malmin alueella välittömästi aloitetusta vartioinnista huolimatta. Uhkasipa kovista otteistaan tunnettu Troberg kuulustelujen aikana pidätyttää kaikkien Malmilla toimivien ammattiosastojen puheenjohtajat ja sihteerit. Pitäjän alueella vallitsi siten vielä lokakuussakin jonkinlainen voimien tasapaino, ainakaan kokonaan poliiseja ei ennen marraskuun suurlakkoa onnistuttu karkottamaan. Ehkä vangitsemiset olivat olleet sen laatuinen suonenisku Malmin miliisille ja järjestyskaartille, että suoraa yhteenottoa poliisin kanssa vältettiin, kuten teki poliisikin.
 

Marraskuun suurlakko

  Järjestyskaartien (uudelleen)perustaminen voimistui selvästi lokakuun lopulla. Herttoniemen työväenyhdistyksessä keskusteltiin 21.10 kaartin tarpeellisuudesta ja päätettiin sellainen perustaa
 

"koska kerran herrat varustautuvat oikein asevoiman kanssa, niin täytyy työväestönkin itsepuolustuksekseen varustautua."

Lakon paikalliseen johtoon nimettiin uusi organisaatio, jolla oli komealta kalskahtava nimi : Vallankumouksellinen Toimeenpaneva Komitea Malmilla. Toimitilakseen Komitea valtasi kunnantalon. Järjestyskaarti valtasi käyttöönsä Malmin elävien kuvien talon. Työt seisahtuivat, rautatieasema ja puhelinkeskus miehitettiin. Toimeenpaneva Komitea alkoi heti ensimmäisen lakkopäivän (14.11) aamuna suorituttaan Malmilla ja ympäristössä vielä oleskelleiden nimismiehen ja poliisien pidätyksiä. Nopea toiminta kertoo pidempään vireillä olleista valmisteluista. Helsingin Sanomien värikkään kertomuksen noin 200 miehen suuruiden punakaartilaisjoukko saapui aamulla nimismies F. Hauptin asunnolla. Kun Haupt ilmeisesti yritti paeta, häntä ammuttiin jalkoihin ja pidätettiin. Suoritetussa tarkastuksessa nimismieheltä löytyi laukku, jossa oli luettelo vangituista malmilaisista. Myös poliisi K. Örthen haavoittui rintaan pidätyksen yhteydessä. Huonommin kävi poliisi K. Packalenille, sillä hänet "raastettiin" kotoaan ja ammuttiin ratavallille.  Neljä muuta poliisia, Nyman, Franzen, Johansson ja Åhgren selvisivät helpommalla. Heidät vain pidätettiin ja lähetettiin tavaravaunussa Helsinkiin kuulusteltaviksi. Oulunkylän nimismiehen Blomqvistin asuntoon kerättiin kaikkiaan yhdeksän Helsingin pitäjän poliisia, kaiketi suurin osa Huopalahden nimismiespiirin alueelta. Pidätykset kohdistuivat myös suojeluskuntalaisiin. 15.11 pidätettiin ainakin arkkitehti Albert Petrelius. Hänen kotoaan etsittiin suojeluskunnan jäsenlistaa, koska hänen tiedettiin värvänneen aiemmin syksyllä jäseniä suojeluskuntaan. Listaa ei löydetty, mutta Petrelius itse kuljetettiin käsiraudoissa punakaartiin esikuntaan ja sieltä edelleen Helsinkiin.

Jo ennen lakon alkua (12.11) oli Malmin Työväen Järjestyskaartin johtokunta valtuuttanut kolmimiehisen komitean ottamaan selvää mahdollisuudesta vapauttaa vangitut pitäjäläiset lääninvankilasta. Helsingin työväen toimeenpanevassa komiteassa asiaa käsiteltiin 14.11, jolloin komitea kielsi vapauttamiset ennenkuin siihen olisi saatu "ylempäin orkanien" lupa. Samalla tuli selvittää myös se olivatko jotkut syytetyistä mahdollisesta syyllistyneet johonkin rikolliseen toimintaan ja ketkä olivat todella syyttömiä. On todennäköistä, ettei mitään lupaa tai selvitystä saatu, vaan että malmilaiset joidenkin helsinkiläisten punakaartilaisryhmien (mahdollisesti Entisten sotilaiden komppania) avustamana vapauttivat toverinsa, 18 valtuuston piirittäjää ja Nybergin murhasta syytetyn Theodor Malmin, 15.11 aamupäivällä lääninvankilasta. Vapautetut kuljetettiin riemusaatossa ensin Työväentalolle ja sieltä Malmille, jossa etsinnät ja pidätykset alkoivat "entistä suuremmalla voimalla ja ponnella".  Ilmeisesti näin todella tapahtuikin ja etsintöjen yhteydessä tehtiin toinen verityö. Kansakoulunopettaja A. Bjonin luota etsittiin aseita ja elintarvikkeita. Yksi vanha revolveri löytyikin ja etsinnän päätyttyä Bjonia vaadittiin lähtemään kaartin päämajaan. Bjon oli jo vanha mies, ruotsinkielinen ja luultavammin tilanteesta varsin säikähtänyt. Hän kieltäytyi lähtemästä, ehkä ei edes ymmärtänyt mitä vaadittiin, jolloin etsintää suorittaneet muitta mutkitta ampuivat hänet kotitalonsa seinustalle. Kahta päivää myöhemmin ammuttiin Malmilla käräjämatkalla ollut hovioikeuden auskultantti Antero von Bell. Hän kuului Helsingin suojeluskuntaan ja oli mahdollisesti osallistunut Malmille suuntautuneisiin retkiin.

Kauppias G. A. Osenius (Malmilta) joutui "vain" vangiksi. Hänet vietiin ensin kaartin päämajaan ja sieltä poliisikamarille, jota hallitsi miliisi. Lopun lakon ajan hän vietti putkassa. Lakon viimeisenä päivänä (20.11) hänet vietiin kunnantalolle "Vallankumouksellinen tutkiatoimikunnan" eteen. Kuulustelun jälkeen Osenius pääsi vapaaksi ja sai mukaansa Toimeenpanevan Komitean leimalla varustetun paperin, jonka mukaan hänen asiansa oli tutkittu, eikä mitään raskauttavaa ollut havaittu, joten kyseinen henkilö päästettiin "ehdonalaiseen vapauteen".
 

Veritöitä muualla pitäjässä

 Marraskuun 17. päivänä tapahtui Tikkurilassa kaksi murhaa. "Kiertelevä punakaartilaisjoukkue"  tappoi tilanomistaja Gösta Brondinin ja herra Magnus Montellin. Samana päivänä ammuttiin Herttoniemen kartanon omistaja J.G. Bergbom ruokapöytänsä ääreen. Saman kohtalon koki niinikään Herttoniemessä Brandö oy:n yksityisenä poliisina toiminut Nummelin. Hän oli aiemmin ollut poliisina Malmilla ja sitä ennen "vahtina" Bergbomilla. Kaikille pitäjän alueen murhille oli tunnusomaista se, että niiden tekijöistä ei useinmissa tapauksissa ole mitään varmuutta. "Kiertelevä punakaartilaisjoukkue" saattoi aivan yhtä hyvin olla lähtöisin Malmilta (punakaartin "lentävä joukkue") kuin koostua oman kylän kaartilaisista. On luonnollista, että varsinkin kansalaissodan jälkiselvittelyjen yhteydessä syylliset löydettiin mieluiten ulkopuolisista, erityisesti "pahuuden pesäpaikasta" Malmilta. Osa tapauksista ilmentää selkeää kostoa ja joissakin saattaa olla kyse ryöstöstä tai ryöstön yrityksestä, joissa ei lainkaan ollut mukana kaartilaisia. Poliisien ja suojeluskuntalaisten ahdistelu ja ampumiset voitaneen kuitenkin selkeästi lukea kaartilaisten tiliin ja osaksi taistelua paikallisesta vallasta. Myös Espoon puolella verityöt kohdistuivat nimismieheen, kahteen poliisiin ja varatuomariin.

Venäläisten sotilaiden osuudesta lakkoviikon tapahtumiin ei juurikaan ole tietoja. Helsingin Sanomat mainitsee vapaaherra von Bonsdorffin huvilaan Pukinmäessä tehdyn takavarikoinnin yhteydessä, että viinit ja makeat juomat juotiin "tovaritsien kanssa", millä viitattaneen venäläisiin sotilaisiin.
 

Lakko loppui "liian aikaisin"

   Suurlakkoa koko maassa johtanut vallankumouskomitea päätti lopettaa lakon lauantaina 17.11 ja kehottaa työläisiä aloittamaan työt maanantaiaamuna. Tieto päätöksestä herätti sekaannusta ja tyytymättömyyttä eri puolilla maata. Tikkurilan työväenyhdistyksen kokouksessa Olavi Sahlstedt selosti sunnuntaina tilannetta 300 päiselle yleisölle  : Lakko oli jo Helsingissä  "tavallaan lopetettu, mutta vallankumous jatkuu edelleen ...   asema on vielä uhkaava."
 
Kokous päättikin jatkaa lakkoa, kunnes virallinen ilmoitus lopettamisesta olisi saatu. Maanantai aamupäivällä kyseinen ilmoitus oli kaiketi saatu, mutta mielialat olivat edelleen kiihtyneitä. Kokous moitti johtoa siitä, että lakko oli lopetettu

  "liian aikaiseen syystä, että emme vielä ole päässeet   tarkoitustemme perille."

Vielä lakon loppumisen jälkeenkin kertoi Helsingin Sanomat aseistettujen miesryhmien liikkuvan eri puolilla Helsingin pitäjää suorittamassa elintarviketarkastuksia ja aiheuttamassa "kiihtymystä ja kauhua". Erityisesti olivat punakaartilaiset

 "haeskelleet poliisikonstaapeleja. Heidän asuntojaan on yötä päivää vartioitu, eivätkä poliisit ole uskaltaneet saapua koteihinsa."

Lakon jälkeistä tilannetta kuvaa myös Tuusulan välikäräjien peruuntuminen. Niiden piti alkaa maanantaina marraskuun 19. päivänä eli lakon lopettamispäivänä. Avausta pidemmälle ei kuitenkaan päästy, koska yleinen syyttäjä, kruununnimismies Johan Ludvig Moring oli teljätty kotiinsa, telkeäjinä "joukko väkivallantekijöitä". Vielä seuraavanakin päivänä "aseistettuja joukkoja liikkui ympäristössä ja kielsi kaiken työn paikkakunnalla."  Malmilla 18.11 murhattu von Bell oli matkalla juuri Tuusulan välikäräjille.
 

Suurakon jälkeen

  Tilanne ei lakon jälkeen Malmilla eikä koko pitäjänkään osalta palannut entiselleen. Miliisi ja järjestys-/punakaarti jäivät lakon aikaiseen hallitsevaan asemaansa, eikä virallinen järjestyskoneisto enää kyennyt (ennen huhtikuuta 1918) millään tavalla puuttumaan alueen järjestyksen pitoon. Kunnantalo jäi Vallankumouksellisen Toimeenpanevan Komitean (tai Työväenjärjestöjen Eduskunnan) ja järjestyskaartin haltuun. Poliisikamaria hallitsi miliisi. Asemilla ja kyläteillä partioivat miliisimiehet ja tarvittaessa myös kaartilaiset. Helsingin pitäjän kunnanvaltuusto ei enää piirityksen jälkeen kokoontunut kuin kerran ja silloinkin salaisesti Helsingin puolella. Valta oli kumottu, otettu työväenjärjestöjen haltuun. Eikä virallinen järjestysvalta kyennyt sitä enää kiistämään, ei edes yrittämään mitään sellaista. Marraskuinen suurlakko muodostui Helsingin pitäjässä jo kolmanneksi vallankumoukseksi, joka merkitsi asioiden käytännön hoidon siirtymistä lähes täydellisesti työväenjärjestöjen käsiin. Vain raha-asiat jäivät edelleenkin ns. laillisille elimille. Miliisien palkanmaksu jäi edelleen lääninhallituksesta riippuvaiseksi ja entiset poliisit saivat edelleen palkkansa, millisien toimiessa järjestöjen avustusten varassa. Hätäaputyöt ja köyhäinapu puolestaan pysyivät kunnanvaltuuston ja kunnallislautakunnan hoidossa.

Paikallisesti työväenliike mielsi marraskuun suurlakon vallankumoukseksi, jota ei viety loppuun saakka valtakunnallisen johdon epäröinnin takia. Omalla maaperällä ei kuitenkaan enää haluttu perääntyä saavutetuista asemista, päinvastoin niitä oltiin valmiit koko ajan lujittamaan ja ulottamaan saatua valtaa uusille yhteiskunnallisen toiminnan aloille ja alistaa loputkin vanhasta porvarillisesta hallintakoneistosta työväestön määräysvallan alaisuuteen. Neuvotteluille ja sovittelulle oli kuitenkin tilaa vuoden 1917 lopullakin.
 

Oikeuskäsitysten muuttuminen

  Nybergin murhasta syytettynä ollut Theodor Malm ei saapunut Malmin välikäräjille joulukuun alussa. Hän ei ollut "arvannut", että juttua käräjillä käsiteltäisiin, koska "kansa oli hänet vankilasta vapauttanut." Aivan tästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Päinvastoin jutun käsittelyyn oli ennalta varauduttu ja Malmin puolesta oikeudessa esiintyi Helsingin pitäjän pohjoisen piirin miliisijärjestystoimikunnan päällikkö Kaarlo Koskinen. Hän esiintyi oikeudessa ikäänkuin nimismiehen eli syyttäjän ominaisuudessa ja kiisti kokonaan käräjien oikeuden käsitellä koko asiaa. Perustelut olivat selkeän poliittiset : ensinnäkin Nybergin ampuminen oli ollut seurausta yöllisistä vangitsemisista, toiseksi kunnantalon piiritys oli ollut pakkotoimi nälkäkuolemalta pelastumiseksi, kolmanneksi porvarit täysin hyväksyivät omat "verityönsä" ja neljänneksi teon tehdessään Teodor Malm oli ollut suorittamassa vahtipalvelusta, johon työväki oli hänet "oman turvallisuutensa tähden" asettanut. Itse ampuminen tapahtui Koskisen mukaan itsepuolustukseksi, koska Malm tiesi uhrin "yölliseksi vangitsijaksi". Kuolettava laukaus olisi siten ollut vahingonlaukaus eikä tarkoitettu murha. Kihlakunnanoikeus ei Koskisen perusteluja hyväksynyt, mutta ei voinut muuta kuin siirtää asian käsittelyn seuraaviin käräjiin.

Perusteluillaan Koskinen tähtäsi selvästikin sen todistamiseen, että porvarillinen luokkaoikeus oli menettänyt oikeutensa käsitellä työläisiä koskevia asioita. Kansa oli omalla toiminnallaan riistänyt tuomiovallan ja syrjäyttänyt vallassaolleen oikeuden aivan kuten se oli vallannut itselleen järjestysvallan ja syrjäyttänyt "seyniläisen" poliisin. Lausunto oli johdonmukainen jatko vangittujen valtuuston piirittäjien vapauttamiselle ja "vallankumouksellisen tutkiatoimikunnan" jakamille tuomioille. Vuoden 1918 vallankumousoikeudet olivat vain loogista jatkoa syksyn 1917 kehitykselle. Selvempää olemassaolleen vallan kiistämistä on vaikea osoittaa. Julkinen valta oli menettänyt täydellisesti kontrollimahdollisuutensa Malmilla ja muuallakin pitäjän alueella.

Elintarvikkeiden takavarikoinnit jatkuivat suurlakon jälkeen ilmeisesti keskeytyksittä
Helsingin Sanomat kertoi 29.11 miten "vallankumouskomitean kuittia" vastaan vietiin Mellunkylässä heiniä ja Hämeenkylän kartanosta ohria. Kartanosta 16 "Malmilta päin" tullutta aseistettua punakaartilaista olivat jatkaneet matkaansa "saman kylän toisiin taloihin". Kartanon omistaja valitti asiasta kuvernöörin virastolle ja prokuraattorille, jotka lehden tietojen olivatkin luvanneet ryhtyä toimenpiteisiin. Tilanteelle hyvin kuvaavaa on, että valitus tehtiin läänin ja valtakunnan viranomaisille. Virkakoneiston paikallisille edustajille ei enää voitu valituksia tehdä, koska ne oli kokonaan poispyyhkäisty vallankumouksen kolmannella "kierroksella".

Omatoimisesta vallanotosta kertoo myös Pakinkylän esimerkki. Joulukuun alussa Pakinkylän (Pakilan) punakaarti paljasti viljakätkön Tuomarinkylän kartanossa . Viljaa löytyi kaikkiaan 8.000 - 9.000 kiloa. Niiden omistajasta ei saatu varmuutta, sillä kartanon omistus oli vuonna 1917 siirtynyt Kavaleffin suvulta Helsingin kaupungille. Elintarvikelautakunnalta salatun viljakätkön löydyttyä kukaan ei ilmaantunut esittämään omistusvaateita, jolloin punakaarti käynnisti kartanon myllyn ja jauhoi viljan jauhoiksi. Jauhot lastattiin kärryihin ja kuljetettiin läheiseen Elannon Pakinkylän myymälään jaettavaksi leipäkortin kuponkeja vastaan. Tieto jauhoista oli levinnyt kulovalkean tavoin, sillä Pakinkylässä ei oltu moneen viikkoon saatu kaupasta jauhoja. Jakelu kuitenkin keskeytyi Elannon pääjohtajan Väinö Tannerin saapuessa paikalle. Hän kielsi myymälätilojen käytön laittomasti hankin viljan jakeluun. Tannerin ja punakaartilaisten sanasodan jälkeen asiasta päästiinkin sopuun siten, että loput jauhoista luovutettiin elintarvikelautakunnalle yleiseen jakeluun. Pakilalaiset saivat pitää jo jaetut 2 500 kiloa. Tapahtuman opetus oli siinä, että punakaartin (paikallinen, spontaani ja nopea) tapa ratkaista elintarvikekysymys oli tehokkaampi kuin byrokraattisen (lakiin/laillisuuteen sidotun, keskitetyn ja osin valtakunnallisen) elintarvikelautakunnan. Ehkä juuri Pakinkylän "selkkauksen" johdosta myös lautakunta aloitti joulukuussa ylijäämäviljan takavarikoinnit pitäjän alueella. Myös muualta kuin Pakinkylästä oli kuulunut uhkauksia itse ryhtyä takavarikkoihin ellei lautakunta sitä tee .

Kuvatuilla omatoimisilla takavarikoilla oli perustelunsa itse tilanteessa, jota Viljo Sohkanen kuvaa Punakaartilaisen päiväkirjassaan seuraavasti :

"Elintarvikeasiat ovat jatkuvasti esillä. Naiset vaativat miehiä ryhtymään johonkin toimiin, ennenkuin kaikki kuolevat nälkään. Ovat aina epätoivoisia kun rahaa ei saa mistään miesten ollessa työttömiä. Ei ole ruokaa, ei vaatteita, ei puita, eikä valonkeinoa. Isännät uhkaavat häädöllä, kun vuokrat on maksamatta monelta kuukaudelta." Erikseen hän vielä mainitsee, että "Malmilla on kurjinta. Kerjäämässä käyvät lapset."

Miliisilakko joulukuussa 1917

Pitkä vallankumousvuosi loppui sekavissa merkeissä. Vuosi vaihtui sisäisen jännityksen jatkuvasti kiristyessä. Etelä-Suomen työläiskeskuksissa punakaarteiksi muuttuvat järjestyskaartit ja miliisi lujittivat otettaan. Senaatti pyrki oman armejan ja toimivan poliisin luomiseen suojeluskuntien perustalle. Neuvottelujen ja sopimusten aika alkoi olla ohi. Maa ajautui kohti kansalaissotaa.
 
 

Viitteet

  1. Pitäjänmäen TY 23.3.1917,  Työväen Arkisto (TA).
  2. Valtiorikosoikeuden syyttäjän arkisto, kansio Aå 427 (140), Valtionarkisto.
  3.  Työmies -lehti 24.2.1917.
  4.  Työmies 12.4.1917.
  5.  Työmies 17.4.1917.
  6.  Anthony F. Upton, Vallankumous Suomessa 1917-1918, osa 1, Jyväskylä 1980, 63.
  7.  Työmies -lehti 4.5.1917.
  8.  Herttoniemen ty 21.5.1917.
  9.  MTY:n kuukausikokous 18.10.1915.
 10.  Tauno Perälä, Helsingin maalaiskunnan historia, osa 2, 232.
 11.  Perälä Tauno, Helsingin maalaiskunnan historia 2, 234. Rantatuvan mukaan tällaisia tutkimuksia ei yleensä suoritettu, vaan inventointi hoidettiin ilmoitusten perusteella. Rantatupa Heikki, Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914-1921. Studia Historica Jyväskyläensia 17, Tampere 1979, 78.
12.   Työmies 7.12.1917 ja 20.12.1917.
13.   Työmies -lehti 21.7.1917.
14.   Marja-Leena Salkolan esittämä tieto, jonka mukaan Herttoniemen työväenyhdistys olisi 13.7.1917 päättänyt perustaa järjestyskaartin on sen sijaan perätön tieto. TY päätti tuolloinainoastaan osallistua Helsingissä järjestettävään mielenosoitukseen. Marja-Leena Salkola, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaarteiksi, osa 1, Helsinki 1985, 182.
15.   Maininta "Malmin miliisien huonekunnasta" esiintyy Työmies-lehden julkaisemassa Helsingin pitäjän sos.dem kunnallisjärjestön 19.81.917 pidetyn kokouksen kokousselosteessa. Työmies 21.8.1917.
16.   Pitäjänmäen ja Tikkurilan ty:n pöytäkirjat.
17.   Lindbergin vastine käräjäpöytäkirjassa. Toini Felinin todistajanlausunnon mukaan Lindberg olisi suunnuntai-iltana junassa sanonut, että työväestö aikoo piirittää valtuuston seuraavana päivänä. Lausunto puhuisi sen puolesta, että jo ennakkoon työväenjärjestöjen piirissä arveltiin, ettei valtuusto tulisi tekemään vaaditun kaltaisi päätöksiä, joten oli varauduttava voimakkaisiin painostustoimiin. KKO 1917, Helsingin pitäjän välikäräjät 2-3.11 1917.
18.   Kaksi kunnantalolla maanantaina olleista poliiseista "onnistui livahtamaan" paikalta. Mahdollista on, että toinen heistä olisi kyseisen lausunnon antaja, joka "ei halunnut ampua työläisiä, koska oli itsekin työläinen". Tämä selittäisi myös "livahtamisen" onnistumisen.
19.   Anton Lindbergin vastine oikeudelle.
20.   Vain kanttori Lönnroth mainitsi oikeudessa kuuluussa todistajanlausunnossaan uhkauksesta polttaa kunnantalo.
21.   KKO a 33, Helsingin pitäjän käräjäkunnan välikäräjät 3-4.11.1917.
22.   Työmies -lehti 20.8.1917.
23.   Herttoniemen ty, 15.8.1917.
24.   Työmies -lehti 22.8.1917.
25.   KK0 a 33 Helsingin pitäjän välikäräjät 3-4.11.1917.
26.   Helsingin Sanomat 20.11.1917.
27.   Helsingin Sanomat 20.11.1917.
28.   VRO 474, 542 ja 559 (Sillanpää Jalmari).
29.   Paavonen Jaakko, Punainen terrori, 72.
30.   Helsingin Sanomat 21. ja 22.11.1917.
31.   KKO a33, Tuusulan välikäräjät 19-20.11.1917.
32.   Työmies -lehti 14.12.1917, selostus oikeudenkäynnistä.
33.   Pakilan historia, s. 132-133.
34.   Työmies -lehti 20.12.1917.
35.   Viljo Sohkanen, Punakaartilaisen päiväkirja, 2 p., Helsinki 1988, 12.
36.   Työmies -lehti 20-30.12.1917, Helsingin Sanomat 22.12.1917.