Kant Kantin teokset Kantin metafysiikka Kantin moraalifilosofia
Kant oli valistusajan merkittävin filosofinen ajattelija, jonka täsmällisillä ja tarkkaan harkituilla (mutta samalla sekavasti kirjoitetuilla ja vaikeasti ymmärrettävillä) filosofisilla teorioilla on ollut suuri vaikutus kaikkeen hänen jälkeensä tulleeseen länsimaiseen filosofiaan. Hänen tavoitteenaan oli luoda filosofinen oppijärjestelmä joka muodostaisi "synteesin" empirismin ja rationalismin tärkeimmistä ajatutavoista, ja toimisi samalla kaiken filosofian (metafysiikan ja luonnontieteen) perustana.
Kant eli koko elämänsä Königsbergissä, Itä-Preussissa. Kant sai filosofisen koulutuksensa Königsbergin yYiopistossa, eikä myöhemminkään edes matkustanut itä-Preussin ulkopuolelle (itse asiassa pisin matka jonka hän koskaan teki kohdistui Königsbergin naapurikaupunkiin Arnsdorfiin alle sadan kilometrin päähän). Aikanaan, kun hänestä oli jo tullut kuuluisa filosofi, hän hylkäsi Berliinin Yliopiston hienon työtarjouksen ja jatkoi opettamista Königsbergissä, koska oli mieltyneempi yksinkertaiseen elämään Königsbergissä.
Virallisesti nuori Kant opiskeli yliopistossa teologiaa, mutta tosiasiassa hän oli alusta asti kiinnostunut ensi sijassa matematiikasta, fysiikasta ja klassisesta latinankielisestä filosofiasta. Suurimman vaikutuksen häneen tekivät Descartesin ja erityisesti Leibnizin kirjoitusten pohjalta laadittu rationalistinen metafysiikka, jota tuohon aikaan saksalaisissa yliopistoissa opetettiin, sekä Newtonin ja muiden Royal Societyn brittiläisten uranuurtajien matemaattinen luonnontiede ja siihen liittyvä empiristinen filosofia. Myöhemmin David Humen skeptiset argumentit, jonka mukaan sellaista tieteellisen tiedon varmuutta - tai edes perusteltuja vastauksia niihin metafyysisiin kysymyksiin joita niin rationalistit kuin empiristitkin pohtivat - ei voida saavuttaa.
Tuon ajan akateeminen saksalainen filosofia perustui osittaiseen kuvaan Leibnizin tuotannosta, jonka perusteella oli muotoutunut ajatus siitä että "suuren filosofian" tavoitteena on laatia teoreettinen viitekehys tai "systeemi", jonka puitteissa kaikki todet väittämät voidaan todistaa loogisesti välttämättömiksi.
Kant sanoi David Humen teosten herättäneen hänet "dogmaattisesta unesta", osoittamalla että filosofian (ja metafysiikan) tavoitteeksi ei pidä asettaa ensisijaisesti jonkin epäilyksettömistä metafyysisistä lähtöoletuksista dedusoitavan teoreettisen "systeemin" rakentamista (samalla tavalla kuin matematiikassa joukosta perusaksioomia voidaan johtaa matemaattisia totuuksia teorian teoreemoina). Kaikki inhimillinen tieto ei ole deduktiivisesti johdettavissa mistään aksioomista, vaan lisäksi tiedon muotoutumiseen tarvitaan myös havaintojen ja aistimusten tuomaa panosta. Kaikkia totuuksia ei voida johtaa suoraan mistään tietokyvylle annetuista asioiden "määritelmistä" tai intuitiolle läsnä olevista "essentioista". Ongelmaksi muodostuukin nyt Humen argumentaatio, jonka mukaan empirismi johdonmukaisesti läpivietynä johtaa skeptisismiin.
Keskeiseksi kysymykseksi nousee täten tietokyvyn itsensä tarkastelu - filosofian tehtävä ei ole niinkään todistaa maailmaa koskevia väittämiä, kuin analysoida ihmisen tietokykyä jotta vaoidaan ymmärtää miten, ja minkä ehtojen puitteissa, maailmaa (erityisesti välttämättöiä totuuksia) koskeva tieto ylipäätään on mahdollista.
Kant asettikin filosofiansa päämääräksi Descartesin ja Humen skeptiseen haasteeseen vastaamisen ja rationalismin ja empirismin välisen vastakkainasettelun purkamisen rakentamalla uuden synteesin - ei rationalismia eikä empirismiä - joka "transsendentin logiikan" keinoin pyrki asettamaan koko metafysiikan (ja sitä kautta koko tieteellisen inhimillisen tiedon) uudelle perustalle. Tämä on hänen "dogmatismin jälkeisen", t. "kriittisen" kautensa suurteosten päämäärä.
Kantin elämäntavat olivat hyvin säännölliset ja kurinalaiset, ja sanotaan että Könnigsbergin asukkaat luottivat enemmän Professori Kantin päivittäiseen kävelyretkeen kuin kaupungin kirkon kelloon omien kellojensa ajastamisessa (vain kerran, sanotaan, hän jätti jokapäiväisen iltakävelynsä suorittamatta - saatuaan käsiinsä Jean-Jacques Rousseaun uusimman filosofisen teoksen hän syventyi siihen niin että hänene jokapäiväiset vallan järkkyivät…).
Kantin voimat ja terveys hupenivat vanhuutta kohti, eikä hän loppua kohti kyennyt tekemään tutkimus- ja kirjoitustyötä kuin pari tuntia päivässä; kunnes helmikuussa 1804 Kant kuoli (tuohon aikaan hyvin kunnioitettavassa) 79 vuoden iässä.
Hänen hautakammionsa muistokirjoitukseen on kaiverrettu sanat "tähtitaivas ylläni, moraalilaki sisimmässäni" - kaksi asiaa joiden Kant Käytännöllisen järjen kritiikin loppusanoissa sanoo täyttävän mielen aina uudella ja yhä suuremmalla ihmetyksellä ja ihailulla, sitä enemmän mitä useammin ja tarkemmin niiden luonnetta ryhtyy pohtimaan.
Kantin tuotanto jaotellaan perinteisesti kolmeen "kauteen". Näistä ensimmäinen, "esikriitillinen kausi" käsittää Kantin ensimmäiset julkaistut kirjoitukset aina vuoteen 1770 asti, nämä kirjoitukset käsittelevät lähinnä luonnonfilosofiaa ja fysiikkaa. Tämän jälkeen alkaa toinen, kymmenen vuoden mittainen "hijainen kausi", jonka aikana Kant ei juurikaan julkaissut, vaan jonka aikana hän ilmeisesti pohti seikkaperäisesti niitä filosofisia näkemyksiä joista sitten kehkeytyi hänen tuotannollisesti tärkeimmän, "kriitillisen" kautensa teoksien filosofinen sisältö. "Kriitillinen" kausi ajoitetaan alkavaksi vuonna 1781 (jolloin Kant oli jo 57-vuotias!); silloin ilmestyi ensimmäinen laitos Puhtaan järjen kritiikistä.
Tämän jälkeen seurasivat merkkiteokset toistaan: 1783 Prolegomenon zur einer jeder künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können ("Johdatus kaikkeen tulevaan metafysiikkaan jota ylipäänsä voi kutsua tieteelliseksi"), Etiikan metafysiikan perusteet (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten) 1785, Luonnontieteen metafyysiset perusteet (Metaphysische Anfangsgründe der Naturwissenschaftt) 1786, ja 1787 toinen laitos Puhtaan järjen kritiikistä. Jo seuraavana vuonna 1788 ilmestyi Kantin moraaliopillinen pääteos, Kritik der Practischen Vernunft ("käytännöllisen järjen kritiikki").
"Kritiikeistä" kolmas, Kritik der Urteilskraft ("arvostelmakyvyn kritiikki") ilmestyi 1790, ja jatkaa edellisten kritiikkien viitoittamallla tiellä, mutta kohdistaa tarkastelunsa esteetisiin, asioiden kauneusarvoja koskeviin, ja luonnonilmiöiden teleologisuutta (päämäärähakuisuutta) koskeviin arvostelmiin.
Kant jatkoi julkaisemista lähes kuolemaansa asti, ja hänen jälkeenjääneistä muistiinpanoistaan on toimitettu vielä kahmalokaupalla niteitä. Kritiikkien jälkeistä filosofiaa edustavat Die Religion innerhalb der grenzen der blossen Vernunft ("Uskonto pelkästään järjenkäytön rajoissa tarkasteltuna"), Zum ewigen Frieden ("Ikuiseen rauhaan"; suomenettukin valtiopoliittinen tutkielma kansojenvälisen rauha saavuttamisesta poliittisin sopimuksin), ja Die Metaphysik der Sitten (Etiikan metafysiikka) 1797 käsitteli käytännön sovellutusten tasolla Etiikan metafysiikan perusteissa ja Käytännöllisen järjen kritiikissä esitettyjä perusperiaatteita.
Kantin tyyli on tavattoman hankalaa ja raskaslukuista: sivulause ja ehdollinen väittämä seuraa toinen toistaan loppumattomana vyörynä. Virkkeet venyvät kokonaisten kappaleiden mittaisiksi, ja kun kaivattu piste vihdoin viimein saavutetaan, joutuu lukija palaamaan uudelleen lauseen alkuun (alkuperäisteksteissä asiaa ei yhtään helpota saksan kieliopillinen erikoisuus jättää merkityssisällön tulkinnan kannalta oleellinen verbi virkkeen loppuun!). Koko komeus on kuorrutettu runsaalla erikoisten oppisanojen ja epätavanomaisten määritelmien käytöllä.
Tämä poikkeaa täysin Kantin luennointityylistä: hänen luentonsa olivat hyvin suosittuja, ja niiden kerrotaan olleen hauskoja, innostavia, hyvin elävöitettyjä, ja täynnä selventäviä esimerkkejä. Kant oli hyvin lukenut mies, ja perehtynyt syvällisesti paitsi oman aikansa filosofisen kirjallisuuden, mm. matematiikkaan, fysiikkaan, astronomiaan, maantieteeseen, Englannin ja Ranskan kieliseen kirjallisuuteen sekä latinankielisiin kaunokirjallisuuden ja filosofian klassikoihin. Hän luennoi Königsbergin yliopistossa lukuisista aihepiireistä, ei pelkästään omasta filosofiastaan, ja vaihtoi luentojensa aihepiiriä tiuhaan. Hänen jokakesäiset luentonsa maantieteestä olivat hyvin suosittuja (ja vaikkei hän itse koskaan käynyt itä-Preussin ulkopuolella, niin asiantuntevia että kerrotaan erään luentoa kuuntelemaan saapuneen englantilaisen herrasmiehen (hän ei tunnistanut Kantia) olleen niin vaikuttunut Lontoota koskevien kuvausten tarkkuudesta ja oivaltavuudesta, että hän luuli luennoitsijan ilman muuta olevan joku saksalainen arkkitehti, joka on viettänyt monta vuotta Lontoossa!).
Kantin lukuisista teoksista keskeisin on Kritik der reinen Vernunft ("Puhtaan järjen kritiikki"), teos jonka Kant toivoi saavan aikaan"kopernikaanisen vallankumouksen" metafysiikassa, ja filosofiassa yleensä. (Ts. mullistavan koko filosofian tutkimusalan niin kuin siirtyminen antiikin Maa-keskeisestä maailmankuvasta Kopernikuksen Aurinko-keskeiseen aurinkokunnan malliin oli mullistanut tähtitieteen. Kopernikus oli selittänyt taivaankappalten liikkeistä tehdyt tähtitieteelliset havainnot radikaalisti uudella tavalla: sen sijaan että Kopernikuksen aurinkokunnan malli sisältäisi pelkästään Kuun, Auringon ja "kiertotähtien" (planeettojen) kiertoratoja käsitteleviä liikelakeja, Kopernikuksen Aurinkokeskisessä mallissa Maapallo (siis havaintojen tekijät itse!) liikkuu itsekin laajaa kiertorataa Auringon ympäri, ja taivaankappalten liikkeet tulevatg oikein kuvailluiksi vain ottamalla havaitsijan oman liikkeen vaikutus eri aikoina tehtyihin havaintoihin niiden sijainnista. Samalla tavalla Kantin transsendentaalinen metafysiikka vaati havainnon subjektin (ihmisen rationaalisen tietokyvyn) vaikutusten huomioonottamista kun halutaan kuvailla tiedon kohteena olevaa "maailmaa").
Monisataasivuinen eepos oli jo ilmestyessään sanan kaikissa merkityksissä todellinen suurteos. Se oli kuitenkin niin hankala ja vaikeaselkoinen, että vastaanotto oli yhtä paljon tyrmistynyt kuin ihailevakin. Kant itse oli suostunut julkaisemiseen vain vastahakoisesti, sillä hän ei ollut varma oliko hän onnistunut esittämään siinä esitetyt vaikeaselkoiset ajatuskulut riittävän selkeästi (teoriansa pätevyydestä hän sen sijaan oli alusta pitäen vakuuttunut). Teoksen ilmestyttyä hän saikin huomata että suuri osa teoksen kriitikoista oli ymmärtänyt hänen mielipiteensä puutteellisesti tai väärin.
Niinpä Kant kirjoitti pääteoksensa "esipuheeksi" Prolegomenonin, kevennetyn version metafysiikkansa perusperiaatteista, ja muutamaa vuotta myöhemmin uuden laitoksen Puhtaan järjen kritiikistä. Valitettavasti näistäkään teoksista ei loppujen lopuksi tullut juurikaan alkuperäistä Kritiikkiä helppotajuisempia...
© Otto Lappi 2001 (otto.lappi@edu.espoo.fi).