Perheen vuorovaikutus ja lapsen kehitys

Erilaiset perheet 5.3.2004

Mirja Suominen (011282532)

Mia Kirjavainen (012864865)

Kati Leinonen (012613508)

SISÄLLYSLUETTELO sivu

1. Johdanto 2

2. Lapsen varhainen kiinnittyminen 2

3. Varhaiset vuorovaikutuskokemukset 2

3.1 Katsekontaktin merkitys 3

3.2 Turvallista kiinnittymistä 3

3.3 Kiintymyssuhteen merkitys

3.4 Riittävän hyvä vanhemmuus

3.5 Varhaiset vuorovaikutuskokemukset ja keskushermoston kehitys

4. Kiintymyssuhdemalli 4

4.1 Tavallisimmat kiintymyssuhteet 4

4.1.1 Turvallisesti kiinnittyneet lapset 5

4.1.2 Välttelevästi kiinnittyneet lapset 5

4.1.3 Ristiriitaisesti kiinnittyneet lapset 5

4.1.4 Kiintymyssuhteen muuttuminen ja ennuste 5

4.2 Turvattomat kiintymyssuhteet 6

4.2.1 Vaikea-asteinen välttelevä kiintymyssuhde 6

4.2.2. Vaikea-asteinen ristiriitainen kiintymyssuhde 6

4.3 Organisoitumattomat kiintymyssuhteet 6

5. Lastenkasvatuskäytännöt 7

6. Isän suhde lapseen 7

7. Parisuhde ja vanhemmuus 8

8. Sisarusten välinen vuorovaikutus 8

9. Työ ja vanhemmuus 9

Liiteet: LIITE 1

1. Johdanto

Lapsi kasvaa ja kehittyy vuorovaikutuksessa sosiaalisen ja fyysisen ympäristönsä kanssa. Toisaalta ympäristö vaikuttaa lapseen, mutta toisaalta lapsi myös itse muovaa ympäristöään. Suomalaisessa yhteiskunnassa päävastuun kasvatuksesta on perinteisesti nähty kuuluvan vanhemmille (Seppälä 2000, 7). Väestöliiton Perhebarometri 2000 -tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että ammattikasvattajat katsoivat lasten kasvatusvastuun olevan liiaksi heidän harteillaan (Seppälä 2000, 63-64). He katsoivat, että vanhemmat eivät joko uskalla, kykene tai viitsi ottaa vastuuta lastensa kasvatuksesta. Tämän vuoksi onkin tarpeellista pohtia, millä tavoin vanhempien kasvatus ja perheen välinen vuorovaikutus todella vaikuttaa lapsen kehitykseen.

2. Lapsen varhainen kiinnittyminen

John Bowlbyn kehitti tärkeän lapsen varhaiskehitystä kuvaavan teoreettisen rakennelman, jota kutsutaan kiintymyssuhdeteoriaksi (Sinkkonen 2001, 25). Aiemmista teorioista poiketen sen painopiste siirtyy vauvan sisäisestä maailmasta äidin ja vauvan suhteeseen.

Sinkkosen (2001, 27-34) kuvaaman kiintymyssuhdeteorian mukaan lapsella on heti syntymän jälkeen luontainen pyrkimys kiinnittyä hoivaajaansa. Kiinnittyminen on sukua eläinkunnasta peräisin olevalle leimautumiselle. Täysikasvuisen ja kokeneemman yksilön läheisyydessä pysytteleminen on ollut välttämätöntä hengissä säilymiselle. Kiinnittymistä ei motivoi nälkä eikä muukaan fysiologisten tarpeiden tyydyttäminen, vaan sen perustana on läheisyyden ja turvallisuuden tarve. Vauvan kiinnittymispyrkimyksen merkkinä on itku, joka on äidin kannalta tärkeä hoivaa laukaiseva tekijä. (Sinkkonen 2001, 27-34). Vauva puhkeaa ongelman ilmaantuessa itkuun, koska ei hallitse mitään muutakaan viestinsysteemiä (Sinkkonen 1995, 25). Jo muutaman kuukauden ikäisenä vauva pyrkii kiinnittymään äidin lisäksi isään ja sisaruksiin. Siten lapselle syntyy käsitys siitä, ketkä kuuluvat hänen yhteisöönsä. Puolitoistavuotias on kiinnittynyt jo useisiin ihmisiin (Paananen 1990, 97).

Haastattelimme työssämmme kahden lapsen yhksinhuoltajaäitiä, joka kertoi tuntemuksiaan, kun hänen vauvansa alkoi itkeä (liite 1): ”No, ensimmäisen lapsen lapsen kanssa ihan kauheelta. Oli aina sydän syrjällään, et voi laps raukka, nyt se saa traumoja, kun se huutaa. Se tuntuu niinku fyysisesti se itku, mut ei enää toisen lapsen kans. Mä olin lähinnä huolissaan kun ei se tunnukaan miltään. Et ehkä se varmuus siitä, et ku ties ettei sil lapsella oo mikään hätä, ni se itku on semmoista luokse kutsua tai jonku vaatimista, ruuan tai huomion, et se ei ollut hätäitkua, nii ei tullu enää fyysistä reaktiota.” Fyysisen kivun tunteminen lapsen itkiessä kertoo mielestämme siitä, että lapsen itku on todella tärkeä hoivaa laukaiseva tekijä.

Lapsen kehitys perustuu siis osaksi tällaisiin esiviritettyihin, pienistä ärsykkeistä käynnistyviin järjestelmiin, kuten kiinnittyminen, ja osaksi kokemuksista, hoivasuhteesta ja ympäristön tarjoamista virikkeistä riippuvaan oppimiseen.

3. Varhaiset vuorovaikutuskokemukset

Kiintymyssuhdeteoria on oikeastaan teoria säätelystä. Lapsen tunteiden säätely tapahtuu aluksi kahdenvälisessä suhteessa. Äitiä tarvitaan auttamaan vauvaa voimakkaiden tunnetilojen hallitsemisessa. Olennaista on pahan olon, epämukavuuden ja stressin kokemuksista selviytyminen, mutta tärkeää on myös mielihyvää aiheuttavien kokemusten tuottaminen ja niiden jakaminen.

Kolmen kuukauden ikäinen vauva on tunnetiloiltaan pitkälti riippuvainen toisen ihmisen toiminnasta, sillä hän on juuri oppinut hahmottamaan itsensä vuorovaikutuksen toisena osapuolena. Lapsen minäkokemuksen kehittymiselle on tärkeää, että hoitaja osaa lukea lapsen sanattomia viestejä, vastaa niihin oikeaan aikaan ja tarpeen vaatimalla tavalla. Vanhemmat ovat luonnostaan herkistyneitä vauvojen viestinnälle. Vanhemman kykyä heijastaa omilla reaktioillaan vauvan tunnetilaa kutsutaan virittäytymiseksi. Vanhemmat auttavat tunnetilojen eriytymistä vauvan mielessä tunnistamalla ja tulkitsemalla niitä ääneen. Vanhemmat alkavat ennakoida lapsen tunnetiloja ja sitten he toimivat niiden mukaisesti. Pienen vauvan itsesäätely riippuu vuorovaikutuskumppanin toiminnasta. (Salo 2003, 57-58).

Lapsen kehittyessä vuorovaikutus saa aivan uusia tasoja. Jo ensi päivistä lähtien lapsella on pyrkimys vuorovaikutukseen. Vuorovaikutuskokemukset auttavat lasta vähitellen oppimaan inhimillisen kommunikaation alkeet. Vauvan perustunne omasta aktiivisesta minästä kehittyy, kun hän saa kokemuksia kommunikaationsa vaikutuksista ympäristöönsä (Salo 2003, 53). Noin kahdeksan viikon ikäisenä vauva alkaa jo katsoa äitiä uudella intensiteetillä (Sinkkonen 2001, 69). Äidin kasvoista ja niiden ilmeistä tulee lapsen elämän voimakkain tunneärsyke ja lapselle välittyy runsaasti sosiaalista ja kognitiivista informaatiota (Sinkkonen 2001, 69). Myös äidit synkronoivat omaa toimintaansa vauvan reaktioiden mukaisesti. Lapsen hymyn sammuminen, pään poispäin kääntäminen tai itkeminen kertoo äidille, että ärsykkeitä on saatu sillä erää tarpeeksi. Voimakkaan tunnekokemuksen jälkeinen palautuminen on tärkeä prosessin osa. Sen aikana kumpikin osapuoli on yksin toisen läsnä ollessa ja säätelee itseään ja tunteitaan ilman toisen myötävaikusta. (Sinkkonen 2001, 69)

3.1 Katsekontaktin merkitys

Sinkkosen (2003, 35) mukaan katsekontaktin vaikutus on kiistämättömän suuri lapsen kiintymyssuhteen kehittymiselle. Se on suorastaan elämää ylläpitävä voima, joka houkuttelee lasta aktiivisuuteen ja uteliaisuuteen. Lapsen katsoessa äitiinsä, hän näkee itsensä, ts. äiti toimii peilinä lapselle. Kun äiti on rauhallinen, hän näyttää lapsesta tyytyväiseltä. Lapsen tulkinnan mukaan äidin tyytyväisyys johtuu siitä, mitä äiti näkee eli lapsen kaikessa ihanuudessaan. Huolestuneen ja hermostuneen äidin kasvoilta lapsi ei enää pystykään peilaamaan itseään, vaan sieltä heijastuu vain ahdistuneisuus. Tällöin lapsi alkaa tarkkailla äitiä ja odottaa sopivaa hetkeä jolloin voisi spontaanisti suunnata havainnointinsa ympäristöön. Varhainen häpeän kokemus syntyy, kun lapsi ennakoi äidin huonon tuulen ja vetäytyy syrjään. (Sinkkonen 1995, 33-35)

Vanhemman peilatessa ja vahvistaessa lapsen ilmeitä, hän Salon (2003, 55) mukaan samalla edesauttaa lapsen tulevaa kehitystä. Voimakkaimmin lapsi reagoi ilmeettömyyteen, jolloin hän ei saa merkkejä omien reaktioidensa vaikutuksista. Sen seurauksena lapsi hätääntyy ja kokee yksinäisyyttä. Jos lapselta puuttuu varhainen vuorovaikutuskumppani, hänellä on myöhemmin vaikeuksia tulkita toisten kasvoja tai tunnetiloja. (Salo 2003, 55)

3.2 Turvallista kiinnittymistä

Kun lapsi kokee olonsa turvallisesti kiinnittyneeksi, se on valmis tutkimaan ympäristöään. Myöhemmin osatessaan itse liikkua, lapsi voi säädellä itsenäisemmin äidin ja itsensä välistä etäisyyttä. Pieni leikki-ikäisen ajoittaista äidin lähelle hakeutumista on kutsuttu ”tankkaamiseksi”(Sinkkonen 2001, 53). Hän käy välillä tankkaamassa turvallisuutta, jotta jaksaisi taas tutkia ympäristöään. Sisäistetyt mielikuvat vanhemmista antavat hänelle uutta liikkumavaraa, eikä hänen tarvitse olla koko aikaa fyysisesti lähellä heitä (Sinkkonen 2001, 53). Paanasen (1990, 57-58) mukaan äidin töihin mennessä, vauvalla pitää olla mielikuva äidistä, jotta hän pystyy luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Mielikuvan muodostumisessa auttaa aluksi jokin äidin esine. Kun lapsella on selkeä muistikuva äidistä, hän rauhoittuu ja alkaa tottua siihen, että joku muukin voi huolehtia ja ruokkia häntä. (Paananen 1990, 57-58)

Vauva pyrkii jäsentämään kokonaisuuksiksi eri aistien tuottamaa tietoa (Sinkkonen 2001, 35) Vauva etsii myös tapahtuminen välisiä syy- ja seuraussuhteita ja siinä apuna ovat vanhemmat. Vanhemman täytyy olla lapsen lähellä ja elehtiä riittävän voimakkaasti, jotta vauva edes havaitsee ilmeet ja eleet. Vanhemman reaktioiden tulee seurata nopeasti, että lapsi osaa yhdistää ne edeltäneeseen tapahtumaan (max 5 sekuntia). Liian aikaisin tulevat reaktiot saattavat heikentää lapsen kykyä oivaltaa omien kokemusten ja ympäristöön vaikuttamisen välistä yhteyttä. Pitkään jatkuessaan kyseistä toiminta voi johtaa siihen, ettei lapsi opi uutta, koska ei saa ympäristöltään tukea kokemustensa tulkitsemisessa ja säätelyssä. (Salo 2003, 58)

Sinkkosen (2001, 35) mukaan vauva yrittää oppia ennakoimaan tulevia tapahtumia. Ennakoiminen edellyttää sitä, että tietyt tapahtumasarjat toistuvat suunnilleen samanlaisina. Kun äiti tulee vauvan luo vauvan itkiessä, vauva oppii luottamaan siihen, että näin tapahtuu vastaisuudessakin. On kuitenkin myös äitejä, joiden mielestä lasten on opittava heti alusta lähtien itsehallintaa ja jättävät lapsen selviytymään itkuistaan yksikseen. Vauvan johtopäätös tästä on se, että vuorovaikutukseen ei ole syytä tuoda voimakkaita tunteita. Niiden ilmaiseminen johtaa äidin loittonemiseen eikä lähestymiseen, mikä oli kuitenkin lapsen tavoitteena (Sinkkonen 2001, 35).

Vauvat eivät ymmärrä sanoja, joten vanhempien tulee olla johdonmukaisia ilmaisuissaan (liikkeet, äänensävyt, äänenpainot). Kosketus on huomattavasti merkityksellisempää kuin sanat. (Salo 2003, 57-58) Lapsen koskettaminen kehittää hänen itsetuntoaan. Kun lasta silitellään tai suukotellaan hän tietää, että hän on hyväksytty. Esimerkiksi vaipan vaihdon jälkeiset hetket voivat muotoutua yhteisiksi leikeiksi. Näillä yhteisillä tapahtumilla on vaikutus tunnevuorovaikutukseen ja kielelliseen kehitykseen (Sinkkonen 1995, 24-25).

3.3 Kiintymyssuhteen merkitys

Kiintymyssuhde tuottaa lapselle turvallisuuden tunteen. Se syntyy arkisten hoivatilanteiden ja läheisyyden (syliin painamisen) kautta. Kiintymyssuhteen ominaisuuksilla on kauaskantoisia merkityksiä lapsen tulevassa kehityksessä.. Kiintymyssuhteen tehtävänä on vauvan vireystilan ja tunnetilojen säätely. Hoitajaa tarvitaan rytmittämään unta ja hereillä oloa. Hoitajan pitää lisäksi säädellä tunnetilaa, jotta vauva pysyy valppaana, eikä hänestä tule yli-innostunutta. Kiintymyssuhteen merkitys näkyy ensimmäisen vuoden loppuun mennessä vauvan kyvyssä ilmaista tahdonalaisesti tunteitaan ja välittää niitä ympäristölle. Kiintymyssuhteen avulla lapsi uskaltaa tutkia ympäristöään ja siten oppii. (Salo 2003, 53-54)

3.4 Riittävän hyvä vanhemmuus

Schmitt (2003, 320) kuvaa artikkelissaan ”riittävän hyvää vanhemmuutta”. Kun vanhemmuus on riittävän hyvää, se jää näkymättömäksi. Riittävän hyvä vanhemmuus koostuu turvallisuudesta, ennustettavuudesta, jatkuvuudesta ja vastuullisuudesta. Tottumukset, rutiinit, stereotyyppiset eli aina samanlaisina toistuvat toiminnot jäsentävät aikaa ja tilaa vauvan ja äidin välillä. Ne ovat alussa vuorovaikutuksen sisältönä ja ne ovat silloin ei-kielellisiä. Rutiinien samanlaisuus ja niissä havaitut eroavuudet ovat ihmisen minuuden perusta. (Schmitt 2003, 320)

3.5 Varhaiset vuorovaikutuskokemukset ja keskushermoston kehitys

Aivojen normaaliin kasvuun ja kehitykseen tarvitaan paljon tyydyttäviä vuorovaikutuskokemuksia (Sinkkonen 2001,67). Rakenteiden syntymisen ja vuorovaikutuskokemusten välillä onkin jatkuva transaktio. Luonnon potentiaali voi kehittyä vain, jos lapsi saa riittävästi oikeanlaisia virikkeitä. Ensimmäisten elinkuukausien aikana voimakkaasti kehittyville aivoille voidaankin aiheuttaa vaurioita, joita ei koskaan saada enää korjatuksi (Sinkkonen 2001, 67). Häiriöt eivät aiheudu mekaanisesta traumasta vaan nimenomaan vaikeasta deprivaatiosta, kaltoin kohtelusta ja heitteille jättämisestä (Sinkkonen 2001, 68).

4. Kiintymyssuhdemalli

Vanhemman ja lapsen välistä kiintymyssuhteen laatua on tutkittu vierastilanne-menetelmän avulla. Menetelmän avulla tarkkaillaan miten lapsi suhtautuu koetilanteessa äidin poistumiseen huoneesta ja hetkeä myöhemmin tapahtuvaan äidin paluuseen. Lapsen reaktion perusteella päätellään millainen kiintymyssuhde lapsen ja vanhemman välissä vallitsee. Sinkkonen (2001, 39-60) kuvaa kirjassaan menetelmää ja erilaisia vanhemman ja lapsen välillä olevia kiintymyssuhteita sekä niiden takana olevia vuorovaikutusmalleja.

4.1 Tavallisimmat kiintymyssuhteet

Varhaisen kiintymyssuhteen laadulla on todettu olevan Sinkkosen (2001, 52) mukaan merkitystä myöhemmän sosiaalisen ja emotionaalisen kehityksen kannalta. Turvallinen kiintymyssuhde on yhteydessä mm. hyvään stressin- ja turhautumisensietokykyyn. Turvallisesti kiinnittynyt lapsi pystyy vastavuoroisuuteen, hallitsee yllykkeitään suhteellisen hyvin ja pystyy eläytymään toisten tunteisiin. Näistä ominaisuuksista on hyötyä, kun lapsi solmii suhteita ikätovereihin päiväkodissa tai koulussa. (Sinkkonen 2001, 52)

4.1.1 Turvallisesti kiinnittyneet lapset

Ensimmäisen ryhmän lapset ovat mielellään äidin lähellä ja kun äiti lähtee, he puhkeavat itkuun ja yrittävät mennä tämän perään. Äidin palatessa he osoittavat ehkä hiukan loukkaantumistaan, mutta useimmiten mennä taapertavat äidin luo kädet ojossa, haluavat syliin ja jopa kietovat kädet äidin kaulaan. He saattavat hakea äidin poissa ollessa myös vieraan läheisyyttä, mutta jos he päätyvät tämän syliin, he istuvat siinä houkan kiusaantuneen ja varuillaan olevan näköisinä. (Sinkkonen 2001, 42). Nämä ns. turvallisesti kiintyneet lapset ovat saaneet hoivaajaltaan sekä oikeaa tietoa että oikeaa tunnetta. He ovat eläneet ennakoitavassa ympäristössä, jossa elämiseen on syntynyt jonkinlainen rytmi ja säännönmukaisuus. Ruoka on tullut ajallaan, vaipat on vaihdettu tarpeen mukaan ja väsynyt lapsi on saatettu nukkumaan. Pelästyneen, pettyneen tai vihaisen lapsen luokse on tultu, otettu hänet syliin ja lohdutettu häntä. (Sinkkonen 2001, 44)

4.1.2 Välttelevästi kiinnittyneet lapset

Toisen ryhmän lapset suhtautuvat äidin lähtöön tutkimushuoneesta tyynesti. Ahdingosta kertoo ehkä hätääntynyt äännähdys, mutta he eivät ala itkeä eivätkä yritä mennä äidin perään. Äidin palattua he ilahtuvat, mutta hillitsevät tunnekuohunsa ja lähestyvät häntä vasta hetken kuluttua, usein mukanaan jokin lelu, jonka välityksellä solmivat taas kontaktia. Protesteja, kiukkua enempää kuin ylenpalttista iloakaan ei näy. (Sinkkonen 2001, 42) Näiden ns. välttelevästi kiinnittyneiden lasten kokemus on se, että äitiin voi kyllä luottaa, mutta häneen ei kannata vedota tunteilemalla. Välttelevien lasten äidin eivät kannusta lapsiaan tulemaan lähelleen, eivätkä näytä tuntevan erityistä mielihyvää olleessaan fyysisessä kontaktissa lapseen. Yhteiset leikit ovat usein sävyltään opettavaisia ja ilo syntyy enemmänkin oppimisesta kuin uusista ja odottamattomista tunnekokemuksista. (Sinkkonen 2001, 45)

4.1.3 Ristiriitaisesti kiinnittyneet lapset

Kolmas lasten ryhmä oli kaikkein tunnepitoisin. Vaikuttaa siltä, että heidän ei ole hyvä olla enempää äidin lähellä kuin poissa hänen luotaan. He saattavat pyrkiä syliin, mutta kitisevät ja kiehnäävät sinne päästyvään. Leluihin he eivät oikein malta keskittyä, vaan paiskovat niitä lattiaan tai heittelevät niitä tyytymättöminä. Äidin lähtö aiheuttaa voimakkaan protestin, parku on valtava, eikä vieras lohduttaja kelpaa mihinkään. Äidin paluu ei täysin riitä rauhoittamaan heitä, vaan voimakkaiden, paljolti kielteisten tunteiden leimaama ambivalenssi jatkuu.(Sinkkonen 2001, 43) Näiden ns. ristiriitaisesti kiinnittyneiden lasten äidit ovat ailahtelevia ja ajoittain epäjohdonmukaisia. Lapsi ei omasta näkökulmastaan pysty tietämään, mitä äiti aikoo tehdä seuraavaksi. Varmin keino saada äiti reagoimaan on vaatiminen ja kiukutteleminen, joka jossakin vaiheessa tuottaa aina lopulta tulosta. Äiti tulee pois omista maailmoistaan ja kiinnittää huomionsa lapseen, olkoonkin, että huomio on usein tuskastunutta ja vihaistakin.(Sinkkonen 2001, 45)

4.1.4 Kiintymyssuhteen muuttuminen ja ennuste

Lapsen ja aikuisen välien kiintymyssuhde voi myös muuttua. Ne voivat liittyä keskushermoston nopeaan kypsymiseen lapsen siirtyessä vauvaiästä leikki-ikään ja keskilapsuudesta nuoruusikään. Sekä uhmaikää että murrosikää luonnehtivatkin voimakkaat, vaihtelevat mielialat, oppositionaalisuus sekä ailahtelevuus pienen lapsen riippuvuuden ja isottelun välillä (Sinkkonen 2001, 54).

Vaikka usein todetaankin, että turvallisesti kiinnittyneillä lapsilla on muita parempi ennuste, Sinkkonen (2001, 46) on kuitenkin sitä mieltä, että suuri osa välttelevistä ja ristiriitaisista kiintymyssuhteista on aivan normaaleja. Esim. kulttuurisilla tekijöillä on kiintymyssuhteen kannalta merkitystä: pohjoisessa ollaan tunneilmaisussa selvästi etelää pidättyvämpiä ja nämä kiintymyssuhteet voidaan helposti luokitella vältteleviksi kiintymyssuhteiksi. Sinkkonen (2001, 47) katsookin, että mitään vaaraa tavallisen suomalaisperheen välttelevästi kiinnittynyt lapsi ei ole kokenut.

4.2 Turvattomat kiintymyssuhteet

Kun vältteleminen ja ristiriitaisuus kiintymyssuhteessa on hyvin voimakasta ja äärimmäistä, voidaan puhua ns. turvattomista kiintymyssuhteista. Sinkkonen (2001, 57) tiivistää kirjassaan erinomaisesti turvattomista kiintymyssuhteista. Perheen tunnekylmyys voi näkyä myös lapsen puutteellisena tai olemattomana empatiana. Kun kosketus omiin tai toisten tunteisiin katoaa, häviää myös eläytymiskyky. Tämä vuorostaan lisää epäsosiaalisen ja aggressiivisen käyttäytymisen riskiä (Sinkkonen 2001, 57-58)

4.2.1 Vaikea-asteinen välttelevä kiintymyssuhde

Vaikea-asteinen välttelevä kiintymyssuhde voi syntyä tilanteissa, joissa lapsi joutuu uhraamaan omat tunteensa ja tarpeensa enemmän tai vähemmän totaalisesti. Lasta ei välttämättä uhata tai torjuta, mutta hän joutuu ottamaan liian paljon vastuuta liian varhain. Tällaisesta toisten ehdoilla elämisestä voi jossakin vaiheessa seurata psyykkinen uupumus ja depressio. (Sinkkonen 2001, 57)

4.2.2. Vaikea-asteinen ristiriitainen kiintymyssuhde

Vaikea-asteinen ristiriitainen kiintymyssuhde syntyy jos lasta hallitaan pelolla ja kovalla fyysisellä kurittamisella. Tällöin lapsi mukautuu pakon edessä ja pakonomaisesti toisten tahtoon ja toiveisiin. Pettymys ja raivo hautautuvat jonnekin hyvin syvälle, mistä ne voivat nuoruusiässä tai aikuisuudessa purkautua tilaisuuden tullen silmittömänä väkivaltaisuutena. Vaikea-asteisen ristiriitaisen kiintymyssuhteen ja ahdistuneisuuden välinen yhteys on myös osoitettu melko pitävästi. Lähiympäristön ennakoimattomuus saattaa lapsen mielessä laajentua koskemaan koko maailmaa, joka tuntuu näin uhkaavalta ja pelottavalta. Kodin ihmissuhteiden epävakaa ja intensiivinen malli voi siirtyä muihinkin ihmissuhteisiin, joita sävyttävät voimakkaat, kuohahtelevat tunteet, omistushalu, mustasukkaisuus ja huomiontarve. Tällaiset piirteet yhdistetään usein narsistisiin häiriöihin ja ongelmiin. Hylätyksi ja nöyryytetyksi tulemisen pelko estää olemasta aidosti kenestäkään riippuvainen, koska sisäisen työskentelymallin mukaan toinen osapuoli kuitenkin hylkää jossakin vaiheessa. On siis parempi ehättää edelle ja hylätä toinen ensin. (Sinkkonen 2001, 57-58)

4.3 Organisoitumattomat kiintymyssuhteet

Organisoitumattomasti kiinnittyneillä lapsilla saattaa esiintyä stereotyyppisiä liikkeitä ja tuskaisia irvistyksiä. Lapsi voi paukuttaa päätään lattiaan ilman mitään ymmärrettävää syytä. Organisoitumaton kiintymyssuhde syntyy, kun se aikuinen, jonka pitäisi olla turvanlähde, onkin ajoittain vaarallinen (Sinkkonen 2001, 59). Stressitilanteessa lapsi on mahdottoman tehtävän edessä: hän tarvitsee äitiä, mutta pelkää mennä hänen lähelleen. Kun lähestymis- ja välttämispyrkimys ovat yhtä voimakkaita, lapsi ylikuormittuu ja jähmettyy pystymättä tekemään mitään. Tällä kiintymyssuhde on yhteydessä mm. esikouluikäisten lasten aggressiivisuuteen, mutta yhteyksiä löytyy myös moniin aikuisiänkin psyykkisiin häiriöihin ja sairauksiin.(Sinkkonen 2001, 59-60)

5. Lastenkasvatuskäytännöt

Lastenkasvatus voidaan ymmärtää moninaisiksi vanhemmuuden kautta välittyviksi vaikutuksiksi Näin välittyvät sekä itse halutut että tarkoituksettomasti halutut vaikutteet. Vanhemmat luokitellaan Baumrindin mukaan kolmeen eri luokaan; auktoritatiiviseen, määräilevään ja sallivaan (Kettunen ym. 1997, 79).

Auktorititatiivinen kasvatus perustuu vanhemman aitoon auktoriteettiin, jossa vanhempi pyrkii ohjaamaan lasta rationaalisella tavalla. Aikuisen rohkaisevat lapsiaan ajatusten ilmaisuun ja neuvottelevat heidän kanssaan menettelytavoista, mutta tekevät itse kuitenkin lopullisen päätöksen. He käyttävät myös lujaa kontrollia osoittaakseen eron itsensä ja lasten välillä. He eivät kuitenkaan kahlitse lasta säännöillä (Kettunen & ym. 1997, 80). Tämä kasvatuskäytäntö johtaa siihen, että lapsista tulee itseensä luottavia ja tutkimushaluisia. Vaatimusten asettaminen ja niiden olemassa olon selvittäminen johtaa siihen, että lapsi ymmärtää miksi näin toimitaan ja miksi välillä rangaistaan. Tätä kautta lapsi ymmärtää ja hyväksyy tietyt sosiaaliset säännöt.

Määräilevät vanhemmat kontrolloivat usein lastaan joko uskonnon tai jonkin maallisen auktoriteetin perusteella. Nämä vanhemmat pitävät tottelevaisuutta hyveenä ja suosivat pakottamista ja rankaisemista (Kettunen ym. 1997, 80). Tällä tavoin kasvatettujen lasten sosiaaliset taidot eivät ole kovin kehittyneet. He vetäytyvät helposti sosiaalisista kontaktista ja harvoin tekevät aloitteita. Moraalisissa konfliktitilanteissa usein hakevat ulkopuolelta auktoriteettia päättämään mikä on oikein ja mikä väärin. Spontaanisuus ja aktiivinen uteliaisuus on vähäisempää.

Sallivat vanhemmat kontrolloivat lapsiaan vähän. Lapsen toiveisiin he reagoivat hyväksyvällä tavalla. Rankaisua he eivät käytä. He antavat lapsen säädellä omaa toimintaansa. Hemmottelevat vanhemmat ovat lapsikeskeisiä. He reagoivat lapsen tarpeisiin, mutta vaativat tältä hyvin vähän (Kettunen ym. 1997, 80). Laiminlyövät vanhemmat eivät reagoi lapsen tarpeisiin, eivätkä myöskään ole vaativia. Tällaisten vanhempien lapsilla on vaikeuksia kontrolloida impulssejaan, hyväksyä vastuuta ja toimia itsenäisesti.

6. Isän suhde lapseen

Isän ja vauvan välille syntyy tietenkin myös kiintymyssuhde. Se edellyttää isän ja vauvan yhdessäoloa, mutta on muistettava, että kiintymyssuhteen turvallisuus tai turvattomuus ei nojaa vauvan fysiologisten tarpeiden tyydyttämiseen, vaan turvallisuuden ja läheisyyden tarpeisiin ja siihen, miten aikuinen ottaa vastaan lapsen tunteita (Sinkkonen 2001, 50). Niinpä lapsen suhde voi olla häntä kotona hoitavaan äitiin voi olla välttelevä ja työssäkäyvään isään turvallinen. Isän ja vauvan välinen kiintymyssuhde syntyykin enemmän tai vähemmän äidistä riippumatta. Sille on kuitenkin merkityksellistä sekin, miten äiti hahmottaa isän roolin ja tehtävän (Sinkkonen 2001, 50).

Isän rooli on tullut perheessä entistä tärkeämmäksi naisten astuessa työelämään. Ns. uusi isätyyppi ottaa vastuuta kotiaskareista sekä lastenkasvatuksesta samoin kuin perheen äitikin. Tällaista tapaa kutsutaan jaetuksi vanhemmuudeksi (Kinnunen 1997, 50). Kun perheen isä hoitaa osaa perheen asioista, jää äidillä aikaa enemmän itselleen ja perheelle. Tällä on myös vaikutusta parisuhteeseen, koska sen hoitamiseen jää myös enemmän aikaa (Kettunen ym. 1997, 84).

Haastattelemamme yksinhuoltajaäiti äiti kertoi yllättäen, että isän suhde lapsiin voi myös parantua avioeron myötä. Perheen isä ei osallistunut lasten hoitoon kovin innokkaasti ennen eroa: ” No, aika vähän, että sillon ku kotona harvoin, sillonku oli, ni pakosti osallistu, mutta se oli yleensä aika sellasta ärtynyttä osallistuminen”. Eron jälkeen kuitenkin tilanne äidin mielestä muuttui: ”Että erosta hyviä puolia on se, että se aika on paljon laadukkaampaa kyllä ku joutuu mieski ottaa vastuuta niistä lapsista ni ottaa niitä luokseen, ni must tuntuu , että ne lapset näkee nyt paljon enemmän isää kun ennen , sillon kun oli kotona … tota mä luulen, että se on lapsille paljon mielekkäämpää se tekeminen , että se on ne menee yhdessä pulkkamäkeen ja menee hiihtelemään ja luistelemaan. Tai mitä nyt menevätkään tekemään, muta se on niinku lasten ehdoilla enemmän, eikä vaan se sellasta toisella kädellä hutasten niinku mun mielestä kun sillon ku kotona asu.”

7. Parisuhde ja vanhemmuus

Vanhemmuuden ja parisuhteen välillä on eräänlainen kilpailu (Schmitt 2003, 315). Molempiin kuluu paljon aikaa ja voimavaroja. Kaiken lisäksi parisuhteen odotetaan tukevan vanhemmuutta. Parisuhde vaikuttaa myös lapsenkasvatuskäytäntöihin. Hyvä parisuhde vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin ja jaksamiseen. Turvallisesti kiinnittyneessä parisuhteessa vanhemmat tukevat toisiaan vaikeissa tilanteissa ja auttavat näin toisiaan jaksamaan. Yhteinen kasvatusvastuu helpottaa kummankin osapuolen toimimista perheessä. Yksinhuoltajaperheissä vaikeutena onkin usein se, että ei ole toista vanhempaa tasapainottamassa tilannetta, jossa toisen voimat pettävät (Kettunen ym. 1997, 84)

Äideillä, jotka elävät hyvässä parisuhteessa on havaittu olevan lämmin asenne lasta kohtaan; he rohkaisevat pientä lasta riippumattomuuteen ja ovat muita äitejä harvemmin ärtyneitä (Kettunen ym. 1997, 84). Jos avioliitto on läheinen ja luottamuksellinen, niin äiti suhtautuu vauvaan lämpimämmin ja herkemmin vauvan tarpeita huomioon ottaen (Kettunen ym. 1997, 84). Tämä esiintyy myös vastakkaisena. Jos parisuhde ei toimi, vanhempien toiminta on epäjohdonmukaista ja jopa ajoittain aggressiivista.

Haastattelemamme äiti myöntää, että parisuhde todella vaikuttaa jaksamiseen, lastenkasvatukseen ja perhe-elämään: ”No, kyl se pinna lyhenee et sillonkun esimerkiks paisuhde on huono, niin pinna on todella lyhyt. Et vaikka meilläkään ei ollut mitään riitää, vaan se oli sellasta tyytymättämyyttä siihen yleiseen olemiseen, ni sit se rassaa mieltä sillä tavalla, että pinna on lyhyt, on väsynyt yleensä ja semmonen niinku…kyllä se vaikuttaa sit kaikkeen perheeseen, perhe-elämään, ja just lasten kanssa, et oikeen jaksa keskittyy mihinkää pitkää ehkä.”

8. Sisarusten välinen vuorovaikutus

Sisarusten välinen vuorovaikutus on hyvin näkyvää ja perheissä usein arvostelun kohteena. Usein kuulee sanat: "Älkäähän nyt riidelkö." Sisarusten välisiin riitoihin voi olla useita syitä. Lapset voivat esimerkiksi kilpailla vanhempiensa huomiosta ja omasta arvojärjestyksestään. Onkin tärkeää, että aikuinen on riita tilanteessa puolueeton, jotta lapselle ei synny tilannetta, että toisesta välitetään enemmän kuin itsestä. Riitatilanteita voidaan ehkäistä varaamalla joka päivä aikaa lasten kanssa olemiseen, jolloin leikitään, pelataan pelejä, jutellaan, askarrellaan, ylipäätään ollaan lasten käytettävissä. Tulee varata myös silloin tällöin kahdenkeskistä aikaa kullekin lapselle erikseen. Lisäksi tulee kiinnittää myönteistä huomiota lasten yhteistyöhön ja sovinnossa oloon. Satunnaiset riidat opettavat lapsia itse ratkaisemaan pulmatilanteitaan. (Mannerheimin lastensuojeluliitto 2004)

Vaikka sisarukset riitelisivät sisällä keskenään, pihalle mennessään he puolustavat toisiaan kiihkeästi riitojen uhatessa. Toisella lapsella on usein helpompaa hiekkalaatikkoleikeissä, sillä vanhempi sisarus on jo hankkinut sosiaalisen paikan. Sen vuoksi nuoremman sisaruksen joutuminen kiusatuksi on harvinaisempaa. (Paananen 1990, 58)

Sisarkateus on yleistä, sillä useimmiten esikoinen hakee vielä rajojaan ja tarvitsee huomiota, kun perheeseen tulee lisäystä. Esikoinen pettyy kun häntä ei huomatakaan kuten ennen ja alkaa toimia pikkuvauvan tavoin. Siten esikoinen saa negatiivista huomiota ja hän nauttii siitä kun aiheuttaa vanhemmille ylimääräistä työtä. Kateuden hallitsemiseksi olisi eduksi, että äiti viettäisi aikaa esikoisen kanssa samalla kun isä hoitaa uutta tulokasta. Esikoisen kateus vähenee, kun hän saa itse osallista tärkeisiin töihin yhdessä äidin kanssa. (Paananen 1990, 153-155)

9. Työ ja vanhemmuus

Suomessa naisten työssä käynnillä on pitkät perinteet verrattuna moniin muihin maihin. Työssä vietetty aika on aina pois perheen yhteisestä ajasta. Työajoilla ja sen vaativuudella ja haasteellisuudella on tutkimuksessa todettu olevan jonkin verran yhteyttä perheen kasvatuskäytäntöihin (Kinnunen 1997, 46).

Työssä koettu hyvinvointi vaikuttaa vanhemmuuskäyttäytymiseen. Jos työnteko tuottaa ahdistusta, sitä vähemmän perheissä on lapsikeskeisiä kasvatuskäytäntöjä eli jaksamista rohkaista lasta ja ottaa lapsen mielipiteitä huomioon (Kinnunen 1997, 56). Lapsikeskeinen kasvatus on myös vähäisempää vanhemmilla, jotka kokevat perheen häiritsevän heidän työntekoaan (Kinnunen 1997, 56). Myös erilaiset työpaineet vievät voimia ja halun keskustella ja viettää aikaa lapsen kanssa. Hyvinvointi työpaikalla ja työyhteisössä auttaa siis myös jaksamaan perheen kanssa.

Koska työllä nähdään olevan vaikutusta perheen ja lasten hyvinvointiin, tulisi yhteiskunnan tukea perheiden ja etenkin vanhempien jaksamista työssä sekä perheessä. Nykyisellään olevat vanhempienlomat ja hoitovapaat ovat hyvä esimerkki siitä, millaista tukea perhe ja vanhemmuus kaipaavat. Olisi kuitenkin tärkeää huolehtia myös siitä, että tällaiset vaihtoehdot olisivat kaikille yhteiskuntaluokasta riippumatta mahdollisia vaihtoehtoja, eivätkä jäisi vain hyvin toimeentulevien etuoikeuksiksi. Olisi myös hyvä tukea mahdollisuutta osapäivätöihin, jolloin perhe saisi taloudellista vakautta, sekä enemmän yhteistä aikaa kuin kokopäivätöissä olevilla.

LÄHDELUETTELO

Kettunen, N., Krats, S., Kinnunen ,U. (1997). Parisuhde ja lasten kasvattaminen. Teoksessa L. Pulkkinen (toim.) Lapsesta aikuiseksi. Helsinki: WSOY. 74-89.

Kinnunen, U. (1997). Työn ja perheen vuorovaikutus. Teoksessa L. Pulkkinen (toim.) Lapsesta aikuiseksi. Helsinki: WSOY. 46-58.

Mannerheimin lastensuojeluliitto. [Viitattu 3.4.2004]. Mitä teen? Lapsi riitelee sisarustensa kanssa. Saatavilla www -muodossa: <URLhttp://www.mll.fi/kasvattajan_tietokulma/kasvatusvinkkeja/neuvoja_pienten_lasten_kasvatusp/riitelee_sisarustensa>.

Ohranen, M. (1997). Naisen työura ja persoonallisuus. Teoksessa L. Pulkkinen (toim.) Lapsesta aikuiseksi. Helsinki: WSOY. 59-73.

Paananen, S. (1990) Perhe kuin joukkuepeli. Keuruu: Otava

Pulkkinen, L. (1997). Kasvaminen aikuiseksi. Teoksessa L. Pulkkinen (toim.) Lapsesta aikuiseksi. Helsinki: WSOY. 14-28.

Pulkkinen, L. (1997). Sosiaalinen kehitys lapsuudessa ja nuoruudessa. Teoksessa L. Pulkkinen (toim.) Lapsesta aikuiseksi. Helsinki: WSOY. 29-44.

Salo, S. (2003). Kiintymyssuhteen merkitys elämänkaaren aikana. Teoksessa Jari Sinkkonen (toim.) Pesästä lentoon. Kirja lapsen kehityksestä kasvattajalle. Helsinki: WSOY.

Schmitt, F. (2003) Riittävän hyvä vanhemmuus. Teoksessa Jari Sinkkonen (toim.) Pesästä lentoon. Kirja lapsen kehityksestä kasvattajalle. Helsinki: WSOY.

Seppälä. N. (2000). Yhteispelillä lapsen parhaaksi. Perhebarometri 2000. Helsinki: Väestöliitto Väestöntutkimuslaitos.

Sinkkonen, J.(1995). Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä. Juva: WSOY.

Sinkkonen, J. (2001). Lapsen puolesta. Helsinki: WSOY.