Kuka minä olen?

  
 

Synnyin perheemme esikoiseksi äitini kotikaupungissa Porissa toukokuussa 1968, vaikka perheemme asui tuolloin Kauhavalla. Isän puolen sukujuureni palautuvat Kuhmoon. Lapsuuteni ynnä nuoruuteni vietin eri puolilla Suomea, koska isän lentäjänura ilmavoimissa vaati muuttamista: matkan varrelle jäivät Kauhava, Rovaniemi, Pori, Tikkakoski ja Hyrylä. Vuonna 1984 muutimme Kouvolaan, jossa kävin lukioni. Syksyllä 1988 aloin opiskella teologiaa Helsingin yliopistossa.

Peruskoulutukseltani olen uskonnon ja historian aineenopettaja, missä roolissa toimin lukuvuoden 1995-1996 entisessä koulussani Kouvolan Lyseon lukiossa. Sitten lähdin tutkijan uralle, minkä starttasin Kirkkojen Maailmanneuvoston ekumeenisen stipendin turvin Bangaloressa, Etelä-Intiassa. (Teologian maisterin tutkintoon kuuluvan pro gradu -tutkielman olin laatinut sveitsiläisen Emil Brunnerin teologiasta, mutta jatko-opinnot halusin suunnata intialaiseen kontekstuaaliseen teologiaan. Syy oli yksinkertaisesti siinä, että hindulaisuus oli jäänyt askarruttamaan Aasiaan tekemäni reppumatkan jälkeen.)

Intiassa vietetyn stipendiaattivuoden jälkeen aloitin työt Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksella, jossa työskentelin niin tutkijana kuin assistenttina muutaman vuoden. Lukuvuoden 1998–1999 vietin tosin Hampurissa Saksan Evankelisen kirkon stipendiaattina. Papiksi minut vihittiin marraskuussa 2000, jolloin toimin dogmatiikan assistenttina. Elokuussa 2004 siirryin Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokselle, jossa toimin uskonnondidaktiikan yliopistonlehtorina aina marraskuuhun 2010.

Keväällä 2004 minut nimitettiin dogmatiikan dosentiksi Helsingin yliopistoon. Dogmaatikon identiteetin puitteissa olen osoittanut uskontotieteellisiä taipumuksia. Olen tutkinut uskontojen kohtaamiseen liittyviä kysymyksiä, joten kristinuskon ohella olen pyrkinyt perehtymään ennen muuta Etelä-Aasian uskontoihin. Hyvän kuvan tutkimusintresseistäni saa lukemalla artikkelikokoelmani Guru Jeesus: Tutkielmia hindulaisuudesta ja kristinuskosta (Helsinki: STKS, 2006).

Kiinnostukseni kohteisiin kuuluu myös katolinen kirkko sekä siihen liittyvät uusimman ajan kysymykset. Tämä niveltyy saumatta eksoottisempiin tutkimusteemoihini, sillä uudistusmielisen Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) jälkeen katoliset teologit ovat pohtineet hyvinkin monitahoisesti ja usein myös ennakkoluulottomasti kristinuskon ja muiden uskontojen suhdetta sekä kristittynä olemista maailman eri kulttuureissa. Katolinen kirkko on vahvasti läsnä esimerkiksi Aasiassa ja paikalliset teologit ovat kehitelleet monia teologioita vuoropuhelussa paikallisten uskontojen kanssa. Siihen keskustelukenttään liittyy väitöskirjani An Emerging Cosmotheandric Religion? Raimon Panikkar's Pluralistic Theology of Religions (Leiden & Boston: Brill, 2005). Väitöskirjan kansainvälinen versio julkaistiin tyypilliseen tapaan vasta pari vuotta väitöksen jälkeen, joten väitöstilaisuudessa tammikuussa 2003 käsillä oli omakustanne.

 

Toimiessani muutaman vuoden uskonnondidaktikkona löysin useita kiinnostavia rajapintoja systemaattisen teologian, uskontotieteen ja kasvatustieteen välisestä maastosta:
- Huomasin narratiivisen teologian tarjoavan hyvän taustateorian koulun uskonnonopetukseen ja laajemminkin uskontokasvatukseen, joten korostin opetuksessani Raamatun kertomusten keskeistä merkitystä varsinkin pieniä lapsia opetettaessa. Kristinusko(st)a opitaan kertomusten kautta, sillä kristittynä oleminen ei ole niinkään sitoutumista oppilauseisiin kuin oman elämän elämistä suhteessa Raamatun kaanonissa avautuvaan Jumalan suureen kertomukseen. Koska uskonnolliset traditiot ovat yleensä vahvasti narratiivisia, uskontojen maailmaa laajemminkaan ei voi lähestyä vain abstraktion ja opin näkökulmasta.
- Kriittinen pedagogiikka on perusintressiltään samankaltainen kuin vapautuksen teologia, joten aikamme haasteiden kohtaamisessa tärkeä emansipatorinen tiedonkäsitys löytyy niin kasvatusfilosofian kuin teologian kentältä. Kristinuskon peruskertomus on liberatiivinen: se kertoo Jumalasta, joka vapauttaa kansansa. Uskonnonopetuksella voi olla siksi kriittinen funktio yhteiskunnassa.
- Uskontodialogin merkitystä ei monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa voi sivuuttaa. Koulu on yksi konkreettinen paikka ruohonjuuritason dialogille - siihen, että opitaan elämään yhdessä eri tavoin ajattelevien ja uskovien kanssa.

 

Vuoden 2010 lopulla otin askeleen akatemiasta kirkkoon. Olen aina mieltänyt teologin tehtävän enemmän tai vähemmän sitoutuneeksi/yhteisölliseksi tehtäväksi. Työlläni piispainkokouksen kansliassa voin palvella omaa kirkkoani, joka on Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Ekumeenisena teologina haluan nähdä oman työni kuitenkin osana maailmanlaajuista kristikuntaa, joka elää suurta murrosta: samaan aikaan kuin pohjoisen kirkot painivat monien ongelmien kanssa, etelässä kristinusko kasvaa ja kukoistaa. Kirkollisen virkani ohessa olen yhä dogmatiikan dosentti, joten yliopistollinen elämä ei ole kokonansa jäänyt taakse.


Teologian ja uskontojen värikkään maailman lisäksi kiinnostukseni kohteisiin lukeutuvat niin kirjat ja musiikki kuin pyrkimys tarkastella maapalloamme eri näkökulmista mahdollisuuksien mukaan.

 

Olennainen ulottuvuus elämässäni on isän rooli, sillä minulla on kolme lasta: Aukusti (s. 1998), Eemeli (s. 2005) ja Hilma (s. 2010). Vaimoni Nina Jokiniemi on paitsi farmaseutti myös teologian maisteri. Hän on kotoisin Pohjois-Karjalasta.