Sipilä Valta yliopistossa

Akateemisesta johtamisesta

Jorma Sipilä Valta Yliopistossa. Vastapaino 2007

Yhteiskuntapolitiikka 2/2008, 217-220

Olin lukenut aika paljon ennakkokommentteja ennen kuin pääsin lukemaan Jorma Sipilän kirjaa. Lisäksi minulla on tiettyjä ennakkokäsityksiä: tunsin Jorman hyvin 1960-luvulla kun hän oli samassa työpaikassa kuin minä, eli Helsingin yliopiston Sosiaalipolitiikan laitoksella. Sitten hän alkoi liikkua enemmän kuin minä: Tampereella, Joensuussa, Sosiaaliturvan keskusliitossa, Jyväskylässä ja palasi lopulta Tampereelle. Todettakoon, että nyttemmin sellainen akateeminen ura, jossa välillä ollaan yliopiston ulkopuolella on paljon hankalampi. Jorman opinnäytteet ja hänen julkaisutoimintansa eivät olisi tehneet hänen paluutaan yliopistoon kovin helpoksi nykyään (muistan että hänen lisensiaattityönsä alkoi kysymyksellä: Miksi sä kirjoitat toisesta kirjasta toiseen kirjaan? Tai jotain sellaista). Kansainväliset refereejulkaisut ovat ainoat autuaaksitekevät, jopa niin että väittäisin tieteellisten aikakauslehtien elävän pelkästään sen varassa että ilman niitä uralla eteneminen ei ole mahdollista. Ja jotta artikkeli menisi läpi, sen täytyy noudattaa tiettyä formaattia: paljon viittausta aikaisempaan tutkimukseen, melko vahva koulukunta- ja oppiainesitoutuneisuus, melko spesifi ahe. Laajamittaiset, yleistajuiset, hyvin kirjoitetut, mutta omalla äidinkielellä kirjoitetut tekstit eivät tuo lisämeriittiä, ei myöskään vaikkapa internet-materiaalien tuottaminen, blogeista nyt puhumattakaan (toisaalta internet-julkaiseminen tuottaa hankaluuksia jos haluaa saada tekstejään myös paperille…).

Sipilän kirjan lähtökohtana on se, että hän päätti ryhtyä kirjaamaan osallistumiskokemuksiaan päiväkirjamuodossa tullessaan tiedekunnan dekaaniksi ja sitten ”yllättäen” vararehtoriksi ja rehtoriksi. Tarkoituksena oli selvittää mitä on valta ja vallan käyttö yliopistolla. Itselläni on paljon vähemmän kokemusta vallasta yliopistolla. Olen ollut professorina ja laitoksen johtajana sekä vetänyt projekteja. Dekaaniksi en ole halunnut (eikä minua ole pyydetty!). Meidän tiedekunnastamme ei Helsingin yliopiston rehtoriksi nousta, vaikka haluja olisikin. Mutta olen osallistunut joihinkin kapinaliikkeisiin joiden tarkoituksena on vastustaa valtaa yliopistolla tai yliopistoon kohdistuvaa pakkovaltaa, viimeisimpänä ns. UPJ-hanke. Uskon ymmärtäväni kohtuullisen hyvin miten hankalaa on käyttää valtaa yliopistolla, varsinkin kun itse tiedän millaisiin minuun kohdistuviin määräyksiin varmasti en aio suostua.

Kirja on sillä tavalla näköinen ja odotusten mukainen, että huolimatta Sipilän aikaisemmasta radikalismista ja edelleenkin hyvin kriittisestä suhtautumisesta hyvinvointivaltion purkamiseen, niin se on vaisu, hillitty ja kohtelias (tai niin kuin hänen sihteerinsä kuvasi ”realistinen, järkevä, viileä, asiakeskeinen, pidättyväinen”). Siinä ei käsitellä ketään eikä mitään kovin ilkeästi, paitsi joitakin ikäviä professoreita ja turhia hössöttäjiä. Jopa Raimo Sailasta kohdellaan silkkihansikkain (Sipilä uskoo siihen mitä Sailas hänelle vakuuttaa).

Aika monet Sipilän kirjan lukijoista ovat jollain tavoin pettyneet. Niin minäkin, osittain. Oletan että syynä on se, että odotukset on asetettu liian korkealle. Kirja ei ole (tarpeeksi) henkilökohtainen eikä konkreettinen. Ns. havaintopäiväkirjamuistiinpanot ovat kaikkea muuta kuin päiväkirjamuistiinpanoja: yleisiä ja epämääräisiä pohdiskeluja ilman konkreettista sisältöä. Toisin sanoen, se ei ole kunnollista osallistuvaa havainnointitutkimusta. Sipilä perustelee tätä sillä, että kuvattavat asiat olisivat olleet niin kamalia että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Siis ilmeisesti ihmisiin liittyviä. Nyt tämä puoli jää melkein kokonaan pois, vaikka se on siis tärkeä osa johtamista. Tulee valituksia, ilmiantoja, lokaa, ja tähän on otettava kantaa. Olisi ehkä kuitenkin ollut hyvä, että Sipilä olisi konkretisoinut tätä puolta koska nyt vallankäytöstä jää kovin kaunisteltu kuva. Ehkä tärkein havainto on se, että alussa Sipilän mielestä johtaminen tapahtuu ilman kunnollisia perustietoja, jatkuvassa kaaoksessa kun taas lopussa hän kokee jo hallitsevansa paremmin omaa ajankäyttöä. Samalla tylsyyden ja toiston kokemukset vähenevät (toisin sanoen, valta ottaa haltuunsa ja alkaa janottaa). Suoranaista osallistuvaa havainnointia jossa metodisesti havainnoitaisiin jotain tapahtumaa ja yritettäisiin tulkita sitä, ei kirjasta löydä. Sen sijaan joitakin epäonnistuneiden ja onnistuneiden prosessien jälkikäteiskuvauksia löytää. Konteksti, eli yliopistojen kurjistaminen 1990-luvun puolivälistä olisi ollut ehkä hyvä mainita.

Sipilä ymmärtää tietysti rehtorin asemaa paljon paremmin ja näkee että yliopiston ”johtaminen” on välttämättömyys. Toisaalta hän vastustaa edelleen tiukasti New Public Managementia ja tulosjohtamista (MBR, management by results) eli sitä järjestelmää vastaan jolla yliopistoja itseään on viimeiset 10-15 vuotta johdettu. Itse asiassa juuri tässä hän on suorastaan epäjohdonmukainen: MBR on mahdoton, mutta jonkunlainen yhteys maksettujen resurssien ja tulosten välillä täytyy kuitenkin olla, samoin kuin työntekijöitä koskeva arviointi, sanoo Sipilä. Ainoa vaihtoehto arvioinnille olisi Sipilän mielestä se, että kaikille pitää antaa samat arvosanat ja kaikista pitää tehdä professoreita. Kuitenkin se mistä UPJ:ssä oli pitkälti kysymys, olivat kriteerit joilla arviointi tehdään (sekä työmäärä joka siihen menee!). Alun perin kriteerit olivat avoimesti ei-akateemisia. Taistelun tuloksena niistä tuli enemmän akateemisia. Nyt näyttää siltä, että käytännön sovellutuksessa ollaan siirtymässä taas pois akateemisista kriteereistä. Ja itse järjestelmä on osoittautunut aivan niin hankalaksi ja byrokraattiseksi kuin alun perin pelättiin. Kaikki uudet työntekijät on arvioitava, arviointi kestää pitkään ja on täysin mahdollista että lyhytaikaiset pätkätyöläiset voivat joutua maksamaan osan jo maksetusta palkasta takaisin, jos heidät on arvioitu ”väärin”. Toisin sanoen, edes tutkimusapulaisten palkasta ei enää voi sopia vapaasti ja saadun rahoituksen reunaehtoja noudattaen.

Johtamisesta kirjassa puhutaan muutenkin huolestuttavan yleisesti ja paljon. Sipilä on ehdottomasti sitä mieltä, että yliopisto on niin monimutkainen organisaatio että sitä pitää johtaa tehokkaasti ja kalliisti, so. maksaa johtajille hyvää palkkaa ja antaa heidän ”johtaa”. Helsingin yliopistossa toteutetaan tänä vuonna uusi kansainvälinen opetuksen arviointi jonka teemana on opetuksen johtaminen. Opetuksen johtaminen? Haloo: mitä se voisi olla? Uusinta uutta on Helsingin yliopistossa erottaa toisistaan akateeminen johtaminen ja ”asia”johtaminen ja pohtia näiden yhteyksiä ja eroja. Jos hallinnossa siis johdetaan asioita, niin mitä akateeminen johtaminen on?

Itse kuulun niihin jotka ovat allergisia termille johtaminen. En usko että johtamisesta on todellakaan yliopistolla paljoa hyötyä siinä mielessä että johtaminen ymmärretään vaikkapa yhä suurempana puuttumismahdollisuutena siihen mitä laitoksilla tehdään, miten tutkimusta ja opetusta toteutetaan, miten sitä rahoitetaan. Yliopiston ”tehtävä” on siinä mielessä paradoksi, että jos yliopistolle asetetaan ”tehtävä” (vaikka väitöskirjojen tuottaminen) ja edellytetään että se toteuttaa tätä tehtävää, ja toteutusta vieläpä arvioidaan, niin on varmaa että metsään mennään. Yliopiston tehtävä toteutuu vain ja ainoastaan vapaan tutkimuksen ja opetuksen kautta. Tätä Sipiläkin koko ajan korostaa.

Tämä on siis yliopiston perusparadoksi. Edelleenkin arvostamme eniten sitä, että eteväksi tunnettu tutkija/opettaja kerää ympärilleen joukon lahjakkaita oppilaita, joita hän innostaa tekemään hyvää tutkimusta ja antaa heille tähän edellytyksiä, resurssien ja opetuksen muodossa. Opettajan ”luonnollinen” auktoriteetti perustuu vain ja yksinomaan siihen että oppilaat voivat arvostaa häntä tiedemiehenä tai -naisena. Toisaalta juuri tämän arvostuksen avulla hänellä on mahdollisuus saada resursseja. London Review of Booksissa kuvataan tilannetta jossa Cambridgen yliopisto pystytti uuden laboratorion neljän nobelistin ympärille: heille annettiin riittävä rahoitus ja kullekin oma osasto. Muuta ei tarvittu: tämä yksikkö on jo tuottanut seitsemän nobelistia lisää. Tuoreessa sosiologien elämäkertoja käsittelevässä kirjassa (Deflem: Sociologists in a Global Age) kuvataan useammin kuin kerran sitä miten tärkeää nuorelle lahjakkaalle opiskelijalle on ollut päästä ryhmään jossa on ollut riittävä joukko todella eteviä tutkijoita. Tällaisia löytyy valitettavasti vain USA:sta ja mahdollisesti Englannista. Kaikille kuitenkin juuri tämä kokemus on ollut aivan olennainen ja leimaava heidän uransa kannalta. On selvää, että jos Euroopassa ei pystytä samaan niin eurooppalaisista yliopistoista ei koskaan tule paikkoja jotka jäävät lähtemättömästi opiskelijoiden mieleen, aivan riippumatta siitä, kuinka paljon niitä on johdettu. Suomessa ehkä vastaavia kokemuksia on joistakin tutkimusryhmistä. Sen sijaan en ole kuullut että erilaiset keinotekoiset huippututkimusryhmät olisivat muodostaneet tällaisia tutkimusmiljöitä.

Sipilä myös sanoo, että nyttemmin kiinnitetään huomiota yhteistyökykyyn eikä valita professoreiksi enää ihan ketä tahansa. Tämä ei ole onneksi totta. Yhteistyökyky ei ole eikä sen pidäkään olla valintakriteeri. Ja professorien valitseminen on melko tiukasti säädelty prosessi, jonka ohjailu ei ole helppoa. Mutta professoriksi valittavalla pitäisi olla oppilaita ja seuraajia. Ja hänelle pitäisi voida taata riittävät resurssit. Tämä on suomalaisten ja yleensä eurooppalaisten yliopistojen ongelma: rekrytoidaan liikaa keskinkertaisuuksia eikä taata tarpeeksi resursseja.

Ja toinen asia joka nostaa ihoni kananlihalle on se että Sipilä, samoin kuin Niiniluoto, - kaksi etevää ja järkevää tiedemiestä - ovat täysin omaksuneet ajatuksen, että koska valtiovalta rahoittaa yliopistoja, niin sillä on täysi oikeus vaatia rahoilleen vastinetta. Siis antavat VVM:n puhua heidän suullaan! Näin ei ollut aikaisemmin ja saattaa olla että juuri tämä vastineen vaatiminen on se tekijä joka on eniten vahingoittanut yliopistoja. Ainakin se on ilmeisessä ristiriidassa yliopistojen perustuslaillisen autonomian kanssa. Tätä ristiriitaa on taas selitetty niin että yliopistot ovat valtion tilivirastoja, joten valtiolla on oikeus valvoa niiden rahankäyttöä. Aivan, mutta antaako tämä rahankäytön valvonta oikeuden valvoa ja ohjata (”johtaa”) niiden toimintaa? Vastaus on mielestäni ei. Sipilä kertoo vielä vähän myöhemmin mitä tämä OPM:n mielestä tarkoittaa: yliopistojen velvollisuus tuottaa asiantuntijoita, tutkimuksen velvollisuus tuottaa kansainvälisiä innovaatioita ja yliopistoilla on alueellinen merkitys. Miksi meidän pitäisi hyväksyä tällaisia tavoitteita? Yksikään niistä ei ole yliopiston toiminnan ja autonomian kannalta ensisijainen, vaan sivutuote.

Sipilän mielestä yliopistossa keskeistä on opettaminen ja keskeinen tuotos on yliopiston läpikäynyt ”alumni” eli entinen opiskelija. Olen itse eri mieltä. Minulle yliopistossa on keskeistä tutkiminen ja kirjoittaminen ja keskeinen tuotos on se tutkimus jota siellä syntyy. Luultavasti on niin, että paras tulos saataisiin, jos suurimmasta osasta Suomen yliopistoja tehtäisiin alemman tason ammattikorkeakouluja ja niissä koulutettaisiin ihmisiä suhteellisen nopeasti ammatteihin joiden tarve vaihtelee melko nopeasti. Ja sitten meillä olisi ehkä kaksi varsinaista, hyvin resurssoitua tutkimusyliopistoa jotka vastaisivat yliopiston tärkeimmästä tehtävästä eli korkeatasoisesta tutkimuksesta (ja joihin kaikki haluaisivat päästä). Nyt parhaat ja parhaiten resurssoidut yliopistot yrittävät luoda tällaisia järjestelmiä yliopistojen sisälle ja Suomen akatemialla on akatemiaprofessuurinsa. Mutta ne eivät ole toimivia yhteisöjä. Akatemian tutkimusprofessorit eristäytyvät pahimmillaan laitosympäristöstään kokonaan. Ja ammattikorkeakoulut päinvastoin pyrkivät pidentämään tutkintojaan ja muuttumaan yliopistoiksi. Kohta meillä on niin korkeasti koulutettuja sairaanhoitajia ja vanhusten hoitajia ettei heidän sovi enää henkilökohtaisesti koskea potilaaseen!

Sipilän NPM-kritiikki on erinomaista. Hän voi kokemuksen rintaäänellä todeta, että OPM:n käyttämät tulostavoitteet ovat vahingoksi yliopistojen toiminnalle. Ne ovat osoittaneet myös sen, että yliopistoihmiset ovat helposti ohjattavissa (=lahjottavissa) kun heille tarjotaan rahaa joka on mitä mahdottomimmilla tavoilla sidottu. Omalla laitoksellani on sosiaalityön yksikkö jonka työntekijät juoksevat jokaisen erikoiskoulutukseen tarjotun pikkurahan perässä mutta samalla yrittävät keinotekoisesti hyödyntää yliopiston akateemista pääomaa. Yliopistot tuottavat keskinkertaisia tohtoreita mahdollisimman pienin kustannuksin. Ja haemme rahaa tutkimushankkeisiin joiden hallinnointi vie niistä pääajan (EU-hankkeet) tai hankkeisiin jotka eivät vastaa omia intressejämme (tai sitten huijaamme tilaajaa luulemaan saavansa tilatun tutkimuksen kun teemmekin itse aivan muuta).

Sipilä kertoo kysyneensä Raimo Sailakselta syntyikö OPM:n laskentamalli VVM:n vaatimuksesta, mutta Sailas oli tämän kiistänyt. Itse en usko hänen kiistämisiään. Tai sitten kyseessä on ns. alistumisen logiikka: alisteinen hallintoelin kehittää järjestelmän jonka se tietää vastaavan ylemmän elimen toiveita. Sailaksen ei siis tarvinnut kirjoittaa edes muistiota: alaiset tiesivät muutenkin mitä hän halusi.

Kirjasta käy ilmi myös se mielenkiintoinen seikka että Säätiömalli (siis nykyinen Innovaatioyliopisto) on ollut esillä jo tasan kymmenen vuotta sitten, TKK:n aloitteesta. Näin ajatukset elävät ja muhivat.

Sipilä kysyy mistä johtuu että Helsingin yliopisto on maan paras. Hän kiistää sen vastauksen jonka mukaan kyse on yliopiston koosta: mitä suurempi sen parempi. Sen sijaan yliopistolla on parhaat perinteet, eniten akateemista pääomaa (siis parhaat professorit!), ja riittävät verkostot samalla paikkakunnalla. Oma lisäykseni on, että Helsingissä on myös eniten vapaita resursseja joten meillä on hiukan enemmän liikkumavaraa. Ja meillä pidetään tutkimusta arvossaan. Ainakin vielä. Kuitenkin nurkan takana on koko ajan yliopistojen karvalakkimalli: mahdollisimman paljon tutkintoja mahdollisimman vähällä rahalla ja henkilöstöllä, tutkimuksen tason ja määrän kustannuksella.

Eräs merkittävimpiä teoreettisia malleja, joka näkyy toteutuvan erittäin monessa yhteydessä on ns. vangin dilemma: kun toisistaan tietämättömät rikolliset saadaan houkuteltua tunnustamaan, vaikka heidän kannattaisi ehdottomasti pitää suunsa kiinni. Ja tämä johtuu vain siitä, että heillä on pieni mahdollisuus saada hiukan enemmän etua. Yliopistoissa tämä malli toimii kuin unelma. Raimo Sailas ja OPM ovat poliiseja, jotka huijaavat suomalaiset yliopistot ”tunnustamaan” eli juoksemaan pienten etuuksien perässä, kun jos kaikki pitäisivät kiinni vapaudestaan, niin Sailas saisi vain raastaa hiuksiaan. Jorma Sipilän kirja kuvaa, miten tämä prosessi käytännössä toimii, eli miten huippututkijatkin saadaan koukkuun!

Alkuun