Juha Siltala: Psykohistorian metodologisia kysymyksiä

PSYKOHISTORIAN METODOLOGISIA KYSYMYKSIÄ

Tämä oppikirja-artikkeli pyrkii vastaamaan kaikkein yleisimpiin kysymyksiin ja vastaväitteisiin, joita psykoanalyysin soveltaja ihmis- ja yhteiskuntatieteissä kohtaa. Sitä vastoin se ei voi antaa tyhjentävää työkalupakettia psykoanalyysin soveltamiseen, ainoastaan rohkaista yhdistämään elävää kokemusta luettuun aineistoon ja teoriaan itsereflektiivisellä tavalla. Oman metodiopin puuttuminen johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei psykohistoria ole oma tieteenalansa vaan tarkoittaa yhteiskunta- ja kulttuuritutkimuksen herkistymistä kokemisrakenteiden kerrostuneisuudelle ja kokemusten välityttymiselle tunneladattujen fantasioiden kautta.

1. Kohteena kerrostuneet tunnekaavat

Kun olen antanut määritellä itseni psykohistorioitsijaksi, olen tarkoittanut "psyko"-etuliitteellä sekä pyrkimystä soveltaa systemaattisia käyttäytymistieteellisiä teorioita dokumenttipohjaiseen tutkimukseen että tuottaa tutkimuksella yleistettävissä olevaa käyttäytymistieteellistä tietoa eikä vain rekonstruoida idiosynkraattista tapahtumahistoriaa. Psykoanalyysi on tässä yhteydessä tarkoittanut sekä eläytyvää tutkimusotetta että käyttäytymistieteellisen tiedon varantoa.

Mutta jos kerran pyritään hakemaan lainalaisuuksia ja toistuvuuksia, eikö lähtökohdaksi pitäisi silloin ottaa "uusien tieteiden" ihmiskuva? Eikö freudilaisuus ole jo vanhentutta, epätieteellistä oppia, joka elää enää vain kansanomaisessa psykokulttuurissa uskonnon yksilöllisenä korvikkeena?

Psykoanalyysi ei kuitenkaan viittaa pelkästään Sigmund Freudin kirjoituksiin sata vuotta sitten vaan tutkijan omakohtaista, jatkuvasti elävää koostetta dynaamisesta piilotajunnasta, Freudin rakenne- ja viettipsykologiasta, objektisuhdeteorioista ja minäpsykologiasta sekä niihin pohjaavasta ryhmädynamiikasta sekä kiinnittymis- ja vauvaobservaatiotutkimusten tuloksista.

Kliinisen psykoanalyysin eristyminen muista tieteista vain kahdenvälisissä hoitosuhteissa saadun tiedon varaan tosin johti sen eristyksiin nopeasti edistyneestä aivotutkimuksesta, kognitiotieteestä ja evoluutiopsykologiasta, mutta niin ei asiallisesti olisi tarvinnut käydä. Psykoanalyysi olisi leirimentaliteetistaan luopumalla voinut sisällyttää itseensä juuri ne havainnot, joihin vedoten sitä viime aikoina ollaan oltu julistamassa aikansa eläneeksi.

Psykoanalyytikot torjuivat pitkään esimerkiksi vauvaobservaatioista ja etologiasta lähteneen kiinnittymistutkimuksen akateemisena behaviorismina, vaikka se jos mikä osoitti todeksi varhaisten elinvuosien mallintavan vaikutuksen myöhempään elämään. Hoivasuhteen luotettavuus näyttäisi periytyvän polvesta polveen ja äitien tapa kertoa omasta lapsuudestaan näyttäisi varsin vahvasti korreloivan heidän omien lastensa kokemaan turvaan. Lapset oppivat käsittelemään tunteitaan kiinteässä yhteydessä hoivaajaan, mikä vasta mahdollistaa hyväksymisen vertaisryhmään. Vertaisryhmä ei ole primaarisosialisaation vaihtoehto vaan varhaishoivan laatu näyttäisi jatkuvan ryhmäkokemuksen laatuun. Ryhmä voikin symboloida äitiä ja äiti ryhmää.

Traumatologia puolestaan on todistanut, etteivät varhaiset järkytykset murenna vain mieltä - stressihormonin (kortisolin) hyöky sekoittaa välittäjäaineiden (serotoniinin, vasopressiinin, dopamiinin) tasapainon, mikä saa stressireaktion myöhemmin laukeamaan pienestäkin kuormituksesta aivan kuin kyseessä olisi yhtä suuri vaara kuin alkuperäisessä avuttomuuskokemuksessa (joka on saattanut olla myös pitkä riippuvuus ei-responsiivisesta ympäristöstä, ei pelkästään hetkellinen katastrofi). Ihmisaivojen alttius ympäristövaikutuksille lapsuudessa tekee ne alttiiksi myös traumoille. Tätäkin pidettiin pitkään ei-psykoanalyyttisena havaintona, vaikka se vahvisti psykoanalyysin keskeisen teesin tiedostamattomasta toistamispakosta.

Ihmislajin evoluutiovirhe on yrittää hallita traumaattista uhkaa toistamalla siihen johtanutta tilannetta - panemalla toiset kärsimään sama tuska tai hankkiutumalla itse siihen yhä uudestaan. Toiset pakotetaan jakamaan oma olotila projektiivisella identifikaatiolla ja ottamaan omat kielletyt tunteet omikseen, jos elämästä on puuttunut ymmärtävää kannattelua; ymmärtävän vastaanoton turvin tunteet olisi voitu symboloida yhteiselle kielelle tarvitsematta panna niihin liittyviä ristiriitoja yhä uudestaan näyttämölle.

Traumatologia ja kiinnittymistutkimukset osoittavat ainakin sen, ettei ihmisen mieli ole tyhjä taulu, jonka kulttuurivaikutteet vapaasti täyttäisivät tai tyhjentäisivät. Mutta trauma tai kiinnittymishäiriö ei liioin lopullisesti määrää ihmisen elämänkulkua, kuten "uusien tieteiden" tulkit toisinaan yksioikoisesti olettavat. Ihmismieli voidaan ymmärtää stokastiseksi malliksi, jossa tietyntyyppiset toistuvat kokemukset kertyessään muuttuvat havainto- ja tunnerakenteiksi ja mallintavat uusia kokemuksia entisten mukaan. Vaikka psyykkisellä rakenteella on vastineensa hermoradoissa ja synapsien välittäjäaineissa, prosessi ei ole peruuttamaton. Selviytymiskokemukset voivat voittaa depression ja opitun avuttomuuden, jotka ilmenevät aina immuniteettijärjestelmässä asti. Ihminen voi yhdistää urautuneet aivoratansa laajemmaksi verkostoksi ja saada kaikenkattavalta vaikuttavaan ongelmaan suhteellisuudentajuisemman näkökulman saatuaan ajattelulleen ja tunteenkäsittelylleen apua toiselta ihmiseltä. Koska kyse on pitkäkestoisen tilanne- ja tapahtumamuistin (deklaratiivisen tai eksplisiittisen muistin isojen aivojen kuorikerroksessa) yhdistämisestä nisäkäsaivojen tunnemuistiin (implisiittiseen tai proseduraaliseen muistiin, jonka pelkokeskuksena toimii mantelitumake), pelkkä ryhdistäytymiskehotus ei riitä vaan tarvitaan yhtä syvästi koettua yhteyttä toiseen kuin vallitsi trauman tai kiinnittymishäiriön aiheuttajankin kanssa.

Psykoanalyyttinen lähestymistapa ottaa merkitysten varhaisemmat kerrostumat mukaan selittäessään käyttäytymistä. Kliininen psykoanalyysi on edennyt aikuisesta sananvaihdosta nonverbaalisiin kokemuskoodeihin, tunteiden ja havaintojen yhdistymiseen ohi isojen aivojen kuorikerroksen tietoisuuden ja deklaratiivisen muistin. Kokemukset elävyydestä, toimijuudesta, turvallisuudesta, tukemisesta ja minuuden jatkuvuudesta perustuvat varhaisten, esiverbaalisten muistojen affektiiviseen ytimeen. Affektiivinen käsitys itsestä maailmassa muodostuu ensimmäisinä elinvuosina, jolloin järkeä edustava etuotsalohko ei vielä ole strukturoitunut eikä pysty harjoittamaan realiteettikontrollia. Hoiva piirtyy hermokemiaan suoremmin kuin myöhemmin on mahdollista.

Psykoanalyysi saattaa varhaisen ytimen liiketilaan puhuttelemalla proseduraalista muistia. Varhaisten vuorovaikutustasojen elpyminen mahdollistaa niiden entistä paremman symboloinnin esimerkiksi antamalla kokemuksia kannattelusta ja käymällä tunteensiirtosuhteessa läpi eroja ja katkoksia. Vastatunteita, oireenmuodostusta ja trauman ageerausta on alettu pitää symbolointiyrityksinä. Esiverbaalisten, tiedostamattomien työstämistapojen katsotaan olevan jatkuvasti käytössä eikä niitä enää tuomita verbaalista käsittelyä regressiivisemmiksi toiminnoiksi.

Psykoanalyysin terapeuttinen vaikutus perustuu siihen, että tunnelataukset kiinnittyvät symboleihin. Analyysi ottaa käsittelyyn ymmärtämällä nekin merkitykset, jotka analysoitava tiedostamattaan antaa symboleille, ja nyttemmin myös ne toiminnot, jotka jäävät symboloimatta. Piilomerkitysten tulkinta ei tarkoita tiedostamattoman/piilotajuisen aineksen verbalisointia, sillä tiedostamattoman somaattista puolta ei voi suoraan kääntää sanoiksi. Sen sijaan voidaan tehdä päätelmiä sanojen yhteydestä mielikuviin ja mielikuvien yhteyksistä tunteisiin. Tarkastelun kohteena on siis muistin kerrostunut jatkumo ruumiin fyysisistä olotiloista tunneladattujen mielikuvien kautta symboliseen käsittelyyn. Kliininen psykoanalyysi yrittää parantaa nonverbaalisten tasojen yhdistymistä sanalliseen tasoon, dokumenteilla operoiva psykohistoriallinen tutkimus taas tyytyy ymmärtämään näitä yhteyksiä entistä paremmin ja vaikuttamaan vain ymmärryksen lisääntymisen kautta.

2. Merkitysten tulkintaa toistuvuuksien löytämiseksi

Psykoanalyysi on yksi tapa monien joukossa oivaltaa asiayhteyksiä ja mallintaa havaittuja toistuvuuksia. Siinä ei ole mitään mystistä, mikä erottaisi sen muusta luovasta päättelystä. Psykoanalyysiin perehtyneellä tutkijalla ei ole sen etuoikeutetumpaa pääsyä toisen tason totuuteen kuin herkistyminen ihmisten välisille tunnelmille ja joukko enemmän tai vähemmän koeteltuja selitysvaihtoehtoja niille. Päätelmien tekeminen ihmisten käyttäytymisestä kilpailevien käyttäytymistieteellisten selitysvaihtoehtojen ja oman kokemuksen nojalla vaatii tietysti jonkin verran luovaa mielikuvitusta, mutta niin vaatii matemaattisten mallienkin rakentelu.

Nimitys "psykoanalyysi" on oikeastaan harhaanjohtava silloin, kun sillä tahdotaan kuvata historiallisen lähdeaineiston jäsentämistä ja ymmärtämistä hyvinkin eklektisen käyttäytymistieteellisen tiedon varassa. Tiedonmuodostuksesta jäävät puuttumaan tutkimuskohteen vastatunteet, vaikka hyvin voidaankin puhua yksisuuntaisesta tunteensiirtosuhteesta tutkijan oivaltaessa oman kokemuksensa kautta merkitysyhteyksiä tutkimuskohteen sanoissa ja teoissa. Psykoanalyytikot eivät suostuisi tunnustamaan tällaista tiedonsaantia psykoanalyyttiseksi eivätkä liioin hyväksyisi selityskehystä psykodynaamiseksi, jos se ylittää mielen sisäiset tunnekonfliktit ja fantasiat esimerkiksi ottaessaan huomioon sosiaalisia taustamuuttujia.

Puhuessani "psykoanalysista" tutkimukseni yleisenä kehyksenä olen viitannut psyykkisen välityksen tarkasteluun tutkittaessa sosiaalisten tekijöiden vaikutusta. Olen tarkoittanut sillä sekä (inter)subjektiivisten merkitysten eläytyvää ymmärtämistä että tuossa ymmärtämisessä sovellettavaa, sieltä täältä koottua kehityspsykologista ja ryhmäkäyttäytymistä koskevaa teoriavarantoa, jota oma tutkimus osaltaan taas muokkaa. En siis ole tarkoittanut psykoanalyysilla vaikkapa yksilöivää selittämistä varhaislapsuudella tai seksuaalifantasioilla. Psykoanalyysista olen ylipäänsä puhunut oikeuttaakseni merkityksiin eläytymisen ja teoreettisten yhteyksien kokeilevan hahmottamisen ainakin siinä tutkimuksen vaiheessa, kun etsitään johtolankoja ja muodostetaan hypoteeseja niiden yhteyksistä. Näin löydetyt merkitysyhteydet täytyy sitten normaalia dokumentointia käyttäen osoittaa myös muualla kuin tutkijan päässä vallitseviksi, mikä myös avaa ne kilpaileville tulkinnoille.

"Psykoanalyysi" on kuitenkin ehtinyt viidessätoista vuodessa muuttua tieteellisestä oikeutuksesta itsekin oikeutusta vaativaksi. Sen sijaan että se tekisi hyväksytyksi asioiden ymmärtämisen oikeissa yhteyksissään, sen julkisesti mustattu maine uhkaa nyt riistää pätevyyden niiltäkin päätelmiltä, jotka on voitu tehdä psykoanalyyttisista teorioista ja menetelmistä riippumatta. Joudun kummalliseen tilanteeseen: puolustamaan vain hyvin eklektisesti soveltamaani freudilaisuutta oikeuttaakseni merkitysten tulkinnan ja asiayhteyksien hahmottamisen myös siitä riippumatta.

En pelkää vanhentuneiden teorioiden korjaamista tai korvaamista paremmilla Freudin klassikkostatuksesta huolimatta. "Freudilaisuudessa" korvaamatonta on vain analyyttinen asenne, valmius vapaaseen assosiaatioon, ja vastatunteiden kuuntelu (joka sekin on tullut tiedostetusti käyttöön vasta Freudin jälkeen). Sitä vastoin pelkään liian vivahteettoman psykokritiikin vievän siihen, että psykoanalyysin hyvin tavoittama toisen tason ilmiöjoukko, ihmisten ja asioiden saamat lisämerkitykset ja tunnelataukset, poistetaan hyväksyttävien tutkimuskohteiden joukosta. En puolusta psykoanalyysia dogmikokoelmana vaan oikeutta käyttää tieteessä myös merkitysvivahteiden tajua, tunneälyä ja kokonaisuuksien hahmottamisen lahjaa sen sijaan, että tiede rajattaisiin vain yksinomaan matemaattis-avaruudellisti lahjakkaiden tutkijoiden toimintakentäksi.

Havainnollistan seuraavalla esimerkillä sitä, että freudilaisen tulkinnan kieltäminen voi johtaa tulkinnan kieltämiseen yleensä.
Psykoanalyysin kriitikko Janne Kivivuori pitää yhtenä kaikkein "absurdeimmista psykodynaamisista paljastuksista" Heidi Liehun tulkintaa, "jonka mukaan kännykkä on äidin rinta". Hän tuomitsee myös Jukka Relanderin suorittaman kännykänkäyttäjien "psyykkisten taustojen paljastamisen" sopimattomana keskustelupuheenvuorona. (Relander pohti kännykän muuttumista 1980-luvun "juppifalloksesta" teinien "uninalleksi".)

Yhtä sopimattomana kuin kännykän rinnastamista rintaan, äidinkorvikkeeseen tai fallokseen Kivivuori pitää sitä, että kännyköitä valmistavien insinöörien samastuminen firmaansa tarkasteltaisiin uskonnollisena kulttiyhteisönä. Arvostellessaan Antero Kiianmaan tutkimusta modernista totemismista Kivivuori ei toki kategorisesti kiistä Kiianmaan väitettä firmasta toteemina ja pitää jopa sattuvana firman "mission" käsittelyä uskonnollisena ilmaisuna. Sitä vastoin hän ei hyväksy sitä, että firman voitosta osattomien harjoittelijoiden samastuminen yhtiöön tulkitaan irrationaaliseksi alistumiseksi yhteiselle minäihanteelle ja yhteiseen minäihanteeseen samastuminen puolestaan totemistiseksi klaaninmuodostukseksi. Totemismivertaus venyttää Kivivuoren mukaan uskonnon käsitettä liikaa, sillä Centerin insinöörin "raha-, hyöty- ja järkikeskeisyyden" kuvaaminen uskonnolliseksi toiminnaksi tekisi sen motivaatioltaan irrationaaliseksi.

Kivivuori pitää tulkinnan kohteille itselleen piiloon jäävien merkitysten tulkinnat kognitiivisena arvoteoriana eli toisten vapaiden valintojen mestarointina jonkin etujoukon kaikkitietävyydestä käsin. Olen ollut hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että poliittista tai tieteellistä argumenttia tulee arvioida argumenttina eikä mitätöidä sitä analysoimalla sen esittäjän persoonallisuutta tai piilointressejä. Julkinen sfääri, tieteellinen tai poliittinen, ei tosiaan ole mahdollinen ilman yksityisyyden kunnioittamista.

Kivivuori näyttää kuitenkin vetävän "irrationaalisen" ja "rationaalisen" käyttäytymisen rajan tiukemmin kuin psykoanalyysin edustajat ainakaan enää nykyään tekevät ja katsoo, että esimerkiksi yhtiön rationaalisesta hyötyintressistä poikkeavan toiminnan toteaminen leimaisi kohteensa jotenkin muita ihmisiä kehnommiksi tai peräti syyntakeettomiksi. Jos näin jyrkkä dikotomia omaksutaan, vain Alan Turingin päätelmiä mekaanisesti tekevä kone toimisi rationaalisesti.

Ja tarkoittaako uskontokaan aina sitä, että uskova olisi menettänyt järkensä? En oikein suostu uskomaan, että edes insinöörikoulutus immunisoisi kokonaan yhteenkuulumisen tarpeelle, uskonnollisten merkitysten kaipuulle tai teknistä piirustusta monitulkitteisimmille kommunikaation lajeille. Jos asioilta kielletään vertauskuvalliset merkitykset ja insinööreiltä muut henkiset tarpeet kuin luonnontieteen tekeminen ja sen kaupallinen soveltaminen, ei elettäisi siinä elämismaailmassa, jossa ihmiset ovat tottuneet orientoitumaan.

Merkitysten tulkinnan kieltäminen tykkänään johtaisi mahdottomuuksiin yksinpä kännykkä-esimerkissä. Lasten tarvitsema unilelu, nalle tai riepu, on ollut vanhempien tuntema lohdutuskeino psykonalyysista riippumatta, vaikka D. W. Winnicott onkin antanut sille seikkaperäisimmän selityksen siirtymäobjektina, yhteyden takeena, matkalla lapsuuden turvasta itsenäiseen vastuuseen. Winnicott-ressu sattui kuitenkin olemaan arvostettu lapsipsykoanalyytikko, joten hänen antamansa selitys olisikin Kivivuoren argumenttia seuraten saastuttanut jokaisen vanhemman tunteman unilelun psykokulttuurin ilmentymäksi, johon tiede ei saa kajota kuin korkeintaan kauhistellessaan psykosanastojen suodattumista arkeen.

Olisi kuitenkin hieman outoa, ellei kännykkää saisi tieteellistä metodia tai tieteen etiikkaa rikkomatta tulkita muuksi kuin telekommunikaattoriksi, vaikka Helsingin Sanomatkin tietää kertoa, että "Nokian puhelin ei ole pelkkä puhelin, vaan se edustaa paljon muutakin hienoa ja tavoiteltavaa". Kännykän merkityslisäarvon kieltämisestä vastustaisi ponnekkaasti ainakin se Nokian johtaja, joka TV-haastattelussa nimesi uuden sukupolven kännykän "elämänhallintakapulaksi". Luonnehdinta toi hakematta mieleen kuninkaan valtikan ja valtakunnanomenan, jotka käytännöllisinä välineinä ovat kelvottomia mutta symboliarvoltaan sitäkin mahtavampia.

Kännykkäbrandi luo mielleyhtymiä myös automainontaan, joka on näihin päiviin saakka luonut mielikuvaa omin käsin hallittavasta, itseä suuremmasta voimasta. Japanissa mainontaa on tosin jouduttu tarkistamaan: siellä uuden sukupolven autoja mainostetaan kaikkitietävinä telekommunikaattoreina, joista saa yhteyden minne hyvänsä niiden seisoessa ruuhkassa. Verkon äärettömyys korvaa vauhdin äärettömyyden. Autoa myydään silti yhtä kaikki kokonaisvaltaisen elämänhallinnan ja toimijuuden mielikuvilla.

Metaforisen merkityksen tai ylimääräisen tunnelatauksen uloslukeminen ei siis ole jonkin itse itsensä valinneen eliitin etuoikeus. Kaikki yhteiskunnallinen todellisuus on tulkintojen kautta välittynyttä todellisuutta, myös luonnolliset välttämättömyydet. Kivivuoren paheksuma psykosanastojen "leviäminen tavallisten ihmisten puhetavaksi" tarkoittaa oikeastaan vain tavallisten ihmisten taitoa tulkita merkityksiä monivivahteisesti ja soveltaa toisen tason asiantuntijatulkintoja arkielämäänsä. Arkitieto pelkistyy asiantuntijatiedoksi, asiantuntijatieto taas kääntyy takaisin arkitiedoksi. Tavalliset ihmiset lukevat myös kanssakäymiseen liittyvää tunteiden vaihtoa, joka joskus selvästi riitelee sanojen kanssa ja panee toisen osapuolen miettimään käyttäytymisessä havaittavan ristiriidan syytä. Tunteiden tunnistaminen itsessä ja toisissa voi myös auttaa yhteisymmärrystä sen sijaan että johtaisi toisen oman totuuden vaientamiseen. Evoluutiopsykologitkin puhuvat mind readingista selviytymistä edistävänä funktiona, joka on kehittynyt lajikehityksen myötä. Ellei toista yritettäisi ymmärtää, päädyttäisiin entistä helpommin sotimaan väärinkäsityksistä.

Olisi johdonmukaisempaa kieltää kokonaan symbolien muodostus ja niiden lukeminen kuin piirtää veteen viivaa "paljastavien" psykotulkintojen ja sallittujen semioottisten tulkintojen välille. Freudilaisuudesta muistuttavia keho-, perhe- ja seksuaalimetaforia olisi näet liian työlästä kokonaan juuria pois elämän kuvaamisesta yleensä, sillä ihminen ajattelee konkreettisimmasta ja läheisimmästä kokemuspiiristään otetuilla vertauskuvilla myös muissa yhteyksissä. Lopulta olisivat johdonmukaisuuden nimissä sallittuja vain suorat väitelauseet fyysisen objektin olemassaolosta tai sen kausaalisesta vaikutuksesta toiseen - ja silloinkin vaikutusta välittävä mekanismi jäisi selvittämättä.

Mutta ei niin oivaltava ajattelija kuin Kivivuori voi tarkoittaa mitään näin absurdia, joten yritän ymmärtää hänen vaatimuksensa psykoanalyyttisten teorioiden hylkäämisestä tulkinnan välineinä eritellymmin.

Kännykkäesimerkin voi purkaa kolmeen tasoon:

1. Kännykkä käytännöllisenä telekommunikaatiovälineenä

2. Kännykkään sekä mainonnassa että kännykkäkulttuurin kritiikissä liitetyt mielikuvat turvallisesta yhteydestä tai elämänhallinnasta

3. Turvallisuuskaipuun selittäminen takertumisena äidin rintaan tai elämänhallinnan tunteen tavoittelemisen selittäminen isän falloksen symbolisena käyttelynä.

Kivivuoren väittämä kännykän merkityslisäarvon tulkinnoista on toiseen tasoon kohdistuessaan absurdi, sillä kännyköiden käyttäjät ja mainostajat tietävät kännykän antavan käyttöarvon ohittavaa turvallisuutta.

Tutkimukset kännyköiden suurkuluttajista, parikymppisistä nuorista aikuisista, kertovat monien heistä kokevan olonsa turvattomiksi ilman sitä. Tutkija Timo Kopotmaa toteaa, että "kun kännykkä jää vahingossa kotiin, menee hukkaan, varastetaan tai yksinkertaisesti rikkoutuu, kaksikymppinen ikään kuin vammautuu. Yhteys muihin katkeaa ja tulee orpo olo." Tommi Hoikkalan johtamassa Nufix-tutkimuksessa todetaan, että kännykkäriippuvaisille suurkuluttajille "ilman olo on katastrofi."

Turvan ja voiman saamista esineestä ei tee tyhjäksi se, että myös psykoanalyysi on yrittänyt ymmärtää sitä.
Liehun tai Relanderin tulkinnat kännykästä äidin rintana, yhteyden korvikkeena tai isän falloksena voivat olla päteviä toisen tason kuvauksina turvallisuuden tai elämänhallinnan tavoittelusta kännykään liitetyn voiman avulla. Voidaan myös ajatella, että jos psykoanalyysin sanasto kerran on kotiutunut arkikieleen niin, että 'äidin rinta' tarkoittaa metaforana turvallisuutta ja 'isän fallos' aikuista pätemistä, Liehu ja Relander eivät vielä ole edes lähteneet keskustelemaan selityksistä vaan vasta kuvanneet arkikielellä kännykän metaforisia sisältöjä. He tyytyvät vain toteamaan kännykän merkityslisäarvo tunteita sitovana symbolina. Tällöin kyseessä olisi lähinnä tautologia, jonka tekee populaari-ilmaisussa perustelluksi monien väitelauseiden kiteyttäminen yhteen käsitteeseen.

Mutta kolmannella tasolla Kivivuoren vaatimus psykoanalyyttisten teorioiden korvaamisesta uusilla teorioilla on mielekäs tieteellinen väite. Freudin teoria oidipuskompleksista, pojan halusta ensin maata äitinsä kanssa ja kastraatiouhan oivallettuaan samastua isänsä mahtiin jonkun muun naisen myöhemmin saadakseen, saattaa olla väärä kolmannen tason selittäjänä. Kolmannella tasolla vaatimus teorian hylkäämisestä ei kiellä mielensisäisten ilmiöiden olemassaoloa vaan haastaa psykoanalyyttisen tulkinnan kilpaan siitä, mikä teoria tavoittaa kiistatta todetun merkityslisäarvon parhaiten. Mieleen tulevat vaikkapa Winnicottin siirtymäobjektiteorian lisäksi kiinnittymisteoria, evoluutiopsykologian teoria ihmisestä laumaeläimenä tai jokin sosiologinen tai sosiaalipsykologinen selitys turvallisen lähisuhdesfäärin luomisesta vastapainoksi jatkuville muutoksille työelämässä.

Omasta mielestäni ne kaikki ovat tarpeen eivätkä sulje toisiaan pois, sillä niin eri tasolla ne liikkuvat: laumaeläimen valmiudet ja turvanhaku äitiyhteyden tai mahdin vertauskuvasta muutoksen keskellä ovat välittäviä mekenismeja, kun taas kännyköiden ylenpalttista suosiota selittävä syy on turvattomuutta aktivoiva, symbolisen hallinnan tavoittelua ruokkiva sosiaalinen muutos.

Perinteinen objektisuhdepsykoanalyysi selittäisi hajoamiskokemuksen esimerkiksi hyvän objektin puutteellisella sisäistymisellä, jota jatkuva yhteydenpito toisiin myöhemmin kompensoi. Jos siitä johdetuilla hypoteeseilla lähdettäisiin tutkimaan kännykkäriippuvaisia suurkuluttajia, olisi kysyttävä sekä heidän toistuneimpia erokokemuksiaan että sitä, mikä heidän nykyisessä elämäntilanteessaan ruokkii turvallisuuden menettämisen pelkoa (pätkätyömarkkinat, vuokra-asuntomarkkinoiden tilanne Helsingissä, epävarmuus opiskelupaikasta). Hypoteeseja epävarman elämäntilanteen ja varhaisten erokokemusten mahdollisesta vaikutuksesta kännykkäriippuuvuuteen voitaisiin tukea tai heikentää aineistolla, samoin elaboroida näiden muuttujien keskinäinen suhde.

3. Onko teoria maailmankaikkeuden matemaattinen kaava vai filosofisten "avausten" virikevarasto?

Psykoanalyysin tieteellinen pätevyys ei ikävä kyllä ole vielä todistettu löytämällä yhden teorian mukaan vaihtelevia suureita.
Tuen löytäminen objektisuhdeteorialle kännykkäesimerkistä ei sulje pois vaihtoehtoisia selityksiä. Niitä löytyy jopa psykoanalyysin omalta alueelta, ja erot voivat ulottua ihmiskuvan perusteisiin saakka.

Esimerkiksi nyt muodissa oleva relationaalinen lähestymistapa epäilee autonomian ja yksin selviämisen asettamista kehitysnormeiksi ja korostaa aiemmin regressiivisinä pidettyjen sulautumiskokemusten rakentavuutta normaalina emotionaalisena tankkauksensa. Regression painolastista vapautettu relationaalisuus näyttäisi tavoittavan hyvin esimerkiksi 1800-luvun kansallisten reformaattoreiden innostuksen asiastaan, kun taas taka-alalla pysyneet perusobjektisuhteen ja minätunnon ongelmat nousivat pintaan sortovuosina, jolloin nämä henkilöt puhuivat ihan omin sanoin minuutensa hajoamisesta heille kalliiden arvojen vaarantuessa. Kahden, näennäisesti vastakkaisen työhypoteesin pitäminen voimassa yhtä aikaa ei tietysti täytä kokeellisen tutkimuksen sääntöjä, mutta ihmistieteet eivät olekaan vielä kehittäneet normaaliparadigmaa vaan hahmottelevat vasta kohteitaan ja kehittelevät käsitteitä niiden haltuun ottamiseen.

J. P. Roos onkin todennut, kuinka psykoanalyyttiset teoriat pakenevat kritiikkiä eivätkä ole psykoanalyytikkojen itsensäkään jakamattomasti omaksumia, dynaamista tiedostamatonta ja transferenssia kenties lukuun ottamatta. "Freudia ei voi kritisoida, koska kaikesta löytyy myös päinvastainen tulkinta." Huomio osuu todelliseen ongelmakohtaan.

Kun oikeistoradikalismin tutkijana 1986-87 siirryin psykohistoriaan, sinnepäin veti lähinnä se, että Klaus Theweleit antoi teoksessaan Männerphantasien (1977-1980) mielestäni ensimmäisen vakuuttavan selityksen totaalisille peloille kuvatessaan symbioottisia hajoamiskokemuksia Freikorps-upseerien osalta ja takertumista rintamaan ja sotilasorganisaatioon pitääkseen itsensä ja maailmansa koossa. Theweleit selitti ilmiön purkautumattomalla varhaishoivasuhteella, joka oli jättänyt pojat vaille psyykkisiä rajoja ja mahdollisuuksia erotella sisältään nousevat tuntemukset ulkomaailman paineista. Malli tuntui tavoittaman aiempia selityksiä paremmin minän jatkuvuuden ja suurten tunteiden säätelyn esimerkiksi poliittisen terrorin taustalla.

Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että tässäkin mallissa taustalla vaikuttavan tunnedynamiikan kuvaus kestää paremmin kriittisen tarkastelun kuin tunteiden alkuperän psykogeneettinen selitys. Alkusymbioosin oletusta on horjuttanut mm. Daniel Stern, joka kuitenkin tunnustaa symbioottisen yhteyden tavoittelun myöhemmän vaiheen toistuvana toiveajatteluna. Minän rajoista luopumista esiintyy lahkoista parisuhteisiin, ja ryhmätilanteissa aktivoituu myös niellyksi ja annihiloiduksi joutumisen pelko, yksilöllisten rajojen kadottamisen pelko. Ajauduin vähitellen yhä kauemmaksi lapsuuden tapahtumista lineaarisesti tai kausaalisesti selittävänä tekijänä.

Sitä vastoin aloin korostaa sitä, että lapsuuden suuret tunteet olivat aina käytettävissä vaikka normaalisti poispainettuina; kriisitilanteissa hyvän yhteyden toivo ja pahan yhteyden pelko nousivat sen sijaan usein etualalle. Mielenkiintoni siirtyi tyypillisistä lapsuuskokemuksesta tyypillisiin aikuiselämän kokemuksiin, joiden katsoin ratkaisevan, miten myös lapsuudesta periytyviä tunteita käsiteltiin. Vaikka periaatteessa säilytinkin mallissani lapsuuskokemusten erot, aloin käytännössä yhä enemmän käsitellä symbioottisia kaipuita ja pelkoja ei-patologisina kokemisrekistereinä, jotka patologisoituivat vain aikuisiän ylivoimaisissa kriiseissä. Etenkin tyypilliset työmarkkinakokemukset ja odotushorisontit alkoivat kiinnostaa käyttäytymisen varsinaisena selittäjänä, jolloin psykologisille toimintamalleille jäi oikeastaan vain väliintulevan muuttujan asema. Siksi pidinkin epäreiluina väärinymmärryksinä kaikkia sellaisia puheenvuoroja, joissa psykoanalyyttinen selittäminen ymmärrettiin ongelmia yksilöiviksi, niitä lapsuuteen palauttaviksi tai äitejä syyllistäviksi. Valkoisen äidin pojissa (1999) käsittelin seikkaperäisesti aikuisten tunnevaihtoa enkä nimeksikään lapsuutta.

Pidän rajautumistani aikuiseen tunteidenkäsittelyyn osin myös tutkimusteni tappiona, sillä esim. Markku T. Hyyppä on toteuttanut ruotsin- ja suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan sairastavuutta vertaillessaan ja sitä keskinäisen kanssakäymisen muodoilla selittäessään mielestäni jotain siitä, mitä alunperin aioin mutten sitten pystynytkään historiallisilla lähteillä tekemään. Lisäksi jotkut psykobiografiat yhdistävät aikuiselämän toistuvat käyttäytymismallit lapsuuskokemuksiin aineistonkin kannalta vakuuttavasti.

Theweleitin Mahler-sovellutus ei olisi tavoittanut 1800-luvun reformaattoreiden idealismin myönteistä voimaa tai heidän partnerista riippuvaisen toimintakykynsä aikuisuutta. Jouduin tavallaan tukemaan kahta keskenään ristiriitaista hypoteesia. Ratkaisin asian niin, että relationaalinen paradigma tavoitti mielestäni hyvin esim. Yrjö Koskisen rauhanomaisen työn kansallisen kulttuurin luomiseksi, kun taas Theweleitin ja Mahlerin selitysmallit ajankohtaistuivat sortovuosina syrjäytetyn senaattorin ollessa valmis puhdistamaan vaikka venäläisten avulla maasta kielikansallisesta yhtenäisyydestä tinkivät perustuslailliset. En siis nähnyt muuta neuvoa kuin päätellä kontekstista, mikä reaktio sisältää ylimääräistä tunnelatausta. Minuuden hajoamiskokemuksia ei tarvinnut päätellä tekstin takaa, sillä monet kansallismieliset suomalaiset sanoivat sortovuosina ihan omin sanoin, että he tunsivat minuutensa pirstoutuvan kaiken kalliin jouduttua vaaraan.

Johdonmukaisempaa olisi tietysti ollut selittää totalitaariseen ajatteluun tai toimintaan kerran syyllistyneen henkilön toiminta kauttaaltaan lapsuuden toistopakolla, mutta minusta oli kiinnostavampaa tarkastella aikuisen ihmisen itsesäätelyä aikuisten liityntöjen funktiona ja ottaa lapsuudesta periytyvät rajoitukset mukaan vasta silloin, kun aikuiset liitynnät pettivät ja reaktiot muodostuivat yliampuviksi ja itsetuhoisiksi. Minua voi hyvin kritisoida sekä lapsuuden että kontekstin puutteellisesta selvittämisestä, mutta toimivampaa periaateratkaisua en vieläkään keksi. Projektiivinen tunnevaihto on käynnissä koko ajan, mutta huomioon on otettava myös egon välittävä, realiteetit ja seuraukset huomioon ottava toiminta ulkomaailman ja sisäisten paineiden kesken, tai neurobiologisen paradigman mukaan sanoen etuotsalohkon hillitsevä vaikutus nisäkäsaivojen amygdalasta laukeaviin taistelu- ja pakoreaktioihin. (Neurobiologisten vasteiden paikannus ei tosin ole tyhjentävä käännös mielen rakenteista.)

J. P. Roos on todennut myös psykoanalyyttisten sairausdiagnoosien historialliseen vaihtelun. Susan R. Kirschnerin tapaan voi kysyä, johtuuko hysteerikkojen tai syyllisyyden rampauttamien seksuaalifoobikkojen katoaminen ja korvautuminen minätunnon vajeista kärsivillä narsisteilla käsitteistön vai todellisuuden muuttumisesta. Mielestäni vastaus on sekä että. Oireet ovat myös kulttuurisia ilmaisukeinoja silloinkin, kun niillä on fysiologinen pohjansa. Hysteria oli viktoriaaniseen uhrautujanrooliinsa tukehtuvien naisten tapa samalla kertaa pyyhkiä itsensä pois että vaatia tilaa itselleen.
Psykoanalyysin normatiivisista kehitysihanteista on syystäkin tehty päätelmiä tietyn historiallisen tilanteen avaamista tai sulkemista mahdollisuuksista. Psykoanalyysin herkkyys ympäröivälle kulttuurille korostuu mielestäni liikaakin esimerkiksi relationalistien korostaessa kaiken konstruoitavuutta ja laiminlyödessä elämänhistorian varrella kertyneet kokemukset tai riemuitessa verkottumisen siunauksista ja unohtaessa kokonaan periaatteellisen jännitteen kulttuurin muovaaman ihmisen ja hänen kulttuurinsa kesken.
Tosin myös relationaalinen lähestymistapa joutuu piirtämään patologisen ja ei-patologisen riippuvuuden rajan siihen, kykeneekö kunnioittamaan toisen omia tarpeita ja ajatuksia vai edellyttääkö toisen olevan vain itseä varten.

Historiallisen muutoksen tutkijalle on kieltämättä rasittavaa, että muutosten ymmärtämistä auttava teoriakin alati liikkuu historian mukana ja soveltaja joutuu olemaan kriittinen myös sen suuntaan voimatta johtaa tulkintojaan pysyvistä periaatteista.
Huolimatta näistä vaikeuksista tulkintoja tehdään koko ajan, ja parhaassa tapauksessa tulkinnat auttavat pelkistämään ilmiöpaljoudesta esiin jotain olennaista.

Vastineen löytäminen yhdelle oletukselle ei siten vielä todista koko teoriaa oikeaksi eikä yhden hypoteesin horjuttaminen liioin vielä kaada koko teoriaa. Esimerkiksi lapsilla todettu kilpailu äidin huomiosta myös isän kanssa ei todista, että poika tosiaan haluaisi sukupuoliyhteyttä äitinsä kanssa. Insestitabun universaalius - häiriintynyttä hoivasuhdetta ehkä lukuunottamatta - ei toisaalta kiellä isän ja pojan valtakamppailua eikä liioin poista kuvasta heidän keskinäistä kilpailuaan äidin yksinomaisesta (ei-insestuaalisesta) huomiosta.

Melanie Kleinin freudilaiset oletukset insestistä ja kuolemanvietistä ovat aina olleet kiistanalaisia, mutta kleinilaisten havainnot pienten lasten suurista tarvitsevuudesta vanhempiaan kohtaan ja turhautuneen vihan käsittelyn projektiivisista ja reparatiivisista malleista, auttavat silti jäsentämään tunnevaihtoa. Oidipalisoinnista voi insestin kyseenalaisuudesta huolimatta mielekkäästi puhua siirtymänä narsistisesta itseriittoisuudesta erillisten ihmisten maailmaan, jossa täytyy ponnistella tyydyksen eteen ja jossa toiset eivät ole olemassa vain itseä varten vaan heillä on omatkin toiveensa. Jos joku haluaa kuvata suhteellisuudentajun kasvua "kastraation" hyväksymiseksi, en sitä paheksu mutta en toisaalta liioin näe, mitä hyötyä sen kutsumisesta kastraatioksi tai alistumiseksi "kielellisen falloksen" alaisuuteen olisi.

Tieteellinen teoria ei esimerkissämme tosiaankaan ole newtonilainen kaava maailman matemaattisesta rakenteesta.
Monet kriitikot näyttäisivät kuitenkin uskovan, että psykoanalyysin joidenkin osien tarkistaminen kaataisi koko lähestymistavan, ikään kuin kyse olisi jo saavutetusta ihmistieteiden yhtenäisteoriasta.

Biologiassa ja neurotieteissäkin joudutaan yhä enemmän tulemaan toimeen itseorganisoituvuuden, organismin ja ympäristön vuorovaikutteisen kehityksen ja nonlineaarisen kehityksen kanssa. Lääketieteessä on tavoiteltu eri teorioiden käytännöllistä hoitokonsensusta. Ihmis- ja yhteiskuntatieteissä on haastavaa tavoitella mahdollisimman suurta täsmällisyyttä ja mahdollisimman kattavia teorioita, mutta niin pitkällä ei vielä oltane, että psykoanalyysin kattamat tutkimuskysymykset voitaisiin varmuudella sulkea pois tieteen piiristä rajoittamatta vahingollisesti tiedettä itseään.

Psykoanalyytikot ovat pystyneet hahmottamaan todellisia ilmiöistä, vaikka ovatkin joskus selittäneet ne väärin tai eivät ole kuvanneet löydöksiään analyyttisista käsitteistä rippumatta niin, että ne olisivat avautuneet muiden tieteenalojen edustajille. Myöntäähän J. P. Rooskin, että Freudin seuraajat ovat "tuottaneet tavattoman määrän empiiristä materiaalia ja tutkineet myös empiirisesti useita psyykkisten toimintojen alueita, joten jo siis jo tällä aineistolla voi olla arvaamatonta merkitystä, kunhan saadaan aikaan ihmisen psyykeä koskeva tieteellinen teoria".

Eräät sosiologit määrittelevät yleiset yhteiskuntateoriansa ehdollisiksi ontologioiksi, jotka nimeävät yhteiskunnallisten prosessien keskeisiä elementtejä ja suhteita. Niiden virheellisyyttä tai oikeellisuutta ei voi testata yksinkertaisesti vertaamalla niitä todellisuuteen, koska se näyttäytyy vain tulkittuna. Yleinen teoria antaa tutkimusteorialle käsitteellisiä välineitä, tutkimusteoria puolestaan antaa yleiselle teorialla kuvan todellisuudesta. Arviointikriteereinä onkin käytettävä sisäistä johdonmukaisuutta ja kykyä tarttua hedelmällisellä tavalla ajankohtaisiin ongelmiin. Tällöin luonnontieteellisellä evidenssillä olisi reunaehtojen rooli.

Ongelmat eivät poistu sillä, että käsitekategorioiden mielivaltaisuutta vähennetään ja realiteettien kykyä suitsia teoreettisia konstruktioita korostetaan: realiteetti ilmoittaa kyllä rajansa mutta ei perimmäistä olemustaan eikä adekvaatteja käsitteitä sen tavoittamiseen. Olisi silti erheellistä johtaa tästä oikeutta itseriittoisuuteen tutkittaessan itseohjautuvien järjestelmien tunnemerkityksiä. Tieteellisen teorian pätevyys riippuu aina myös kyvystä pelkistää ilmiöpaljous olennaiseen ja suhteuttaa löydökset oman alan ulkopuoliseen tutkimukseen. Vain itseään ruokkiva merkitysten tuottaminen ei näitä ehtoja täytä vaan häivyttää teorian partikulaarisen aineksen kuvailuun tai vaihtoehtoisesti kuittaa aineiston erot kaiken selittävällä teorialla, joka ei selitä mitään erityistä. Psykoanalyyttisen tutkimuksen pätevyydelle on siis sisäiset ehtonsa mutta ne ovat samoja ehtoja kuin muissakin ihmis- ja yhteiskuntatieteissä.

Psykoanalyysin pahin rasite ei tällä hetkellä ole sen uskottavuuden puutteissa kokeellisen ja mittaavan tieteen kannalta vaan sen asema uskonsotien kiistakapulana. Tutkimusparadigmoihin liittyy aina myös maailmankuva-ainesta, joka tekee ne uskottaviksi tietyssä historiallisessa tilanteessa. Nykyisessä tilanteessa omakohtainen merkityksenanto ja persoonallisuuden ajallinen jatkuvuus eivät ole uskottavia, kun ihmiset ovat yhtäältä maailmantalouden armoilla mutta kompensoivat poliittisen vaikutusvallan menetystä uskottelemalla elämänsä olevan omien rationaalisten valintojen tuotetta. Todellisuus jakautuu yhtäältä talouden ja luonnon antamiin, rautaisen objektiivisina pidettyihin lakeihin, toisaalta subjektiiviseen toiveajatteluun kaikkien määreiden muuttamisesta oman maun mukaisiksi vain sanoja vaihtamalla. Kaksijaossa ei ole sijaa objektiivista välittävälle subjektille, subjektille objektiivisen tapana tulla todeksi ja löytää itsestään vielä toteutumattomia puolia.

Psykoanalyysi on liian subjektiivista antamaan objektiivista perustaa tiedeuskovaisille mutta myös liian universaalia ja luontoon sitovaa pönkittääkseen postmodernin ihmisen uskoa omien valintojensa kaikkivoipuuteen. Termi "psykoanalyysi" tuo useimpien mieleen sen erheellisen ajatuksen, että joku näkee toisen läpi ja ymmärtää tämän vaikuttimet paremmin kuin asianomainen itse. Näin ymmärrettynä se tietysti tarjoaa oivan maalitaulun sekä tieteellisestä pohjasta että henkilökohtaisista totuuksistaan kiivaileville opponenteille. Vaikka psykoanalyysin edustajat rajaisivat tutkimusohjelmansa miten maltillisesti hyvänsä, nykyihmisten ristiriitainen kaipuu yhtäältä yksitulkitteiseen perustaan ja toisaalta rajaton toive maailman joustamisesta juuri minun kohdallani tekee siitä uudenaikaisten uskonsotien osapuolen (Culture Wars/Science Wars).

Koska yksinäistä identiteettitaisteluaan käyvä postmoderni ihminen ei toivo mitään muuta niin paljon kuin rooleista erillisen "autenttisen" minänsä tunnustamista ja oikein näkemistä, psykoanalyysi herättää väistämättä yhtä suuria toiveita ja pelkoja kuin uskonopilliset kysymykset joskus muinoin ja poliittiset ideologiat vielä hiljattain. Psykoanalyyttista ihmiskäsitystä pidetään eräänlaisena valtiokirkkona ja uudet ihmiskäsitykset määrittelevät omat oivalluksensa suhteessa sen kaikinpuoliseen typeryyteen ja jälkeenjääneisyyteen.

Erottautumisen kohteeseen projisoidaan omat ennakkoluulot eikä altavastaajalle suoda suunvuoroa. Psykoanalyysia saatetaan samaan hengenvetoon syyttää sekä lasten hyväksikäytön kieltämisestä että väärien muistojen keksimisestä perhesuhteita rikkomaan, ilman että syyttäjä itsekään huomaisi väitteessään mitään epäloogisuutta.

Psykoanalyysilta vaaditaan empiiristä verifioitavuutta tai falsifioitavuutta mutta sen antamia näyttöjä ei kuitenkaan useimmiten suostuta arvioimaan samalta lähtöviivalta muiden tutkimusten kanssa. Koska psykoanalyysi on lukuisissa pamfleteissa kerran jo osoitettu tieteelliseksi huijaukseksi, ei sen edustajien empiirisilläkään havainnoilla voi näin ollen olla mitään arvoa. Jos kilpailevia selitysmalleja ei saa vertailla empiirisen aineiston äärellä, tehdään vakava tieteellinen keskustelu jo ennalta mahdottomaksi. Neurobiologinen, kognitiotieteellinen, evoluutiopsykologinen tai konstruktivistinenkin kritiikki olisi psykoanalyyttisen kehyksen pohjalta muodostetulle ihmis- ja yhteiskuntakuvalle mitä virkistävintä lisäoppia, mikäli se auttaisi puhumaan samoista kohteista eri viitekehyksistä käsin eikä vaatisi ehdotonta antautumista milloin minkin yksipuolisen, vielä alkutekijöissään hapuilevan osatotuuden edessä. Jos päästäisiin viittaamaan samoihin ilmiöihin, toimivimman käyttäytymistieteellisen mallin voisi valita noudattamalla Occamin partaveitsenä tunnettua tieto-opillista periaatetta: sen mukaan on hyväksyttävä yksinkertaisin selitys, ellei monimutkaisemman puolesta ole raudanlujia perusteita.

Hedelmällisestä tieteellisten teorioiden kilpailusta käy esimerkiksi seuraavan vihapropagandasitaatin tulkinta:

"Ylipäänsä tuon kansan siveellinen ja muu puhtaus oli asia sinänsä. Etteivät nuo ihmiset olleet ainakaan veden suosijoita, sen näki jo heidän ulkoisesta olemuksestaan, valitettavasti silmät ummessakin. Useinkin myöhempinä aikoina pyrki noiden kaapuniekkojen haju etomaan mieltäni. Lisäksi vielä epäsiisti asu ja kaikkea muuta kuin sankarimainen olemus. Tuo tuollainen ei voinut enää olla kovin viehättävää; mutta kerrassaan vastenmielisiksi he pakostakin muuttuivat, kun heidän ruumiillisen epäsiisteytensä lisäksi yht'äkkiä huomasi tuon valitun kansan siveelliset lokatahrat. - - Oliko olemassa mitään sellaista likaisuutta tai hävyttömyyttä muodossa missä tahansa, varsinkaan kulttuurielämässä, missä ei olisi ollut ainakin yksi juutalainen mukana? Kun vain varovaisesti puhkaisi tuollaisen mätäpaiseen, löysi sen sisästä - niinkuin madon mätänevästä ruumiista - usein äkkiä valoon joutuessaan häikäistyneen pikku juutalaisen."

Evoluutiopsykologiaa soveltava antropologi Heikki Sarmaja selittää tällaisen propagandan vaikuttavuuden sillä, että se vetoaa savannilla kehittyneeseen inhoon mätäneviä, epämääräisiä, vaikeasti luokiteltavia ruokia, joista voi saada bakteeritartunnan. Eloonjäämistä edistävä affekti kytketään naturalistisen virhepäätelmän kautta moraalisiin kategorioihin niin, että likaisesta tulee myös paha ja siten rangaistava.

Näin osuva selitys panee miettimään, mitä virkaa psykoanalyysilla tässä enää voisi olla, sillä Sarmaja pystyy selittämään ylilatautuneen kielenkäytön vähintään yhtä hyvin.
Se ratkaisemiseksti täytyy katsoa, minkä alan käyttäytymistä Sarmajan selitys kattaa. Hän rakentaa mallinsa universaalista vakiosta (evoluution selektioetuna valikoitunut, funktiokohtainen perusaffekti) sekä tietoisesta propagandasta tietyn tarkoituksen aikaansaamiseksi. Selitys on pätevä, mutta vaikutusketjusta puuttuu vielä monta lenkkiä. Vakiona pysyvä reaktiovalmius ei selitä historiallista tapahtumaa eikä rationaalisesti harkittu manipulaatio vielä kerro, miksi kansanjoukot luopuivat oman harkintansa käyttämisestä ja uskoivat irrationaalista vihapropagandaa.

Psykoanalyyttiset tutkimukset Hitlerin vaikutuksesta kansanjoukkoihin ovat selittäneet irrationaaliselta vaikuttavan holokaustin autoritaarisesti nujerrettujen lasten sijaiskohteeseen suuntaamalla vihalla. Mielikuva likaisesta ja "kaikkea muuta kuin sankarillisesta" syöpäläisestä, joka kuitenkin maailmaa hallitsevana, sisään tunkevana salaliittona uhkaa kansakunta-äidin veren puhtautta, on psyykkinen kompromissimuodostuma. Siinä yhdistyy sekä vihattava, oikeutukseltaan epäilyttävä auktoriteetti ja rakkaudettomuuden takia hoitamattomaksi jäänyt, voimaton lapsi. Kansakuntaan suunnattu hyökkäys voidaan ymmärtää Hitlerin isän väkivallaksi Hitlerin äitiä kohtaan mutta myös lapsen tuhoisaksi ahneudeksi äitiä kohtaan. Juutalaisten parasiittisuus voidaan käsittää nuorempien (kansakuntaan kuulumattomien) sisarten oikeudettomaksi pyrkimykseksi saada hoivaa tekemättä työtä vanhempien sisarten tavoin. Melkoinen valikoima yksilökohtaisia kokemuksia epäsymmetrisistä suhteista voidaan mobilisoida fantasialla, joka pystyy yhdistämään oman auktoriteettivihan turvallisen ilmaisun, lapsen tarvitsevuuden kieltämisen/rankaisemisen sijaiskohteessa sekä lapsen ja äidin kaikista ristiriitaisista, likaavista tunteista puhdistetun yhteyden palauttamisen.

Psykoanalyyttisen selityksen tai välityksen alue sijaitsee hyödyllisten perusaffektien ja tietoisen politiittisen manipuloinnin välissä. Psykoanalyyttinen selitys ottaa huomioon
yksilöllisen elämänhistorian varrella muodostuneet kokemisrakenteet ja kokemusten osin tiedostamattoman työstämisen, fantasiatason. Tuo alue kattaa selitysosuudeltaan evoluutiopsykologi-kognitiotieteilijä Steven Pinkerinkin mukaan toisen puolen ihmisen ominaisuuksista toisen puolen jäädessä geneettiselle perimälle. Psykoanalyysi jakaa tämän alueen päättelyä ohjaavien kulttuurimallien kanssa, joita kognitiotieteilijä Jerry Fodor pitää kompleksiselle ajattelulle ratkaisevampina kuin yksinkertaisiin komponentteihin palautuvia tehtäväkohtaisia valmiuksia. Psykoanalyysi lukee biologian ja kulttuurin rajapintaa, mieltä. Psykoanalyysi ei selitä deterministisesti sen paremmin biologian kuin kulttuurikaavojenkaan pohjalta, sillä sen kohteena on nimenomaan aktiivisesti tunteita käsittelevä mieli, tunteiden keskinäinen vaikutus ja niiden väliset kompromissit.

Psykoanalyysista sen paremmin kuin evoluutipsykologiastakaan ei ole kokonaisvaltaisiksi maailmankatsomuksiksi, vaikka niistä on haettukin perimmäistä selitystä. Kun suuret ikäluokat etsivät sisäistä lastaan, sotasukupolven ydinperheen äiti- tai isäsuhde tuntuivat selittävän heidän elämänkohtalonsa. Ja kun X-sukupolven edustajat etsivät romahtaneiden kertomusten raunioilla pätevyytensä säilyttäviä faktoja pohjakseen, sellaiseksi tarjoutuu geenin itsekäs pyrkimys monistaa itseään. Suuret ikäluokat löysivät autenttisen selfin, pienet ikäluokat kuolemattoman geenin - ja niiden myötä myös tarkoituksen: toteuttaa itsensä tai monistaa geeniperimänsä.

Psykoanalyyttista tietoa ihmisestä on syytetty teoreettiseksi spekulaatioksi, jota ei voi operationalisoida testattaviksi osahypoteeseiksi kontrolloiduissa kokeissa. Jos teoriaa ei voi falsifioida, se ei ole mielekäs tieteellinen väite. Freudin katsotaan myös pakottaneen aineiston sanastoonsa sen sijaan, että olisi malttavasti kuunnellut sitä. Kuitenkin analyytikoille on kertynyt kosolti arvokasta tietoa ihmisen käyttäytymisestä kliinisessä työssään, vaikka sen yleistettävyyttä ei voida taata. Psykoanalyysin yksilöllinen vivahteikkuus sulkee manuaalin mukaisen standardoinnin ja vaikutusten mitattavuuden pois, sillä standardoinnin ja mittaamisen jälkeen yksilöllisestä psykoanalyyttisesta vuorovaikutuksesta ei jäisi mitään jäljelle. Ilmiö itsessään pakenee tulosmittaajaa, vaikka analyytikoilla olisikin suuri intressi antaa työstään pitävää kokeellista näyttöä ja eliminoida hoitotuloksista valikoitumistekijä.

Biologit puolestaan ovat arvostelleet evoluutiopsykologeja deduktiivisesta päättelystä, nämä kun selittävät perityt käyttäytymispiirteet ratkaisuiksi savannilla koettuihin sopeutumishaasteisiin. Eiväthän evoluutiopsykologit tutki eliöitä niiden luonnollisessa ympäristössä vaan laskevat geenien monistumisen todennäköisyyttä, selektioetuja ja kiintymyskertoimia tietokonesimulaatioilla. Aivotutkijat eivät ole kyenneet löytämään tiettyihin tehtäviin erikoistuneita hermoverkkoja tai moduleita; useimmat aivotutkijat tutkivat aivojen ja ympäristön vuorovaikutusta tarvitsematta adekvaatin toiminnan selitykseksi lajikehityksen suorittamaa esiohjelmointia. Yhä enemmän epäillään, onko yksittäinen geeni edes evoluution perusyksikkö: palaset pomppivat geenistä toiseen epämendililäisittäin, fenotyypin ympäristöön sopeutuminen voi tapahtua myös jäljittelynä ja paljon nopeammin kuin on uskottu, genotyyppi kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa eikä vain satunnaismutaatioiden sokean kellosepän työnä.

Vaikka evoluutiopsykologit ovat antaneet empiirisille luonnontieteille paljonkin aihetta fundamentaalikritiikkiin, he ovat esittäneet huomionarvoisia, intuitiivisestikin vakuuttavia oletuksia esimerkiksi perusaffektien toiminnasta sekä kilpailun ja yhteistoiminnan kulloisestakin kannattavuudesta.

Sekä psykoanalyysin että evoluutiopsykologian pohjalta päädytään naurettaviin tuloksiin, jos kaikki tapahtumat selitetään samalla kaavalla, olipa se lapsuus tai geenin itsekkyys. Niin käy sitä varmemmin, jos omaksutun kaavan pohjalta lähdetään kehittelemään oikeutusta maailmalle sellaisena kuin se on tai vaihtoehtoisesti johtamaan utopistista yhteiskuntamallia teoreettisesta ihmisluonnosta. Mutta naurettaviin, jopa vahingollisiin tuloksiin ajaudutaan myös, jos yksilöhistoriallisten tai lajihistoriallisten kokemusten vaikutus käyttäytymiseen jätetään huomiotta. Psykologioita on syytä käsitellä osatotuuksina eikä valmiina yhtenäisteorioina, komponenttien toimittajina historiallisiin selityksiin. Psykologian alaa ovat tiedollista maailmankuvaa hitaammin muuttuvat käyttäytymis- ja havaitsemisvalmiudet, jotka tulevat historiallisessa selityksessä kuvaan väliintulevina mekanismeina. Hitaammin varioiva suure ei voi selittää nopeasti varioivaa tilannetta, mutta se voi selittää, miksi B ei muutukaan yhtä nopeasti kuin A.

Geenillä, lapsuudella tai kielellä/kulttuurikaavalla voi tietysti selittää kaiken ja jättää tutkimuksen sikseen. Kaiken selittävä teoria voi antaa uskonvarmuutta mutta se ei kuitenkaan selitä mitään. Paljon jännittävämpää on kuitenkin tutkia historiaa avoimena prosessina, jossa eri tahtiin muuttuvien tekijöiden yhteistulos ei ole ennalta määrätty. Tällaisessa mallissa on paikkansa ihmiselle myös intentionaaliseen toimintaan, poliittiseen aloitteeseen, kykenevänä eikä vain lähtötekijöidensä passiivisena toistajana. Aktiivinen toimija tuo malliin epälineaarisia piirteitä, vaikka selittäminen on yhä mahdollista tilastollisen todennäköisyyden ennustamisena. Kutsuisin mallia reaalikonstruktivistiseksi erotukseksi yhtä selitystekijää monokausaalisesti korostavista essentialismeista ja kaiken samalle tasolle palauttavista määritelmänmuuttamiskonstruktivismin ja rationaalisen valitsijan teorioista.

4. Eikö tieteellisten käsitteiden tulisi olla yksitulkitteisia?

Vai mitä pitäisi ajatella väittämästä, että jonkun henkilön rakenteellinen minä (ego) pahoinpiteli hänen koettua minuuttaan (self) murhaavalla arvostelulla? Tai että kannattelevaa ymmärrystä vaille jäänyt lapsi turvautui omaan mieleensä lohdun antajana, jolloin mielestä tuli varhaiskypsä manipulaattori mutta samalla eletyn kokemuksen sabotoija? Minäkö pahoinpitelisi minää?

Paljon ärtymystä on aikaansaanut aikuisen käyttäytymishäiriöiden selittäminen lapsuuden normaaleilla kehitysvaiheilla puhuttaessa "taantumasta", "fiksaatiosta" tai "toistamispakosta". Tämäkään teksti ei vähentäne sekaannuksien vaaraa, sillä tunteellinen sulautuminen voi todella olla milloin 'tervettä' ja 'kypsää' kykyä läheisyyteen, milloin 'taantumaa' ja 'itsenäistymisen pelkoa'. Tunnepurkauksen merkitys avautuu vasta tutkittavien henkilöiden aiemmasta elämänhistoriasta ja tapahtuman kontekstista.

Psykohistoriallisenkin tutkimuksen perinteinen lähtökohta on universaali kokemus avuttomuudesta pienenä lapsena, jota eletään myös aikuisiän kriiseissä uudestaan läpi. Historiasta on puhuttu lapsuuden painajaisena, josta nyt vasta ollaan havahtumassa (Lloyd deMause). Myös myöhemmän iän kehityskriisit ja tunnekonfliktit tarjoavat avaimia selittämättömältä tuntuvan käytöksen ymmärtämiseen. Uudempi teoria on yhä enemmän karsinut patologiaa toiseen sulautuvasta kokemistavasta ja korostanut tiedostamattoman yhteyden mahdollistamia kehityssaavutuksia, mutta havainto ei suinkaan tee tyhjäksi uhrikokemusten kertautumista polvesta toiseen ihmiskunnan tähänastisessa historiassa. Vaikka mitään kokemisrekisteriä ei sellaisenaan patologisoitaisi, se ei vielä tee kaikista kokemistavoista yhtä funktionaalisia kokijan itsensä kannalta. Oseaanisen ykseyden kokemus on miellyttävä vain niin kauan kuin tietää pääsevänsä siitä takaisin eriytyneeksi olennoksi, joka voi valita, miten suhtautuu houkutuksiin ja paineisiin.

Kun korostetaan suhteen osapuolia tasaveroisina toimijoina, todellisuus koetetaan pakottaa nykyamerikkalaisten tasa-arvokäsitysten ihanteisiin. Realistisemmin voitaisiin ajatella, että toista kohti kurottuminen kokemuksen avartamiseksi on useammin tyrmätty kuin otettu rakentavasti vastaan, mikä on patologisoinut normaalin psyykkisen rakentumisyrityksen enemmän tai vähemmän tuhoisaksi toistopakoksi. Niiden syntyä ja niistä vapautumista psykohistoria juuri tutkii.

Aikuisen ympäristö voi käytellä sitä ylivoimaista valtaa, joka vanhemmalla pieneen lapseen nähden on. Kyse on keinottomuuden ja riippuvuden säilymisestä aikuisessa ja aktualisoitumisesta kriisitilanteissa. Se ei tarkoita kohtalon ennaltamääräytymistä vaan todennäköisyyttä, jolla tietyt käyttäytymiskaavat ottavat vallan. Myös ne tunnekompromissit, joilla kehituskonfliktit ja kriisit ratkaistaan, kestävät syntytilanteen jo mentyä ohi.

Joitain väärinkäsityksiä vältettäisiin, jos psyykkisiä tekijöitä osattaisiin ajatella suhteina tunnedynaamisissa kentissä eikä lukkoonlyötyinä ominaisuuskimppuina. Lapsuuden kokemushistoriakin on vuorovaikutuskenttä. Hyvä itsetunto perustuu hyväksyvään vastavuoroisuuteen lapsuudessa, mutta se ei ole yksilön ominaisuus vaan hänen entisten ja nykyisten sosiaalisten suhteidensa funktio. Ihminen ei synny valmiina vaan rakentaa koko ajan itseään suhteessa toisiin.

Terveimmätkin voivat elää uudelleen lapsenomaisen keinottomuutensa, kun olosuhteet muuttuvat tarpeeksi hallitsemattomiksi. Kun aikuiset selviytymiskeinot pettävät, ongelmanratkaisu muuttuu kaavamaisemmaksi. Pienen lapsen ongelmanratkaisukeinot nousevat esiin: lohkominen ja projektio. Paha siirretään itsestä ja meistä ulos, jossa se alkaa vainota. Pahaa torjutaan puhdistumalla pahoista aineksista, ikään kuin kyseessä olisi fyysinen substanssi. Elämän ehto on säilyttää hyvä hyvänä ja olla itse osa sen voimaa.

Psykohistoria on aina kertomusta toimintakyvyn vaihtelusta, sen laajentamisesta tai menettämisestä. Lapsuus ei kuitenkaan lopullisesti väisty aikuisuuden tieltä eikä tiedostamaton puoli kuiva tietoiseksi: toimintakykyyn sisältyvät molemmat puolet. Ilman aikuista etäisyydenottoa ja erojen tajua päädytään psykoosiin, ilman lapsenomaista välittömyyttä ja sanattoman samuuden flow'ta luovuus tyrehtyy. Kaavamainen käytös on ymmärrettävissä erilaisten kokemistasojen huonoksi koordinaatioksi. Se on siten aivan eri asia kuin lapsuuden arvottaminen patologiseksi ja aikuisuuden nostaminen terveyden normiksi.

Psykohistoria ei käsittele muuttumatonta ihmisluontoa vaan niitä kulttuurisia tapoja, joilla lapsuuden avuttomuutta on aikuisiällä työstetty. Ne ovat kompromisseja yhteiskunnallisten/kulttuuristen tilanteiden ja kehityspsykologian kanssa.

Kvalitatiivista tutkimusta on usein yritetty tieteellistää vaatimalla, ettei tutkija muuta käsitteitään kesken analyysin vaan vie luokituksen loppuun niillä kriteereillä, jotka alussa valitsi. Mutta entäpä, jos käsitteiden tarkoittamat ilmiöt kurottuvat ameebamaisesti luokasta toiseen?

Uni- ja fantasiasymbolit ovat ylimääräytyneitä, tihentyneitä ja täynnä merkityssiirtymiä. Ne eivät viittaa vain tiettyyn tapahtumaan tai henkilöön vaan niihin tihentyy piirteitä useammista. Unen kulku ei kerro totuutta siitä mitä todella tapahtui vaan lähinnä totuuden siitä, miten oma mieli sillä hetkellä menneisyyden jälkiä työstää parhaaksi mahdolliseksi kompromissiksi sosiaalisten normien ja omien tunteiden kesken.

Tiedostamattomassa kokemuksessa hoivaaja ja hoivattu, lyöty ja lyöjä voivat olla saman henkilön tai ryhmän kokemaa todellisuutta.

Otetaan fiktiivinen esimerkki: unessa esiintyvä syrjään vetäytynyt vanha mies voi edustaa uneksijan omaa vanhempaa ja siten syyllisyyttä oman elämän luomisesta vanhemman väistymisen hinnalla. Se avaa unelle genealogisen, elämänhistoriallisen ulottuvuuden. Mutta mikä nostatti syyllisyyden pintaan juuri nyt? Oma menestys tai menetys? Omien aikuisten lasten irtautumisen tuottamat tunteet tai kilpailutilanne nuoremman kollegan kanssa on voinut pukeutua elämänhistorialliseen kuvastoon, jonka kautta se on helpompi päästää mieleen etäännytetyssä muodossa. Mutta kuka syrjäyttää kenet? Nuorempi kollega vanhemman? Avaimen voi tarjota se, että unessa syrjäytetty vanhus tissutteli Calvadosia toisin kuin uneksijan oma isä koskaan teki - mutta nuoremman kollegan mielijuomaksi se sitä vastoin tiedetään. Uni saattaa siis yhtä lailla kertoa omasta hylkäystuomiosta kuin hylätyksi tulon kipeydestä. Oidipaalisesta asetelmasta jäävät jäljelle pelkistetyt elementit: nuoremman ja vanhemman suhde, rakkaus ja viha, yhteys ja poissulkeminen. Elementtien läsnäolo on varmaa mutta niiden keskinäiset suhteet tilannekohtaisesti muuttuvia.

Psykoanalyysi ei merkitse piilotajuisen kokemuksen kääntämistä selväkielelle unikirjan symboliluetteloa sanakirjana käyttäen. Kilpailevat tulkinnat voivat olla yhtä aikaa totta. Yleinen fantasia kilpailussa tai koetilanteessa lamautumisesta voidaan tulkita kilpailun väistämiseksi isähahmon kanssa oidipaalisen syyllisyyden pelosta, mutta oidipaalinen teema voi peitellä syvempänä olevaa esioidipaalista eroahdistusta ja itsenäistymisenpelkoa (screen memory). Joutavilta näyttävät kiistat viriävät yleensä sen vuoksi, että mitättömistä aiheista on helppo riidellä toisin kuin kipeistä.

Falliset naishahmot vaikkapa symbolististen taiteilijoiden kuvamaailmassa 1800-luvun lopulla voidaan mennä oikopäätä tulkitsemaan sitovien äitien vaikutukseksi lapsuudessa ja aktiivisten naisten peloksi aikuisuudessa, mutta kuvista voitaisiin ehkä myös lukea toive voimakkaan aikuisen kannattelevasta huomiosta persoonattomien luonnonlakien ja vieraannuttavan kilpailun hallitsemassa modernissa maailmassa. Konteksti ratkaisee, mikä merkitys hallitsee.

"Hyvä" tai "paha objekti" ei tarkoita lapsuuden äitiä henkilönä vaan paremminkin hoivaajan ja hoivatun välillä vallitsevaa tunnelmaa, olotilaa. Paranoidis-skitsoidisessa kokemistavassa uusi kokonaistunnelma pyyhkii entisen muistonkin tieltään ja kirjoittaa orwellilaisesti historian uudestaan: paha ei muista hyvää eikä hyvä pahaa. Omat tunteet tapahtuvat itselle ulkoisina voimina, jotka oikeiden ulkoisten voimien tapaan vaativat välitöntä reagointia. Depressiivisessä positiossa käy mahdolliseksi erottaa omien tunteiden osuus todellisuuden rakentamiseen ja käsitellä niitä symbolisesti eikä vain tartuttamalla niitä toisiin tunnelmina.

"Minäihannetta" saattaa edustaa toinen ihminen, jonka voiman ihailija jakaa ikään kuin omanaan. Heinz Kohut yritti "minäobjektin" käsitteellä tavoittaa jatkuvaa sulautumista toiseen tai itsen rakentamista toisen kautta erotukseksi toisen kokemista samaan aikaan myös itsestä erilliseksi "objektiksi", omien tarpeidensa, tunteidensa ja ajatustensa keskukseksi.

Ryhmässä toiseen sijoitetaan helposti omia ei-toivottuja puolia kontrolloitaviksi tai jopa tuhottaviksi, mutta myös omat selviytymiskyvyt on helppo projisoida ruokkivaan johtajaan tai muuhun auttajaan. Ryhmän selvittyä kriisistään sen jäsenten oma-aloitteisuus elpyy ja se alkaa hankkia tietoa todellisuudesta hoitaakseen itse asiat.

Analysoitava voi yleensä käyttää hyväkseen vain sitä osaa tulkinnasta, joka auttaa häntä itseään erottelemaan ja yhdistelemään kokemuksiaan entistä vapaammalla tavalla (insight). Psykohistorioitsija ei voi katsoa interventionsa vaikutuksia vuosisatoja sitten kirjoitetun tekstin laatijaan vaan hänen täytyy kärsivällisesti odottaa, että jonkun aikalaisen interventio, kirjoittajan oma itse-erittely taikka elämän itsensä järjestämä koetilanne oikeuttaisi tulkinnan.

Aikaperspektiivi näyttää, mitkä käyttäytymiskaavat ovat pysyvämpiä ja mitkä kulttuurisesti vaihtelevampia. Historia tarjoaa keinotekoiseen koeasetelmaan tai tilastokyselyn elaborointiin verrattuna rikkaamman kuvan eri tekijöiden keskinäisestä vaikutuksesta, mutta asetelman "vakioimattomuuden" ja käsitteiden tulkintavaikeuksien takia myös vähemmän eksaktin.
Joltinenkin epätarkkuus on yhteiskuntatieteissä yleensäkin hyväksyttävä itse kohteen ominaisuutena sen sijaan että paettaisiin rakennekokonaisuuden hahmottamisen haasteesta eksaktien tilastometodien tai puhtaiden teorioiden maailmaan. Jaetut merkitysmaailmat ovat todellisuutta, vaikka niitä ei voi rajata selvästi toisistaan. "Kokonaisyhteiskunnan analyysi on erittäin vaihtelevan yksittäistapauksen ei-kokeellista analyysia", määrittelee sosiologi Gerhard Schultze. Hänen mukaansa tilastolliset parametrit ovat kuvauksia kohteen tilasta tietyllä hetkellä. "Seuraavan hetkittäisotoksen poikkemien tulkitseminen falsifikaatioksi osoittaa vain, että omaa tieto-opillista ohjelmaa ei ole ymmärretty." Myös paralleelitutkimusten rajat empiirisenä kontrollina tulevat vastaan ilmiön epämääräisyydessä.

Ei voida esimerkiksi kuvitella kontrolliryhmätilannetta, jossa satunnaisesti valittu joukko olisi altistettu joillekin elämäkertakilpailun osanottajien toistuvasti kuvaamille kolhuille. Yhteiskunnan rakenteita kuvaava malli on viime kädessä "yhtenäinen kuvaus historiallisesti esiintyvistä sosiaalisista toimintayhteyksistä ja kollektiivisista merkitysmuodostelmista", ei hypoteesi, jonka voisi osoittaa vääräksi tai oikeaksi. Schultzen mukaan lakeja hakeva sosiologiakaan ei voi laiminlyödä ilmiöiden morfologiaa.

"Astronomian historiassa esimerkiksi kaikki käänteet saavutettiin rohkealla spekulaatiolla suhteellisen pienen tietoaineksen nojalla, jopa osaksi vastoin tiedettyjä tosiasioita siinä toivossa, että tulokset myöhemmin vahvistettaisiin." Empiiriset tulokset ovat vain teorian rakennusainetta. "Tämä itsestäänselvyys ignoroidaan yhdä uudestaan itsestäänselvyytenä. Sen tunnustaminen merkitsee myös teoreettisen analyysin muiden rakennusainesten mukaanottamista: ajatuskokeiden, sosiaali- ja kulttuurihistorian, pitkaikaisen mukana elämisen analysoitavassa kulttuurissa, myös intuition ymmärrettynä kokonaisvaltais-typologisesksi ajatteluksi vastakohtana deduktiiviselle ajattelulle (jolle on silti tärkeä paikkansa)." Tämä tarkoittaa ainakin sitä, että käsitteen merkitys aukeaa vasta kontekstista ja että kaikki keinot ovat sallittuja merkityksen oivaltamiseksi.

Psykoanalyysi sopii tällaisen sumean puolitiedon jäsentäjäksi, sillä se sallii samojen käsitteiden tarkoittaa yhtä aikaa eri asioita ja useiden selitysten olla yhtä aikaa voimassa, kunnes yleisesti tunnettujen voimien merkitykset ja vaikutusyhteydet jossakin nimenomaisessa yhteydessä alkavat selkiytyä sitä mukaa kuin aihetta opitaan tuntemaan.

Esimerkiksi puhe omasta minästä oman kokemuksen tärvelijänä konkretisoituu huomattavasti, jos kysytään vaikka, tahtoivatko taistolaiset jollain tasolla pilata omat voittonsa samastumalla voiman oikeutta edustavaan suurvaltaan. Jukka Relanderin tutkimat 60-lukulaiset olivat samastuneet lapsiin, jotka Darth Vaderia muistuttava sotilaspappi tahtoi uhrata isänmaalle. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen asetelma kääntyi niin, että uhrattavista tuli fantasiatasolla uhraajia. Lapset olivat ottaneet omaksi synnikseen vanhemman otaksutun murhanhimon, jolloin rangaistus - poliittinen marginalisoituminen - voitiin hyväksyä oikeutetuksi. Itsetuhoiselta käytökseltä näyttävä samastuminen neuvostotodellisuuteen palvelikin psyykkistä sovitusta - samalla kun se toteutti symbolista isänmurhaa.

Vaikka päällekkäiset ja epämääräiset käsitteet kuvaisivat kohdetta parhaiten, on lukijalle syytä määritellä, mitä niillä kulloinkin tarkoitetaan. Muutoin viljellään plastisia sanoja, kontekstista ja tunteista irrotettuja abstraktioita, joille kukin voi antaa mieleisensä sisällön. Plastisilla sanoilla saavutetaan parhaimmillaan suggestiivista tehoa mutta niiden varaan ei voida rakentaa yhteisymmärrystä tarkastelun kohteesta. Psykoanalyytikotkin voivat vain tapausselostusten äärellä todeta, puhuvatko he metapsykologisilla käsitteillään ollenkaan samasta asiasta. Jos tapausselostukset tavoittelevat lääketieteellistä "eksaktiutta" toteavilla latinismeillaan, ne eivät kommunikoi toisille edes niin hyvin kuin Freudin kuvailevat esseet. Myös psykohistorioitsijan on pystyttävä periaatteessa erottamaan lähtökohta ja tulkinta, vaikka jo 'historian tapahtuma' sisältää jo ainakin dramaturgisen tulkinnan tilanteesta.

5. Eivätkö tulkinnat etäänny liian kauas lähteistä?

Historiatiede on keskittynyt opettamaan luotettavan selvityksen tekemistä siitä, mitä arkisto kertoo ja mitä ei. Työlään tapahtumahistoriallisen rekonstruktion vuoksi historiassa on elänyt muita tieteitä pitempään totuuden korrespondenssiteoria, jonka mukaan totuus on nähtävissä suoraan asiakirjasta ja kaikkien tulee nähdä se samalla tavalla. Opinnäyte on kuin alakoulun laskentoharjoitus, johon löytyy ainoa oikea vastaus. Unohdetaan, että mielekkyyden siihen luo tekijä eikä arkistonmuodostaja.

Psykohistorian kokeminen historian identiteettiä vaarantavaksi johtuu kaiketi siitä, että psykohistoria ei jää tuottamaan tapahtumakuvauksia muiden tieteiden tulkittaviksi vaan pohtii itse ajankohtaisia kysymyksiä yhteiskunnan toimintaperiaatteista, kulttuurin ja persoonallisuuden keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jopa filosofisia ongelmia hyvästä elämästä.

Psykohistoria tekee tarinaa mutta niin tehdessään se samalla tukee tai heikentää soveltamiensa käyttäytymistieteellisten mallien uskottavuutta. Näiden mallien testaaminen on myös tutkimuksen keskeinen tulos toisin kuin idiosynkraattisessa historiantutkimuksessa, joka tavoittelee täydellistä kuvaa ainutkertaisesta prosessista. Psykohistoriaa harjoitetaankin vähintään yhtä paljon nykyisen ihmis- ja yhteiskuntakuvan rakentamiseksi kuin myyttien purkamiseksi. Koska psykohistoria myös antaa merkityksiä eikä vain kerro toisten joskus antamista merkityksistä, se tuskin vapautuu "maailmojasyleilevistä" teemoista siinäkään tapauksessa, että päätelmien tekoa saataisiin selvennettyä muillekin kuin psykoanalyysin harrastajile ja tutkimustuloksia entistä paremmin avattua toisten tieteiden arvioitaviksi.

Käsitys teorioiden "päälleliimaamisesta" johtuu siitä, että systemaattista ajattelua on niin pitkään pidetty arkistokäsitutkijoiden alaan kuulumattomana. On kuviteltu, että käyttäytymistä koskevat teoriat tuodaan valmiissa paketissa jostain ulkoa paikkaamaan tutkimuksen puutteita. Ei ajatella, että niitä voitaisiin käyttää itse tai jopa muokata oman työn kautta. Historia on pitäjähistorioista koostuva postimerkkikokoelma; sitten kun se on karttunut täydelliseksi, joku muu tekee siitä yleistyksiä. Sittenkään se ei välttämättä ole tarpeen, sillä historiallinen tieto on katsottu vahvasti aikaan ja paikkaan sidotuksi.

Historian identiteetistä huolestuneet ovat kehittäneet teorian, jonka mukaan ajassa taapäin mentäessä nykyaikaisten tieteiden teoriat lakkaavat pätemästä ja ilmiöt voidaan nähdä ikään kuin puhtaina kuvauksina erillään teoriapitoisista käsitelinsseistä. Kun sulkeudutaan itsesuojelumielessä muilta tieteiltä, tieteen sisäistä eteenpäinmenoa kutsutaan kerran vuodessa vauhdittamaan italialainen mikrohistorioitsija. Vieras todistaa sitten korvia hivelevästi, kuinka kehnosti modernit käsitteet kuvaavatkaan 1500-luvun ihmisten toimintahorisonttia. Valtakunnassa on kaikki hyvin, ja loistava eristyneisyys voi jatkua.

Historia ei kuitenkaan tarkkaan ottaen ole tiede omine teoriaperinteineen vaan oman aineistonkäsittelytekniikkansa vaativa tutkimuskohde. Tuntuu absurdilta ajatella, että yhteiskunnan ja tieteiden erikoistuminen lakkaisi yhtäkkiä mentäessä parikymmentä vuotta taaksepäin ja sama tutkija voisi ohjata opinnäytteitä aiheesta kuin aiheesta, niin kuin historian professoreilta on edellytetty. On kaiketi ajateltu, että pelkkä aineiston laajuus ja vertailu tuottaisi hyvää tutkimusta ilman käsitteellistä ja teoreettistä syventymistä. Historian sisään on silti kasvanut tai kasvamassa systemaattisia tieteitä, joita ei voi enää arvostella pelkästään arkistomenetelmillä - niiden arvosteluun vaaditaan myös toisten tieteiden tuntemusta.

On helppo väittää, että teorioita käyttävät tutkijat heijastavat nykyistä todellisuutta menneeseen. Tällä tempulla henkisestä laiskuudesta sukeutuu hyve, joka samalla kuitenkin piiloviestii elämänkokemuksen tuomasta suhteellisuudentajusta. On totta, että sekä elämänkokemus että työskentely monien eri aineistojen äärellä lisää tajua siitä, mikä kulloinkin oli mahdollista ja mikä taas ei. Mutta se on aivan eri asia kuin relativistinen nihilismi, jolla tieto-opilliset haasteet tavallisimmin kuitataan. Lähteiden ja eri-ikäisen tutkimuskirjallisuuden antaman kuvan, oman elämänkokemuksen sekä ihmis- ja yhteiskuntateorioiden syntetisointi vaatisi kuitenkin avoimmuutta omille lähtökohdille.

Jos vain aikalaiskäsitteiden käyttö sallitaan, päädytään relativismiin. Yksi käsitys ei ole toista parempi. Jos vaatimusta johdonmukaisesti noudatettaisiin, voitaisiin kaikki tieteenharjoitus turhanpäiväisenä lopettaa: miksi ollenkaan tutkia ihmisen käyttäytymistä, jos kerran koko aherrus ei ole satojen vuosien kuluessa vähääkään edistänyt ymmärrystämme vaan meitä vaaditaan pysymään esi-isien käsitteissä ja selityksissä? Noitavainot eivät näin ajatellen suinkaan todistaneet esimerkiksi yhteiskuntaruumiin rituaalisesta puhdistamisesta kriisitilanteessa projektiivisen identifikaation keinoin vaan noitien esiintymisestä 1600-luvulla ihan riesaksi asti. Juhani Mylly toteaa arjen historiaan etäisyyttä ottaen, että tutkimuksen täytyy antaa jotakin enemmän kuin mitä historian aikalaiset tai tutkijan omat aikalaiset ovat asiasta tienneet tai ymmärtäneet: muutenhan sitä olisi turha harjoittaa.

Käyttäytymistieteidenkään tietovaranto ei ole lopullinen vaan väliaikainen teoria ihmisestä. Vaikka kohdeilmiöiden olemassaoloa ei poststrukturalistiseen tapaan kiistettäisikään, niitä voi aina käsitteellistää paremmin ja käsitteet yhdistää toimivammin. Myös psykoanalyysin käsitteet ovat historiallisesti kerrostuneita ja kantavat syntyaikansa käsityksiä normaalista elämästä. Tieto-opillinen taakka painaa kaksin kerroin, kun menneisyyden käsityksiä ei voi verratakaan lopulliseen totuuteen vaan monessa suhteessa aikaansa sidottuun väliaikaissynteesiin, jota on vaikea rajata aikakauden hyvän elämän ihanteista.

Homo- ja lesbohistorioitsijat ovat piinallisen tarkasti osoittaneet, kuinka psykoanalyysi medikalisoitumisellaan asemaansa oikeuttava maanpakolaisoppina konstruoi 1950-luvulla ei-heteroseksuaalista luonnon tarkoituksista poikkeavan vastakohdan kommunismin uhkaamille yrittäjän ja perheenisän hyveille. Ymmärtämisen tapa, joka lähtökohtaisesti purki itsestäänselvyyksiä, alistettiinkin tekemään "luonnollisiksi" joitakin kulttuurisia piirteitä, kuten esimerkiksi miehistä kilpailunhalua. Freudin vähintäänkin ahdistavaksi tuomitsemasta kulttuurista tuli "normaali" ja siihen sopeutumisesta terveyden mitta. Psykoanalyysin nykyinen diskursiivinen asema "postmodernin" emansipaation suosimana deterministisenä haamuvastustajana johtuu paljolti kylmän sodan aikaisen medikalisaation painolastista.

Freud näki psykoanalyysin pääasiallisen sovellutusalan kulttuuri- ja yhteiskuntatutkimuksessa eikä suinkaan terapiassa. Yhteiskunnallinen näkökulma ei edes medikalisaation aikana unohtunut kokonaan. Frankfurtin koulukunta piti USA:han emigroiduttuaan esillä viettien periaatteellista sovittamattomuutta minkään kulttuurin kanssa. Tietoinen minä ei koskaan voisi täysin korvata varsinaista energianlähdettä, tiedostamatonta viettipuolta. Vallitsi aina jännite persoonallisuuden ja kultuurin kesken, jos kohta koulukunta uskoikin klassisen porvarillisen persoonallisuuden itsenäisenä, sisäisyyttä omaavana synteesinmuodostajana vähitellen niveltyvän suoraan ulkoisten pakkojen ja kulutustarpeiden sätkynukeksi Amerikassa jo toteutuneeksi nähdyssä konsumeristisessa massayhteiskunnassa.

Frankfurtin koulukunta selitti sisäistetyn moraalin mukaan itseään kontrolloivan porvarillisen ihmisen historialliseksi kehitystulokseksi. Kaikessa rajoittuneisuudessaankin porvarillinen ihminen toteutti Max Horkheimerin, Theodor W. Adornon tai Herbert Marcusen mielestä enemmän historiallisia mahdollisuuksia itsehallintaan kuin massayhteiskunnan ulkoaohjautuvat reaktiokimput, joiden viettejä yhteiskunta manipuloi suoraan, vailla egon välitystä.

Ideologisten merkitysliittojen purkaminen ei pakota kieltämään psyykkisten ilmiöiden todellisuutta: sekä homoseksuaalinen suuntautuminen että narsismin erilaiset ratkaisut ovat olemassa hetkellisiä valintoja toistuvampina käyttäytymispiirteinä, vaikka eivät muodostakaan sellaista suljettua ykseyttä kuin 1950-luvun psykoanalyysi esitti.

Narsismiteorioita voi käyttää myös luomaan universaalia pohjaa ihmisyydelle eikä erottamaan terveitä sairaista. Ne kuvaavat esikielellisiä sulautumistoiveita ja pelkoja paljon paremmin kuin viettikonfliktiteoria, samoin mielekkyyden katoa silloin kun ihminen ei omana itsenään löydä paikkansa toisten yhteydestä. Narsismin laadusta voidaan päätellä kohtaamisten historia ja narsitisella sulautumisella/peilaamisella tuo historia voidaan myös uudelleen avata käsiteltäväksi.

Historiallinen kehitys avaa luonnollisia tasoja, joihin aiemmin ei ollut varaa. Egopsykologia neutraloituine viettienergioineen ja sopeutumiskorostuksineen kukoisti USA:ssa 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin keskiluokkainen elämänhallinta oli mahdollista sodan käyneelle polvelle ja perhemuodoksi vakiintui pieni ydinperhe ladatun parisuhteen varassa. Narsismi erillisenä kehityslinjana ilmaantui psykoanalyysiin 1960-luvulla, kun yhä sotasukupolven jälkikasvulla oli runsauden yhteiskunnassa ensimmäistä kertaa mahdollisuus tavoitella itsensä toteuttamista, mutta toisaalta niiden on sanottu myös heijastelevan suurten ikäluokkien lasten jäämistä liikaa oman onnensa nojaan vanhempien toteuttaessa itseään. Syyllisyysneuroosien sijaan keskeiseksi diagnoosiksi nousi tunne siitä, ettei tullut tunnustetuksi omana itsenään. Maslow'n tarvehierarkian ylimmästä tarpeesta, itsensä toteuttamista, voitiin puhua, kun arkinen olemassaolontaistelu tuntui hellittävän ja yläluokan eksistentiaaliset ongelmat "demokratisoituivat".

Tyypillisten psyykkisten ongelmien voi olettaa muuttavan muotoaan myös keskiluokan ja yksilölliseen yrittämiseen liittyneen sisäisen säätelyn romahtaessa. On puhuttu dissosiaatioista, rajatilaisesta häälynnästä äärimmäisyydestä toiseen, integroitumattomasta monipersoonasta ja väkivaltaisesta trauman toistamisesta toisen kustannuksella yrityksenä voittaa tunteiden kuoleminen ja kokea elävänsä. Masennusoireiden lisääntyminen viime aikoina voi johtua diagnostiikan muuttumisesta ja entistä paremmista lääkkeistä mutta myös siitä, että hyperkilpailussa on entistä vaikeampi menestyä ja se tuottaa yhä useammille kokemuksen keinojensa riittämättömyydestä.

Kritiikki nykyajan itsestäänselvyyksien salakuljettamisesta historiaan haastaa pohtimaan teorioiden historiallisuutta oman elämänhistorian ja nykyisen paikan ohella menneisyyden luojina. Kyse on jatkuvasta simultaanitulkkauksesta sekä käsitteiden tiedollisen sisältöjen että niiden arvolatausten kesken.

Menneisyyteen tulee helpolla projisoineeksi paitsi irrationaalisuutta myös rationaalisuutta ja laskelmallisuutta ainakin silloin, kun käyttäytyminen selitetään viime kädessä sosiaalisen nousun ylisukupolvisella strategialla tai jonkin uskomuksen pysyvyys tieteellisen tai kirjallisen eliittiryhmän diskursiivisella määrittelyvallalla. Robert N. Bellah katsoo utilitaristisen laskelmoivuuden omana aikanamme vallanneen parisuhteet ja ystävyyssuhteetkin niin, että hyötyjen ja tappioiden kalkyyli raksuttaa herkeämättä intiimimmeissä kokemuksissammekin. Koti ja yhteisö eivät näin ollen enää tarjoa mitään hyvyyden satamaa suojapaikaksi markkinakilpailun myrskyltä.

Oman aikamme rationaalisena pidetty utilitaristinen tai hedonistinen laskelmoija on historiallinen poikkeus jo tämänpuoleiseen rajoittuvan odotushorisonttinsa vuoksi. Talous on yleensä ollut alisteinen moraaliselle järjestykselle ja yksilö mieltänyt menestyksensä ja tappionsa enemmän ryhmän kautta kuin nyt. Yhteisöön sidottu talous on aikanaan merkinnyt työurien tietynasteista erikoistumattomuutta, psykologisesti yksilöitymiseen liittyvän narsistisen jännityksen väistämistä ja moraalifilosofisesti ontologista kiinnittymistä jaettuihin arvoihin ja projekteihin.

Kaikista siteistä, myös kansalaisvastuusta, vapaa itsensä toteuttaja vastaa jokseenkin tarkkaan tavaramarkkinoille irrotettua työvoimaa. Työvoiman hinta vaihtelee suhdanteiden mukaan niin kuin muunkin tavaran, samoin myös yhteisöllisestä palvelutehtävästä irrotettu itsetunto heilahtelee toisten arvostelun mukaisesti. Läpirationaalistuneessa todellisuudessa kaikki on määrällistettävissä. Johdonmukaisesti läpivietynä ekspressiivinen individualismi näyttäisi noudattavan yhteiskunnassa muutenkin vallitsevaa välineellisen kuluttamisen ja kulutetuksi tulemisen periaatetta ja murentaa niitä jatkuvuuksia, joiden perustalta kriittinen etäisyydenotto ja vapaa valinta voisivat onnistua.

Kun lähdin 1980-luvun lopulla tutkimaan suomalaista ahdistusta historiallisesti, lähtökohtana oli julkinen keskustelu siitä, miksi suomalaiset elivät kurjemmin kuin olisi pakko. Nyt kun todellinen kurjuus tekee paluutaan, myös julkinen puhe yksilön vapauttamisesta ahdistavan kulttuuriperimän kahleista on asettunut uusiin yhteyksiin: yksilöille ei sen avulla vaadita helpompaa elämää vaan yrittäjäriskiä asioista, joihin he eivät voi vaikuttaa. Viime vuosikymmenen jälkipuolisko oli psykoanalyyttiselle kulttuuritutkimukselle otollista aikaa, koska vanhat totuusjärjestelmät olivat lukeneistossa juuri horjuneet ja oma elämä tullut ongelmaksi. Nyt uudet varmuudet on saatu markkinauskosta ja rajattoman uudelleenmäärittelyn vapaudesta. Nyt kollektiivinen pakko tuotetaan yksilöllisen kilpailun kautta, kustomoidusti.

Jos 'yksilöllisyys' ehti viidessätoista vuodessa muuttua vapautumisprojektista sopeutuskeinoksi, se panee epäilemään 'yksilöllisyyden' ottamista normatiiviseksi ihanteeksi, jolla entisiä, vähemmän nykyihanteiden mukaisia elämäntapoja arvostellaan. Kokonaistulkinnan muuttuessa menneisyydestä avautuu mielekkäitä asiayhteyksiä, joihin ei aiemmin osannut eläytyä. Oman ihmiskäsityksen aikasidonnaisuus tulee esiin: on arvioitava uudestaan, mikä siinä on tieteellisesti ja eettisesti kestävää.

Sosiologi Scott Lash pitää 1990-luvun sosiaalitutkimusta esteettisenä refleksiivisyytenä, joka lähtee aina liikkeelle antifundamentalistisesta, subjektiivisesta haasteesta rationaaliselle individualismille. Aiemmat kriittiset ajattelumallit paljastetaan valvonnan malleiksi ja dekonstruoidaan sellaisina, jolloin päädytään "yhä kritiikittömämpään esteettiseen subjektiivisuuteen". Loputon dekonstruktio johtaa vain yhä yhä "kitschistisempien tekstien korvautumiseen toisillaan", yleisen hyvän dekonstruointiin erityisen näkökulmasta. Lashin mukaan "nykyisessä 'jokapaikan' dekonstruktiossa ei ole mitään, mikä auttaisi ymmärtämään 'meitä' - päinvastoin se vie yhä vain vähemmän perustaviin ja yhä faustisempiin esteettisen 'minän' muotoihin." Tälle lähestymistavalle jää käsittämättömäksi, että ihmiset yleensä ovat jakaneet merkityksiä keskenään.

Kulttuuritutkimuksen valtalinja alistaa 1800-luvun nationalistiset ja terveydelliset projekit "dekonstruktioon" ja "diskurssianalyysiin", jolloin valistuksen takaa paljastuu valta. Lopputulos muistuttaa yleensä arveluttavasti sellaista essentialismia, luonnollisen minän ja kulttuurin vastakkainasettelua, josta diskurssianalyytikot ovat tottuneet syyttämään psykoanalyyttista tutkimusta. Ajatus kulkee seuraavasti: "Jos minä olisin ollut tuolla paikalla, olisin kokenut itseäni sorrettavan." Sitoumuksia ja pysyvyyttä karttava ekspressiivinen individi tietenkin tuntee väristyksiä lukiessaan 1800-luvun kansanvalistajien paatoksellista tekstiä välittömien tarpeiden uhraamisesta jollekin pitkäjännitteisemmälle hankkeelle.

Olen alkanut epäillä, että 1800-luvun sivistysporvarit todellakin myös monissa yhteyksissä toimivat isänmaallisesti, epäitsekkäästi ja uhrautuvasti verrattuna nykyiseen eivätkä vain verhonneet raadollisuuttaan ylevillä ihanteilla. Heidän odotushorisonttinsa oli toisenlainen: asioihin voitiin vaikuttaa ja ne paranivat jatkuvasti, joten kannatti kieltäytyä välittömästä tyydytyksestä kokeakseen vaikuttamisen vapautta. Se mikä oman aikamme ekspressiivisen individualismin kasvatin silmissä näyttää oman elämän mielettömältä uhraamiselta kuvitellulle yhteydelle, saattoi esimerkiksi 1800-luvun kansanvalistajalle merkitä hyvää elämää sitoutuneena mielekkääseen projektiin itsen ulkopuolella.

Christopher Lasch on arvostellut akateemisen amerikkalaisliberaalin käyttämistä terveen mittana. Hänen mielestään vallan kaapanneet eliitit tuomitsevat omasta itsekeskeisestä elämäntavastaan poikkeavat käsitykset patologisiksi. Yhtenä esimerkkinä hän käyttää Theodor W. Adornon kuuluisaa tutkimusta autoritaarisesta persoonallisuudesta (1950). Jos vastaaja noudatti työväenluokan käsitystä mieskunniasta tai myönsi oman työmarkkinakokemuksensa nojalla maailman olevan yksilöiden taistelukenttä, hän luokittui oitis vähintään protofasistiksi.

Psykoanalyysi ei tutki niinkään elämän iloja vaan elämän ja ilon esteitä. Se ei arvostele niitä valintoja, joista eri ihmiset hyvän elämänsä rakentavat, sikäli kun toiset eivät niistä kärsi. Sitä kiinnostaa vain, millaisia valintoja ihmiset voivat sisäisistä syistään tehdä ja millaisia taas eivät.

1800-luku voisi parhaimmillaan antaa perspektiiviä oman ajan itsestäänselvään kalkylointiin ja sitoumusten karttamiseen. En ole ratkaissut, kummat elivät parempaa elämää, aikamme itsensätoteuttajat postmodernismissaan vai sadan vuoden takaiset idealistiset uhrautujat; historioitsijana pidän tarpeellisena tuoda nämä elämänmallit dialogiin keskenään omassa ajassamme. 1800-lukulaisista tuli esiin poliittisen ja sosiaalisen kansalaisuuden hyviä puolia, 1900-luvun lopulla taas korostuivat kulttuurisen kansalaisuuden mahdollisuudet. Kumpikaan ei ole master discourse, joka nihiloisi toisen totuuden.

Lasch pystyy osoittamaan keskiluokkaisen liberaalin piilevät arvostukset, mutta ei hän itsekään lähde relatiivisesta ihmiskäsityksestä. Ekspressiivisen individualistin narsistisen epävakauden vastapainoksi hän pohjaa hyvän itsetunnon eettisiin sitoumuksiin ja niiden taustalla olevaan arvoyhteisöön. Hän ei moralisoi narsistia itsekeskeisyydestä vaan liittää yhteiskuntatieteilijänä ahneuden, tyydyttämättömyyden ja haavoittuvuuden toisten mielipiteelle objektiivisen elämänhallinnan menetykseen ja mielekkään paikan häviämiseen, jossa tietäisi omilla kyvyillään olevansa hyödyksi ja iloksi muille.

Psyykkisestä autonomiasta voi kyllä edelleen puhua, vaikka ei erehtyisikään pitämään kaikkea sitoutumista yhteisiin arvoihin sen puuttumisena. Psyykkisesti pakonomainenkin sitoutuminen voi tietyissä oloissa tuottaa hyvän elämän, ainakin paremman kuin muuten olisi ollut mahdollista elää. Henkisen vapauden vaihtelun voi silti havaita historiallisistakin lähteistä ja sen esiintymisehtoja voi tutkailla.

Laschin, Robert N. Bellahin ja Charles Taylorin uusaristoteliset arvostelut tyhjästä itsensä toteuttamisesta ovat lisänneet syvyyspsykologiseen ihmiskuvaan "korkeuspsykologisen", mielekkään elämän ontologisten kiinnikkeiden tason. Niitä voi pohtia, vaikka ei uskoisikaan joidenkin kommunitaristien tavoin ihmisten määritelmällisen relationaalisuuden sovittavan jo ennakolta kaikki keskinäiset ristiriidat tai kaipailisi nostalgisesti mennyttä kyläyhteisöä, joka historioitsijoiden mukaan ei ollut mikään kannatteleva "yhteisö" vaan myös raakojen konfliktien näyttämö.

Merkityksiä ymmärtävä tutkimus joutuu keskelle kehityspsykologisia sekä moraali- ja yhteiskuntafilosofisia keskusteluja, koska historian toimijoiden elämän tekivät merkityksellisiksi juuri arvot. Tapahtuman merkitys päätellään aina vain osittain aikalaislähteistä. Psykologian ja sosiologian teoriat ja moraalifilosofiset pohdinnot ihmisen hyvästä tulevat vaivihkaa mukaan muunkinlaisessa historiassa kuin itseään psykohistoriaksi nimittävässä. Mielekkyyden rakentuminen ei ole tarkasti kontekstisidonnaista vaan siihen myötävaikuttavat kaikki tutkijan tuntemat kontekstit.

Jos arkistotutkijat luulevat tulevansa toimeen ilman kontekstin ylittävää ajattelua, teoreettisesti suuntautuneet ylpeilevät usein aiheettomasti epäempiirisyydellään. Alkuperäisaineistojen käyttäminen kuuluu tietysti perusvaatimuksiin. Tiedon löytäminen ja esikäsittely tapahtumanarraatioksi on sitä osaamista, joka erottaa ammattihistorioitsijan harrastelijasta. Psykohistorian ihanne on kaikkien tekijöiden totaalihistoria eikä suinkaan ole "mentaliteettia" osoittavien sitaattien löysä referointi konteksteista irrallaan tai hyvin ylimalkaisesti kontekstualisoituina. Eri asia on, että elämän rajallisuus tulee siinä vastaan. Toimijoiden motivaation ymmärtäminen niin hyvin kuin mahdollista edellyttäisi niin piinallisen tarkkaa kuvaa heidän tosiasiallisesta tilanteestaan, että totaalisen kuvan rakentamiseen vaadittaisiin diplomaatti- ja sotahistorioitsijan koko tunnontarkkuus. Tällöin elämäntyö supistuu helposti vaikka toisen maailmansodan tarkkaan tuntemiseen.

Omissa monografioissani olen hakenut kertautuvia tunnekaavoja kehittelemättä sen paremmin täydellisyyteen pyrkiviä psykobiografioita kuin tapahtumakuvauksiakaan; tyypillisiä tunteidenkäsittelytapoja etsittäessä aineisto saturoituu jossain vaiheessa niin, että yhden lähteen voisi hyvin korvata toisella eikä uusi edes lähderyhmä lisää kokonaiskuvaan enää paljoa. Silloin jutun loppuun kannattaa panna piste. Vaikka läheitä ja lähdekirjoja olisi läpikäymättä luvuttomasti, tutkimusote ei irrota niistä enempää.

Arkistotyö ja teoreettinen oppineisuus edellyttävät toisiaan, mutta saman tutkijan on yhä vaikeampi ehtiä syventyä kunnolla kumpaankin. Kyseessä on oikeastaan yhteiskunnan alajärjestelmien eriytymiseen ja yleiskatsauksellisuuden, yleissivistyksen, katoamiseen liittyvä haaste, jota pelkästään sen vaikeus ei oikeuta sivuuttamaan. Historian sosiaalinen tilaus yleensä ja psykohistorian erityisesti on elämään vaikuttavien tekijöiden kokoaminen mielekkääksi kertomukseksi, joten erikoistuminen johonkin hallittavaan yksityiskohtaan ei tarjoa tyydyttävää vastausta historioitsijan identiteettiongelmaan.

Vastaan tulee se paradoksi, että tutkija joutuu joka tapauksessa omassa elämässäsi toimimaan jonkinlaisen tilannehahmotuksen pohjalta, tekemään synteesin, vaikka ei tuntisikaan kaikkia tilanteeseensa vaikuttavia tekijöitä. Synteesi on välttämättä tehtävä, jos aikoo orientoitua maailmassa. Siitä luopuminen tehtävän ylivoimaisuuden vuoksi merkitsee pakoa ihmisen tuskallisesta vastuusta ja alistumista koneiston tiedottomaksi jatkeeksi. Historia näyttää syyt ja vaikutukset aikaperspektiivissä. Uusien asioiden liittäminen menneeseen jonkinlaisiksi syy-yhteyksiksi lakkaa vain, jos ihminen ei yritä tehdä elämästä mielekästä. Aihe avautuu elämänkokemusta soveltamalla, mutta työn edessä elämänkokemuksen rajat piirtyvät myös yhä selkeämmin esiin ja tiedetään yhä paremmin, mistä oikeastaan tiedetään.

Jotta psykoanalyysiin sisältyvä universaali ihmisyys toteutuisi, analyysin soveltajan täytyy koko ajan kyseenalaistaa omat käsityksensä ja välttää valmiita luokitteluja. Silloin se tulee lähelle fenomenologista tarkastelutapaa. Jos itsereflektio lakkaa, myös psykoanalyysia voi käyttää kansalaiskompetenssin riistämiseen eikä sen palauttamiseen.

Psykoanalyysi oikeastaan vain auttaa tekemään avoimemmin sitä, mitä kunnolliset historioitsijat ovat aina tehneet: ymmärtäneet itsensä ja oman tilanteensa kautta toisia. Psykoanalyysi ja historia lähtevät molemmat inhimillisen käyttäytymisen ymmärtämisestä oikeissa yhteyksissään. Teoriaa taikka tietoa ei voi soveltaa, ellei se elä itselle omien kokemusten ja tuntemusten kautta. Psykoanalyysi ja historia eivät ole niin kaukana kuin luullaan. Kaikki hyvä historia on myös hyvää psykohistoriaa.

Tutkimusta ei kuitenkaan tee hyväksi tai edistyneeksi satasivuinen teoreettinen viitekehys, jos siinä vain pohditaan, mitä ranskalaiset filosofit todella sanoivat eikä liata heidän antamiaan ajatuksellisia työkaluja empiirisiin ilmiöihin.

Miksi vanhojen, hyvinkin epäteoreettisten historioitsijoiden työt tuntuvat monesti inspiroivammilta kuin "tieteellisempien" ja myös kuivempien jälkipolvien? Mielestäni siksi, että he elivät kiivaasti mukana kansalaisyhteiskunnassa ja politiikassa. He oppivat etsimään tietoa omien ongelmien kautta ja debatoimaan siitä. Heillä oli oma intressi ja suhde siihen mitä tekivät. Monipuolisesta elämästä nousee kertojan ääni, joka viettelee lukijan seuraamaan narraatiota opikseen ja viihdykkeekseen. Syntyy transferenssi luettuun ja siitä taas saa voimaa itse ajatella asioita. Rajoituksistaan huolimatta mennyt historioitsija tuntuu aikalaiselta samojen ongelmien äärellä. Eilisen rintamalinjoihin juutuneita politrukkeja harva tietysti jaksaa lukea, mutta sitoutuminen ja elämänviisaus eivät liioin aina ole sulkeneet toisiaan pois.

6. Fantasia antaa kokemukselle merkityksen

Psykoanalyysi ei korvaa uskontoa eikä riitä kokonaisvaltaiseksi maailmankuvaksikaan. Mutta sitä tarvitaan silti käytännössä niin kauan kuin asiasyyt vaikuttavat ihmisiin fantasian kautta välittyneinä eivätkä suoraan ja kaikille samalla lailla ilmenevinä.

Ryhmäpsykoanalyytikko W. R. Bionin mukaan tunteiden projektiivinen vaihto on ajattelun normaali alkuaste eikä fantasia sinänsä ole patologinen poikkeama realiteettiperiaatteesta. Kleinilainen perinne on tutkinut lapsen fantasioita ahneen tarvitsevuuden vaikutuksesta hoitajaan, menetyksen ja koston pelkoa, menetyksen kieltämistä ja hyvittämistä; sen kannalta taas pääsy rampauttavista fantasioista realiteetteihin on lapsen elinehto. Evoluutiopsykologit tietysti saattavat ihmetellä, miksi lapsen pitäisi hautoa sopeutumisensa kannalta haitallisia kuvitelmia. Heidän olisi ehkä viisainta tunnustaa evoluution inkrementaalisuus; ihmisen varustus ongelmien ratkaisuun ei ole paras keksittävissä oleva, ja aikanaan tarpeellista suojaa tarjonnut mekanismi voi jatkaa toimintaansa vielä tarpeettomaksi käytyään. Panglossilainen oletus parhaasta mahdollisesta maailmasta ja siihen parhaimmalla mahdollisella tavalla sopeutuneesta ihmisestä onkin jo joutunut vastatuuleen heidän keskuudessaan.

Psykohistoriallisia selityksiä on haetty yleensä silloin, kun rationaalista selitystä on vaikea keksiä. Psykohistoria ei tarkoita sitä, että kaikki eteen tuleva olisi tarvis psykologisoida. Joskus sikari on pelkkä sikari eikä fallossymboli. Arkisessa kanssakäymisessäkin aletaan hakea psykologisia selityksiä vasta, kun odotus järkevästä vastavuoroisuudesta pettää toisen käyttäytyessä kummallisesti. Ensin läpikäydään järkevät, tilannekohtaiset syyt toisen toimintaan, sitten vasta haetaan syytä persoonallisista motiiveista.

Historiassa esiintyy tilanteita, joissa ihmiset mitä ilmeisemmin toimivat omia etujaan vastaan. Heinä-elokuussa 1914 edistysuskoiset eurooppalaiset porvarit ja sosialistit innostuivat sotaan, joka tiedettiin taloudellisesti mahdottomaksi keskinäisten riippuvuuksien vuoksi. Sivistyneistön nuoret leijonat riensivät kaatumaan Flanderiin kiihkon valtaamina ja naiset lähettivät rakkaansa ihmisuhreiksi. Vaikka kansallisvaltion antaman ontologisen merkityksen, uskontoa vastaavan kuolemattomuusjärjestelmän, tai sen tuottaman byrokraattisen pakon ottaisikin huomioon, jää psykohistorialle silti selitettävää.

Vaikka Saksan kuljetuskapasiteetti alkoi toukokuusta 1944 alkaneiden systemaattisten pommitusten vuoksi romahtaa, varattiin itärintaman katastrofaalisesta huoltotilanteesta huolimatta vielä marraskuussa 1944 junia Adolf Eichmannin käyttöön kuljettamaan Budapestin juutalaiset Auschwitziin tuhottaviksi. Kansallissosialistit olivat ryhtyneet Endlösungiin itärintaman jähmettyessä joulukuussa 1941: vaikka hävittäisiinkin, Eurooppa ainakin "puhdistettaisiin" juutalaisista ja siten oikeastaan voitettaisiin "epäkansallisiksi" katsotut voimat. Myyttisen kansakunnan, äidin ruumiin, äitiyhteyden puhdistaminen "saastuneesta verestä" (pahoista tunteista) nousi keskeiseksi sotatavoitteeksi, irrationaaliseksi arvovalinnaksi, jonka byrokraattinen koneisto välineellisen rationaalisesti toteutti.

Psykoanalyysia alettiin soveltaa yhteiskuntatutkimukseen siksi, kun ihmiset eivät toimineetkaan taloudellisten etujensa mukaan rationaalisesti laskelmoiden vaan samastuivat kiihkeästi itsensä kannalta epäedullisiin järjestelmiin. Fasistiset liikkeet osoittivat marxilaisen vallankumousteorian puutteet. Vallankumouksetkin näyttivät aina päättyvän vanhan vallan restauraatioon entistä ankarammassa muodossa vaikkakin uudella nimellä: psyykkiseen thermidoriin. Miksi kumottu valta ei väistynytkään ihmisten mielistä vaan pystyi salakavalasti palaamaan huolimatta tietoisen legitimiteettinsä ehtymisestä? Miksi on helpompi liittyä vainoojiin kuin puolustaa vainottuja? Miksi tunnetut tosiasiat (esimerkiksi ekologiset reunaehdot) eivät sittenkään tule t u n n e t u i k s i tosiasioiksi ja vaikuta asianmukaisesti? Psykohistoriaa kiinnostavat tilanteet, joissa ihmiset ovat enemmän psyykkisten määreittensä armoilla kuin muutoin: sotaan ajautumiset, vähemmistöjen puhdistamiset, dogmaattiset riidat.

Mutta myös "normaali" todellisuus välittyy meille jaettujen symbolien, niihin liittyvien tunnelatausten, merkityksenannon kautta eikä suoraan. Juuri ihmisen laajempi kyky kuvitella vaihtoehtoja erottaa hänet eläimistä: se on evoluution antama kyky, jonka ansiosta kehitys on tapahtunut viimeiset parisataa tuhatta vuotta enemmän kulttuurin kuin mutaatioiden välityksellä.

Klassista koeasetelmaa tieteenihanteenaan pitävä luonnontieteellinen ajattelu tarkastelee muuttujan A vaikutusta muuttujaan B monokausaalisena suhteena. Mutta millainen on se välittävä mekanismi, jonka kautta B saa A:n käyttäytymään toisin kuin A käyttäytyisi ilman B:n vaikutusta? Puhe 'selittävistä' ja 'selitettävistä' tekijöistä on perustelluinta silloin, kun tekstin tulkintaa voidaan täydentää tilastollisilla analyyseilla: kilpailevia selityksiä voidaan eliminoida vakioimalla taustamuuttujia ja kilpailuttamalla väliintulevien tekijöiden selittävyyttä. Teknisesti hienostuneimmissakaan elaboraatiomalleissa ei silti voida sitovasti osoittaa, millä tavoin A:n esiintyminen lisäsi B:n esiintymisen todennäköisyyttä.

Yhteiskunnassa voidaan harvemmin puhua fyysisestä liikevoimasta suoraan vaikuttavana syynä. Ihmis- ja yhteiskuntatieteitä ei voi harjoittaa vain tarkastelemalla ja mittaamalla ulkoista käyttäytymistä. Objektiivisesti todettavat asiaintilat vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen subjektiivisen maailmankuvan kautta. Sen ymmärtämiseen tarvitaan merkityksiin eläytyvää tulkintaa, jossa oma ihmisenä oleminen on tärkein työväline. Esimerkiksi fasismin kansansuosio avautuu paremmin symbolien merkityslatauksia kuin pelkkiä luokkaintressejä tutkimalla. Objektiivinen ulkokohtaisuus maksetaan päätelmien latteutena. Jos subjektiivisten tai ryhmäkohtaisten merkitysten huomiotta jättäminen esitetään tieteellisyyden ehdoksi, kuva todellisuudesta vääristyy.

Kvalitatiivisen eläytymisen vaarana puolestaan on luoda syvyyttä kaikenselittävillä piilotekijöillä. Vakiot eivät voi selittää muuttuvia tekijöitä. Valtaan alistumisen uudelleen nimeäminen masokismiksi tai autoritaarisuudeksi on pelkkä kehäpäätelmä, ellei "selityksen" vaikutusta tarkenneta ja sen vaikutusalaa täsmennetä. Kulttuuritutkimuksen luonnontieteellisesti suuntautuneet kriitikot ovat ehdottomasti oikeassa vaatiessaan edustavampia otoksia ja selkeämmin rajattuja tutkimusongelmia myös kulttuuritutkimukseen, mutta edustavuuden parantaminen ei voi tapahtua kontekstiherkän eläytymiskyvyn kustannuksella. Kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen tutkimus voivat yhdessä tuottaa vakuuttavampaa jälkeä kuin kumpainenkaan erikseen: kvalitatiivinen arvaa asioiden subjektiiviset merkitykset ja kvantitatiivinen täsmentää niiden vaikutusalaa.

Merkityksiä tulkitsevassa tutkimuksessa ei kahden asian yhteyttä voida lopullisesti todentaa luonnontieteellisenä kausaalisuhteena, mutta tiettyjen toimintamallien tai fantasioiden toistuminen lisää väitetyn yhteyden uskottavuutta. Verifioinnin tai falsifioinnin sijasta voidaan puhua päätelmän tukemisesta tai sen uskottavuuden vähentämisestä.

Subjektiivisten merkitysten jäljittäminen ei merkitse siitä käsityksestä luopumista, että jokin tieteellinen argumentti voi olla toista pätevämpi. Olen pitkään vastustanut postmodernia relativismia, jonka kannalta on mahdotonta pitää yhtä kulttuuria toista vääristyneempänä. Kulttuurireduktionismi päätyy ajattelemaan positiivisesti olevista olosuhteista vain siksi, että ne ovat positivistisesti olemassa. Omasta mielestäni kulttuuriratkaisut voivat olla huonompia tai parempia. Kehityspsykologian pohjalta voi arvioida, mitä kulttuuri valikoi
ihmisen mahdollisuuksista ja mitä taas tukahduttaa.

Psykoanalyysia ja siihen pohjautuvaa psykohistoriaa tarvitaan siksi, että muut lähestymistavat eivät tutki subjektiivisten kokemusten ja ruumiin rekursiivista vuorovaikutusta, jossa ruumiinmuistiin tai luonteenrakenteeseen iskostuneet mallit vaikuttavat uusien kokemusten hahmotukseen mutta jossa subjekti myös koko ajan muokkaa omalla merkityksenannollaan häntä ehdollistavia malleja uuteen uskoon. Psykoanalyysin ja psykohistorian vaihtoehtona on ihmistieteellisen kokonaisparadigman hajoaminen deterministiseen luonnontieteelliseen reduktionismiin ja rationaalisen valitsijan rajatonta merkityksenannonvapautta julistavaan postmodernismiin,

Subjektiivisen välityksen katoamisella on muutakin mielenkiintoa kuin akateemisten hiekkalaatikkojen välinen rajankäynti. Jos biologia irrotetaan humanistisesta ihmiskuvasta, "uusien tieteiden" ihmiskuva alkaa suosia pakkosopeuttamista oleviin oloihin ja "kulttuuritieteiden" ihmiskuva puolestaan ghettoutuu pelkkänä relativistisena mielipiteenä kuihtuviin tiedekuntiin. Tavoitteena ei ole enää valistuksen projekti, ihmisen vapaus päästä määräämään määreitään.

Psykoanalyysi on tullut "vanhanaikaiseksi" sitä mukaa kuin ihmiset on nivelletty tuotantokoneiston vaihdettaviksi komponenteiksi ja oma liikkumatila niin ulkoisesti kuin sisäisestikin minimoidaan tuottavuushaittana. Kieltäessään psykoanalyysin tapana saada tietoa ihmisen kokemuksesta monet kriitikot nihiloivat myös ihmisen kokemuksen: he eivät anna mitään tieteellistä merkitystä subjektiudelle tai toivottomuudelle. Humanistiseen ihmiskuvaan sitoutunut, kokevan ihmisen merkityksiä arvostava tutkija käyttäisi tietoa subjektiuden menetyksen ja toivottomuuden vaikutuksesta immuniteettiin ja sairastavuuteen esimerkiksi puolustaakseen työntekijöitä riistoasteen kasvattamista vastaan. Mekanistiseen ihmiskuvaan sitoutunut tutkija taas näkisi ongelman yksilön sopeutumiskyvyssä kysymättä lainkaan, mistä masennus johtuu. Kyse on mielestäni viime kädessä siitä, muokataanko uudella tiedolla maailmaa ihmiselle sopivammaksi vai sopeutetaanko ihminen tahdottomana rattaana itse luomaansa maailmaan, joka esiintyy talouden tai luonnon vastaansanomattomana kehitystuloksena.

7. Miten yksilöpsykologia auttaa ymmärtämään joukkoilmiöitä?

Psykoanalyysi kytki alusta pitäen ihmisen "lajiolemuksen" kehityspsykologiset haasteet kulttuuriin ja pani miettimään, millainen luonnetyyppi oli tietyissä oloissa optimaalinen sopeutumistulos. Yhteiskunnan rakenteiden ja kulttuurin ihanteiden kiteyttäminen yhteiskunnallisen asemansa ja kulttuurin tyypilliseksi edustajaksi vastaa osaltaan myös kysymykseen, mitä tekemistä yksilöpsykologialla on sosiaalisten faktojen ja kulttuuristen mallien, aivan toisen aggregaattitason ilmiöiden kanssa.

Usein kuulee epäiltävän, voidaanko yksilöterapiasta saatua tietoa soveltaa yhteiskunnallisten liikkeiden selittämiseen ainakaan sellaisenaan. Joukkoliikkeethän ovat toisen tason ilmiöitä ja niihin vaikuttaa myös toimintaympäristön institutionaalinen rakenne sekä poliittinen kulttuuri.

Aggregaattivirhe poistuu, jos tarkastelun kohteena pidetään tyypillisen yksilön rakentumista suhteessa kulttuuriinsa; mikrokosmoksen ajatellaan heijastavan isomorfisesti makrokosmosta sosialisaation kautta sisäistettyinä arvoina ja makrokosmoksen mikrokosmosta yksilöiden uusintaessa toiminnassaan kulttuurinsa kaavoja niitä samalla kuitenkin muunnellen. Se ei tee tarpeettomaksi instituutioiden eikä poliittisen toiminnan tutkimusta mutta täydentää sitä.

Historiallisena subjektina toimiva ryhmä on syntynyt fantasioiden jakamisesta. Ne voivat olla tyypillisen lapsuuskokemuksen muovaamia toiveita ja pelkoja, mutta myös aikuisen elämäntilanteen tuottamia. Taloudelliset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat nekin jaettujen merkitysten kautta. Joukkotoiminnan kannalta merkitykselliset symbolit saavat myös fantasian välittämän tunnelatauksen eivätkä viittaa suoraan ulkokielelliseen kohteeseen. Jotakin asiallista tehtävää hoitava ryhmä, olkoon se poliittinen lobby taikka firman tiimi, kanavoi asiallisen tehtävänsä ohella aina myös arkaaisia tunteita ryhmän jäsenten kannalta siedettävimmäksi kompromissiksi.

Psykoanalyysin tutkimusyksikkö on laajentunut yksilön lapsuuskokemuksista parien, perheiden ja yhä laajempien ryhmien tunnetasoiseen vuorovaikutukseen tässä ja nyt. D. W. Winnicott totesi aikanaan, ettei mitään lasta ollut edes olemassa - oli vain hoivaajan ja hoivatun välinen tunnelma (duaaliunioni). Nyttemmin voidaan ajatella, että aikuisetkin rakentuvat koko ajan suhteessa toisiinsa minäkuvaa perustavammin, jolloin tutkimus kohdentuu luontevasti heidän vuorovaikutukseensa eikä yksilöllisiin ominaisuuksiinsa. "Ominaisuudet" ovat paljolti ryhmäroolituksen tulosta, vaikka synnynnäisten taipumusten tai elämänhistorian muovaaman luonteen merkitys täysin tunnustettaisiinkin.

Tunteet tarttuvat ja projektiivinen tunteidensiirto ja -vastaanottaminen on kaiken kommunikaation perusta. Ryhmän tila heijastuu sen jäsenten mielentilaan, ja ryhmän jäsenet tavallaan roolittuvat ryhmän ajattelun apuvälineiksi. Ryhmän tunnelma mahdollistaa ajattelun tai tukahduttaa sen yksilön ominaisuuksista riippumatta, sillä asioiden yhdistelyn katsotaan tapahtuvan "kolmannessa" todellisuudessa tai "potentiaalisessa tilassa" ihmisten kesken. Kleinilaisen objektisuhdepsykoanalyysin piirissä kehittynyt herkkyys terapeutin ja potilaan tunteiden ja vastatunteiden merkitykselle kulloisenkin psyykkisen todellisuuden rakentumisessa on edistänyt ryhmädynamikan tutkimusta. Psykohistorian aiheista etenkin uskonnolliset ja poliittiset joukkoliikkeet avautuvat hyvin näiden ajatusmallien avulla.

Tutkimusyksikön siirtyminen yksilöllisestä lapsuuskokemuksesta aikuisten välisiin suhteisiin sointuu myös tieteen laajempaan paradigmanmuutokseen. Kvanttimekaniikka, itseorganisoituvuus ja vuorovaikutteinen evoluutio korostavat prosessia eivätkä enää kiinteitä partikkeleita ja niiden välisiä kausaalisuhteita, niin kuin vanhempi tieteellinen maailmankuva teki. Havaintoa ei enää pidetä riippumattomana havaitsijasta, jolloin subjektin ja objektin välinen raja hämärtyy. Psykoanalyysin relationaalinen paradigma hyväksyy ihmisten riippuvuuden kulloisistakin vaikutteistaan, vastaanotostaan ja kommunikaation laadusta, jolloin sitä ei voitane syyttää ainakaan essentialismista - pikemminkin päinvastoin.

Sosiaaliluonne nivoo tyypilliset lapsuuskokemukset taloudellisiin elinehtoihin ja kulttuurin nimeämiskäytäntöihin. Kun puhutaan 'luonteesta', tarkoitetaan joukkoa pysyvämpiä käyttäytymistaipumuksia kuin tietoiset asenteet ovat. Luonne on aina kompromissiratkaisu yhteiskunnan vaatimusten ja viettipaineiden ja/tai narsististen toteutumispaineiden välillä: se säätelee, miten sinänsä hahmotonta seksuaalisuutta voidaan tyydyttää, aggressiivisuutta ilmaista tai yksilönä päteä joutumatta eroon toisten yhteydestä. Luonteeksi kaavoittuneet toimintatavat vaikuttavat aina, kun tietoinen harkinta ei esitä suoranaista vetoa. Koska sosiaaliluonteen piirteet ristiriidoistaan huolimatta varmistavat tyydyksen saamista ja tukevat toisiaan, luonne muuttuu hitaammin kuin ulkoiset olot.
Psyykkisen status quon purkaminen vapauttaisi siteistään sellaisia tunnevoimia, että koheesion tarve uhmaa pitkään jopa rationaalista etua.

Esimerkiksi Meksikon vallankumouksen jälkeiset maareformit eivät Erich Frommin ja Michael Maccobyn tutkimuksen mukaan riittänyt muuttamaan riippuvuuteen ja kohtalonuskoon tottuneita, neitsytäidiltä hyväänsä pyytäviä peoneja omillaan toimeentuleviksi pienyrittäjiksi. Itsenäisimpiä olivat pienomistajat, jotka pitivät kuitenkin kiinni perinteisistä menetelmistä eivätkä uskoneet investointien ja laajentumisen siunauksiin. Maatyöläisillä ja vuokraviljelijöillä, peoneilla, aikuinen riippuvuus haciendan herrasta ruokki alaikäistä kohtalonuskoa, joka kukki neitsyt Marian kultissa. Itsenäiset pienomistajat saattoivat sitä vastoin saada kokemuksen edes suhteellisesta elämänhallinnasta kovalla työllä ja traditioiden mukaisella käyttäytymisellä. Tämä ei ole lapsuusdeterminismiä vaan rekursiivinen suhde, jossa tyyppipersoonallisuuksien kokemuskerrostumat vaikuttavat toisiinsa tässä ja nyt. Amerikkalaisten "kehittäjien" tarjoamat mahdollisuudet modernin agribisneksen tekemiseen eivät tuntuneet kovin vahvalta todellisuudelta verrattuina intiaanien alistamisesta saakka jatkuneeseen riippuvuushistoriaan, miehen itsenäisyyden lannistamiseen, vahvuuteen pakotetun äidin hallitsemaan kotitalouteen ja näköalattomaan raadantaan herran hyväksi haciendan alustalaisilla eikä liioin pientalonpoikien ylisukupolviseen kokemuksiin selviytymisestä omalla osaamisella luonnon ja toisten ihmisten kanssa.

Matti Kortteinen ja Hannu Tuomikoski toteavat tutkimuksessaan pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä, kuinka subjektiuden koettu kadottaminen ratkaisee kohtalon ja kuinka tavallisten kokemusten määrä muuttuu tietyn yksilökohtaisesti vaihtelevan tason saavutettuaan laaduksi: suljetuksi merkitys- ja tunnekehäksi, joka mallintaa ennalta uudetkin kokemukset. Asennemittarilla mitattu sosiaalisen epäluottamuksen kokeminen näyttää valikoivan ne työttömät, jotka sairastuvat kolmannella työttömyysvuodellaan vakaviin somaattisiin sairauksiin. Luottavaisemmat pystyvät työn menetyksen jälkeen tukeutumaan perheeseen ja vapaaehtoistoiminaan.

Arkiajattelu lähtisi tässä vaiheessa syyllistämään äitejä lapsuuskokemuksista, jotka ovat murentaneet joidenkin itsetunnon jo alkumetreillä. Jos persoonallisuutta kuitenkin tarkastellaan koko ajan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa rakentuvana, ei lapsuuskokemus kuitenkaan nouse yksisuuntaiseksi selittäjäksi. Huonon lapsuuden taustalla on huono luokka-asema ja sen antamaa käsitystä elämästä pelkkänä keskinäisenä hyväksikäyttönä markkinalogiikan mukaan on vahvistanut katkonainen työhistoria. Luottavaisemmat taas ovat sekä koulutetumpia että työhistorialtaan yhtenäisempiä. Yksisuuntainen psykogeneettinen kausaalisuhde muuttuukin rekursiiviksi suhteiksi (circular causality), jossa huono lapsuus tosin selvästi lisää myöhempien päähänpotkimisten todennäköisyyttä mutta jossa aikuisiällä tapahtuneet päähänpotkimiset toisaalta nostavat pintaan lapsuuden havaintovirityksen.

Teoriassa voidaan siis kuvitella, että lapsuuden kolhut olisivat jääneet merkityksettä, jos myöhempi elämä olisi kohdellut niiden kantajaa silkkihansikkain. Sairastuvien pitkäaikaistyöttömien kognitiivinen kartta maailmasta pelkkien hyväksikäyttösuhteiden näyttämönä ei ole heidän kokemuksensa valossa mitenkään vääristynyt. Tavallisiin, joskin uhreiksi ajatuneilla liian toistuviin kokemuksiin pohjaava näkemys ihmissuhteita hyväksikäytön nollasummapelinä estää näitä pitkäaikaistyöttömiä turvautumasta perheeseen tai ystäviin silloin, kun heistä ei enää ole edes hyväksikäytettäviksi.

Yhteiskuntatutkija voisi ajatella mieltä stokastisena mallina, jossa tietyntyyppisten kokemusten kertyminen lisää todennäköisyyttä kokea niitä yhä uudestaan mutta ei kuitenkaan määrää ennalta yksilön käyttäytymistä tietyssä valintatilanteessa.

Kokemisen laatuero on havaintoviritykseksi muuttunut määrä kokemuksia. Turvallisimmankin lapsuuden elänyt järkkyy, kun tarpeeksi järkytetään, vaikka hän kestäisi toivoaan menettämättä pitemmän aikaa epäsynkroniaa ympäristön kanssa. Kokemukset ovat syöpyneet hermokytkennöiksi, jotka suodattavat uusia kokemuksia itseään vahvistavalla tavalla. Trauma, stressihormoni kortisolin hyöky, vaurioittaa hermoston välittäjäaineiden säätelyjärjestelmää. Esimerkiksi ylimitoitettu ahdistusreaktio implisiittisestä prosessimuistista laukeaa silloin myös vähemmän uhkaavissa tilanteissa. Sen takia pelkkä maailmankuvan tiedollinen korjaaminen ei auta, ellei voimakas tunnelataus tee uutta maailmankuvaa uskottavaksi.

Koska toiset ihmiset vaikuttavat suoraan tunteisiin ja ruumiinmuistiin, heidän avullaan on mahdollista tuntea ja ajatella sellaista mitä yksin ei tohdi eikä voi. Pitkäaikaisterapioiden teho niiden taustalla olevaan oppijärjestelmään katsomatta perustuu tiedostamattoman tunnevaihdon aktivoitumiseen intensiivisessä suhteessa, jossa henkilöiden väliset rajat heikkenevät. Samaa tapahtuu tukeuduttaessa ryhmään - ryhmänmuodostus ei aina merkitse tunteidenkäsittelyn taantumista paranoidis-skitsoidiksi lohkonnaksi vaan ryhmä voi myös kannatella ajatusten ja tunteiden uutta järjestymistä (progressiivinen regressio taikka regressio egon palveluksessa).

Terapiassa ei opeteta vaan siinä luodaan kahden tai useamman kesken uutta tapaa mallintaa entisiä ja nykyisiä kokemuksia.
Mitä pahemmin ihmistä on ymmärretty väärin hänen kurottuessaan hakemaan hyväksyntää, sitä reilumpaa peliä hän elpyäkseen edellyttää. Tyypillistä kanssakäymiskuviota mallintava hermoverkko ei muutu yhtä helposti kuin tietoisuuden kognitiivinen sisältö vaihtuu. Muuttaminen vaatii sensomotoris-affektiivista tilanteenhavaitsemista - uutta, kokonaisvaltaisesti koettua suhdetta systeemin ja ympäristön välillä. Korjaavia kokemuksia tarvitaan sitä enemmän, mitä varhaisempia ja monilukuisempia tyrmäykset ovat olleet: niiden tulee tarpeeksi monta kertaa yhdistää aivoturson ja otsalohkon välityksellä uusi tilanteenmäärittely isojen aivojen kuorikerroksen eksplisiittisessä muistissa tunnekokemuksiin, jotka ovat varastoituneet limbisen osan mantelitumakkeesta lähtevään hermoverkostoon. Ihmistä voidaan kyllä vapauttaa taakoistaan, mutta ei pelkillä ryhdistäytymiskehotuksilla eikä selkään taputtelulla.

Neurologia kääntyy kohti etiikkaa edellyttessään hermoverkoston muutoksilta uskottavia muutoksia kanssakäymisessä: valhe ei paranna, mutta totuus on tekevä vapaaksi. Terapia antaa vain alun, jatkossa pitäisi sen voimistamana käydä käsiksi epäsuotuisiin elinehtoihin.

Vaikka varhaiset kokemukset saavat psykodynamiikassa suuremman painokertoimen kuin myöhemmät, se ei pakota eikä oikeuta tyypittelemään ihmisiä synnynnäisiin häviäjiin tai voittajiin.
Ei tarvita kahta ontologiaa kuvaamaan yksilöä ja yhteiskuntaa, kuten esimerkiksi postmoderni relationalisti/kulturalisti Kenneth J. Gergen pelkää. Tarkastelutavasta riippuu, havaintaanko energian aaltofunktioita vai kiinteäksi määriteltävää ainetta tietyissä koordinaateissa. Myös persoonallisuus ja yhteiskunta ovat näkökulmia samaan todellisuuteen; sosiologit ovat tarkastelleet suhteita, psykologit puolestaan tunteensa niiden mukaan järjestänyttä yksilöä. Psykoanalyyttinen tarkastelukulma tuo keskiöön kulttuurin kaavojen, yhteiskunnallisten suhteiden ja idiosynkraattisen kokemushistorian muokkaaman tavan käsitellä tunteita ja tasapainottaa itseään.

Persoonan huomioonottaminen tilastomuuttujien vaikutusyhteyksien solmukohtana ei Kortteisella ja Tuomikoskella näytä vähentävän tutkimuksen yhteiskunnallisuutta vaan persoonasta käsin näyttää kiertyvän auki yhteiskunnallisten suhteiden koko järjestys. Subjektiivisesti koettu henkinen liikkumatila korreloi yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen. Individualismin ja kommunitarismin painolasti voidaan heittää pois: mitä enemmän valinnanvapautta persoonilla on omien reaktioidensa suhteen, sitä parempilaatuisia ovat myös sosiaaliset siteet.

Ellei käyttäytymisgeneettisiä eroja oteta lukuun, 'psyykkinen' voidaan määritellä 'sosiaaliseksi' vaihtelevalla viiveellä ja vinoutumalla. 'Psyykkisen' ja 'sosiaalisen' analyyttinen erottaminen on mielekästä lähinnä sen vuoksi, että luonteenrakenne ei suoraan heijasta vallitsevaa todellisuutta vaan suodattaa vallitsevan todellisuuden menneisyyden todellisuudesta muodostuneen kuvan lävitse. Fantasiat ja niihin liittyvät tunnelataukset vaikuttavat tapaan, jolla henkilö suhtautuu todellisuuteen.

8. Kokemushistoria mallintaa kokemuksia

Koska tieteellinen paradigma kantaa aina myös oman aikansa myyttistä vastausta ihmisenä olemisen ongelmaan, on aiheellista tarkentaa, missä mielessä relationaalisuus ja prosessuaalisuus parantaa tutkimuksen lähtökohtia ja missä taas ei.

Kirjallisuudentutkija Putte Wilhelmsson on aiheellisesti ihmetellyt "muutoksen", "prosessin" ja "eron" erkaantumista arkipäiväisistä valinnoista "intellektuaalisen keskusteluviihteen abstrakteiksi statusesineiksi". Merkityksenantoa ei hänen mielestään pitäisi selittää "prosessien, muutoksen, erojen tai identiteettien metaforilla, jotka ovat itse selittämistä kaipaavia kategorioita". Sellaisena ne välittävät segmentoivan markkinayhteiskunnan emansipaatiokertomusta yksilöivästä kulutuksesta ja kapinallisesta sitoutumattomuudesta.

Samojen rakenteiden kertautuminen eri tasoilla ei poista jännitteitä yksilöitymisen ja kuulumisen väliltä - sellainen on mahdollista oikeastaan vain määriteltäessä abstraktilla tasolla ihminen lähtökohtaisesti sosiaaliseksi ja kielellistä yhteisymmärrystä hakevaksi olennoksi. Jos kulttuurien arvottaminen itseään toteuttavan ihmisen ihanteesta käsin on aikalaisajattelumme yksi mahdollinen äärimmäisyys, toiseen äärimmäisyyteen päädytään, jos kulttuuri otetaan "paikallisen tiedon" summana ihmisen mitaksi ja edellytetään siihen sopeutumista.

Kun uusliberalismin "ahnetta yksilöllisyyttä" (acquisitive/rugged individualism) kavahdetaan, sorrutaan helposti yhteisöromantiikkaan ja unohdetaan yksilöitymisen ja kuulumisen toistuvat jännitteet. Psykologia ei ole redusoitavissa sosiologiaksi edes relationaalisena. Vaikka poliittista kulttuuria tai jonkin sosiaalisen ryhmän kokemusperäistä odotushorisonttia pidettäisiin omana aggregaattitasonaan omine lainalaisuuksineen, se on psykoanalyyttisesti tarkasteltuna samalla myös toiveiden ja pakkojen toimiva tunnekompromissi, psykodynaaminen järjestelmä.

Ajankohtaisten suhteiden painottaminen tuottaa tietenkin optimistisemman näkökulman menneeseen kuin ensimmäisten elinvuosien perhesuhdedeterminismi, mutta muodistamisessa on myös omat vaaransa. Menneisyydestä tulee helposti vapaasti konstruoitava biografia, jonka tapahtumille voi muka tässä ja nyt antaa sen merkityksen kuin haluaa. Luodaan illuusio siitä, että kaikki määreet olisivat samalla tasolla eikä mikään niistä olisi toista vaikeammin muutettavissa. Relationaalisesta ihmiskäsityksestä tulee helposti ylirationaalinen samassa merkityksessä kuin uusklassisen taloustieteen rationaalinen hedonisti-valitsija, ensimmäisen polven kognitiotieteen vapaana leijuva kartesiolainen järki tai lingvistisen konstruktivismin käsitys toimijuudesta (agency) määreidensä alati yhtä vapaana määrittelijänä. Psykonalyysin ja psykohistorian kannalta oleellinen menneen vaikutus meissä unohtuu, kun tiedostamattonta lähdetään tekemään tietoisuuden tasolla oikaistavaksi väittämäksi samassa mielessä kuin behavioralistit aikanaan oikaisivat virheoppimista.

Menneet kokemukset eivät ole vain mielikuvien varasto muistissa, niin kuin vanhanaikainen muistitutkimus pitkään jaksoi olettaa. Muistikuvat niveltyvät tarinoiksi ja tapahtumiksi. Tunteet ja arvot muokkaavat niistä synteesin. Tunteiden ja kokemusten koosteesta tulee dynaaminen rakenne, joka alkaa ohjata uusien kokemusten hahmottamista.

Jos vaikkapa läheisyydentarvetta varjostaa traumaattisten hylkäämisten muisto, se voi estää luottamasta toisiin silloinkin kun he ansaitsisivat sen. Hylkäämiskokemus vaikuttaa niin kuin puoleensa vahvalla vetovoimalla vetävä musta aukko, johon aika ja avaruus luhistuvat. Se ei päästä syntymään uudenlaisia kokemuksia, jotka voisivat korjata vanhaa mallia. Empiiriset havainnot vanhan mallin vaikuttavuudesta keskellä nykyisyyttä ovat yhtäpitäviä, kutsuttiinpa tuota kokemiskaavaa sitten "kognitiiviseksi kartaksi" tai "sisäisiksi dialogeiksi" kognitiivisen psykologian sanoin tai "dissosioiduiksi minä- ja objektirepresentansseiksi" nykypsykoanalyysin tapaan. Aivotutkimusta ja itseorganisoitumista käsittelevää kompleksisuusteoriaa psykoanalyysiin sovittava Stanley R. Palombo kutsuu varhaisempien kokemismallien ylivaltaa uusiin kokemukseen nähden "infantiiliksi attraktoriksi", jolla on fyysinen vastineensa suljetussa hermoverkossa. Seymour Epstein kuvaa ilmiötä kaavaksi tai käsikirjoitukseksi, joka käynnistyy tietoisen harkinnan kytkeytyessä pois päältä esimerkiksi stressitilanteessa, tarkkaavaisuuden herpaantuessa, humalassa tai unessa. Se merkitsee psykodynamiikan ja luonteenrakenteen hyväksymistä osaksi kognitiivista tiedostamatonta, joka automatisoituneesti hoitelee suurimman osan ihmisen kanssakäymisestä ympäristönsä kanssa.

Myös joukkosuggestio heikentää realiteettien omakohtaista testausta ja päästää valloilleen toiveajattelun, paniikin, kaavat ja stereotypiat.

Nimeämiskäytännöstä riippumatta inhimillisen kokemuksen kerrostuneisuus ja varhaisempien kerrosten vaikutus myöhempiin on sitovasti osoitettu. Mielen sisältö ei kerta kaikkiaan vaihdu suoraan suoraan sisään syötetyn informaation mukaan, vaikka jotkut verkottumisesta intoilevat kulttuurireduktionistit niin saattavat kuvitellakin. Tunteiden dynaaminen järjestelmä ja luonteenrakenteeseen sisältyvä "kulttuuriviive" tekevät ihmisen typistämisen vain ajankohtaisiin kulttuurivaikutteisiin tai rationaalisiin etuihin mahdottomaksi. Psyykkisen kerrostuneisuuden huomioonottaminen ei poista taloudellisten etujen tai kulttuurin kaavojen vaikutusta mutta monimutkaistaa sitä. Ihmistä ei voi muunnella eikä liittää uusiin käyttöliittymiin neuvottelematta ensin menneiden kokemuskerrostumien kanssa tasaveroisesti. Tämä ei ole vain humanistisen eliitin ylevöittävää psykopuhetta vaan empiirisesti perusteltavissa oleva väite.

Luhistuneiden isien pojat, sisaruksensa tapaturmaisesti menettäneet lapset, keskitysleiristä hengissä selvinneet mutta omaisensa menettäneet tai saneerauksissa kuin ihmeen kautta oman työpaikkansa säilyttäneet eivät yleensä suuntaudu tulevaisuuteen puhtaalta pöydältä vaan mennyt elää heissä elämäniloa jäytävänä ja toimintakykyä lamaavana syyllisyytenä. Todellisuudessa he eivät ole syypäitä lähimmäistensä kohtaloon mutta fantasiatasolla ehkä ovatkin.

Isä on esimerkiksi voinut väistyä tieltä juuri siinä vaiheessa, jossa poika halusi raivata hänet tieltään pitääkseen äidin itsellään.

Ajatellaanpa vaikka Marja Tuomisen tutkimusta 1960-luvun radikalismista sodanjälkeisten suurten ikäluokkien kapinana oman elintilan valtaamiseksi rintamamiesisiltä. Nuoret rupesivat vasemmistoradikaaleiksi, koska eivät tahtoneet vanhempiensa tavoin uhrata elämäänsä purkamattomalle sotatraumalle. Vapautuakseen ylivoimaisten isien delegaatiosta he joutuivat samalla kieltämään sodan merkityksen ja lopulta samastumaan sodan voittajaan, mikä symbolisesti merkitsi isänmurhaa. Nuoret kieltäytyivät ymmärtämästä vanhempiaan, koska omiin ongelmiinsa juuttuneilta vanhemmilta ei liiennyt eläytymiskykyä heidän ainutkertaisiin ongelmiinsa. Vaikka radikaali sukupolvi objektiivisesti saavutti henkisen vapauden ja kulttuurisesti modernisoi Suomen, voi epäillä, kävikö irtautuminen edeltävän polven lähtökohdista vailla syyllisyyttä väkivalloin anastetusta elämästä. Tiedostamattomalla syyllisyydellä saattoi sittemin olla vaikutusta Suomen myöhempään alttiuteen kuunnella vapaiden markkinoiden ilosanomaa.

Perheasetelma ei suinkaan tyhjene vanhempia kohtaan koettuihin tunteisiin. Sisarkateus tekee feministianalyytikko Juliet Mitchellin mukaan vasta tuloaan psykoanalyysin kentälle ja selittää monia aiemmin oidipaalisina pidettyjä ongelmia. Aikaisemmin alemmuuskompleksiteema torjuttiin, koska se viittasi Alfred Adlerin kilpaileviin teorioihin. Huonommuus vertaisten kesken on kaikkein tuskallisin kokemus ja vertaisryhmän arvostus puolestaan lapsen hallitseva huoli kuusivuotiaasta lähtien, niin kuin evoluutiopsykologia on osoittanut. Lapsille oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että toinen ei vain missään tapauksessa saa enempää. Hyvä tuhotaan mieluummin kuin annetaan toisen nauttia siitä, jopa silloin, kun toisen hyvä ei ole itseltä pois. Oikeudenmukaisuusvaatimukset heijastavat usein myös reaktionmuodostusta omaa kateutta ja siihen sisältyvää tuhoisaa ahneutta kohtaan. Niiden universaalisuus peittää omakohtaisen asetelman. ("Alhainen" motiivi ei tietenkään tee tyhjäksi oikeusvaatimusten mahdollista pätevyyttä.)

Syrjäyttäminen vanhempien huomiosta on suurempi eksistentiaalinen katkos kuin havainto isän ylivoimaisuudesta äidin puolisona. Sisarussarja-asetelma on saattanut suosia ylivoimaista esikoista tai hellittyä kuopusta, jolloin muut ovat tunteneet tämän riistäneen heidän paikkansa auringossa ja kadehtineet häntä niin murhaavasti, että kuolema on tuntunut rakkauden nollasummapelin loogiselta tulokselta.

Syyllisyys omasta henkiinjäämisestä toisen kustannuksella traumatisoi. Keskitysleirin uhrit välittävät kolmanteen ja neljänteen polveen purkamatonta traumaa, josta ei ehkä puhuta mutta joka hyppää polvesta toiseen kuin tietokonevirus ohjelmasta toiseen. Se vaatii tuhoasetelman näyttämöllepanoa yhä uudestaan, jotta pahan arvoitus ratkeaisi ja uhrien elämä vapautuisi samastumisesta pahantekijän syyllisyyteen.

Organisaatiomuutoksen voittajat ehkä puolestaan tietävät, etteivät olisi ansainneet asemaansa yhtään sen paremmin kuin vierestä viedyt työkaverit. Koska auktoriteetti käyttäytyy mielivaltaisesti, sen toimintaperiaatteista ei voi sisäistää oikeaksi koettua "isän lakia" aloitteellisen, innovatiivisen työn sisäiseksi ohjenuoraksi. Aloitteelliset ja vastuulliset työntekijät muuttuvatkin saneerauksen seurauksena apaattisiksi ja ulkoapäin ohjeistettaviksi, vaikka kauhukokemuksen olisi bisnesjärjen mukaan pitänyt kannustaa heitä vastaamaan koventuneen kilpailun haasteeseen.

Aikuisetkaan ihmiset eivät elä puhtaasti sosiaalisissa suhteissa vaan oman halun ja vihan sävyttämissä sosiaalisissa suhteissa kohteisiin, jotka rakentuvat osin omista projektioista, osin toisten antamasta palautteesta. Koska omat ahneet ja tuhoavat fantasiat voivat rampauttaa siinä missä todelliset traumatkin, on niiden rakentavaan työstämiseen kiinnitettävä huomiota. C. Fred Alfordin mukaan hyvittämisen mahdollisuus ratkaisee, elääkö elämänsä kiinnijäämistä pelkäävänä rikollisena vai kokeeko rakkauden voittavan vihan itsessään ja uskaltautuu siltä pohjalta oikeisiin ihmissuhteisiin. Mustavalkoinen lohkominen ja tunteiden käsittelyn projektiivisina identifikaatioina ilmentää epäilyä omaan kykyyn hyvittää vihaa ja ahneutta: ei uskalleta siirtyä paranoidis-skitsoidisesta positiosta depressiiviseen positioon, jossa hyvät ja pahat piirteet yhdistyisivät samaan henkilöön ja omat tunteet eriytyisivät kohteen piirteistä niin, että niistä joutuisi myös vastaamaan eivätkä ne enää tapahtuisi itselle ulkoa päin vyöryvinä voimina.

9. Kieltääkö psykohistoria tahdonvapauden?

Ei kiellä. Psykoanalyysia ei olisi, ellei yksilöllistä mieltä aktiivisena toimijana tunnustettaisi. Eri asia on, että vapaus tulee määreidensä tuntemisesta kuin määreettä leijuvasta järjen vapaudesta.

Menneisyyden vaikutusta meissä ei tahdota enää tunnustaa. Muistutukset yksilöllisen ratkaisuvallan rajoituksista, sosiaalisista tai elämänhistoriallisista, tulkitaan "avuttomuusdiskurssiksi". Hallinnantunteelle haetaan tukea selvistä faktoista, jotka ovat sitä miltä näyttävätkin; faktojen yhdistelyä tulkinnoilla ei tarvita. Tietoisen kaikkivoipuuden uskottelu sopii huonosti yhteen psykoanalyysin kanssa.

Psykoanalyyttista tutkimusta saatetaan myös pitää epäilyksen hermeneutiikkana, joka riistää poliitikoilta vakavastiotettavuuden paljastamalla heidän rationaalisesti perustellut toimensa lapsenomaisen toistopakon ilmentymiksi. Tällöin intentionaalinen poliittinen toiminta muuttuu reagoivaksi käyttäytymiseksi (action vs. behavior) ja valinnanvapaus katoaa kuvasta.

Nykyisten sosiaalitieteiden mukaan vain sairailla taikka lapsilla on "kausaalisesti" vaikuttava psyyke, kun taas muut ovat pelkkiä rationaalisen valinnan tekijöitä. Normaaliväestö elää puhtaasti sosiaalisten suhteiden piirissä, eivät psyykkisten suhteiden. Tiedostamattomista vaikutteista puhuminen koetaan jo sinänsä toimijuuden loukkaukseksi. Näin palataan 1800-luvun idealismiin, jolloin ihmiset nähtiin egoistisista, seksuaalisista ja aggressiivista intresseistä vapaina rationaalisina valitsijoina.

Käsitys toimijuuden riistämisestä psykologisoimalla perustuu ehkä sittenkin enemmän arkiajattelun jyrkkään erotteluun sairaiden ja terveiden välillä kuin psykoanalyysin käyttöön ideologisena leimakirveenä. Freud näki ihmisessä vain tavallisia ilmiöitä erilaisina sekoitussuhteina, jolloin hullun ja normaalin erokin oli aste- eikä laatuero. Siksi hänen näkemyksensä poikkesi aikansa leksikaalisesta psykiatriasta juuri optimistisuudellaan.

Psykoanalyyttinen ihmiskäsitys ymmärretään silti konstruktiivisuuttaan korostavissa yhteiskuntatieteissä kausaalilakien armoilla olemiseksi vailla muutostoivoa. Konstruktivistit tahtovat korostaa, että ihminen luo maailmansa sarjalla mikrotason valintoja ja kielellisiä performansseja - mitkään annetut rakenteet eivät sitä määrää eikä mikään syvempi tekijä vaikuta enempää kuin jokin pintailmiö. Yhteiskunta- ja kulttuuritutkimuksen paradigmaa noudatellen historiantutkijatkin ovat alkaneet korostaa vaikkapa 1500-1700 -lukujen mahtivaltion talonpoikien tai muiden yhteiskunnallisten rakenteiden kokonaan määrääminä pidettyjen ihmisryhmien kohdalla. Tasa-arvoisia vaikuttamismahdollisuuksia tahdotaan ilmeisesti nähdä sitä sinnikkäämmin, mitä enemmän ne omassa ajassa väistyvät taloudellis-teknisten asiapakkojen tieltä.

Omasta elämästään vastuullisen subjektin korostus voidaan toisaalta nähdä myös reaktiona 1970-luvun marxismiin, joka painotti yliyksilöllisiä rakenteita. Kun objektiivista, kaikille yhtä pakottavaa totuutta ei voitukaan löytää saati toteuttaa joukkovoimalla, häädyttiin transendentin ja empiirisen sovittamisesta tieto-opilliseen relativismiin ja pätevimmän argumentin korvaamiseen pelkällä mielipiteellä, jolloin rakenteista tuli määrittelyvaltaa ja määrittelyvallan alaisista helposti emansipoitavia pelkästään määrittelyjä muuttamalla. Ja määrittelyistä herruuttavimpana on pidetty psyykkisen autonomian tai eheytymisen ihannetta. Jahka siitä vapauduttaisiin, toimijuuskin vapautuisi ennenkokemattomalla tavalla.

Hitaammin muuttuvista kerroksista puhuminen on kirottu "essentialismiksi" kenties siitä syystä, että oman elämän tyylittely tavallaan korvaa kansalaisen roolissa koetun vaikutusmahdollisuuksien puutteen taloudellisiin elinehtoihin. Vapaus on muuttunut poliittisesta kulttuuriseksi. Siksi yksilöllisiä tyylejä rajoittavat ruumiilliset ominaisuudet joutuvat riitakapuloiksi ja kiistoja käydään sanoista, ikään kuin sanojen muuttaminen muuttaisi todellisuutta maagisesti.

On traagista, että toimijuutta tavoitteenaan pitävä tutkimus tahtoo kumota toimijuuden psykologiset ehdot ja niveltää minuuden ulkoisten voimien sätkynukeksi. Postmodernistit juhlivat minuuden hajoamista pakkovallan loppuna tajuamatta, mikä ero on skitsofreenisella ajelehtimisella kauhujen armoilla ja jäsennetyllä tunnetodellisuudella, jolle pahimmillaankin voi aina tehdä jotakin. Kulttuurisen rikkauden edellytys on jatkuvuuden kokeminen jollakin elämänalueella ja omien käsitysten erottaminen ulkoisista tapahtumista sen turvin.

Eroja ja yksilön vastuuta korostaessaan nykyaikaiset yhteiskuntatutkijat tulevat vastoin tarkoituksiaan jakaneeksi kovimpien uusliberaalien tavoin ihmiset voittajiin ja häviäjiin, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Sairaista, siis psyykestään puhuvista, ei saisi tehdä päätelmiä "terveistä", siis niistä jotka näyttävät tulevan toimeen ilman itse-erittelyjä. Ne suomalaiset, jotka tilittävät vaikeita kokemuksiaan omaelämäkerroissa, eivät itse asiassa edustakaan tyypillistä suomalaista vaan ovat joko psykiatrisia tapauksia tai psykokulttuurin sanastojen saastuttamia. He eivät siis voi kertoa suomalaisesta todellisuudesta ja jos vääristävistä sanoistaan huolimatta siitä jotain kertovatkin, kerrottu pätee vain perinnöllisesti muita heikompaan ihmisainekseen.

Psykonalyysi näkee niin voittajat kuin häviäjätkin samojen inhimillisten tunnevoimien sovittelijoina eikä eri ihmislajeina, mikä suhteellistaa terveyden ja estää riistämästä ihmisyyttä enemmistön normien uhmaajilta. Psykoanalyyttinen lähestymistapa pitää esillä terveyden ehtoja eikä väitä, että ihminen kaikissa oloissa olisi yhtä toimintakykyinen. Se mahdollistaa toimintakyvyn vajeen tarkastelemisen yhteiskunnallisena tilana useampien osapuolten kesken eikä yksilön synnynnäisenä vajavuutena, josta yksilö päälle päätteeksi olisi itse vastuussa.

Verbaalinen kaikkivalta on eri asia kuin Immanuel Kantin käsitys autonomiasta määriteltynä kyvyksi säätää itse itselleen se laki, johon alistuu, tai Freudin käsitys minästä viettipaineiden ja sosiaalisten normien välittäjänä.

Kulttuurin vaatimuksia välittävä ja ohitettua alaikäistä keinottomuutta niiden suhteen ylläpitävä yliminä ei ole yleensä valmis rationaalisesti keskustelemaan maalailemiensa uhkakuvien paikkansapitävyydestä. Se vaatii sokeaa alistumista uhkaamalla muutoin hylätä lapsen yksin ja avuttomana maailmaan. Lapsen kokemustodellisuus on totaalisempaa kuin aikuisen. Hän ei voi itse testata fantasiansa loihtimien uhkakuvien todenperäisyyttä. Hän voi vain samastua elämän antajaan, johon kiinnittymisestä on täysin riippuvainen, ja pyrkiä olemaan samanlainen. Koska samastumiskohteena on myös kulttuurinen ihanne, historiallisesti vallitseva tilanne painuu osaksi luonteenrakennetta minäihanteena ja arkaaisen yliminän vaihtelevana sisältönä. Minäihanteen saavuttamatta jääminen johtaa ihmisen itsensäkin hylkäämään itsensä, niin kuin kuviteltu äiti-yhteisö tekisi.

Jos ihminen on kerran sisäistänyt yhteiskunnan järjestyksen irrationaalisten samastumisten kautta ja sitä sanktioi arkaainen pelko kertakaikkisesta hylkäämisestä, miten ihminen voi koskaan toimia vapaasti? Miten ihminen saa symboliseen järjestykseen ja diskurssiin kriittisen suhteen?

Onneksi ihminen ei ole koskaan täysin palautettavissa kulttuuriin. Ihminen voi aina yllätten murtaa deterministisiä kehiä ja nousta toistamispakkoisesta esihistoriasta oman kohtalonsa subjektiksi. Mikään "diskurssi" ei voi luoda minuutta ilman psyykkisiä vastauksia ja merkityksenantoa tiedostamattomalla tasolla. Tiedostamaton ei koskaan kokonaan sitoudu yhteen symbolijärjestelmään.

Lapsuudesta säilyy useimmiten hylkäämisuhan lisäksi myös paratiisillisia muistoja, jotka hetkittäisinäkin asettavat ankean todellisuuden suhteellisempaan valoon. Tiedostamattomien latausten siirtyminen voi riistää nykyisiltä pakoilta niiden luonnollisuuden ja tehdä todellisiksi vaihtoehtoja. Jo lain analyysi ylittää lain - isäkapinakin sisältyy yliminään. Isä mallintaa myös tunteiden säätelyä, ei vain sokeasti välitä kulttuuria. Äitiyhteyden sensitiivisyys on perustana tunneälylle ja luovuudelle, toisiin eläytymiselle ja yhteyden toivolle. Tiedostamattoman halun ameebamaista liikettä, viettilatauksen kiinnittymistä yhteiskuntaan tai kulttuurin ihanteisiin ja niiden vetämistä siitä pois on Theodor W. Adornosta aina Julia Kristevaan käytetty ei-identtisenä momenttina, joka tekee mahdottomaksi uskoa sosiaaliseen todellisuuteen koko totuutena ja pakottaa siten kulttuurin uudistumaan. Vaikka persoona onkin kulttuurin ja kielen tuottama, se on yhtä lailla kulttuurin ja kielen tuottaja.

Psykoanalyysi tosin tarkastelee hyljittyjen lasten narsistisia tuhovoimia mutta uskoo aikuistenkin voivan muuttua löydettyään oikean paikkansa ja saatuaan korjaavia tunnekokemuksia. Sosiaaliluonteen muuttumisen voivat panna alulle taloudellisen odototushorisontin tai kasvatuskäytäntöjen muutokset tai kulttuuriset vaikutteet, mutta pysyvämmän muutoksen aikaansaamiseksi niiden olisi tuettava toisiaan.

Psykoanalyysin käsitys todellisuuden de- ja rekonstruoinnista on juuri uuden suhteen saaminen omaan käytökseen vaikuttaviin tekijöihin, joiden olemassaoloa ei tarvitse kieltää. Määreistään voi päästä suhteelliseen vapauteen vain oppimalla tuntemaan ne ja saatuaan kokemusta siitä, että voi elää toisinkin. Suljetut hermoverkot kytkeytyvät toisiin ja niissä pyörivä itseeän uusintava kaava asettuu oikeampiin mittasuhteisiin. Opittu avuttomuus korvautuu suhteellisella toimintakyvyllä, kun ihminen huomaa, että aina ei tapahdukaan kaavan mukaan tai että yksi vastoinkäyminen ei kaada koko elämää tai että vastoinkäymiset eivät kohdistukaan häneen henkilönä ja ainoastaan häneen. Silloin voi yhdessä muiden kanssa muuttaa kaavojaan, jotka eivät enää esiinny luonnon tai Jumalan säätäminä ihmiselämän vakioehtoina vaan yhteiskunnallisina suhteina. Ei ole esimerkiksi mikään pakko uskoa, että Jumala taikka luontokaan olisi säätänyt ihmispolot kilpailemaan itsensä hengiltä vain jouston luomiseksi markkinoiden odotuksien mukaan.

Psykohistoriaa ei kannattaisi harrastaa, jos löydettäisiin vain biologisten tekijöiden viime kädessä määräämää itsetuhoista toistamispakkoa kytkeytyneenä yhteiskunnan rakenteiden ja kulttuurisen kuvaston uusintamiseen. Psykohistoria tarkastelee tiedostamattomien tunnelatausten kiinnittymistä julkiseen kuvastoon ja niiden irrottautumista siitä. Sen tutkimusalaa on sellaisten kokemusten välittynyt symbolointi, joita ei voi suoraan ilmaista, esimerkiksi totaalisisten tuhoutumispelkojen ja millenniaalisisten paratiisiodotusten esiintyminen joukkoliikkeissä.

Freudin mukaan oli oikeastaan olemassa kahdenlaista tiedostamatonta (zweierlei Unbewusstes): tiedostamaton primaariprosessina, joka ei tuntenut poissulkemisen logiikkaa, aikaa, paikkaa eikä kieltoja, mutta myös (sanallisiin) mielikuviin kiinnittyneitä, tietoisuudesta syrjäytettyjä viettilatauksia. Viettejä ei voitaisi milloinkaan tiedostaa, mutta viettien kiinnittymiset mielikuviin voitiin. Yhteys somaattiseen tiedostamattomaan solmiutui latautuneiden tapahtumien, kuvien ja sanojen välityksellä, ei suoraan. Uudempi psykoanalyyttinen tutkimus kutsuisi viettikohtaloiden kiinnittymishistoriaa menneisyyden kanssakäymiskaavoiksi.

Tiedostamattomien ilmiöiden olemassaolo ei sinänsä leimaa ketään kausaalilakien armoilla sätkiväksi. Tiedostamaton tai piilotajuinen (das Unbewusste, the unconscious) ei ole vain väärien käsitysten varasto vaan myös luovuuden lähde. Neurobiologia ja kognitiotiede ovat pakottaneet tarkistamaan käsitystä tiedostamattomasta yhtenäisenä piilotajuntana: se koostuu sekä automaattisesta kanssakäymisestä ympäristön kanssa että perinteisen analyysin olettamista viettiyllykkeistä, niitä kanavoivista torjunnoista ja sisäistetyistä kanssakäymiskaavoista. Psykoanalyyttinen tiedostamaton avartuu tieteiden konvergenssissa käsittämään myös rationaalisia ja funktionaalisia toimintoja, ei ainoastaan tietoisuudesta poispainettuja dysfunktioita.

Tietoisuuskynnyksen alittavaa viestintää (subliminal perception) voidaan tutkia laboratoriossakin. Esimerkiksi subliminaalisesti väläytetyn tekstin "Olen yhtä äidin kanssa" on todettu vaikuttavan rentouttavasti galvaanisella ihoreaktiolla ja stressihormonien vähenemisellä mitattuna. Koehenkilön elämänhistoria vaikuttaa hänen tapaansa yhdistellä uudelleen merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi osiinsa purkautuvia tietoisuuskynnyksen alittavia virikkeitä. Tiettyyn sisältöön kohdistuvaa torjuntaa voidaan mitata reaktioviiveellä. Freudilaisuuden kriitikkojen kunnianhimoisin tavoite on aina ollut kieltää dynaamisen tiedostamattoman sisältämien konfliktien vääristävä vaikutus havaintoon, kokemiseen ja käyttäytymiseen. Sen jälkeen kun tunteiden monimutkaista vuorovaikutusta on onnistuttu laboratoriossakin mittaamaan, käyttäytymisen tutkimusta on yhä vaikeampi rajoittaa vain näkyviin merkityksiin ja ylläpitää funktionaalista kuvaa ihmisen ja maailman yhteensopivuudesta.

Yhtäältä tiedostamatonta prosessointitapaa, toisaalta tietoisuudesta syrjäytettyjä yllykkeitä kuvaava piilotajunta mielletään usein romanttisesti "todelliseksi minäksi", joka ravisuttaa kulttuurin kahleita toteutumistaan vaatien. Tällöin puhutaan kuitenkin piilotajuntaan varastoituneen vuorovaikutustilanteiden ja samaistumisten historian korjaamisesta eikä vain tiedostamattomasta tavasta prosessoida asioita.

Toteutumistaan odottava "todellinen minä" piilotajunnasta voidaan johtaa ehkä parhaiten siinä mielessä, että ihminen pystyy parhaimmillaan vaihtamaan kokemisrekisteriään: välillä ottamaan etäisyyttä ja tarkastelemaan niin itseään kuin muitakin objektiivisesti, välillä taas heittäytymään tunnevirtaan ja luopumaan rajoistaan. Subjektin "eheyttä" tai "integraatiota" ei pidä ymmärtää tajunnan sisällölliseksi yksivakaisuudeksi tai normaaliudeksi. Paremminkin se on kykyä liikkua vaihtelevien kokemussisältöjen välillä jäämättä minkään yksittäisen tunteen vangiksi sen liian traumaattisuuden takia.

Jos merkitysyhteydet onnistutaan psykoanalyysissa solmimaan, toistamispakot avautuvat käsiteltäviksi aikuisin keinoin. Se ei merkitse toivon ja pelon piilotajuisten lähteiden kuivamista tai tiedostamattoman kääntämistä rationaaliseksi puheeksi vaan tunnevoimien käyttämistä minän palvelukseen eikä minää vastaan. Minän vahvuus on avoimmuutta sekä tunteille että realiteeteille, ei niiden poissulkemista tahdonvoiman sankarillisella ponnistuksella.

Symbolointikyky, psykoanalyysin arvostama astuminen kahdenvälisestä tunnelmasta monenkeskiseen todellisuuteen (oidipalisaatio/triangulaatio/depressiivinen positio) tarkoittaa kykyä kuvitella vaihtoehtoja ja leikkiä tosissaan sellaista minkä tietää leikiksi. Eihän kiveksi ihan tosissaan tekeytyvä lapsi todellisuudessa kivety. Sitä vastoin aikuista, joka ei leikisti kykene olemaan kivi, voidaan syystäkin pitää kivettyneenä.

Symbolit ammentavat voimansa esisymbolisesta yhteyskokemuksesta, välittömästä jakamisesta. Freud katsoi aikanaan, etteivät ohitetut psykoseksuaaliset kehitysvaiheet katoa minnekään vaan niihin voidaan aina "taantua" kehittyneemmän toiminnan epäonnistuessa. Melanie Kleinin kehityspsykologiset positiot (autistinen, paranoidis-skitsoidinen ja depressiivinen) käsitettiin pitkään samalla tavoin lineaariseksi portaikoksi, kunnes havaittiin, että depressiiviselle positiolle ominaisena pidetty toisten erottaminen toisina ja vastuunotto omista tunteista lepäsi paranoidis-skitsoidisen lohkomisen ja projekioiden päällä: eihän toista voi hahmottaa toisena, ellei pysty ensin erottamaan hyvää kokemusta pahoista ja suojelemaan hyvää projisoimalla paha ulkopuolelle.

Thomas H. Ogdenin mukaan terve kokemus liikkuu kolmen position välillä: rajattomasta aistiyhteydestä paranoidis-skitsoidisen lohkomisen kautta depressiiviseen symbolointiin, tunteiden välittyneeseen käsittelyyn - ja takaisin. Esimerkiksi tekstin lukija voi imeytyä juttuun mukaan (autistinen positio), kokea tekstin tunkeilevan tilaansa ulkoapäin (paranoidis-skitsoidinen positio) ja kertoa tapahtumat sanallisesti (depressiivinen positio). Jos kolmio romahtaa johonkin yksittäiseen positioon, kokemus yksipuolistuu: autistisessa positiossa hahmottoman yhteyden pelkoa paetaan koneellisesti, paranoidis-skitsoidisessa positossa ajatukset ja tunteet yksinkertaisesti tapahtuvat kokijalleen ulkoapäin hänen voimatta ajatella tai tulkita niitä, ja depressiivisessä positiossa taas symbolit voivat kadottaa yhteytensä elettyyn kokemukseen ja ruumiin läsnäoloon maailmassa.

Kehityssaavutuksena voidaan näin ollen pitää varhaisempien tasojen vaivatonta kanssakäymistä aikuisen tai rationaalisen tason kanssa niin, että myös menneisyyden kanssa voidaan käydä dialogia joutumatta silti sen valtaan. Elämänhistoriallisia määreitä voidaan aina arvioida uudestaan mutta niiden vaikutusta ei voi kieltää siihen tapaan kuin lineaarisuuden hylkäävä postmodernismi tekee.

Postmodernia kokemusta voidaankin luonnehtia spatiaaliseksi ja sen kehitysajatusta uusien komponenttien lisäämiseksi entisiin siinä missä psykoanalyysi ja historia ovat olleet kiinnostuneita laadullisesta muutoksesta. Ihminen voidaan purkaa ja koota poistamalla tai lisäämällä keskenään samanarvoisia legopalikoita. Yhteyksien oivaltaminen ja asioiden arvottaminen sen kannalta kuului aikaan, jolloin maailmaa uskottiin voitavan muuttaa; postmodernisti ei yritäkään luoda jatkuvuuksia liian hallitsemattomien ilmiöiden välille vaan elää yhtä kokemusta kerrallaan ja ottaa sirpalemaiset faktat faktoina.

Elämänhistorian uudelleenmuovaaminen toisen tai ryhmän avulla tehtävillä tunnemerkitysten siirroilla ei tee biografiaa siinä yksitasoisessa mielessä itsekirjoitetuksi tarinaksi kuin monet elämänpolitiikan tutkijat sen tahtovat käsittää.
Klassisen psykoanalyysin mukaan tiedostamaton piti sisällään epäsosiaalisia viettipaineita ja viettikonflikteja, joiden voimaa psykoanalyyttinen arkeologia saattoi vähentää kaivamalla ne tietoisuuteen. Relationaalisen psykoanalyysi käsittää tiedostamattoman lähinnä dissosioiduiksi kanssakäymisen kaavoiksi, jotka voidaan tässä ja nyt muokata vähemmän haitallisiksi. Mikään näistä lähestymistavoista ei yksinään tarpeeksi hyvin tavoita psykoanalyyttisen kokemuksen erityisyyttä, jossa aikatasot kylläkin ovat läsnä yhtä aikaa mutta jossa tiedostamaton yhteys ei silti ole käännettävissä diskursiiviseen muotoon. Ilman mennyttä todellisuutta ei voi toimia, mutta sen antamien ajattelumallien alaa voi laventaa.

Eriytymättömimmät tasot ovat väistämättä läsnä myös korkeimmissa kehityssaavutuksissa: oseaaninen tunne omien rajojen katoamisesta, sanattomasta yhteisymmärryksestä ja harmoniasta ympäristön kanssa liittyy luovuuteen, tiimityön flow'hun ja rakastumiseen. Lineaarisista kehitysvaiheista ollaan siis tultu kokemismodaliteetteihin, jotka ovat vaihtoehtoisesti tai päällekkäisestikin käytettävissä vähän samaan tapaan kuin tietokoneessa voidaan ajaa useampia ohjelmia. 'Regressio' näyttäytyy muunakin kuin kehityshäiriönä. Symmetrisessä kokemistavassa, jota aiemmin kutsuttiin "primaariprosessiksi", koetaan sulautuva ykseys toisen kanssa. Erot, aika ja paikka menettävät merkityksensä. Asymmetrisessä kokemistavassa, jota ennen nimitettiin "sekundaariprosessiksi", erot ovat selviä ja arkilogiikka hylkii ristiriitoja.

Psykoanalyyttisessa tunteensiirtosuhteessa ei niinkään kerrota kuulumisia vaan eletään parhaimmillaan läpi symmetristä kokemusta subjektin ja objektin ykseydestä, ajattomuudesta ja hahmottomuudesta. 'Subjekti' ja 'objekti' ovat jo lähtökohtaisesti epätäsmällisiä käsitteitä kuvaamaan samuuden kokemusta, sillä ne edellyttävät erillisyyttä ja etäisyyttä (asymmetrinen tai symbolinen kokemus). Psykoanalyysi ulottaa tutkimuksen "valmiista" yksilöistä prosessiin, jossa yksilöt koko ajan muodostuvat. Siksi sen käsitteet ovat keskinäisiltä rajoiltaan epämääräisiä, mikä on omiaan aiheuttamaan jatkuvia semanttisia väärinkäsityksiä.

10. Miten lähteitä käytetään?

Jos psykohistoria kerran tekee samaa kuin muukin historia, eikö opiskelijalle voitaisi neuvoa kontekstuaalisen päättelyn tueksi selvää tekniikkaa? Ja eikö kriitikon pitäisi voida toistaa analyysi voidakseen kontrolloida, että aineistoa on käytetty oikein?

Monet tutkijat pyrkivät eläytymään ihmisenä olemisen kokemukseen ja merkitysten rakentumiseen toisten otsikoiden alla, kutsuen metodiaan milloin fenomenologiaksi, milloin semiotiikaksi. Heidän päättelytapansa ei ehkä käytännössä eroa psykohistorioitsijan työstä, mutta oman luovuuden oikeuttaminen eroaa. Metodioppien tehtävä on yleensä tieteellistää taiteelliset päätelmät, jotka ovat syntyneet virka-ajan, -paikan ja -pakon ulkopuolella assosiaation yhdistäessä aivan yhteenkuulumattomia asioita.

Tämäkin metodioppi on tutkimuksen opettelun kannalta turha. Se ei voi antaa tieteellistä sisäpalvelusohjesääntöä sisäsiistiä virkamiesmäisyyttä tavoitteleville tutkijoille, jotka voisivat niitä noudattaen analysoida samat tapaukset joka kerta samalla tavalla. Psykoanalyysia soveltaessa on paras aluksi unohtaa teoriat ja assosioida vapaasti. Aivan liian monet aivoradat raksuttavat yhtä aikaa ihmisen ymmärtäessä ja hahmottaessa uutta entisten kokemusten valossa. Sääntöjä voi antaa vain eläytyen oivallettujen merkitysyhteyksien todistelusta myös tutkimuskohteessa vaikuttaneiksi, mutta nuo säännöt eivät mitenkään poikkea historiantutkimuksen hypoteesien tukemisesta yleensä.

Kun on kyse merkitysten tavoittamisesta, tutkijan oma jäsenyys kulttuurissa ei ole eliminoitava virhelähde vaan ymmärtämisen avain, ja niin on myös tutkijan oma kokemus elämästään äärellisenä ihmisenä hakemassa suhdettaan kanssaihmisiinsä. Psykoanalyyttinen kulttuurintutkimus lähtee hermeneuttisesta kehästä, jossa vanha avaa uutta (tai pahimmassa tapauksessa sulkee sen pois). Oikeastaan kaikki ajattelu alkaa oman tilan ulkoistamisella ja vastineen etsimisellä sille, projektiivisena identifikaationa.

Psykohistorioitsija hakee resonanssia ensi käden lähteisiin. Ensi käden lähteet ovat jälkiä siitä, miten ihmiset ovat rakentaneet itseään, maailmaansa ystäviään ja vihollisiaan tunteitaan kanavoimalla ja kulttuurinsa kuviin samastumalla/kuvista irrottautumalla. Esimerkiksi 1700- ja 1800-lukujen intensiivisessä kirjeenvaihdossa ystävät ja rakastavaiset antautuivat kausittain terapiaa muistuttavaan transferenssiin, jossa toisen osapuolen vastauksen viipyminenkin sai maailmaa järisyttävän merkityksen. Suuren herätysliikkeen kylmeneminen on mitattavissa tunnehehkutusten harventumisena ja lähteiden luonteen muuttumisena toisen käden lähteiksi, tapahtumien ulkokohtaiseksi selostamiseksi ja kuulumisten kerronnaksi.

Lähdeaineistosta nousee esiin tiettyjä piirteitä, kun taas joku toinen tutkija tavoittaisi muita puolia. Tutkijan oma elämänhistoria herkistää tietyille kysymyksille ja hänen psykoanalyyttinen itseymmärryksensä auttaa jäsentämään ilmiöitä myös itsen ulkopuolella. Psykoanalyysin teorioita ja empiirisiä esimerkkejä sulattelu sellaiseksi käsitteistöksi, joka elää itselle ja kommunikoi myös muille. Ellei teorioiden käsittelemiä asioita pysty elävästi kokemaan, on turha yrittää selittää niitä muillekaan.

Tutkimuskohteen herättämät tunteet ovat johtolanka, jota seuraten aineistosta avautuu ainakin joitain psyykkisiä konfliktiulottuvuuksia. Varsinaisessa psykoanalyysissa oleellista on analyytikon ja potilaiden keskinäisten tunteiden tulkinta, kahden tiedostamattoman kohtaaminen toisiaan muuttavasti, keskinäiset konfliktit ja oivallukset siitä mitä varhaisia toistopakkoja analyysisuhteessa eletään läpi.
Historiallisten tekstien ymmärtävää lukemista ei voi oikeastaan kutsua psykoanalyysiksi tunteensiirtosuhteen yksisuuntaisuuden vuoksi, vaikka tutkijan omien tunteiden analysointi onkin keskeinen osa johtolankojen jäljitystä. Psykoanalyyttinen historiantutkimus tunnistaa aineistosta psyykkisiä ilmiöitä, joita analysoijan ja analysoitavan vuorovaikutus ei ole tuottanut. Vanhojen tekstien jäsentäminen psykoanalyyttisilla käsitteillä ei olekaan varsinaista psykoanalyysia vaan ehkä paremminkin jonkilaista syvähermeneutiikkaa. Psykohistorioitsijan tekemän analyysin herättämiin reaktioihin päästään käsiksi vasta lukijapalautteesta ja silloinkin ne kertovat enemmän historian ajankohtaisesta, myyttisestä käytöstä kuin tapahtuma-ajasta.

Olisin taipuvainen määrittelemään psykohistorian kirjallisten aineistojen tutkimukseksi, jossa monimutkaisiin merkitysyhteyksiin eläytymällä pyritään pelkistämään esiin käyttäytymistieteellisiä toistuvuuksia. Psykohistorioitsija uppoutuu sitä tehdessään toisten vuorovaikutukseen.

Tunteet tarttuvat suggestiivisesti. Ryhmädynamiikka ei edellytä kiinteää ryhmää, vain jaettuja kokemuksia ja fantasioita. Ryhmäprosessissa tiedostamaton vuorovaikutus tuottaa oman symmetrisen todellisuutensa, jossa eletään uudestaan lapsen toiveita sulautua hyvään yhteyteen, pelkoja kadottaa itsensä pahan yhteyden nielemänä ja yrityksiä puhdistautua pahasta lohkomalla.

Omasta itsestä pahoina eriytettyjen tunteiden siirtäminen jonkun toisen ominaisuudeksi, saa kohteen käyttäytymään odotusten mukaan. Odotukset ruokkivat itseään, vihollinen vahvistaa oman identiteetin. Perheterapioista tunnetaan asetelma, jossa mustan lampaan jokainen toimi tulkitaan odotuksia vahvistavana kunnes hänelle ei jää muuta tietä itseyteen kuin olla paha. Työpaikkakiusatuksi valikoituu valmiiksi syyllisyydentuntoinen ja toisten odotuksia toteuttamaan herkistynyt henkilö. Projektiivinen identifikaatio voi toimia myös toisin päin: 1800-luvun valistajat ja herättäjät uskalsivat ottaa omat kykynsä käyttöön sulautumalla ihannenaiseen, joka edusti heidän minäihannettaan kuvitellussa moraalisessa täydellisyydessään. Esimerkiksi L. Onerva edusti Eino Leinolle minuuden parasta osaa, jonka lahjakkuutta edistämällä hän kiertoteitse eheytti myös itseään eikä vain luonut itselleen tasaveroista kumppania.

Sille ei mahda mitään, että yhteinen todellisuus on myös tunnetodellisuutta. Tarttuvien tunteiden tiedostaminen mahdollistaa kuitenkin järjen veton käyttämisen ja pysäyttää automatisoituneen asetelman.

Oma tunne palaa kohteesta takaisin muuttuneessa muodossa. Oma psykoanalyysi on monesti tarpeen, jotta harjaantuu erottamaan omat tunteet toisten tunteista ja tietää, miksi henkinen vastakaiku syntyy juuri tietynlaisissa yhteyksissä. Vastatunteilla päästään käsiksi tunnetodellisuuteen; niiden jatkuva analysointi ei ole subjektiivista harhaa vaan päinvastoin auttaa tutkijaa näkemään, missä määrin oma kokemushistoria vaikuttaa ilmiöiden hahmottamiseen.

Tunnen esimerkiksi tätä kirjoittaessani ärtymystä siitä, että psykoanalyysin soveltaja joutuu oikomaan niinkin typeriä väärinkäsityksiä kuin psykoanalyysin epähistoriallisuus tai epäyhteiskunnallisuus. Psykoanalyysin soveltaja kokee kilpailevan lähestymistavan omivan itselleen parhaat puolet psykoanalyysista (todellisuuden jatkuvan rakentumisen) ja sälyttävän sen kannettavaksi omia syntejään (epäyhteiskunnallisuuden). Loukkaava väärinymmärrys houkuttelee ärsyttämään ärsyttäjiä ja siirtämään yhtä hävyttömällä väärinymmärryksellä oma olotila heidän koettavakseen, jotta he saisivat itse maistaa omaa lääkettään, (tahallisen) väärinymmärryksen tuottamaa eristyneisyyttä ja resonanssin puutetta. Tunnen jopa kiusausta tyylitellä itseni hyväksi viholliseksi puhumalla ehdollistettuja refleksejä laukaisevin essentialistisin signaalisanoin tieteellisestä totuudesta, ihmisen lajiolemuksesta, todellisen minän toteuttamisesta tms.

Mutta pystyn myös ihmettelemään tätä suggestiota suuntausten kesken, jotka loppujen lopuksi kiistelevät enemmänkin sanoista ja tahtovat kumpainenkin politisoida yksilöpatologioiksi luokiteltuja asioita yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi. Harva konstruktivisti kai enää nykyään kieltää tekstintakaisen todellisuuden. Olisi tietysti tyydyttävää olla viimeinen totuudenpuhuja keskellä joukkoharhaa, mutta mitä moinen itsetuhoinen asetelma pitemmän päälle hyödyttäisi? Toteuttaisiko se ehkä jotakin itserankaisukaavaa? Eikö väärinymmärrykseen vastaaminen väärinymmärryksellä vain ruokkisi projektiivisia kehiä sen sijaan että pakottaisi absurdilla äärimmäisyydellä toiset näkemään, miten väärin ovat psykoanalyysin tahtoneet ymmärtää?

Myös historian henkilöt heittäytyvät toisinaan ryhmäfantasian vietäviksi, toisinaan ihmettelevät omaa käytöstään ja varoittavat toisia (!) joukkohysterian vaaroista. Kansalaissotaan luisumista odotettiin marraskuun yleislakosta 1917 lähtien helpottavana ulospääsynä painostavasta tilanteesta, jossa kumpikin järjestäytyvä osapuoli koki toisen havittelevan henkeään. Herkimmät yksilöt puolin ja toisin tunnistivat transsinomaisen imun ja varoittelivat vastapuolta enää lietsomasta vihaa veljiään vastaan ja aseistautumasta. Vaikka varoitukset olikin suunnattu vastapuolelle, kirjoittajat kävivät samalla myös sisäistä dialogia paranoidis-skitsoidisen prosessointitavan ja depressiivisen position kesken. Vastapuoli sai saman aseman kuin äiti-container pienellä lapsella: hänen tehtävänään olisi palauttaa kiihtyneet tunteet takaisin käsiteltävämmässä muodossa ja pitää maailma koossa. Olihan porvari sentään ihailtu vanhempi sisar, olihan työmies sentään suomalaista kansakuntaa! Vastapuoleen vedottiin kuin aikuiseen, jonka täytyy rauhoittaa omia pelkoja. Aivan kuin jokin puoli kirjoittajista olisi tunnistanut vastavuoroisten projektioiden harhaisuuden mutta tuntenut silti olevansa pakotettu seuraamaan tunteitaan, ellei kyllin vahva kokemus reiluudesta niitä lientäisi.

Kaikki tekstit eivät ole yhtä performatiivisia ja transformatiivisia kuin vaikkapa sisällissodan aattona esitetyt tilanteenmäärittelyt ja vetoomukset. Toiset tekstit kuvailevat tapahtunutta neutraalimmin tai toistavat byrokraattisia rituaaleja. Psykologinen tasonsa niistäkin silti löytyy, sillä byrokraattiset toistuvuudet tai uutisoinnin asiallinen sävy pitävät maailmaa symbolisesti koossa luomalla rauhoittavan containerin ajatustoiminnalle.

Diskurssianalyyseista psykodynaaminen analyysi eroaa siinä, että tunteidenkäsittelykaavojen katsotaan pohjautuvan sekä yksilöllisiin tarpeisiin että yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin. Todellisuus ei tyhjenny tietoisen tason kielipeleihin vaan sanat saavat voimansa tunteista ja tunteet muotonsa siitä, miten on ollut käytännössä pakko elää. "There is there", toteaa psykohistorioitsija Peter Gay.

Diskurssianalyyttinen tutkimus kieltää menemästä tekstien taakse, jolloin diskurssien korvautuminen toisella jää arvoitukseksi. Psykoanalyyttinen tutkimus menee tekstien taakse, mutta kohdista, jotka olisivat avoimia myös muille lähestymistavoille: katkoksista, ylilatauksista ja muista epäyhtenäisyyksistä. Niistä voidaan päätellä ainakin se, etteivät henkilöt olleet yhtä kuin kulttuurinsa: luova jännite voidaan todeta sisäistetyissäkin roolisuorituksissa.

Vanhasuomalaisen Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtaja Alexandra Gripenberg kävi taistelua miehen ja maailman parantamiseksi ja oikeutti naisen yhteiskunnallisen roolin korkeammalla moraalisuudella. Hänen roolisuoritustaan uhrautuvan yhteiskunnallisen äitiyden malliedustajana ei toki voida nimittää vääräksi minäksi, sillä siihen latautui paljon tunteita ja saavutuksetkin olivat konkreettisia. Silti ne eivät riittäneet Gripenbergille, joka tunsi usein nääntyvänsä järjestöihmisen kokouskuorman alle saamatta työstään sisäistä tyydytystä. Hän koki jalot aatteensa "jalkarautoina", tunsi elävänsä naisliikkeelle niin ratkaisevan eduskuntauudistuksen aikoihin kuin "harsoseinän takana" eikä omien sanojensa mukaan "juuri koskaan ollut luonnollisesti iloinen". Palkitsevimmat hetkensä hän eli saadessaan ilmaista itseään esiintyjänä. Taiteen hän oli kutsumuksensa vuoksi joutunut itseltään kieltämään. Uhraus määräsi johonkin mittaan hänen poliittisia linjauksiaan: Gripenberg ei voinut sietää vapaan rakkauden julistajia, joihin monet nuoremman polven feministitkin kuuluivat. Aggression esiintulo sortovuosien vihanilmaisuissa, kuten Bobrikovin ja Soisalon-Soinisen murhien yhteydessä, järkytti Gripenbergin kokemusmaailmassa paitsi yhteiskuntasiteitä myös persoonallisuuden siteitä uhatessaan päästää esiin poispainetut vihantunteet.

Tunnepitoiset tai silmiinpistävästi toistuvat ilmaisut, ruumiilliset metaforat ja ruumista käsittelevät ilmaukset yleensäkin ja näennäisen epäloogiset poikkeamat asiasta kielivät piilotajuisesta prosessista. Teksti on asiallisen tarkoituksensa ohella tuotettu käsittelemään tiedostamattomia tunteita enemmän tai vähemmän suorasti tai sitten peittämään niitä (reaktionmuodostus). Merkityksen päättelyä helpottaa toisten vastaus viestiin ja tekstin synnyttämä tunnelma.

Ensimmäisen maailmansodan viimeisten aattokuukausien diplomaattiasiakirjoista tutkijaan tarttuu helposti painostava tunnelma, joka laukeaa sodan vihdoin puhjetessa. Amerikkalaisten psykohistorioitsijoiden kehittelemässä fantasia-analyysissa piilotajuinen viesti pelkistetään esiin poistamalla subjektin ja objektin ero ja kiellot, jolloin esimerkiksi republikaanipoliitikon puuhakas huoli katuväkivallasta voidaan selittää isänsä pieksämän ja äidinkin hylkimän puhujan omien murhaimpulssien pintaannousuksi ja kysyä, miksi se tapahtuu juuri sillä hetkellä. Kuvatessa toisen vihaa, hyökkäävyyttä ja vaarallisuutta tulee ilmaisseeksi ainakin sen, miten vihainen itse on. Viha on läsnäoleva tosia silloinkin, kun siitä puhutaan etäännytetysti.

Piilotajuinen viesti ilmentää Lloyd deMausen jotakin ryhmäprosessin vaihetta: ihanaa yhteyttä, yhteyden säröilyä, yhteyden loppumisen katastrofia tai hallusinatorista uudestisyntymää. Syklin vaiheet erottuvat esimerkiksi presidenttikausista: uuden fantasiajohtajan kuherruskuukausi median kanssa vaihtuu piankin kansakunnan heikkouden epäilyyn ja skandaaleihin, kunnes painostavassa tunnelmassa ajaudutaan elähdyttävään pikku sotaan, lapsiuhriin budjettileikkausten kautta tai johtajan murhaan ainakin symbolisesti. Molemmissa tapauksissa kansakunnan ruumis puhdistuu patoutuneista paineista ja uusi alku koetaan helpottavana. deMausen mukaan toistuvaa ryhmäkokemusta mallintaa tyypillinen lapsuuskokemus, jota kasvatustapojen kehitys muuttaa. Epäselväksi jää, voiko paraskaan tyyppilapsuus kokonaan lopettaa ryhmädynaamista sykliä.

DeMausen ryhmäprosessiteoria on radikaalisti reduktionistinen yhdistelmä yleisesti hyväksyttyä sosiaalipsykologiaa ja sikiövaiheen tutkimuksia. Olen huomannut sen soveltuvan hyvin joukkoliikkeiden ja sisällissotien jäsentämiseen niissä vaiheissa, joissa minuus menettää vanhat kiinnikkeensä ja hakee symmetriseen tunnevuorovaikutukseen herkistyneenä uusia. Suomen suuren herännäisyyden nousu- ja kriisivaiheet olivat erityisen kiitollisia kohteita fantasia-analyysille: seuraliikkeen nousuvaiheessa uskonyhteys kansaan "lämmitti" ja "elähdytti" nuoria pappeja, liikkeen säröilyvaiheessaan se taas "kuristi" yksilöllisiin rajoihin pyrkivät papit "hämähäkinverkkoonsa".
Muodollista fantasia-analyysia ei ole edes tarpeen suorittaa silloin, kun puhe on äidin ja lapsen tai ihmisen ja Jumalan tai yksilön ja ryhmän suhteesta: fantasia virtaa jo tekstin pinnalla. Symbolista lisäarvoa tuppaa latautumaan aina niihin ilmaisuihin, joilla pienet ovat käsitelleet suhdettaan isompiinsa.

Melanie Kleinin lapsianalyyseihin pohjautuva projektiivisten identifikaatioiden ja lohkomisten psykohistoria tavoittaa hyvin tunteiden ja vastatunteiden suggestiivisen liikkeen persoonallisuuden jouduttua ryhmäprosessin valinkauhaan, mutta ei kiinnitä tarpeeksi huomiota koostuneiden ihmisten ja ryhmien rakenteistuneeseen, harkittuja kompromisseja sisältävään käyttäytymiseen. Esimerkiksi deMause ei menettele järin psykoanalyyttisesti tehdessään jokseenkin kaikesta toiminnasta tietyn traumaattisen tapahtuman toistoa ikään kuin kyse olisi ehdollisista reflekseistä eikä omien viettien ja fantasioiden värittämästä vastauksesta, vieläpä vaihtelevassa sosiaalisessa tilanteessa.

Vaikka ihmiset ryhmäfantasiaan osallistuessaan kadottaisivatkin rationaalisen harkintansa, se ei tarkoita, että olisivat muuttuneet kerta kaikkiaan syyntakeettomiksi. Toisilla elämänalueilla he voivat samaan aikaan toimia harkitummin. Kansalaissodan sorakuoppa-ampujatkin palautuivat yllättävän katkottomasti leppoisan kylänmiehen rooliin; transsin vielä kestäessä he kuitenkin kiirehtivät toteuttamaan etnistä puhdistusta kuin tietäen "hulluuden hetkensä" olevan ohi jo joidenkin viikkojen kuluttua. Se oli paitsi poliittista vainua myös tietoisuutta kokemisrekisterien vaihtelusta: he itse eivät olisi enää hetken kuluttua kyenneet laukaisemaan kivääreitään kohti vankeja, vaikka olisivat saaneetkin. Lapuan liike lietsoi sisällisotatunnelman takaisin ja saattoi sen vuoksi kesäkuussa 1930 sanella valtiovallalle ehtonsa huolimatta joukkopohjansa kapeudesta. Kaikki tiesivät sanomattakin, että mahdollisen ja mahdottoman raja oli hetkeksi muuttunut aivan ratkaisevalla tavalla. Vapaussodan "puhdistus" oli taas tullut mahdolliseksi. Tietoisuus siitä määräsi politiikan suunnan, vaikka poliittinen väkivalta tuotti sillä kertaa vain harvoja veriuhreja.

Vaikka tietyt perusotaksumat (riippuvuus ruokkijasta, taistelu/pako, pelastuksen odotus uudesta suhteesta) vaihtelevat ryhmän tunnetasolla alinomaan, ryhmä voi toimia myös asiakeskeisesti. Taktiikkaa ja strategiaa voidaan harkita, vaikka veri vetäisi suoraan toimintaan.

Aineiston voi jäsentää pelkällä subjektiivisella projektiolla kirjallisesti koherenttiin, uskottavaankin muotoon. Projektio sisältää todennäköisesti jonkin totuuden myös tutkimuskohteesta eikä vain tekijästään - mutta minkä totuuden? Mitkään teoriat eivät avaa valtatietä tiedostamattomaan, vaan toistuvat tiedostamattomat merkitysrakenteet täytyy vaivalloisesti päätellä asiayhteyksistä. Välähdyksenomainen intuitio on lopputulos paralleelisista päättely- ja yhdistelyprosesseista, ei yliluonnollinen ilmoitus.

Oman persoonan käyttäminen heuristisena välineenä on historiantutkimuksessa vasta alkua. Löydetyt merkitysyhteydet täytyy osoittaa myös historian toimijoille merkityksellisiksi normaalin argumentoinnin ja dokumentoinnin avulla. Tulkinnan validiteettikriteereiksi jää oikeastaan tarinan koherenssi ja toistettavuus yhä uusien esimerkkien valossa. Yhtä lailla rationaaliset kuin psykoanalyyttisetkin tulkinnat ovat avoimia jatkokeskustelulle: tutkija voi vain osoittaa, millä aineistolla päätelmät syntyivät ja tärkeimmiltä osin kertoa, miten hänen ajatuksensa on edennyt.

Uusimmassa kulttuuritutkimuksessa on tullut tavaksi käydä läpi tutkijan suhdetta kohteeseensa ja analysoida päiväkirjamaisesti tai tutkimuskohteelle osoitettujen kirjeiden muodossa suhteen kehittymistä. Kvalitatiivisen kulttuuritutkimuksen menetelmäoppaissakin kehotetaan selostamaan vaihe vaiheelta, miten tulkintaan on päädytty.

Tutkijan on itse ratkaistava, missä määrin itseanalyysin kirjoittaminen ulos lisää tai vähentää hänen uskottavuuttaan. Historiotsijoiden harrastamassa tunnollisessa viittaamiskäytännössä on useimmiten aivan riittävä keino kontrolloida päättelyprosessia: lukija voi periaatteessa tehdä oman tulkintansa samoista lähteistä.

Työn tieteellisyyden mittaa sen keskustelevuus kilpailevien selitysten kanssa eli mahdollisuus hypoteesin tukemiseen tai heikentämiseen empiirisellä aineistolla. Vaikka ymmärtävä tutkimus kiertääkin aina hermeneuttista kehää, kehä ei saa sulkeutua hermeettiseksi kielipeliksi, jossa aineisto kuvataan teoriapitoisilla käsitteillä ja sellaisena varmasti vahvistaa ennakkokäsityksen.

Vaikka kaikkia tilannetekijöitä ei voida vakioida, tapahtuneesta kannattaa silti hakea vertailukohtia, joissa jokin tärkeäksi arveltu muuttuja selvästi vaihtelee. Psykologisen muutoksen selittäminen toiselle psykologisella muutoksella johtaa helposti kehäpäätelmiin. Mieluummin on löydettävä selkeä taloudellinen/sosiaalinen taustamuuttuja tai poliittinen käänne ja todettava mielialojen yhteisvaihtelu sen kanssa. Toimiva selitys on alaltaan rajattu. Kovin yleistä selitystä ei voi falsifioida, mutta siitä ei ole paljon iloa. Puhuttaessa vaikkapa "modernisaatiosta" on syytä kertoa, miten alaltaan rajoitetut sopimukset tutkittavien henkilöiden elämässä korvasivat kokonaisvaltaiset sukusiteet tai kuinka tieteellinen maailmankuva juuri heidän kohdallaan järkytti traditionaalista tunnetta merkitysten läpäisemästä universumista.

Viime vuosisadan porvaristoa koskeva standarditulkinta samaistaa seksuaalisuuden (naisen, luonnon) pelkäämisen sosiaaliseen putoamispelkoon: itsekurin avulla oli rajauduttava kaikesta alemmasta ja epämääräisestä. Väitettä onkin helppo sitaatein tukea. Psykohistorioitsijaa ei kuitenkaan kiinnosta pelkästään puhtaan ja likaisen rajanveto - jota tavataan kaikista kulttuureista - vaan myös siihen liittyvä tunnedynamiikka.
Tutkimustyö ei yleensäkään ole sillä tehty, että nimetään jokin tunne jonkin teon taustalta. Harvoin kai olemme kiinnostuneita yksittäisestä tunteesta. Kyse on tunteiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta kulttuuristen ja aineellisten ilmaisumahdollisuuksien puitteissa. Peter Gayn tutkimukset eroottisten kokemusten ilmaisumahdollisuuksista viktoriaanisena aikana tai aggression sisällyttämisestä hyväksyttyyn minäkuvaan 1800-luvulla osoittavat, millaisesta voimien ja vastavoimien leikistä kulttuurisessa psykodynamiikassa oikein on kysymys.

Esimerkiksi fennomaaneja on totuttu pitämään snellmanilaisina totalitaristeina, kun taas ruotsinkielisistä liberaaleista on haettu urbaania, suhteellisuudentajuista vaihtoehtoa suomalaiskansallisille joukkoliikkeille. Fantasiatason huomioonottaminen sotkee kuitenkin elegantin dikotomian pahan kerran. Vaikka Yrjö Koskinen, fennomaanijohtaja, ja hänen serkkunsa Carl Gustaf Estlander, svekomaanijohtaja, pintatasolla riitelivätkin kaikesta mahdollisesta, yksityisten muistelmien ja kannanottojen tutkiminen ei tuo esiin niin syviä mentaalisia eroja, että nykyisten uusliberaalien taholta esitetty oletus kollektiiveihin takertuneista, symbioottisista fennomaaneista ja autonomisista liberaaleista voitaisiin empiirisesti vahvistaa. Fennomaaneista ja liberaaleista löytyy aivan liikaa yhteisiä piirteitä: molempia elähdytti itsen kokeminen osaksi laajempaa kokonaisuutta, käsitettiinpä se sitten kielellis-elimelliseksi tai poliittiseksi ja historialliseksi yksiköksi; molemmat luottivat ihmiskunnan edistymiseen ja saattoivat uskonsa nojalla kestää vastoinkäymisiä; molemmille oli yhteistä myös alempien tarpeiden poissulkeminen ylevästä kulttuurista, jos kohta huumori sitä lievensikin. Liberaali kulttuurikoodi salli toki enemmän taiteellista ja tieteellistä vapautta kuin luterilaisten fennomaanien yhtenäiskulttuuri, mutta aistillisuuden ja siveellisyyden ero pysyi voimassa.

Mutta oliko sekään ehdottoman jyrkkä vai rakoiliko muuri juuri sopivasti?

Aistillisuutta saattoi Estlanderin mielestä sublimoida taiteeseen, mutta vain muodot olivat arvokkaita - materia sellaisenaan oli inhottavaa. Luonnonkatastrofit ja luonnonoikkumaiset kansanihmiset kiehtoivat Estlanderia. Esiintyikö niissä oma kielletty luonto?

Koskista pidettiin kuivana, vakaumukselleen omistautuneena miehenä. Kuvaan tuo säröjä hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan löytyvät kuvat ihanasta, mutta vaarallisesta yhtymisestä luonnon kanssa. Vesi ja maa edustivat hyvää äitiä, joka saattoi muuttua pahaksi, tuhoavaksi mahdiksi vain, jos sankari ei ollutkaan hyvä poika.

Klaus Theweleit tulkitsi tulvat ja suot Freikorps-upseerien fantasioissa lapsuuden eriytymättömän viettiobjektin elpymiseksi, joka jätti näille ainoaksi mahdollisuudeksi rajojensa säilyttämiseen vain taistelun ja tuhon. Jos sovellamme Theweleitin tai Margaret Mahlerin käsitystä purkautumattomasta symbioosista aikuisiän jatkuvana haasteena ja otamme huomioon myös Kohutin minäobjektisuhteet ja feministisen psykoanalyysin relationaaliset tasot, huomaamme Estlanderin taistelevan välittömien halujen massaan sulautumista vastaan ja Koskisen taas pyrkivän kontrolloimaan ja säilyttämään yhteyttään kannattelevaan äiti-isänmaahan, jota ilman ei voinut elää. Ympyrä sulkeutuu: joissain tilanteissa liberaali Estlander koki totalitaarisemmin kuin ykseysmies Koskinen!

Lukijan mieleen nousee varmasti tieteellisiä vastaväitteitä. Voiko tulkita kielikuvia sivilisaation päällehyökyvästä luonnosta hajoamispeloksi, peloksi menettää oma hahmo suhteessa varhaiseen äitiin? Eihän tekstejä saa tulkita universaalien unisymbolien avulla vaan sanojen ja kuvien merkitys täytyy päätellä aikalaisyhteyksistään! Vastaväite onkin oikea. Psykohistorioitsija ei saa mekaanisesti "kääntää" kieli- ja mielikuvia tulkinnoiksi vaan hänen on kuulosteltava tekstin tunnelmaa ja tiedettävä, miten henkilöt todellisuudessa toimivat.

Esimerkiksi Estlanderin sävy on rennon tarinoiva, kun hän kuvaa näkemiään katastrofeja tai luonnonoikkumaisia ihmisiä. Kuvauksista ei huou pelkoa eikä inhoa. Koskinenkin käsitteli aiheitaan kuivalla huumorilla, ainakin useimmiten. Hänen johdatususkonsa poisti osaltaan hänen "ahdistustaan ja levottomuuttaan", jota täydellinen samastuminen Suomen kansakuntaan muuten olisi voinut toisinaan lietsoa äärimmäisyyksiin.

Jos tunnelmia ei kuulosteltaisi vaan sanat merkitsisivät aina samaa, tutkimuskohde pystyisi peittämään vaikuttimensa esimerkiksi kaihtamalla orgaanisia metaforia ja tunnepitoisia ilmauksia. Kokenut tulkitsija näkee kuitenkin ongelman myös liian tunneköyhässä tekstissä - se voi kieliä vaikkapa reaktionmuodostuksesta omiin aggressioihin tai kosketuksen katoamisesta tykkänään omaan tunnetodellisuuteen. Tai sitten kyseessä on pelkkä byrokraattinen ilmaisukaava. Tästä opimme, että koneälylle olisi vaikea syötää kattavaa algoritmiä aukottoman päättelyn mahdollistamiseksi. Historia on ärsyttävän inhimillistä ja psykohistoria aivan erityisesti.

11. Tutkimuseettisiä kysymyksiä

Sävyjen huomioiminen vastaa osaksi myös eettisiin vastaväitteisiin psykoanalyysin soveltamisesta teksteihin.

On esitetty, että psykoanalyyttisten teorioiden nojalla toisia ymmärtämään pyrkivä tutkija menettelisi epäeettisesti ohittaessaan tutkittavien oman suhteen tekoihinsa ja nähdessään heidät kaavamaisesti käsitettyjen lapsuuden voimien heitteleminä. Jos jokin sana tulkitaan suoraan tiedostamattoman ilmaukseksi, jää huomiotta, missä tarkoituksessa tekstin laatija sitä tahtoi käyttää. Tämä voi johtaa kohtalokkaisiin virhepäätelmiin ja jopa luonnemurhiin, etenkin jos kaunokirjallista tekstiä lähdetään palauttamaan tekijänsä minään. Silloin ohitetaan kultturin monet kerrokset ja tekstuaaliset viittaussuhteet, joista symbolit ammentavat merkityksensä. Puutteellista kontekstien tajua ja suoran vastaavuuden hakemista on pidetty nuoren kulttuurin piirteenä.
Ikään kuin ei tajuttaisi sanan ja teon eroa: jonkin asian symbolinen käsittely tulkitaan jo asian toteuttamiseksi, murhasta puhuminen murhaksi.

Psykohistorioitsija ei kuitenkaan ohita tutkittavien omaa suhdetta tuntemuksiinsa ja tekoihinsa vaan pyrkii selvittämään juuri sen, missä määrin suhde oli olemassa ja millainen se oli. Paha sana ei psykoanalyyttisessa tutkimuksessa leimaa laatijaansa pahaksi, niin kuin sanojen kaikkivaltaan uskovassa sosiaalitutkimuksessa nykyään helposti käy.

Sekä Koskinen että Estlander käsittelivät tiedostamattomia toiveitaan ja pelkojaan useimmiten hyvin hienovaraisella tavalla. Tunteita ja ulkomaailmaa välittävä ego siis toimi moitteettomasti, vaikka näissä kuten monissa muissakin lahjakkaissa miehissä eli varhaisen yhteyden taso selvempänä kuin nykyajan tunneköyhiltä vaikuttavissa normaalikansalaisissa. Ei kuitenkaan voi väittää, että varhaiset kokemusmallit olisivat hallinneet heitä ja määränneet heidän ratkaisunsa. Heillä oli ainakin useimmiten psyykkinen suhde luonteensa voimiin.

Kuitenkin voidaan tarpeeksi monista lähteistä osoittaa, että Yrjö-Koskisen ja Estlanderin luonteenomaiset skeemat saivat suuremman vallan kriisitilanteissa, joissa symboleiden määrittelemä identiteetti horjui ja monitasoiset käsittelykeinot kävivät tehottomiksi. Silloin tulva todellakin oli tulva eikä vain kielikuva: suomalainen barbaarirahvas tallasi Estlanderin alleen ja raiskasi äiti-Ruotsin sivistyneiden pettureiden suosiollisella avustuksella; epäkansalliset, "puolsuomalaiset" pyrkyrit vaaransivat hädän hetkellä nuoren kulttuurin yhtenäisyyden ja siten myös Koskisen minän.

Kyky ottaa etäisyyttä tunteista vaihteli tilanteesta toiseen, ja sortovuodet tarjoavat malliesimerkin totaalisten tuntojen suorasta vaikutuksesta muuten itsensä hillitsevillä henkilöillä. Narsistinen viha astui peliin, vaikka näitä miehiä ei voi kutsua monissakaan yhteyksissä narsisteiksi. Koskinen ehkä rukoili mielessään pettureiden ja väärin ajattelevien tekevän parannauksen tai sitten jotenkin häviävän näyttämöltä, mutta ei ryhtynyt järjestämään etnisiä puhdistuksia.

Psykohistoriallisesti kiinnostavaa ei ole luokitella ihmisiä epäkypsiin fasisteihin ja terveesti tunteviin liberaaleihin. Kiinnostavampaa on nähdä, miten rakkaus voittaa vihan tai viha rakkauden samoissa ihmisissä tai kuinka ihmiset milloin määräävät määreitään, milloin tanssivat niiden tahdissa.
Serkukset Koskinen ja Estlander eivät ole kiinnostavia äitiä palvovina poikina vaan aikuisesti toimivina äidinpoikina. He nauttivat symbioosin elähdyttävästä voimasta mutta kiinnittivät sen sangen joustavasti rationaalisesti harkittuihin kohteisiin. He eivät panneet näyttämölle traumoja, jotka liian kipeinä uhmasivat symbolointiyrityksiä. Heidän symbioottinen kokemismallinsa salli laajan skaalan yksilöllisyyden ilmauksia. Koskisen todellinen minä ilmeni relationaalisessa herkkyydessä ja yhteisen historian sepittämisessä, Estlanderin kuulu "esprit d'arrangement" leikki ulkoisilla muodoilla ja kielellisillä vivahteilla. Kumpikin leimautuisi nykyajattelussa vähintäänkin läheisriippuvaiseksi, mutta läheisriippuvuuden luova työstäminen vie pohjan pois patologisoinnilta.

Leimaavan sensaatiojournalismin ja vakavan tutkimuksen erottaa se, että vakava tutkimus erottaa tulkintojen pohjana olevat faktat - niihin lukien kohdehenkilö(öide)n tuottamat tekstit - ja käyttäytymistieteellisiin teorioihin perustuvat tulkinnat.
Vaikka lähteitä ei voitaisikaan siteerata in extenso eikä päättelyprosessin jokaista assosiaatioketjua olisi edes mahdollista esittää, kelvollinen dokumentointi tarjoaa lukijalle mahdollisuuden tarkistaa tulkintojen perustan ja esittää kilpailevia tulkintoja.

Voidaan esimerkiksi amerikkalaisten psykohistorioitsijoiden tapaan esittää otaksumia vaikka siitä, että republikaanipoliitikon lapsena kokema julmuus sai hänet vaatimaan leikkauksia yksinhuoltajaäitien avustusohjelmiin. Faktat löytyvät tällöin yleensä poliitikon vaalikirjasta tai haastattelussa kertomista lapsuudenepisodeista (selittävä tekijä) ja poliitikon toistuvat lausunnot lapsia sivuavista poliittisista aloitteista tunneväritteisine kielikuvineen (selitettävä tekijä). Vaikutusyhteyteen keskenään ne kytkee esimerkiksi teoria trauman hallinnasta tiedostamattoman toistamispakon avulla, ryhmädynaaminen teoria oman heikkouden samoin kuin uhriuteen liittyvien vihantunteiden sijoittamisesta itselle sietämättöminä rangaistaviin syntipukkeihin ja teoria lapsen taipumuksesta säilyttää toivo elämisen arvoisesta maailmasta ottamalla vanhemman pahuus omaksi syykseen samastumalla aggressoriin.

Vakavan tutkimuksen tavoitteena on yleisten rakenteiden osoittaminen eikä yksilöiden leimaaminen. Poliittisen propagandan tai poliittisten toimenpiteiden motiivien analysointi ei voi olla kiellettyä silloin, kun psyykkisillä tekijöillä arvellaan olevan merkitystä yleisesti tärkeässä, toisten ihmisten kohtaloon vaikuttavassa asiassa. Entisten ja nykyisten henkilöiden käyttäytymistä tulkitaan muutenkin automaattisesti kaiken sen perusteella, mitä ihmisten käyttäytymisestä tiedetään. Mahdotonta olisikin sulkeistaa pois tätä tietoa ja lähestyä tapahtumia vailla mitään hypoteeseja. Psykodynaamisen tiedon valossa voi tunnistaa ja hahmottaa tiettyjä kokemistapoja ja tunteenkäsittelyn kaavoja, jotka muuten jäisivät havaitsematta.

Tiedostamatonta ei voi kokonaan tuoda rationaalisen argumentaation piiriin, mutta sitä koskevat tulkinnat ovat argumentteja ja niitä on voitava vastustaakin. Tutkijalla voi kyllä olla eläytymiskykyä ja hahmottamisen lahjaa mutta ei niistä huolimatta mitenkään privilegioitua pääsyä piileviin merkityksiin.

Vaikka keskustelun moniäänisyyttä pidettäisiinkin hyveenä, se ei vapauta tutkijaa karsimasta esiin oleellista, niin kuin arjen historioissa joskus uskotellaan. Jos lähdemiehen sanoma täytyisi kokonaan irrottaa tutkijan omasta ilmaisusta, tutkimusteksti kadottaisi narratiivisen luettavuutensa ja paisuisi hallitsemattoman laajaksi sitaattikokoelmaksi. Kvalitatiivinen sosiaalitutkija saattaa tehdä lisensiaattityön 37-sivuisesta omaelämäkerrasta, historioitsijoita vaaditaan yhtä meritoivaa monografiaa kohden käymään läpi kymmeniä arkistokokonaisuuksia eli tuhat kertaa enemmän hallittavaa tekstimassaa "kvalitatiivisten" päätelmien pohjaksi. Vaikka teoreettiset tulkinnat on hyvä erottaa tapahtumakuvauksesta, aineistoa täytyy aina työstää ja pelkistää siitä esiin oleellinen. Mihin tutkijaa muuten tarvittaisiin?

Vaikka päätelmiä tehdään yksilöllisestä lähdemateriaalista, olisi virhe pitää tutkimustulosta lähteitä tuottaneen yksilön psykobiografiana. Niinpä yhteisten psykohistoriallisten kaavojen löytyminen monien historian henkilöiden kokemuksista ei pelkistä heitä kaavoiksi eikä redusoi heidän tuotantoaan psykoekonomisiksi latauksiksi. Eettiseksi säännöksi sopii, että tutkimuskohdetta ei tuomita kaavansa toistajaksi vaan hänelle varataan aina mahdollisuus toimia myös toisin. Todennäköisyys ei ole determinismiä.

Emme useinkaan saa tietää, mitä jokin toistuva pelko, toive tai latautunut asia yksilölle viime kädessä merkitsi. Ihmistä ei sitä paitsi voi palauttaa muutamaan formatiiviseen kokemukseen, vaikka niitä löytyykin. Yksilöllisyyttä, persoonallisuutta, omaa tyyliä on loppujen lopuksi se tapa, jolla henkilö syntetisoi formatiiviset kokemuksensa ajankohtaisten kokemusten kanssa. Hän ei ole vain elämänsä tuottama vaan elämänsä tuottaja. Itseen vaikuttavien kokemusten uudelleenkoodaus on käynnissä jatkuvasti ja psyyken määreetkin näin ollen liiketilassa.

Vaikka millenniaalisen kaipuun tai sulautumispelon yksityistä juurta ei voida täsmälleen rekonstruoida eikä sillä useimmiten ole niin väliäkään, voidaan luotettavampia päätelmiä tehdä samojen "voi äiti parkaa ja raukkaa" -kielikuvien toistumisesta saman ryhmän jäsenillä tiettynä aikana. Jos sortokaudet laukaisivat suomalaisessa sivistyneistössä eksplisiittisiä pelkoja minän hajoamisesta isänmaan autonomian myötä ja isänmaata kuvattiin äidiksi, voi päätellä suomalaisen sivistyneistön kokeneen isänmaallisen projektinsa äiti-suhteen kautta. Yksityisistä äitisuhteista riittää se tieto, joka usein onkin ainoa saatavissa oleva: äiti oli menetetty varhain, suhteessa oli katkoja, äiti helli sairastelevaa poikaa, kun taas isä oli etäinen.

Lapsen kiinnittymistyylien tutkimuksesta voisi päätellä epävarman, takertuvan tyypin vallitsevaksi tuon ajan kasvatuksessa. Vaikka käyttäytymispiirteen jatkuvuus aikuisikään ja sen "kulkeminen suvussa" olisi "vain" 80-%:inen, yksityisen suhdekaavan kohtaloa kiinnostavampaa on katsoa, miten näistä lähtökohdista voitiin mielekkäästi ja hyvin elää tiettynä aikana.

Poliittinen toiminta ei liioin välttämättä ole järjetöntä, vaikka ryhmädynamiikka aktivoituisikin poliittisessa taistelussa. Menneisyyden toimijoiden opit eivät välttämättä olleet vääriä siksi, että he kehittivät niitä kivuistaan: rationaalisen argumentaation taso ei palaudu motiiveihin. Jos odotettaisiin täysin terveitä ihmisiä esittämään analyyseja ja kokonaiskäsityksiä maailmasta, saataisiin odottaa kauan. Täysin kolhutonta henkilöä tuskin löytyy, ja jos löytyisikin, hän ei luultavasti tuntisi tarvetta selittää todellisuuttaan kirjallisissa lähteissä tutkijoiden iloksi.

Psykoanalyyttinen historiantutkimus ei parhaimmillaan ole toisten rationaalisuuksien mestarointia, alistamista totuuden kertovaan master discourseen, vaan useiden ajattelutapojen kriittistä vertailua - omat lähtökohdat mukaan lukien. Psykoanalyysi on nähtävä rationaalisen ajattelun täydentäjänä ja rationaalinen puoli taas psykoanalyysin kriittisenä kumppanina; yksinään kumpikin johtaisi liian kapeaan ihmiskuvaan. "Harmaita, rakas ystävä, ovat kaikki teoriat; viheriä on vaan elämän kultainen puu", kirjoitti Eino Leino.

Alkuun