|
. |
Reunahuomautuksia Panu Raatikaisen kirjoitukseen Evoluutiopsykologian ongelmat (T&E 1/07)
T&E lehti ei ole juurikaan kunnostautunut tieteellisen väittelyn areenana, mutta Mika Ojakankaan kolumni Takaisin kritiikkiin sisälsi lupaavan avauksen tällaiseen. Toivoisin että entiselle T&E:n päätoimittajana ja pitkäaikaiselle toimituksen jäsenelle pieni keskustelunavaus sallitaan. Tämä ei siis ole mikään itsenäinen artikkeli vaan kommentti Raatikaisen kirjoitukseen. Kuten Raatikainen itsekin toteaa, evoluutiopsykologiaa koskeva filosofis-yhteiskunnallinen keskustelu on pitkään ollut melko hysteeristä ja moralisoivaa. Mutta täytyy kyllä todeta että myös ns. asiallisempi kritiikki, jota Raatikaisenkin teksti edustaa, on yleensä ollut melko pintapuolista. Kriitikot tekevät elämänsä helpoksi kumoamalla evoluutiopsykologiaa melko kevyillä heitoilla ja toisaalta asettamalla sille vaatimuksia, jotka eivät ole kovinkaan yleisiä yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa. Olen äskettäin lukenut – kiitos Jukka Siikalan! –Susan McKinnonin kirjasen Neo-Liberal Genetics (2005), joka edustaa tällaista helppoheikkilinjaa. Kirjan inspiroija Marshall Sahlins, joka kävi puolitoista vuotta sitten ”kumoamassa” evoluutiopsykologian Helsingissäkin (Westermarck-muistoluennon pitäjänä) on surullinen tapaus: hyvä tutkija, jolle on jäänyt levy pyörimään päälle 1970-luvulta. Panu Raatikaisen teksti on muuten hyvin samankaltainen kuin Susan McKinnonin pamfletti, joskaan Raatikainen ei sentään yritä väittää niin kuin McKinnon, että evoluutioteoria on vain verhottu yritys vahvistaa euroamerikkalaista neoliberalismia. Eikä hän kuvittele että evoluutiopsykologia kohottaa geenit tietoisiksi toimijoiksi. Raatikainen korostaa kirjoituksessaan että hän arvostelee vain ja ainoastaan evoluutiopsykologiaa sellaisena kuin sen ovat muotoilleet Leda Cosmides, John Tooby, David Buss et al, eli ns. massiiviseen modulariteettiin pohjaavaa teoriaa. Ongelmana tässä on, että modulariteetti ei ole välttämätön monien niiden hypoteesien ja teorioiden suhteen joita Raatikainen arvostelee. Hän esittää myös jatkuvasti laajempaa kritiikkiä ja hänen lopputoteamuksensa, jossa evoluutiopsykologia todetaan kevyeksi, muuttuu vähänkin huolimattomalla lukemisella koko evoluutioteorian yhteiskunnallisia sovellutuksia koskevaksi. Näin ainakin T&E:n lukijoiden keskuudessa, joiden evoluutioteoreettinen sivistys ei liene kovin korkea ja ennakkoasenne hyvin vahva. Kun Raatikainen vielä toteaa evoluutiopsykologiasta laajassa mielessä: ”nimikkeen alle kuuluu hyvin monenlaista tutkimusta, josta on vaikea sanoa mitään kovin selvää ja yleistä”, niin lienee selvää, ettei hän pidä evoluutiopsykologiaa laajemmassa mielessä kovin merkittävänä tai kiintoisana. Voidaankin pohtia, mitä merkitsisi se, jos Raatikaisen vaatimukset kohdistaisi foucault’laista teoreettista ja empiiristä keskustelua vastaan. Jäljelle ei jäisi kovinkaan paljoa ”tiedettä” siinä mielessä kuin Raatikainen tieteellisyyden ymmärtää. Raatikaisen mielestä ”(e)voluutiopsykologiaa ei voida pitää tiedeyhteisön kriittisen arvioinnin läpäisseenä koeteltuna tieteellisenä tietona”. Evoluutiopsykologia kuuluu päinvastoin itsestäänselvästi nykyään psykologian oppikirjoihin, myös Suomessa. Evoluutiopsykologinen pro gradu-työ (Kristiina Janhunen) sai tänä vuonna Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan gradupalkinnon (ja arvosanaksi laudaturin). Toki evoluutiopsykologiasta kiistellään ja monet tutkijat ovat skeptisiä sen väittämien suhteen. Mutta on paradoksaalista, että kun sosiaalitieteissa torjutaan evoluutiopsykologia ”epätieteellisenä”, niin kuitenkin vaikkapa Freud, Lacan, Foucault, Butler, Maffesoli tai Latour hyväksytään tieteeksi ilman ongelmia. Tätä nimilistaa voisi jatkaa melkein loputtomiin. Evoluutiopsykologiaan kohdistuu siis sosiaalitieteissä kaksoisstandardi, jossa tulosvaatimukset ja esitettyjen väitteiden luotettavuusarviot ovat erilaisia kuin vaikkapa Foucaultin inspiroimassa tutkimuksessa. Kannattaa verrata samassa T&E:n numerossa ilmestynyttä Sakari Hännisen arviota Akseli Virtasen biopoliittisen talouden kritiikistä Raatikaisen näkemyksiin evoluutiopsykologian heikkouksista. Foucault on muutenkin sopiva vertailukohta, sillä biovallan ja biopolitiikan teoriaa voi hyvällä syyllä pitää evoluutioteorian kilpailijana ja vaihtoehtona. Olisi todella hauska nähdä T&E:ssä artikkeli, jossa verrataan foucaultlaisen teorian ja evoluutioteorian luotettavuutta ja tieteellisyyttä (Raatikainen kommentoi tätä minulle sanomalla että onneksi hänen ei tarvitse kantaa huolta Foucault’sta)! Esimerkkejä muusta kuin modulariteettiin liittyvästä ja virheellisestä kritiikistä löytyy tekstistä lukuisia, tässä vain muutama. Raatikainen kritisoi David M Bussin parinvalintateorioita siitä, ettei tämä muka tiedä, että ”(p)uolison valinta ja seksuaalinen viehättävyys ovat aivan eri asioita. Puolison valinta pitää yleensä sisällään paljon enemmän kuin vain seksikumppanin valinnan.” Schmittin ja Bussin (1993) Sexual strategies-artikkelin lähtökohta ovat nimenomaan lyhytaikaisten ja pitkäaikaisten suhteiden eri parinvalintakriteerit. Samoin seuraavan kappaleen kritiikki siitä, ettei täydellinen promiskuiteetti ole miesten lisääntymismenestyksen kannalta paras strategia, on todettu tuossa artikkelissa. Raatikainen tietää, ilman viitettä, ettei sosiobiologia huomioisi eroa geno- ja fenotyyppeihin. Näinhän ei ole ja tähän palataan vielä. Hänen esimerkkinsä pituuskasvusta ja sen syistä on todennäköisesti oikea, mutta kyse on silti mielenkiintoisesta geenien ja ympäristön vuorovaikutusilmiöstä, joka kuuluu evoluutiopsykologian keskeisiin tutkimuskohteisiin, erityisesti jos sen laajentaa vaikkapa ihmisen terveyden ja elämän erittäin nopeaan paranemiseen ja pitenemiseen (Fogel 2004, Köpke-Baten 2005) Moitittavaa on, että hän ei ole viitsinyt lukea Heikki Sarmajaa (joka on hyvin puhdasoppinen modulaarinen evoluutiopsykologi; 2004, 2006), jonka artikkeleita pidän itse erittäin merkittävinä. Niinpä häneltä on jäänyt huomaamatta, että Sarmaja(kin) antaa vastauksen moniin ongelmiin joita hän nostaa esiin. Raatikainen ei myöskään lainkaan viittaa sekä evoluutiopsykologisen että yhteiskuntatieteellisen evoluutioteorian perustaan, erityisesti Triversin vanhemmuusinvestointiin ja Hamiltonin sukulaisaltruismiin. Puhumattakaan nyt Edvard Westermarckin perhe- tai moraaliteoriasta, vaikka Westermack oli evoluutiopsykologian ensimmäinen kehittäjä. Raatikainen ei lainkaan keskustele Westermarckin insestiteoriasta, joka on evoluutiopsykologian paraatiesimerkki modulaarisuudesta ja geno- ja fenotyyppien pysyvyydestä. Esimerkiksi Raatikaisen ajatus siitä, että psykologiset reaktiomme myös muuttuvat nopeasti, joutuu juuri Westermarck-efektin suhteen vaikeuksiin: ko.(fenotyyppinen) efekti on toiminut samankaltaisena ilmeisesti jo ihmisapinoilla useampi miljoona vuotta sitten. Sama koskee vaikkapa käärmeisiin tai hämähäkkeihin liittyvää vaistomaista inhoa, jonka pystyy laukaisemaan pikkulapsissa hyvin helposti. Insestikäyttäytymisen sivuuttaminen onkin ehkä hämmästyttävin puute Raatikaisen katsauksessa. Tästä on lisäksi juuri ilmestynyt erittäin kiinnostava Liebermanin, Toobyn ja Cosmidesin artikkeli (2007), jossa selvitetään erityisesti sisarusten insestintorjuntamekanismia. Lieberman et al osoittavat että sisaruksilla on erittäin voimakas Westermarck-efekti, siten että ensisijaisena on tietoisuus (nuoremman) sisaruksen kanssa yhteisestä äidistä ja toissijaisena yhdessäolo lapsena. Lieberman, Tooby ja Cosmides olettavat että tämä on kahden erillisen moduulin vaikutusta (sukulaisuusviitteiden arviointi ja sukulaisuusasteen ”laskuri”). Vaikka ei hyväksyisikään näitä moduuliolettamuksia, niin tulos on erittäin selvä: sisaruksia ei tarvitse pakottaa tai opettaa altruismiin tai kokemaan seksuaalista vastenmielisyyttä (ks. myös Smith 2007, jossa virheellisesti väitetään, että Westermarck olisikin puhunut vain sisaruksista). Raatikaisen kritiikki rajoittuu siis yhteen evoluutiopsykologian koulukuntaan ja siihenkin puutteellisesti. Osittain hän referoi korrektisti niitä keskusteluja, joita alalla käydään vaikkapa analyysin ”karkeustason” tai modulien määrästä. Nämä sisäiset keskustelut eivät kuitenkaan kaada koko tutkimussuuntausta. Välillä taas Raatikainen esittää vääriä tai perustelemattomia väitteitä (kuten fenotyypin ohittaminen), jotka kyseenalaistavat ylipäänsä koko evoluutioteoreettisen kentän tieteellisyyden. Se evoluutioteorian suuntaus, jonka uskoisin Raatikaista miellyttävän, mutta jota hän ei käsittele, on kulttuurievoluutio: mm. mallintamista ja polkuanalyyseja keskeisesti hyödyttävä makrotason teoria, joka on kovassa nousussa (ks. arvosteluni Richardsonin ja Boydin Ei ainoastaan geeneistä-kirjasta, Roos 2007a, myös Henrich 2003). Raatikainen moittii virheellisesti – ja ilman viitteitä - evoluutiopsykologeja siitä, etteivät nämä käytä hyväkseen matemaattisia malleja eivätkä testaa hypoteeseja. Minua viehättää yhteiskuntatieteellisessä evoluutioteoriassa juuri se, että siinä testataan aidosti malleista johdettuja hypoteeseja ja käydään keskustelua mahdollisista vaihtoehtoisista saman ilmiön tulkinnoista. Raatikaisen ei tarvitse kuin lukea Evolution and Human Behavior-lehden artikkeleita. Siihen verrattuna foucault’lainen teoria on täysin suljettu eikä siinä edes ole empiirisen testaamisen mahdollisuutta. Empiria ja teoria ovat selkeästi irrallaan toisistaan. Itse käytän mieluiten termiä yhteiskuntatieteellinen evoluutioteoria tai –tutkimus sekä sen synonyyminä evoluutiososiologia. Puristiset evoluutiopsykologit eivät hyväksy tätä, sillä heidän lähtökohtanaan on darwinilainen ajatus yksilöllisistä psykologisista mekanismeista, jotka selittävät yhteiskunnan rakentumista sellaiseksi kuin se on kehittynyt ja myös selittävät ihmisten toimintaa yhteiskunnassa paremmin kuin ns. yhteiskunnalliset selitykset. Olin äskettäin mielenkiintoisessa LSE:n (sosiaalipolitiikan laitoksen järjestämässä!) konferenssissa jonka teemana oli ”Human evolution and behavior ”. Kolmen päivän aikana eri alojen tutkijat (sosiologeja joukosta oli ehkä n. 10 %: suomalaisia paikalla oli neljä) kävivät läpi joukon evoluutiopsykologian tuoreita tutkimustuloksia. Konferenssi oli organisoitu niin, että ensimmäisenä päivänä äänessä olivat pääosin evoluutiopsykologit, toisena päivänä käyttäytymisekologit ja kolmantena päivänä kulttuurievoluution tutkijat. Aiheina oli paitsi vanhoja tuttuja (kasvonpiirteiden tai ruumiillisten ominaisuuksien perusteella tapahtuvat valinnat, perustunteet ja niiden ilmaiseminen) esimerkiksi masennuksen mahdollista adaptiivisuutta koskevat empiiriset analyysit, yhteistyön perusteita koskevat tutkimukset, kulttuuripiirteiden kuten antiikin keramiikkakuvioiden leviämistä koskevat analyysit jne. Toisin sanoen, evoluutioteoria on tällä hetkellä erittäin nopeasti ja monipuolisesti kehittyvä tutkimussuuntaus, joka ei suinkaan nojaa vain yhteen ainoaan olettamukseen. Raatikainen esittää sosiobiologian ja evoluutiopsykologian eroksi sosiobiologian lähtevän siitä, että ihmisen käyttäytyminen on suoraan ymmärrettävissä sopeutumaksi kun taas evoluutiopsykologiassa sopeutumat ovat moduuleja jotka ovat muodostuneet ihmisen aikaisemman kehityksen aikana, ja saattavat nyt toimia alkuperäistä ”tarkoitustaan” vastaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Tuore Oxford Handbook of Evolutionary Psychology (Dunbar-Barrett 2007) käsittelee hyvinkin erilaisia oletuksia, ja myös yllä mainittua kulttuurievoluutiota tai evoluutioekologiaa. Raatikaisen kritisoima moduuliolettamus on yksi, mutta ei suinkaan ainoa mahdollisuus. Myös evoluutiopsykologiassa lähdetään kuitenkin siitä, että tarkastellaan käyttäytymistä, ei sen taustalla olevia moduuleja (joista on vain epäsuoraa tietoa). Moduulit ovat yksi mahdollinen selitys mutta ei suinkaan ainoa. Itse asiassa tilanne on se, että voimme olla varmoja siitä, että aivoissamme on joukko ”kytkentöjä”, jotka ovat siellä ”valmiina” aktivoitumaan tietyissä tilanteissa. Yksinkertaisimmat liittyvät fysiologisiin perustoimintoihin, monimutkaisimpia ovat esimerkiksi kielivalmiudet. Vastasyntynyt lapsi kykenee omaksumaan minkä tahansa kielen, vuorovaikutustilanteessa vanhempien kanssa, mikä laukaisee hänen kielenoppimiskykynsä. Hän oppii ääntämään sitä oikein, ja hän alkaa soveltaa nopeasti kielen perussääntöjä. Hän ei ”opi” kieltä sillä tavoin kuin aikuiset, jotka myöhemmin joutuvat vaivalloisesti opettelemaan uuden kielen. Hänellä on kielikyky aivoissaan. Emme tiedä miten tämä mekanismi oikein toimii, mutta tiedämme, että se on olemassa. Samoin Darwin aikoinaan spekuloi sillä, että meillä täytyy olla jotain ”gemmuuleja” jotka tuottavat luonnonvalinnan näkyvät seuraukset, mutta hän arvasi väärin, miten nämä toimivat. On mahdollista että moduuliolettamus on väärä arvaus, mutta se ei kaada sitä, että meillä on valmiuksia ja niitä voidaan empiirisesti tutkia. Raatikaisen mielestä tilanne on se, että koska moduuleja ei ole olemassa, niin evoluutiopsykologia kaatuu saman tien. Myös suurin osa Raatikaisen mustasukkaisuutta koskevia spekulaatioita olisi ollut ankkuroitavissa alaa koskevaan tutkimukseen. Varmaa ainakin on, minkä Raatikainen myöntääkin, ettei mustasukkaisuus ole mikään tuore kulttuurinen konstruktio ja että miesten ja naisten käyttäytymisen valvontaa koskevat erilaiset lainmukaisuudet. Tässä Raatikaisen olisi todella kannattanut tutustua Sarmajan mainioihin teksteihin. Mustasukkaisuudenkin kohdalla lienee mahdollista erottaa erilaiset kulttuurisesti vaihtuvat reaktiot ja fenotyyppinen psykologinen mustasukkaisuuden laukaiseva ”mekanismi”, joka tuskin on muuttunut paljoakaan pariin sataan tuhanteen vuoteen. Raatikainen on filosofi. Tämän huomaa helposti hänen tekstistään. Siinä on paljon kohtia, joissa hän sivuuttaa kevyesti empiirisen näytön ja spekuloi sillä, miten asioiden pitäisi olla. Tyypillinen filosofin muotoilu on seuraava ”Lisäksi on tarkemmin ajateltuna varsin epäselvää, mikä voisi olla tällaisten moduulien geneettinen perusta”. Tässä ei tietenkään tarvita niinkään tarkempaa ajattelua kuin tarkempaa empiiristä tutkimusta. Ja sitä onkin jo olemassa. Toisaalta – ja kovin epäfilosofisesti - Raatikainen kuitenkin vaatii herkästi empiiristä näyttöä asioista missä sitä on, mutta mihin hän ei ole tutustunut. Näin on esimerkiksi kun Raatikainen pohtii sitä, oliko ihmisen ympäristö muuttuva vaiko pysyvä niiden n 200 000 – 20 000 vuoden aikana, minkä jälkeen voimme arvioida varsinaisen ihmisyhteiskunnan ja kulttuurin kehityksen alkaneen. Raatikainen itse puhuu aikajänteestä 1 800 000 – 10 000, missä ensimmäinen ajankohta liittyy jonkin ihmisen esimuodon ajoitukseen ja jälkimmäinen maanviljelyksen alkamiseen. Nykyään homo habilis ja työkalujen käyttö ajoitetaan n 2.5 miljoonan vuoden takaiseen aikaan. Tutkijat ovat jo yksimielisiä siitä, että työkalut tai muut kulttuuripiirteet eivät määrittele pelkästään ihmistä, vaan voivat myös olla osa apinoiden elämänpiiriä. Ja työkalut ovat siis paljon varhaisempia kuin ns. moderni ihminen. Modernin ihmisen ympäristöstä ja sen muutoksista tiedetään yllättävän paljon, sekä paleoantropologian, paleoarkelogian että vaikkapa ilmaston muutosta koskevien tutkimusten kautta (ks. esim Waden (2006) ja Mithenin (2003) havainnolliset yleiskatsaukset, sekä varsinkin Mithenin kritiikki niitä kohtaan jotka luulevat, että emme tiedä juuri mitään ihmisten elämästä ennen kirjoitustaidon keksimistä). Kyse ei siis ole ollenkaan niin tuntemattomasta ajanajaksosta kuin Raatikainen kuvittelee. Hän on toki hyvässä seurassa: sosiologien tietämättömyys on suorastaan uskomatonta. Raatikainen väittää myös, ettemme tiedä paljoakaan ihmisen geneettisen koostumuksen muutoksista, ”(e)voluutiopsykologit olettavatkin varsin kritiikittömästi että ihmispopulaatio on ollut geneettisesti varsin yhdenmukainen. Tämä on kuitenkin empiirinen kysymys (sic!) ja on olemassa hyviä perusteita epäilyyn”. Tässäkin hän on väärässä. Hän ei ilmeisesti lainkaan tunne alaa koskevaa monipuolista tutkimusta, jota ei enää pitkään ole pidetty spekulaationa. Ihmiskunnan ”geneettinen pullonkaula” on nykyään jo lähes varma tutkimustulos. Olemme kaikki hyvin pienen, n. 100 000 vuotta sitten eläneen, ehkä n. 5000 ihmisen muodostaman ryhmän jälkeläisiä, eli geneettisesti hyvin yhtenäisiä. Tiedämme melko luotettavasti, missä ihmiset tuolloin elivät (Etiopian vuorien ympäröimillä ”savanneilla”), tiedämme heidän elinympäristönsä ilmasto-olosuhteet, tiedämme mitä työkaluja silloin käytettiin jne. Ollaan myös melko varmoja että ihmisen alkukieli oli ns. klik-kieli jota puhuvat kuuluisat !kungit (ks Thomas 2006). Genomi kertoo hämmästyttävän tarkasti hämmästyttäviä asioita. Voimme esimerkiksi ajoittaa sen, milloin ihminen alkoi käyttää vaatteita - kirppujen mutaatioajoituksen avulla! Geenit kertovat myös milloin ja missä koira on kesytetty: yhden ainoan kerran, Siperiassa. Tiedämme myös juuri geenien mutaatioajoituksen avulla milloin moderni (so. n 200 000 vuotta sitten kehittynyt) ihminen lähti Afrikasta. Tiedämme, että lähtiessään Afrikasta ihminen osasi puhua. Ei ole mahdotonta että pystymme pian ajoittamaan vaikkapa puheen alkamisen geenimuutosten ajoituksen kautta. Joka tapauksessa tiedämme varmuudella sen, että ihmisen kulttuuri syntyi ennen yhteiskuntaa ja yhteiskunta (paikalleen asettuneiden ihmisten yhteistyötä harjoittava ryhmä: tämäkin on nykysosiologille kovin vaikea termi, joka kuulemma on täysin muuttunut viimeisten 20 vuoden aikana) ennen maanviljelystä. Luolamaalaukset, ruumiin koristelut ja työkalujen kehitys alkoivat paljon ennen suurempien ihmisryhmien asettumista pysyviin asumuksiin ja maanviljelys taas on alkanut selvästi myöhemmin kuin pysyvä asutus. Niin kuin Wade toteaa, taide, uskonto, sodankäynti ja kauppa syntyivät paljon ennen yhteiskuntaa. Työkaluilla käytiin todennäköisesti kauppaa, koska niitä löytyy alueilta missä niitä ei ole voitu valmistaa (toki ne on voitu myös saada sodankäynnin avulla). Modernissa yhteiskunnassa, ja itse asiassa siis jo ainakin 20 000 vuotta sitten on tapahtunut selvä muutos: ihmiset alkoivat lisääntyä ja liikkua laajasti riippumatta luonnonvalinnan rajoituksista. Heidän hyvinkin erilaiset ominaisuutensa toimivat erilaisissa ympäristöissä ja he saattoivat itse vaikuttaa näihin ympäristöihin. Tähän perustuu ensisijaisesti evoluutiopsykologian ajatus siitä, että tietyt, kivikautiset ominaisuudet ovat voineet säilyä nykyisissä ihmispopulaatioissa, kun ne olisivat karsiutuneet pois, jos kehitys olisi jatkunut pelkästään luonnonvalinnan ehdoilla. Luonnonvalinnan (mutta ei seksuaalivalinnan) geeneihin kohdistuvan vaikutuksen oletetaan siis heikentyneen ihmisen kohdalla n 20 000-10 000 vuotta sitten. Raatikainen on ymmärtänyt koko jutun väärin päin. Juuri nykyisten ympäristöjen muutos ja kaikenlaisten ympäristöjen olemassaolon mahdollisuus ovat tehneet meidän (uusista) geneettisistä ominaisuuksistamme pysyviä ja säilönyt (lähes) kaikki mutaatiot. Kaikki käy, kukaan ei enää jää tappiolle eloonjääntikamppailussa. Kulttuurievoluutio muuttuu ihmisille keskeiseksi evoluution muodoksi, mutta kyllä siihenkin darwinilaiset lainalaisuudet vaikuttavat, kuten vaikkapa Richerson- Boyd ja Henrich osoittavat. Modernissa, vapauteen, tasa-arvoon ja turvallisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, jossa periaatteessa kaikki kohtuullinen on sallittua ja mahdollista, ihmisten toimintaa säätelevät merkittävästi suuremmassa määrin juuri heidän biologiset ominaisuutensa, heidän ”luontonsa” (ks Jokela 2005). Niinpä vaikkapa lahjakkuus ei aikaisemmin välttämättä määrännyt ihmisen menestystä: kuninkaan perillinen sai olla tyhmä ja lahjaton, kunhan hän oli (melko) varmasti biologinen perillinen. Meritokratiassa taas tarvitaan henkilökohtaisia ominaisuuksia. Puolison valintaa eivät määrää vanhemmat ja sosiaaliset normit vaan seksuaalinen valinta, jossa siis ulkomuodolla ja älyllisillä ominaisuuksilla on iso merkitys. On ilahduttavaa että evoluutiopsykologiasta käydään asiallista keskustelua. Silloin kannattaa kuitenkin tutustua uudempaan tutkimukseen eikä paikoilleen juuttuneiden kriitikoiden itseään toistaviin väitteisiin. Ja kannattaa miettiä, ovatko asetetetut kriteerit sellaisia, että niiden läpi pääsisi yksikään empiirinen tutkimus yhteiskuntatieteissä, erilaisesta teoreettisesta kontingenssihömpästä puhumattakaan. Viitteet: Schmitt, D. P. & Buss, D. M. (1993). Sexual
strategies theory: An evolutionary perspective on
human
mating. Psychological Review, 100,
204-232. R.I.M.Dunbar
- Louise Barrett (2007): The Robert
Fogel (2004) The Escape from Hunger and
Premature Death 1700-2100: Europe, Joseph
Henrich: Cultural Group Selection,
Coevolutionary Processes and Large-scale Cooperation. Journal of
Economic
Behavior and Organisation, Markus
Jokela (2005): Geenit
jälkitraditionaalisessa
yhteiskunnassa. Sosiologia 42(1),
s. 4−18. Nikola Koepke –
Jörg Baten (2005): The biological
standard of living in Debra
Lieberman – John Tooby – Leda Cosmides
(2007): The architecture of
human kin detection. Nature 445 (Feb 2007), 727-731 Richard
Lewontin- Steven Rose – Leon J Kamin
(1984): Not in our Genes. Biology, Ideology and Human Nature. Richard
Lynn – TatuVanhanen (2006): IQ and Global
Inequality. Susan
MacKinnon(2005): Neoliberal Genetics. The
myths and moral
tales of evolutionary psychology. Steve
Mithen (2003): After the Ice. A Global
Human History 20000-5000 BC. J P Roos (2007a): Uuteen sosiologiaan? (Richerson-Boyd) Yhteiskuntapolitiikka 3. J.P.Roos (2007b): Älykkyyden tabu murtuu? Sosiologia Heikki Sarmaja (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka 2, 113-134 Heikki
Sarmaja (2006): Kärsimys ja
syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka
4. 341-361 David
Livingstone Smith (2007): Beyond Westermarck: Can
Shared Mothering or Maternal
Phenotype Matching Account for Incest
Avoidance? Journal of Evolutionary
Psychology 5(1),
202-222 Elisabeth
Marshall Thomas (2006): The Nicholas
Wade (2006): Before the Dawn. Recovering
the Lost History of our Ancestors. Back to beginning |