J P Roos: Freud, Nevanlinna, Varonen

Tulevaisuuden ystävät 19.3.2001
Teatteri Avoimet Ovet
Cygnaeuksenk 4

J P Roos Miksi psykoanalyysi (joutaa museoon)?

Ajattelin aloittaa heti perusväittämillä, ettei jää epäselväksi

Eikä tarvitse pelätä että keskustelisin sivistyneen hillitysti aiheesta. Olen miettinyt asiaa: ajattelenko yleisöä niin että yritän ilmaista itseäni neutraalisti, varovaisesti vai käyttäydynkö kuin norsu lasikaapissa. Syistä, joihin lopetan tämän esityksen, olen valinnut jälkimmäisen tavan. Se voi karkottaa joitakin epävarmoja, se ei vaikuta tietenkään kehenkään jolle psykoanalyysi on pyhää, mutta sanotaan asia näin: en sano teille mitään vain huvikseni tai teitä huvittaakseni, en sano mitään mitä en todella tarkoittaisi. En usko postmoderniin kevyeen ironiaan ja nihilismiin.

1. Minulle psykoanalyysi ei ole ensisijaisesti tiedettä eikä oppisuunta, vaan se on olennaisesti yhdistelmä kahta tunnettua liikettä: vapaamuurareita ja skientologiaa

Vapaamuurareita siinä mielessä että terapia on salaista, että on olemassa eräänlainen analysoitujen yhteisö joilla on omat riittinsä ja tietyssä mielessä jopa oma kielensä jota muut eivät täysin ymmärrä. Samat arkikielen sanat saattavat tarkoittaa aivan eri asioita. Ja kuten vapaamuurareilla, riitit ovat tiukasti varjeltuja, kummallisia mutta silti niistä pidetään kiinni. Se jota ei ole analysoitu ei voi oikeastaan keskustella koko aiheesta.
Skientologiaan psykoanalyysin yhdistää taas perusorganisaatiokuvio: on olemassa Suuri auktoriteetti jonka kirjoitukset ovat pyhiä, vaikkakin ehkä hieman kyseenalaisia, on olemassa erittäin hierarkinen järjestelmä jossa ylemmän tason pyhän tiedon haltijat kouluttavat alemman tason tiedon haltijoita jotka taas saatuaan siihen luvan ottavat maallikoita käsittelyynsä.
Järjestelmä perustuu myös rahaan siten että koulutettavat maksavat koulutusanalyytikoille ja kaikki kerätään sitten viime kädessä takaisin potilailta. Lacanin tunnetut pikasessiot olivat ahneuden huipentuma mutta normaali viisi kertaa viikossa käytäntö on jo varsin tuottoisa. Psykoanalyysiin voi saada jopa toimeentulotukea, ei kuitenkaan viiteen kertaan viikossa (ja ennaltaehkäisevää, ei viimesijaista!).

2. Olen sitä mieltä että yhteiskuntatieteissä (niin kuin Petri Meronen kuvaa kirjassaan, samalla kun psykoanalyysi on menettänyt asemiaan/asemansa lääketieteessä se on voittanut niitä yhteiskuntatieteissä) psykoanalyysillä teoriarakennelmana voi ehkä olla joitakin myönteisiäkin vaikutuksia ja että ylipäänsä sillä ei voi olla samalla tavoin kohtalokkaita yksilövaikutuksia kuin silloin kun puhutaan psykoanalyysistä hoitomuotona ja lääketieteellisenä terapiana. Toisin sanoen, on hauska lukea ranskalaisia psykoanalyyttisesti orientoituneita teoreetikkoja, Zizekin aivan uskomattomia tekstejä, Nevanlinnan erilaisia hauskoja silmänkääntötemppuja, mutta vain niin kauan kuin niitä ei tarvitse ottaa vakavasti. Ongelma on tässäkin se, että huomaamatta mennään sellaiseen diskurssiin jossa “everything goes”, jossa ei enää osata tehdä eroa sen välillä mitä voi järkevästi sanoa ja mitä ei voi kun toimitaan edes jonkinlaisilla tieteellisillä pelisäännöillä. Todellisuus ja mielikuvitusmaailma sulautuvat yhteen. Ja niin paljon kuin arvostankin Nevanlinnan ajatuksia fantasian tärkeydestä, niin olen kuitenkin vahvassa mielessä kenttää puolustava yliopistotutkija jonka mielestä on kyettävä pitämään joku ero fantasian ja todellisuuden välillä (esimerkki kuinka Sivenius luki Freudia: Gesammelte Werkeä osaamatta saksaa!).

Minä pidän itseäni tässä suhteessa kohtuullisen selväjärkisenä. Olen ollut skeptinen marxilainen, olen lukenut paljon psykoanalyyttista kirjallisuutta, olen lukenut paljon ranskalaista aitoa humpuukikirjallisuutta, kuten Baudrillardia tai Deleuze-Guattaria, Bernard-Henri Levya jne. Olen yrittänyt lukea Lacania josta voi ehkä sanoa samaa kuin mitä Sivenius sanoi alkaessaan lukea Freudia alkukielellä. Ja minä sentään osaan ranskaa. Olen lukenut erittäin paljon elämäkertoja ja omaelämäkertoja joissa usein pyritään juuri irrottamaan faktat fantasioista. Se on hyvin hyödyllistä, ja se on myös mahdollista, siis erottaa faktat ja fantasia toisistaan. Esim Ray Monkin Bertrand Russell-elämäkerta on hyvä esimerkki ...

Olen sitä mieltä että Marxia ja Freudia voidaan tutkia museoklassikoina, kiinnostavina historiallisina ilmiöinä joiden synnyttämät liikkeet ovat samoin mielenkiintoisia irrationaalisia ilmiöitä. Kommunismin musta kirja odottaa jatkokseen teosta Psykoanalyysin mustaa kirjaa sen maailmanlaajuisista vaikutuksista. Ruumiita ei tietenkään ole, mutta muut vaikutukset ovat kuitenkin “pahoja”. Tästä pääsemmekin varsinaiseen vakavaan kritiikkiini.

3 Olen sitä mieltä että psykoanalyysin hoidolliset perususkomukset ovat humpuukia tai jos sanotaan kohteliaammin sellaista rajatietoa jonka uskomiseen vaaditaan suhteellisen naivia ja herkkäuskoista mielenlaatua. Pidän psykoanalyysia ei-tieteellisenä uskomusjärjestelmänä jolla ei ole eikä pitäisi olla asemaa tieteessä tai lääketieteellisissä hoitojärjestelmissä. Se on parhaimmillaan hyödyllistä refleksiivistä vaihtoehtohoitoa jonka vaikutukset perustuvat itsesuggestiolle. MUTTA pahimmillaan se on hoitomuoto joka aiheuttaa hoidettavalle ainakin vakavia sivuvaikutuksia. Ja sillä voi olla myös tuhoisia vaikutuksia hoidettavan henkilön koko ympäristölle, esimerkkinä ns. väärien muistojen, insestimuistojen, lapsuudessa koettujen pahoinpitelymuistojen tuottaminen ja näiden seuraukset. Siis tämä ajatus, joka mainitaan useaan otteeseen Merosen kirjassa: ihminen, erityisesti lapsi, torjuu ikävät kokemukset niin että ne lopulta häviävät hänen tietoisuudestaan ja siirtyvät vain alitajuntaan, pulpahdellakseen sieltä esille unissa ja mahdollisina häiriöinä..
(En ole ajatellut täällä ruveta harrastamaan opillista kiistelyä, mutta minulla ei ole tiedossani tutkimuksia jotka olisivat osoittaneet tämän torjuntateorian todeksi. Yleensä ihmiset muistavat pahat ja ikävät asiat aika hyvin. Ja käsitys alitajunnasta jonkunlaisena varastona josta sitten asiat tunkevat vääristyneessä muodossa esiin on nähdäkseni erittäin ongelmallinen). Mutta tässä yhteydessä sanon vain sen, että voitte kuvitella mitä lastensuojeluasioissa psykoanalyysi merkitsee: sen perusteella voidaan siis arvioida että jos vanhempien uskotaan tehneen ikävää lapsilleen tai edes antaneen tämän kokea ikäviä asioita, niin on äärimmäisen tärkeää erottaa tämä lapsi pysyvästi vanhemmistaan ja tuoda hänet uuteen turvalliseen ympäristöön. (vaihtoehtoinen tulkintahan “ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus” tuottaa aivan eri johtopäätöksiä siitä, miten ongelmatilanteessa pitää toimia) Ääri (mutta todellisessa) tapauksessa analyytikko voi jopa uskoa skitsofrenogeenisen äidin olemassaoloon vielä 2000-luvun kynnyksellä (Varilo et al 1999)!

Samoin huostaanottojen yhteydessä psykoanalyyttisesti suuntautuneet lastenpsykiatrit voivat antaa aivan uskomattomia lausuntoja lapsen ja vanhempien välisistä suhteista ja perheen dynamiikasta ja tuottaa koko perheelle syvää kärsimystä (ks liite Furman: Psykiatrit lastensuojelussa) Heille ei edes kelpaa Winnicottin “kyllin hyvä äiti” vaan he asettavat erittäin kovia vaatimuksia.

Kun olen sattumalta saanut juuri äsken käsiini pari tällaista lausuntoa niin haluan jakaa ne teidän kanssanne. Erityisesti kun kyseessä ovat psykoanalyytikot, koulutuspsykoanalyytikot, lasten- ja nuortenpsykiatrit, jopa samassa persoonassa. .

Se että tälläiset henkilöt saavat vieläpä kouluttaa muita analyytikoita on minulle jo sinänsä riittävä syy siihen miksen pelkästään suhtaudu kevyen kriittisesti psykoanalyysia kohtaan vaan tunnen suoranaista vihamielisyyttä. Että tällaiset henkilöt saavat vieläpä legitiimisti uusintaa itseään ja tuottaa lisää itsensä kaltaisia analyytikoita on riittävä syy suhtautua asiaan toisin kuin esimerkiksi Tuomas Nevanlinna, jonka puheisiin ja kirjoituksiin palaan, tekee.

No niin, tämä oli aika pitkä avaus ja ehä oikeastaan voisi lopettaa tähän, mutta ehkä nyt sitten vielä jotain. Olen lukenut huolella Petri Merosen hauskan haastattelukirjan “Kun kuulen sanan psykoanalyysi”, ja nin kliseiseltä kuin se tuntuukin niin täytyy sanoa että voin täydentää tuon lauseen: tunnen äkillistä tarvetta kirjoittaa vastineen.

Ne jotka ovat lukeneet London Review of Booksia tuntevat seuraavan esimerkkini: ajattelin referoida teille vähän Wynne Godleyn kertomusta analyysistään Masud Khanin, Winnicottin oppilaan ja merkittävän koulutusanalyytikon sohvalla.(Record of a Nightmare, LRB March 2001)
Godley (tällä hetkellä 75-vuotias) kertoo ensin lyhyesti surullisesta lapsuudestaan ja sen aiheuttamista neurooseista, jotka eivät kuitenkaan estäneet loistavaa uraa valtiovarainministeriössä. Ollessaan ministeriössä 1950-luvulla hän päätyi sitten hakeutumaan terapiaan ja joku ystävä neuvoi hänelle Winnicottin, joka tuolloin oli jo vanha mies. Winnicott ohjasi yhden käynnin jälkeen (joka päättyi lauseeseen “I think you were a lonely child”) hänet Masud Khanille joka oli tuolloin nuori, jo menestyksekäs analyytikko (samanlainen luxuksen ja kauniiden naisten ystävä kuin Lacan &co). Masud Khan tapasi Godleyta viisi kertaa viikossa ja myös sosiaalisesti vastaanottojen ulkopuolella. Analyysia voi hyvin kuvata painajaisena tai terrorina. Milloin Khan lirkutteli Godleylle, milloin kidutti häntä, kunnes Godley alkoi ymmärtää että Khan olikin itse asiassa hänestä riippuvainen, eikä ainoastaan taloudellisesti. Khan kerjäsi häneltä myötätuntoa ja arvostusta ja kohteli häntä kuin koiraa (“you are a tiresome and disappointing man”) Istuntojen aikana Khan alkoi yhä enemmän puhua omasta elämästään. Khan vastasi aina puhelimeen istuntojen aikana, rupesi naittamaan Godleylle naispotilastaan (josta oli puhunut Godleylle halveksivasti), vietti iltoja näiden kanssa kahdestaan joita kuvailu myöhemmin elämänsä onnellisimmiksi hetkiksi (voidessaan terrorisoida kahta potilastaan samanaikaisesti sosiaalisissa tilanteissa).
Analyysi päättyy siihen että Khan yrittää tappaa (Godleyn mukaan) kertojan syntymättömän tyttären aiheuttamalla äidille keskenmenon. Tämän jälkeen Winnicott puuttuu asiaan ja kieltää Khania olemasta missään tekemisissä potilaansa kanssa. Vasta tällöin Godleylle paljastuu että Khan on ollut koko ajan analyysissä Winnicottin luona! Tämä ei tietenkään merkitse, että Khanilta loppuisivat työt. Hän menetti analyytikko-oikeutensa vasta parikymmentä vuotta myöhemmin (siis 1980-luvulla!) antisemitismin (sic!), ei potilaiden kohtelun vuoksi.

Godley lopettaa kirjoituksensa suurin piirtein seuraavasti: “tämä ei ole hyökkäys psykoanalyysiä vastaan, jota kohtaan tieteenä, tunnen äärimmäistä kunnioitusta”. Tämä käy myös ilmi artikkelista joka on läpikotaisin analyyttinen, täynnä merkityksellisiä unia ja muuta hömppää älykkäästä alitajunnasta. Kertoja näkee hurjia unia keskellä päivää, hallusinoi, omaa yhden toimivan valtiovarainministeriöpersoonan ja toisen vapaa-ajan regressoituvan lapsipersoonan a la Winnicott.

(Lähetin oitis LRB:hen seuraavan kirjeen:

Minusta on uskomatonta kuinka jokainen surullinen kertomus analyysistä tulkitaan poikkeukseksi ja onnistunut analyysi säännöksi. Kuitenkin se mitä Godley kertoo perustuu hyvin pitkälle tilanteeseen, salainen, kontrolloimaton, epätasapainoinen suhde missä avuttomat ja lievästi häiriintyneet ihmiset antavat vielä häiiriintyneempien ja itseään neroiksi luulevien ihmisten manipuloida itseään. Alkaen Freudista (Anna O, Dora), Jung, Reich, Klein, Lacan, ja nyt Winnicott ja Khan. Godleyn kertomus muistuttaa myös paljon Massonin Last Analysis kirjaa, yhtenevyyksiä on todella paljon.
Milloin ihmiset oivaltavat että “taitava, kärsivällinen ja epäitsekäs analyytikko on poikkeus jota “tiede” ei suinkaan suosi ja että jopa tällaiset poikkeukset menettävät enemmin tai myöhemmin kosketuksensa todellisuuteen, sillä se hämärien merkitysten verkko johon he itsensä kietovat, tulee vain vahvemmaksi.)

Tätä ei julkaistu koska kirjeitä tuli ilmeisesti kohtuullisen paljon ja ne kaksi jotka julkaistiin ilmaisivat olennaisesti saman asian, ehkä hieman kohteliaammin. Ja ennen kaikkea sen, että Khan ei ollut mikään aberrantti hullu vaan erittäin arvostettu ja keskeisessä asemassa oleva analyytikko, aivan kuten meillä Suomessa edellä viittaamani henkilöt.

Järjestelmä joka ei kykene estämään tätä, on yksinkertaisesti mätä. Rinnastus kommunismiin ei minusta ole liioiteltu: vaikka kommunismi olisi ollut oppina kuinka mainio tahansa, niin se että se tuotti ja teki mahdolliseksi sellaisten henkilöiden kuin Stalinin valta-aseman on useimpien riittävä syy sille ettei marxismia voi pitää hyväksyttävänä. Mutta tietenkään Marxia ei voida suoraan panna vastuuseen Stalinin teoista: hän ei tiettävästi missään kirjoittanut että kommunismi edellyttää kulakkien hävittämistä tai uskollisten marxilaisten sijoittamista työleireille tai heidän ampumistaan niskaan Lubjankan kellarissa “kapisina koirina”.

Ja tässä tulemme sitten Tuomas Nevanlinnaan. Olen lukenut hänen haastattelunsa Merosen kirjasta, lisäksi jotkut teistä tietävät että olemme käyneet polemiikkia aiheesta Yhteiskuntapolitiikka lehdessä joka on muutenkin suositeltava lehti (ja keskustelu jatkuu: ensi numerossa Siltalan vastine). Merosen haastattelemana Nevanlinna puolustaa hyvin pitkälle samoja näkemyksiä, jossain kohdin jopa pitemmälle. Minun kritiikkini kohdistuu ennen kaikkea siihen, että Nevanlinnan versiossa psykoanalyysia ei voi kritisoida, sen voi vain tulkita uudestaan ja kaikki tulkinnat ovat yhtä hyviä. Tämä rakentuu idealle jossa mikä tahansa väitejoukko (tiede, psykoanalyysi. Raamattu) ovat samanarvoisia siinä mielessä että niistä voidaan sanopa että ne eivät nykytutkimuksen valossa pidä paikkaansa. Minusta ero on aika iso ja tekee asian liian helpoksi Nevanlinnalle. Edellä yritin esittää että psykoanalyysilla teoriana voi olla (ja minusta usein on) kammottavia todellisia seurauksia todellisille ihmisille. Nevanlinnan mielestä tämä ei ole mitenkään relevantti argumentti. Minusta on.

Samoin kun esitin Raamattuun liittyen esimerkin siitä miten on kiva ettei tarvitse noudattaa erilaisia irrationaalisia ruokarajoituksia (nykytietämyksen valossa huono esimerkki ...Vrt myös Sarmajan mainio artikkeli Inhosta!)

Tähänhän Tuomas sitten vielä vastasi flippantisti ja elegantisti että uskonnonvastaisena argumenttina ruokarajoitukset ovat huonoja. Entä jos olisin ottanut tilalle naisten silpomisen tai Talebanien buddhapatsaiden hävityksen? Minusta ero on siinä, että salliminen ja kieltäminen tai pakottaminen tai hävittäminen eivät ole yksi ja sama asia, niin kuin ne Nevanlinnan postmodernissa maailmassa ovat.

Mutta varsinainen villakoiran ydin on Nevanlinnan mielestä siinä että niin kauan kuin Freudia luetaan ja tulkitaan ja kritisoidaan, niin kauan kaikki on hyvin, niin kauan Freudista on vielä jotain ammennettavissa. Hän tekee jyrkän eron Freudin mahdollisen “väärän” hyväksikäytön ja teoreettisen keskustelun välille. Marxia ei voi saattaa vastuuseen kommunismin hirveyksistä eikä Freudia lapsipsykiatrien harrastamasta huono-osaisten perheiden hajotusvimmasta.

Oikein, mutta jos psykiatri nojaa (perusteluissaan) Freudiin antaessaan lausunnon asiassa jonka käytännön lopputuloksena on se, että biologinen isä ei saa koskaan tavata lastaan tai että lapsi otetaan pysyvästi pois vanhemmiltaan, niin onko vain sanottava että Freud on kyllä OK mutta tämä lapsipsykiatri on paha. Jos hän olisi vain paha (niin kuin hän luultavasti on), niin hän ei saisi pahaa aikaan, paitsi itselleen ja lähipiirilleen.

Toisin sanoen, Freud antaa ilmielävälle, olemassaolevalle suomalaiselle lapsipsykiatrille sen legitimiteetin minkä hän tarvitsee toimiakseen. Ja jos hän olisi ainoa tapaus niin silloinkaan Freudia ei pitäisi syyttää. Mutta hän ei ole.

Eli on vielä tämä näkökohta: minua ei ollenkaan kiinnosta kritisoida vaikkapa skientologiaa, koska sillä ei ole samanlaisia konkreettisia seurauksia. Se mikä minua kiinnostaa on, että Freudista ja psykoanalyysistä järjestetään täysin ei-kriittisiä yliopistollisia luentosarjoja, että Freudiin voidaan vedota ja saada aikaan todellista tuhoa ihmisten elämässä jne. Tietysti skientologiassakin on tällaisia piirteitä, ja jos joku lähisukulaiseni olisi joutunut tekemisiin skientologian kanssa suhtautuisin siihenkin ehkä samalla tavoin.

Siis siksi juuri kritisoin postmodernia “olkimiestä”, eli Nevanlinnaa, koska seuraukset eivät ole triviaaleja.

Siksi myös postmodernin vastainen reaktio, joka nostaa esiin moraalikysymyksiä ym. Ei ole pelkästään postmodernin todeksi osoittamista että palataan klassisiin argumentteihin uusissa konteksteissa niin kuin taas joku yleisönosastopoleemikko on keksinyt vastata . Minusta on pikemminkin kyse siitä, että liian pitkään kestänyt suolla harjoittelu saattaa johtaa uskomukseen ettei vankkaa pohjaa ole missään. Tästä on kysymys ainakin Nevanlinnan tapauksessa. Loputtomasti ei voi vetäytyä vastuusta ja sanoa että tämähän on vain kivaa keskustelua ....

Tämä oli yksi keskeinen syy siihen, miksi olen tässä esityksessä ollut aika jyrkkä. Ettei tule vahingossakaan väärinkäsitystä siitä, että heittelisin tässä tällaisia nevanlinnamaisia kevyita herjoja ottamatta mihinkään mitään kantaa.

Lähteet

Mikkel Borch-Jacobsen: How a Fabrication Differs from a Lie, London Review of Books 13 April 2000
Nancy Chodorow (1999) The Power of Feelings. Personal Meaning in Psychoanalysis, Gender and Culture. New Haven & London: Yale University Press.
Fredric Crews et al: The Memory Wars. Freud’s Legacy in Dispute. Granta Books, London 1997
Wynne Godley: Record of a nightmare. London Review of Books, March 2001
Han Israëls: Der Fall Freud. Die Geburt der Psychoanalyse aus der Lüge. Europäische Verlagsanstalt, Hamburg 1999
Janne Kivivuori, Tuomas Nevanlinna, J P Roos. Keskustelua psykoanalyysista Yhteiskuntapolitiikka 2000
Petri Meronen: Kuullessaan sanan psykoanalyysi. Omakustanne 2000
J.P.Roos: Reality or Nothing. False and Repressed memories in Autobiography, in Mary Chamberlain (ed): Trauma and Life Stories. Memory and Narrative 2, London 2000
Heikki Sarmaja: Johdatus inhon sosiologiaan Yhteiskuntapolitiikka 1/2001
Esko Varilo et al: Lastensuojeluperhe - malli ja toiminta sekä tällaiseen perheeseen kuuluvien nuorten hoito (Jukka Aaltonen-Raili Rinne (toim): Perhe terapiassa. Mielenterveyden keskusliitto, Helsinki 1999)
J.P.Roosin kotisivu: www.valt.helsinki.fi/staff/jproos
Ben Furmanin kotisivu: www.reteaming.com

Liite: Ote Ben Furmanin luennosta Lastensuojelu ja ihmisoikeudet kurssilla 12.3.2001

Sosiaalityöntekijät pyytävät usein psykologeilta ja lastenpsykiatreilta lausuntoja koskien lasten huoltajuutta, tapaamisoikeuksia ja huostaanoton tarvetta. Harvoin tullaan ajatelleeksi, että annettu lausunto heijastelee suuressa määrin sitä oppisuuntausta ja arvomaailmaa, jota lausunnonantaja edustaa kuin objektiivista arviota tilanteesta. Toisin sanoen, samasta tilanteesta saadaan hyvin erilaisia lausuntoja riippuen siitä keneltä ja mitä suuntausta edustavalta asiantuntijalta lausuntoa pyydetään.

"Lapsen ja hänen äitinsä suhde on lämmin ja lapsen suhde hänen isäpuoleensa toimii avoimesti ja äidin ja isäpuolen suhde on myös erittäin hyvä ja lämmin. Isän poisjääminen lapsen elämästä ei siten ole kovinkaan merkittävä asia."

"Koska lapsella on jo isäpuoli ei biologinen isä ole hänelle tarpeellinen"

"Isän tapaamisia on edellä mainituista syistä (todentamattomat äidin esittämät insestiepäilykset) syytä vahvasti rajoittaa ja niiden tulee olla valvottuja niin kauan kuin insestiepäilys on täydellä varmuudella poissuljettu. Oikeudella ei ole oikeutta vaarantaa lapsen koko tulevaa kehitystä"

"Paras ratkaisu on, että tapaamiset tapahtuvat täysin ja ainoastaan äidin asettamien ehtojen ja aikavälien puitteissa; kokemus osoittaa, että se poistaa lasta pahiten vahingoittavan asian eli vanhempien väliset ristiriidat."

"Poika tarvitsee välttämättä psykoterapiaa. Psykoterapian tarve on monivuotinen. Huoltajalta on tarpeen edellyttää lapsen osalta useita kertoja viikossa tapahtuvan monivuotisen psykoterapeuttisen hoidon toteuttamiseen sitoutumista."

"Mitä pidempiä lomat ovat olleet ja mitä useammin niitä on, sitä todennäköisempää on ollut, että lapsen entinen häiriökäyttäytyminen on palautunut eli hän on regressoitunut näiden käyntien aikana. Niin tärkeitä kuin nämä yhteydenpidot ovatkin, ei tältä pohjalta lomien lisäämistä voi suositella."

”Lasten ja sijaiskodin suojelemiseksi ehdotan, että tapaamiset lopetetaan ja niihin palataan sitten kun lapset ovat riittävän vanhoja kestääkseen tapaamisten aiheuttaman rasituksen. Tapaamisia ei missään tapauksessa saa tapahtua vastoin sijaiskodin painostuksetonta hyväksyntää.”

”Äidille ja hänen aviopuolisolleen lasten tapaaminen merkitsee tiettyä ahdistuksen helpotusta, mutta ei sen olennaisempaa asiaa, lapsille taas jatkuva kassakäyminen biologisten vanhempien kanssa merkitsee erittäin suurella todennäköisyydellä psyykkisen kasvun luhistumista, jolloin lasten kohdalla on kyseessä erittäin keskeinen ja biologisten vanhempien kohdalla erittäin sekundäärinen etu.”

”Tutkimusten mukaan poika on kehittymässä käytöshäiriöiseksi lapseksi. Turvallisten ulkoapäin asetettujen rajojen puutteen vuoksi hän on kehittänyt kaikkivoipaisuuskuvitelman, jonka varassa hän yrittää selvitä elämässä. Myönteisen kehityksen kannalta olisi suureksi avuksi se, että hän pääsisi ympäristöön, missä päättäväisesti ja lempeästi asetetaan rajat, jotta hänen itsen ei tarvitse olla niin ylivertainen ja mahtava. Tutkimusteni pohjalta puollan huostaanottoa ja suosittelen perhehoitoa.”

Tällaisia ja vastaavia esimerkkejä löytyy lukuisista lääkäreiden (myös hyvin tunnettujen ja erityisen arvostettujen) kirjoittamista lausunnoista. Ruotsissa terveydenhuollon oikeusturvakeskus on puuttunut epäasiallisiin lausuntoihin jo monta vuotta sitten ja kieltänyt mm. kaikki lausunnot ihmisistä joita lausunnonantaja ei ole henkilökohtaisesti tavannut. Meillä lausuntojen kirjoittaminen ihmisistä ihmisiä näkemättä ja heitä itseään kuulematta on ollut vuosia ja on edelleen niin sanotusti ”maan tapa”.

(Ben Furman 12.3.2001)

Alkuun