|
. |
(20.12.2002) Steven Pinker: The blank slate. The modern denial of human nature. Viking Penguin 2002 (lyhentämätön versio, huomattavasti tiiviimpi ilmestyy HS 18.1.2003) Tätä kirjoittaessani satuin kuuntelemaan keskustelua radiossa isän roolista. Keskustelijat ovat liikuttavan yksimielisiä. Vanhemmuus on ratkaiseva tekijä pojan kehityksessä ja miehen ja naisen erot ovat kasvatuksen tuotteita ja historiallisesti muuttuvia. Isä vaikuttaa suoraan poikansa kehitykseen. Toisessa saman päivän ohjelmassa turkulainen tutkija taas vakuuttaa kirkkain silmin, että suurin osa lapsen kehityksestä on varhaisen kasvuympäristön tulosta. Varhaisia, pysyviä huostaanottoja perustellaan taas sillä, että lapsen huono kasvuympäristö tekee hänestä omia lapsiaan laiminlyövän vanhemman. Kaikkia näitä väittämiä yhdistää ajatus että ihmisen persoonallisuus, käyttäytyminen, habitus on käytännössä pelkästään ympäristön vaikutusta. Uudessa kirjassaan Tyhjä taulu Steven Pinker väittää mm. että vanhempien vaikutus on suhteellisen vähäinen siinä millaisiksi lapset tulevat. Suurin vaikutus on perinnöllisyydellä ja tämän jälkeen tulevat lapsen sosiaaliset suhteet (kaveripiiri) ja kaukana perässä tulevat vanhemmat ja kasvatus. Spontaaniin vastakysymykseen: No miksi sitten kannattaa yrittää olla hyvä vanhempi, Pinker vastaa yksinkertaisesti: eihän kukaan ajattele että puolisoa kannattaa kohdella huonosti vain koska häntä ei voi muokata kuin muovailuvahaa. Olkaa onnellisia lapsenne kanssa ja hyväksykää hänet sellaisena kuin hän kehittyy. Antakaa hänelle onnellinen lapsuus niin hän on kiitollinen. Mutta älkää kuvitelko että voitte muokata hänet millaiseksi haluatte tai millaiseksi yhteiskunta hänet haluaa. Steven Pinker on kirjoittanut sarjan teoksia joissa on kuvattu kielen ja aivojen kehitystä evoluutioteoreettisesta ja evoluutiopsykologian perspektiivistä. Nämä kirjat kuuluvat siihen kasvavaan kirjallisuuteen jota luetaan varsin laajalti, mutta joka on yhä yhteiskuntatieteiden valtavirran ulkopuolella. Ne reaktiot joihin törmää, kun yrittää kehitellä yhteiskuntatieteellisiä ongelmanasetteluja tästä perspektiivistä ovat hämmentäviä ja kiinnostavia: pelkoa, raivoa, absoluuttista kieltämistä, moraalista järkytystä. Suvaitsevinkin postmodernistinen tai konstruktionistinen yhteiskuntatieteilijä muuttuu yhtäkkiä moraaliseksi ja perusarvoja puolustavaksi fundamentalistiksi. Ensimmäinen reaktio on torjunta - miksi luonnosta pitäisi keskustella? Toinen reaktio on motiivien epäileminen - rasismi, determinismi, seksismi. Kolmas on ulossulkeminen: toivoton tapaus. Ilmiö ei ole uusi. On kulunut tasan 25 vuotta siitä kun E.O. Wilsonin teos “Sociobiology” ilmestyi ja sai aikaan universaalisen (yhteiskuntatieteellisen) torjuntareaktion. Muistan itse varsin hyvin kuinka luin pikku-uutisia tästä uskomattomasta teoksesta jossa pyrittiin osoittamaan että ihmiset ja muurahaiset olivat oikeastaan samanlaisia ja että sosiologian saattoi korvata biologialla. Kun nyt olen lukenut Ullica Segerstrålen hienon kirjan Defenders of Truth sosiobiologian ympärillä käydystä 20-vuotisesta sodasta ja sen eri vaiheista (ks kirjan esittely (Rotkirch 2002)) niin ei voi kuin pyöritellä päätä. Sosiologit ovat päästäneet suustaan (tai panneet paperille) jokaisen mahdollisen typeryyden joka vain on mahdollista ja olleet aina väärässä - vääristä syistä. Sosiobiologiaa on vastustettu moraalisista ja poliittisista syistä siten että vastustajat ovat yleensä olleet vasemmistolaisia - huolimatta siitä että sosiobiologian useimmat kehittäjätkin ovat olleet varsin vasemmistolaisia, joskin vähemmän dogmaattisia. Vastustus on ollut niin massiivista ja tehokasta, että sosiologian ja yleensä yhteiskuntatieteiden piirissä on suljettu silmät ja korvat sosiobiologian ja evoluutioteorian kehitykseltä. Tänä aikana on ehtinyt tapahtua valtavasti. Wilsonilainen sosiobiologia on naiivi ja ylimalkainen versio siitä mitä sosiobiologiasta nykyään tiedetään. Mutta Wilson oli oikeilla jäljillä. Keskeinen moite joka evoluutioteorian ymmärtäjiin kohdistetaan on että he ovat tuomassa sosiaalidarwinismia uudelleen hovikelpoiseksi ja että he ovat fasismin ja natsismin rotuoppien myöhäisiä perillisiä kannattaessaan vahvemman oikeutta elää ja hallita. Tämä moite on myös se, joka tehokkaimmin karkottaa hyvää tarkoittavan mutta tietämättömän sosiologin. Kun tähän vielä liitetään 70- ja 80-luvun älykkyysosamääriä ja rotujen erilaista älykkyyttä koskevat mittaustulokset ja siitä tehdyt johtopäätökset (tyhmiä ei kannata opettaa), vaikuttaa selvältä että evoluutioteoria on rasistinen oppi ja sellaisena torjuttava. On totta että edelleenkin on olemassa varsin laaja ja aktiivinen tutkimussuuntaus joka panostaa älykkyyden kansallisten ja rodullisten erojen tutkimiseen. Meillä Suomessakin tästä on varsin vahvoja kaikuja Yrjö Ahmavaaran ja Tatu Vanhasen muodossa. Jälkimmäinen on myös alalla kansainvälisesti tunnettu tutkija jonka uusin teos “IQ and the Wealth of Nations ” (yhdessä Richard Lynnin kanssa) esittää teorian eri kansojen älykkyyserojen muodostumisesta selektiivisten evoluutioprosessien kautta. Kirja ei ole (vielä) herättänyt suurta keskustelua, niin kuin Kellokäyrä jonka väitteet rotujen älykkyyserojen pysyvyydestä herättivät suurta huomiota joitakin vuosia sitten. Tämä suurten ryhmien kulttuurisen evoluution pysyvyyttä ja määräytymistä korostava suuntaus on leimannut ikävästi koko evoluutioteorian, vaikka se ei edusta missään mielessä kokonaisuutta. Mainittakoon nyt kuitenkin että kirjassa siis väitetään älykkyyden selittävän kansantuloa historiallisesti ja tulevaisuudessa. Kuitenkin suomalaiset, maailman toiseksi kilpailukykyisin kansakunta, Nokian kansakunta, ovat kirjan aineistojen mukaan vauraan Länsi-Euroopan tyhmimpiä! Steven Pinker on toki toista maata kuin Vanhanen. Silti hän aloittaa kirjansa. juuri siteeraamalla Richard Herrnsteinia, kiistanalaisen “Kellokäyrä”- teoksen kirjoittajaa, sekä toista erittäin kontroversiaalista teosta jossa pyritään osoittamaan raiskauksen olevan biologinen adaptaatio. Kumpaakaan teosta ei nähdäkseni voi puolustaa: ne ovat ainakin osittain virheellisiin olettamuksiin ja virheellisiin päättelyketjuihin sekä harhaanjohtavaan empiiriseen aineistoon nojaavia. Pinker haluaa tietoisesti haastaa riitaa. Mutta tämä onneton alku on vain turhaa liikkellelähtökitkaa. Kun Pinker pääsee vauhtiin, niin ikävä alkumaku unohtuu. Pinker on yksi alan ehdottomasti parhaita kirjoittajia, loistelias tyyliniekka ja fantastisten konkreettisten esimerkkien esittäjä. Häntä lukiessaan ei voi kuin ihmetellä miten on joskus voinut pelätä ja inhota sosiobiologiaa tai evoluutiopsykologiaa. Toisaalta on valitettavasti niin, että Pinker on sen verran elegantti ja pisteliäs, että sosiaalitieteilijä, jota empiiriset argumentit eivät vakuuta, ei Pinkeristä innostu. Hänen doksansa ei pienestä horju. Evoluutiopsykologia ja mm. lasten ajattelua koskevat empiiriset tutkimukset ovat voineet osoittaa, että meillä on sisässämme iso joukko vaistomaisia käsityksiä luonnosta, sen toiminnasta, erilaisten lajien luokituksesta, elämästä ja kuolemasta jne. Kaiken kaikkiaan hämmästyttävä määrä ajattelutavoistamme, sosiaalisista suhteistamme, havaintotavoistamme on biologisesti määräytynyttä. Monet sellaiset sosiaaliset luontumukset joita sosiologia pitää sosiaalisina konstruktioina ovatkin meissä itsessämme. Tätä on modernin sosiologian ollut äärimmäisen vaikea sulattaa. Päin vastoin, sosiologiassa on menty aivan äärimmäisyyksiin tämän kieltämisessä, kun vaikkapa sukupuoli tai ikä on katsottu puhtaiksi sosiaaliseksi konstruktioksi. Tässä sosiologia ja ns. tavallisten ihmisten näkemykset poikkeavat toisistaan selvästi. Niinpä saattaa olla että Pinker avaa jo avoimia ovia jos hänen lukijakuntansa löytyy muiden kuin yhteiskuntatieteilijöiden keskuudesta. Kuten hän itsekin sanoo, tuskinpa kovin moni meistä loppujen lopuksi omassa elämässään kiistää älykkyyden merkityksen ja periytyvyyden tai että vaikkapa pojat ja tytöt olisivat todella vaihdettavissa keskenään. Mutta kun kuuntelee yhteiskuntatieteilijöitä, kasvatustieteilijöitä, niin asia on kyllä aivan selvä: blank slate rules! Evoluution periaatteet ovat myös luultavasti vieraampia sosiologeille kuin tiedesivujen lukijoille keskimäärin. Sitä ajatusta että evoluutio on ainoa mahdollinen mekanismi jonka avulla esimerkiksi ihmisen silmä on voinut kehittyä ei ole helppo sulattaa. Jos silmä on evoluution tuote, niin tuntuu toki luonnolliselta ajatella että vielä tuhat kertaa monimutkaisempi elin, aivot, olisivat myös evoluution tuote ja että sen olemassaoloa ja toimintaa voi hyvin pitkälle selittää tätä kautta. Ja tuntuisi ihmeelliseltä jos silmä, joka syntyessämme on lähes valmis ja täynnä toimivia kytkentöjä palvelisi aivoja joissa ei ole mitään valmista vaan johon kaikki, mitä siellä on, joudutaan panemaan sisään, kasvatuksen ja sosiaalisen toiminnan kautta. Tämä on kuitenkin se outo, hallitseva ajatussuunta jota vastaan Pinker on kirjansa kirjoittanut. Ihminen on tyhjä taulu joka syntyy avoimena, täydellisesti muokattavana olentona jonka kaikki olennaiset ja kiinnostavat valmiudet syntyvät vuorovaikutuksessa, kasvatuksen ja opetuksen kautta. Hänelle voidaan “tunnustaa” vain erittäin rajallinen määrä valmiuksia: kyky oppia joka on universaali, valmius oppia puhumaan, aistit joiden kautta ottaa sisään impulsseja, kyky kävellä (tosin jopa käveleminen on pyritty osoittamaan sosiaalisesti opituksi, kulttuuriseksi taidoksi). Mutta niin kuin Pinker sanoo, jos ihminen olisi tyhjä taulu johon voidaan kirjoittaa mitä tahansa, niin häntä olisi äärimmäisen helppo manipuloida ja lisäksi eloonjäämistaistelussa hän tuskin pärjäisi kovin hyvin. “Muokattavissa oleva mieli katoaisi nopeasti luonnonvalinnassa”. Miksi sitten yhteiskuntatieteet ja monet filosofit pitävät tyhjää taulua parhaana vaihtoehtona? Selityksiä on monta, mutta ehkä kaikkein voimakkain on ajatus siitä että “luonto” tarjoaa meille vähemmän vaihtoehtoja kuin puhdas, vapaasti muokattava inhimillisyys. Se että biologia determinoi kaiken, on kauhea ajatus. Meidän on siis oman etumme nimissä ajateltava että kaikki on yhteiskunnallisesti konstruoitua koska silloin voimme siihen vaikuttaa. Pahimmassa tapauksessa kyse on myös siitä, että ilmeisetkin tosiasiat kielletään koska ne ovat moraalisesti sopimattomia. Yksi Segerstrålen kirjan järisyttävämpia vaikutuksia oli se, miten monessa asiassa ja monella tavalla edistyksellisesti ja vasemmistolaisesti ajattelevat tutkijat ovat voineet olla väärässä, aina samasta syystä, eli kun he eivät ole moraalisesti voineet hyväksyä jotain tutkimustulosta tai suuntausta. Kukaan joka lukee tuon kirjan ei voi enää lukea vasemmistolaista tieteeseen kohdistuvaa moraalikritiikkiä ilman syvää epäilystä kritiikin oikeutuksesta. Pinker olettaa taistelun olevan vielä pitkä ja vaikea. Hän käyttää tasan sata sivua lukijan vakuuttamiseksi siitä että tyhjä taulu, jalo villi ja haamu koneessa, kolme toisiinsa kytkeytynyttä perusnäkemystä maailmasta (ihminen on aistiensa ja ympäristönsä täysin muokattavissa, ihminen on perusluonteeltaan hyvä, pahuus tulee maailmasta, ja ihmisen sielu ja ruumis ovat erillisiä ja toisistaan riippumattomia) on lopullisesti kumottu modernin tieteen, so. biologian ja aivotutkimuksen ansiosta. Ihminen syntyy “kytkennät valmiina”, eli hänellä on valmiina joukko luontumuksia ja spesifejä oppimisvalmiuksia ja jopa taitoja., hänen aivonsa ovat myös sangen spesifejä ja aivotoiminnan ulkopuolella ei ole mitään: tunteet, tietoisuus, luonne ovat kaikki olennaisesti aivokytkentöjä. Pinkerin näkemyksenä on se että humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat todella kovapäistä porukkaa joka ei vain viitsi kuunnella eikä uskoa. Hän saattaa hyvinkin olla oikeassa. Silti alku on turhan pitkä, varsinkin kun Pinkerin pääasiallinen lukijakunta on kuitenkin niitä, joiden mieleen ei juolahtaisikaan pitää ihmistä tyhjänä tauluna tai jalona villinä, jostain maagisesta sielusta puhumattakaan. Kuitenkin johdannon jälkeen Pinker käy vielä läpi sosiobiologian ja evoluutiopsykologian varhaiset vaikeudet 1970-luvulla, kun erilaisilla moraalisilla perusteilla torjuttiin jyrkästi jotkin tutkimusaiheet, kuten vaikkapa älykkyyden jakautuminen väestössä. Tämä jakso on tuttua tekstiä sille joka on lukenut Segerstrålensa. Pinker tuo vain uutuutena mukaan vuoden 2000 tuoreen skandaalin jossa kahta amerikkalaista kulttuuriantropologia syytettiin tietoisesta tautien levittämisestä alkuperäisväestössä. Ko. antropologit olivat näet evoluutioteorian kannattajia ja kiinnostuneita mm. väkivallasta. Syytökset osoittautuivat Pinkerin mukaan aivan virheellisiksi, mutta periaatteessa tilanne oli aivan sama kuin aikoinaan Wilsonia koskevan kampanjan asetelmassa. Pinkerille yhteiskuntatieteet ovat yhä edelleen “poliittisia tieteitä”, jotka eivät perustu evidenssiin vaan poliittiseen soveliaisuuteen. Tämän poliittisen soveliaisuuden ytimessä on ihmisluonteen pelko: olettamus biologisesti määräytyneestä universaalista ihmisluonteesta uhkaa kaikkia keskeisiä modernin yhteiskuntatieteen asettamuksia. Tämä pelko ja huoli voidaan ryhmittää neljään teemaan: -jos ihmiset ovat sisäisesti erilaisia, riisto ja diskriminaatio ovat oikeutettuja -jos ihmiset ovat synnynnäisesti moraalittomia ei ole toivoa parantaa ihmisen olosuhteita - jos ihmiset ovat biologian tuotteita niin vapaa tahto on myytti ja ihmiset eivät olisi vastuussa teoistaan - jos ihmiset ovat biologian tuotteita elämällä ei olisi korkeampaa tarkoitusta Pinker käsittelee erikseen jokaista pelkoa ja kumoaa ne kaikki. Riisto ja diskriminaatio eivät ole välttämättömiä, ihmisen pahuuteen voidaan vaikuttaa ja se on syytä ottaa huomioon, ihmiset ovat toki vastuussa teoistaan ja elämän tarkoituksella ei ole tekemistä sielun erillisyyden kanssa. Nämähän ovat filosofisesti kaluttuja teemoja: Pinker keskustelee aiheesta empiirisen evidenssin kautta ja pyrkii osoittamaan että näitä ongelmia ei enää kannata filosofisesti pyöritellä. Filosofit ovat tästä toista mieltä. Luin juuri Richard Rortyn vastauksen eräälle kriitikolleen (LRB lokakuu 2002), jossa tämä lähtee siitä, että mitään biologista evidenssiä (intrinsic cause) ei ole olemassakaan. Tämän jälkeen Pinker sitten aloittaa suurten yhteiskunnallisten teemojen läpikäynnin: politiikka, väkivalta, sukupuoli, lapset, taide. Taide on näistä yllättävin. Tosin sosiobiologia on iskenyt hampaansa tähän aiheeseen aikaisemminkin. Christopher Jencks on pilkannut tätä selittämällä kuinka sosiobiologinen taidekäsitys on yhtä kuin disney-estetiikka, kitsch ja McMaisema-taulut (jotka esittävät savanneja, vuoria, metsiä, järviä samassa kuvassa). Pinkerin kannalta asia onkin juuri näin: on olemassa keskinkertaista, universaalin ihmisluonnon kannalta hyvää taidetta joka pitää kiinni tietysti säännönmukaisuuksista ja sitten on erilaisten teoreettisten periaatteiden pohjalta kehitettyä taidetta. Jälkimmäinen ei pitkän päälle kestä vaan karsiutuu pois. Pinkerin mielestä modernismin ja postmodernismin jälkeinen vaihe on jo alkanut: olemme palaamassa takaisin ihmisen mielen evoluution kannalta oikeille raiteille. Nähdäkseni Pinker sortuu tässä omaan kritisoimaansa virheeseen: tekee evoluutioadaptaatiosta normin. Se mistä me evoluution tuloksena pidämme ei ole sama asia kuin mistä meidän 2000-luvun alussa pitäisi pitää. Taiteen tehtävä on etsiä juuri uusia rajoja ja uusia mahdollisuuksia. Politiikassa Pinker tarkastelee erottelua utopismin ja traagisen näkemyksen välillä: kumpikin on ongelmallinen mutta ennen kaikkea vanhentunut. Ihmisluonnetta ei voi vapaasti muuttaa niin kuin utopioissa oletetaan, mutta se ei myöskään tuhoon tuomittu niin kuin traaginen visio olettaa. Toiseksi, väkivaltaisuus kuuluu ihmisen biologiseen perusrakenteeseen. Eloonjääminen edellyttää taistelua niukoista resursseista, omien etujen puolustamista ja myös uskottavuutta. Nyttemmin on alettu taas myöntää että ihmiset ovat syöneet toisiaan, vaikka se välillä kiistettiinkin myyttinä. Sukupuoli on taistelukenttä jossa konstruktionismi on saavuttanut suurimmat voittonsa. Tuskin monikaan yhteiskuntatieteilijä uskaltaa edustaa näkemystä jonka mukaan sukupuoli on jotain biologisesti määräytynyttä ja että miehillä ja naisilla olisi tiettyjä toisistaan poikkeavia olennaisia ominaisuuksia. On kuitenkin kiinnostavaa että evoluutiopsykologia, jolle evidenssi puhuu toista, on yllättävän tasa-arvoista: huomattavia evoluutiopsykologeja on sekä naisia että miehiä ja monissa tapauksissa pariskuntia (tunnetuin Leda Cosmides ja John Tooby) sekä myös kasvava joukko feministejä.. Tästä seuraa että vaikkapa miesten ja naisten sijoittuminen eri ammattialoille ei ole ainoastaan kasvatuksen, koulun ja erilaisen kannustuksen tulosta. Pinker puolustaa myös Craig-Palmerin teosta The Natural History of Rape, jota vaikkapa Jonathan Freese on ansiokkaasti kritisoinut sen omista lähtökohdista käsin. Ehkä vahvin arvostelu kohdistuu siihen olkinukkeen jonka Craig ja Palmer pystyttävät, siis feministiseen käsitykseen että raiskaus on vain vallankäyttöä (tämä käsitys näkyy tosin julkisessa keskustelussa jatkuvasti). Useimmat feministit myöntävät nykyään että raiskaus pelkkänä vallankäyttönä ei ole todellista. Mutta se mitä Pinker eniten kritisoi on että tämä dogmi on estänyt järkevän tutkimuksen. Tässä lienee jotain perää: raiskauksien tutkiminen on todellinen miinakenttä, kuten vaikkapa tuore suomalaiskeskustelu HS:n palstoilla osoittaa. Aloitin tämän kirjan kertomalla Pinkerin lasten kasvatusta koskevasta luvusta. Tässä luvussa Pinker esittää käyttäymisgenetiikan kolme lakia ja niiden sovellutuksen lapsiin. Nämä kolme lakia ovat: kaikki (lähes) ihmisen käyttäytymispiirteet ovat periytyviä samassa perheessä kasvamisen vaikutus on pienempi kuin geenien vaikutus merkittävä osa ihmisen käyttäytymispiirteiden vaihtelusta johtuu muusta kuin geeneistä tai perheistä. Ensimmäinen väittämä on näistä se jonka ympärille liittyy eniten väärinkäsityksiä. Käyttäytymispiirteiden periytyvyys ei tarkoita sataprosenttista periytyvyyttä, vain sitä että kaikissa piirteissä on periytyvyyttä. Kolmas on taas tärkeä, koska lapsiin siis vaikuttaa merkittävästi suuri määrä muutakin kuin pelkkä kasvatus ja geenit. Itseeni vaikutti ennen kaikkea ajatus siitä, että vaikka kasvatuksen merkitys lapsen kehityksessä olisi nolla (Pinker antaa sille arvon 0-10% vaihtelun selittämisessä) niin tämä ei suinkaan merkitse sitä että voisimme kohdella lapsiamme miten sattuu, päin vastoin. Kasvatuksen nimissähän lapsille on tehty monia erittäin kauheita asioita, mutta he ovat silti selviytyneet. Kaikki vanhemmat ovat itse asiassa tulosvastuuajattelun kannalla, sen sijaan että ajattelisivat että tärkeintä on, että perheessä on mukavaa ja lapsilla on hyvä olla. On sanottava, että olin pettynyt kun lopulta olin päässyt kirjan läpi. Odotin koko ajan jotain jännittävää uutta, uusia empiirisiä oivalluksia, uutta evidenssiä. Pinker kuljettaa lukijan läpi jo hyvin kartoitetun maaston. Hän kirjoittaa hyvin ja varsin vakuuttavasti. Silti jaottelut ja ratkaisut tuntuvat usein liian suurilta yksinkertaistuksilta. Jokainen joka on tutustunut saman alan filosofiseen kirjallisuuteen, tietää että asiat eivät ole aivan näin helppoja ja että Pinkerin kolme suurta teemaa, tyhjä taulu, jalo villi ja aave koneessa eivät suinkaan tällä teoksella tyhjene ongelmista. Ehkä osittain kyse on perspektiiviharhasta ja vauhtisokeudesta. Kun on lukenut jo aika paljon alan peruskirjallisuutta, niin Pinker tuntuu taistelevan tuulimyllyjä vastaan. On varmaa että vielä vuosi sitten olisi lukenut kirjan aivan toisenlaisen innostuksen vallitessa. Toisaalta on valitettavasti todettava että Pinker tuskin myöskään vakuuttaa epäilijöitä. Helsingissä Westermarck muistoluennon marraskuussa pitänyt Steve Fuller (jonka valinta Westermarck-muistoluennon pitäjäksi on hyvä osoitus siitä kuin kauas Westermarck-Society on nimenantajastaan etääntynyt!) ehti arvostella Blank Slatea mm. siitä että siinä ei tehdä eroa ihmisen ja eläimen välillä. Väite on toki aivan virheellinen. Silti se, että biologisesti melko valistunut sosiaalinen konstruktionisti ei löydä Pinkerin kirjasta mitään vakuuttavaa, on huolestuttavaa. Kyse on kuitenkin viime kädessä siitä, kenen argumentit voittavat. Yhteiskuntatieteen tulevan kehityksen kannalta olisi tärkeää, että sosiaalinen konstruktionismi menettäisi valta-asemansa ja järkevämpi, ihmisen biologisen rakentuneisuuden pohjalle perustuva yhteiskuntatiede valtaisi alaa. Uskoisin että aika alkaa olla kypsä uudenlaiselle yhteiskuntatieteelliselle perusnäkemykselle. Luulisin että on olemassa yhä useampia yhteiskuntatieteilijöitä joita kiusaa syvä kuilu yhteiskuntatieteen empiirisen perustan ja sen tuottaman tietoaineiston sekä teoreettisen ajattelun välillä, joka ei anna tälle tutkimukselle mitään painoa, ja joka itse asiassa tekee sen täysin kyseenalaiseksi. Mutta myös niiden käsitysten välillä joiden varassa jokainen yhteiskuntatieteilijä väistämättä toimii (kansanpsykologinen essentialismi) ja joka on täydellisessä ristiriidassa sen teoreettisen päällysrakenteen tai doxan kanssa jonka jokaisen yhteiskuntatieteilijän tulee tutkimuksensa alussa toistaa “lähdemme siitä että kaikki on sosiaalisesti konstruoitua”. Ihminen pystyy elämään aika hyvin päässään joukko ristiriitaisia ajatuksia,, mutta jossain vaiheessa se alkaa häntä häiritä, varsinkin jos hän huomaa että todellisuudessa hänen käsityksensä ovat jotain aivan toista mitä hän naputtelee tietokoneellaan tai puhuu tieteellisissä kokouksissa (tai kapakkakeskusteluissa, joissa kipinät ehkä sinkoilevat eniten). Merkkejä tästä muutoksesta on jo näkyvissä: maltillisia puheenvuoroja ymmärtäväisemmän näkemyksen puolesta, yllättäviä henkilökohtaisia tunnustuksia ja omien epäilyjen myöntämisiä. Kuten aina prosessi on ensin hidas mutta itse täyskäännös tapahtuu nopeasti. Ja sitten monet ovatkin jo valmiit sanomaan että ovat oikeastaan aina ajatelleet näin. Yhteiskunnalliseen keskusteluun sosiaalisen konstruktionismin ja jälkikäteiskonstruktionismin teoriat sopivat hyvin! Yhteiskuntatieteen kehityksen kannalta on ehdottomasti tärkeintä, että pääsemme eteenpäin, sovellutuksiin. Mitä merkitsee se, että toimintamme, havaintomme, sosiaaliset suhteemme ovat rakentuneet määrätyllä, melko muuttumattomalla tavalla? Millaisia sovellutuksia siitä seuraa, että emme voi muuttaa ajatustottumuksiamme tai mieltymyksiämme noin vain? Ainakin on selvää että kaikki se kontingenssi ja muutospuhe josta hyvä esimerkki on vaikkapa kollegani Risto Eräsaaren tuore kirjanen Kuinka turvaton on riittävän turvallinen? (2002), on ennenaikaista. Eräsaaren mukaan olemme nyt sellaisessa tilanteessa missä “jatkuvuus on pirstoutunut episodeiksi” ja “ehkä olemme jättäneet kritiikin aikakauden selkämme taakse ja yritämme ottaa tuntumaa asioihin ja tilanteisiin pelkän määrittelyn kautta”. Todellisuudessa näyttäisi kuitenkin olevan niin, että uudelleen määrittelyt eivät ole ratkaisu ongelmaan jonka Eräsaari muotoilee kirjansa alussa, että “ihmiset tarvitsevat elämässään orientaatiota, navigointikykyä, sellaista omakohtaista orientaatiota joka auttaa saamaan selville mihin voi luottaa, miten voi suojautua, mitä tulee pelätä ja mikä sitoo erilaiset ihmisen toiminnot yhteen” sillä juuri näistä ominaisuuksista meillä on jo riittävästi evidenssiä. Ihminen on juuri näin varustettu, joskin hiukan toisenlaisiin lähtökohtatilanteisiin. Ihminen ei ole kovin suuresti muuttunut eikä muutu (sellaisella aikajänteellä joka olisi sosiologisesti relevantti, eli n. 20-30 vuotta). Olosuhteissammekin on pääasiassa enemmän entisenkaltaisia piirteitä jos ajattelemme vaikkapa arjen toimintojamme. Tässä suhteessa Pinkerin kirja on erinomainen yleiskarttakirja. Sen rinnalle on myös kehittynyt jo erinomainen paikalliskartastojen floora, johon kannattaa myös tutustua. Mutta toki on totta että pelkkä Pinker tai spesiaaliesitykset eivät riitä. Myös sosiologiaa tarvitaan. Erityisesti meemiteoriat ovat yhteiskuntatieteilijälle kiusallista luettavaa, kun niissä esitetään melkoisen triviaalieja asioita suurina tuloksina. Tähän hairahtuvat joskus Pinkerinkin kaltaiset suurten synteesien esittäjät. Kysymyshän on siitä, että yhteiskuntatieteellä kyllä riittää aluetta vaikka se ei haluaisikaan väittää että kaikki ihmisen kehitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvä on sosiaalista konstruktiota..
Alkuun |