|
. |
J.P.Roos: Sorsitaanko Freudia?
(ilmestynyt, Yhteiskuntapolitiikka 5/2000, 457-460) Tuomas Nevanlinna (Kolme huomautusta psykoanalyysista, Yhteiskuntapolitiikka 3.2000) kirjoittaa tapansa mukaan briljanti(ini)sti ja paradoksaalisesti psykoanalyysin puolesta. Tällainen yksinkertainen ja mekanistinen psykoanalyysikriitikko on hetkittäin taipuvanen myöntämään Nevanlinnan olevan oikeassa. Mutta, mutta! Onko todella niin, että psykoanalyysiin ja Freudiin kohdistuu pelkästään kritiikkiä? Onko todella niin, että yleinen psykopuhe ei ole oikeastaan Freudilta peräisin? Ja onko niin, että Freud-kriitiikki on karkean positivistista? Kun olen itse alalla amatööri, en voi puhua kuin omasta puolestani. Minulle Freud on ollut tietyissä suhteisssa osa yleissivistystä: lapsuuden seksuaalisuuden merkitys, repressio, alitajunta, unet alitajunnan viesteinä, vapaat assosiaatiot, kuuluisat tapaustutkimukset, psykoanalyysin kuuluminen kulttuuriin. Siinä mielessä Nevanlinnan rinnastus Raamattuun on hyvä: Freud on jonkinlainen modernin sivistyneen ihmisen elämänkonteksti josta ammennetaan keskeiset tietoisuutta, käyttäytymistä, ihmissuhteita koskevat käsitykset. Joskus tuntuu siltä että sekä sosiologia että biologia saavat heti väistyä kun Yksilöstä tulee puhe. Mutta Nevanlinnan raamatturinnastus on josaain määrin ristiriidassa
hänen valituksensa kanssa siitä, että Freudista ei koskaan
kirjoiteta myönteisesti ja että psykoanalyysin suora vaikutus
yhteiskuntatieteissä olisi olematon. Itsestäänselvyyksistä
ei tarvitse krjoittaa myönteisesti, juuri siksi koska ne ovat itsestäänselvyyksiä,
kyseenalaistamattomia totuuksia
Raamatturinnastus on muutenkin ongelmallinen: miten monta kertaa olenkaan kiittänyt luojaa (sic!) siitä etten ole jonkun järjettömän uskonnolliseen käsitykseen sidottu, vaan vapaa käyttäytymään edes melko rationaalisesti ja toteuttamaan mieltymyksiäni. Jokainen joka on joutunut tilaamaan normaaliravintolassa ruokaa yhdessä kolmen uskovaisen juutalaisen kanssa tietää että prosessi kestää aika kauan. Jos haluan sianlihaa voin syödä sitä, jos haluan käyttää ehkäisyä voin käyttää sitä (yksi viime aikojen karmeimpia esimerkkejä on se, että katolinen kirkko ei hyväksy kondomeja edes Afrikan pahimmilla AIDS-alueilla), jne, jne. Psykoanalyysillä on aivan samoja ongelmia: esimerkiksi se, että suomalaiset neuvolat kehottavat vanhempia antamaan pienten vauvojen nukkua omassa sängyssään vaikka nämä nukkuisivat paljon paremmin vanhempien sängyssä, perustuu käsittääkseni hyvin pitkälle Freudiin ja on juuri freudilaisesti suuntautuneiden lastenpsykiatrien keskeinen ohje. Muistammehan “kaikki” mitä Susimiehelle kävi: hän ei koskaan, edes loputtoman analyysin jälkeen, toipunut siitä, mitä joutui näkemään vanhempiensa makuuhuoneessa eräänä kauniina kesäpäivänä kun valkoiset ikkunaverhot leyhähtelivät tuulessa (ks www.valt.helsinki.fi/staff /jproos/hintsa.htm).Tietysti tällä neuvolakiellolla voi olla myös syynä esimerkiksi lapsen fyysinen turvallisuus, mutta siitä psykoanalyyttisesti orientoitunut varoittaja ei ole tietenkään kiinnostunut. Eli minulla on mielessäni aika paljon freudilaisuuden käytännön
elämän vaikutuksia, mutta kyllähän meillä Suomessa
eksplisiittisesti freudilaisesti suuntautuneita tutkijoita löytyy:
Juha Siltala, Sari Näre, Jari Ehrnrooth, Juhani Ihanus, Merja Hintsa
(jota olen kommentoinut kotisivullani, ks edellä) jne. Ja niitä
jotka eivät täysin avoimesti tunnusta väriä, mutta
joista kyllä psykoanalyysi hohkaa läpi, on vielä enemmän
( mm. Nevanlinna). Ja sitten tulevat kaikki ne, joiden mielestä freudilaiset
käsitteet toimivat myös sosiologiassa hienosti, niin kuin Matti
Kortteinen
Vielä yksi asia Raamatusta: useimmat uskovaiset eivät edellytä Raamatun olevan totta, vaan pitävät sitä suurelta osin myyttikokoelmana ja historiallisesti hyvin epäluotettavina tarinana. Mutta silti täytyy uskoa johonkin voidakseen omaksua kristinuskon - vähintäinkin siihen että “uskolla”on jonkinlainen asema elämässämme. Samanlainen tilanne koskee myös Freudia: johonkin on psykoanalyysinkin pakko uskoa. Ymmärtääkseni raja kulkee esimerkiksi alitajunnan/tedostamattoman ja sen repression kohdalla. Jos tiedostamatonta (jonain erillisenä, järjestettynä ja epäsuorasti havaittavissa olevana) ei ole, eikä ajatusta siitä, että kun tiedostamattomaan sitoutuu traumaattisia tapahtumia, niin syntyy ongelmia, ei Freudiakaan tarvita. Tosin Chodorow viimeisessä kirjassaan (1999) säilyttää koko psykoanalyysin teoriasta ainoastaan yhden periaatteen: transferenssin. Koko muu käsitteistö, jopa oidipuskompleksi, on historiallisesti ja yksilöllisesti vaihtelevaa. Nevanlinnan huomautusten yhtenä ongelmana on se, että siinä vedetään oikeastaan kaikelta freudkritiikiltä pohja pois alta. Mistään mikä oli Freudille keskeistä, ei pidetä kiinni, mihinkään ei tarvitse “uskoa”. Tämä on minulle aivan keskeinen kriittinen pointsi. Freudia ei voi kritisoida koska kaikesta löytyy myös päinvastainen tulkinta. Ikään kuin mitään freudilaisuutta ei olisi olemassakaan. Tämähän on samalla vaikkapa postmodernistisen elämäkertakäsityksen dilemma. Äskettäin on saksaksi ilmestynyt Han Israëlsin vaikuttava Freud-kirja (1999), jossa esitetään melkoisen hurja todistusaineisto siitä, että Freud ei ollut ainoastaan väärässä vaan että hän oli myös ja ennen kaikkea huijari. Vieläpä aivan tietoisesti, melkein kuin Sokal konsanaan: hän suorastaan halusi tulla paljastetuksi. Kirjan London Review of Booksissa esitelleen Borch-Jacobsenin (2000) vastaus tähän on että OK, Israëls on kaikessa kritiikissään varmasti oikeassa mutta freudilaisten ei tarvitse tästä viime kädessä välittää. Kun kaikki yhteiskuntaa ja ihmistä koskeva tieto on kuitenkin vain sosiaalista konstruktiota niin on yksi lysti onko konstruktio lähtökohdiltaan oikea vai ei. Lopputulos ratkaisee. Tällaista ei sentään Nevanlinna esitä, vai esittääkö sittenkin ? Sen sijaan hän kritisoi Kivivuorta ja kai minuakin epäsuorasti siitä, että olemme esittäneet karkean positivistista Freud kritiikkiä. Minusta asia ei ole näin. Olen itse enintään esittänyt realistista Freud kritiikkiä. Tämä on mielestäni siksi oikeutettua, että Freud itse oli mitä suurimmassa määrin realisti, luonnontieteellisen menetelmän kannattaja, siis positivisti sanan varsinaisessa ja alkuperäisessä merkityksessä. Hän uskoi aidosti pystyneensä paljastamaan alitajunnan salaisuudet epäsuoran menetelmänsä ansiosta - johon hän turvautui vain koska suora eli neurologinen ja biologinen alitajunnan kaiveleminen ei vielä hänen aikanaan ollut mahdollista (tosin kuten tiedämme hän kehitteli tällaista yleistä teoriaa melko pitkälle). Epäsuorassa menetelmässään, so unien ja vapaiden assosiaatioiden tulkinnassa, hän osin innostui tekemään aika reippaita tulkintoja ja käyttämään mielikuvitustaan tosi rankasti. Tästä jotkut pitävät ja ovat oikeastaan sen pohjalta sitten luoneet itselleen oman, postmodernin tai antipositivistisen Freudin. Kuitenkin historiallinen Freud oli postmoderni yhtä vähän kuin Sherlock Holmes oli postmoderni (luin äskettäin aika mainion Frank Cioffin rinnastuksen jossa Freudin sanottiin olevan yhdistelmä Moosesta, Maigretia, Obi Wan Kenobia, ja joulupukkia. Tämähän on tietysti aika postmoderni yhdistelmä. ) Esimerkkejä positivismista olisi yllin kyllin.Otan tässä esimerkin joka liittyy myös yllämainittuun konstruktionismiin. Freud kertoi tunnetusti sanovansa potilaille etukäteen mitä he tulevat kertomaan hänelle, ja häntä moitittiin tästä. Vastauksena hän kirjoitti seuraavaa: “ ... (lääkärin) ei ole mahdollista pakottaa potilasta esittämään asioita, joita tämä siis ei tiedä, eikä näin vaikuttaa analyysin lopputulokseen omilla odotuksillaan. En ole kertaakaan onnistunut muuttamaan tai vääristämään muistoja tai tapahtumayhteyksiä, mikä olisi paljastunut syntyneen ristiriidan kautta. Jos tuli esiin sellaista, jonka olin kertonut potilaalle etukäteen, niin lukuisat kiistämättömät muistot todistivat, että olin ollut oikeassa. Ei siis ole tarpeen pelätä esittää potilaalle käsitystään odotettavissa olevista mielleyhtymistä: siitä ei ole mitään vahinkoa.” (Freud 1985, 260, siteerattu Israëlsilta 1999, 137, suomennos allekirjoittaneen). Toisin sanoen, minkäänlainen sosiaalinen tai psykologinen konstruktio tai edes ko-konstruktio ei ole Freudin mukaan mahdollista! Tässä yhteydessä kannattanee tarkentaa artikkelissani esitettyä tulkintaa viettelyteoriasta: Freud siis tuotti itse kaikki viettelymuistot, potilaat itse eivät muistaneet niitä lainkaan, kaikki muistot koskivat isiä ja ehkä mielenkiintoisinta on, että hän päätyi myös samaan johtopäätökseen oman isänsä kohdalla, mikä olikin ehkä pääsyy viettelyteorian hylkäämiseen. Kyseessä ei siis missään vaiheessa ollut muistojen palautuminen, vaan viattomien muistojen uudelleentulkinta (ks. Israëls 1999, 203, 214). Vasta paljon myöhemmissä teksteissään Freud alkoi väittää, että potilaat olisivat itse “muistaneet”, fantasioineet ko. tapahtumat, mutta kriittinen Freudtutkimus on voinut osoittaa tämän puhtaaksi jälkikäteiskonstruktioksi (Israëls 1999, 256). Olen Nevanlinnan kanssa pitkälle samaa mieltä fantasioiden ja mielijohteiden tärkeydestä myös yhteiskuntatutkimuksessa. Ilman fantasiaelementtejä ei synny mitään uutta. Mutta minusta juuri siihen ei tarvita psykoanalyysia, joka on aivan liian kapea ja rajoittunut fantasioiden tulkintatapa. Ja mielivaltainen. Ne jotka pitävät sanaleikeistä, Sherlock Holmes-päättelyistä, unien ylitulkitsemisesta tai esteettisesti viehättävistä virhetulkinnoista viihtyvät Freudin seurassa. Minun puolestani saavat viihtyäkin. Mutta tieteellisesti he tuskin tuottavat mitään sellaista joka voisi kiinnostaa sosiaalipolitiikan professoria - tai jonka pitäisi edes kiinnostaa. Mutta sen sijaan sosiaalipolitiikan professorina minua kiinnostavat ja huolestuttavat ne käytännöt - esimerkiksi sosiaalityössä tai sosiologian tai historian tulkinnoissa - jotka saavat käyttövoimansa Freudista ja psykoanalyysistä. Silloin eivät joudu kärsimään ainoastaan onnettomat perheeet, jossa vanhemmat eivät uskalla ottaa vauvaa viereensä koska vauva voi saada vääriä seksuaalisia virikkeitä tai jäädä riippuvaiseksi äidistä. Silloin joutuvat kärsimään myös ne onnettomat perheet, joiden lapsia otetaan huostaan lastenpsykiatrien vastuuttomien lausuntojen perusteella, perusteita joihin tuomioistuimet ja sosiaalityöntekijät nojaavat (kaksinkertaisen ekspertiisin riski), silloin joutuvat kärsimään ne onnettomat vanhemmat joiden lapset syyttävät heitä uudelleen muistuneista väkivallanteoista jotka he muka ovat torjuneet, ja silloin saamme merkillisiä perhesuhdekuvioita ja kärsimysfiguureja joilla ei ole mitään tekemistä varsinaisten ongelmien kanssa (esimerkiksi autismin, ADDSin ja muiden tautien väärät tulkinnat). Nevanlinna suhtautuu esimerkiksi väärien muistojen ongelmaan
juuri postmodernin kevyesti. On toki ensisijaisesti oikeusistuinten asia
ratkaista ovatko insesti/hyväksikäyttömuistot todellisuuspohjaisia
vai ei. Silti oikeusistuimet ratkaisevat näitä yllättävän
usein psykiatrien lausuntojen pohjalta. Ruotsissa keskustellaan edelleen
Catherine da Costan paloittelumurhan oikeudenkäynnissä käytetyn
parivuotiaan lapsen todistuksesta (Olsson 1990, Lindeberg 1999). Ja juuri
äskettäin on suomeksi käännetty alan kaikkein kauhein
kirja, The courage to heal, jonka mukaan melkein mikä tahansa triviaali
oire osoittaa henkilön olleen lapsuudessaan pedofiilin uhri, ja jossa
suositellaan välittömästi oikeustoimiin ryhtymistä
ja kaikkien suhteiden katkaisemista “syyllisiin”. Seurauksia voi vain jäädä
pelolla odottamaan: psykokulttuuri ei ole suinkaan mikään viaton
ja kevyen postmoderni juttu! Ja tämä kaikein dogmaattisin psykokulttuurin
suunta on nimenomaan freudilaisen positivismin perillinen.
Lähteet
Ellen Bass - Laura Davis: The Courage to Heal. Harper, New York
1992
Ks. myös Nevanlinnan "vastaus"(Yhteiskuntapolitiikka 5/2000) jossa ei vastata oikeastaan mihinkään konkreettiseen huomautukseen. Ja luulisi että filosofi osaa tehdä eron sen välillä noudattaako kieltoa vai eikö tarvitse välittää kiellosta! Tai että eikö todella ole mitään mahdollisuutta erottaa freudilaisuutta antifreudilaisuudesta ... Mutta lukekaa itse!
Back to beginning |