6. Maraton - suuri tavoite

   Kirjoitin tämän luvun ensimmäisen version juuri juostuani vuoden 1991 Korson maratonin. Ilma oli kuin samettia, aurinko paistoi, juoksijoita oli ehkä siinä satakunta, reitti mahdollisimman tasainen, kunto erinomainen. Kaikki oli siis kuin tehty onnistunutta maratonia varten. Vaikka maraton oli juoksijanurani kuudestoista, se silti meni kokonaisuutena penkin alle. Kolme viimeistä kilometriä olivat pelkkää tuskaa, niin kuin monasti ennenkin. Maaliin tullessa olin TOSI uupunut. Eli kannattaako koko roskasta ylipäänsä edes kirjoittaa: vaikka juoksee kuinka monta maratonia niin silti tekee samat lapselliset virheet yhä uudelleen ja uudelleen!
   Toisaalta olen kokenut saman pettymyksen jo aika monta kertaa ja silti juoksen yhä maratoneja, joten jotain siinä täytyy olla. Sitä yritän tässä selvittää.
   Maratonjuoksijan kannalta hölmöin kysymys mikä yleensä häneltä kysytään on: "Ai, maraton, kuinka pitkä se on?" Sana maraton  ilmaisee samalla matkan, 42 195 metriä (en minäkään kyllä koskaan muista metrejä, mutta kilometrit riittävätkin hyvin). Älkää minulta kysykö miksi, mutta maratonien alkuvaiheessa juuri tämä matka muodostui ainoaksi oikeaksi (erilainen folklore on tässä asiassa taatusti epäluotettavaa, mutta sen on varmaa, että matkalla ei ole mitään tekemistä kreikkalaisen mytologian Maratonin kanssa). Voisi luulla että edes maileina se on joku tasaluku, mutta ei, amerikkalainen maraton on 26.5 mailia. Maraton on pitkä matka juosta, oli se sitten kilometrejä tai maileja. Mutta kyllä sen juoksee, jos vain haluaa.
   Mutta ehkä tärkeintä on, että maraton on NIIN pitkä matka ettei sitä voi yksinkertaisesti juosta kylmiltään (varmaan joku on sen tehnyt, mutta saanut myös kärsiä paljon). Olettakaamme että normaali, lähinnä kävelyä ja kevyttä liikkumista harjoittanut kansalainen lähtee maratonille ja juoksee sen loppuun. Seurauksena voivat olla erittäin pahat hiertymät eri puolilla ruumista (siis ei ainoastaan varpaissa ja kantapäissä vaan esimerkiksi kaulassa, kainaloissa, nivusissa, naisilla rinnoissa jne.), nivel- ja lihastulehdukset, muut lihasvammat, sietämättömät selkäkivut, jos hän ylipäänsä jaksaa loppuun asti. Todennäköisesti hän joutuu tällöin myös kävelemään varsin paljon, koska ei yksinkertaisesti kykene juoksemaan. Hänen jalkansa ovat kuin lyijyä, selkää särkee ja jaloissa on äärimmäisen kiusalliset rakot. Vielä viikon maratonin jälkeen hänellä on suuria vaikeuksia kävellä alas portaita.
  Toisaalta jos sama ihminen on harjoitellut kunnolla ja juoksee maratonin vauhdilla joka vastaa hänen kuntoaan, niin maratonin juokseminen tuntuu erittäin mukavalta. Eikä sen jälkeen lihaksissa ole mitään jäykkyyttä, vaan juoksemaan voi ryhtyä vaikkapa seuraavana päivänä, jos haluttaa. Tiedän, koska olen itse juossut yhden maratonin (Pariisissa) MELKEIN kylmiltäni (= kevyiden 5-10 kilometrien juoksulenkkien väliin) ja toisaalta lukuisia maratoneja hyvin harjoitelleena.
   Todettakoon myös, että maratonia voi lähteä juoksemaan myös vähäisellä harjoittelulla, jos heti alusta asennoituu niin, että juoksee vain niin pitkälle kuin kunto kestää. Olen kuullut erään vasta-alkajan saaman neuvon kokeneemmalta osallistujalta "juokse niin että juokset maratonin myös uudelleen", mikä on hyvä ajatus. Ensimmäistä maratonia ei ole mitenkään pakko rutistaa loppuun asti vaan voi hyvin lopettaa jos selkä alkaa särkeä, jalkaan ilmestyy rakkoja tai ne muuttuvat aivan tönköiksi. Ei ole yhtään hullumpi kokemus istua bussissa joka keräilee muita kohtalotovereita matkan varrelta (se on paljon mukavampaa kuin keskeyttää jossain hiihtokilpailussa jossa saattaa joutua kylmissään odottelemaan pitkäänkin ennen kuin pääsee kuljetukseen) ja keskustella erityyppisistä vammoista.
  Tässä luvussa pyrin selostamaan joitakin erityisiä maratonin harjoitteluun ja suorittamiseen liittyviä asioita. Se on määrätyssä mielessä tämän kirjan huipennus, sillä en käsittele pitempikestoisia suorituksia paitsi aivan lyhyesti tämän luvun lopussa. Pidän maratonia verrannollisena pitkän matkan hiihtoihin, joissa yleensä suoritusajat ovat pitempiä, viiden-kuuden tunnin luokkaa, mutta maratonin aiheuttama rasitus lihaksiin ja niveliin on käsittääkseni merkittävästi kovempi. Ero on sama kuin heiluttaisi käsiään jatkuvasti edestakaisin tai löisi nyrkkejään pöytään samassa tahdissa. Luullakseni - en ole kokeillut - käsienheiluttaja kestäisi kauemmin kuin nyrkkiä pöytään iskevä.
     Kuten edellä todettiin, en suosittele päätöstä lähteä maratonille kolmen kuukauden kuluttua juoksemisen aloittamisesta ellei takana ole vähintään parin vuoden suhteellisen säännöllinen juokseminen. Mutta jos olet nuori, vielä suhteellisen hyväkun toinen, et ole pitänyt itseäsi täydellisessä levossa, etkä ole liian lihava, niin kyllä se onnistuu kolmessakin kuukaudessa. Sen sijaan ylipaino, yli 40 vuoden ikä ja harjoittelemattomuus voivat olla yhdessä kohtalokas yhdistelmä, jos ne maustetaan vielä liialla yrittämisellä. Toisaalta olen aina ihmetellyt sitä millaiset pullukat lyllertävät ohitseni viimeisillä maratonkilo metreillä (tai millaisia pullukoita en edes lainkaan näe koko juoksun aikana koska he ovat kaukana edelläni). Kuka tahansa - todella kuka tahansa - pystyy oikealla harjoittelulla juoksemaan maratonin. Jos et usko, käy vilkaisemassa joskus jotain isompaa maratonia ja katso erityisesti sellaisia 4-5 tunnin juoksijoita. Siellä näkyy todella kirjavaa porukkaa: lihavia ja laihoja, vanhoja ja nuoria, naisia ja miehiä, tosi hyväkuntoisen näköisiä, mutta myös sen näköisiä, joiden ei ikinä uskoisi maratonia pystyvän juoksemaan. Jos siis hekin pystyvät siihen, niin kyllä sinäkin!

  Maratoniin valmistautuminen edellyttää oikeastaan seuraavia asioita:
  - on juostava riittävä määrä kilometrejä hyvissä ajoin ennen maratonia
  - on juostava riittävän pitkiä yhtämittaisia matkoja
  - on tiedettävä suurin piirtein oma vauhtinsa, sellainen jota jaksaa juosta 40 kilometriä
  - on oltava terve ja vapaa kaikennäköisistä vammoista (varsinkin jalka- ja selkävammoista)
  - on tiedettävä riittävästi nestehukasta, lämpötilan vaiku tuksista
   - mutta ei tarvitse olla hullu eikä itsensäkiduttaja!

Valmentautuminen

   Valmentautumisjaksot ovat tällaisia:
- noin vuoden kestävä esivalmistautuminen, joka ei mitenkään eroa normaalista säännöllisestä juoksemisesta.
- 2-3 kuukauden varsinainen valmistautuminen, joka kannattaa ohjelmoida
- Viimeinen viikko ja viimeinen päivä ennen maratonia
- Maraton
- Jälkihoito

   Aluksi siis vain juostaan. Jos oletamme että juokset ensim mäisen maratonisi joskus loppukesästä (Suurin osa suomalaisille tärkeistä maratoneista on syyskaudella, Helsinki City Maraton jo heinä-elokuussa, New Yorkin maraton loka- marraskuun vaihteessa ja siltä välistä löytyy maratoneja aivan loputtomiin. Myös keväällä on monia suuria maratoneja (Lontoo, Pariisi, Tukholma), mutta niihin osallistuminen edellyttää että pystyt ylläpitämään juoksemista koko lumisen ja sohjoisen talvikauden). niin tällöin olisi juostava alkukeväästä jo varsin reippaasti ja säännöllises ti. Kysymys on ns. peruskunnon hankkimisesta. Juoksukertoja pitäisi olla ainakin 4-5 kertaa viikossa ja yhden näistä kerroista tulisi kestää n. 2 tuntia (siis pituudeltaan 12-20 kilometriä, vauhdista riippuen). Muutenkin kannattaa ehkä harjoitusohjelma laatia pikemminkin juoksuajan kuin kilometrien mukaan. Tällöin rytminä voisi olla esimerkiksi:
ma vapaa ti 30-45 min, ke 30-45, to 45-60, pe 30-45 (tai vapaa), la 30-45, su 120-150 min.  Rytmin voi ajoittaa siten, että se parhaiten soveltuu omaan elämäntapaan ja työrytmiin. Jos on helpointa juosta pitkiä matkoja viikonloppuisin niin mikään ei mielestäni estä sekä lauantaina että sunnuntaina pitkää lenkkiä, jolloin voi taas pitää ainakin maanantaina taukoa ja vastaavasti perjantaina. Toisaalta jos on tapana vaikkapa juhlia melko raskaasti perjantaina, niin suosittelen suhteellisen pitkää juoksua ennen sitä ja lauantain pyhittämistä levolle. Rytmiä voi myös joustaa sään mukaan: jos sattuu niin että säät ovat aivan fantastisia juuri lepopäivänäsi ja sääennusteen mukaan sunnuntaik si on tulossa raju matalapaine, niin minä kyllä muuttaisin suunnitelmia, sen sijaan että rämpisin 20 kilometriä rankkasatees sa ja hyytävässä kylmässä vain jotta harjoitusohjelma tai tavoiteltu kilometrimäärä tulisi täyteen.
   Toistan myös tärkeän ohjeen jonka esitin jo edellä: vaihtele rytmiä reippaasti. Jos olet esimerkiksi talvilomalla etelässä, niin käytä tilaisuus hyväksesi ja juokse koko viikko tosi pitkiä lenkkejä. Seuravan viikon voit sitten lepäillä töissä ja tehdä vain aivan pikkuisia lenkkejä. Huomaat että parin viikon kuluttua olosi on todella mahtava ja juokseminen tuntuu äärimmäisen helpolta.
  Kerrran pääsiäisenä olin runsaan viikon Ylläksellä ja hiihdin tuona aikana siinä 500 kilometriä, siis tuollaiset vajaan sata kilometriä päivässä. Etelään palattua kesti viikon kun väsymys meni ohi, ja sen jälkeen osallistuin lukuisiin kevätjuoksuihin, joissa tulokset olivat hyviä ja ennen kaikkea juoksu tuntui aivan ihmeellisen kevyeltä. Vasta kesäkuussa tämä kevätkunto rapisi ja oli pakko ryhtyä taas vähän keräämään kilometrejä.
  Itse asiassa suosittelen lämpimästi yhtä todella rankkaa viikkoa peruskuntokauden aikana. Kaksinkertaista matkat ja juokse joka päivä, ja huipenna viikko todella rajuun matkaan! Se on kuin panisi rahaa pankkiin, itse asiassa varmempaa, jos ajattelee nykyisiä pankkeja.
  Pitkää lenkkiä kannattaa suunnitella jonkin verran etukäteen. Kaupunkioloissa on hyvä ottaa rahaa mukaan tai vyötärölaukku jossa on juotavaa ja syötävää. Reitti voi myös sisältää joitain lyhyitä tutustumiskohteita, jos haluaa pitää pikku tauon. Jos reitin varrella ei ole kauppoja tai kioskeja, niin silloin kannattaa harkita esimerkiksi huoltojoukkojen järjestämistä sopivasti tunnin- puolen välein tapahtuvaa juoman ja ruoan nauttimista varten. Itselläni on ollut kesäharjoittelussa suhteellisen vakioreitti, jonka varrelle käyn etukäteen sijoittamassa pullon tai pari. Reitin tulee olla mukava ja vaihteleva, mutta ei liian mäkinen (mäet ovat parempia lyhyissä ja kovavauhtisissa lenkeis sä). Itse en viitsisi juosta ensin kymmentä kilometriä suoraa maantietä yhteen suuntaan ja sitten takaisin. Mieluummin vaikka järjestän itselleni kuljetuksen 20 kilometrin päähän ja tulen sieltä sitten takaisin omin neuvoin. Vaihtelevalla ja viehättäväl lä rantatiellä juokseminen edestakaisin toisaalta kyllä on ihan OK.
   Jos olet juossut säännöllisesti ainakin puoli vuotta ja tiedät jaksavasi juosta tasaista vauhtia siinä 15-20 kilometriä ilman suurempia ongelmia, ja jos olet säästynyt ikäviltä pikku vammoilta, hiertymät on hoidettu kuntoon ja olet tyytyväinen tossuihisi, niin voit aloittaa maratoniin valmentautumisen (seuraavassa toistetaan aikaisemmissa luvuissa esitettyä, sillä tämän luvun tarkoituksena on tarjota maratonista kiinnostuneelle valmis paketti. Oletan myös että monet hyppäävät tämän luvun yli, ainakin aluksi).
  Ensimmäinen maratonharjoittelun vaihe alkaa lisäämällä joinakin juoksukertoina vauhtia ja ottamalla ohjelmaan mukaan ainakin yksi ns. intervalli- tai vauhtileikittelyharjoitus. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että juokset välillä aivan hiljaa ja välillä lähes täysillä, niin kauan kuin kestät, mieluiten siinä 500 - 1000 metriä. Jos sinulla on esimerkiksi jokin tämän mittainen lenkki, niin se muodostaa hyvän lähtökohdan, mutta myös normaalilenkillä on mahdollista tehdä intervalleja. Tarkoitus on, että jaksat ylläpitää suunnilleen samaa, (itsellesi) HYVIN kovaa vauhtia suunnilleen yhtä pitkän ajan/matkan. Käytännössä tämä merkitsee, että jos tavallinen juoksuvauhtisi on siinä 6 minuuttia/kilometri niin yrität juosta 5 minuutin kilometrivauhtia 3-5 minuutin ajan, pidät 1-2 minuutin tauon (lönköttelet hyvin rauhallisesti) ja sitten vedät taas niin kovaa kuin jaksat. Jotkut myös neuvovat että intervallit olisivat pitempiä, 6-8 minuuttia ja vauhtina suurin piirtein maratonin tavoitevauhti tai ehkä hiukan kovempi.
  Intervalleja kannattaa aluksi harjoitella melko rauhallisesti: ei liian kovaa, ei liian pitkään, eikä liian monta. Vähitellen sinun pitäisi kyetä juoksemaan 8-10 intervallia.
   Toinen maratonharjoittelun kulmakivi on pitkä, keskivauhtinen juoksukerta. Sinun pitäisi päästä vähitellen tuollaiseen 20-30 kilometrin lenkkiin, riippuen nopeudestasi. Voit myös lisätä matkaa jonkun verran harjoittelukauden aikana, siten että pisin matka juostaan viimeistään pari viikkoa ennen maratonia.
  Kolmas harjoittelun osa on yksi, melko kovavauhtinen, mutta suhteellisen lyhyt lenkki (ajassa siinä 30-40 minuuttia). Sen pitäisi kertoa sinulle kuinka hyvässä vedossa olet. Kaikki tämä on hyvin suhteellista. Jos juokset normaalisti 6 minuuttia /kilometri (siis aika hitaasti) niin 5.30/kilometri on erittäin kova vauhti. Sen huomaa hyvin kun vaikkapa yrittää hiukan kiristää vauhtia juostessaan mielestään hyvin kevyttä ja mukavaa vauhtia. Yhtäkkiä olo tuntuu aivan toiselta: hikoilu lisääntyy, pulssi nousee, alat puuskuttaa ja kohta vauhtisi katkeaa kuin kanan lento.
   Myös tämän harjoitusvaiheen aikana on tärkeää vaihdella harjoitusten intensiteettiä myös viikoittain. Pidä vähintään yksi lepoviikko (jolloin voit lönkötellä lyhyitä lenkkejä ja tuntea kuinka helppoa juokseminen on ...) ja pari kovempaa viikkoa.
  Jos kaikki on hyvin, olet edelleen terve, tunnet olosi hyväksi, parhaina päivinä juoksu sujuu tosi kivasti ja huonoinakin päivinä tuntuu siltä että jaksat juosta vielä pitkään, niin olet kypsä osallistumaan. Jos maraton on sunnuntaina, niin kaksi viikkoa ennen, sunnuntaina tai lauantaina voit juosta pisimmän lenkkisi tämän harjoituskauden aikana (lähes maratonin mittaisen, mutta rauhallisesti!). Maratonia edeltävän viikon sunnuntaina tai lauantaina voit vielä juosta yhden melko pitkän lenkin, mutta sen jälkeen voitkin sitten vähän hellittää. Vielä maanantaina voit juosta kovempaa 30-40 minuuttia mutta seuraavina päivinä kannattaa juosta kevyesti - sen sijaan lenkit voivat olla suhteellisen pitkiä. Itselläni on hyviä kokemuksia melko pitkistäkin juoksuista maratonviikolla, varsinkin silloin kun tavoite on ollut juosta itse maraton rauhallisesti, mutta mukavasti. Torstaina voit kokeilla vähän vauhtia, mutta ei mitään hurjia spurtteja, eikä liian pitkään. Perjantaina voit juosta jos haluat, mutta voit myös pyöräillä, uida tms. juoksemisen sijasta. Lauantaina lepää ja venyttele. Ja nuku hyvin!
   Jos maraton on aamulla (kuten useimmat kesällä ja lämpimässä ilmanalassa järjestettävät kansainväliset maratonit) sinun on herättävä tuollaiset 4-5 tuntia ennen, jotta ehdit syödä ja sulatella ruokasi. Aamulla voit myös vielä venytellä ja verrytellä perusteellisesti. Lähtöpaikalle kannattaa mennä ajoissa, koska lähtötunnelma on tietysti yksi maratonin viehätyksistä. Ja maratonmatkoilla tämä viehätys vielä korostuu, kun olet seurassa, jossa kaikkien päämäärä on sama. Mutta lähtöpaikalla ei sitten kannata sortua kaikkiin niihin hullutuksiin mitä ympärilläsi tehdään. Jotkut lämmittelevät itseään maratonille äärimmäisen tehokkaasti pitkillä lenkeillä (tietysti jos tavoitteenasi on saada esimerkiksi 50 km päivässä täyteen niin tämä on järkevää), mutta jos tavoitteenasi on juosta maraton niin kovaa kuin se sinulle on mahdollista, niin lepää vain rauhassa, venyttele, hoida vatsasi kuntoon ja keskity.
 

  - Syöminen ja juominen ennen maratonia (myös vatsan tyhjennys!)

   Maraton on hätäisen laihduttajan unelma: hyvällä ilmalla voi päästä eroon useammasta kilosta! Tosin kuitenkin suurin osa on pelkkää nestettä joka tulee pian takaisin. Hyvin toteutettu harjoittelu yhdessä maratonjuoksun ja oikean ruokavalion kanssa kyllä pudottavat painoasi pysyvästikin ja ennen kaikkea siirtävät painoasi löysästä rasvasta lihaksiin, mikä on luullakseni hyödyllistä, ellei muuten niin esteettisesti.
  Yksi pitkäkestoisten juoksuihin liittyvä käsite on tankkaus. On olemassa tankkausohjelmia ja tankkauspaketteja, joissa annetaan tarkka ruokavalio koko viikoksi ennen maratonia. Ainakin Suomessa on harrastettu paljon valkuais-hiilihydraattidieettisysteemiä (aloitetaan hiilihydraattipaastolla ja sitten ahdetaan vatsa täyteen hiilihydraatteja 3-4 päivän aikana), jota itse olen myös kokeillut. Enkä suosittele. Sellaisissa lajeissa joissa painolla on suhteellisesti pienempi merkitys verrattuna lihasmassaan tankkauksesta on enemmän hyötyä - esimerkiksi hiihdossa tai pyöräilyssä - mutta juoksussa jokainen ylimääräinen kilo on paitsi mahdollista lihasenergiaa myös lisäpainoa. Jos voit lainata jostain  itsellesi juoksupainot tai haluat kokeilla juoksemista esimerkiksi taskut täynnä hiekkaa, niin huomaat äkkiä, että varsin pienikin painoero on tärkeä. 42 kilometrin aikana ihminen ottaa n. 30-50 000 askelta eli joutuu nostamaan ruumiistaan ylöspäin niin monta kertaa. 100 grammaa kertaa 50 000 on 5000 kiloa! Lisäksi tulee vielä liike-energia, se että 70 kiloa putoaa vapaasti muutaman sentin alaspäin (painovoimavakio kertaa paino!) jonka jälkeen se on taas saatava liikkumaan ylöspäin. Siksihän myös maratoonarin askel on melkoisen hiipivä ja kovin lennokasta hyppelyä kannattaa välttää.
  Tämä on siis teoriaa. Käytännössä olen huomannut, että tankkauksen jälkeen olo on vähän turvonnut eikä juoksussa ole samaa keveyttä ja herkkyyttä kuin silloin kun on parhaimmillaan ja vatsa tyhjänä. Joten olen toteuttanut suurin piirtein seuraavaa ruokavaliokompromissia.
  Maratonviikolla syö normaalisti, aluksi ehkä jopa hiukan kevyemmin (esimerkiksi kasviksia, kalaa jne), mutta juo tavallista enemmän. Maratonia edeltävinä parina päivänä voit "tankata", syödä reiluja annoksia ja juoda. Älä syö ja juo mitään poikkeuksellista; totuta vatsasi viikon aikana kuntojuomaan, varsinkin jos tiedät että vatsasi saattaa reagoida siihen. Pasta on klassinen hiilihydraattiateria, mutta jos menet ravintolaan, niin vältä vahvoja (rasvaisia) kastikkeita. Jos voit, niin syö kotona, ruokamyrkytyksen riski on (toivottavasti) minimissä. Syö vihanneksia, porkkanaa, hedelmiä, mutta ei liian paljon raakoina. Itse syön joka aamu mysliä, viiliä ja marjoja. Tuhti aamupuuro on myös siunauksellista vatsalle. Syö myös suhteellisen tukeva illallinen, mutta älä ahda liikaa itseesi.
    Jos maraton on iltapäivällä, niin maratonpäivänä ongelmasi on lähinnä syöminen, mitä, milloin, ja kuinka paljon. Aamulla paras vaihtoehto on kypsä kaurapuuro jossa on vaikkapa rusinoita tai taateleita. Mysliäkin voi sujauttaa vähän joukkoon. Ja juo paljon, laihaa teetä, maitokahvia tms. Kahvin väitetään lisäävän lihaskestävyyttä muutamaa tuntia ennen suoritusta nautittuna; mutta jos vatsasi ei kestä kahvia, älä tarjoa sille sitä nytkään! (Dopingista olen kirjoittanut erikseen ...). Jos maratonin lähtöaika on vaikkapa 17, niin vielä siinä kahdentoista-yhden aikaan kannattaa syödä jotain, mutta kevyttä. Puuro on tällöinkin aivan hyvä vaihtoehto.
  Oma "salainen aseeni" jolla viime vuosina olen huolehtinut sekä syömisestä että juomisesta päivällä, on mustikkasoppa. Todellinen jumalten juoma! Se on nestemäistä, mutta ravitsevaa, ei ärsytä vatsaa, vaan päinvastoin rauhoittaa, se on hyvää ja sitä voi kuljettaa mukanaan myös jauhepusseissa ja sekoittaa paikan päällä. Hyvillä juoksuilla tarjotaan myös mustikkasoppaa yhtenä juoma vaihtoehtona, ja juon sitä aina kun sitä on tarjolla (mikä ei ole usein).  Ne jotka ovat hiihtäneet Finlandian tietävät, että sen jälkijoukkoa kutsutaan myös "mustikkasopparyhmäksi", millä tarkoitetaan sitä, että nämä hiihtäjät eivät kilpaile, tavoittele aikaa, vaan hiihtelevät kaikessa rauhassa etappivälit ja pysähtyvät sitten nauttimaan kaikesta mitä on tarjolla, ennen kaikkea höyryävästä mustikkasopasta, siinä missä kärkipään hiihtäjät painavat vauhdilla myös juottopaikoilla ja saavat mustikkasoppaa enintään rinnuksiinsa. Minulle on kyllä myös kerrottu juoksijoista, joille mustikkasoppa on ollut liian vahvaa, mutta oletan että tällöin on kysymys ennen kaikkea määristä. Itse olen hyvin kestänyt tuollaisen 2 desilitran annoksen.
  Juoda kannattaa hiljaksiin koko ajan, tuollainen litra nestettä tunnissa useita tunteja, ehkä vuorokaudenkin ajan ennen lähtöä. Mutta lopeta juominen siinä 2 tuntia ennen kisaa! Silloin voit olla varma että saat kaiken ylimääräisen nesteen pois ennen lähtöä. Naisillehan tämä on todellinen ongelma, sillä pusikossa kykkiminen on isompi operaatio kuin miehillä, mutta kyllä minultakin on moni kilpakumppani painunut menojaan kun olen joutunut tyhjentämään ylitankkauksen seurauksia kesken matkaa ...
    Juuri ennen lähtöä voi sitten juoda vielä ehkä noin lasillisen vettä, jolloin ensimmäisen juottovälin (joka yleensä on pitempi) kestää hyvin ja saattaa jopa voida sivuuttaa juottopaikan. Juominen on myös tiukasti lämpötilasta kiinni. Kuumalla määriä kannattaa lisätä ja silloin ei ole häpeäksi joutua välillä tyhjentämäänkin, kun taas suomalaisissa normaalilämpötiloissa siinä 10 asteen kummallakin puolella, juomaa tärkeämpää on energian saanti.
  Ylipäänsä kuumassa ilmanalassa hyvä peukalosääntö on, että jos ei tarvitse käydä ollenkaan pissalla koko päivän aikana, silloin on juonut liian vähän ja saattaa käydä huonosti. Maratonilla pitäisi pystyä ylläpitämään juuri oikea tasapaino, mutta jos tuntee lievää painetta rakossaan niin tietää ainakin juoneensa tarpeeksi!
  Yksi maratonkulttuurin tabuja onkin juuri ns. "luonnolliset tarpeet". Lehdet saattavat herkutella kuvilla siitä kuinka maratoonarit tulevat maaliin "isot" housuissaan, mutta tämä ei ole kovin yleistä. Tosiasia on että maratonin valmentautumisen jännitys, erilaiset ruokavaliopoikkeukset, ylensyönti yms. johtavat usein siihen, että vatsa on sekaisin ennen juoksua. Ainakin minä tiedän, että en ole fiiliksessä jos vatsa ei ole ennen lähtöä vähän kuralla. Se vain merkitsee, että olisi päästävä vessaan ennen lähtöä. Ja vessoja on aina liian vähän. On siis suunniteltava huolellisesti miten pääsee huolehtimaan viimeisestä tyhjennyksestä siinä 15 min - 30 minuuttia ennen lähtöä. Jos olet syönyt hyvin aamulla etkä sotkenut vatsaasi erityisesti saattaa riittää että tuntia ennen istuskelet kaikessa rauhassa ja hoidat tarpeesi. Mutta jos olet vieraalla paikkakunnalla ja joudut lähtöpaikalle paria tuntia aikaisemmin (esimerkiksi New Yorkissa vieläkin aikaisemmin!) niin asetu ajoissa vessajonoon tai etsi sopiva pusikko. Pohjoismaissa vessakulttuurihan on vielä kohtalainen, mutta muualla tilanne on joskus aika hurja. Ranskassa saatat joutua kykkimään yhteisen kuopan reunalla joka on eristetty kilpailualueesta parilla havulla, New Yorkissa juoksijat on eristetty erittäin ahtaalle alueelle ja vessoja ei ole juuri lainkaan. New Yorkissa olenkin kokenut sen ilmiön, että juuri ennen lähtöä ihmiset heittivät vetensä täysin vapaasti, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Seisoin siinä odottamassa lähtömerkkiä, kun toiseen kenkääni laskeutui lämmintä nestettä. Olin lyödä takana seisojaa, kunnes huomasin, etten ollut ainoa uhri! Onneksi eurooppalaisilla sivilisatorinen kuorikerros on edes hiukan paksumpi eikä meillä moisia hirveyksiä satu.
  Itse olen aina myös varannut muutaman palan vessapaperia mukaan, joten puskaan on päässyt kykkimään tarpeen vaatiessa ilman, että iltalehtien tarvitsee kiinnittää huomiota värjäytyneisiin housuihin yms vähemmän esteettisiin detaljeihin. Matkan varrel lahan on yleensä myös vessoja, mutta useimmiten niiden edessä on jonoa, joten jos aikatavoite on asetettu niin turha jonottaminen ei kiinnosta. Sitä paitsi, mitä vähemmän maratonilla tarvitsee seisoskella, sen parempi; uudelleen liikkellelähtö voi olla aika tuskallista.
   Matkan aikana on yleensä tarjolla ainakin kuntojuomaa, mehua ja vettä. Lisäksi tarjoillaan myös appelsiinin paloja, suola kurkkuja, rusinoita, taateleita ym. (Talvisin laturetkillä valikoima on vielä paljon suurempi koska hiihtäjä voi popsia yhtä ja toista enemmän). Kahviakin voi olla, mutta en suosittele sitä muille kuin aivan rautavatsaisille. Vahvinkin vatsa tahtoo olla juoksun loppupuolella melko herkässä kunnossa.
   Itse olen kokeillut kaikkea ja päätynyt siihen että kuntojuomaa puolet ja vettä suurin piirtein puolet on hyvä yhdistelmä, kun on lämmintä ja nestettä tarvitsee paljon, 2-3 desilitraa kerralla. Jos on viileämpää ja nestettä tarvitaan siinä 1 dl/juottoasema, niin olen tyytynyt kuntojuomaan, ellei se ole kovin vahvaa (yleensä sekoitus on riittävän laimeaa, koska se on myös järjestäjien intressissä). Jos mustikkasoppaa on tarjolla olen juonut sitä veden sijasta, ja lisännyt veden osuutta loppua kohden.
  Jos vatsa ei kestä, on paras juoda vain vettä. Silloin kyllä uskoisin että kannattaa myös imeskellä hedelmäsokeritabletteja tai rusinoita, koska oman kokemukseni mukaan pelkällä vedellä ei maratonia kovin hyvin jaksa ellei sitten tankkaus ole tehty todella perusteellisesti. Appelsiiniviipaleet ovat myös auttaneet, mutta esim banaani on minulla jo tuntunut ikävästi vatsassa (joten on kovin harmillista, että banaaneista on tullut esimerksi HCM:n ainoa hedelmä, ja sitä tarjotaan juuri lopussa, missä vatsa on erityisen arka). Kaikkea voi kokeilla, mutta ehkä järkevämpää on tehdä tällaiset kokeet ennen maratonia, jonkun pitkän lenkin yhteydessä. Ulkomaillahan saattaa joutua sitten kokemaan aivan merkillisiä aineita, esimerkiksi teetä, coca colaa tai kuplivaa kivennäisvettä. Kaikki nämä ovat aivan hirveitä aineita pitkällä matkalla, mutta jos on valittava juomattomuuden ja vaikka coca colan välillä, niin otan mieluummin coca colan ja lievät vatsanväänteet kuin dehydraation (vatsanväänteitä voi lieventää juomalla hitaasti ja mahdollisimman väljähtynyttä juomaa)! Sitä en kyllä käsitä että coca cola on ollut jopa joidenkin maratonien sponsorina, kun olutkin on parempi juoksujuomana (Chicagon Maraton oli muuten ennen Old Style-olutmerkin sponsoroima ja eräissä ulkomaisissa kilpailuissa saa juoda maaliin tulon jälkeen niin paljon olutta kuin sielu sietää!).

   Välineet ja varusteet

  Kaikki se mitä välineluvussa on esitetty yleensä välineistä sopii tähänkin. Ensimmäinen ja pääohje on: älä KOSKAAN pane päällesi mitään uutta, käyttämätöntä vaatekappaletta. On lähes sanomattakin selvää, että kukaan ei ota upiuusia tossuja maratonille (vaikka sellaista tapahtuu jatkuvasti, ainakin kun katselee lähtöpaikalla joidenkin juoksijoiden puhtaan valkoisia tossuja), mutta sama koskee myös sukkia, alushousuja, aluspaitoja, hikinauhoja, kelloja ym. On hyvä, että kaikki vaatetuksesi on useaan kertaan pestyä, käytössä hyväksi havaittua, saumoiltaan pehmeää (ja mieluiten ilman saumoja). 40 kilometriä on sellainen matka että mikä tahansa aivan yllättäväkin vaatteen osa voi hiertää: t-paidan liian kova kaulus, erittäin kevyt kaulakoru, t-paidan sisäsauma, housunlahje, sukan varvassauma. Jokainen sauma joka tuntuu jo kävellessäsi repii ihosi verille 42 kilometrin aikana. Maratonin aikana vaatteet myös yleensä kostuvat hiestä, joten mieluummin pane liian vähän kuin liian paljon päälle. Jos lähtiessä on kylmä, voit ottaa jonkun paidan, josta voit luopua, myöhemmin kun tulee lämmin. Jos lähtiessä sataa, jätesäkistä tehty sadevaate on hyvin kätevä. vielä kätevämpi on kuitenkin silloin mahdollisimman kevyt verryttelyasu, joka pitää sinut suhteellisen kuivana ja lämpimänä. Sateella on melko tehokas jäähdytysefekti ja jos lisäksi vielä tuulee, niin loppupuolella voi tulla vilu, jos juokset pelkässä aluspaidassa ja shortseissa. Tämä on hyvin yksilöllistä: toiset kestävät kylmää paremmin kuin toiset. Maratonvalmennukseen kannattaa sisällyttää muutama sateessa juostu lenkki, vaikka muuten niitä välttäisikin, jo sen takia että osaa vaatettaa itsensä oikein.
  Oma perusasuni maratonille on t-paita ja shortsit kun lämpötila on siinä 20 astetta tai yli. Myös hihaton, ilmava juoksupaita voi tulla kysymykseen, mutta silloin täytyy vain olla varmuus siitä, että lämpötila ei juoksun lopussa laske. Jos aurinko paahtaa, niin kevyt lippalakki on myös tärkeä lisävaruste (ja t-paita suojaa auringolta). 15-20 asteessa saatan t-paidan päälle panna vielä aluspaidankin. Toisaalta esimerkiksi lämpökerraston pitkähihainen aluspaita on varsin hyvä vaatekappale. Ja shortsien sijasta käytän usein pyöräilyhousuja, siis polveen asti ulottuvia shortseja. Alle viidessätoista asteessa käytän sitten useimmiten pitkiä juoksu trikoita, mutta monet käyttävät shortsien alla juuri lämpöalus housuja (eivätkä vaimolta pihistetyt läpikuultavat sukkahousutkaan ole harvinaisia, ja ne ovat paljon halvempiakin kuin urheiluvaat teet!)
  Vielä kylmemmässä ilmassa ja sateessa esimerkiksi hiihtotrikoot ovat hyvin käyttökelpoiset, mutta jos sellaisia ei ole niin edellä mainittu kevyt verryttelyasu on aivan erinomainen.
  Maratonia varten kaikilla tossuvalmistajilla on erityisiä, hyvin kevyitä tossuja. En suosittele niitä aloittelijoille, sillä ne ovat paitsi kevyitä, myös ohutpohjaisia ja esimerkiksi pronaatio viasta kärsivä juoksee ne pahasti linttaan jo yhdellä maratonilla. Järkevin vaihtoehto ovat paljon käytetyt, suhteellisen kevyet ja tarpeeksi tilavat tossut. Juostessa jalat turpoavat ja jos varpailla ei ole tarpeeksi tilaa, olet kyllä hukassa. Samat tossut joilla 10 kilometriä sujuu mukavasti, voivat olla todellinen rotanloukku 40 kilometrillä. Muistat erehdyksesi moneen kertaan, kun kyntesi hiljaksiin irtoavat seuraavien viikkojen aikana.
  Naisille (juoksu)rintaliivit ovat erittäin tärkeä, mutta ongelmallinen vaatekappale. Markkinoilla on lukuisia hyviä juoksurintaliivejä, mutta edellä esitetty yleisohje siitä, että ne eivät saa olla uudet, eivät puristaa eivätkä kiristää, pätee tässäkin. Ei hakasia, ei saumoja, ei muotoiltuja, ei mitään rautalankaa tai mitä nyt rintaliiveissä saattaa olla! Miesten kannalta on toki viehättävää seurata naisten rintojen iloista hyppelyä juoksun aikana, mutta jos haluat säilyttää rintasi kohtuullisen kiinteinä, niin litistä ne hyvin!  Lisäksi tuo hyppely varmasti aiheuttaa erilaisia ikäviä hiertymiä, varsinkin jos rintasi ovat kohtuullisen kokoiset. Nännit onkin syytä erityisesti suojata; tämä sääntö koskee myös miehiä. Laastari nännien päällä suojaa hyvin, mutta myös rasvaaminen auttaa.
  Juuri ennen lähtöä kannattaa muutenkin rasvata sellaisia kohteita jotka joutuvat hankaukseen. Esimerkiksi hihattomassa juoksupaidassa juostessa kainalot hiertyvät, samoin pakarat ja reisien sisäpinta. Reilusti rasvaista ihovoidetta siis kainaloi hin, pakaroiden väliin ja jalkoihin. Rasvahan myös toimii lämpöeristeenä, joten kylmällä säällä kannattaa käyttää sitä reilusti. Myös kaulaan, korvanlehtiin, varpaisiin ja kantapäihin kannattaa levittää rasvaa. Aurinkovoide on tarpeen jos juostaan kesällä auringonpaisteessa. Kolmessa-neljässä tunnissa palaa kummasti, vaikka kuinka olisi jo saanut rusketusta.
  Yksi tarpeellinen laastarin paikka voi olla kantapää tai varpaat ja jopa jalkapohjat. Jalkojen laastarointi on sikäli ongelmallis ta, että laastarit tahtovat usein irrota, vaikka ne kuinka olisivat laatulaastaria. Jalkojen laastarointi on siis suoritet tava huolella, kuivalle, rasvaamattomalle iholle, hyvissä ajoin ennen lähtöä. Jalkapohjissa laastari ei yleensä pysy, ja tossussa irrallaan heiluva laastari voi olla hyvinkin kiusallinen. Laastareitakin kannattaa kokeilla ennen maratonia.
  Ennen lähtöäsi maratonille saat numerolapun ja yleensä mukana tulee neljä hakaneulaa. Joissakin tapauksissa hakaneuloja ei ole, ne loppuvat kesken tms., joten mukana kannattaa olla yleensä varahakaneuloja. Kiinnitä lappu niin että se ei kiristä eikä häiritse juoksuasi. Vältä hakaneulojen sijoittamista juuri nännien päälle ... Numerot pannaan rintapuolelle, mikä on järjestäjien kannalta tärkeää. Usein olisi hyvä jos numero olisi myös selkäpuolella koska tunnistaisit silloin paremmin kaverisi tai saman sarjan juoksijat, mutta sellaista ei vielä juoksemillani maratoneilla ole nähty että kilpailijat saisivat kaksi numerolap pua. Hiihdoissa tämä on yleistä, sillä numerolaput ovat usein nauhoilla solmittavia. Tiedän myös ihmisiä, jotka keräävät numerolappuja. Niistä voi olla hyötyä, kun järjestät vaikka naapuruston lapsille kilpailuja! Sellaisissa maratoneissa joissa katsojia on paljon ja he kannustavat juoksijoita ahkerasti (Suomessahan yleisö on tietenkin useimmiten täysin mykkää, se tuo usein mieleeni hautajaiskulkuetta seuraavat synkät joukot) voi olla hyvä idea kirjoittaa oma nimensä tai maansa numerolappuun. On tosi piristävää saada henkilökohtaisia kannustushuutoja. Tämä on yksi julkisuuden henkilön etuja: jos olet vaikkapa ministeri niin saat varmasti kannustusta. Liialla kannustuksella on myös vaaransa. Kun juoksin ensimmäisen Helsinki City Maratonini, niin juoksin pitkään Harri Holkerin perässä, jota kannustettiin hyvähuudoilla jatkuvasti, varsinkin Tapiolaa ohitettaessa. Näiden siivittämänä hän kiristi tahtia ja hävisi näköpiiristäni. Sitten maratonin loppupuolella alkoi taas kuulua Harri-huutoja ja huomasi lopen uupuneen Holkerin hoippuvan edelläni. Piristi ihmeesti, kun ohitin hänet!
  Toinen edelleenkin meillä Suomessa kannustushuutoja herättävä tekijä on sukupuoli. Naiset, varsinkin kohtalaisen hyväkuntoiset, saavat usein aivan toisenlaista kannustusta kuin me miesparat. Tätäkin olen joskus hyödyntänyt juoksemalla rinta rinnan jonkun viehättävän naishenkilön kanssa, päästen osalliseksi taputuksista ja hyvähuudoista. Tosin ystäväni Arto Noro on osuvasti huomaut tanut, että maratonilla vallitseva sääntö on, että ensin tulevat komeimmat miehet, sitten hiukan kuivettuneet ja nääntyneen näköiset naiset, joilla ei juuri esimerkiksi rintoja ole, sitten tulevat lihavat, vanhat ja muuten vain surkeammat miehet ja lopuksi parhaannäköiset, nuoret ja kauniit naiset ... Tämä havainto perustuu monivuotiseen Helsinki City Maratonin seuraami seen. Itse juoksen yleensä siinä joukossa, jossa naisetkin alkavat jo saada hiukan muotoja!

  Maraton juoksuna

  Entä sitten itse juoksu, nuo maagiset 42 195 m? Tässäkin on yksi sääntö ylitse muiden: älä lähde liian kovaa. Jos valmentautumisesi on onnistunut hyvin ja kaikki tuntuu olevan kohdallaan, niin kiusaus on suuri lähteä painelemaan alussa sellaista vauhtia, jolla normaalisti pystyt juoksemaan kymmenen kilometriä. Sellainen vauhti kostautuu aina, voin sen vakuuttaa kokemuksesta. Jos pystyt hillitsemään juoksuhalujasi ensimmäisen 10 kilometrin aikana niin saat tämän itsehillinnän takaisin korkojen kanssa loppumatkalla. Useimmat meistä eivät siihen pysty. Ainakin itse teen yleensä aina saman virheen, kuvittelen itsestäni liikoja. Yleisö hurraa, jengi painaa hirmuista vauhtia, mitä siinä turhia jarruttelemaan! Kuitenkin aivan pienikin ylinopeus kostautuu varmasti. Toki on myös mahdollista aloittaa liian hiljaa, jolloin taas jäykistyy ja tympiintyy koko juoksuun, ja alkaa ehkä viluttaakin. Ihanne olisi jos pystyisi jakamaan vauhdin niin, että molemmat maratonin puolikkaat menevät yhtä kovaa. Luulisin kuitenkin, että valtaosa juoksee ensimmäiset 20 kilometriä noin 10-20 minuuttia kovempaa kuin toisen. Ja viimeiset kymmenen kilometriä saattavat tällöin viedä todella pitkän ajan ja olla todella tuskallisia. Toisaalta jotkut ovat sitä mieltä, että maratonilla pitääkin kärsiä, ja silloin on aivan oikein, että vetää alussa kovaa. Lopussa saa sitten kokeilla millaista on juosta kun pohkeet ovat kivikovia, sydämestä rutistaa ja taju on kankaalla. Tälläistä kärsimys näytelmää saa varsinkin maratonin hitaimman neljänneksen kohdalla seurata. Ne jotka pitävät kärsivien kanssaihmisten seuraamisesta ja rakastavat huudella sadistisia kehotuksia, keskittyvätkin juuri tuonne neljän tunnin paremmalle puolelle meneviin suorituksiin.
  Maratonilla ei myöskään missään muussa vaiheessa kannata intoutua mihinkään kireihin tai nopeisiin rytminvaihdoksiin. Pitkät pysähdykset ovat myös pahasta. Itse olen huomannut että käveleminen jäykistää myös tehokkaasti. Mieluummin vaikka lönkytän tosi hitaasti kuin alan kävellä. Yleensä myös jos näet jonkun edessäsi juoksevan alkavan kävellä, on erittäin todennäköistä että saavutat hänet. Mutta joskus on pakko kävellä, kun jalat eivät yksinkertaisesti enää toimi.
  Maratonoppaat mainitsevat usein ns. "Muurin" tai "Seinän" johon maratoonari törmää siinä 30-35 kilometrin välillä. Oma tulkintani on, että tämä seinä on yksinkertaisesti seurausta kuntoon verrattuna liian kovasta alkuvauhdista. Toisin sanoen, se perustuu juoksuvirheeseen. Seinää ei tule, jos osaa säädellä vauhtiaan eikä luule itsestään liikoja. Toisaalta jotkut ovat myös sitä mieltä että tällainen muuri kuuluu asiaan, siis että maratoniin kuuluu tälläinen kärsimyksen ja tuskien vaihe. Tottakai se on hyvä kokea, mutta yksi kerta riittää periaatteessa ihan hyvin!
  Seuraavassa yritän hieman hahmotella maratonin vaiheita, sellaisina kuin ne itse olen kokenut. Jos valmentautumisesi on onnistunut, vatsa on kunnossa, niin alussa juokseminen on kevyttä ja helppoa. Tätä voisi kutsua vaikka juoksun hurmaksi. Jo moneen kertaan todettu vauhdin jarruttelu, sopivan vauhdin löytäminen on keskeinen ongelma. Vaikeus on siinä, että olet joko jäänyt ruuhkaan joten joudut alussa kävelemään minuuttikaupalla ja haluat ottaa myös ajanmenetyksesi takaisin, lukuisten muiden juoksijoiden tavoin. Toisaalta voit olla lähtenyt liian kärjestä ja ympärilläsi on juoksijoita jotka joko juoksevat hekin liian kovaa tai joiden vauhtikestävyys on aivan toista luokkaa kuin itselläsi. Ja sitähän ei näe päältä päin! Yksi hyvä sääntö sen selvittämiseksi juoksetko liian kovaa, on "kuulostella" jalkojaan. Jos niissä tuntuu vähänkään että vauhtia on, siis lievässä nousussa huomaa jo jonkinlaisia jäykkyyden ensi oireita, tai jos pulssi tuntuu epätavallisen nopealta, hengityksesi ei ole normaalia, niin vauhti on liian kovaa. Koeta myös välttää kaikenlaista seuraamista: juokse oma juoksusi, älä välitä vaikka kaikki muut puhaltavat ohitsesi kun olet rytmisi valinnut. Vaikka juokseminen jonkun muun kanssa tai ryhmässä on kivaa, niin maratonilla se ei ole suositeltavaa. Ainoastaan jos joukkonne on todella kurinalainen ja vauhtinne on porukan huonoimman juoksijan toiveiden mukaista, voi tällaista ajatella, mutta muuten toisille vauhti on tylsä ja hidas, kun taas hitaammille käy huonosti.
  Tämä ensimmäinen hurmosvaihe kestää tuonne 10-15 kilometriin asti. Jos olet juossut liian kovaa, niin nyt viimeistään tunnet jaloissasi yllättäviä jäykkyyden oireita, huomaat pohjelihasten olemassaolon (hyvä olisi jos et huomaa niitä lainkaan ennen kuin olet pysähtynyt maalissa!)  ja vauhtisi alkaa hiukan hiipua, ei vielä kovin paljon mutta jos otat aikaa kilometreille, niin hidastuminen voi olla tuollaista 5-10 sekuntia kilometriä kohden. Jos taas olet ottanut alun rauhallisesti, niin nyt on aika hiukan lisätä vauhtia. Vain hiukan, ehkäpä vain jo se, että pystyt ylläpitämään alkuvauhtisi muuttumattomana ilman mitään vaikeuksia osoittaa että pullat ovat hyvin uunissa. Juoksusi on tasaista, olet luultavasti "löytänyt paikkasi": ohittelijoita ei juuri ole, sen sijaan kylläkin sinua vastaan tulee selkä edellä niitä jotka ovat arvioineet vauhtinsa täysin väärin, syöneet ja juoneet liikaa tai muuta vastaavaa. Tätä vaihetta voikin kutsua tasapaino vaiheeksi. Mutta älä innostu vaan pidä pää kylmänä!
Puolimaratonin kohta (siis 21.1 km) ei vielä paljoa kerro loppuajasta, mutta tässä vaiheessa yleensä vielä ollaan kohtuul lisessa vedossa ja kuvitellaan vaikka mitä. Hyvä loppuaika näyttää mahdolliselta, kun kertoo puoliajan kahdella, mutta useimmitenhan näin ei ole, vaan realisti pistää heti kymmenen minuuttia lisää ja saa näin tämän maratonin tavoiteajan. Jos alkuvauhti on ollut liian kova, niin tämäkin kyllä vielä ylitetään, ja rutkasti.
  Yleisö alkaa olla jo hiukan vaisua, koska kärki viilettää kaukana (jos puolimaratonin aika on siinä 1.30-2.00 niin kärki on ollut samassa kohdassa puolta tuntia - tuntia aikaisemmin.) Monilla maratoneilla, joissa osa reitistä on mennen tullen sama, voi itse nähdä kärjen tulevan. Ensin tulee poliisiauto tai moottoripyöräpoliiseja, sitten tulee aika-auto ja jos kysymyksessä on iso maraton, niin erilaisia kuvausautoja, siis hyvin vaikuttava kolonna. Sitten tulee "kärki", ehkä puolenkymmentä juoksijaa jotka painelevat aivan käsittämätöntä vauhtia, katse kaukaisuuteen suunnattuna, itseensä äärimmilleen keskittyneinä. Sitten tulee juoksijoita harvakseltaan ja jos itse olet tuollaisia pääjoukon peräpäässä juoksevia, ehdit vielä vastaantulevien joukossa nähdä aivan uskomattomia ilmestyksiä: vanhoja, lihavia, tosi kovan näköisiä naisia, monia sellaisia joista et ikinä voisi kuvitella että he pystyvät hakkaamaan sinut puolella tunnilla tai jopa tunnilla! Se on hyvin opettavaista, tekee nöyräksi.
   Alat nyt lähestyä 30 kilometrin merkkiä. Näillä tienoin tiedät jo melko hyvin, millainen tämä maraton tulee olemaan, onko lopussa vaikeaa vaiko helppoa. Jos olet jakanut voimasi oikein voit nyt ryhtyä parantamaan vauhtia. Jos tiedät että tulossa on jokin nousu, niin odota kunnes olet päässyt sen huipulle, ja sitten anna mennä. Jos taas olet tehnyt pieniä arviointivirheitä alussa, niin nyt alkaa maksun aika. Ja korko on kovempi kuin yhden kuukauden helibor. Tätä vaihetta voisi kutsua ruumiin vastaiskuksi.
   Seinä johon törmäät on hyvin konkreettinen. Pohkeet menevät tönköiksi, jalat jäykistyvät, selkään koskee, ja pieninkin ylämäki tuntuu heti kuin kiipeäisi tosi jyrkkää rinnettä (maratoneillahan ei ole yleensä edes varsinaisia nousuja, ne vain tuntuvat sellaisilta!) ja sinusta tulee yksi näistä selkä edellä vastaan tulijoista, joiden kohtaaminen niin piristää kanssajuoksijoitasi. On helppoa luovuttaa ja alkaa kävelemään, mutta kuten sanottu, en suosittele sitä. Juokseminen on vain entistäkin tuskallisempaa. Parempi on hidastaa vauhtia ja toivoa ihmettä. Joskus voi nimittäin käydä niinkin, että jokin yllättävä tapaus, esimerkiksi tutun tuleminen rinnalle, jonkun kauniin naisen takapuolen näkeminen (naisilla taas kävelevät ja luovuttaneet miehet ovat tällainen piristävä tekijä) jokin mustikkasoppa tai kunto juomakulaus (on myös mahdollista että väsymyksesi johtuu siitä että et ole saanut kylliksi energiaa ja jos on tarpeeksi väsynyt ei huomaa edes juoda!) tuo sinulle yllättäen takaisin voimia, jalkasi alkavat taas joten kuten toimia, ja näin muuri on ylitetty. Varo vain tuhlaamasta tätä ihmeellistä elpymistä johokin ennenaikaiseen spurttaukseen.
  Varoitan myös jyrkistä lyhyistä nousuista (esim. silloista) joita joillakin maratoneilla on. Niihin on helppo hukata valtavat määrät lihasenergiaa ja jumiuttaa pohkeensa todella kunnolla. Suosittelen lämpimästi sitä, että kaikissa jyrkissä, lyhyissä nousuissa annat porukan juosta reippaasti ohitsesi. Nousun jälkeen tulee lasku ja silloin sinä voit lasketella mahdollisimman rennosti ja kevyellä askeleella. Tämä on toki yksilöllistä, mutta luulen että kannattaa mieluummin pyrkiä siihen että energiaa kuluu tasaisesti kuin siihen että vauhti säilyisi mahdollisimman tasaisena.
  Itse olen saanut suurimman nautinnon (paitsi kun olen peitonnut jonkun tosi pahan kilpakumppanin) sellaisesta maratonista, jossa olen kyennyt ottamaan alun tarpeeksi hiljaa ja voinut juosta koko matkan tasaisesti, lopussa jopa kiristäen. On mukavaa ohitella tukuittain voipuneita kanssakilpailijoitaan, ja maalissakin on mukava olla hyvävoimaisena, jalat kohtuullisen vetreinä ja popsia halukkaasti erilaisia herkkuja mitä maalipaikalla on tarjolla. Sillä siellä yleensä sponsorit tarjoavat parastaan, varsinkin kun tietävät, että kulutus ei valtaisaa.
  Aikahan on objektiivinen mittari. Maailman parhaat maratoonarit lähestyvät hitaasti mutta varmasti kahden tunnin rajaa, mutta vielä on tästä jäljellä muutama minuutti (varsinaista maailman ennätystähän ei maratonilla oikeastaan ole, koska reitit ovat kaikki erilaisia), mutta siihen me tavalliset pulliaiset emme tietenkään ikinä pysty. Silloin täytyy olla vuoristossa kasvanut, ikänsä kovaa juossut, langanlaiha, luustoltaan kevyt, sitkeä jne. Veltot hyvinvointisuomalaiset tuskin enää koskaan nousevat maratonin kovimpaan kärkeen. Suomalaisittain hyvä aika on jo siinä kahden ja puolen tunnin hujakoilla (2.20 on hyvää kansallista kärkeä) ja suurin osa maratonin juoksijoista ei koskaan pysty alittamaan 3 tunnin rajaa, mikä edellyttäisi hiukan päälle 4 minuutin kilometrivauhtia (eli hiukan alle 15 kilometrin tuntivauhtia). 3.30 on eräänlainen keskiarvo: sen kohdalla tulevat yleensä suurimmat joukot maaliin. 4 tuntia on ainakin naisille erinomainen suoritus (sehän merkitsee että juoksee yli 10 kilometriä tunnissa) ja viiden tunnin sisällä suurin osa maratoonareista onkin jo perillä. Viiden tunnin ylittäjät ovat kuitenkin täysin kunnioitettavia: he kykenevät joka tapauksessa juoksemaan lähes yhtämittaisesti 42 kilometriä (vaikka useimmiten he ovat kuitenkin joutuneet kävelemään osan matkasta). On tosin melko varmaa, että he eivät ole harjoitelleet edellä esittämieni ohjeiden mukaisesti, vaan ottaneet erilaisia harjoittelemat tomuuteen ja terveyteensä liittyviä riskejä, mutta loppu on kuitenkin ollut onnellinen.
   Tietysti myös iällä on vaikutusta. Maratonin kaltaisessa suorituksessa iän merkitys alle viisikympisillä ei ole järin suuri: liian nuorille ei maratonia suositella, mutta 30-50 ikävuoteen asti maratonin voi juosta todella kovaa. Suomessa on 60-vuotiaita maratoonareita jotka pystyvät kolmen tunnin alituksiin ja itse olinkin asettanut tavoitteekseni alittaa 3 tuntia ennen kuin täytän 60 vuotta; tästä tavoitteesta olen nyt ystäväni kuoleman jälkeen ja 50 vuotta täytettyäni luopunut. Ainoa ero on, että maratoonareiden joukko harventuu suhteellisen nopeasti 50 vuoden jälkeen, sillä matka on pitkä ja erilaiset vammat tai kyllästyminen vaanivat liian innokasta harjoittelijaa. Yli 60-vuotiailla vauhti väistämättä hidastuu, mutta esimerkiksi New Yorkin maratonissa on aina muutama 90-100 vuotias juoksija joka suoriutuu varsin hyvin, jopa alle viiden tunnin. Kaikki on siis mahdollista! Edellytyksenä on varmasti, että he ovat oppineet mikä on heille sopiva alkuvauhti.
 

   Kansainväliset maratonit (ks myös Run the Planet-internetsivu!)

   Kun sitten olet juossut muutaman maratonin tai muun pitemmän juoksun lähimaisemissasi, voit ryhtyä ajattelemaan maraton- matkailua. Maailmassa järjestetään lukematon määrä suurempia ja pienempiä maratoneja ja hullumpiakin syitä matkustamiseen on kuin maratoniin osallistuminen (itselläni on tapana aina tarkistaa, kun olen lähdössä jonnekin matkalle, sattuisiko lähistöllä olemaan jokin maraton - ja yllättävän usein onkin, ainakin jokin lyhyempi juoksu). Lisäksi suurten kaupunkien - New Yorkin, Lontoon, Pariisin, Berliinin, Rooman ym. maratonien reitit ovat yleensä todella upeita ja niillä näkee kaupungista paljon enemmän kuin normaalituristi koskaan voi nähdä. Esimerkiksi New Yorkin maraton kiertää viiden kaupunginosan kautta, ylittää kolme mahtavaa siltaa, joille ei muuten kannata jalan edes uskaltautua, kulkee läpi Harlemin, Bronxin tai Brooklynin sellaisia katuja joita valkoihoisen on syytä välttää kaikkina mahdollisina vuorokauden aikoina, ja lisäksi saa koko ajan aivan uskomatonta kannustusta osakseen hurjan näköisiltä porukoilta (tosin kuulemma viime vuosina kannustus on laantunut ja tunnelma on muuttunut vihamielisemmäksi). Pariisin maratonilla taas juostaan Pariisin kahden kuuluisan puistometsän Bois de Boulognen ja Bois de Vincennesin välillä, läpi kaupungin upean keskustan Seinen rantaa pitkin. Kööpenhaminan maraton kiertää siksakia Kööpenhaminan rannoilla ja suurilla puistoalueilla, kun taas Tukholman maratonissa juostaan kahteen kertaa erittäin kaunis, mutta raskas reitti puistoissa, rannoilla ja silloilla. Helsingin maratonin reittihän on myös erittäin hieno ja vaihteleva, joskaan vuoden 1991 muutokset eivät olleet täysin onnistuneita. Jätkäsaaren erittäin ikävän ja mutkittelevan satamakierroksen sijasta reitin ulot taminen esimerkiksi Katajanokalle ja Hietaniemeen voisi olla paljon hauskempaa.
  Suomesta järjestetään matkoja kaikille suuremmille maratoneilla ja yksi kansainvälisiin maratoneihin osallistumisen hyvä puoli onkin juuri se, että voi todella tuntea kuuluvansa maratoonareiden elämäntapayhteisöön, vaihtaa kokemuksia, saada hyviä neuvoja, tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin. Suurilla maratoneilla järjestettävissä messunäyttelyissä pääsee myös helposti perille uusimmista välinekehittelyistä, voi hankkia erilaista maraton kamaa, t-paitoja, puseroita, laukkuja sukkia jne. Ja kun Suomen suurimmassa maratonissa on osallistujia n. 5000, niin on aivan toista kokea juoksu yhdessä 30 000 juoksijan kanssa! Silloin ei koskaan joudu juoksemaan yksin (eivätkä pienet tuulet tunnu missään). Toisaalta hyvinkin pienissä paikallismaratoneissa on oma viehätyksensä. Tunnelma on välitön, missään ei joudu jonot tamaan, kannustus on todella henkilökohtaista kun olet ainoa näköpiirissä oleva juoksija (tosin yleisöäkin voi olla vastaavasti hyvin niukasti!).
   Kansainvälisiin maratoneihin liittyvät ongelmat ovat kolmen laisia: lämpötila, ruoka, aikaero, ehkä lisäksi kieli. Järjestelyt voivat joskus olla hiukan löysempiä kuin mihin yleensä on tottunut (esimerkiksi Pariisin maratonilla joku vuosi takaperin juotava loppui kesken, joten jälkipään juoksijat saivat joko juotavaa katsojilta tai joutuivat juomaan kraanavettä letkusta!), mutta hyvällä maratoonarilla onkin aika pitkälle omat eväät mukana, ainakin valmistautumista varten. Ilman kaurapuuroa ja mustikkasop paa ei kannata lähteä ylipäänsä matkalle. Ja kuntojuomatkin kannattaa usein tuoda omasta takaa, koska niiden koostumus vaihtelee suuresti (ainakin pienemmillä maratoneilla, joissa tarjonta voi vaihdella oluesta ja viinistä sokerioituun teehen).
  Etelän maratoneilla lämpötilat voivat olla aivan toista luokkaa kuin mihin Suomessa olet tottunut. Siksi ne myös juostaankin mitä kummallisimpiin aikoihin, jopa kuudelta aamulla. Mitä edellä on sanottu juomisesta ja suojautumisesta on tällöin olennaisen tärkeää. Lisäksi totuttautuminen lämpötilaan on erittäin suositeltavaa. Lippalakki päässä on välttämätön suojavaruste, ja mielellään myös oma henkilökohtainen juomapullo hätävarana. Eikä ennätyksiä kannata tavoitella. Olen juossut Honolulun maratonin yli 30 asteen lämpötilassa ja kokemus oli todella rankka, vaikka kuinka olin yrittänyt totutella kuumuuteen. Olen kyllä harjoitel lut useinkin yli 30 asteen helteillä erilaisissa lomakeskuksissa tai työmatkoilla ja voinut todeta, että vähän lyhyemmät matkat vielä sujuvat hyvin, kun vain pitää huolen siitä että juo kylliksi. Aamut ovat usein siedettävän viileitä ja mikä parasta varsin hiljaisia. Aurinko ei ole kovin korkealla ja puut saattavat hyvinkin antaa vähän varjoa. Yksi hellemaratonien perusneuvo onkin, että juokse aina varjossa kun voit! Siitä hyvästä kannattaa tehdä muutama ylimääräinen mutkakin.
  Pitkät lentomatkat ovat väsyttäviä ja kuluttavat nestettä, joten juoda pitää paljon matkan aikana. Mitä enemmän voi nukkua, sen parempi (mustat solariumlasit ja niskatyyny sekä korvatulpat ovat hyväksi koettu yhdistelmä). Jos aikaero on huomattava, kannattaa joko tulla paikalle hyvissä ajoin ja noudattaa jet lagin torjuntaohjelmaa (paljon liikuntaa päivänvalossa ulkona) tai tulla paikalle viime tingassa ja olla kuin edelleen olisi Suomen ajassa. Esimerkiksi New Yorkin maratonissa tämä on kätevää koska maraton juostaan Suomen aikaa myöhään iltapäivällä). Viime tingassa tulon haittapuoli on, ettei pääse osalliseksi siitä markkinahumusta mikä suuriin maratontapahtumiin aina liittyy. Toisaalta on mukavaa tulla paikalle hyvin valmentautuneena, juosta maraton, ja sen jälkeen viettää lomaa normaalituristina muutama päivä koska halvat lennot yleensä edellyttävät useamman vuorokauden paikallaoloa. Silloin voi syödä ja juoda normaalisti eikä tarvitse kieltäytyä mistään ulkomaanmatkoihin liittyvistä nautinnoista. Mutta kuten edellä totesin, jos on odotettavissa lämmin juoksu, lämpötilaan totuttelu voi olla tarpeen.
 

 Jälkihoito

    Ensimmäisen maratonisi jälkeen jalkasi ovat taatusti tönkköinä. Ja pahasti. Erityisesti portaiden kävely alaspäin on äärimmäisen tuskallista. Itselläni kesti ainakin 4-5 päivää ennen kuin pystyin liikkumaan suurin piirtein luontevasti, ja silti olin harjoitellut varsin huolellisesti. Saattaa olla etten venytellyt tarpeeksi maratonin jälkeen, mutta tuskinpa sekään olisi kovin paljon auttanut. Toisaalta voin lohduttaa että nyttemmin, 25 maratonin jälkeen, jaloissa ei tunnu juuri miltään, paitsi jos antaisin riuskan hierojan möyhentää lihaksiani. Eikä siihen tarvita 25 kertaa, jo parin maratonin jälkeen jälkiseuraukset muuttuivat varsin lieviksi.
  Mutta tämä riippuu paljon harjoitusmääristä sekä ennen kaikkea kuinka paljon pitkiä harjoituksia on takana. Mitä useammin olet juossut parin-kolmen tunnin rupeamia, 20-30 kilometrisia matkoja, sitä vähemmän jälkiseuraamuksia.
  Mutta jos nyt niin ikävästi kävisi, että jalkasi ovat kuin jännitetyt jouset, jotka on kiinnitetty kummastakin päästään lujasti kiinni, niin kyllä niitä voi myös hoitaa. Kylmä suihku lievittää, samoin mukavat paksupohjaiset tossut. Apteekista saa hyviä voiteita lihassärkyyn eikä aspiriinin (tai voltarenin tms.) käyttökään ole poissuljettu. Venyttely (aluksi melko kevyt) auttaa myös. Sen sijaan ei pidä juosta, varsinkaan pakottaa itseään juoksemaan jos jalat ovat kipeät. Periaatteessa lihaksistossasi on suhteellisen vakava tulehdustila, jota on turha ärsyttää lisää. Lepo on tietysti loppujen lopuksi se ainoa keino, jolla asia korjaantuu. Ja varmastihan se korjaantuu, ennemmin tai myöhemmin.
  Jotkut antavat ohjeita siitä että maratonin jälkeen pitäisi välttää juoksemista niin ja niin monta päivää. Mielestäni se riippuu täysin omista tuntemuksista. Jos voi juosta, jos juokseminen tuntuu mukavalta, niin juokse. Mutta älä liikaa (eli niin paljon että alkaa tuntua pahalta tai jalat kipeytyvät).
  Jos aiot edelleen jatkaa juoksemista, niin kannattaa aloittaa harjoittelu uudelleen vähintään viikon sisällä maratonista. Ja oma kokemukseni on että parin viikon kuluttua tunnet itsesi todella hyväkuntoiseksi. Juoksu tuntuu kevyeltä ja nautinnol liselta. Tässä vaikuttaa juuri maratonin jälkeisen levon tuottama kunnonkohoaminen. Itse olen havainnut että  juuri kahden-kolmen viikon välille maratonin jälkeen osuu todella miellyttävä kuntohuippu, jossa melkein kaikki sujuu hienosti. Voit osallistua esimerkiksi johonkin 15-20 kilometrin hölkkään ja tehdä ennätyk sesi ilman että joudut rääkkäämään itseäsi loppuun asti. Eli maratonin jälkeistä aikaa kannattaa hyödyntää, jos ei juoksemalla, niin muissa kuntoilumuodoissa. Ja jos ei kilpailemalla niin vain pelkästään juoksemalla. Mikään ei ole upeampaa kuin juosta hyvällä ilmalla ja tuntea olonsa täydellisen kevyeksi ja lennokkaaksi. Sellaiset hetket muistuvat mieleen silloinkin kun juoksu tuntuu todella tahmaiselta.
   Toinen juttu on, jos maraton on jättänyt jälkeensä ikäviä vammoja: hiertymiä, polvikipuja, lonkkakipuja tms. Ne on syytä hoitaa pois. Muistutan tässä yhteydessä että jos sinulla on vapaa- ajan vakuutus (tai matkavakuutus) niin maratonilla tapahtunut vammautuminen kannattaa hoitaa vakuutusyhtiön kustannuksella (yleensä maratoonarit on lisäksi ainakin Suomessa vakuutettu juoksun ajaksi). Luvussa vammoista ja niiden hoitamisesta viitataan myös fysikaalisen hoidon tarjoamiin mahdollisuuksiin.
 

    Esimerkki hyvästä maratonista: Kolin maastomaraton 1991
 

   Osallistuin Kolin maratonille koska satuin juuri silloin käymään Kolilla eräässä kokouksessa ja huomasin että saman- aikaisesti on mahdollista osallistua maratoniin (tämä on totuus!). Maastomaraton on yksi Suomen mäkisimpiä maratoneja jossa juostaan lähes sama lenkki kahteen kertaan siten että lähdön jälkeen 10 kilometriä on pääasiallisesti nousua, sitten laskeudutaan vähän, juostaan tasaista, noustaan uudelleen ja sen jälkeen alkaa pitkä lasku alas lähtöpaikalle. Toisella kierroksella toinen nousu jää pois.
  Itselläni ei ollut aikatavoitetta, vaan olin juossut joka päivä sillä viikolla, erityisesti parina edellisenä päivänä ollessani kokouksessa Kolin maastoissa ja tarkoitus oli vain huipentaa muutenkin rankka viikko maratoniin ja päästä näin reilusti yli 100 kilometrin viikkomäärään. En ollut myöskään sen kummemmin tankannut, syönyt vain seisovasta pöydästä melko reippaasti sopivia hiilihydraattipitoisia antimia ja kalaa.
  Ilma oli loistava, lämpötila kymmenkunta astetta ja aurinko paistoi, niin että joillakin juoksijoilla oli pelkät shortsit päällä. Itse olen herkkä kylmälle ja tiesin että auringon mennessä pilveen ilma kylmenee merkittävästi, joten tyydyin t-paitaan ja juoksutrikoisiin, minkä lisäksi varasin vielä kevyen tuulipuseron ohituspaikkaan jos tulisi kylmä.
   Porukkaa oli paikalla noin satakunta, joten tiedossa oli yksinäinen juoksu. Tunnelma oli leppoisa, mukana oli pari tuttua Joensuun ajoilta, yksi vanha opiskelijanikin ja matkan varrella kannustamassa hiihtokaverini J.P.Sarola (rauha hänen muistol leen!). Vaikka alussa oli kiusaus lähteä mukaan joukon vauhtiin, jarruttelin ja sain pidettyä ensimmäisenkin kilometrin siinä 5 min/km vauhdissa ja sitten pudotettua vauhtia vähän siitäkin. Piti olla vain lujana eikä antautua vähän kovempaa juoksevien kelkkaan. Pari kilometriä juostua alkoivat ensimmäiset isommat nousut, joista yhden päällä oli ensimmäinen juottopaikkakin, missä ei tarvinnut paljoa juoda. Sitten oli vähän aikaa tasaista ja sitten taas noustiin tosi hurjasti. Tässä vaiheessa ohitseni juoksi vielä ehkä viitisen kaveria jotka vetivät mäet aikamoista vauhtia. Huippukohdassa oli sitten toinen juottopaikka, jossa mustikkasoppa ja mehu kelpasivat. Otin kunnolla kaikkea ja söinkin vähän ennen kuin aloin laskettelemaan alas Kolin rinteitä. Pitkällä maantie osuudella, joka oli reitin ikävin, olin yksin, takanani tuli pari juoksijaa ja edessä häämöttivät minut mäissä ohittaneet. Seuraavan juottopaikan jälkeen alkoi ylimääräinen lenkki, joka vei meidät lähemmäs Pielistä, niin että järvikin näkyi välillä. Tässä pysähdyin hetkeksi tyhjentämään liiat nesteet pois ja yksi takana tulijoista pääsi ohitse. Häntä en enää kiinni saanut, vaikka lopussa pääsinkin melko lähelle.
   Viimeisen melkoisen rankan ylämäen jälkeen alkoi lasku lähtö- ja maalipaikalle. Juokseminen oli mukavaa, mutta aurinko meni pilveen ja ilma viileni. Niinpä otin toiselle kierrokselle tuulipuseron. 21 kilometrin aikani oli  1.49, siis varsin rauhallista yli 5.10 kilometrivauhtia. Pidin vielä rauhallista tahtia toisen kierroksen mäkijakson loppuun asti, siis 30 kilometrin tienoille ja sen jälkeen aloin (mielestäni) kiristää vauhtia. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että vauhti ei hidastunut vaan viimeiset viisi kilometriä menivät jopa alle viiden minuutin kilometrivauhtia ja ensimmäisen puolikkaan aika alittui minuutilla. Loppuaika oli 3.37.30 johon olin varsin tyytyväinen, ottaen huomioon nousut, viikko-ohjelmani (rupesin jopa miettimään, että ehkä rankka treeni myös viimeisellä viikolla voi olla hyväksikin...) ja hiekka-alustan. Erityisen mukavaa oli juosta maraton kerrankin ilman viime kilometrien kangistumisia. Sain loppumatkalla ohitettua lähes kaikki ne jotka olivat minut alkupuolella ohittaneet ja pari kovempaa kuin minä liikkeelle lähteneet, mikä kyllä lisäsi innostusta. On iso psykologinen ero siinä, ohitellaanko sinua loppumatkalla vai pääsetkö itse ohittelemaan.
  Kun vielä maratonin jälkeen ystäväni J.P.Sarola kuskasi minut suoraan mökilleen savusaunaan ja muutaman olutpullon sekä erinomaisen kalan ääreen, niin täytyy sanoa, että päivä oli ollut todella miellyttävä. Seuraavana päivänä töihin mennessä jäsenissä ei tuntunut miltään ja jo kahden päivän kuluttua saatoin juosta pitemmän lenkin ja seuraavana viikonloppuna juoksin Töölönlahden ympärijuoksun  (15.4 km) itselleni melko kovaan aikaan 1.01. Syksy 1991 olikin todellinen kuntohuippu; tuskin olen koskaan ollut yhtä kovassa kunnossa elämäni aikana.

Pieleen mennyt maraton: Honolulu 1992

   Osallistuin Honolulun maratoniin ollessani työskentelemässä Kaliforniassa syksyllä 1992. Olin harjoitellut kohtuullisen hyvin ja tottunut kuumuuteenkin, joten periaatteessa minulla piti olla kaikki edellytykset kohtalaisen hyvään suoritukseen. Honolulun maraton on tunnettu siitä, että siellä on todella kuuma kun aurinko vain pääsee paahtamaan ja että siellä on tavattomasti japanilaisia turisteja, jotka eivät pääse ilmeisesti omassa maassaan juoksemaan maratonia, vaan tulevat laahustamaan sen Honoluluun. Niinpä 6-8 tunnin maratonajat eivät ole mitenkään epätavallisia. Maratonreitti juostaan edestakaisena Honolulusta läheiselle niemelle, joten paluumatkalla näkee koko ajan massoittain käveleviä japanilaisia. Mitä nopeammin Honolulussa pystyy juoksemaan, sitä helpompi juoksu on, sillä aurinko nousee vuorten takaa vajaan  3 tunnin kuluttua lähdöstä, jonka jälkeen olosuhteet muuttuvat ratkaisevasti. Maratonin lähtö tapahtuu pimeässä (muistaakseni puoli kuudelta) rantabulevardilla ja sitten juostaan melko hämärissä olosuhteissa tunnin verran. Ilma on suhteellisen viileä (reilusti yli 20 astetta) ja maasto tasaista. Kun sitten aurinko alkaa paistaa kirkkaalta taivaalta niin se on kuin tulisi moukarista suoraan päähän: lämpötila nousee ratkaisevasti, ja juokseminen muuttuu todella vaikeaksi. Itselläni oli vielä jäljellä reilut 15 kilometriä kun aurinko alkoi porottaa. Maratonin viimeiset 10 kilometriä olivatkin minulle todella vaikeita, ja elämäni ensimmäisen kerran voin pahoin juuri ennen maaliin tuloa. Ainoa juoma jota pystyin juomaan, oli vesi, eikä sekään tuntunut kovin hyvältä. Honolulun maratonreitin lopussa on myös pieniä kukkuloita, jotka tuntuvat melkoisen raskailta. Kaikki tämä jää mieleen juuri sen takia, että olosuhteet ovat periaatteessa paratiisimaiset: lämpö, vehreys, meri, rannat, mutta silti juokseminen on pelkkää helvettiä.

Aika meni yli neljän tunnin, mutta se on silti  minusta erinomainen aika Honolulun olosuhteissa. En käsitä, miten on mahdollista suorittaa kokonainen Teräsmieskilpailu noissa olosuhteissa.
 

Ultrajuoksut
 

   Tässä kirjassa on tavoitteena jonkinlainen normaali ja terveyden ja kunnon kannalta ehdottomasti positiivinen harjoit telu. Jo maraton on tämän kannalta hiukan kyseenalainen juttu. On täysin mahdollista että ahkerasti maratoniin treenaava kuntoilija hankkii pitkän päälle enemmän vammoja kuin terveyttä. Sitä suuremmassa määrin tämä koskee ns. ultramatkoja, siis maratonia pitempiä juoksuja. Tällaisia ovat esimerkiksi Davosin alppijuoksu, erilaiset 24-48 tunnin juoksut, Ateena-Sparta juoksu (250 km) sekä muut monipäiväiset juoksut (periaatteessa Suomi juoksee-juoksun voi kai myös juosta todellisena ultrajuoksuna). Laji on kasvussa ja ymmärrän mainiosti niitä maratoonareita joita tällainen tosi pitkä juokseminen houkuttelee.
  Suomen tunnetuin ultrajuoksija ("ultramaratoonari" on väärä nimitys!) on Seppo Leinonen, joka on jo kymmenen vuoden ajan harrastanut ylipitkiä juoksuja. Hänen kertomuksensa lajiharjoit telusta ja kilpailukokemuksistaan on hiuksianostattavaa juttua. Pikku vammat eivät merkitse mitään (ilmapallon kokoiset rakkulat vain puhkaistaan veitsellä ja teipataan kiinni, kuumeet hoidetaan peräpuukoilla, ja pikku hiertymistä ei tarvitse välittää). On vain oikein että juokseminen on muutenkin pelkkää tuskaa ja kaikki paikat ovat kipeitä - se kuuluu asiaan. Mitäpä tässä moralisoimaan: kuten Seppo Leinonen itse sanoo, niin kerätäänhän sitä postimerkkejäkin.
   Suoraan sanoen itseäni houkutteli aikaisemmin ainakin jonkun 70-100 kilometrin juoksun vetäminen. Esimerkiksi Davosin alppi"maraton" on tuntunut kiinnostavalta. Ja kyllä ultrajuoksuista oppii paljon suhteellisuudentajua. Esimerkiksi maratonin palautumisohjeet ovat täysin naurettavia kun tietää, että ultrajuoksijat saattavat juosta 5-14 vuorokauden aikana 100 kilometriä päivässä tai niin kuin Ranskan Bretagnen Suuressa Juoksussa 15 maratonia yhtä monena päivänä! Kehotukset viikon levosta mitättömän 42 kilometrin juoksun jälkeen ovat naurettavia.
   Mutta aivan selvää on, että kuntoilun ja terveyden kannalta ultrajuoksut ovat ylettömyyttä, totaalista kuntoiluaddiktiota siinä missä teräsmieskisatkin. Niiden tuottamat nautinnot ovat harvassa ja hirveiden tuskien takana. Jos tällä työllä ansaitsee, niin sitä voinee suositella siinä missä mitä tahansa muutakin terveydelle tuhoisaa mutta tuottoisaa hommaa, mutta ei vapaa- ehtoisena harrastuksena.