Lynn-Vanhanen IQ and Human Development

J P Roos: Älykkyyden tabu murtuu?

Richard Lynn and Tatu Vanhanen: IQ and Global Inequality. Washington Summit Publishers, Augusta GA 2006

Richard Lynn ja Tatu Vanhanen julkaisivat vuonna 2002 teoksen IQ and the Wealth of Nations, jossa he esittivät, että väestön älykkyys on tärkeä selittäjä taloudelliselle kasvulle ja maiden välisille vaurauseroille. Kirja sai aikaan kohtalaisen laajan keskustelun, joskaan ei sosiologien keskuudessa (ks. esim englanninkielisen Wikipedian artikkeli ko. kirjasta). Suomessa siitä käytiin lähinnä yksityisluontoisia pohdiskeluja. Pertti Töttö, Tatu Vanhasen vanha assistentti, innostui kommentoimaan hiukan enemmän ja testaamaan erilaisia vaihtoehtoisia malleja, joihin vielä palaan. Todettakoon, että Tatu Vanhanen on harrastanut näitä kysymyksiä pitkään, ja siinä sivussa hankkinut itselleen melko huonon maineen rasistina ja biologiahörhönä. Itsekin olen pannut halvalla hänen Yrjö Ahmavaaran kanssa kirjoittamaansa kirjaa ”Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin”. Myönnän että olin väärässä, ennakkoluulojeni vanki.

Lynnin ja Vanhasen uusi kirja jatkaa tätä keskustelua paremmalla aineistolla ja monipuolisemmalla selittävien ja selitettävien muuttujien arsenaalilla. Sinänsä jo älykkyyden käsittely yhteiskuntatieteissä on poikkeuksellinen aihe, mutta haluan korostaa sitä, että kyse on laajemmasta asiasta: älykkyyden tuomisesta mukaan ns. maailmanmalleja tai yhteiskuntatieteellisiä makroteorioita koskevaan keskusteluun. Sosiologit ovat maailman sivu kehittäneet laajoja, yleisluontoisia teorioita yhteiskunnan muutoksesta ja kehityksestä. Weber, Myrdal, Rostow, Wallerstein, Mann, Castells esimerkiksi. Kaikille näille teorioille yhteinen piirre on, että niissä ei ole mukana älykkyyttä selittävänä tai selitettävänä tekijänä. Yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin siinä mielessä ollut suunnattua, että olemme kehittyneet kohti teknisesti ja elämäntavallisesti yhä monimutkaisempia ja enemmän älykkyyttä vaativia rakenteita. Älykkyydellä voisi olla merkittävä rooli näissä teorioissa, mutta näin ei ole. Syynä ei nähdäkseni suinkaan ole älykkyyden vähäinen merkitys ihmiskunnan historiassa, vaan pikemminkin päinvastoin. Lynnin ja Vanhasen kirja esittää lisäksi hyvin kiinnostavan uuden teorian siitä, miten ja miksi maailma on globaalisti kehittynyt. Se päihittää jokaisen sosiologisen modernisaatioteorian tai maailmanmallin empiirisessä tarkkuudessa, testattavuudessa ja kumottavuudessa.

Todettakoon, että monissa maailmanmalleissa on mukana muuttuja nimeltään ”human capital”. Tätä mitataan yleensä koulutuksella. Se sisältää siis merkittävän älykkyysvaikutuksen, mutta tätä ei mitenkään korosteta. Ja kysymys kuuluu: voiko koulutuksella parantaa älykkyyttä, eli onko älykkyys pelkkä sivutuote?

Aluksi onkin annettava sosiologeille pieni rautaisannos älykkyyden merkityksestä. Tuskin mistään ilmiöstä maailmassa tutkijoilla on niin vääriä uskomuksia, varsinkin yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa. Sosiologien väärinkäsitykset voidaan tiivistää (ainakin) seuraaviin väitteisiin (luettelo perustuu älykkyydestä käytyyn keskusteluun ja tutkimustuloksiin, joihin viitataan lähdeluettelossa):

Älykkyydellä ei ole juurikaan merkitystä, vaan kasvatus (tai muu ympäristön vaikutus) on paljon tärkeämpi.

Vaikka älykkyydellä olisikin merkitystä, niin se on erittäin kulttuurisidonnainen ilmiö ja älykkyyden objektiivinen mittaaminen on mahdotonta.

Älykkyyden lajeja on niin erilaisia ja ne ovat toisistaan niin riippumattomia, ettei yleisälykkyydestä voi puhua.

Älykkyyden mittaaminen ja vertaileminen väestöllisesti on vaarallista ja se voi johtaa moraalisesti arveluttaviin tuloksiin.

Älykkyyden tutkiminen johtaa rasismiin, eugeniikkaan ja vielä pahempiin asioihin.

Jokainen sosiologi joka ottaa älykkyyden vakavasti, tulee leimatuksi pysyvästi.

Näistä lauseista vain viimeinen on varmuudella tosi. Kaikki muut taas ovat yleisiä käsityksiä, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat virheellisiä.

Useimmat sosiologit todella uskovat vakaasti siihen, että älykkyydestä ei saa puhua eikä kirjoittaa, ja että ne jotka näin tekevät ovat vaarallisia, taantumuksellisia ja rasistisia ajattelijoita. Sellainen teos kuin The Bell Curve (Herrnstein-Murray 1996) on tyypillinen esimerkki sosiologin kannalta; tämä kahden oikeistolaisen psykologin ja yhteiskuntatieteilijän kirjoittama, mustien ja valkoisten amerikkalaisten älykkyyseroja vertaileva teos on moneen kertaan ”kumottu” eri sosiologien toimesta, faktoista riippumatta (ks. Fraser 1995, Roos 2005, Murray 2005, erittäin perusteellinen katsaus on Jensenin ja JP Rushtonin 2005 artikkeli Psychology and Public Policy lehdess, jossa oli myös laaja keskustelu).

Sosiologit pitävät älykkyyttä, niin kuin kaikkia ihmiseen liittyviä ominaisuuksia, sosiaalisena konstruktiona. Siis keskustelu siitä, onko älykkyys mahdollisesti periytyvää tai ympäristön tuotetta ei ole sosiologisesti kovin relevanttia. Psykologit ovat sen sijaan jo hyväksyneet ajatuksen että älykkyys on suureksi osaksi peritty, todellinen ominaisuus. Seuraavassa Linda Gottfredsonin määritelmä, joka minusta tiivistää hyvin älykkyyden peruspiirteet: ”Älykkyys on hyvin yleinen mielen kyky joka mm. käsittää kyvyn järkeillä, suunnitella, ratkaista ongelmia, ajatella käsitteellisesti, ymmärtää monimutkaisia ajatuksia, oppia nopeasti ja oppia kokemuksesta.” Gottfredson kuvaa älykkyyttä seuraavilla ilmaisuilla: ”catching on”, ”making sense”, ”figuring out”. (ks. Lynn Vanhanen s.32). Älykäs ihminen oivaltaa uuden asian nopeammin kuin tyhmempi. Siitä on usein etua. Älykkyys auttaa meitä ratkaisemaan ongelmia ja ymmärtämään monimutkaisia asioita nopeammin ja paremmin. Sillä on siis laajaa yhteiskunnallista merkitystä, ei suinkaan pelkästään yksilöpsykologista. Väittäisin, että ihmiskunnan pitkässä historiassa (siis n 2-3 miljoonan vuoden mittaisessa) älykkyydellä on ollut ratkaiseva osuus. Ja on edelleenkin: ilman huomattavaa älykkyyttä emme saa esimerkiksi ilmasto-ongelmaa ratkaistuksi – joka on syntynyt älykkyytemme ansiosta. Älykkyden evoluutio on kiistanalainen, mutta olisi kummallista, jos se olisi heti alun alkaen kehittynyt vain yleisten ongelmien ratkaisuun (ks Kanazawa 2005)

Gottfredsonin määritelmässä on joitakin osioita, joita on vaikea verrata kulttuurien välillä, joten vertailevissa testeissä joudutaan rajoittumaan ei-verbaalisiin kykyihin.

En yritäkään kuvitella että voisin muuttaa sosiologien ennakkoluuloja tällä kirja-arvostelulla. Enemmänkin kysymyksessä on se, että haluaisin tuoda vaihtoehtoisia näkemyksiä esiin Sosiologia-lehdessä, ja ehkä 20 vuoden päästä voin tulla muistetuksi poikkeustapauksena. Se on aina hauskaa.

Lähtökohtani on, että ilmiö, jota Lynn ja Vanhanen tutkivat on todellinen ja että kyse ei ole mistään moraalisesti tuomittavasta tai hirveästä asiasta. Älykkyydellä on vaikutusta esim. ihmisen sosiaaliseen nousuun ja ihmisten älykkyys vaihtelee sekä yksilöiden että väestöryhmien kesken. Älykkyys on myös melko universaali ja vahva ominaisuus siinä mielessä, että erilaiset älykkyyden lajit, kuten matemaattinen ja verbaalinen älykkyys korreloivat vahvasti keskenään.

Älykkyydestä on siis etua: jokainen yliopistolla työskentelevä ihminen tietää kyllä tämän! Opettajina olemme aina onnellisia, kun törmäämme todella älykkääseen opiskelijaan (joita on kummallisen harvassa, vaikka jo pääsykokeiden pitäisi taata, että saamme ainoastaan älykkäitä opiskelijoita). Tästä on osittain myös kyse kun olemme innoissamme siitä, että PISA-tutkimukset ovat nostaneet Suomen koulujärjestelmän lähes Euroopan parhaaksi. PISA-tutkimuksen tulokset ovat selvästi yhteydessä kansakuntien älykkyystasoon, ei siis niinkään koulutukseen (Töttö 2005). Suomi on tässä yksi harvoja poikkeuksia, ja selitys näyttäisi olevan kiinnostava: meillä huolehditaan paremmin huonoista oppilaista, jolloin PISA-keskiarvot nousevat enemmän, kuin jos huolehdittaisiin vain harvoista parhaista. Meillä on ilmeisesti (vielä) melko tasalaatuinen kouluverkko.

Lynnin ja Vanhasen kirja vastaa nähdäkseni varsin mainiosti yllä esitettyihin sosiologisiin väärinkäsityksiin. Siinä osoitetaan konkreettisesti, että älykkyysmittaukset ovat riittävän kulttuurivapaita ja ne mittaavat olemassa olevia todellisia eroja. Siinä osoitetaan myös, miten selvä niiden yhteys on kansojen väliseen taloudelliseen eriarvoisuuteen. Tietenkään Lynn ja Vanhanen eivät voi absoluuttisesti todistaa, että älykkyyden ja taloudellisen kasvun välillä vallitsee yksisuuntainen kausaalinen yhteys. Silti heidän tuloksensa ovat huomattavasti uskottavampia kuin sellaiset sosiologiset konstruktiot, joiden mukaan älykkyydellä ei ole merkitystä tai että kausaalisuhde on vastakkaissuuntainen.

Kirja on olennaisesti erilainen kuin aikaisempi IQ and the wealth of nations (2002). Tässä teoksessa kehitetyt selitettävät muuttujat ovat pääsääntöisesti uusia. Samoin aineistoa on täydennetty merkittävästi. Nyt mukana on myös 32 uutta maata joista ÄO on mitattu suoraan, eli yhteensä 113 maata. Kirjoittajat käyvät läpi myös keskeiset vuoden 2002 kirjaa vastaan esitetyt kritiikit ja ovat sekä tarkentaneet analyysejaan että vastanneet useimpiin vastaväitteisiin. Muun muassa he vertailevat toisiinsa mitattuja ja arvioituja älykkyysosamääriä. Jälkimmäiset tuottavat selvästi alhaisempia yhteyksiä eli ovat toisin sanoen epäluotettavampia. Olisikin ollut järkevämpää jättää ne maat (79 kpl) pois, joiden arviot on tehty pelkän maantieteellisen ja etnisen läheisyyden perusteella. Tässä arvostelussa mainitut yhteydet perustuvat mitattuihin, ei arvioimalla saatuihin tuloksiin.

Eräs kriitikkojen mainitsema arviointiongelma on, että maissa joiden väestöt ovat etnisesti hyvin heterogeenisiä, yhden väestöryhmän perusteella tehdyt arviot ovat kyseenalaisia. Toisaalta sellaisissa valtavissa maissa kuin vaikkapa Intia, kansallinen keskiarvo on hyvin kyseenalainen. Se vaatisi paljon suurempaa otosta, kuin mitä Lynn ja Vanhanen käyttävät. Tekijöiden väite, että Intian ja Kiinan keskimääräinen ero olisi 24 pistettä, on minusta ongelmallinen tästä syystä. Kummankin maan alueelliset/etniset erot ovat ilmeisesti suuria. Tällä on myös suuri merkitys, sillä nämä kaksi maata kattavat yhdessä yli kolmasosan maapallon väestöstä. Niiden sisäisten erojen pohdiskelu olisi ollut tärkeää. Sinänsä kiinalaisten korkeaa keskimääräistä älykkyyttä ei kuitenkaan voida epäillä.

Perusrakenteeltaan kirja on tyylikkään yksinkertainen. Ensin esitetään tuloksia älykkyyden yhteydestä erilaisiin relevantteina pidettyihin mittareihin (esim. PISA-mittauksiin) , sitten esitetään maailmanlaajuisen älykkyyseromittauksen tulokset ja tämä jälkeen muodostetaan keskeiset selitettävät muuttujat. Jokainen muuttujaryhmä käydään erikseen läpi. Älykkyydellä on selvä yhteys kaikkiin, paitsi onnellisuuteen, niin kuin onkin järkevää odottaa. Tuloksia elaboroidaan tarkastelemalla erikseen negatiivisia ja positiivisia poikkeamia ennustetusta regressioyhteydestä. Monet vauraat maat poikkeavat positiivisesti ennustetusta tuloksesta mikä tarkoittaa, että ne ovat vielä vauraampia kuin mitä älykkyyden suora vaikutus ennustaisi. Residuaalien analyysi antaa paljon hyödyllistä informaatiota ja mahdollistaa myös ilmeisten väärien tulkintojen karsinnan. Toisin sanoen, erilaiset poikkeavat tapaukset ovat useimmiten erikseen selitettävissä. Tässä olisi sosiologeilla paljon oppimista: residuaalit ovat aina kiinnostavia kun selitysasteet jäävät alhaisiksi.

Lynn ja Vanhanen ovat myös keränneet luotettavina pitämiään arvioita joidenkin keskeisten muuttujien historiallisesta kehityksestä ja verranneet tätä nykyisiin älykkyysosamääriin. Yhteys on vahva, mutta ei ole yksiselitteistä, mitä se merkitsee. Se voitaisiin yhtä hyvin tulkita toisin päin: että kansakunnan varallisuus 1500-luvulla on voinut vaikuttaa älykkyyden kehitykseen.

Kirjassa on laaja liiteosa jossa selostetaan käytettyjä menetelmiä ja esitellään aineisto. Tämän lisäksi tekijät ovat antaneet aineistonsa yleiseen käyttöön, joten kuka tahansa voi tehdä sen pohjalta lisäanalyyseja. Esimerkiksi Pertti Töttö (Niemelä 2006) on tehnyt vuoden 2002 kirjasta runsaasti lisäanalyyseja. Töttö osoitti, että käyttämällä selittäjinä muita kuin Lynnin ja Vanhasen muuttujia voidaan päästä tuloksiin, jossa älykkyyden selitysosuus on hyvinkin alhainen (esim. ”taloudellinen vapaus” eli markkinatalous). Nähdäkseni monet näistä vaihtoehtomalleista ovat kuitenkin selvästi vähemmän todennäköisiä kausaalisina malleina. Joka tapauksessa kysymys on aina siitä, miten muuttujat valitaan ja miten niitä yhdistellään. Kirjan lopussa tekijät esittävät yhden ainoan polkumallin analyysinsä tueksi. Niitä olisi voinut ottaa mukaan enemmänkin. Mutta vaikka nyt esitetyt kausaalisuhteet eivät suinkaan ole yksiselitteisiä, yhteys älykkyyden ja mm. taloudellisten olosuhteiden välillä säilyy, ellemme pysty osoittamaan, että jokin muu tekijä vaikuttaa vahvasti älykkyyteen (siis ”selittää” älykkyyden vaihtelun). Tätä ei taloudellinen vapaus esimerkiksi tee. Tekijät itse olettavat, että sillä ei ole mitään vaikutusta, niin että pohjois- ja etelä-korealaiset ovat yhtä älykkäitä, huolimatta järjestelmien valtavasta erilaisuudesta. Ko. maat olisivat sivumennen sanoen mielenkiintoinen laboratoriotapaus esimerkiksi ravitsemuksen ja taloudellisen kehityksen vaikutuksesta älykkyyteen, jos niitä voisi vapaasti verrata.

Tärkein kysymys kirjan arvioinnin kannalta onkin se, ovatko kansoja koskevat älykkyysmittaukset luotettavia. Kyse on siis eri maissa, useimmiten suhteellisen pienille ryhmille (jotka eivät yleensä ole tilastollisesti edustavia) tehdyistä älykkyysmittauksista, jotka sitten esitetään kansallisina älykkyysosamäärinä. Joissakin maissa, missä mittauksia on tehty runsaasti, on olemassa vertailevaa aineistoa. Se osoittaa mittareiden olevan varsin robusteja. Pienenkin otoksen suhteen mittauksilla on yllättävän hyvä yleistettävyys. Muutaman pisteen keskiarvoerot eivät kerro paljoa. Suomen tulos, 99, kertoo lähinnä että älykkyyden osalta olemme hyvin lähellä normitasoa, joka Lynnillä ja Vanhasella on Englannille annettu arvo 100.

Kuten yllä jo mainitsin, Suomi on yksi niitä harvoja maita joissa mitattu ÄO poikkeaa merkittävästi esim PISA-tutkimuksen tuloksista. Kannattaa siis muistaa, että teorialla koulutuksen vaikutuksesta ihmisten älykkyyteen on yksi ainoa empiirinen tuki: Suomi. Suomalaisten PISA-tulokset ovat kuitenkin niin vahvasti poikkeavia, että niiden selittäminen olisi todella tärkeää.

Lynn ja Vanhanen suorittavat joukon erilaisia analyyseja vain sen testaamiseksi ovatko heidän mittarinsa todella kelvollisia. Ne jotka tämänkään jälkeen eivät tahdo uskoa ÄO:lla olevan minkään valtakunnan merkitystä muuten kuin testien vastauksiin, voivat pysyä uskossaan, mutta heillä ei ole juurikaan empiiristä pohjaa tuloksen kiistämiseen. Älykkyyden yhteys keskeisiin muihin kognitiivisia kykyjä mittaaviin tuloksiin on erittäin vahva (siis oppimistuloksiin yms.). Meillä on ehkä yksi yhtä paljon tutkittu alue, nimittäin persoonallisuus. Persoonallisuudella ei ole samanlaista yhtä taustatekijää kuin älykkyydellä ja sille ei siis voida antaa mittausarvoa. Sen sijaan persoonallisuuden ja älykkyyden suhdetta on tutkittu paljonkin.

Entä sitten toinen tärkeä kritiikki: se että älykkyysmittaukset muualla kuin Euroopassa ja USA:ssa (ja näissäkin muihin kuin valkoihoisiin kohdistuvina) ovat kulttuurisesti vääristyneitä ja harhaanjohtavia? Kannattaa muistaa, että kyse ei ole eurosentrisestä mittarista. Korkeimmat älykkyysosamäärät löytyvät Aasiasta, sellaisista maista kuin Japani, Etelä-Korea, Singapore, Hong Kong, Kiina. Esimerkiksi Kiinan arvioitu ÄO, 105, on merkittävästi korkeampi kuin Suomessa (korkein arvo, Singaporen ja Hong Kongin, on 108). Toisin sanoen, tähän suuntaan ei kulttuurista biasta ole.

Sen sijaan Afrikan maiden suhteen tilanne on toinen. Siellä mitatut arvot ovat todella alhaisia. Tämä ei siis ole aivan sama asia kuin yksilöiden ÄO:n mittaus. Suomessa mitattu ÄO 59 tarkoittaisi että henkilöllä on huomattavia vaikeuksia selvitä ongelmien ratkaisussa. Maan keskiarvona se tarkoittaa että noin puolella väestöstä on huomattavia vaikeuksia melko yksinkertaisten tehtävien ratkaisemisessa. Kuitenkin myös näissä maissa on myös hyvin älykkäitä ihmisiä. Kysymys kuuluu: onko tämä tulos kulttuurisesti harhainen vai ei? Testit eivät mittaa verbaalisia kykyjä eikä tietoja vaan oivalluskykyä ja loogista ajattelua yleensä. Olen nähnyt tutkimuksia Etelä-Afrikasta ja USA:sta, jossa testin valvojien ihonvärillä ja testitilanteella osoitettiin olevan merkitystä. Samoin testimotivaatiolla on osoitettu olevan merkitystä (jos ei näe testissä mitään pointtia, ei viitsi yrittää ratkaista melko vaikeita tehtäviä, kun taas tilanteessa jossa testillä voi olla ratkaiseva vaikutus, testijännitys voi vaikuttaa). Silti mitkään näistä tekijöistä eivät voi tuottaa näin isoja eroja ja olisi outoa, jos missään Afrikan maassa ei syntyisi tilannetta jossa testin suoritusolosuhteet olisivat ihanteellisia. Testit voivat olla aidosti reliaabeleita ja valideja myös alhaisen tulotason maissa, mutta toki se on vaikeampaa. Afrikan suhteen Lynniin ja Vanhaseen onkin kohdistettu eniten kritiikkiä testien epäluotettavuudesta ja vertailukelvottomuudesta (ks. Kamin 2006). On kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää, miten tulokset ovat niin yhdenmukaisia ja miten on mahdollista, että Afrikan maissa ei ole mitattu selvästi poikkeavia tuloksia. Tuloksella on myös melko vahvoja evoluutioteoreettisia perusteita. Älykkyyden kehittymiselle ei Afrikassa ole ollut samanlaisia valintapaineita kuin niiden ihmisten kohdalla jotka lähtivät Afrikasta noin 50 000 vuotta sitten.

Älykkyys ei tietenkään kata ihmisen ominaisuuksien koko kirjoa. On paljon persoonallisuuspiirteitä, joilla ei ole tekemistä älykkyyden kanssa ja kuten jo todettiin, älykkyys ei tee onnelliseksi. Ehkä yliopisto ei ole kovin mukava työpaikka juuri siksi, että sinne kerääntyy älykkäitä, mutta luonnevikaisia henkilöitä. Erittäin korkea älykkyys liittyykin säännönmukaisesti jonkinlaisiin puutteisiin muissa ominaisuuksissa (esim. autistit voivat usein olla erittäin älykkäitä tai heillä on jokin erityislahjakkuus, esimerkiksi matemaattinen lahjakkuus). Silti persoonallisuudella ja älykkyydellä ei näyttäisi olevan mitään yksiselitteistä yhteyttä.

Sen sijaan älykkyyden ja sosiaalitaloudellisen kehityksen välillä on selvä ja vahva yhteys. Älykkyysosamäärän ja ostovoimakorjatun kansantulon (korjaus lieventää eroja rikkaiden ja köyhien välillä) välinen korrelaatio on 0.693. Vielä korkeampi korrelaatio on kansantulon ja kolmannen asteen koulutuksen välillä, mutta niin myös ÄO:n ja kolmannen asteen koulutuksen välillä. Korrelaatio on käyräviivainen: mitä korkeampi älykkyysosamäärä, sitä voimakkaampi yhteys. Korrelaatio ihmisen elinolosuhteiden laadun (Quality of Human Conditions) ja älykkyysosamäärän välillä on selvästi korkeampi, 0.805. Lukutaitoisuuden ja ÄO:n korrelaatio on alhaisempi, 0.642 (lukutaitoisuudella on absoluuttinen kattoarvo joka saavutetaan aika alhaisella kehitystasolla, so. myös melko alhaisella ÄO:n arvolla). Elinajan odotteen ja ÄO:n korrelaatio oli 0.765 ja viimeisen muuttujan, Vanhasen demokratiaindeksin ja ÄO:n korrelaatio on alhaisin eli 0.569. Spearmanin järjestyskorrelaatiot ovat jossain määrin korkeampia. Kysymys on nyt siitä, ovatko nämä muuttujat niitä ainoita merkityksellisiä ja mitkä ovat niiden kausaaliset yhteydet.

Kausaalimallien rakentamisessa on kaksi vaihetta: yhteyksien osoittaminen ja niiden suuntien ja voimakkuuden selvittäminen. Lynnin ja Vanhasen analyysi jää siinä riittämättömäksi, etteivät he tutki muuttujien keskinäisiä suhteita ja niiden suuntia kunnollisilla monimuuttujamalleilla. Globaalisesti on ilmeistä että heidän muuttujansa ovat varsin hyviä ja merkityksellisiä. Se mikä ei varmuudella selviä, ovat niiden väliset yhteydet. Itse olen hyvin pitkälle vakuuttunut siitä, että älykkyydellä ja taloudellisella hyvinvoinnilla on kausaalinen suhde ja se toimii niin päin kuin Lynn ja Vanhanen olettavat. Vaihtoehtoiset mallit - älykkyydellä ei ole merkitystä tai taloudellinen vauraus lisää älykkyyttä - eivät ole yhtä vakuuttavia (ensimmäisestä on ollut jo puhetta, ja toisen voi testata) Tosin on ilmeistä että hyvinvoinnilla on merkitystä älykkyyden kannalta (koska esimerkiksi äärimmäinen ravinnon puute vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen) ja että niin kutsuttu Flynn (ei Lynn!)-efekti eli älykkyyden jatkuva nousu kehittyneissä maissa on todennäköisesti jossain yhteydessä juuri esim. ravitsemuksen kanssa (tosin myös aivojen edelleen jatkuvalla ja yllättävän nopealla evoluutiolla voi olla osuutta asiaan, ks. Wade 2006). Niinpä siis älykkyys ja taloudellinen kehitys voivat vaikuttaa kumpikin toisiaan vahvistavasti, mutta useimmiten kehityksen eri vaiheissa. Vauraissa maissa ravinnon puutteilla ei juuri ole merkitystä (USA:ssa se saattaa lisätä eroja) joten molemminpuolisuus on hyvin vähäistä.

Inhimillisten olosuhteiden, lukutaidon, eliniän tms. suhde älykkyyteen lienee pääasiallisesti yksisuuntainen. Sen sijaan demokratiakehityksen ja älykkyyden suhde on mielenkiintoinen. Ei ole mitään loogista välttämättömyyttä, että älykkyys lisäisi demokratiaa tai päinvastoin. Lynnin ja Vanhasen tulosten mukaan juuri korkeimman älykkyyden maat (Hong Kong, Singapore, Kiina, Etelä-Korea) ovat melko epädemokraattisia ja hehän olettavat että myös Pohjois-Korean älykkyysosamäärä on erittäin korkea, kun taas maa rypee pohjamudissa mitä demokratiaan tulee (ja maan ravitsemusongelmilla on oletettavasti myös vaikutusta älykkyyteen). Toisaalta demokratia hallitusmuotona edellyttää, että kansalaiset ovat suhteellisen kykeneviä arvioimaan politiikkaa ja poliittisia päätöksentekijöitä. Siis erittäin alhaisella älykkyystasolla on demokratian kannalta ongelmallisia vaikutuksia. Silti äänioikeutta ei voida keneltäkään ottaa pois tyhmyyden perusteella. Nythän tilanne onkin se, että monet kaikkein demokraattisimmat maat ovat älykkyydeltään lähellä sataa. Yhteys voisi siis olla U:n muotoinen, mutta tästä emme vielä tiedä varmuudella mitään. Kannattaa muistaa, että esimerkiksi Intia on melko hyvin toimiva demokratia, kun taas USA:n tai Kiinan demokraattisuus on kyseenalainen (Vanhasen demokratiaindeksissä USA asettuu varsin alhaiselle tasolle). Pertti Töttö (2007) on ottanut mukaan vielä korruption, jolla on varsin vahva yhteys taloudelliseen kasvuun (mitä vähemmän korruptiota, sen enemmän kasvua, tosin tässähän on ilman muuta myös tekninen yhteys, koska vähäisen korruption maissa suurempi osa kasvusta pääsee tilastoihin)

Kausaalimallit ovat olennaisesti siis tyyppiä: älykkyys on melko puhdas selittävä muuttuja kun taas taloudellinen varallisuus on sekä selitettävä että selittäjä ja inhimilliset olosuhteet pääasiassa selitettäviä ja niihin vaikuttavat sekä älykkyys että taloudellinen hyvinvointi. Demokratia voi selittää talouden kehitystä ja inhimillisiä olosuhteita mutta se on oletettavasti melko riippumaton älykkyydestä, kun tietty kynnysarvo on ylitetty. Älykkyys tai taloudellinen hyvinvointi eivät selitä onnellisuutta, mutta inhimillisillä olosuhteilla ja demokratialla on melko varmasti jotain tekemistä onnellisuuden ja tyytyväisyyden kanssa. Kuten sanottu, muuttujien väliset tarkat suhteet jäävät kirjassa auki.

Lynn ja Vanhanen osoittavat nähdäkseni vakuuttavasti, että älykkyydellä on iso merkitys kansojen välisen eriarvoisuuden selittämisessä ja että älykkyys vaihtelee maantieteellisesti merkittävästi, etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Jotkut voivat pitää tätä pelottavana ja huolestuttavana, suorastaan vaarallisena. On ilman muuta selvää, että älykkyyden kansainväliset erot ja niiden vaikutuksen pysyvyys on ongelmallista, mutta se joka haluaa reagoida tähän kieltämällä tutkimuksen ja keskustelun asiasta tai sulkemalla silmänsä älykkyyden vaikutuksista, on kyllä väärillä jäljillä. Evoluutioteoreettisesti suuntautuneet sosiologit, kuten esimerkiksi Kanazawa (2006, ks myös Dickins et al 2007) ovatkin jo ottaneet älykkyyden keskeiseksi selittäjäksi, esimerkiksi vaikkapa terveydentilan selittäjänä.

Viitteet

T.E.Dickins – R Sear – A.J.Wells (2007): Mind the Gap(s)… in theory methods and data. Re-examining Kabnazawa (2006) British Journal of Psychology 12, 167-176

Steven Fraser (ed): The Bell Curve Wars. Race Intelligence and the Future of America. Basic Books, New York

Richard Herrnstein – Charles Murray (1996): The Bell Curve. Intelligence and Class Structure in American Life. New York

Arthur Jensen- J.P.Rushton (2005): Thirsty Years of Research in Race Differences in Cognitive Abilities. Psychology, Public Policy and Law, 11(2) 235-294 (ks myös www.udel.edu/educ/gottfredson/30years/)

Leon Kamin 2006 African IQ and mental retardation. South African Journal of 36 (1), 1-9

Kanazawa 2004 General intelligence as a domain specific adaptation. Psychological Review 111 (2), 512-523

Charles Murray (2005): The Inequality Taboo. Commentary Magazine, September,

Jussi Niemelä (2006) Älykkyys, geenit ja ympäristö. Skeptikko 2,

J.P.Roos (2005): Inequality and the old demons of sociology. http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/inequality.htm

Pertti Töttö (2005): Kuvaako älykkyysosamäärä mitään? Tieteessä tapahtuu 1, 33-34

Pertti Töttö – Hannu Rita (2007): IQ and economic development. Julkaisematon kongressiesitelmä.

Nicholas Wade 2006: Before the Dawn. Recovering the Lost History of our Ancestors. The Penguin Press, New York

Back to beginning