J P Roos: 100 000 vuotta omaelämäkertaa/100 000 years of autobiography

J.P.Roos

100 000 years of autobiographies?

Paper presented in the Kärsämäki European Life Story Festival July 19.20, 2002

Abstract in English

For European autobiographies, there is one fixed date of when the autobiography as an art form was born: Rousseau’s Confessions, published in the 18th century. Another, earlier Confessions, those of Augustine are also mentioned but not considered as fully autobiographical. Generally, the argument goes like this: to write an autobiography, a self or an identity distinguishable from a community (or perhaps, human nature), must be developed. This process of individualisation starts only with European modernity.
Individualisation is something which is socially and culturally constructed.

This view is admittely eurocentric and even otherwise somewhat problematic, but still we have most of autobiographical texts marking the beginnings of autobiography in this way.
In my presentation. I will try to present some arguments for a completely different view.
In order to do this, I will have to discuss shortly the perspective of evolutionary psychology and then present some conclusions concerning autobiography.

The opposite view is, to put it very simply, that human nature is something relatively unchanging, not socially or culturally constructed but developed evolution so that most of the fundamental characterists relevant for an autobiographical activity have evolved something like 100 000 years ago. These include language, the importance of narrativity, the paractical existence of a self, basic emotions and human social interaction (love, hate, jealousy, mate selection, etc.).

Thus, although there is nothing in writing to prove my claim, it is highly probable that human beings did tell each other rudimentary autobiographies already long, long ago. These would be presented in a more or less narrative form, but without necessarily a very clear time perspective.

My major argument for why this is so is the paradox of autobiography: that we can read and understand extemerely different autobiographies, which vary in time and place and cultural positions, although we should not be able to do so, or we are told that we cannot really understand this. I will discuss some examples and try to show where the elements of our common nature can be found.

J.P.Roos

Eurooppalainen elämäntarina-festivaali 19-20.7.2002
Suomen elämäntarina-akatemia, Kärsämäki

100 000 vuotta elämäkertaa?

Jean Jacques Rousseau aloittaa kuuluisat Tunnustuksensa (1770) seuraavasti: “Nyt ryhdyn tehtävään, jota kukaan ei ole vielä aikaisemmin yrittänyt ...”
Tämä väite onkin usein otettu kirjaimellisesti. Joskaan ei ole voitu väittää että Rousseau olisi ollut ehdottomasti ensimmäinen omaelämäkertakirjoittaja edes Euroopassa niin on katsottu, että hän oli ainakin ensimmäinen joka toteutti elämäkerran syvimmän tehtävän: tarkastella omaa minuuttaan reflektiivisesti. Ja onhan Ranskan elämäkertojen perinteen (APA) liiton lehden nimi “Rousseaun ansiosta” (tai “Rousseau on syypää tähän”, Faute à Rousseau). Esimerkiksi kirkkoisä Augustinuksen paljon aikaisempi Tunnustukset osoittaa monien mielestä selvästi, kuinka Augustinukselta puuttuivat vielä keskeiset ajatteluvälineet “oikean” elämäkerran kirjoittamiseksi. Mm Paul Ricoeur on korostanut kuinka Augustinuksen Tunnustuksissa näyttäytyy vielä selvästi kertomisen ja ajan käsittämisen puutteellisuus. Ne olisivat muodostuneet vasta myöhemmin.
Kun olin täällä viimeksi (2000), käytin paljon aikaa elämäkerran keskeisten piirteiden kuvaamiseksi, vähän senkin vuoksi kun silloisen elämäkerta-akatemian vetäjät suhtautuivat elämäkertaan hyvin laajasti, ylisallivasti. Yritin siis sanalla sanoen korostaa elämäkertojen universaalisia, yleisiä piirteitä. Tämän seminaarin päävieras, PhilippeLejeune on varmaan tunnetuin juuri siitä miten hän on kehittänyt elämäkerrallisen sopimuksen olennaisia piirteitä ja lempeästi arvostellut kirjailijoita jotka ovat yrittäneet kiertää tätä elämäkertasopimusta.
Tällaiseen sopimukseen kuuluu vaikkapa se, että kyseessä on kertomus jonka kertoja esiintyy tarinan minähahmona (joskin usein myös kolmas persoona on mahdollinen kunhan on selvää että kertoja on juuri tämä ‘hän’) ja että hän pyrkii kertomaan mahdollisimman rehellisesti ja avoimesti tarinansa. Kerro vain totuus on ensimmäinen vaatimus ja toinen on, että kerrot niin paljon kuin sielu sietää. Äläkä missään nimessä salaa olennaisia kohtia.
Totta kai on tietty ristiriita siinä, että elämäkerta pitäisi olla tarinan muodossa, siis rakentua määrätyllä tavalla, avaustilanne, henkilöt, jonkin tapahtuma joka muuttaa tilanteen ja synnyttää ongelman, ongelman ratkaisu, tarinan lopetus. On selvää että elämäkerta koostuu lukemattomista tällaisista pientarinoista, joita saattaa yhdistää selkeä kehystarina, tyyppiä minun kurja elämäni, onnellisen elämän edellytykset, miksi annoin elämäni mennä hukkaan, miten paha saa palkkansa jne jne. Ja kuitenkin tiedämme että elämä ei välttämättä ole tällaista vaan äärimmillään se voi olla sarja irrallisia sattumuksia jotka heittelevät ihmistä miten sattuu. Samoin kuin tietysti se pikku ongelma, että omaelämäkerran kertoja ei voi koskaan tietää miten hänen tarinansa lopulta päättyy. Silti eräs säännönmukaisuuksista johon itse olen törmännyt ns. "Tavallisen elämän" tarinoissa on se, että elämäkerta, vaikkakaan ei elämä, päättyy siinä vaiheessa kuin suurimmat ja tärkeimmät kehitysvaiheet elämässä on kertojan mielestä lopullisesti sivuutettu. Suurten ikäluokkien elämäntarinana elementtejä ovat lapsuus, koulu, rakastuminen, työ, asunnon hankkiminen, paikalleen asettuminen. Tällöin kerrottu elämäntarina saattaa päättyä hyvinkin siinä 30-40 vuoden iässä, jonka jälkeen kerrottavaa ei oikeastaan enää ole. Näin elämäkerta on saatettu päätökseen. Jos siiten elämässä tapahtuukin jotain suuria mullistuksia niin elämäkerta jatkuu tästä.

No, tämä ei enää ole uutta. Mutta nyt haluaisin pohtia sitä, mitkä näistä elämän kertomisen aineksista kuuluvat ikään kuin ihmisen luontoon, ovat osa ihmistä evoluution tuloksena.
Viime aikoina eräs nopeimmin kehittyvä ja mielenkiintoisin tieteenhaara on evoluutiopsykologia, joka esittää väitteitä siitä, mitkä ihmisen toimintatavoista ja muodoista ovat sisäsyntyisiä, aikaisemman evoluution tuotoksia ja pyrkii tämän perusteella selittämään ilmiöitä jotka tavallisesti ymmärretään hyvinkin erityisinä yhteiskunnallisina ilmiöinä. Pieni esimerkki: television kyky tuottaa riippuvuutta. Evoluutiopsykologinen teoria on, että ihminen on kehityksensä alkuaikoina joutunut karvaasti oppimaan että kannattaa kiinnittää huomiota kaikkeen siihen mikä näkökentässä liikkuu (siis sellaiset ihmiset jotka eivät tällaista oppineet eivät ehtineet edes tehdä lapsia kun heidät jo syötiin). Televisio hyödyntää tätä sisäistä vaistomaista toimintatapaamme. Jokainen joka esimerkiksi baarissa tai vieraisilla joutuu television vaikutuspiiriin huomaa tämän helposti: on äärimmäisen vaikeaa irrottaa silmiä liikkuvasta kuvasta ja vaikka niin tekisikin ne palaavat kuvaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Tämä tieteenala on toki äärimmäisen kiistanalainen, erityisesti sosiologien keskuudessa joiden mielestä kyseessä on mitä vahingollisin ja vaarallisin harhaoppi, väittäähän se että tavaton määrä ihmisen käyttäytymisestä ei suinkaan ole yhteiskunnallista alkuperää vaan hyvinkin voimakkaasti sisäsyntyistä. Tähän tieteenalaan on valitettavan usein liitetty vaikkapa voimakas sukupuolten erilaisuuden korostaminen tai muunkinlaisen erilaisuuden ja eriarvoisuuden väittäminen jollain tavoin “luonnolliseksi”. On siis ymmärrettävää että evoluutiopsykologiaa on kovasti arvosteltu.

Kuitenkin ne evoluutiposykologian ajatukset, joista tässä puhun, ovat sillä lailla demokraattista että ne korostavat ihmisten yleisiä ja yhteisiä piirteitä. Se, että nämä piirteet ovat myötäsyntyisiä, ei myöskään tarkoita, että ne voisivat kehittyä jotenkin kulttuurin ukopuolella - päinvastoin. Itse olenkin viime aikoina ollut kovasti kiinnostunut ihmisen universaalisuudesta. Selityksenä ennen kaikkea se, että yhteiskuntatieteet on vallannut jokin merkillinen hybris jonka vallassa olemme ryhtyneet kuvittelemaan että maailma on jatkuvassa loputtomassa muutoksen tilassa ja että muutoksen takana olemme me tai meidän erilaiset kuvitelmamme ja tarinamme. Me muka luomme jatkuvasti maailmaa kuten Bastian Baltasar Bux Fantaasian valtakuntaa Michael Enden Tarinassa vailla loppua. Yhteiskunta olisi olemassa vain meidän yhteisen sopimuksemme kautta: jos kaikki me tässä salissa päättäisimme että Kärsämäen kuntaa ei olisi olemassa niin se lakkaisi olemasta! Erityisesti jos myös päättäisimme ettemme noudattaisi mahdollisia oikeuden päätöksiä jotka yrittäisivät saada meidän toisiin ajatuksiin. Siis ajatus jota hyvin kuvaa Zygmunt Baumanin äskettäin suomeksi ilmestyneen teoksen otsikko “Notkea moderni”, yhteiskunta olisi nyt jatkuvassa muutoksen tilassa Maailmaamme hahmottavat peruskäsitteet, aika, tila, työ, yhteisö, emansipaatio, yksilöllisyys olisivat kaikki kokeneet viimeisten sadan vuoden aikana valtavan muutokset ja olemme nyt astuneet uudelle vuosituhannelle aivan uudenlaisina ihmisinä, kevyinä, perhosina, suhteista toisiin hyppivinä, lapset nurkissa varastoituina, aivan vapaina, töistä toisiin hyppelehtivinä, siis ikuisina lapsina joita kukaan ei enää komentele.

Evoluutiopsykologian suuri etu on siinä, että se auttaa tuomaan yhteiskuntatieteen taas kosketuksiin todellisuuden kanssa, takaisin maanpinnalle. Se opettaa meidät tajuamaan että tietyt ihmisten piirteet ovat itse asiassa aika muuttumattomia ja että meidän väliset sosiaaliset säännöt ovat nekin huomattavan pysyviä. Kaikenlaiset puheet modernin notkeudesta ja käsitteiden täydellisestä mullistuksesta ovat vain puhetta joka ei muuta mitään. Ennen kaikkea se opettaa, että sosiaalisia ilmiöitä pohdittaessa kannattaa aina etsiä niistä myös pysyvyyttä.

Tämän tajuaa ehkä parhaiten kun ottaa esille joitakin suhteellisia ajankohtia: ensimmäiset ihmisapinat ajoitetaan nykyään n 6-7 miljoonaa vuotta vanhoiksi Afrikassa. Jos laskemme että vuosisadassa on 4 sukupolvea niin puhumme siis noin 240 000 sukupolvesta, mikä on bakteerisukupolvissa aika vähän mutta ihmissukupolvissa paljon. Nykyisen kaltaisen ihmisen sanotaan eläneen eri puolilla maapalloa n 100 000 vuotta sitten keräilijänä ja metsästäjänä (nykyään ollaan sitä mieltä että keräily oli olennaista ja metsästys vain vähäinen sivuelinkeino, miehet olivat enemmänkin metsästävinään ja metsästys oli heille ennen kaikkea parinvalintaan liittyvä suoritus). Esimerkiksi tuolloin ihmisen aivot olivat saavuttaneet nykyisen kokonsa. Maanviljelyksen arvioidaan alkaneet joskus 10 000 vuotta sitten: tästä alkaa varsinainen yhteiskuntien muodostuminen. Kirjoittaminen kehittyi ehkä 3-4000 vuotta sitten. Ensimmäiset kalliopiirrokset ovat 20-30 000 vuotta vanhoja. Puhumaan oppiminen on sen sijaan arvoitus: se on tapahtunut joskus 200 000-100 000 vuotta sitten (ks Svante Pääbo, joka on osoittanut että ns. kieligeeni on syntynyt aikaisintaan 200 000 vuotta sitten!). On siis todennäköistä että kielillä ei ole yhtä alkuperää vaan lukuisia, mutta niillä on sama fysiologinen ja funktionaalinen lähtökohta (se mitä tiedämme esim. merkkikielen kehityksestä viittaa vahvasti tähän)
Eli on täysin hämärän peitossa milloin ihmiset ensi kertaa mahdollisesti alkoivat kertoa tarinoita, mutta sen on täytynyt tapahtua joskus 100 000-20 000 vuotta sitten viimeistään, paljon ennen kirjoitustaidon kehittymistä (jota ei tietenkään heti ruvettu käyttämään tarinoiden kertomiseen!). Voi siis olla että otsikkoni 100 000 vuotta on hieman liioiteltu luku, mutta voi olla että se ei ole. Ihmisen esihistoriaa on koko ajan ulotettu kauemmas ja kauemmas. Kun minä olin koulussa meille kerrottiin että Suomessa on varmuudella ollut ihmisiä pysyvästi n tuhat vuotta: nyt tiedämme että Suomessa on ollut ihmisiä ainakin 20 000 vuotta sitten ellei pitempäänkin. Samoin alkuihmisen historia ulottui kivikauteen ja Neanderthaliin, so. muutamaan kymmeneen tuhanteen vuoteen. Nyt siis puhutaan 6 miljoonasta vuodesta ja on täysin mahdollista että löytyy vielä paljon vanhempiakin fossiileja.

Jos palaan vielä sukupolviin niin 100 000 vuotta on siis n 3000-5000 sukupolvea mikä ihmisen evoluutiossa on aika mitätön määrä. Tutkijat olettavat että ihmisen varsinainen psykofyysinen evoluutio on “pysähtynyt” siinä 100 000 vuotta sitten. Tai paremminkin että muut muutokset ovat nopeutuneet ja ikään kuin peittäneet alleen evoluution tuottamat muutokset. On myös tärkeää muistaa, että puhumme hyvin pienistä ihmismääristä: kaikki me periydymme erittäin vähäisestä ihmispopulaatiosta joten olemme taatusti kaikki sukulaisia toisillemme jopa aivan muutaman sukupolven takaa. Tämä siis tekee puheet roduista myös pohjaa vailla oleviksi: kaikki olemme peräisin Afrikasta ja olemassaolomme on ollut joskus kiinni ehkä muutamasta sadasta tai tuhannesta yksilöstä.

Entä sitten suullinen traditio. Meillä on suullista perinnettä jossa kerrotaan hyvinkin kaukaisista asioista kohtuullisen luotettavasti. Tiedämme että monet kertomukset ovat säilyneet kohtuullisen muuttumattomina pitkiä aikoja (joskin niihin voisi tietyllä varauksella liittää muuten hyvin ongelmallisen meemi-käsitteen, so että ne ovat tai koostuvat kulttuurisista, geenien kaltaisista yksiköistä). Joka tapauksessa kirjallinen kertominen on tässä tapauksessa vain pieni, lyhyt askel kertomisen historiassa.

Esitän siis seuraavassa vaihtoehtoisen teorian omaelämäkerroille: kun ihminen oppi puhumaan, niin hän oppi esittämään tapahtumasarjoja, kuvaamaan vaikkapa sitä mistä hän on tullut/kotoisin, mitä viime aikoina on tapahtunut, miten metsästyksessä on käynyt, millaisia vaivoja ja vastuksia oli, millaiset tapahtumat toistuvat säännönmukaisesti, millaista oli kuin lapsi syntyi, millaisia tapahtumia lapsen isä ja äiti ovat yhdessä kokeneet jne. On jopa mahdollista että varhaiset kalliomaalaukset ovat ensimmäisiä kertovia sarjakuvia joiden piirtäjät eivät ole osanneet puhua (tuskin kuitenkaan!).
Kerronta, tapahtumien hahmottaminen narratiivisesti on yksi ihmisluonnon keskeisiä ja pysyviä piirteitä, jonka poiskitkeminen on käytännössä mahdottomuus vaikka taiteilijat sitä usein yrittävätkin. Yksi vakuuttavimpia tämän teorian esityksiä löytyy Geoffrey Millerilta
joka selittää omaelämäkerrallisen kyvyn alkuperän löytyvät seksuaalisesta valinnasta: hyvät (mies)kertojat olivat naisista (jotka siis tekivät valinnat) vastustamattomia ja näin kertomistaidosta tuli periytyvä ominaisuus joka on meillä kaikilla. Mykät mököttäjät kuolivat sukupuuttoon, lähes kokonaan (Suomessakin osataan kaiketi puhua äärimmäisessä hädässä, vaikka mieleeni tulee elämäkerta jonka kertoja ei koskaan saanut itselleen ihailemaansa naista kun ei uskaltanut avata suutaan vaikka sai harvinaisen tilaisuuden matkustaa tämän vieressä kolme kertaa)
Minuus, se että osaamme erottaa ympäröivän maailman itsestämme on myös jotain todella perustavaa ja historiallisesti pysyvää, siis vähintään 100 000 vuotta vanhaa. Jonkinlainen käsitys ajasta, menneestä, toistuvasta, tulevasta on myös kuulunut ihmisen perusominaisuuksiin jo hyvin kauan.
Samoin kuin kyky erottaa sitä mikä on totta ja mikä valhetta. Nykyisen evoluutioteoreettisen näkemyksen mukaisesti emme voi selittää aivojemme kokoa ja monimutkaisuutta tavanomaisella tavalla, siis että ihminen olisi suunnitteleva, työvälineitä käyttävä eläin. Siihen riittävät paljon pienemmät ja yksinkertaisemmat aivot, vähän isommat kuin simpanssilla. Isommista aivoista on tavallisessa työnteossa pelkkää haittaa. Olisi myös täysin mahdotonta että aivot olisivat kehittyneet nykyiseen kapasiteettiinsa n 100 000 vuotta sitten, kun taas niillä ei olisi 50 000 vuoteen tehty muuta kuin kivikirveitä ja keihäitä, sen sijaan kosimisrituaalit ovat olleet tarpeeksi monimutkaisia jo 100 000 vuotta sitten, ks Miller 2000. Se mitä on tapahtunut evoluutiopsykologisen teorian mukaan on että aivot ovat ikään kuin riikinkukon pyrstö, syntyneet evoluutiokilpailussa jossa suurin ja monimutkaisin aina voittaa vaikka se ei enää olisikaan kovin käytännöllinen. Aivothan ovat ihmiselle kamala riski: liian isot, heikosti suojatut, vaativat paljon ravintoa jne. Mutta ne ovat olleet tarpeellisia kun olemme yrittäneet voittaa itsellemme partnereita ja kun olemme yrittäneet kyetä erottamaan juuri totuuden valheesta, kelvollisen ja rehellisen kumppanin petollisesta huijarista. joka vain esittää kunnollista. Nykyinen evoluutioteoreettinen selitys on että aivoja on ennen kaikkea tarvittu flirttiin, kumppanin vakuuttamiseen omasta erinomaisuudesta. Näin se joka on hyvä puhumaan, taitava sosiaalisesti, antaa luonteestaan hyvän kuvan, pärjää puolison saamisessa. Siis etusijalla olisivat positiiviset taidot. Mutta toki myös haluamme antaa itsestämme paremman kuvan kuin mitä olemmekaan. Ihminen on petollinen eläin, sillä siisti. On siis melkein yhtä tärkeää kyetä erottamaan valhe todesta, huijaus oikeasta, matkijat aidoista. Mitä vaikeampi ja jäljittelemättömämpi joku ominaisuus on, sitä vakuuttavampi se myös on.

Elämäkerrat ovat ymmärtääkseni keskeinen tapa erottaa todellinen kuvitellusta, harhat ja oikeat tapahtumat. Miten minulle oikein kävikään näin? Tietysti voimme yhtä usein erehtyä, mutta silti pyrimme koko ajan siihen että se mitä kerromme elämästämme olisi mahdollisimman totta. Mitä enemmän petämme itseämme, sitä pahempi meille itsellemme. Toisaalta tiedämme hyvin nykyihmisestä että yksi ensimmäisiä rakastuneen ihmisen tekoja on kertoa oma elämäntarinansa toiselle. Ja jos hän on aidosti rakastunut hän kertoo asioita joita yleensä myöhemmin saattaa joutua katumaan. Rakkaus tekee liian rehelliseksi ja avoimeksi. Tärkeintä on se, että elämäntarinan kertominen on nähdäkseni aivan sisäsyntyinen juttu, kukaan ei ole meille opettanut tai käskenyt ruveta kertomaan elämästämme kun olemme rakastuneita.

Rehellisyys itsellemme, omille tunteillemme takaa myös sen että meitä voidaan ymmärtää ja meihin voidaan uskoa. Valehteleminen, keksiminen, merkitsee aina riskiä. Toki voimme keksiä jotain mikä jopa voi muodosta tärkeäksi elementiksi tai vahvistaa jotain jo olemassa ollut piirrettä. Ja voimme alkaa uskoa omiin keksintöihimme. Mutta myös rehellisyyden korostaminen merkitsee myös sitä, että pyrimme myös toimimaan tämän mallin mukaan. Me suomalaiset haluamme vaikkapa erottua tavallisista eurooppalaisista huijareista jotka tuottavat valeoliiveja ja tekevät väliamerikkalaisista banaaneista karibialaisia saadakseen huimia tuontietuja. Mutta silti evoluutiopsykologit väittävät, että rehellisyys on myös sellainen universaali piirre jota kaikki arvostavat. Sellaisissa kulttuureissa joissa rehellisyys on harvinaisempaa niin luottamus edellyttää henkilön hyvää tuntemista, läheistä sukulaisuutta jne. Suomessa riittää (melkein) että tiedämme että toinen on suomalainen. Mutta idea on sama. Ja oikeastaan kyseessä on vain sen yhteisön laajuus jonka jäseniin voi luottaa. Jollakin voi olla iso suku, meillä suomalaisilla taas perheet ja suvut ovat pieniä ja vähemmän tärkeitä.

En voi vastustaa kiusausta ja kertoa teille täällä, eurooppalaisessa elämäntarinafestivaalissa ehkä kaikkein hienointa esimerkkiä suomalaisesta uniikkisuudesta, kielen alalla. Suomihan on ainoita kieliä maailmassa jotka kirjoitetaan lähes niin kuin se lausutaan ja tämän vuoksi on luultavaa että pärjäämme niin hyvin kouluvertailuissa (ja suomenruotsalaiset pärjäävät heikommin). Mutta on olemassa teoria jonka mukaan kaikilla kielillä on sama perusrakenne, universaalinen kielioppi. Eräät evoluutioteoreetikot vannovat tämän teorian nimeen koska on luontevaa ajatella että kieli jonka oppiminen on luonnollinen prosessi (lapsia ei tarvitse opettaa puhumaan ja he kehittävät kielen olennaisesti itse, ilman esikuvia, tiettyjen sääntöjen pohjalta) ja joka fysiologisesti on melko rajattu, olisi kehittynyt määrättyjen evoluutiosääntöjen pohjalta, vaikka sanavarastot ja muut asiat ovatkin vaihdelleet. Argumentoidessaan tätä ajatusta vastaan tunnettu mielen ja ajattelun tutkija John Searle (NYRB Feb 28, 2002) käytti äskettäin suomen kieltä vastaesimerkkinä. Suomen kielessä on näet sana “juoksentelisikohan”, joka kääntyy englanniksi suurin piirtein näin: I wonder if I should be running around without any speficic purpose”. Siis Pohdin pitäisikö minun juosta ympäri ilman mitään erityistä tarkoitusta, kaiken tämän voi ilmaista yhdellä sanalla, juoksentelisinkohan! Searlen mielestä tämä on oiva todistus siitä että universaalikielioppia ei ole. Nähdäkseni hän on kuitenkin väärässä: sana sisältää kaiken sen mitä sen universaalikieliopin lauserakenteen mukaan pitääkin sisältää, subjektin, predikaatin, objektin, erilaisia määreitä. Siinä ei ole mitään kieliopillisesti kummallista.

Ja tämän perusteella olisin valmis väittämään että elämäkerta, oman elämän rehellinen ja suora kertominen toisille on jotain sellaista joka on kehittynyt melko varhain ihmiskunnan historiassa ja joka liittyy luottamukseen ja kohtuulliseen varmuuteen omasta ympäristöstä. Elämäntarinoita ei kerrota kenelle tahansa eikä missä tahansa. Niitä kerrotaan ihmisille joihin luotetaan: toisaalta niitä sensuroidaan tilanteissa joissa kuulija voi olla liian läheinen, esimerkiksi oma lapsi (samoin kuin lapsen kanssa ei harjoiteta esimerkiksi seksiä). Mutta kun kerromme elämäntarinaamme rakastetulle niin se on mahdollisimman avoin ja intiimi: sitä voi joutua kuten sanottu myöhemmin katumaan. Ja mikä on mielestäni erityisen kiinnostavaa on se, että ensimmäinen elämäkerta on mitä todennäköisimmin rakkauselämäkerta!

Kirjoittamisen aikaansaama tavaton hyppäys merkitsee sitä että tuntemattomat ihmiset voivat myös lukea minun tarinaani. Ja näin tulemme toiseen evoluutioteorian ratkaisemaan mysteeriin elämäkerran historiassa: elämäkerran ymmärrettävyyteen.

Miksi voimme ymmärtää mitä tahansa elämäkertoja vaikka kaiken muunlaisen taiteellisen ja kirjallisen tuotannon ymmärtämisessä joudumme usein vaikeuksiin? Miksi mitä omituisimmissa ja eksoottisimmissa olosuhteissa kerrotut tarinat voivat olla meille ymmärrettäviä. Miten tämä on ylipäänsä mahdollista. Ennen kutsuin tämä elämäkerran paradoksiksi, sillä tuntuuhan omituiselta että juuri meidän itsemme kannalta kaikkein omimmat intiimeimmät jutut ovatkin niitä jotka kuka tahansa voi ymmärtää kun taas tavallisesti kaikki se pintakuohu mitä jokainen meistä saattaa myös harrastaa, no vaikkapa itsensä lävistäminen, kummalliset kampaukset, vaatteet, moottoripyörät ja tietokonepelit ja sen sellaiset voivat tuntua täysin käsittämättömiltä

Mutta nyt siis kaikki on loksahtanut paikoilleen: intiimi on ymmärrettävää juuri siksi että se sitä mitä meillä on syvimmällä sisimmässämme, osittain tiedostamattomana. Juuri se on meille kaikille yhteistä, niin kuin voidaan osoittaa että eurooppalaiset ihmiset polveutuvat vain seitsemästä kantaäidistä. Meidän tunteemme, meidän ajatuksemme, meidän sosiaaliset tapamme, meidän kielemme, kaikki tämä onkin täysin sisäsyntyistä ja nykyihmisen kannalta katsottuna lähes ikuista. Muuttuvaa on vain se miten nämä asiat näyttäytyvät jossakin erityisessä historiallisessa yhteydessä. Se on sitä mitä pitää selittää, ei sen sijaan se että rakastamme lapsiamme että löydämme itsellemme partnereita, että olemme mustasukkaisia, että kaipaamme turvallisuutta, autenttisuutta, avoimuutta, että vihaamme epärehellisyyttä ja teennäisyyttä, että häpeämme seksuaalisuutta tai inhoamme pitkälti samoja asioita. jne jne.

Eli toisin sanoen, oli ympäristö mikä tahansa, me voimme hyvin ymmärtää kaiken sen keskeisen mikä liittyy ihmisen elämäntarinaan ja sen olennaisiin asioihin, juuri siihen miten tapahtumia tulkitsemme ja koemme. Väitän että esimerkiksi Kalle Päätalon merkitys meille suomalaisille on juuri siinä, että hän pystyy tuomaan esille ja ymmärrettäväksi tiettyjä suomalaisen ihmisluonteen peruspiirteitä, mutta toisaalta juuri se, että hän dokumentoi niin tarkkaan ja spesifisti juuri suomalaista yhteiskuntaa tekee tarinan samalla vaikeaksi ja vähemmän kiinnostavaksi muille.
Elämäkerta on siis olennaisesti oikea sekoitus erityistä, aikaan liittyvää ja täysin universaalia. Sen konteksti, sijoittuminen aikaan ja paikkaan on tärkeä, mutta vielä tärkeämpi on että siinä kuvataan kaikille ihmisille tuttuja tuntemuksia, rakkauta, kärsimystä, mustasukkaisuutta, kehitystä, vaikka mitä.
Juuri tämän ansiosta voimme lukea tarinaa jonka yhteiskunnallinen konteksti on meille täysin vieras ja käsittämätön.

Pari esimerkkitarinaa

Catherine M

Jotkut teistä ovat lukeneet suomeksikin ilmestyneen Catherine Mn sukupuolielämä (Vie sexuelle de Catherine M 2000). Se on siis kirjallinen seksiomaelämäkerta. Voin vakuuttaa että se poikkeaa merkittävästi niistä seksielämäkerroista joita itse olen lukenut keruukilpailujen tuloksena ja joista on ilmestynyt Elina Haavio-Mannilan hieno trilogia. Ja siitähän puuttuu kokonaan tarina. Se on sarja irrallisia käsittämättömiä tapahtumia, kirjoittaja ei kerro miksi hän halusi antaa lukemattomien miesten naida itseään parkkihalleissa ja puistoissa. Sen perusteella emme ymmärrä mitään Catherine M:n käyttäytymisestä. Jos hän on todella harjoittanut tuollaista seksielämää niin hänen on täytynyt olla täysi sekopää (- tosin kannattaa muistaa että Millet korostaa mieisyyttään, sitä että hän halusi tietoisesti käyttäytyä niin kuin mies). Tai lievemmin ilmaistuna: jäämme ilman emotionaalista seitystä, aivan tarkoituksellisesti (ks. Myös Päivi Koivisto: Totuus naisen seksuaalisuudesta? Naistutkimus 2.2002).
Siis väitteeni on että tässä on korkeasti koulutetun, taiteen alalla toimivan ihmisen tietoinen pyrkimys hävittää ns. “luonnollinen”, tavanomainen elämäkerrallinen logiikka. Samalla tavalla nykykirjallisuus ja fiktio usein tietoisesti koettelee inhimillisen ymmärryksen rajoja. Elämäkerta toimii taas täsmälleen päinvastoin.

Kiseleva

Otan aivan vastakkaisen esimerkin. Kun Neuvostoliitto hajosi, yksi tämän hajoamisen positiivisia puolia oli todellisten elämäkertojen vapautumi nen. Neuvostoliitossa jokaisen piti kirjoittaa elämäkertansa, lukuisia kertoja, hakiessaan erilaisia dokumentteja, pyrkiessään komsomoliin, puolueeseen jne. Kaikki tiesivät millainen elämäkerran piti olla: vanhempani olivat köyhiä talonpoikia tai työläisiä, itse olen kasvanut ankeissa oloissa mutta voittanut vastoinkäymiset ja toiminut aina puolueen ohjeiden mukaan, myös puolisoa valitessani.
Perestroikan tuloksena saimme sitten jo aivan toisenlaisia, oikeita elämäkertoja. Eräs tällainen oli Jevgenia Grigorjevna Kiselevan omin käsin kirjoittama elämäkerta joka kattoi 1920-luvulta 1980-luvulle asti. (Koslova-Sandomirskaja 1996). Elämäkerrasta on julkaistu toimittamaton laitos josta käy ilmi että Kiseleva tuskin osasi kirjoittaa, ei käyttänyt välimerkkejä, lauseet olivat melko epämääräisiä . Kaiken lisäksi Kiseleva oli ajatellut että hänen elämästään voisi tehdä elokuvan ja kirjoitti teoksensa kolmen käsikirjoituksen muotoon!
Teksti on muodollisesti lähes lukukelvotonta, vaikealukuista. Mutta siinä ei ole mitään vaikeaselkoista itse henkilön elämäntarinan ja emotionaalisen kokemisen kannalta. Ymmärrämme hyvin mitä on tapahtunut ja miksi. Voimme vaivatta seurata tarinaa - rakastuminen, avioliitto, lasten syntymät, sota, miehen pettäminen, toinen onneton avioliitto, poikien huonot opiskelumenestykset, jne -sikäli kun kielestä huolimatta siitä saa selvää. Se on universaali.

Esimerkki tekstistä (karkea käännös)

“Keväällä 1942 tulin eturintamasta niin kuin jo kirjotin pelkkää luuta ja nahkaa ja siinä sitten mies pyytää eroa sanotaan että hän sotii, minulla on vielä surua ja vielä mies jätti, en syö mitään julistin itselleni nälkälakon itksen vaan, sisko veera sanoo mutta tee nyt jotain jotta pysyisit elossa, muuten jätä lapsesi minulle. Sattumalta tulin varka vasiljevalle asuntoon, ja hänellä seisoivat puna-armeijalaiset meidän sotilaat minä jäin istumaan ihmisten kanssa. Pyysivät pöydän ääreen, ja laulavat ja tanssivat sotilaiden kanssa, naiset siellä oli myös, kaikki pitävät hauskaa pilkku mutta minä kun kohottivat lasia muistin omaa rakasta miestä ja ajattelin minne olen joutunut ja miksi minulle nämä juhlat ja sitten ryhdyin kamalasti itkemään.” (s 175)

Päivärinta

Tänä syksynä ilmestyy uusintapainos Pietari Päivärinnan, 1800-luvulla eläneen kansanmiehen omaelämäkerrasta. Se oli kirjoitettu kilpailuun jonka Päivärinta voitti. Tosin hän sai vain toisen palkinnon koska katsottiin että rahvaan mies ei voinut olla noin sivistynyt ja refleksiivinen kuin Päivärinta oli. Katsottiin että sen oli täytynyt salanimellä kirjoittaa joku pedagogisessa tarkoituksessa. Mutta näin ei ollut vaan elämäntarina oli ja on aito. Ja taas kerran, vaikka se voisi olla jossain kohdin vähän perinpohjaisempi ja vähemmän tiivis niin meillä ei ole mitään ongelmaa sen ymmärtämisessä.

Eli, päätän tämän esitykseni yksinkertaiseen mutta (sosiologisesti) rohkeaan väitteeseen: omaelämäkerta on jotain ihmisluonteeseen kuuluvaa, universaalia, meille kaikille yhteistä, jonka avulla voimme tehdä itsemme toisillemme ymmärrettäväksi. Näin olemme tehneet jo vähintään 50 000 vuoden ajan, ehkä jopa 100 000 vuoden ajan. Ja tulemme tekemään niin kauan kuin olemme olemassa, yrittivät sosiologit ja kirjallisuuden tutkijat kuinka parhaansa tämän kiistämiseksi.

Kirjallisuus:

Philippe Lejeune

Geoffrey Miller (2000)

Catherine Millet (2001)

Pietari Päivärinta (2002)

Svante Pääbo (2001)

Paul Ricoeur

J P Roos (2000)

John R Searle (2002)

Alkuun