En voi olla puuttumatta Helsingin Sanomien
Henrik Liliuksen Kämp-arviointeihin, joskin perusteellinen kommentointi
vaatisi vähintään yhtä paljon tilaa, niissä on
niin paljon uskomattomia häränpyllyjä. Todettakoon että
artikkelin perusteella on helppo todeta (vaikka sitä ei kehdata mainita!)
mikä olisi ollut vaihtoehto Kämpin sisustukselle: tosi moderni
suomalaissisustus Mäntyniemen tapaan!
Kunnioitan suuresti Henrik Liliusta arkkitehtuurin historian
tuntijana, mutta Museoviraston pääjohtajana hänen "tieteelliset"
suojeluperiaatteensa ovat suorastaan vaarallisia ja se, että hän
antaa omien henkilökohtaisten makumieltymystensä (Ruusuvuoren
"hieno sankariarkkitehtuuri" on äärimmäisen harhainen nimitys
modernistiselle hävitysvimmalle) vaikuttaa rakennussuojeluarvioin
teihinsa, on jo suorastaan epäeettistä.
Arkkitehdit rakastavat äärimmilleen liioiteltuja
paradokseja joita ulkopuoliset voivat erehtyä pitämään
hauskoina vitseinä. Niin tässäkin tapauksessa: luulisin
että moni nauraa otsikolle: "Kaupungintalo on aitoa historiaa", mutta
ongelma on se, että arkkitehdit (ja arkkitehtihistorioitsijat) ovat
vakavissaan.
Minusta karmein paradoksi on juuri nyt se, että kaikkein
barbaarisimmat 1950- ja 60-luvun arkkitehdit: Ruusuvuori, Revell, Sirenit,
Ervi ovat nyt niitä joita heidän oppilaansa ja epigoninsa pyrkivät
kiivaasti pelastamaan samalta kohtalolta jonka nämä itse järjestivätt
lukemattomille hienoille 1800- ja 1900-luvun alun arkkitehtien rakennuksille.
Ajatus siitä, että Ruusuvuoren kaupungintalototeutuksessa olisi
mitään suojeltavaa ja että raa'an hävityksen tuloksena
syntynyt modernistisklassinen sekasotku olisi nyt "aito historiallinen
kokonaisuus" on aivan uskomaton. Minusta siitä voi hyvin käyttää
samaa ilmaisua kuin mitä Lilius käyttää aikaisemmasta
kaupungintalon historiasta: kun talo ei ole enää alkuperäinen
niin sillehän voidaan tehdä mitä tahansa.
Ongelman ydin on seuraava: Lilius ja hänen hengenheimolaisensa
uskovat, että rakennuksessa johon on ajan mittaan syntynyt erilaisia
kerrostumia, näitä ei voi pitää sinänsä parempina
ja huonompina. Tällaiseen rakennukseen on aina mahdollista tehdä
uusia, kulloisenkin ajan hengen mukaisia kerrostumia. Sen sijaan palaaminen
"alkuperäiseen" tai pyrkimys historialliseen yhteensopivuuteen on
väärennystä, feikkiä. Tämä ajattelutapa mahdollistaa
rakennusten jatkuvan hävittämisen ja tekee myös mahdottomaksi
sen, että kertaalleen purettu rakennus voitaisiin rakentaa uudelleen.
Sen vuoksi Lilius hyväksyy "fasadismin" koska jos fasadi olisi purettu
niin sitä hänen ajattelunsa mukaan ei enää saisi pystyttää
uudelleen.
Henkilö joka uskoo näin tuhoisaan "suojelu"ideologiaan
jonka avulla rakennuksia voidaan lähes vapaasti tuhota ja pilata (Liliuksen
omasta 60-vuotisjuhlakirjasta löytyy hiuksianostattavia esimerkkejä
siitä miten hän hyväksyi esimerkiksi Joensuun hävittämisen
kun se ei enää ollut alkuperäisessä kaupunkiasussaan)
on minusta vähintäänkin ongelmallinen Museoviraston pääjohtajana,
joskin myös professorina Lilius on saanut aikaan paljon vahinkoa kasvattaessaan
arkkitehtipolvia luulemaan rakennusten hävittämistä suojeluksi.
Kysymys jota Lilius ei ole näköjään koskaan
itselleen esittänyt on: kumpi on tärkeämpi, se että
tiedämme mikä on jonkin ihmisen tuottaman suunnitelman, piirustuksen
ikä ja rakennustavan his toriallinen ajankohta, vaiko rakennusmateriaalin.
kivien, tiilien, hirsien ym. ikä? Onko todella niin, että ajatuksen
syntyajankohdalla ei ole mitään merkitystä? Minusta asian
pitäisi olla juuri päin vastoin. Vain sivistymätön
turisti voisi pitää kivien ikää tärkeämpänä
kuin ihmisen kontribuutiota. Paradoksi on että nythän on päinvastoin:
Liliuksen kaltaiset itseään tosi asiantuntijoina pitävät
henkilöt arvostavat vain kiviä kun taas rahvas ymmärtää
myös muotokielen arvon.
On syytä myös todeta, että Lilius
sotkee pahasti käsitteitä: Kämpin sisustus EI ole väärennys,
feikki eikä edes kopio vaan kyseessähän on aito, elävä
traditio. Englannissa tyylihuonekalujen rakentaminen on teollisuutta jolla
on pitkä historia. Väärennöksiä ne olisivat jos
niihin lyötäisiin leima että tämä tuoli on valmistettu
1800-luvulla. Kopioita ne eivät myöskään voi olla,
koska kyseessä on jatkuvassa tuotannossa oleva malli. Ja on tietysti
huvittavaa, että suomalainen 1960- ja 70-lukujen rakentamisen ihailija
inhoaa kopioimista, kun voidaan täysin totuudenmukaisesti sanoa, että
tuolloinen arkkitehtuuri tuotti pelkkiä, toinen toistaan huonompia
Corbusier- ja Mies van der Rohe- kopioita ja nyttemmin on Suomessa täysin
paikallaan kopioida funktionalistista arkkitehtuuria.
J.P.Roos
Sain tähän kirjoitukseen muutamia vastineita ja myös
Liliuksen närkästyneen kommentin, johon lähetin vastauksen.
Tätä ei tietenkään enää julkaistu, sillä
Helsingin Sanomien läpitylsällä kulttuuriosastolla ei osata
arvostaa keskustelua. Vastaukseni on kuitenkin tässä:
Myönnän, että kohtelin Henrik Liliuksen henkilöä
ehkä turhan kovakouraisesti kirjoituksessani Kämpistä. Kyllä
hän on erinomaisen pätevä Museoviraston pääjohtajaksi
ja opettajanakin hän oli eittämättä hyvin asiaansa
perehtynyt (minkä olen itse voinut todeta seuratessani hänen
rakennussuojelua koskevia luentojaan TKK:n Arkkitehtiosastolla 1980-luvulla),
mutta yksipuolinen.
Kritiikkini kärki kohdistui oikeastaan vain siihen
tunnettuun ongelmaan, että paras on usein(miten) hyvän vihollinen.
Kun vain todella paras kelpaa, niin paljon hyvää jää
vaille suojaa. Kuten Lilius vastauksessaan toteaa, hänelle Kämp
ei ole rakennussuojelukysymys. Minusta on erittäin hyvä ja merkittävä
asia, että Kämpin julkisivu on säilynyt, että Kämp
on taas hotellikäytössä (vaikkakin turhan kalliina) ja että
sen sisustus jotenkin on suhteessa rakennukseen sen sijaan että
se olisi vaikkapa Stefan Lindforsin käsialaa.
Myönnän toki Liliuksen huomautuksen siitä,
että en ole ollut mukana käytännön rakennussuojelussa.
Sen sijaan Lilius on väärässä siinä ettenkö
olisi tutustunut hänen mainitsemiinsa antoisiin kohteisiin. Valtiotieteellisen
tiedekunnan professorina työsken telen talossa jossa on noudatettu
varsin pitkälle "liliuslaisia" periaatteita: ei mitään vanhasta
muistuttavaa kalustusta, uudet rakenteet erottuvat selvästi vanhoista,
seinille on maalattu hopeanvärisiä neliöitä jonka lisäksi
alkuperäispintoja on jätetty siellä täällä
esiin, jne. Kaupungin varavaltuutettuna minä olen usein joutunut kulkemaan
kaupungintalokorttelin pohjoisosan kautta valtuustosaliin - hyppäys
Ruusuvuoren "sankariarkkitehtuuriin" on dramaattinen.
Mutta muutakin on tapahtunut. Minusta paras kehitys on ollut se, että
rakennusuojelu on tuonut mukanaan myös entistämisen ja alkuperäiset
rakentamistavat. Satuin juuri kuulemaan kuinka Vilhelm Helander kertoi
itseään suuresti elähdyttävän sen, että voi
työskennellä ammattimiesten kanssa jotka osaavat vanhat tekniikat
ja että osittain kyseessä on aivan nuoret ihmiset jotka ovat
tulleet alalle vastikään.
Minun ihanteeni on se, ettei mikään tyyli erehdy
luulemaan olevansa se ainoa oikea vaan että kaikki ihmiskunnan historiassa
kehitetyt vaihtoehdot ovat mahdollisia ja aina toteutettavissa. Enkä
suinkaan tuomitse modernismia täydellisesti. Tuomitsen vain modernismin
piittaamattomuuden suhteessa vanhaan rakennuskantaan, ja harmittelen sitä,
että Museoviraston pääjohtaja suhtautuu juuri modernismiin
niin suvaitsevaisesti, kun hänen linjansa muuten on varsin tiukka.
Kannattaa muistaa, että vain 10 prosenttia rakennuksistamme on peräisin
itsenäisyyttä edeltävältä ajalta, joten mielestäni
on selvää, missä suojelutarve on.