Kaksi isää, kaksi elämää

J.P.Roos
KAKSI ELÄMÄÄ, KAKSI ISÄÄ

Isäni

   Isäni oli viime vuosisadan lopulla syntynyt, sydänvammainen (yksi infarkti kaksi vuotta syntymäni jälkeen, toinen lähes kohtalokas kun olin 12-vuotias ja kolmas joka johti kuolemaan kun olin 19 vuotta), rauhallinen, har maatukkainen, sopusuhtainen (ei laiha eikä lihava), silmälasipäinen, turval linen ylemmän keskiluokan isä. Isälläni oli minun muistissani hitaat rauhal liset liikkeet, miellyttävä ääni, ironinen puhetapa, paksusankaiset silmälasit, valkoinen paita, harmaat teryleenihousut. Isä oli insinööri, mutta monipuolisesti sivistynyt (nykyäänhän sellaisia ei ole), kielitaitoinen ja luki paljon. Muistan säännölliset kotiintuloajat, yhteiset illat ja viikonloput, sunnuntailounaat, päivälliset kello viisi, sunnuntaikävelyt, musiikin kuuntelun (Sibelius, Beethoven erityissuosikkeina), kesämökin pakolliset työt isän apuna. En juurikaan kokenut isän puutetta, sen sijaan lapsena kylläkin yksinäisyyttä, joka ei kohdistunut mitenkään erityisesti isään. Mitä vanhemmaksi isä tuli, sitä enemmän hän oli läsnä: viimeiset vuotensa hän oli eläkkeellä ja teki töitä kotona.
   Isäni oli syntyessäni 53-vuotias.   Hänellä oli tuolloin jo neljä lasta, kolme edellisestä avioliitosta (kaksi poikaa ja yksi tytär) joka oli käytännössä päättynyt 1930-luvun lopussa (vaimo kuoli pitkään sairastettuaan 1942 ja yksi, sisareni, toisesta avioliitosta. Perheeseen syntyi vielä yksi lapsi v. 1951, isäni 60-vuotispäivän tienoilla. Meitäkin oli siis kaksi poikaa ja yksi tyttö. Isäni kuoli vuonna 1964, vajaan kuukauden sen jälkeen kun olin valmistunut ylioppilaaksi.
   Kunnioitin ja rakastin isääni, joskin muistan hyvin tietyt säröt jotka syntyivät äidin ja isän ristiriidoista ja isän haluttomuudesta joutua äidin suuttumuksen kohteeksi (vieläkin muistan kun hän rikkoi teekannun ja sanoi minulle että tätä ei sitten pidä kertoa äidille). Mutta isä oli erittäin lojaali lapsilleen ja asettui aina kaikissa olennaisissa asioissa minun puolelleni äitiä vastaan, joka ajatteli enemmän itseään tai sitten joitakin kurinpitoperiaatteita ("lapsille ei pidä antaa kaikessa periksi", esim. kirjastokorttia kun nämä ovat liian pieniä; tämän keskustelun muistan hyvin).
   Isäni oli varsin urheilullinen ja esim. innokas hiihtäjä. Hänen ensimmäinen infarktinsa johtuikin ilmeisesti juuri pitkästä, rasittavasta hiihtoretkestä kylmässä ilmassa ja vielä sen jälkeisestä avannossa käymisestä, joka kuului hänen ohjelmaansa joka maanantai. Minun lapsuudessani tästä olivat jäljellä enää pitkät hitaat (olen varmaan oppinut isältä kävelemään hitaasti!) kävelyt, joita hän harrasti viikonloppuisin sekä iltaisin ennen nukkumaan menoa. Muuten isä ei juuri leikkinyt kanssani eikä harrastanut mitään itselleni tyypillisiä fyysisiä leikkejä (kuten ilmaan heittelyä, kilpaa juoksemista tai pikku nahistelua). Minun muistikuvani lapsena hänestä liittyvät rauhallisuuteen, kirjoihin, musiikkiin, keskusteluihin aamulla teepöydässä, sunnuntai-aamun yhteisiin lehdenlukuhetkiin hänen sänkynsä jalkopäässä. Myöhemmin mukaan tulivat rahaongelmat. Perheen omaisuus jäi Viipuriin, asuimme vuokralla 1960- luvun taitteeseen, isä joutui tuolloin ostamaan asunnon samalla kun meni eläkkeelle: tulot pienenivät, menot lisääntyivät. Kolmen lapsen koulumaksut olivat myös raskas menoerä ja isä joutui tekemään erilaisia käännös- ym. töitä kotona jatkuvasti kuolemaansa asti. Hän ei varsinaisesti ollut toimetto mana/vapaana eläkeläisenä päivääkään. En muista että hän olisi koskaan valittanut meille tai edes jotenkin vihjannut että olisi halunnut elää jotenkin toisin (kun taas äiti pohdiskeli menetettyjä vaihtoehtojaan hyvinkin usein).
Olisin siis voinut menettää hänet niin pienenä, etten muistaisi mitään (veljeni muistot isästä ovat hyvin vähäisiä, vaikka hän oli isän kuollessa 12- vuotias). Isä ei enää koskaan ensimmäisen infarktin jälkeen kokenut olevansa terve, täysissä ruumiin voimissa oleva mies, kuten hän koki olevansa aivan muutamia päiviä ennen ensimmäistä kohtaustaan. Hän kirjoitti velipuolelleni (29.1.47) käyneensä juuri lääkärintarkastuksessa ja olevansa valmistautunut vanhenemiseen vähän kerrallaan, "viivytystaisteluun" vanhenemista vastaan, jonka tunnusmerkkejä ovat "hidas perääntyminen, hyvin varustettuna ja hyvässä järjestyksessä, aina edeltäpäin varmistettuihin asemiin". Ensimmäinen kirje velipuolelleni (2.3.47 Eiran sairaalasta) sydänkohtauksen jälkeen olikin sitten todella synkkä. "Kun äskettäin kirjoitin sinulle kuinka hyvin olin varustautunut viivytystaisteluun vanhuutta vastaan, unohdin lisätä, että onnistuminen riippuu siitä, ettei vihollinen pääse yllättämään. Nyt on vihollinen yllättänyt ja iskenut oikein pahasti puolustuslinjan arimpaan kohtaan, verenkiertojärjestelmään". Isän itseluottamus oli kokenut vakavan kolauksen ja selvä masennus leimasi toipilasajan kirjeitä. Toipuminen kesti tavallista kauemmin, sillä hän sai kuukauden ensimmäisen infarktin jälkeen toisen. Tuohon aikaan levättiin myös sydänkohtauksen jälkeen todella pitkään: isä pääsi sairaalasta pois vasta huhtikuun puolessavälissä kun ensimmäinen kohtaus oli ollut helmikuun lopulla.
Toisen kerran isä sai vakavan sydänkohtauksen 1950-luvun lopussa Raumalla. Silloinkaan hän ei ottanut huomioon selviä oireita vaan yritti hoitaa sovitut tehtävät loppuun asti.

Isän taustat

Lapsuudesta asti olen yhdistänyt taustani karjalaisuuden (Viipuri) ja pohjalaisuuden (Vöyri, Vaasa) väliseen vastakkaisuuteen: vasta paljon myöhemmin oivalsin että isä ei ollut viipurilainen (kun taas äidillä oli vahva viipurilaisidentiteetti) eikä pohjalainenkaan (vaikka hänen tarinansa liittyivätkin usein Pohjanmaalle) vaan pikemminkin varsinaissuomalainen. Isän tausta oli muutenkin hyvin monipuolinen: hän oli ruotsinkielinen/täysin kaksikielinen, mutta puhui kanssani suomea, hän oli oikeistolainen liberaali (en koskaan saanut täyttä selvyyttä siitä kuinka paljon liberaali ja kuinka paljon oikeistolainen) hän oli syntynyt Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan rajoilla, kasvanut Vöyrissä ja Kemiössä, työskennellyt Vaasassa, mutta viettänyt lähes 10 vuotta ennen Helsinkiin tuloaan Viipurissa ja epäilemättä jossain määrin karjalais tunut. Itselläni ei ole juurikaan mitään suhdetta näihin isän taustoihin: olen identiteetiltäni vahvasti helsinkiläinen ja kak sikielinen jolle suomi on vahvempi kieli. Kielellisesti olen ollut lähes yhtä liikkuva kuin isä (hän osasi venäjää paremmin kuin minä, kun taas minä osaan ranskaa paremmin kuin hän, englannin hän oppi lukemalla kirjoja kun taas saksa oli koulusta opittu (minulla oli päinvastoin), hän puhui enimmäkseen suomea, mutta hänen äidinkielensä oli ruotsi). Sen sijaan Suomessa olen liikkunut paljon vähemmän kuin isä joka vietti ensimmäiset 50 vuottaan Eurajoella, Vöyrissä, Kemiössä, Helsingissä, Vaasassa, ja Viipurissa. Tämän takia isän kieli-identiteetti oli vähintäänkin epämääräinen, aivan kuten itsellänikin. Isäni isä oli suomenkielinen, mutta äiti ruotsinkielinen. Heidän kotikielensä oli aluksi suomi ja sitten ruotsi (Kemiö oli täysin ruotsinkielinen paikka), mutta isä kävi ruotsinkielisen kansakoulun ja suomenkielisen oppikoulun. Isän vaimo oli ruotsinkielinen ja perheessä puhuttiin ruotsia. 1930-luvun Viipurissa pojat pantiin kuitenkin suomenkieliseen kouluun ja isä puhui lasten kanssa suomea: minulle oli yllätys että isän kirjeenvaihto veljeni kanssa oli suomenkielinen. Toisaalta muistan kuinka kerran hämmästyin kun sisarpuoleni puhui ruotsia veljeni kanssa: olin kuvitellut heidät molemmat aivan suomenkielisiksi.
Isästä muistan jotenkin paljon pysyvämmän perussuhtautumisen, rauhallisuuden ja lojaalisuuden kuin äidistä. Äiti oli luonteeltaan paljon särmikkäämpi kuin isä ja näytti myös tunteitaan avoimemmin. Ongelma on se, että muistan tällä hetkellä paljon paremmin äidin negatiiviset tunteenilmaukset kuin hyvän tuulen ja mukavat hetket ... Mutta isänkään kanssa ei päässyt oikein läheiseksi, jo ikäsyistä. Hänestä ei saanut mitään liikuntamallia (sen sijaan hän opetti kyllä möyrimään puutarhassa klassiseen porvarisperheen tapaan). Muistan kuitenkin jotkut isältäni saamat selkäsaunat (luultavasti kuitenkin äidin vaatimuksesta annetut), varsinkin sen viimeisen, jolloin olin ehkä 11-12 vuotias (asuimme vielä lapsuudenkodissani, selkäsauna tapahtui kylpyhuoneessa, isällä oli nahkaremmi): silloin isä oli todella suutuksissaan, mutta minäkin olin vihainen ja kieltäydyin alistumasta jolloin isä lopetti kesken.

Isän maailmankatsomus

    Minua ja isääni erotti ennen isän kuolemaa politiikka. Ilman sitä meille ei luultavasti olisi juurikaan tullut ristiriitoja: isä oli muuten suvaitsevainen, ei pyrkinyt kovinkaan jyrkkään kurinpitoon tai kotiintuloaikojen seuraamiseen, suhtautui ymmärryksellä teini-iän juopotteluihin ja hurjiin juhliin (kaikesta hän ei tietenkään saanut kuullakaan!)
   Kompastuskivemme politiikka kalvaa minua edelleen: isä oli liberaali, sanan perinteisessä porvarillisessa/taloudellisen vapauden mielessä. Hän äänesti enimmäkseen kokoomusta (ehkä myös liberaaleja), mutta kannatti poliittista mielipiteenvapautta ja demokratiaa, ymmärsi sosiaalidemokraatteja (tannerilaisia, ja tunsi myös monia) mutta katsoi myös että sosiaalidemokraatit edustivat liian luokkaetuja ajavaa politiikkaa, kun isälle taas kansakunnan etu oli keskeinen. Kommunistit olivat hänelle isänmaanpettureita, joiden kanssa ei voinut olla missään tekemisissä. Neuvostoliitto oli hänelle vihollinen, jonka nöyristely suututti häntä. Niinpä Kekkonen oli isälle vaarallinen myötäjuoksija, myöntyväisyysmies, omia valtaetujaan ajava poliitikko. Isän mielestä oli onnetonta että Kekkonen voitti Fagerholmin, joka olisi ollut paljon luotettavampi isänmaanystävä, vaikka olikin sosialidemokraatti.
Isän taloudellinen liberalismi oli hyvin individualistista laatua. Hän vihasi sääntelyä, veroja ja maksuja, mutta ei nähnyt esimerkiksi vapaan markkinatalouden synnyttävän mitään uhkaa yksilölle. Hänen ihanteensa oli vapaa pientuotanto omilla maapalstoilla, se mitä hän itsekin harrasti ja kuvaili lyyrisesti vuosikymmenen lopulla viljelys toimintaansa kesämökillään. Hän oli valmis kiertämään (laillisesti) veroja ja muita säännöksiä, mutta kuitenkin tinkimättömän rehellinen ammatissa ja yksityiselämässä (eräs hänen perussääntöjään oli ettei koskaan pitänyt joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään). Muistan kuinka hän Valtion Viljavarastossa työskennellessään toi kerran viikonloppuna mukanaan hienon kiikarin maalle ja kertoi että joku japanilainen kauppamies joka havitteli kauppoja oli sen hänelle antanut. Minä tietysti innostuin ja sanoin että niin hieno kiikari täytyy ilman muuta ottaa vastaan, mutta isä sanoi että hän palauttaa sen heti maanantaina, sillä kysymyksessä olisi muuten lahjus. Hän ei vain siinä neuvottelutilanteessa kehdannut loukata vastapuolta.
   Nuorena isä oli toiminut jääkärivärvärinä. En muista että hän olisi kertonut miksi hän ei itse lähtenyt jääkäriksi: sen sijaan hän joskus vihjaili olleensa 1910-luvulla jonkin sortin sosialisti, mistä Venäjän vallankumous ja kansalaissota hänet paransivat. Hän joutui kiinni (jonkun ilmiannosta) keväällä 1916 ja tuomittiin Shpalernajaan jossa hän ehti viettää vajaan vuoden ennen kuin helmikuun vallankumouksessa myös suomalaiset kansallismieliset vapautettiin. Hän kuului koko loppuikänsä ns. kalterijääkäreihin, joiden viimeisiin kokouksiin minäkin kerran osallistuin silloisen Motin jääkärikabinetissa isän kuoleman jälkeen.
   Isän poliittisesta suhtautumisesta sotien välisenä aikana en - kuten sanottu - tiedä paljoakaan. Nyt kun entisen Valpon arkistot on avattu, olen ajatellut käydä niissä, mutta en ole vielä sitä tehnyt. Tiedän että isä on allekirjoittanut tuon ajan Schüller-oikeudenkäynnin eli Vaasan kirjapainon tuhopolttoa koskevan tunnustuksen (paperi on hänen arkistossaan) ja osallistunut Lapuan liikkeen kokouksiin. Mutta muistan myös hänen kertoneen kerran, kuinka jossain kokouksessa puhuja kiihkoili juutalaisia ja vapaamuurareita vastaan jolloin isä oli noussut ja ilmoittanut olevansa vapaamuurari, mutta silti isänmaallinen mies. Hän oli siis vapaamuurari, vaikka ei koskaan kertonut siitä mitään, enkä itse ole saanut koskaan mitään yhteydenottoja. Vapaamuurarit olivat varmasti hänen hautajaisissaan mukana, mutta en kiinnittänyt tähän huomiota. Isä ihaili englantilaisia ja yksi hänen sankareistaan oli Churchill jonka valtavat ensimmäisen ja toisen maailmansodan historiat koristivat kirjahyllyämme. Sodan jälkeen Chruchillin paikan peri USA:n ulkoministeri Dulles, vapauden viimeinen varmistaja lännessä. Teoreetikkoihanne oli Röpke, jonka kapitalismin ja vapaan kilpailun ihannoinnille veti vertoja vain Hayek, jota isä tietenkin myös ihaili. Seuraavassa ote kirjeestä veljelleni (15.2.47)
   "Hayek ... osoittaa järkähtämättömällä johdonmukaisuudella mihin olemme menossa jos nykyinen politiikan kehityssuunta saa jatkua. Kolmas tutkija ... on sveitsiläinen Wilhelm Röpke, jonka viimeisen teoksen Internationale Ordnung juuri luin. ... jos pystyy häntä seuraamaan saa nähdä koko aikamme myllerryksen kirkkaassa valaistuksssa ja näkee tien selvästi viitoitettuna edessään. N:n häissä ollessani oli R:n kanssa keskustelua nykyisestä maailmantilanteesta. Kauhistuin sitä hirvittävää käsitteiden sekamelskaa ... sinä oli selvä esimerkki Hayekin väitteestä että nykyajan ihmiset ovat jo melkein auttamattomasti totalitäärisen, so. kommunistisen ja natsilaisen propagandan myrkyttämiä.   ... sellaisesta vallastahan me kaikki nuoruudessamme uneksimme. Sen rinnalla demokraattis-parlamentaarinen, vaivaloinen, hapuileva, työläs ja vaikeatajuinen ja usein tuskastuttavan hidas asioiden kulku tuntuu ikävältä ... Aikamme suurin repeämä vallitsee niden välillä jotka haluavat hallita totalitaarisesti, turvautuen valtiolliseen poliisiin ja keskitysleireihin ja sensuurin henkiseen pakkopaitaan ja niiden, jotka vaikkakin vaivalloisesti ja hapuillen edeten uskovat lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja vapaisiin vaaleihin"
Pisimmät poliittiset pohdiskelunsa hän esitti vuonna 1948 jolloin uhkaava maailmantilanne ja kommunistien uhkaava aktiivisuus Suomessa virittivät hänessä erittäin pitkiä katsauksia maailman tilanteesta Pitkä kirje pääsiäisenä 1948 kuvaa Yhdysvallat maailman vapauden viimeisenä puolustuslinnakkeena ja kommunistiset puolueet Stalinin nerokkaana keksintönä jäytää demokratioiden puolustusta sisältä päin.

Elintaso

   Sotiin isä ei siis osallistunut. Hän oli 48-vuotias kun talvisota alkoi ja työskenteli lisäksi elintarviketeollisuudessa. Mutta hän työskenteli rintaman lähellä eli kumpienkin sotien aikana Viipurissa, kummassakin tapauksessa lähtien vasta viime tingassa jättäen lähes kaiken jälkeensä.
   Viipurissa isä omisti kesäpaikan aivan kaupungin kupeessa, mutta myös äitini perheellä oli siellä omaisuutta. (Virka)asunto oli ilmeisesti varsin hyvin varustettu porvariskoti hopeineen ja taideteoksineen ja suurine kirjastoineen. Kirjoista muutamia oli vielä isän kirjanhyllyssä meidän kotonamme Munkkiniemessä.
   Helsinkiin tultuaan isä löysi vuokra-asunnon v. 1939 valmistuneesta talosta Munkkiniemestä (joka on nykyään jo purettu, koska se jäi sodan vuoksi pari kerrosta sallittua matalammaksi). Isä osti 50-luvun alussa kesäpaikan (sitä ennen olimme asuneet kesäisin vuokralla tai täysi hoitoloissa Etelä-Suomessa) ja meillä oli myös yksi katumme ensimmäisiä autoja (kermanvalkoinen Rover 1951; siitä varmaan on peräisin oma riippuvuuteni autoihin: tosin isä oli itsekin autojen harrastaja) ja kirjastossa oli siis jonkun verran kirjoja jotka olivat peräisin Viipurista, esimerkiksi epätäydellinen Maailmanhistoria, jota ahkerasti luin. Mutta asunnon hän osti vasta pakon edessä, kun vuokrasäännöstelykausi päättyi.
   Paikkoja jotka minun mielessäni liittyvät isään ei ole kovin monta: Seurasaari, kesämökki Hiidenvedellä, isän työhuone kotona (ei enää olemassa), SOKn pääkonttori (muistan upean ala-aulan ja isän työhuoneen kolmannessa kerroksessa), Viipuri (valokuvina Viipurin myllyn pommituksista, jotka olivat meillä seinällä).
   Meidän perheessämme (ehkä enemmän äidin ansiosta, jolle Viipuri oli muutenkin se oikea kotipaikka) vallitsi myytti Viipurin ylellisestä elämästä: virka-autot, suuret asunnot, palvelusväki, purjeveneet, hieno kesäpaikka jossa tenniskenttä Laatokan rannalla. Kun kysyin tätä velipuoleltani niin hän kertoi, että hänen mielestään isä eli ylellisesti edellisessä työpaikassaan Vaasassa, jossa vaimon perinnöllä oli ostettu auto ja vene, mutta että Viipurissa elettiin suhteellisen vaatimattomasti: kesäpaikka oli pieni ja ahdas, tenniskenttä itse metsään raivattu, purjevene pieni ja halvalla ostettu, ei omaa autoa jne. Hänen mielestään taas isäni Helsingin vuodet 1940- ja 50-luvulla olivat pyrkimystä ylläpitää 30-luvun alun tasoa oloissa joissa se ei enää ollut mahdollista: auto, palvelija (vaikka äiti ei ollut töissä), teatterin ja oopperan ensi-iltapaikat. Veljeni kertomuksesta voi päätellä, että isä aina eli jonkun verran yli varojensa ja kulloisenkin asemansa. Hänen haaveenaan oli taloudellinen riippumattomuus, mutta erehdykset, huono onni ja historia tekivät yritykset tyhjiksi.

Isän kirjeet

   Vuonna 1991 vietimme aloitteestani isän satavuotisjuhlia. Tapasin tällöin ensi kertaa (!) joitakin sukulaisiani ja elvytin kontaktini vanhimpaan velipuoleeni, joka kaiken lisäksi on varsin hämmästyttävästi isän näköinen.
   Yllättäen sainkin sitten jouluna 1994 isästäni paljon lisää tietoa kun velipuoleni (s. 1922) lähetti minulle paksun pinon isältä saamiaan kirjeitä vuodesta 1945 vuoteen 1963, jotka hän oli uudelleen lukenut satavuotisjuhlien inspiroimana. Nämä kirjeet olivat varsin infor matiivisia ja valaisivat myös paljon isäni persoonallisuutta, maail mankatsomusta sekä jossain määrin myös elämänvaiheita juuri oman syn tymäni jälkeen. Kirjeet olivat hyvin maailmankatsomuksellisia ja toivat selvästi esiin isän mieltymykset ja inhot: hän oli kuten jo sanoin tiukka vapauden ja ennen kaikkea vapaan markkinatalouden kannattaja, joka vihasi kommunismia (mutta myös natsismia "en koskaan voinut Hitleriä ja natsismia sulattaa") ja sosialismia (jota hän piti ainoastaan hitaammin ja salakavalammin samaan kurimukseen johtavana aatteena), hän luki paljon, sekä romaanikirjallisuutta että taloudel lista ja filosofista kirjallisuutta. Hänen suosikkejaan olivat tuolloin jo mainitut Röpke, Hayek, Chruchill, Russell ja Frans G Bengtsson ja hän siteerasi mielellään Goethea: "Der gute Mensch in seinem dunklen Drange ist sich des rechten Weges wohl bewusst".
Isä pyrki kirjeillään ohjaamaan ja kasvattamaan veljeäni, joka etsi tuolloin elämänuraa Ruotsista (minne hän myös sitten jäikin). Kumpikaan vanhemmista veljistäni ei mennyt yliopistoon, mutta veli oli innokas keksijä. Isän kirjeet ovat täynnä erilaisten vaihtoehtojen pohdiskeluja erilaisista työpaikoista, ja 40-luvulla isä ja poika kehittelivät pitkään yhdessä epäkeskoperiaatteella toimivaa heilurimyllyä, josta piti tulla heidän yhteinen rikkauden ja menestyk sen lähteensä (ehkä n. viidesosa kirjeenvaihdosta oli isän teknisiä kommentteja, piirroksia ym.), 60-luvulla taas juustoleikkuria. Heilurimyllyn patentti myytiin 1950-luvun alussa Englantiin 250 punnalla ja juustoleikkurista isä ja poika saivat yhdessä n. 100 000 mk vuonna 1961, nykyrahassa siis n. 10 000 mk. Työtä ja vaivaa sen kehittämiseen oli upotettu valtavasti.
Isä antoi veljelleni neuvoja vaimon hankinnassa. "Jos tuot vaimon niin tuo nainen joka on ylpeä, oikukas, turhamainen, mitä vaan, kunhan hän on nainen, jonka omistamisesta kannattaa taistella, josta voi olla ylpeä kun hänet on voittanut ja joka pystyy hoitamaan kotiasi. Sellainen oli äitisi." (4.8.1948). Kuvaus koskee myös aika hyvin omaa äitiäni, jonka upea nuoruudenmuotokuva hallitsi isän työhuonetta. Isä neuvoi myös vaatteiden hankinnassa (hyvät vaatteet ovat erittäin tärkeitä sivistyksen merkkejä ja kannatti aina mieluummin teettää puku kuin ostaa sellainen valmiina, tai ostaa mieluummin hyvä puku kuin esim. radio. Itse en ole koskaan noudattanut tätä ohjetta) ja kieliopinnoissa, mutta ennen kaikkea maailmankatsomus kysymyksissä, missä sukupolvien erot olivat varsin suuret.
Aluksi kirjeet ovat luonteeltaan hyvin käytännöllisiä ja koskettelevat veljen työpaikkoja, passiasioita, sukulaisia Suomessa. Selvästi poika on passiivinen vastaanottaja ja isä neuvojen antaja. Yleensä kirjeet ovat kannustavia mutta niissä on myös moitteitakin; ensi kerran ankarampaa kun veljeni ilmoittaa ostaneensa radion vähittäismaksulla, kun hän vielä oli velkaa jollekin isän tutulle radion hinnan verran. Isä olisi ymmärtänyt paremmin jos poika olisi käyttänyt rahat vaatteisiin, jolloin hän ei olisi ollut niin nukkavierun näköinen. Pahinta kuitenkin on, että poika on kirjeessä (leikillään) mietiskellyt miten voisi mielistelemällä nti S:ää saada velan anteeksi.
"Tulin ajatelleeksi sitä lukiessani, että pidät ehkä minuakin hiukan pilkattavana äijänä jonka neuvoille voi korkeintaan hiukan itsekeen hymähtää. Ehkä onkin niin. Mikä minä olen Sinua neuvomaan ja elämänuraa suunnittelemaan. Enhän ole itsekään kyennyt saavuttamaan sitä taloudellista itsenäisyyttä jota Sinulle suosittelen.... Se edellyttää ennen kaikkea voimakasta oma tahtoa, joka kykenee raivaamaan itselleen tien omien mielitekojen, halujen ja himojen viidakon läpi ulos vapauteen ja valoon. Toivoin että sinusta olisi sen tien kulkija ja rakensin sille uskolle eräitä kuvitelmia. Pelkään että olen erehtynyt (12.10.1946)".
   Seuraavassa kirjeessä hän pyytää anteeksi jyrkkää arvosteluaan, joka johtuu Suomen synkästä tilanteesta ja hänen omasta "alakuntoisuudestaan". Keskustelu kuitenkin jatkuu ja isä kiistää kritisoideensa poikaa yleisessä mielessä. "Eräässä asiassa olet valitettavasti liiankin oikeassa; en ole osannut kehitysiässäsi, kouluaikana antamaan sinulle sitä henkistä kasvatusta ja ohjausta mitä olisit tarvinnut. Osaksi se johtuu kasvatuskyvyn puutteesta, osaksi onnettomista olosuhteista. Se on totuus joka painaa raskaasti mieltäni ja jota enää en voi korjata. Tästä johtuu myös luulosi, että Sinulla on tavallista hitaampi käsityskyky, se ei suinkaan pidä paikkaansa. Se on ainoastaan virheellisen kasvatuksen aiheuttama alemmuuskompleksi, josta toivoisin, että voisit vapautua mahdollisimman pian". Omat isäkompleksini pulpahtavat heti pinnalle: minäkin tunnen pahasti epäonnistuneeni lasteni kasvatuksessa ja olen todennut että tässä suhteessa kehittyminen on hyvin vaikeaa.
Aina välillä kirjeissä oli jokin suuri purkaus jossa isä katsoo pojan kirjoittaneen tavalla mikä osoitti todella surkeaa kypsymättömyyttä ja arvostelukyvyn puutetta. Suutahdukset saattoivat perustua itse asiassa melko vähäisiin pojan vastauksissa oleviin asioihin, silloin kun niissä sivuutettiin isän tärkeinä pitämiä asioita jollain nopealla vähättelyl lä. Ja kirjeistä heijastuu myös isän kritiikki poikien sivistyksen puutetta kohtaan, vaikka hän arvostelee myös itseään tästä. Kun poika lähettää isälle runojaan taikka leikkeitä asioista mitä pitää tärkeinä, niin isä suhtautuu niihin varsin negatiivisesti tai vähätellen. Hän antaa neuvoja, kehotuksia, kritiikkiä, mutta harvoin kannustusta. Jos hän joskus kehuukin pojan menestystä, niin seuraavassa kritiikissä käy ilmi, että hän ei sille paljoa painoa pane.
   Itsestään isä kirjoittaa melko vähän, lukuunottamatta joitakin lyhyitä muistelmia (miten hän näki ensi kertaa veljeni äidin). Syyskuussa 1948 kun hän on joutunut taas sairaalaan tarkkailtavaksi (sydänkohtaus on uhannut uusiutua) niin hän kirjoittaa:
"On surullista ja nöyryyttävää olla varaton silloin kun vanhuus lähestyy ja sairaus ahdistaa. Meille tarjotaan kaikille elämämme aikana, ellemme ole aivan täysiä hölmöjä, tilaisuuksia saavuttaa omaisuutta kunhan vain ymmärrämme käyttää näitä tilaisuuksia hyväk semme. Kun ajattelen taaksepäin omaa elämääni näen nyt selvästi ne tilaisuudet mitkä minulle on ollut tarjolla, mutta jotka ymmärtämät tömyydestä olen työntänyt luotani. Kun tulin Vaasan Höyrymyllylle oli tilanne sellainen, että jos vähänkin olisi ymmärtänyt omaa etuani olisin tällä hetkellä sen liikkeen pääjohtaja ... Äidilläsi oli hiukan rahoja. Jos olisin sijoittanut ne Höyrymyllyn osakkeisiin ... Sen sijaan kulutettiin pääoma moottoriveneen ja auton hankintaan. K:hon suhtauduin aina viileästi ja vähitellen rikoin kokonaan välini pääosakkaan kanssa ja niin asemani huononi yhä enemmän kunnes lopulta olin pakotettu eroamaan. En voi syyttää tästa ketään eikä mitään muuta kuin oma typeryyttäni ... Tällainen ainutlaaatuinen tilaisuus minulla oli tarjolla ja käden ulottuvilla useita vuosia. Mutta sen sijan että olisin tarttunut kiinni siihen havittelin kaikenlaisia muita, muka parempia yrityksiä jotka eivät olleet minkään arvoisia ... Toivoisin että onnistuisit paremmin kuin minä hankkimaan itsellesi omaisuutta, ei sen itsensä takia vaan sen vuoksi, että voisit olla itsenäinen ja toisten armosta riippumaton."
   Kasvattajana hän ei siis onnistunut kovin hyvin, mutta kuten veljenikin toteaa, kirjeet antavat nyt varsin edustavan kuvan hänestä itsestään ja niistä asioista joita hän piti tärkeimpinä - vapaus, itsenäisyys, taloudellinen riippumattomuus, työ, luonto, purjehtiminen (hän pahoittelee syvästi ettei itse jatkanut harrastusta enää 20-luvun jälkeen), kirjallinen sivistys. Itselleni kirjeiden lukeminen oli todellinen elämys ja kosketus isääni, puhumattakaan nyt siitä että vasta niiden jälkeen ymmärsin kuinka kauhea isku minun vasemmistolaisuuteni hänelle oli. Mikä onni ettei hän joutunut kokemaan todellista äärivasemmistolaisuuden vaihetta Suomessa 1970-luvun alussa!

Isän ja pojan taistelu

   Kirjeissä on muutama varsin huima kliimaksi, kun isä suuttuu veljeni poliittisista mielipiteistä tai kun veljeni syyttää isää siitä että tämä ei ota huomioon ja arvosta hänen legitiimejä ja vakavasti harkitsemiaan näkemyksiä. Kummassakin tapauksessa varsinainen sovinto jää tekemättä ja kirjeenvaihto ainoastaan jatkuu pidemmän tauon jälkeen toteamuksella että yhteyttä on syytä pitää ja on varottava hankalia asioita. Itse asiassa nyt yli 75-vuotias veljeni ei ole vieläkään "antanut anteeksi" isälleni näitä syvimpiä loukkauksia joissa isä saattoi olla todella kova. En osaa oikein edes kuvitella että hän olisi sanonut samoja asioita minulle. Ja kun ajattelen että sisareni juuri jokin aika sitten sanoi ettei hän voi keksiä isästä yhtäkään huonoa puolta, niin kontrasti on aika huimaava. Isä suhteessaan ensimmäisiin lapsiinsa ja suhteessaan meihin oli aivan eri henkilö.
Esitän seuraavassa 1950-luvun alussa isäni ja veljeni käymän kirjeen vaihdon joka sai alkunsa isän Albert Einsteinin (jonka kirjan veljeni oli lähettänyt isälle joululahjaksi) mielipiteitä koskevasta kritiikis tä. Isä oli järkyttynyt siitä, miten Einstein joka sentään oli nerokas matemaatikko saattoi poliittisilta mielipiteiltään olla niin naivi ja typerä. Taloudellisesti täysin naivi (so. vapaan kilpailun vastustaja), poliittisesti haihattelija (maailmanhallituksen ajatus muistuttaa isää vanhasta tarinasta missä hiiret miettivät keinoa kissan panemiseksi kuriin). Seuraava lause on isän mielestä täysin oikea:
"Den elementära reaktionen mot det orätta och för det rätta finns inte längre - den reaktion som i längden är människans enda skydd mot återfall i barbari... Låt oss vägra att godta en ödesdiger kompromiss" Tämä on itse asiassa isän perusvakaumus, jota Einstein ei vain noudata itse: "On surullista että ihmiset joilla on ylevät ja hyvät tarkoituk set usein lavertelevat kuin lapset."
(30.11.1952)
Veljeni vastasi tähän kirjeeseen varsin provokatiivisesti, sanoen että isä on johdonmukainen kritisoidessaan Einsteinia, mutta että hänen kritiikkinsä on aivan väärää: Einstein on yhtä etevä yhteiskunnallisis sa mielipiteissään kuin fysiikassa ja isä voi arvioida niitä yhtä vähän kuin suhteellisuusteorian pätevyyttä. Isän kilpailun ja länsimaiden poliitiikan puolustus on naivia ja venäläisten kritiikki liioiteltua. Veljenikin olisi voinut kuvitella syntyneensä venäläisenä ja tulleensa siellä toimeen, niin kuin Einstein. Hän lopettaa kirjeensä "On muuten kummallista että niin läheinen sukulaisuus kuin Isä ja poika ei merkitse lähempää ajatussukulaisuutta. Me olemme aika kaukana toisistamme. Minun tuskin tarvitsee väittää olevani lähempänä Einsteinia kuin Sinua" (18.12.52)
Isän vastaus on nopea ja jyrkkä (28.12.1952):
"Sinun joulukirjeesi oli surkea tekele. Se on niin täynnä väärin käsityksiä ja vääristelyä että tuntuu toivottomalta ryhtyä niitä oikomaan. Siitä olisi seurauksena ilmeisesti vain samanlainen ryöppy omahyväistä viisastelua, sanoilla ratsastelua, ja henkilökohtaisia ilkeyksiä ... On mahdotonta ajatella mitään järjellistä keskustelua ihmisen kanssa joka on niin rikkiviisas ja ylimielinen ... Minun ikäistä miestä kohtaan tuollainen käyttäytyminen on säädytöntä ja sivistymätöntä ... Koska Sinä ilmeisesti kuulut tähän ryhmään joka on joutunut maailmanhistorian suurimman huijauksen uhriksi ( =totalitää risen diktatuurin pyrkimys tuhota länsimainen vapaus) lienee paikallaan yrittää vielä kerran osoittaa mistä on kysymys."
Tämän jälkeen isä selvittää mikä on vapauden, vallan (vallanjako-oppi) ja laillisuuden (vapautta ei voi olla ilman laillisuutta) oikea suhde ja miten totalitarismissa tämä on käännetty päälaelleen. Näin on aina eikä vain Neuvostoliitossa. On myös valittava: ei ole mitään kolmansia vaihtoehtoja. Isä siteeraa juuuri tuolloin ajankohtaisia Slansky-oikeudenkäyntejä, jossa tuomitut vaativat tulla tuomituiksi ja teloitetuiksi. Hän mainitsee - eikä varmaan sattumalta - erään tuomitun pojan kirjeen jossa poika vaatii isänsä, alhaisen pedon teloittamista ja lopettaa kirjeensä: "Pyydän että tämä kirje näytetään isälleni ja että minulle suodaan tilaisuus sanoa hänelle henkilökohtaisesti mitä minä siinä olen sanonut"
   Vaikka oma poika ei nyt ehkä kannattaisikaan neuvostojärjestelmää, niin hänen löysä idealistisuutensa on isän mielestä aivan sama asia ja täysin käsittämätön kun kyseessä on jo 30 vuotta täyttänyt mies. Kirje päättyy: "Tämä on liian vakava asia voidakseni enää kauemmin sietää sinun viisastelujasi siitä. Niin kauan kuin sinä 'ymmärrät' kommunis tista ideologiaa, esiintyipä se kuinka houkuttelevissa valepuvuissa hyvänsä, meidän on turha keskustella. Sinä kuulut silloin toiseen maailmaan ... "
Vastaus loukkaa poikaa syvästi. Hän vaatii (3.1.53) isältä samaa kunnioitusta mitä itse osoittaa tälle, suhtautumista vakavasti ar gumentteihin. "Ikäsi ei oikeuta sinua menettelemään mielivaltaisesti ... Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kohtelet minua näin. Sinun mieltäsi nämä vääryydet tuskin painavat, mutta minun mieltäni ne kirvelevät... Minun ajatukseni olivat ilmaa. mielipiteitäni ei kuunneltu eikä punnittu ... Eikö itsevaltiasmentaliteetillasi ja omahyväisillä asioitten vääristelyllä ole mitään rajoja silloin kun olet syystä tai toisesta suuttunut".
   Poika lähettää saman tien toisen kirjeen jossa puhutaan vain perheasioista ja todetaankin aluksi ettei näitä kahta pidä sekoittaa.
Isän vastaus on lyhyt (7.1.53) Hän siteeraa aluksi Frans G Bengtssonia:
"Jag är en arm och maktlös man
som ej ens ord kan skänka
Den färd du nu skall träda an
kan ej min vilja tänka
Men när du valt din väg så bed om det som lön
att du och ej ett saklöst folk din villofärd får sona"
ja jatkaa:
"Kuinka omituisesti kaikki toistuu. Minä kohtelin aikoinani kun olin hyvin viisas ja tiesin kaikki asiat, isääni samalla tavoin kuin Sinä nyt minua. Ainoa ero on siinä, että se tapahtui hiukan varhaisemmassa kehityskaudessa. Hiukan vanhemmaksi tultuani aloin jo aavistaa, että isänikin tiesi jotakin.
   Minusta tuntuu, että on parempi lopettaa tämä kirjeenvaihto. Ehkä Sinäkin vähän vanhemmaksi tultuasi huomaat että on turha yrittää kasvattaa minua ja että miesten kesken on tapana keskustelussa välttää henkilökohtaisia asioita
                                 Isäsi"
Kun nyt luen näitä rivejä, mieleeni tulee se kohtaus isän kuolinvuonna, kun isä halusi kiihtyneenä selittää minulle miten paha asia kommunismi on ja kuinka minä vain nauroin hänelle halveksivasti ja hän lopetti puheensa yhtäkkiä ja meni huoneeseensa (luultavasti ottamaan nitroja ...). Sen jälkeen emme enää käyneet politiikasta keskustelua paitsi isän tuonnempana kerrottua palautetta Korhosen kirjasesta. Mutta voin hyvin ajatella että isä muisti riitansa veljeni kanssa ja omat riitansa oman isänsä kanssa. Että kaiken senkin piti vielä toistua uudelleen!
Poika ei kuitenkaan vieläkään luovuta vaan kirjoittaa vastaukseksi pitkän kirjeen jossa mm. pohtii sitä, miksi isä ei ole kertonut itsestään eikä omasta isästään mitään. "Elämäsi osoittaa kiinnostuksesi pääasiassa kohdistuneen sosiaalisen aseman ja riippumattomuuden saavuttamiseen - Hyvin vähän aikaa on jäänyt sielujen osalle"
Pojalla onkin itse asiassa hyvin freudilainen tulkinta siitä, että isä pelkää tässä jotain ja että olisi tärkeä kaivella tämän pelon perusteita.
   Vastaus tulee kahden viikon kuluttua suhteellisen harkittuna ja rauhallisella käsialalla. Pojan käsitykset ovat vääriä jo siksikin että isäkin kannatti niitä 1910-luvulla mutta oppi kantapään kautta ettei niillä ole arvoa. Hän on vanha mies eikä hänellä ole enää ylimääräistä aikaa turhalle keskustelulle. Jos hän ei saa kirjoittaa siitä, mikä häntä kiinnostaa, ei kannata jatkaa.
   Pojalta tulee seuraavaksi kirje joka heijastelee syvää loukkaan tumista siitä, että isällä ei ole aikaa eikä halua keskustella pojan kanssa ja suhtautua tähän arvostuksella. Hän lähettää lopuksi myös runojaan ("tämä riita on ollut erittäin inspiroiva runoiluun").
   Tässä seuraa parin kuukauden tauko, jonka jälkeen kirjeenvaihto jatkuu neutraalina, mutta jo vuoden pääästä riita leimahtaa uudelleen, siksi että isä erehtyy arvelemaan että poika olisi nyt luopunut typeristä ja vääristä käsityksistään sosialismin erinomaisuudesta. Poika kirjoittaa pitkän ja käytettyjen termien suhteellisuutta korostavan vastineen (sanojen vapaus, totuus ym merkitys on kovin epämääräinen ja isä puolustaa niitä liian fanaattisesti) johon isä vastaa lyhyesti ja terävästi.
"Sinun kirjeesi ... oli pikkumaista saivartelua ja sanoilla ratsastamista ... sitä ilahduttavampaa on, että vihdoinkin olet päässyt oikean kirjallisuuden jäljille, joten voit kokonaan luopua vaihtamasta ajatuksia typerän isäsi kanssa." Ja kun poika vastaa tähän kirjeeseen ottaen sen myönnytyksenä, niin isä murskaa poikansa todella rajusti:
(3.1.54)
   "Poika, poika
on ikävä tehtävä särkeä kauniita kuvitelmia. Olenkin siirtänyt sen näin pyhien jälkeen. Vaikka totuus onkin katkera, on se sittenkin parempi kuin harhaan vievä valhe.
   Asia on valitettavasti niin, että käsityskykysi on kovin heikko ... Sinä et kerta kaikkiaan ole käsittänyt mitään siitä mitä olen esittänyt. Kokeillakseni käsityskykyäsi panin viimeisiin kirjeisiini hyvin karkeata pilaa nähdäkseni millä tavalla siihen reagoit. Hämmästyin aikalailla huomatessani että sinä et aavistanut kerrassaan mitään, vaan tallustelit autuaana ansaan. Se lapsellinen omahyväisyys millä sinä otat vastaan ironiset imarteluni on sekä liikuttava että traagillinen. En ollut sentään osannut kuvitella, että arvostelukykysi olisi näin olematon."
Seuraavassa kirjeessä poika toteaa että tästä eivät nyt sitten mielipide-erot voi enää syvetä: hän tietää mitä mieltä isä on asioista ja millainen reaktio seuraa kun hän arvostelee näitä käsityksiä. Isä vastaa:
"Ilmeisesti sinä olet siinä määrin menettänyt käsityksen sanojen merkityksestä, ettet enää selvää puhetta ymmärrä. ... Sanotaan, että jos mies ei neljänkymmenen iässä tiedä mitään, omista mitään tai ole mitään, niin hän ei koskaan tule tietämään mitään, omistamaan mitään tai olemaan mitään. Sinulla alkaa olla jo täpärällä. Tule sitten arvostelemaan kun pystyt edes kunnolla perheesi elättämään." Seuraavan kirjeen isä on alleviivannut ja palauttanut reunamerkinnöillä "Arvonantoa ei saa vaatimalla, se on ansaittava" "Hellanlettas sentään miten söpöä" (Hiukan säälintuntoa on minullakin, vaikka ehkä ei aina siltä näytä) "Kas vain miten kauniita kohteliaisuuksia. Eihän ne vain johdu suuttumuksesta ja kostonhalun tyydyttämisestä"
   Lopuksi isä on kirjoittanut päiväämättömän liuskan jossa todetaan:
"Kuten huomaat ei tästä pääse mihinkään. Katkeroitat vain mieltäsi ja hukkaat asiaasi ja energiaasi hyödyttömästi. Onhan hassunkurista koettaa pakottaa minua tuntemaan jotakin arvonantoa sitä kohtaan joka yrittää keksiä toinen toistaan mojovampia ilkeyksiä onnistumatta sen paremmin .... Ehdotan nyt sen vuoksi erästä toista keinoa tuon arvonannon saavuttamiseksi, joka luullakseni olisi paljon tehokkaampi." Isä tarjoaa pojalleen tehtäväksi keksimänsä laitteen patenttipiirustus ten tekemisen sovittavaa korvausta vastaan. "Jos hyväksyt tarjoukseni ilman sarvia ja hampaita on sinun kirjoitettava vain yksi sana: 'suostun'. Kaiken muun käsitän hylkäämiseksi. Toista tarjousta ei sitten tule. Take it or leave it, kuten amerikalainen sanoo."
Tämän jälkeen kirjeenvaihto katkeaa puoleksi vuodeksi (veljeni ei vastannut tarjoukseen) ja alkaa jälleeen isän syntymäpäivän yhteydessä, kun veljeni lähettää neutraalin onnittelukirjeen.

Tasaantuminen

   Lukiessani kirjeenvaihdon näitä kohtia, en voi muuta kuin sanoa, että oli minulla aika hurja isä. Ulkopuolisena lukijana on selvää, että siinä missä isälle kysymys on toisaalta pyhistä arvoista joita poika pitää pilkkanaan tai väheksyy ja saivartelee niin pojalle kysymys on isältä saatavasta arvostuksesta ja hyväksynnästä. Pienetkin sellaisen osoitukset kelpaisivat, mutta niitä ei tule. Toisaalta kumpikaan ei osaa arvostaa sitä itsestäänselvää työtä jota isä tekee pojan puolesta erilaisissa järjestelyissä. Mutta aivan selvää on, että isällä on poikaansa nähden korkeat odotukset (taloudellinen menestys ja itsenäisyys), joita poika ei täytä, eikä isän tarkoittamassa mielessä haluakaan täyttää. Toisaalta poika odottaa saavansa arvostusta sen kautta että on poika kun taas isä suhtautuu poikaan lojaalisti muuten, mutta kieltäytyy antamasta sellaista tunnustusta jota ei pidä todellisena. Eikä ainoastaan tätä vaan loukkaa poikaansa todella raskaasti.
   Epäilemättä isän ja pojan välisten käsitysten eroavuuteen vaikutti sekin, että veljeni oli ollut jo vuosia Ruotsissa ja omaksunut ruotsalaista keskustelukulttuuria, kun se vielä Suomessa oli aivan vieras. Mutta täytyy myös sanoa, että kirjeenvaihtoa lukiessa sekä isän että pojan suhtautumisessa toisiinsa on sellaista paatosta ja perinnettä, että todellakin tietää nyt elävänsä aivan toista aikaa. Kumpikin osapuoli, mutta toki ennen kaikkea 1800-luvulla syntynyt isäni eli sellaisessa isän asemaa ja auktoriteettia korostavassa perinteessä, jossa veljeni odotti isältä auktoriteetin tukea ja kannustusta ja isäni taas kunnioitusta, arvostusta ja mielipiteiden hyväksymistä vain siksi että hän niitä esitti. Kumpikin taas suhtautui toiseen henkilönä jota tuli ehdottomasti auttaa ja tukea, varsinkin isä, joka teki todella paljon veljeni hyväksi.
   50-luvun lopulla isän ja veljeni kirjeenvaihto muutti luonnettaan ja siitä tuli etäisempää uutisten vaihtoa: politiikkaa ja kasvatusta ei enää juuri sivuttu, vaikka isä mainitsee Poika Tuomisen kirjat suurena tapahtumana joka tulee vaikuttamaan valtavasti "tämän maan moraalisena kasvattajana" ja myöhemmin uskoen että vain "anglosaksisen rodun moraalinen taso" ja lujuus Neuvostoliittoa vastaan pelastaa maailman tuholta. Vastatessaan vuonna 1957 syntymäpäiväonnitteluihin isä kertoo ystävänsä Jussi Kahman, mestariuimarin kuolemasta veritulppaan, jota tämä ei ollut mennyt hoitamaan, vaikka tuskat olivat kovat. "Luulen, että hän ei enää niin välittänytkään elää. Minun pitäisi yrittää pysyä työssä vielä 10 vuotta että Jertta ja Pekka pystyisivät elättämään itsensä." Isä oli siis tuolloin 66-vuotias ja juuri toipumassa toisesta infarktistaan. Toisaalta isä neuvoo veljeäni hankkimaan maa- tai asunto-omaisuutta jotta hänen vanhuutensa olisi turvattu sillä "jonakin kauniina päivänä valtio on kykenemätön lunastamaan suuria lupauksiaan" so. eläketurvaa. Vain vuotta myöhemmin isä tekikin veljeni puolesta kaupat kesäpaikan ostamisesta Turun saaristosta ja hoiteli muutenkin tähän liittyviä järjestelyjä Suomessa.
60-luvun alussa isälläni ja veljelläni oli vielä suuri yhteishanke juustoleikkurin kehittämiseksi, josta he kävivät erittäin yksityis kohtaista kirjeenvaihtoa isän hoitaessa kaikki neuvottelut Suomessa. Tällä kertaa hanke pääsi jo valmistusasteelle ja prototyypit myytiin. Kun sitten tuli tuottojen jaon aika, isä ehdotti että hän saisi myynnistä enemmän kuin puolet ja poika torjui tämän. Isän vastaus on kuvaava:
(9.2.61) "Sinun viime kirjeesi ei ollut oikein miellyttävää lukemista ... tarkoitukseni ei ollut väheksyä sinun työtäsi ... jos minulla olisi vähänkin varoja käytettävänä voit olla vakuutettu siitä, että en olisi ottanut markkaakaan siitä vähäisestä työstä minkä olen joutessani pystynyt tämän asian edestä tekemään ... Olen koettanut siihen käyttää kaikkea sitä pientä arvovaltaa ... ja niitä suhteita ja tuttavuuksia joita vuosien kuluessa olen hankkinut. Ehkä olen aivan väärässä kun arvelen, että Sinun olisi ollut vaikeata ilman tätä apua päästä alkuun täällä. ... Sattui vielä niin pahasti, että minulla juuri näinä päivinä lankeaa maksettavaksi eräs vippi jonka olin pakotettu ottamaan viime vuoden lopulla, kun en muuten saanut asioita kuntoon ... Kaikki tämä sai minut - niin typerää kuin se tietenkin olikin - ehdottamaan itselleni suurempaa osuutta palkkiostasi. Tuntui niin kovin houkuttelevalta päästä taas yhdestä painajaisesta eroon .."
Veljeni selitys siitä, että hän oli pyytänyt isää mukaan vain auttaakseen ja antaakseen hänelle jotain "työtä, josta saisit tienestin", ei varmasti isääni ilahduttanut, mutta enää hän ei ruvennut riitelemään, nieli vain nöyryytyksen. Veljeni kommentoi tätä ja ylipäänsä keksintöjen kehittelytyötä minulle äskettäin seuraavasti: "Juustoleikkuri on ainoa todella kipeä kohta isäsuhteessani. Kaikelle muulle voin nauraa. Tässä kohtasi kaksi lojaliteettia ja lojaliteettini perhettä kohtaan voitti" Juustoleikkuri oli osittain veljeni varsinaiseen päivätyöhön liittyvä ja än koki ylipäänsä hankalaksi sen jatkokehittelyn omaan laskuun. Isäni ja serkkuni innostuksen ansiosta veljeni suostui kehittelemään uutta versiota Suomeen. "... isä järjesti Suomessa verstaan ja niin oli ruljanssi taas käynnissä." Veljeni ei uskaltanut sitoutua edelleenkehittelyyn ja isä ei tätä ymmärtänyt. Palkkio-ongelma oli väärinkäsitys, sillä alun perin kummankin piti esittää oma lasku.
Olen keskustellut veljeni kanssa paljon hänen edelleenkin varsin ehdottomasta suhtautumisestaan isään. Hän ei ymmärrä ajatusta, että hänellä olisi jotain anteeksiannettavaa ja hänen kirjeistään heijastuu vahva kriittinen suhtautuminen, suorastaan loukkaantuminen anteeksiantoa koskevasta "tyrkytyksestä" ("tämä oli laskujeni mukaan jo kolmas kerta kun tyrkytät tätä minulle ja syytät vielä pohdiskelusta"). Veljelleni isän perusongelma oli, että hän ei pystynyt keskustelemaan ja perustelemaan mielipiteitään vaan ainoastaan suuttui jos joku esitti toisenlaisia mielipiteitä. Veljeni mielestä kirjeenvaihdon avainlause onkin "Genom att sätta allting under debatt, sätter man allting på spel" (7.2.1953, sitaatti). Tähän isä ei pojan mielestä ollut valmis ja suorastaa pelkäsi seurauksia. Olen tästä eri mieltä. Isällä oli selkvä ja kietytynyt, ahkeran lukemisen ja omakohtaisen kokemuksen perusteella syntynyt vakaumus. Kaksi sen perusasettamusta oli (taloudellinen) vapaus ja itsenäisyys sekä isänmaaallisuus. Näiden kyseenalaistaminen merkitsi asettumista keskustelun rajojen ulkopuo lelle. Lisäksi vielä isä odotti pojaltaan iän ja auktoriteetin kunnioitusta. Voin siis ymmärtää isäni reaktoita, kun taas veljeni ei vieläkään sitä tee. Ehkä minäkään en tekisi jos minulla olisi ollut samanlainen isä kuin hänellä.

Isän kuolema 1964

Isäni kuoli kesällä 1964, kun olin juuri päässyt ylioppilaaksi ja aloittanut työt Suomen Sosialidemokraatin kesätoimittajana. Isä oli voinut jo pitempään huonosti ja joutui sairaalaan, jossa hänen keuhkoistaan pumpattiin nestettä vettä (minkä nyt tiedän olevan todella huono merkki). Kävimme sisareni kanssa tapaamassa häntä ja kävelimme puistossa Diakonissalaitoksen takana. Muistan hyvin kuinka istuimme Diakonissalaitoksen ja rautatien välisessä puistossa, puiston penkillä, oli kaunis kesäkuinen päivä ja isä vaikutti melko hyvävoimaiselta. Isän piti päästä muutaman päivän kuluttua sairaalasta kotiin. Seuraaana aamuna tuli puhelinsoitto, äiti herätti minut aikaisin ja sanoi isän kuolleen. Menimme sairaalaan ja näimme isän kuolleena ruumishuoneella. Muistan miten pelkäsin kuolemaa, isän ruumista, en voinut katsoa sitä läheltä enkä koskea häntä. Asia mitä syvästi kaduin myöhemmin. Muistan kuinka äiti hyväili hänen kasvojaan ja tunsin lievää järkytystä: miten äiti voi koskea kuollutta ruumista.
Tulimme ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. En osannut tuntea oikein mitään. Minulta vei itse asiassa monta vuotta sen tajuamiseen ja sitten vasta suremiseen että isä oli kuollut. Puhumattakaan katumuksesta, joka jäytää minua yhä. Tunteet ovat omituisia aikapommeja jotka räjähtävät vasta sitten kun on taatusti unohtanut niiden käynnistämisen.

Isä ja minä

   Itse olen nyt isäni tavoin toisella kierroksella lasten tekemisen suhteen (isällä oli kuusi, minulla on (onneksi!) vain kolme Lisähuomautus 2006: nyt minulla on viisi ja kuudetta ei enää ole tulossa...). Ensimmäiset kaksi lastani ovat nyt 24- ja 19-vuotiaita, kolmas lapseni on kohta kahden vuoden ikäinen. Itsestäni tiedän, että isän ikä ei tuottanut minulle koskaan ongelmia eikä kukaan siitä minua kiusoitellut tai edes ihmetellyt. Siinä suhteessa en osaa odottaa mitään ongelmia pikku Arielille. Itse asiassa olen aina ajatellut, että "vanha", kokenut isä on paljon parempi kuin nuori ja uhoa täynnä oleva mies (sellainen kuin olin itse omille lapsilleni), jolle lapset ovat lähinnä jonkinlainen välttämätön ohimenevä kiusa. Sen sijaan voi tietysti kysyä, olenko tietoisesti toistamassa isäni elämänratkaisua vai onko tässä vain kysymys sattumasta vai mahdollisesti molemmista. Isäni ei koskaan puhunut minun kanssani siitä, miten hän koki "toisen elämänsä" ja sen että hänen eläkkeelläoloaikansa kului töiden ja ankarien rahahuolien merkeissä, sen sijaan että hän olisi voinut eläkkeellä ollessaan tehdä kaikkea sellaista mitä mieli teki. Kuitenkin kirjeen vaihdosta käy hyvin ilmi, millaisena painajaisena hän elämänsä viimeiset taloudellisen ahdingon vuodet koki.
Joka tapauksessa ajattelen isääni usein ja mietin sitä miten hän tässä tilanteessa suhtautui. Olen tietyllä tavalla valmistautunut siihenkin, että minulle käy niin kuin isälleni: äkillinen sydänkohtaus muuttaisi koko elämäntilanteeni varsin ratkaisevasti. Tosin hoitomahdollisuudet ovat jo nykyään paremmat, mutta silti on selvää, että hyvin tärkeitä elementtejä nykyisestä elämästäni jäisi pois (pitkät rankat ponnistukset hiihtojen ja juoksujen muodossa, erilaiset äkilliset rasitukset, rajut leikit, seksi, ja ennen kaikkea tämä nuoruuteen ja keski-ikään kuuluva tunne siitä, että ruumis ei aseta toiminnalle rajoja jne).
    Toki olen tietoinen vaihtoehdon mahdollisuudesta. Mutta luultavasti isäni oli tästä vielä enemmän tietoinen jopa ennen ensimmäistä infarktiaan, hän vain sulki sen mielestään. Isäni laski myös elävänsä suurin piirtein 75-vuotiaaksi kun nykyään voin suunnitella eläväni (ainakin) kymmenen vuotta kauemmin. Nykyään lapset voivat lähteä siitä, että heidän vanhempansa elävät niin vanhoiksi, että ikäero heidän välillään on suhteellisen pieni (jos lapset ovat syntyneet vanhempien ollessa 20- 30 vuotiaita ja he elävät 80-vuotiaiksi niin 20 vuotta ei ole mitään ...) ja että vanhemmat ovat terveitä ja hyväkuntoisia kun itse alkaa lähestyä eläkeikää. Itse en koskaan tavannut isäni vanhempia; sen sijaan isäni sisko asettui jonkinlaiseen huolehtivan isoäidin rooliin.
    Toisaalta olen iloinen, että isäni välttyi kokemasta 1960-luvun loppua ja 1970-luvun alkua. Muistan kuitenkin hyvin kuinka hänen viimeisenä keväänään, viimeisen suuren poliittisen yhteenottomme jälkeen, annoin hänelle luettavaksi Keijo Korhosen "Linjoja kahdelta vuosisadalta". Sen lukemisen jälkeen hän sanoi minulle ettei koskaan ole ajatellut Suomen ja Venäjän suhteita tuolta kannalta. Ts. sitä, että kahden vuosisadan ajan on vallinnut kaksi suurta linjaa: jyrkkä ja periaatteellinen jonka mukaan Venäjälle ei saa antaa missään periksi (isäni näkemys, joka perustui Venäjän/Neuvostoliiton pahuuteen) ja Snellmanin, Yrjö-Koskisen, Paasikiven ja Kekkosen jonka mukaan Suomen etu vaati Venäjän legitiimien turvallisuusetujen huomioonottamista, oli Venäjä millainen tahansa. Ja aina kun edellinen linja on ollut niskan päällä Suomelle on käynyt huonosti, kun taas jälkimmäinen linja on tuottanut Suomelle rauhaa, vaurautta ja menestystä. Muistan kuinka syvää tyydytystä tunsin tuosta myönnytyksestä, joka oli isälle vaikea. Tuskin se kuitenkaan olisi pitkän päälle muuttanut mitään, niin valtava mullistus oli tulossa.
    Kaiken kaikkiaan isä oli monessa mielessä erittäin perinteinen sivistyneen ylemmän keskiluokan isä: vahva auktoriteetti, ei juuri puuttunut kotitöihin, suhtautui vakavasti lasten kasvatukseen, oli valmis uhraamaan varsin paljon lasten hyväksi, edellytti lapsiltaan tiettyjen perusarvojen kunnioittamista, mutta halusi keskustella ja lasten kanssa ja kuunnella heitä. Toisaalta hän ei näyttänyt tunteitaan eivätkä hellyys ja seksuaalisuus olleet kovinkaan luontevia asioita perheessämme. Isällä oli myös "aikuinen ironinen tyyli", jonka ansiosta hänelle ei tullut kertoneeksi omia henkilökohtaisia asioitaan. En muista koskaan kertoneeni hänelle esim. tyttöongelmistani tai esitel leeni tyttöystäviäni kotona. He edustivat toista maailmaa. Silti hän oli ehdottoman oikeudenmukainen olennaisissa kysymyksissä: kun seitsemännellä luokalla (so nykyään lukion toisella) lintsasin koulusta säännöllisesti (kävin jonkun aikaa jopa tyttöystäväni koulussa joillakin tunneilla ilman että opettajat kiinnittivät asiaan mitään huomiota) ja väärensin poissaolotodistuksiin isän nimen, niin sitten kun en enää halunnut jatkaa vaan kerroin isälle, mitä olin tehnyt, isä vain sanoi, että minun on mentävä kouluun kertomaan mitä olin hänelle kertonut ja että hän ei puutu asiaan mitenkään. Sain rangaistukseksi muistaakseni 2 x 1 tunnin jälki-istunnon ja käytöksenalennuksen joka poistui juuri viimeisestä todistuksestani.

Poliittiset mielipiteeni kehittyivät nopeasti vasemmistolaisiksi, lähinnä sisareni ja tämän ystäväpiirin ansiosta: muuten olisin luultavasti radikalisoitunut vasta yliopistossa, sillä koulumme ilmapiiri oli hyvin konservatiivinen. En koe tätä muutosta mitenkään isäkapinaksi, vaan reaktioksi pikemminkin tuon ajan yhteiskunnan yleistä suvaitsemattomuutta ja autoritäärisyyttä vastaan. Isäni oli päinvastoin varsin kriittinen suhteessaan esim. kirkkoon ja suomalai seen valtakulttuuriin. Se, että törmäsin kuitenkin pian isäni ehdottomaan antikommunismiin ja kaikenlaisen totalitarismin vastaisuuteen - minulle tietenkin sosialismi edusti juuri haavetta vapaudesta ja typeristä säännöistä - oli väistämätöntä. Kuten sanottu, emme kuitenkaan ehtineet vasta kuin harjoitella törmäyksiä kun isä jo kuoli. Se, että minulla ei ollut isää enää 1960- ja 1970-luvuilla varmaan vaikutti paljon kehitykseeni. En joutunut käymään taistelua kahdella rintamalla niin kuin monet muut joutuivat. Äitini oli tietysti yhtä kriittinen kuin isäni, mutta toisaalta (lähes) aina ylpeä pojastaan. Viime aikoinahan on paljon puhuttu nuorten poikien puuttuvasta isäsuhteesta ja sen haitallisista vaikutuksista. Toisaalta isän poissaolo/kuolema näyttää vaikuttavan lasten elämään myös hyvin positiivisesti; esim naisten itsenäistyminen on ollut usein mahdotonta ilman vapautumista vahvasta isähahmosta.
Ja jos ajattelee, että isäni edusti siis selvästi aikaisempaa sukupolvea kuin ikätoverieni isät, niin minulla on ollut hyvin risti riitainen isämalli: toisaalta perinteisempi, toisaalta vähemmän kontrolloiva. Jotkut luokkatoverieni isät olivat aivan kammottavia tyranneja ja pojat saivat kärsiä isistään valtavasti (ja saavat yhä vielä). Minulla ei ollut koskaan tällaista ongelmaa: tiesin saavani isältä aina tukea silloin kun sitä tarvitsin. Toisaalta en voi itse sanoa olevani mikään sellainen lapsirakas ja hoivaava isä kuin vaikkapa ystäväni Tommi Hoikkala; olen pikemminkin etäisisä, jonka maailmassa lehtien luku useimmiten voittaa lapsen kanssa puuhailun ja parasta lapsen kanssa yhdessäoloa on se, jossa saa tehdä sitä mitä itse haluaa (toiseksi parasta se, että lapsi puuhailee omiaan ja antaa minun olla ajatukseni rauhassa).

Lopuksi

Isäni asema muistuttaa monessa mielessä Pierre Bourdieun kuvausta teoksessa Misère du monde: kaikissa yhteiskuntaluokissa, kautta koko sosiaalisen hierarkian on aina enemmistö positioita jotka ovat jollain tavalla alistettuja ja huonommassa asemassa suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin: orkesterin viimeinen viulisti voi olla maailman parhaan orkesterin viulisti mutta silti hän on asemassa jota voi luonnehtia sanalla 'kurjuus', koska hän on alisteisessa asemassa.
Isän tilanne oli kautta hänen elämänsä vähän tämän kaltainen: hän nai tavoitellun ja rikkaan seurapiirikaunottaren, joka sittemmin kuoli parantumattomaan sairauteen siitä pitkään ensin kärsittyään, hän olisi voinut saada vahvan aseman Vaasan Höyrymyllyssä mutta valitsi asemaansa paremman elintason, ja hän menetti sitten vaivalla rakentamansa asemat Viipurissa (tällä kertaa tosin ilman omaa syytään), oli Helsingissä SOK:n myllyosaston johtajana mutta ei päässyt tästä etenemään (luullakseni ainakin osittain jyrkkien taloudellis-poliittisten mielipiteidensä ansiosta joita hän ei peitellyt, vaan toi esiin hyvinkin julkisesti), sitten hän meni naimisiin ja sai kolme lasta vanhalla iällä mikä merkitsi, että juuri eläkeiässä hän oli hirveässä taloudellisessa ahdingossa. Ulospäin katsoen hän oli koko ajan menestyvä, sivistynyt, hieno mies, mutta sisimmässään elämäänsä ja saavutuksiinsa pettynyt ja tyytymätön. Se käy ilmi enemmänkin kirjeistä: meille hän ei tästä juurikaan puhunut. Muistan vain hänen syvän pettymyksensä, kun hän ei saanut asuntoa Munkkiniemessä rakennettavasta SOK:n talosta eläkkeelle menonsa aikana. Silloin hän sanoi että hänen työtään ei SOK:ssa osattu arvostaa.
Olenko itse omassa elämässäni toteuttamassa samaa mallia: suuret odotukset, ylimielisyys, yleinen tyytymättömyys ja pettymys, ainainen arvostelu? Ainakin havaitsen itsessäni paljon samoja luonteenpiirteitä ja samanlaista ehdottomuutta kuin isässäni. Diplomaattisuus ei kuulunut hänen ominaisuuksiinsa, niin hyviä tapoja ja edustavaa ulkoasua kuin hän arvostikin (paljon enemmän kuin minä). Suoraa arvostelua hän sieti yhtä vähän kuin minäkin ja keskustelu tilanteissa jossa mielipiteet erosivat syvästi toisistaan oli hänelle yhtä vaikeaa kuin minulle.
Sosiaaliselta kannalta olen perinyt siis tietyllä tavoin 1900-luvun alun kansallismielisen sukupolven perinteitä ja yhdistänyt niitä 60- lukulaisuuteen. Juuri tämän takia olen ehkä taipuvaisempi suhtautumaan esimerkiksi EU:n ja EMU:un syvällä epäluulolla (toisaalta isäni olisi melko varmasti kannattanut niitä lämpimästi, vaikka hän olikin ennen kaikkea pienten markkinoiden ja pienten omaisuuksien puolustaja), koska ne ovat sekä kuusikymmenlukulaiselta että kymmenlukulaiselta kannalta epäilyttäviä hankkeita ...