J.P.roos. Lapsen etu, ihmisoikeudet ja huostaanotto

Lapsen etu, ihmisoikeudet ja huostaanotto

(HS:n mielipidepalsta 8.5.2000)

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös vastasyntyneen lapsen huostaanottojutussa on herättänyt meillä ansaittua huomiota. Ratkaisu merkitsee selvää tuomiota suomalaiselle huostaanottokäytännölle ja sen keskeisille periaatteille, joita mm. hallitussihteeri Heiliö puolustaa lehdessä (HS 29.4). Voisi siis toivoa, että Suomessa viranomaiset ryhtyisivät välittömästi laatimaan uutta ohjeistoa, joka paremmin ottaisi huomioon eurooppalaiset ihmisoikeusperiaatteet. Näin ei ainakaan vielä näytä käyvän, vaan päinvastoin Sosiaali ja terveysministeriö aikoo valittaa ratkaisusta.
Sosiaalipolitiikan professorina (tosin yleisen sosiaalipolitiikan alalla, joten en ole suoranaisesti vastuussa sosiaalityön koulutuksesta) - ja kun pelkään pahoin, että ellei hallitussihteeri Heiliö ole juristi, niin hän on meidän oppilaitamme - haluan todeta, että olen jo pitkään seurannut huolestuneena tapaa, millä viranomaiset suhtautuvat huostaanottoon. On kehitelty erilaisia “hyvän huostaanoton” projekteja ja muuta hallinnolle tyypillistä näennäistoimintaa, mutta ei ole riittävästi puututtu todella vakaviin ongelmiin, joista nyt ihmisoikeustuomioistuimen käsittelemä on vain jäävuoren huippu (tämähän ei ole ainoa tapaus, vaan odotettavissa on lähiaikoina muitakin kiinnostavia ratkaisuja).
Tiedän hyvin että nykyisessä resurssitilanteessa huostaanottoihin turvaudutaan paljon vähemmän kuin mitä viranomaiset todellisuudessa haluaisivat ja että vastoin vanhempien tahtoa tehdään varsin vähän huostaanottoja. Kuitenkin on arvioitu, että iso osa ns. vapaaehtoisista huostaanotoista perustuu viranomaisten uhkaukseen, että jos vanhemmat eivät suostu “hyvällä” niin ryhdytään pakkotoimiin, ja silloin lapsen takaisin saaminen onkin jo todella hankalaa. Kyse on siis kiristyksestä ja uhkailusta, niin kuin tässäkin tapauksessa, jossa isältä vaadittiin täydellistä välirkkoa äidin kanssa ja kun hän ei tähän suostunut, niin lasta ei luovutettu myöskään hänelle. Tämä tapaus osoittaa erityisen selvästi mistä on kysymys: kun viranomainen ottaa huostaan niin tavoitteena on koko lapsuuden mittainen huostaanotto, ei mikään tilapäistoimi! Ja vanhempien on todella osoittauduttava virheettömiksi ennen kuin huostaanottoa ryhdytään perumaan.
Ajatus siitä, että lapsen ja vanhemman suhde perustuu vain siihen kuinka pysyvä se on, on hyvin ongelmallinen. Itse näen sen perustuvan paljolti sosiaalipolitiikassakin (ja erityisesti sosiaalityössä) tällä hetkellä vallitsevaan vahvaan sosiaalikonstruktionistiseen suuntaukseen. Vanhemmuuskin on tässä ajattelutavassa pelkkä sosiaalinen konstruktio jota voidaan vapaasti muokata. Teorialla on tässä tapauksessa kohtalokkaita todellisia seurauksia. Vanhemman ja lapsen suhde on perustavan laatuinen biologinen, psyykkinen ja sosiaalinen suhde, jonka kaikkia ulottuvuuksia tutkimus ei suinkaan ole vielä pystynyt selvittämään. Sen rinnastaminen esimerkiksi avioliittoon (ja huostaanoton näkeminen avioerona), kuten Heiliö tekee, on vakava erehdys. Kummallista on myös miksi biologinen ja sijaisvanhemmuus nähdään niin täysin toisiaan poissulkeviksi suhteiksi, että lapset täytyy eristää vahemmistaan sijaishoidon aikana. Erityisen kyynistä on sanoa, että lapset voivat luoda suhteet biologisin vanhempiinsa sitten kun he tulevat täysi-ikäisiksi!
Kun samassa artikkelissa siteerattu tutkija selittää, että Etelä-Euroopassa perheen asemaa korostetaan enemmän kuin Suomessa, siis selittää oikeusistuimen päätöstä eteläeurooppalaisella takapajuisuudella, niin sanoisin kyllä, että Suomella on enemmän selittämistä jos mellä vallitsee sellainen kulttuurinen periaate, että huostaanotetut lapset voivat hyvin tutustua vanhempiinsa kunhan ensin tulevat täysi-ikäisiksi. Itse asiassa voi kysyä pikemminkin sitä, miksi lasten mielipidettä ei oteta laajemmin huomioon jo kun he ovat 4-5 vuotiaita ja pystyvät sellaisen muodostamaan.

Tottakai on selvää, että jos vanhemmat todella eivät kykene huolehtimaan lapsistaan ja/tai jos vaarana on että he pahoinpitelevät lapsiaan, niin viimeisenä toimena huostaanotto on pakko toteuttaa. Suomalaisen sosiaalitoimen ongelmana on se, että koko perheeseen kohdistuvia positiivisia toimia ei ole riittävästi tarjolla. Perheelle ei kyetä tarjoamaan hoitoapua, riittävää tukea, perhetyötä jne. Usein positiivinen auttaminen jossa sosiaalityöntekijä koetaan perheen liittolaiseksi ja auttajaksi, on paljon parempi vaihtoehto. Nythän sosiaalityöntekijät ovat jo alun alkaen uhkatekijä kun perheet tietävät, että heiltä ei juuri saa käytännön apua, mutta että heillä on käytössään (lähes pelkästään) raskaita sanktioita. Kyseessä ei siis ole pelkästään sosiaalityöntekijän ongelma, vaan järjestelmäkysymys.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa kyse on kuitenkin aivan selvästi siitä, että viranomaiset ovat halunneet ottaa omiin käsiinsä sellaisia oikeuksia, jotka eivät heille kuulu. He ovat asettuneet “lapsen edun” puolustajaksi lapsen vanhempia vastaan ja polkeneet häikäilemättömästi sekä vanhempien että myös lasten oikeuksia. Toivon, että peruspalveluministeri Soininvaara puuttuu tähän tapaukseen, estää jatkovalitukset ja antaa rittävät ohjeet siitä, että tällaiset Suomelle häpeälliset tapaukset eivät pääse toistumaan.
Itse teen parhaani, että ainakin Helsingin yliopiston Sosiaalipolitiikan laitoksella keskustellaan tästä tapauksesta ja sen vaikutuksesta laitoksemme antamaan opetukseen. Ihmisoikeuksista ja laeista piittaamaton sosiaalityö ei ole kenenkään etu, eikä varsinkaan lasten.

J.P.Roos
Sosiaalipolitiikan professori
Helsingin yliopisto

Takaisin alkuun