Kotisivulle
Homepage
Curriculum
Vitae
|
. |
J.P.Roos:
Minne hysteerikot katosivat?
Freudista ja yhteiskuntatieteistä
(Ilmestynyt, Yhteiskuntapolitiikka 1/2000; korjattu ja täydennetty
versio,
kaikki korjaukset eivät
ehtineet enää paperiversioon!)
Jo yli 20 vuotta sitten Jacques Lacan ihmetteli, minne
kaikki entisaikojen hysteerikot ovat kadonneet. Missä ovat nuo ihmeelliset
naiset, Anna O:t ja Emmy von N:t, päänsärkyineen, verenvuotoineen,
halvaantumisineen, pakkoliikkeineen, tajuttomuuskohtauksineen? Mikä
korvaa nyt menneen ajan hysteeriset oireet? (Webster 1996, 77) Itsekin
olen aina silloin tällöin ihmetellyt, miksi psyykkisten oireyhtymien
ilmentymät vaihtelevat niin voimakkaasti ajallisesti ja miksi jotkut
sairaudet tulevat yhtäkkiä "muotiin" oltuaan aikaisemmin täysin
tuntemattomia - ja toiset taas katoavat täydellisesti. Eräs tuoreimpia
tätä kysyvistä on Ian Hacking kirjassaan Mad Travellers
(1998), joka puhuukin "liikkuvista sairauksista" (transient illnesses)
pohtiessaan yhtä viime vuosisadan lopun muotitautia, matkustushulluutta.
Yhden vastauksen kysymykseen antaa Elaine Showalter joka teoksessaan
Hystories (1997) käsittelee hysterian luontoisia nykyisiä tauteja
tai terapialiikkeitä (mm. kroonista väsymysoireyhtymää
(chronic fatigue syndrome) jonka uhri kirjoitti Showalterille vastauskirjeen
missä kiitti onneaan että Englannin National Health Service sentään
tunnustaa taudin vaikka Showalter pitääkin sitä pelkkänä
joukkopsykoosina): hysterialla ymmärretään toisin sanoen
tässä jonkinlaisia massailmiöitä, jossa sama harhakuvitelma
valtaa ison joukon ihmisiä. Showalterin teesi on, että hysteria
on siis edelleen yhtä yleinen kuin ennenkin (ja vahvasti naisiin keskittynyt)
mutta että oireet ovat nykyään hyvin vaihtelevia. Sen sijaan
hysterian perustekijät: lääkäriperäisyys, joukkomuotoisuus,
oireiden epämääräisyys, tietämättömyys
taudin syistä, potilaan yleinen surkeus ovat aivan samat.
Toinen vastausvaihtoehto on aivan päinvastainen. Sellaista
tautia kuin hysteria ei ole eikä ole koskaan ollutkaan (nykyäänhän
hysteria on arkikielen sana jolla tarkoitetaan kai lähinnä ylenmääräistä
kiihtymystä, liioiteltua reaktiota johonkin, hysteeristä luonteenlaatua).
Silloin kun hysteria oli suurinta muotia, viime vuosisadan loppupuolelta
vuosisadan vaihteeseen, tulkittiin äärimmäisen laaja kirjo
erilaisia oireita hysteerisiksi. Hysteriaa kutsuttiin konversiosyndroomaksi,
missä potilas muunsi psyykkiset ongelmansa erilaisiksi fyysisiksi
oireiksi. Nyttemmin on ilmeistä, että useimmissa näistä
tapauksista kyse olikin todellisten tautien todellisista oireista: ns.
hysteerikot osoittautuivat useimmissa tapauksissa henkilöiksi joilla
oli epilepsia, Touretten syndrooma, tai joku muu vastaava, aivotoiminnan
häiriöön liittyvä tauti. Tämä johtui yksinkertaisesti
siitä, että tuohon aikaan ei ollut mitään mahdollisuutta
diagnostisoida lieviä aivotoiminnan häiriöitä, vaikka
epilepsia, grand mal, oli toki tunnettu sairaus (ja eron tekeminen psyykkisiin
ja somaattisiin syihin ei ollut itsestään selvää: Freud
itse kuvaa ‘omaelämäkerrassaan’ juuri sitä, kuinka hän
joutui luopumaan dosentuurihaaveistaan esitettyään erään
neurootikon kärsivän kroonisesta aivokalvontulehduksesta, ja
että tuolloin suurimmat wieniläiset auktoriteetit pitivät
neurasteniaa aivokasvaimen aiheuttamana. Kyse oli siis pahanlaatuisesta
erehdyksestä jonka korjaamisesta tuli Freudin elämäntyö,
ks Freud 1998, 21).
Ian Hackingin (1998) mukaan Charcot, modernin psykiatrian
uranuurtaja, erotti hysterian ja epilepsian siten, että hysterian
syynä oli jokin fyysinen trauma, esimerkiksi tuolloin yleistyneet
junaonnettomuudet kun taas epilepsia oli perinnöllinen aivosairaus.
Oireet olivat usein samankaltaisia, mutta hysteerikoilta tuli löytää
jokin spesifi ulkoinen aiheuttaja. Ei ole vaikea nähdä miten
tästä oli helppo siirtyä tulkintaan, että trauma voisikin
olla psyykkistä alkuperää (ja nykyäänhän
trauma käsitetään pelkästään näin).
Hieman vaikeampaa on ymmärtää miten jopa ankara verenvuoto
nenästä pahan onnettomuuden jälkeen voitiin tulkita hysteeriseksi
oireeksi (tai tukahdutetuksi rakkaudeksi niin kuin Freud teki).
Juuri tällaiset väärät diagnoosit
olivat psykoanalyysin lähtökohtana ja muodostavat itse asiassa
koko freudilaisen teoriarakennelman perustan (erityisesti terapian osalta).
Tämän osoittaa Richard Webster kirjassaan "Why Freud as wrong"
(1996), kirjassa jonka pyrkimyksenä on rekonstruoida mahdollisimman
huolellisesti se miten Freud päätyi teorioihinsa, osoittaa niiden
alkuperä ja mahdollinen empiirinen perusta sekä selvittää
myös kontekstia: miten Freud sijoittuu juutalais-kristilliseen perinteeseen,
jonka hän itse torjui, vaika olikin kiinnostunut uskonnosta, varsinkin
vanhemmalla iällään.
Webster on kirjallisuudentutkija (kuten myös Showalter)
joka on tutkinut Freudia jo pitkään, tuntee tarkkaan Freud-kriittisen
kirjallisuuden, mutta suhtautuu siihen aidon lähdekriittisesti.
Freudistahan on yleensä kirjoitettu joko täysin kritiikittömästi
tai sitten täysin torjuvasti ja on aina tärkeä tietää
onko jokin Freud-teksti lähtöisin "sisältäpäin"
so. freudilaisen psykoanalyyttisen koulutuksen saaneen kädestä
vaiko ulkopuolisen toimesta (esimerkiksi Peter Gayn epäkriittinen
Freud-elämäkerta ei mitenkään korosta Gayn analyytikkotaustaa).
Webster ei ole analyytikko, mutta toisaalta hän ei ole myöskään
tyypillinen Freud-kriitikko joka tekee Freudista pelkän huijarin ja
seuraajista sokeita uskovaisia. Ehkä juuri tämän takia Websterin
Freud-kritiikki on niin tehokasta.
Websterin teos ei ole ainoastaan hieno Freud-kritiikki,
vaan se poistaa myös keskeisiä harhakäsityksiä joita
Freudin teorioista vallitsee. Tärkein näistä on ajatus siitä,
että Freud olisi uransa alkuvaiheessa, kehittäessään
ns. viettelyteoriansa, saanut kuulla suuren määrän naispotilaiden
kertomuksia siitä kuinka heidän isänsä tai lähisukulaisensa
olivat hyväksikäyttäneet heitä seksuaalisesti, ja uskonut
näihin kertomuksiin, pitäen niitä tosina. Kun näiden
kertomusten implikaatiot valkenivat Freudille, hän muutti teoriaansa
ratkaisevasti, tulkiten seksuaaliset muistot alitajunnan tuottamiksi fantasioiksi
joilla ei ollut välitöntä todellisuuspohjaa. Freudin kriitikoiden
mukaan uudelleentulkinta oli paitsi opportunismia, myös äärimmäisen
vahingollista lukemattomille naisille, joiden todellisia tarinoita kokemastaan
seksuaalisesta väärinkäytöstä insestistä
jne. ei enää uskottu, ennen kuin 1970-luvulla insestistä
vähitellen kehittyi yksi uusista muotitaudeista.
Webster osoittaa vakuuttavasti, että tämä
versio on täysin virheellinen. Freudin potilaat eivät kertoneet
hänelle todellisia kokemuksiaan vaan tapauskertomukset osoittavat,
että kaikissa tapauksissa Freud itse tuotti potilaidensa muistamat
seksuaaliset tapahtumat, tai tulkitsemalla erilaisia unia, oireita jne.
päätyi siihen että potilas oli kokenut seksuaalista väärinkäyttöä
isänsä taholta (eli kuten hän itse sanoi, hän joutui
harjoittamaan äärimmäistä painostusta saadakseen potilaansa
muistamaan). Kun ensimmäinen (vaikutusvaltainen) isä sai kuulla
tyttäreltään Freudin isää koskevasta tulkinnasta,
niin viettelyteoria sai mennä. Sen jälkeen Freudin tulkinnat
keskittyivät erilaisiin seksuaalisiin fantasioihin sekä itsetyydytykseen
(on muistettava että tuohon aikaan itsetyydytys oli suurin piirtein
yhtä hirveä asia kuin nykyään pedofilia: Freudin mukaan
masturbointi ja onania conjugalis eli keskeytetty yhdyntä olivat perussyynä
neurastenialle eli hermoheikkoudelle. Neurastenia oli taas hysterian seuraaja
muotitautina, jota todellisuudessa ei ollutkaan). Freudin kuuluisista potilaista
Dora kieltäytyi "muistamasta" harjoittaneensa itsetyydytystä
ja lopetti analyysin. Freudin tytär Anna, jota Freud itse analysoi
(rikkoen näin jo tuolloin kehitettyjä analyysin perussääntöjä
vastaan) ei muistanut mitään, mutta ei myöskään
kiistänyt isänsä tulkintaa masturbaatiofantasioista. Toisin
sanoen, Freud oli itse ensimmäinen muistojenpalautusterapeutti ja
ne jotka nykyään harrastavat tätä toimintaa laajamittaisesti
Yhdysvalloissa ovat Freudin uskollisia oppilaita, eivät suinkaan hänen
uudelleen tulkitsijoitaan tai jonkunlaisen protofreudin löytäjiä.
Muutenkin, kun lukee Websterin analyysiä esimerkiksi
Freudin unien tulkinnoista on vain ihmeteltävä miten olen itsekin
joskus voinut pitää niitä mainioina esimerkkeinä alitajuisten
ilmiöiden paljastamisesta, niin keinotekoisia, taatusti virheellisiä
ja epäloogisia ne todellisuudessa ovat.
Antti Eskola mainitsee jossain julkaistussa päiväkirjassaan
kuinka Freudin Leonardo-tulkinta, joka perustuu käännös-
ja lukuvirheeseen, on silti aivan mainio ja hieno vaikkakaan sillä
ei voikaan olla mitään todellisuuspohjaa. Jostain tällaisesta
on Freudissa kysymys: on vähemmän tärkeää onko
hänen teorioillaan mitään reaalisisältöä
kunhan ne ovat hauskoja, mielikuvitusrikkaita, suurta lukeneisuutta osoittavia
tekstejä. Eli erityisesti postmodernistisesti orientoituvat tutkijat
eivät näe tässä mitään ongelmaa (Jeffrey
Masson syyttääkin juuri Freudia siitä, että kautta
yhteiskunta- ja kirjallisuustieteiden on syntynyt ajatus todellisuudesta
pelkkänä konstruktiona, ks. Malcolm 1996).
Tällainen tulkinta johon monet Freudin harrastajista
tukeutuvat (ks Kommentti Hintsan arvostelusta),
on kuitenkin ongelmallinen koska Freud itse väitti teorioidensa olevan
ankaran tieteellisiä, todentuneen empiirisesti, ja että niiden
avulla lukuisat ihmiset olivat parantuneet. Näinhän väitetään
edelleenkin, vaikka psykoanalyysin todellisesta vaikuttavuudesta ei liene
minkäänlaista tosiasiallista näyttöä. Jos henkilö
"parantuu" kymmenvuotisen terapian aikana, on täysin mahdotonta sanoa
olisiko parantuminen ollut hitaampaa vai nopeampaa jos hän ei olisi
lainkaan ollut terapiassa (olettaisin että "luonnollisin" seuraus
samojen ongelmien jatkuvasta käsittelystä voisi olla pikemminkin
ongelmien muuttuminen pysyvämmiksi kuin niiden poistuminen. Tämähän
olisi ainakin sosiaalisen konstruktionismin kannalta luonteva johtopäätös).
Joka tapauksessa Freudin ensimmäiset potilaat eivät
parantuneet; Freudin tätä koskevat väitteet on voitu osoittaa
toiveajatteluksi tai edellisen kaltaiseksi vääräksi kausaalitulkinnaksi.
Freudin hoitamat epileptikot tai lievästä aivovauriosta kärsivät
potilaat (joita hän siis itse piti hysteerikkoina) saivat usein erilaisia
oireita jotka vähitellen lievenivät ja hävisivät, palautuakseen
usein myöhemmin uudelleen. Jos Freud (tai hänen tuolloinen kollegansa
Breuer) samanaikaisesti saivat potilaan muistamaan jonkun oireen "syynä"
olleen tapahtuman ja oire sitten hävisi, niin heidän tulkintansa
oli, että terapia oli ollut tehokas (tosin Breuer myönsi, että
oire saattoi olla jo poistumassa). Ongelma oli vain se, että vaikka
potilas miten julistettiin terveeksi niin tauti vain uusiutui. Niinpä
kuuluisa Anna O vietti useita vuosia parantolassa hoidon jälkeen kärsien
kaikista niistä oireista, jotka Breuer väitti poistaneensa (edelleen
kiistellään siitä, mikä olisi ollut oikea diagnoosi,
mutta varmaa on että se ei ollut hysteria ja että tauti oli luultavasti
jonkinlainen epilepsian muoto, ks. myös Freeman 1990), Freudin Emmy
von N. "parantui" osittain (mikä oli Freudin ilmaus hoidon epäonnistumiselle)
Freudin käsittelyssä, mutta palasi takaisin vainoamaan häntä
kiertäessään Euroopan lääkäreitä kunnes
Freud esitti hänet lopulta hirviöpotilaana joka teeskenteli oireensa
vain ollakseen hänelle (ja muille lääkäreille) kiusaksi.
Emmy von N:n todellinen tauti josta kukaan lääkäreistä
ei häntä kyennyt parantamaan oli todennäköisesti Touretten
syndrooma jota Oliver Sacks kuvaa mainioissa kirjoissaan.
Mielenkiintoinen esimerkki Freudin tavasta suhtautua
totuuteen oli se, että kun Breuerin ja hänen yhteisessä
kirjassa Anna O:n väitettiin parantuneen, hän tiesi hyvin ettei
näin ollut käynyt. Myöhemmin, kun Freudin ja Breuerin välit
jo olivat katkenneet Freud paljasti tämän, mutta kehitti päälle
uuden ilmeisen valheellisen version: että Breuer olisi joutunut
lopettamaan hoidon kesken koska ei uskaltanut myöntää että
Anna O:n taudin alkuperä oli seksuaalinen (Freudin mukaan Anna O olisi
kutsunut Breuerin paikalle ja väittänyt kärsivänsä
ankaria synnytystuskia tämän lapsesta. Mitään tällaista
ei ilmeisesti kuitenkaan tapahtunut, vaan kaikki oli Freudin keksintöä,
Webster 1996). Tästä syntyi siis myytti siitä, että
Freud ja Breuer olivat oikeilla jäljillä, mutta että vain
Freud uskalsi ryhtyä kulkemaan ennentutkimatonta reittiä, etsimään
seksuaalisuutta psyykkisten ongelmien taustalla.
Webster käy läpi erittäin huolellisesti Freudin
alkuperäisen kehityksen ja osoittaa jokaisen Freudin teoreettisen
ja todellisuutta koskevan väittämän olevan täysin spekulaation
ja mielikuvituksen tuotetta. Vaikka Freud piti itseään luonnontieteellisesti
orientoituneena tiedemiehenä, ja kehitteli varsin monimutkaisia mekaanisia
malleja selittämään ihmisen sielun toimintoja (kuinka emotionaalinen
energia virtailee ihmisruumiissa ja kuinka kolmenlaiset neuronit ottavat
vastaan ulkopuolisia ja sisäisiä ärsykkeitä ja kuinka
liiallinen energiamäärä jossain kohdassa purkautuu muualla
jne.) niin todellisuudessa hän kehitti järjestelmän, jota
kukaan ei kyennyt kumoamaan ja joka ei siis ollut alistettavissa tieteelliselle
keskustelulle ja teorian selitysvoimaa koskeville arvioille.
Yksi esimerkkiteoria, jolle Webster pystyy osoittamaan myös
alkuperäislähteen, saksalaisen darwinistin Haeckelin, on lasten
varhaiskehitys. Haeckelin "biogeneettisen lain", jota Fliess kehitti ja
Freud omaksui (tämä on yksi huolellisesti piilotetuista Freud-salaisuuksista,
joka paljastui vasta 1979) mukaan lapset kävivät läpi syntymästään
lähtien jokaisen Darwinin kehitysopin mukaisen vaiheen ennen kuin
heistä tuli ihmisiä (tämä perustui tunnettuun havaintoon
siitä, että kohdussa lapsi aluksi näyttää kalalta
tai sammakolta ja käy läpi monia kehitysvaiheita ennen kuin siitä
tulee ihmislapsen näköinen). Fliess muokkasi tämän
teorian siten että lapsen sielullinen kehitys käy samoin läpi
koko ihmiskunnan esihistorian ja Freud toi siihen mukaan täydennyksenä
ajatuksen että erilaiset seksuaaliset perversiot, ulosteet, anaalisuus,
liittyivät aikaisempiin kehitysvaiheisiin, jossa koko eläimen
ruumiilla oli seksuaalinen tehtävä (ja yhdyntä tapahtui
esim. peräaukon kautta). Näin siis perverssi seksuaalisuus merkitsisi
jäämistä esi-inhimilliselle kehitysvaiheelle. Samalla teoria
tarjosi uuden selityksen niille lapsuudenaikaisen seksuaalisuuden ilmiöille
joita ei enää voinut kuvata todellisina. Tärkeintä
tässäkin tapauksessa on tietää, että teoria perustui
siis puhtaille Darwinin teoriasta lähteville spekulaatioille, ilman
minkäänlaista empiiristä perustaa. (Ja empiirinen vauvatutkimus,
Bowlby, Stern ym. ovat 1980-luvulla osoittaneet monet näistä
spekulaatioista vääriksi).
Useat Websterin kertomista tapauksista ovat lähes
uskomattomia: Freudin läheisimmän ystävän Wilhelm Fliessin
keksimä nenärefleksineuroosi jolla tarkoitettiin sitä, että
erilaiset päänsäryt, kuukautisvaivat ym. johtuivat nenän
limakalvojen toiminnan häiriintymisestä, ja hoito joka usein
auttoi tähän oli kokaiinin siveleminen nenään. Se,
että Fliess (tai Freud) kuvitteli että kokaiini vaikutti nenän
limakalvoihin ja sitä kautta migreeniin tai särkyihin on melko
uskomatonta. Joka tapauksessa oli potilaan onni jos kokaiini riitti, sillä
seuraavassa vaiheessa Fliess leikkasi potilaan nenäkudosta ja aiheutti
usein hyvin tuskallisia jälkiseuraamuksia (joita Freud sai seurata
läheltä annettuaan potilaansa Emma Ecksteinin joutua Fliessin
hoitoon todella hirvein seurauksin. Sivumennen sanoen potilasparka sai
kärsiä pitkään nenäverenvuodoista ja päänsäryistä
ennen kuin Freud uskoi etteivät oireet olleet pelkästään
hysteriaa). Tämäkään ei horjuttanut miesten uskoa teorian
oikeellisuuteen. Itse asiassa yksi Websterin keskeinen teesi on, että
Freud ei korjannut teorioitaan jos tosiasiat näyttivät olevan
niitä vastaan, vaan muutti tosiasioita niin että ne vastasivat
teoriaa. Websterin mielestä kysymys ei kuitenkaan koskaan ollut tietoisesta
huijauksesta vaan Freudin vankkumattomasta uskosta teoriansa totuuteen.
Muutama poikkipuolinen tosiasia ei tätä uskoa horjuttanut. Tapauskertomuksissaan
Freud oli yleensä melko rehellinen siten, että tällaiset
faktat ja epäonnistumiset tulevat mainituiksi, mutta niiden merkitys
todetaan vähäiseksi. Dramaattisin tapaus on Freudin lyhyesti
kuvaama tyttö joka tuodaan hänen luokseen vakavaoireisena hysteerikkona.
Freud hoitaa potilasta jonkin aikaa ja oireet aluksi lievenevät. Sitten
tyttö kuolee ja hänessä todetaan aivokasvain. Sen sijaan
että Freud olisi tästä alkanut epäillä että
hänen hysteerikoillaan voisi muutenkin olla vastaavia tauteja, hän
pitää tapahtunutta yhtenä ainoana valitettavana erehdyksenä
urallaan, joka ei onneksi toistunut.
Kysymys kuuluu: jos kaikki tämä on ollut
jo melko kauan tiedossa (vaikkei aivan kaikki, sillä Webster tuo esiin
joitakin varsin tuoreita tietoja ja tulkintoja), miten on mahdollista että
psykoanalyysi silti nauttii myös tieteellisissä piireissä
arvostusta eikä sitä ole sijoitettu samaan kategoriaan spiritismin,
new age-filosofioiden, skientologian, steinerilaisuuden ym kanssa? Ja mikä
vielä merkillisempää, miksi Freudia pidetään yhä
edelleen vuosisadan suurmiehenä, Newtonin ja Darwinin veroisena
tiedemiehenä, niin että usein väitetään "meidän
kaikkien olevan freudilaisia" so. että me uskomme alitajuntaan, repressioon,
transferenssiin, seksuaalisuuden keskeisyyteen, varhaisten lapsuusmuistojen
avainasemaan jne? Yksikään näistä ilmiöistä
ei muuten ollut Freudin keksintö, mutta ne liitetään nykyään
automaattisesti Freudiin. Itse asiassa Webster väittää,
että Freud ei itse tehnyt yhtään todellista tieteellistä
keksintöä. Kaikki ne joita hän luuli keksinnöikseen:
kokaiini ihmelääkkeenä, hysteerikkojen parantaminen katarttisen
menetelmän avulla, seksuaalisuuden monopoli psyykkisten oireiden selittäjinä,
teoria lasten kehityksestä eri vaiheiden kautta ovat osoittautuneet
kauan sitten vääriksi ja vahingollisiksi spekulaatioiksi.
Siis sikäli kuin psykoanalyysi väittää
olevansa psyykkisten ongelmien selvittämiseen ja parantamiseen keskittyvä
tieteellinen hoitomuoto jonka lähtökohtana ovat Freudin keksimät,
empiirisesti todennetut ilmiöt (repressio, transferenssi, varhaislapsuuden
seksuaalisuuden merkitys, oidipus-kompleksi, jne) ja niiden väliset
syy-yhteydet, niin tämä on yhtä luotettavaa kuin suurin
osa terveysmessujen tarjoamista hoidoista. Sen sijaan freudilaisten käsitteiden
käyttö kuvaamaan ja selittämään kulttuurimme luonnetta
metaforisesti on useinkin hyvin vakuuttavaa, aivan samoin kuin vaikkapa
kaaosteorian soveltaminen organisaatioihin - mutta yhtä perusteetonta.
Webster antaa tälle ilmiölle useita
eri selityksiä. Yksi on se, että freudilaisuus on vahva uskonlahko
joka on onnistunut saamaan aikaan oman pankin jossa se lyö omaa valuuttaa
jota kukaan muu ei voi osoittaa vääräksi. Toisaalta se on
ihmisten kannalta keskeistä ja merkityksellistä aluetta käsittelevä
teoria, jolle ei ole vielä oikein vaihtoehtoa. Huomattakoon että
psyykkisten tautien alue on jatkuvasti supistunut kun aivotutkimus on edistynyt
ja yhä useammille psyykkisille ongelmille voidaan osoittaa fyysinen
alkuperä: (alkuperäinen) hysteria on siis kokonaan kadonnut,
skitsofrenialla, maanis-depressiolla on ilmeiset hermotoimintaan liittyvät
syyt joihin voidaan vaikuttaa tehokkaasti kemiallisesti terapeutin roolin
ollessa lähinnä tukea antavan ja lääkityksen vaikutusta
seuraavan. Toisaalta on tullut valtava määrä uusia, yhä
spesifimpiä psyykkisiä ongelmia, joista erilaiset riippuvuudet
ovat toki aina kemiallista laatua, mutta monet ahdistukset ja pelkotilat,
syömishäiriöt, ovat epäilemättä myös
kulttuurin ja kasvatuksen tuotetta. Kysymys on lähinnä siitä,
onko mitään järkeä tai empiiristä perustaa katsoa,
että ne ovat lähtöisin varhaislapsuudesta vai olisiko luontevampaa
olettaa, että ongelmien syyt ovat ajallisesti lähempänä.
Keskustelu psyykkisten ilmiöiden biologisesta luonteesta aaltoilee
jatkuvasti, mutta itse olen valmis uskomaan että jyrkän eron
tekeminen psyykkisten ja moraalisten sekä toisaalta biologisten ja
geneettisten ilmiöiden välillä tulee muuttumaan yhä
vaikeammaksi kun tietämyksemme aivojen toiminnasta lisääntyy.
Kolmantena syynä on se että ei niinkään
Freud mutta hänen lukuisat seuraajansa ovat tuottaneet tavattoman
määrän empiiristä materiaalia ja tutkineet myös
empiirisesti useita psyykkisten toimintojen alueita joten siis jo tällä
aineistolla voi olla arvaamatonta merkitystä kunhan saadaan aikaan
ihmisen psyykeä koskeva tieteellinen teoria (Websterin esimerkkinä
on se kuinka eräs kuuluisa astrologi keräsi tarkkoja havaintosarjoja
säästä ja epidemioista joiden perusteella voitiin todeta
että itsemurhat seurasivat vuodenaikojen vaihtelua). Freud itsehän
ei tuottanut suoranaista empiiristä materiaalia, pikemminkin hänen
tapauskuvauksensa ovat esimerkkejä siitä, miten potilaan todellisuus
sivuutetaan ja korvataan kekseliäillä ristisanatehtävien
ratkaisuilla - sillä erolla ristisanatehtäviin, että jos
sanat eivät sovi niin muutetaan ristikkoa (tästä Websterilla
on monia mainioita esimerkkejä kun ensin vaikkapa ämpäri
toimii irtoavan peniksen symbolina niin heti seuraavassa vaiheessa penis
onkin palannut takaisin käsivartena). Toisin sanoen "freudilaisuus
Freudin jälkeen" on jotain aivan muuta kuin varsinaiset Freudin teoriat
(joskin oli mielenkiintoista todeta, että Sigmund Freud-Arkiston
nykyinen johtaja Harold Blum käyttää ilmaisua "jerk off"
esimerkkinä kastraatiopelosta, kun, kuten Fredric Crews ironisesti
toteaa, me kaikki tiedämme mitä silloin lentää, ainoastaan
freudilaiselle tämä voi jäädä epäselväksi
tai tuottaa kastraatiopelon).
Neljäntenä syynä, joka Websterille
on kaikkein tärkein, on se, että paitsi uskonlahkoluonnetta Freudin
teoriat uusintavat suoraan juutalais-kristillisen tradition perisyntioppia
ja ripittäytymisen vaatimuksia (missä keskiajan rippipapin velvollisuutena
oli kysellä naisilta tarkkaan vaikka minkälaisista seksuaalisista
hurjasteluista). Näin Freud muotoilee uudella tavalla kristinuskon
seksuaalisuuteen liittyvät opinkappaleet siten että ne sopivat
myös maallistuneelle modernille ihmiselle. Itse en pidä tätä
tulkintaa kovin vakuuttavana, vaikka Websterin rinnastukset kristillisiin
dogmeihin ovatkin osuvia; en vain usko että kristillisyydellä
olisi niin suurta vaikutusta tietoisuuteemme (tai alitajuntaamme). Mutta
voin olla väärässäkin (toisaalta on tunnettua, että
Freud itse oli erittäin kiinnostunut.Vanhan Testamentin mytologiasta,
vrt Freud 1998)
Toisin sanoen, se mikä jää Freudista jäljelle
ovat hänen kulttuuria ja psyykeä koskevat teoriansa ja olettamuksensa
- kaikki ei-psykoterapeuttinen, ei-lääketieteellinen, sellaiset
väittämät ja olettamukset joiden ei tarvitsekaan olla empiirisesti
todennettavissa, tulkinnat luetuista teoksista, jne jne. Freud kulttuurikeskustelijana
oli kiintoisa. Freud steiner-tyyppisena ajattelijana ei sitä ollut
ja hänen metodeillaan on tässä suhteessa yhtä vähän
arvoa kuin Steinerin maailmankaikkeutta koskevilla teorioilla (kun taas
paradoksaalisesti Steiner-kouluissa saattaa hyvinkin olla jotain järkeä).
Muistettakoon kuitenkin Milton Friedmanin argumentti uusklassisen
taloustieteen olettamusten epärealistisuudesta ja niiden merkityksettömyydestä
teorian ennustuskyvyn ja käytännön relevanssin kannalta.
Tämän edellytyksenä on siis kuitenkin se, että tuulesta
temmatut tai täysin kaavamaiset olettamukset ihmisten käyttäytymisestä
johtavat järkeviin talouden toiminnan lainalaisuuksiin. Tästä
voidaan olla monta mieltä.
Todettakoon kuitenkin että Freudhan ei edes kilpaile nykyisen
postmodernistisen teoreettisen ajattelun kanssa mitä tulee loogisuuteen,
luettavuuteen tai ajatusten koeteltavuuteen (ks. Eagleton 1999). Tässä
mielessä hän on ensimmäisen modernin luonnontieteellisesti
orientoitunut tiedemies, Sokalin hengenheimolainen.
Kaiken kaikkiaan yksi Websterin lukemisen vapauttavimpia
terapeuttisia seurauksia minulle olikin ajatus ettei tarvitse koskaan enää
edes ajatella että "pitäisiköhän mennä analyysiin".
Jotenkin olin aina ajatellut että sehän nyt sentään
kuuluu melkeinpä yleissivistykseen.
Jälkikirjoitus (lokakuu 1999):
Tämä teksti on alunperin kirjoitettu syksyllä
1997 kun ankaran flunssan kourissa innostuin lukemaan Websteriä ja
kirjoitin sen pohjalta (lievästi kuumehoureisen) ensimmäisen
version. Sitten jätin kirjoituksen lepäämään ja
muokkailin sitä silloin tällöin, pannen sen mm. verkkoon
luettavaksi (www.valt.helsinki.fi\staff\jproos\texts.htm). Kun sitten luin
Yhteiskuntapolitiikasta Janne Kivivuoren esittelyn eräistä Freud-kritiikeistä
(ks. myös Crews 1999, jossa kaikki merkittävimmät Freud-kriitikot
ovat mukana) sekä seuraavassa numerossa Matti Kortteisen siihen
kirjoittaman vastineen, jossa Matti pyrki osoittamaan kuinka epäreilu
Kivivuoren Freud-kritiikki oli, niin muistin juttuni. Sattumoisin olin
hiukan aiemmin lukenut Mikkel Borch-Jacobsenin arvostelun Ian Hackingin
kirjasta Mad Travellers. Se sai minut taas kerran suuttumaan löysälle
sosiaaliselle konstruktionismille, jota juuri Hacking ja hänen arvioijansa
edustavat (ks Roos 1999, Eagleton 1999). En kuitenkaan ryhdy enää
muokkaamaan tätä kirjoitusta Hacking-kritiikiksi. Totean vain,
että itseäni ärsyttää juuri tuollainen kykenemättömyys/haluttomuus
pitää edes suhteellista eroa todellisuuden ja fiktion välillä
joka leimaa Hackingin tekstejä. Vaikka Albert Dadas oli selvästi
saanut lapsena vaikean aivovamman joka sittemmin ilmeni muistinmenetyksinä
ja niiden aikaisena pakonomaisena matkustamisena niin Hackingin mielestä
ei ole järkevää kysellä taudin todellisuuden perään,
yhtä vähän kuin persoonallisuuden jakautumisen tai anoreksian
osalta. Tosin hän toteaa, ettei epäile skitsofrenian todellisuutta,
mutta neuroosit voivat sen sijaan olla kyseenlaisia. Voi myös olla
oikeutettua Hackingin tapaan rinnastaa matkustushulluus, dromomania, silloin
alkaneeseen massaturismiin, mutta tässäkin hyvä erottaa
taudin syy(t) sen ilmenemismuodosta. Matkustushulluus saattoi ilmetä
vaikkapa pakenemisena vaikeasta taloudellisesta tai perhetilanteesta, tai
sitten pakonomaisena liikkumisena muistamattomassa tilassa. Nämä
ovat aika erilaisia asioita. Jälkimmäisen kytkeminen turismiin
on melkoisen arveluttavaa (varsinkin kuin Hackingin käsittelemä
tapaus, Dadas, oli pikemminkin aito ylipitkien matkojen juoksija, joka
saattoi painella jopa 70 kilometriä päivässä).
Eli kaiken kaikkiaan minusta on järkevää
etsiä todellisia sairauksia ja niille todellisia syitä, siis
syitä joihin vaikuttamalla sairautta voidaan hoitaa. On järkevää
myös etsiä sairauksille konteksteja, niiden kulloistenkin olosuhteiden
mukaan. Vain silloin hoito voi olla tarpeeksi spesifiä. Kummassakaan
tapauksessa Freud ei ole kovin luotettava lähtökohta, sanoakseni
asian hyvin laimeasti.
Ongelmallisempi kysymys on miten
suhtautua sellaiseen Freud-reseptioon, jossa lähtökohtana on
freudilaisen fantasiamaailman täydellinen irrottaminen kaikesta alkuperäisestä
totuushakuisuudesta. Tarkoitan tässä sellaisia ranskalaisia Freudin
lukijoita kuin vaikkapa Derridaa, jonka Freud-suhdetta Merja Hintsa (1999)
on Suomessa selvittänyt. Derridahan lukee Freudia puhtaana fantasiana
ja mahdottoman keksijänä - ja kokee juuri tämän Freudissa
merkityksellisenä. Minusta ongelma on tällöin se, että
Freudia luetaan täysin hänen alkuperäisen tarkoituksensa
vastaisesti ja näin konstruoidaan Freud jota ei ole olemassa.
Valitettavasti en tätä tekstia kirjoittaessani ollut
voinut tutustua Minna Uimosen Hermostumisen aikakauteen (1999). Siinä
käsitellään neuroosien hoitoa Suomessa 1800- ja 1900-lukujen
vaihteessa. Sen perusteella on ilmeistä että oma tulkintani hysterian
ja neurastenian suhteista ja selityksistä on kaavamainen. Mielenkiintoista
on, että Uimonen ei lainkaan viittaa Freudiin, vaikka hän muuten
käsittelee myös jälkikäteistulkintoja.
Syy miksi minua yhteiskuntatieteilijänä
ja sosiaalipoliitikkona nämä asiat kiinnostavat, ovat ennen kaikkea
"vääriin" diagnooseihin (tai yleisemmin tulkintoihin) liittyvät
yhteiskunnalliset ja inhimilliset seuraukset. Olen itse kirjoittanut mm.
palautuneista muistoista ja niiden synnyttämistä todellisista
ongelmista (Roos 1998). Aivan viime aikoina olen taas törmännyt
päinvastaiseen ongelmaan: siihen, että lääkärit
kieltäytyvät tunnustamasta tauteja todellisiksi. Selkävaivat
tai homeongelmat ovat hyviä esimerkkejä ongelmista joissa voi
usein joutua havaitsemaan, että lääkärit pitävät
oireitaan valittavaa potilasta luulosairaana, liioittelijana, turhan valittajana,
siis hysteerikkona (olemme näin tarkalleen lähtöpisteessä!).
Tässä tapauksessa lääkäri pitää potilaan
kuvausta pelkkänä konstruktiona, joka häviää,
jos ollaan tarpeeksi tiukkoja tai välinpitämättömiä.
Toisaalta lääkärit kritisoivat kollegojaan jotka määräävät
tällaisille huijareille vielä tutkimuksia ja leikkauksia!
Kaiken kaikkiaan: niin banaali ja mielenkiinnoton asia kuin
totuus ja todellisuus monien mielestä onkin, niin jokainen meistä
joutuu jossain vaiheessa elämäänsä havaitsemaan, että
on tärkeä tulla otetuksi vakavasti ja on tärkeä että
totuus ja epätotuus, sairaus ja hysteria erotetaan selkeästi
toisistaan.
Kirjallisuus
Mikkel Borch-Jacobsen: What made Albert run. LRB 27 May 1999
Lucy Freeman: The Story of Anna O. Paragon House New York 1990
Frederic Crews et al: The memory wars. Freud's legacy in dispute. Granta
Books, London 1997
Frederic Crews (ed): Unauthorized Freud. Doubters Confront a Legend.
Penguin Books, Harmondsworth, 1999
Terry Eagleton: In the Gaudy Supermarket, LRB 13 May 1999
Sigmund Freud présenté par lui-même. Gallimard
Paris 1998 (1925)
Ian Hacking: Mad Travellers. Reflections on the Reality of Transient
Mental Illnesses. University Press of Virginia, Charlottesville and London
1998
Merja Hintsa: Mahdottoman rajoilla. Derrida ja psykoanalyysi. Tutkijaliitto,
Helsinki 1999
Janne Kivivuori: Kaksi psykoanalyysin kriitikkoa. Yhteiskuntapolitiikka
3.1999, 249-256
Matti Kortteinen: Kommentti Janne Kivivuorelle (Yhteiskuntapolitiikka
4.1999)
Janet Malcolm: In the Freud Archives. Papermac, 1997
J.P.Roos: Letter in LRB 10 June 1999
J.P.Roos:'Väärän muistamisen' ongelma, teoksessa Anu
Suomela (toim): Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen
hyväksikäytön selvittelyyn. Sexpo/Edita, Helsinki
1997
Elaine Showalter: Hystories. Hysterical epidemics and modern culture.
Picador, London 1997
Minna Uimonen: Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800- ja 1900-lukujen
vaihteen suomalaisessa lääketieteessä. Suomen Historiallinen
Seura, Helsinki 1999
Richard Webster: Why Freud was Wrong. Sin, Science and Psychoanalysis.
Harper Collins London 1996
Alkuun
|