Puhe Elämäntarina-akatemian avajaisissa
Kärsämäki 25.4.1999
(hyvät kuulijat. Minusta on fantastista voida olla täällä mukana perustamassa ensimmäistä suomalaista elämäkerta-akatemiaa jonka toimintaan olen jo voinut tutustua)
En pidä teille mitään juhlaesitelmää tai jäykän muodollista puheenvuoroa vaan haluan tehdä tästä elämäkerran näköisen esityksen jossa tulette kuulemaan asioita joista elämäkerroissa yleensä puhutaan.
Tämän vuoksi aloitan esittämällä lyhyesti käsitykseni
siitä, millaisia asioita omaelämäkerroilta pitää
edellyttää ja mitä ei.
Elämäkerta ja omaelämäkerta ovat itse asiassa hyvin
erilaisia asioita mutta toki niillä on molemmilla sama kohde, elämä,
näkökulma on vain hyvin erilainen. Puhun teille enimmäkseen
omaelämäkerroista.
Omaelämäkerta on teksti/ääninauha/videonauha/kuvan
ja tekstin yhdistelmä jonka tekijä kertoo omasta elämästään
mahdollisimman totuudenmukaisesti ja täydellisesti, omaan kokemukseensa
ja hänelle kerrottuun aineistoon ja muihin dokumentteihin perustuen.
Elämäkerrassa siis kuvataan henkilön elämänvaiheet,
ei mitenkään välttämättä ajallisessa järjestyksessä,
mutta tärkeimmät mukana, painopisteen olleessa siinä
mitä henkilö itse on kokenut ja tehnyt. Muut ihmiset, henkilön
elämän ulkopuoliset tapahtumat ja miljööt kuuluvat
elämäkertaan vain jos tekijä katsoo niillä olleen merkittävää
vaikutusta omaan elämäänsä. Elämäkerrassa
ei siis kuvailla jotain tapahtumaa huvin vuoksi vaan perustellusta syystä.
Elämäkerrassa pohditaan maailman menoa jos tämä pohdiskelu
on vaikuttanut tekijän elämään. Elämäkerta
ei siis missään mielessä voi olla pelkkä teksti, tapah
tuneesta elämästä irrallinen asia, silloin se on kaunokirjallisuutta,
fiktiota.
Minulla ei ole mitään fiktiivisiä tekstejä, keksittyjä
tarinoita, kaunokirjallisia harjoitelmia vastaan, mutta elämäkerta
on jotain muuta. Se on siis tavallaan vakava asia, onhan kysymys ihmisten
elämästä ja uskalluksesta kertoa siitä, mutta toisaalta
elämäkerta on niin kuin itse elämä hauskaa ja surullista,
kevyttä ja raskasta, siinä on kaikki värit eikä se
koskaan ole tylsä jos vain tekijä on siihen todella itsensä
panostanut. Vain aivan pintapuolinen elämäkerta voi olla ikävä.
(ja tylsätkin asiat voivat ollat tärkeitä: esim elämäkertoihin
kannattaa yleensä liitttää melko tarkkoja arkielämän
kuvauksia: ne nostavat elämäkertojen arvoa suuresti.)
Ehkä yksi täydentävä huomautus vielä.
Keskusteltu on paljon siitä voiko elämäkertoja kirjoittaa
erilaisia samasta elämästä vai onko elämäkerta
aina periaatteessa sama.
Tässä lyhyesti vastaukseni. Minusta on
selvää että ikä ja elämäntilanne kirjoitushetkellä
vaikuttavat. Jos kirjoitan tarinaani ollessani onnellisesti naimisissa
ja sitten puolisoni jättää minut yhtäkkiä niin
tarina muuttuu melko toisenlaiseksi. Eri ikävaiheissa painottuvat
erilaiset kysymykset. Mutta elämäkertaa ei silti voi kirjoittaa
miten vain, tänään iloisissa väreissä, huomenna
synkkänä, mielialasta riippuen. Se sotii totuudenmukaisuusvaatimusta
vastaan. Ja suoraan sanoen en usko että sellaista edes tapahtuu.
Mutta on selvää että jos kirjoitan joistakin
asioista 25- vuotiaana tai 50- vuotiaana niin tarkastelukulma on kovin
erilainen. Elämäkerran kannalta tärkeä kysymys on:
voiko todella muistaa miten ajatteli 25-vuotiaana 25 vuotta myöhemmin?
Sanoisin että tämä on lähes mahdotonta. Siinä
mielessä Kalle Päätalon mahtava elämäkertasarja
on kirjallisuutta: sen dialogit ja näkökulmat ovat "keksittyjä",
kuviteltuja vaikkakin varmaan usein hyvin lähellä totuutta. "Oikeassa"
elämäkerrassa dialogit yleensä eivät ole mahdollisia
ellei niitä ole kirjannut muistiin vaikkapa päiväkirjaansa
tai sitten jonkun sanoma lause on jäänyt lähtemättömästi
mieleen (minulla ei ole yhtään josta voin olla aivan varma).
Sen sijaan elämäkerta riippuu aika paljon myös
sen johtoteemasta. Viime aikoina olemme järjestäneet lähinnä
sellaisia kilpailuja joissa jokin teema määrittää näkökulman.
Esimerkiksi vanhemmuus, sairaus, urheilu, seksi. Kaikissa näissä
näkökulma siis vaikuttaa merkittävästi. Voi olla etten
kerro lainkaan lapsistani jos kirjoitan elämäkertaani (tästähän
miehiä usein moititaan). Mutta silti voin kirjoittaa heistä paljonkin
jos minulta pyydetään vanhemmuuden tarinaa. Teeman pitää
vain olla sellainen jolla on aidosti elämäkerrallinen kytkös,
siis jossa olette palannut saman asian pariin aivan eri tavoin eri elämänne
vaiheissa. Ja sen täytyy olla jotenkin merkittävä teille.
Esimerkiksi juuri parhaillaan kerättävät selkäelämäkerrat
eivät tietenkään nostata mitään mielenkiintoa
niiden keskudessa jotka eivät koskaan ole kärsineet selkävaivoista.
Mutta heitä on onneksi vain pieni vähemmistö!
Ja nyt vähän siitä, miten itse jouduin elämäkertojen
maailmaan. Minä olen yhteiskuntatieteilijä, en kirjallisuudentutkija
(elämäkertoja voivat myös tutkia antropologit, psykologit
jne) joten elämäkerrat olivat minulle tosi vieraita: kyselylomakkeissa
kysyttiin syntymäaikoja, sukupuolta, mielipiteitä, kulutusta
jne. Kaikkein harmillisinta on, että vietin 1960-luvun lopussa vuoden
Chicagossa joka on yksi elämäkertatutkimuksen syntymäpaikkoja
ja koko aikana tein vain kansantalousitieteellisiä ja matemaattisia
opintoja. Vasta myöhemmin sain tietää missä oikein
olin vieraillut!
No nyt kuitenkin minut johdatti elämäkertatutkimuksen
pariin Daniel Bertaux, ranskalainen sosiologi joka oli alkanut käyttää
elämäkertoja 1970-luvun alussa ja järjesti sosiologian maailmankongressissa
tilaisuuden joka niin sanotusti muutti elämäni. Vieläpä
niin että silloinen vaimoni oli se joka löysi Bertaux'n ryhmän
kun minä kuuntelin jotain mielenkiinnotonta vieraantumisryh män
esitystä. Sattumalla oli siis tärkeä merkitys, niin kuin
sillä on aina elämäkerroissa. Voisi jopa ajatella erityistä
elämäkertateemaa: sattuma elämässäni! Jos ajattelette
taaksepäin, niin tosiasia on että kenenkään elämä
ei ole vapaa sattumasta ja sen vaikutuksesta. Tietenkään se ei
merkitse sitä että elämä ei olisi riippuvainen ennalta
odotettavissa olevista asioista: oma tausta, syntymäpaikkaa, vanhemmat,
koulu jne vaikuttavat toki aivan suoraan.
Sitten menin käymään Puolassa ja tutustuin
siellä ns puolalaiseen koulukuntaan eli elämäkertojen keräämiseen
kilpailujen kautta. Puolan matkani oli suhteellinen sattuma jas tosiasia
on että puolalainen elämäkertaperinne ei ollut mitenkään
huudossa sikäläisten sosiologien keskuudessa. Onneksi kuitenkin
asia tuli puheeksi.
Näin siis keksin sen että järjestetään elämäkertakilpailu.
Kun sitten minua pyydettiin puhumaan radion toimittajakurssilla asetin
ikään kuin vastaehdoksi elämäkertakilpailun ja siitä
innostuttiin. Näin järjestyi ensimmäinen kilpailu. Ja siitä
se lähti liikkeelle. Kilpailuaineiston pohjalta kirjoitin teokseni
Suomalainen elämä jonka sukupolvijaottelulla on edelleen tietty
vaikutus.
Sittemmin olen ollut itse mukana järjestämässä
ja arvioimassa useita elämäkertakilpailuja, opiskelijoille, miehille,
toimihenkilöille, hel sinkiläisille, sekä kerrännyt
myös kansainvälistä materiaalia.
Ja tämän lisäksi on järjestetty suuri määrä
muita keruita, joista osasta olette varmasti lukeneet, mm, työttömien
elämäntarinat, maaseudun emäntien, taiteen merkitys elämässä,
selkävaivat, isyyteen liittyvä teema jne.
Huomattakoon että juuri teemaelämäkerta on päivän
sana!
Ehkä myös muutama sana päiväkirjoista:
voidaan ylipäänsä puhua elämäkerral lisista aineistoista:
kirjeet, päiväkirjat, lapsuuden kertomukset ym. Päiväkirjat
ja kirjeet ovat erinomaisen käyttökelpoinen ja mielenkiintoinen
aineisto. Kirjekokoelmat jotka kartoittavat elämää alkavat
nykyään olla harvinaisuuksia (Jaakko Tapanisen Taivaan laiturilla!
Hertta Kuusisen kirjeet tms) mutta juuri siksi kiinnostavia. Katarina Eskolan
ja Satu Koskimiehen jo kolme kirjekirjakokoelmaa osoittavat että lukijoita
löytyy, ansiosta! Päiväkirja on usein hyvä apuväline
kun tekee omaa elämäkertaa ja se on korvaamaton kun yrittää
todella selvittää itselleen miten on joskus kauan sitten johonkin
asiaan suhtautunut. Kuten edellä sanoin, on äärimmäisen
vaikea asettua nuoremman itsensä kenkiin!
Samanaikaisesti sitten aloin ottaa yhteyksiä kansainvälisiin
elämäkertatut kijoihin ja Bertaux panikin liikkeelle koko Euroopassa
varsin suuren kiinnostuksen. Mainitsen tässä vain kolme
keskeistä nimeä: Daniel Bertaux Ranskasta, Paul Thompson
Englannista ja Philippe Lejeune Ranskasta. Bertaux sosiologi, Thompson
sosiaalihistorioitsija, monitoimimies, ja Lejeune kirjallisuudentutkija.
( Bertaux'n erityisenä ansiona on pyrkimys kehittää
menetelmiä, analysoida kovin monimuotoista ja rikasta elämäkerta-aineistoa.
Ideana on ennen kaikkea se että pyritään keräämään
aineisto joka liittyy yhteen, jolla on jokin sosiologinen yhtenäisyys.
Saturaatio on yksi Bertaux'n kuuluisia käsitteitä. Ja leipuritutkimus
on se jossa monet elämäkerta-analyysin keskeiset ratkaisut edelleen
löytyvät.
Thompson taas edustaa lähdekriittistä historiatutkimuksen
perinnettä jossa pyritään tarkistamaan kertomusten todenperäisyyttä
ja luomaan niiden perusteella tarkkaa kuvaa jostain yhteisöstä,
esim kalastajista tai vuosisadan vaihteen työläismiljöistä.
Lejeunen kuuluisin käsite on taas omaelämäkerrallinen
sopimus jolla Lejeune tarkoitti sitä, että kirjoittaessaan omaelämäkertaa
tekijä sitoutuu tiettyihin melko yksinkertaisiin asioihin: oman
tarinan kertomiseen omalla nimellä lukijan luettavaksi (lähinnä
on tärkeintä huomata se, että fiktiossa voidaan kirjoittaa
täysin omaelämäkerran kaltaista tekstiä, joten sopimuksella
varmistetaan että kyseessä on kirjoittajan oma elämäkerta.
). Tämän tilai suuden kannalta tärkeintä kuitenkin
on että Lejeune on Ranskassa perustanut eräänlaisen elämäkerta-akatemian,
kaakkois-Ranskassa Lyonin lähellä sijait sevan elämäkerta-arkiston
jonka yhteydessä toimii myös kirjoittajille tarkoitettu palvelupiste
joka antaa palautetta kirjoituksista.
Itse olen ollut sitä mieltä, jos ollaan rehellisiä että
elämäkerran kirjoittamista ei oikeastaan pitäisi kouluttaa
eikä antaa ihmisille palautetta siitä millainen elämäkerran
pitäisi olla. Mutta on totta että jos haluaa kirjoittaa "hyvän"
elämäkerran niin se vaatii kyllä vähän treenausta.
Tutkija toki menettää jotain jos elämäkerta on liian
tiukan ohjauksen tulos. Hyvällä ja huonolla ohjauksella on valtava
ero. Huono ohjaaja voi pakottaa kaikki elämäkerrat samaan muottiin.
Pitää aina olla tekijän itsensä vallassa valita mitä
asioita hän elämäkerrassaan haluaa kertoa. Mutta ohjaaja
voi osoittaa ristiriitoja, voi kysellä puuttuvia teemoja, voi ihmetellä
jonkin kohdan luotettavuutta, voi esimerkiksi kannustaa kertomaan 'kuivista'
tai triviaa leista asioista, esim. tyypillisen arkipäivän tai
kodin kuvaukset ovat hyvin antoisaa luettavaa. Itselläni on erityinen
autoja koskeva omaelämäkerran luku. Eikä se ole suinkaan
ainoa: Tommi Hoikkalan isä ja auto!
Ja joka kesä kokoonnutaan Amberieussa keskustelemaan
elämäkerroista. Kaikki ovat asianharrastajia, ei varsinaisia
tutkijoita. On lämmintä, kokoonnutaan vanhan linnan raunioilla,
unohtumaton tunnelma, hyvä keskus teluja.
Toinen tälläinen Kärsämäen
kaltainen piste Euroopan kartalla on sitten Pieve di Santo Stefano Firenzen
lähistöllä, jossa on 1980-luvulta lähtien ollut tapana
järjestää vuosittain suuret elämäkertafestivaalit.
Kerran vuodessa julistetaan keruu ja voittajat kutsutaan esittämään
otteita teksteistään, parhaat elämäkerrat dramatisoidaan,
elämäkerroista keskustellaan ja kirjoittajat tapaavat toisiaan.
Tunnelma on täälläkin todella hieno. Ei olisi hassumpi idea
pyrkiä järjestämään vastaavaa Kärsämäelläkin.
Paikkakunnan syrjäisyys ei ole este, päin vastoin.
Ongelmana tässä on yksi asia: elämäkertojen
kieli. Tällaisesta tapahtumasta on vaikea saada yleiseurooppalaista,
koska kaikki kirjoittavat omalla äidinkielellään. Se joka
ensiksi kehittää toimivan yhteiseurooppalaisen tapaa mismuodon
jossa voitaisiin käsitellä eri maista tulevia elämäkertoja
olisi todella palkinnon arvoinen. Ehkä järkevin muoto on se,
jossa on ennalta käännetty tiettyjä aineistoja ja jossa
kokoukset perustuvat
simultaanitulkkaukseen EUn kustannuksella. Tarjoan ideaa vapaasti käyttöön.
Siis: Kärsämäen suuri Elämäkertatapahtuma!
1970-luvulta lähtien olen siis työskennellyt lähes
yksinomaaan elämäkertojen parissa. Kun muutenkin luen enimmäkseen
elämäkertoja niin täytyy myöntää että
elämäkerrallinen pohdinta on vaikuttanut omaan elämääni
paljon sekä hyvässä että pahassa. Liikaa ei pidä
reflektoida, muuten käy huonosti. Elämää on elettävä
eikä vain ajateltava millainen tämä on elämäkertana
ja mitä siitä voisi kertoa.
Viime vuosina olen ollut paljoin tekemisissä toisaalta
seksin (siis seksielämäkertojen!) kanssa, toisaalta Venäjän
ja Baltian maiden kanssa. Kummassakin tapauksessa elämäkerrat
tarjoavat aivan uudenlaisen ja tuoreen näkökulman sosialismiin
ja sen jälkeiseen tilanteeseen. Yksi esimerkki: venäläiset
seksielämäkerrat paljastavat, että toisin kuin meillä,
seksi käyttäytymisen muutokset tapahtuivat pinnan alla paljon
ennen kuin niistä alettiin keskustella. Kun meillä yleensä
uudet trendit julistetaan käytännöik si suurin piirtein
siinä vaiheessa kun viisi julkkista niitä harrastaa (ja ne unohtuvat
ennen kuin niistä tulee todella trendejä), niin Venäjällä
oli toisin: koko kansa oli jo muuttanut käyttäytymistään
ennen kuin siitä edes uskallettiin alkaa puhua ... Kaiken kaikkiaan
juuri Venäjälle elämkerrat antavat aivan dramaattisella
tavalla muusta tietämyksestämme poikkeavan kuvan maan tapahtumista.
Tätä Daniel Bertaux on hyödyntänyt tutkiessaan mm.
kokonaisten perheiden ja niiden eri sukupolvien elämänvaiheita
Omaelämäkertojen suhteesta elämäkertoihin voisin mainita ainakin yhden asiakokonaisuuden. Mielenkiintoinen muutos joka on tapahtunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana koskee sitä mitä elämäkerrassa voi kertoa ja mitä ei:
On tapahtunut valtava muutos intimiteetin luonteessa. Omaelämäkertojen
tunnustuksellisuus on siirtynyt vahvasti myös elämäkertoihin,
siten että nyt kerrotaan kohteiden elämästä asioita
mitä vuosikymmen sitten ei olisi varmasti paljastettu. Mutta toisaalta
siinä missä omaelämäkerran kirjoittaja yleensä
välttää itselleen vahingollisten asioiden paljastamista
niin tällaisista paljastuksista on tullut elämäkertojen
perusehto. Elämäkerroista on tullut tässä mielessä
alue jossa kilpaillaan kuka uskaltautuu pisimmälle. Ja se taas vaikuttaa
omaelämäkertoihin.
Nyt voidaan kirjoittaa autismista, syömishäiriöistä,
lapsuuden hirveistä kokemuksista, mielisairauksista - Suomessa äsken
ilmestynyt vakavasti vammaisen pojan "omalämäkerta" on mielenkiintoinen
koska se on tuotettu fasilitoimalla, jolloin voidaan kysyä kenen tarinasta
oikein on kyse. Kukaan Suomessa ei ole vielä kertonut vaikkapa transvestitismistä.
Tuoreessa Arthur Koestlerin (Pimeys keskellä
päivää) elämäkerrassa paljas tetaan hirveitä
asioita Koestlerin elämästä, Foucault-elämäkerrat
kilpailevat siinä kuka kertoo kauheampia juttuja, George Orwellista
kerrotaan hänen olleen informanttina toisen maailmansodan jälkeen
ja luokitelleen ihmisiä luotet taviin ja epäluotettaviin jne.
Meillä Suomessa Juhani Suomi on alkanut kirjoittaa Kekkosesta aivan
eri tavoin kuin elämäkertansa ensimmäisissä osissa,
niin että hän pian joutuu kirjoittamaan ensimmäiset osat
uusiksi.
Tämä on toisaalta peräisin julkisuuden luonteen
muutoksesta niiden sääntöjen murroksesta mitä saa ja
mitä ei saa kertoa. Clinton-Lewinsky skandaalin yksityiskohtaiset
kuvaukset ovat hyvä esimerkki siitä miten yksityiselämästä
on tullut täysin julkista, juridisessa mielessä.
Yksi omaelämäkerran hienous on siinä, että
saa itse valita mitä kertoo ja mitä ei! Kukaan ei tule ihmettelemään
perään. Tai oikeastaan tulee jos kertomuksessa on ilmeisiä
aukkoja. Itse sain kokea sen äskettäin kun sijoitin kotisivulleni
päiväkirjakilpailun päiväkirjani ja panin otsikkoon
että olen naimisissa ja minulla on yksi lapsi, tarkoittaen nykyistä
perhetilannettani, eli niitä henkilöitä joita päiväkirjassa
käsiteltiin. Sain takaisin vitsikkäitä ja vihaisia viestejä
jossa ihmeteltiin minne olin unohtanut kaksi aikaisempaa lastani. Ratkaisin
dilemman poistamalla kaikki tiedot turhina
(siis periaatteella kaiken tulee olla totta, mutta kaikkea ei tarvitse
mainita).
Omaelämäkerrat seuraavat nähdäkseni kuitenkin
jossain määrin yleistä trendiä ja toisaalta tietysti
myös sitä mikä on kulttuurisesti mahdollista kertoa.
Aikaisemmin kun tämä raja oli varsin jyrkkä,
rima korkealla, niin turvauduttiin usein mieluummin fiktioon: so kirjoitettiin
omasta elämästä romaanina. Minusta kyseenalainen välimuoto
on se, jossa kirjailija kirjoittaa minämuodossa mutta rupeaa sitten
selittämään että eihän tämä pidä
paikkansa, ei tämä minä ole minä ollenkan. Tämä
on saivartelua. Miksi sitten käyttää omaa henkilöä.
Jörn Donnerin viimeisimmässä kirjassa on mainio esimerkki:
hän kertoo, ettei muista montako lastenlasta hänellä on
ja sitten kun toimittajat olivat aikansa tätä kauhistelleet niin
Donner sanookin että eihän tämä pidä paikkaansa,
kyllä hän ne muistaa. Mikä siis oli alkuperäinen idea,
halu esittää hirviötä.
Esimerkiksi vaikkapa masennus: Syvä masennus on ollut aikamoinen
kulttuu rinen tabu ja esimerkiksi maanisdepressiivisyys on pelätty
ja salattu tauti. Nyt yhtäkkiä masennuksesta on tullut erittäin
julkinen asia ja (melkein) kuka tahansa voi kertoa avoimesti masennuksestaan.
Tämä on minusta erittäin hyvä asia koska nähdäkseni
masennus on Suomessa jonkinlainen kansantauti (ja sukallaan väittää
lievemmässä muodossa yleisempi kuin muualla) ja masennuksel la
on pahimmillaan hyvin vakavia seurauksia. esimerkiksi tuoreessa muistissa
on Sodankylän tapaus jossa mies ampui työtoverinsa ja oman poikansa.
Masentunut ihminen ei välttämättä tiedä olevansa
masentunut: olen kirjoittanut artikkelin piilomasennuksesta. Neil
Hardwick kuvailee kuinka pitkään hänen ongelmilleen etsittiin
muita syitä ennen kuin masennus tuli vastaukseksi. Uskoisin että
elämäkerroissa masennus tulee olemaan kohtalaisen merkittävä
teema.
(Itse olen myös kärsinyt ja kärsin masennuksesta, osittain
selvästi kausittain vaihtelevasta siten että talvi on yleensä
erittäin hyvää aikaa kun taas kevät eli juuri nyt on
aika vaikeaa. Eli suostuin tulemaan tänne kun kaikki oli mitä
mainioimmin ja nyt tänne tuleminen ei ollut suinkaan helppoa ...)
Mutta nyt olen puhunut jo aivan liian pitkään ja päästänyt
tämän tarinan rönsyilemään aivan kuin huonon omaelämäkerran.
Palaan lopuksi vielä otsikkoni kysymykseen: eurooppalaisuuden ja suomalai suuden suhteeseen.
Eurooppalaisuus kytkeytyy monessa mielessä elämäkertaan.
Augustinuksen tunnustukset ovat "ensimmäinen omaelämäkerta",
Rousseaun tunnustukset taas ensimmäinen "moderni", omaan napaan tuijottava,
intiimejä paljastuksia sisältävä elämäkerta.
Eurooppalaisen yksilöllistymisproessin katsotaan olevan edellytyksenä
omaelämäkerran synnylle. Tämä ei kuitenkaan merkitse
etteikö omaelämäkertoja ja elämäkertoja esiintyisi
muissa kulttuureissa ja etteikö minämuotoinen tarina olisi mahdollinen
vaikka henkilö ei kokisi itseään ensijaisesti yksilönä
vaan yhteisön jäsenenä.
Samoin elämä on kyllä hyvin pitkälle universaalia:
viha, masennus, rakkaus, onni, suru tunnistetaan kaikkialla. Siksi elämäkerta
on varmasti kaikkein universaalein kirjallisuuden laji ja se on ymmärrettävissä
melkeinpä kaikkial la. Juuri elämäkerran kautta voimme jopa
ymmärtää muten aivan vieraita ilmiöitä, esimerkiksi
vaikkapa kehitysvammaisuutta, autismia, depressiota, transvestitismiä,
keskitysleirikokemuksia.
Kiinnostavaa kuitenkin on, että "tavalliset" elämäkerrat
harvoin herättävät kiinnostusta sen maan tai alueen ulkopuolella
missä ne on kirjoitettu. Toisin sanoen universaalisuus liittyy tässä
tiukkaan paikallisuuteen, erityisyyteen. Esimerkiksi Kalle Päätaloa
on Suomessa myyty meillä kaikkiaan miljoonia kappaleita, mutta hänen
(harvoja) ulkomaankielisiä teoksiaan ei ole juurikaan saatu kaupaksi
edes Ruotsissa. Jokaisella maalla on kuitenkin "oma" päätalonsa:
oman todellisuuden tarkka ja huolellinen dokumentoija (Saksassa Kempowski).
Toisaalta kyllä täytyy ehkä sanoa, että meillä
on kyllä ehkä maailman kaikkein kansanomaisin "päätalo"
- ja tunnollisin. (Vertaus Päätalosta Proustina on osuva: siinä
missä Ranskassa kuvauksen kohteena oli siis aristokratia ja hienosto,
niin meillä kuvataan maalaisköyhälistöä ja rakennustyöläisiä.)
Tarvitaan siis sekä universaali että erityisyys. Juuri
siitä syystä taas kansainväliset tapaamiset voisivat olla
hyvinkin hyödyllisiä.
Ja toisaalta tällainen keskellä Suomea sijaitseva
Elämäkerta-akatemia voi parhaiten yhdistää juuri paikallisuuden
ja kansainvälisyyden!
Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta tiedän että
se vaatii ennen kaikkea kovaa työtä, onni tulee sitten ....