Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Tutkimus

Opetus

Tenttitulokset

Julkaisut

European Sociol Assn

RN Biographies

Life Politics

Omaelämäkerta

Elämäkerta seminaari

Harrastukset

Linkit
 
 

Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti?

 Kuuluisa amerikkalainen terveyden kulttuuriantropologi Arthur Kleinman oli Suomessa vierailulla syksyllä 1997 ja puhui Lapinlahden sairaalassa erilaisten psyykkisten sairauksen kontekstuaalisuudesta. Kommentoin paikan päällä hänen esitystään kertomalla, että tutkimuskokemukseni mukaan suomalaisia miehiä vaivaa yleisesti masennus ja että olisi kiintoisaa tehdä tästä kulttuurivertailuja. Hän selitti minulle, että masennus on tauti jonka täytyy täyttää tietyt edellytykset (synkkiä ajatuksia, lamautumista, itsemurha-aikeita jne.), ja kysyi sitten tilaisuuden puheenjohtajalta, melko tunnetulta suomalaiselta psykiatrilta, onko Suomessa enemmän 
masennustapauksia kuin muualla. Tämä sanoi tyynesti ettei ole: suomalaiset ovat yhtä vähän tai paljon masentuneita kuin muutkin. 

Seuraavassa depression psykiatrinen määritelmä (DSM(IV): 

(henkilö) tuntee olevansa alamaissa, surullinen, vähintään kahden viikon ajan, jolloin myös kiinnostus mielihyvää tuottaviin asioihin (esim. seksiin) on vähäistä. Tämän lisäksi vähintään neljä seuraavista oireista: painon menetys tai lisäys, liian vähän tai liian paljon unta, arvottomuuden tai syyllisyyden tunteita, vaikeuksia tehdä ratkaisuja, tärkeiden asioiden unohtamista, kuoleman ja itsemurhan ajatuksia. 

Ville Lehtisen johdolla tehdyn kansainvälisen ver tailututkimuksen alustavien tulosten mukaan masentuneisuus olisi Suomessa samalla tasolla kuin useassa muussa Euroopan maassa. Tämä tulos on nähdäkseni jo siksi ongelmallinen, että Suomen osuus tehtiin Varsinais-Suomessa, missä masennus on muiden tutkimusten mukaan noin puolet vähäisempää kuin muualla maassa (ja kolmannes Uudenmaan luvuista) (viite: Mini-Suomi / KELA). Vastaava aineisto Englannista on taas peräisin sosiaalisista ongelmistaan tunnetusta Leadsista ja sen ympäristöstä. Ennen kaikkea tämä tutkimus vertaili masennusta sairautena, ei mielialana. Ihmisiltä tiedusteltiin masennuksen tunteiden esiintymistä, jonka jälkeen osa heistä testattiin myös kliinisesti. Vaikka suomalaiset ilmoittivat suhteellisen usein masen tuneita tuntemuksia, heidän ei todettu diagnoosien pohjalta poikkeavan esimerkiksi juuri englantilaisista. 

Oma näkemykseni masennuksen ulottuvuuksista muuttui huomattavasti luettuani Terrence Realin kirjan I don't want to talk about it (1997), joka käsittelee amerikkalaisten miesten masennustiloja uudenlaisesta näkökulmasta. Realin mukaan masennus on paljon yleisempi ongelma kuin luullaan. Varsinkaan miehet eivät edes tunnista olevansa masentuneita. He tuntevat, että elämä on tyhjää, työ raskasta, he kiukuttelevat lähiympäristöl leen, saavat selittämättömiä raivokohtauksia, harrastavat pakonomaisesti jotain, juovat liikaa, ovat silloin tällöin masentuneita - ja ajattelevat elävänsä ihan normaalia elämää. 

 Oikeastaan vasta tämän kirjan ansiosta tajusin senkin, että itse olen kärsinyt samasta vaivasta. Näin selvisi myös mysteeri siitä, miksi olen tuntenut vetovoimaa suomalaisen miehen kurjuuteen, vaikka en yleensä ole tuntenut itseäni kurjaksi, surkeaksi mieheksi. Sen sijaan olen ihmetellyt, mistä johtuvat oma ärtyisyyteni, kyvyttömyyteni keskittyä, tyhjyyden ja arvot tomuuden tunteet, välillä aina lähes työkyvyttömyyteen asti vievä kaikenlaisten tunteiden lamaannustilat (emotional numbness, tunnottomuus). Ja sitä, miksi ne tulevat ja menevät ilman jotain selkeää syytä tai tapahtumaa, johon ne voisi kytkeä (usein tilanteissa joissa voisi odottaa pikemminkin päinvastaista). Kaikkeen tähän Realin kirja antaa melko uskottavan selityksen. 
 

Piilodepression määritelmä: 

Piilodepressio on ytimeltään itsearvostuksen häiriö. Se on jotain mitä yritetään torjua, peittää, kieltää. Avoimessa depressiossa annetaan häpeän ja arvottomuuden tunteen hallita kun taas piilo depressiossa nämä tunteet näyttäytyvät raivona, ylettömänä itsekorostuksena (grandiosity), addiktiona. 

Kun (piilo)depressio muuttuu suruksi, so tunteeksi, niin paran tuminen on alkanut. "Depressio ei ole itse asiassa tunne, se on tila jossa ei tunneta mitään, ollaan lamautuneita." 

"Puheen tai pillerin" tuolla puolen

 Nykyään on kuitenkin ilmeistä, että aivan kuten aiemmin skitsofrenia, myös masennus on psykiatrisessa näkemyksessä kokemassa transformaation "aiheutetusta", lapsuuden kokemuksiin liittyvästä psyykkisesti tuotetusta tilasta "sisäiseksi" ruumiin ja aivojen toimintoihin liittyväksi taudiksi. Samoin tiedetään, että depressiivisyys on osittain periytyvää ja liittyy määrättyi hin hormonaalisiin mekanismeihin. Ei siis tarvitse syyttää vanhempiaan tai itseään. 

 Toki on selvää, että vanhemmat voivat myötävaikuttaa syventämällä lieviä depressio-oireita tai sitten estämällä depression syntyä omalla käyttäytymisellään. Aineenvaihdunnan häiriöt ja ulkoiset tapahtumat ovat yhteydessä toisiinsa, jolloin vaikkapa lapsena koetut menetykset tai ahdistukset heijastuvat ruumiin ja aivojen toiminnassa, jotka taas tuottavat käyttäyty mistä ja psyykkisiä malleja (esimerkiksi väkivaltaisuutta, aggressioita, raivonpurkauksia jne.). Näistä taas pääsee nykytiedon mukaan parhaiten eroon puuttumalla sekä kemiallisiin reaktioihin että suoraan käyttäytymiseen, sopivasti ajoitettujen keskusteluterapioiden avulla. Lapsuuden ongelmien käsittely 30-40 vuoden kuluttua tuskin on oikea ajoitus. Lyhytterapia joka puuttuu juuri käsillä olevaan ongelmaan yhdessä lääkityksen kanssa voi olla tehokas, mutta esimerkiksi masennusta, jolla ei ole vakavia käytöshäiriöseurauksia, hoidetaan nykyään usein pelkästään lääkkeillä. Saattaa olla, että kaikissa tapauksissa olisi hyödyllistä turvautua pillereiden ohella terapiaan. 

 Joka tapauksessa pillerien ja terapian asettaminen vastakkain, poissulkeviksi vaihtoehdoksi, on ilmeisen vastuutonta (muun muassa Julia Kristevan mukaan olisi pakko valita puheen ja pillerin (parole ou pilule) välillä*). Esimerkiksi maanis- depressiivisten ongelmien hoito ilman lääkkeitä on jo selvää potilaan vaarantamista. 

 Masennuksen ymmärtämisessä löytyy siten tietty jännite: (lääketieteellisen) depressiotutkimuksen mukaan depressio olisi pitkälle sisäsyntyinen ongelma, joka liittyy aivojen toimin tahäiriöihin, hormonitasapainoon jne., ja missä perinnöllisillä tekijöillä on suuri merkitys. Samalla kuitenkin painotetaan varhaislapsuuden tai aikuisiän elämäntilanteen vaikutusta annettujen taipumusten kehitykseen. Ja Realin kaltaiset psykolo git esittävät klassisen skitsofreniaselityksen - piilodepressio liittyy lapsuuden kokemuksiin ja erityisesti isäsuhteeseen. 

 Psykologian tai biologian keinotekoisesta vastak kainasettelusta ollaan kuitenkin siirtymässä kokonaisvalta isempaan ja vuorovaikutukselli- sempaan ihmisnäkemykseen. Valitettavasti yhteiskuntatieteissä 1980- ja 90-luvulla vallinnut "konstruktionismi" on hidastanut muun muassa neurobiologiassa tapahtuneiden läpimurtojen mieltämistä. Hyvä kotimainen esimerkki tästä on teos Persoonan kieltäjät (1998), jossa Jyri Puhakainen pitää kaikkia psyykelääkkeitä puhtaana humpuukina: mielisairauk sia ei ole, ja itsekukin on vastuussa vain omasta käyttäytymises tään, joka ikävä kyllä luokitellaan sairaudeksi, jos se on tarpeeksi poikkeavaa. Depressiot ovat virkistäviä ja hyödyllisiä tunnetiloja, jotka voi lopettaa kun haluaa; lääkkeet eivät siinä auta. Vaikka Puhakainen onkin siinä oikeassa, että aivotutkimus ei pysty johtamaan aivojen kemiasta tai sähköisestä toiminnasta tietoisuutta, niin en ymmärrä miten hän tästä päättelee, ettei lääkkeillä voitaisi vaikuttaa mielialoihin ja maailman kokemiseen positiivisempana tai halukkuuteen pohtia elämässä uusia vaihtoeh toja masennuksen syvenemisen sijasta. Ja miten hän voi kuvitella, että erilaisista vaikeista psyykkisistä häiriötiloista pääsisi eroon pelkällä tahdonvoimalla? 

 Tässä esimerkiksi antropologi Richard A. Shwederin kanta on paljon hedelmällisempi. Psyykkisessä elämässä Shweder erottaa mm. tunteiden tulkintaan eli semantiikkaan, tunteiden kommunikaatiomalleihin ja tunteiden sosiaalisen sääntelyyn liittyvät aspektit. Useimmilla tasoilla on sekä universaaleja että kulttuurispesifejä ilmiöitä. (Tunteiden kommunikaatioon liittyvässä pohdinnassa Shweder esimerkiksi huomauttaa, että eri väreihin yhdistetyt tunnetilat näyttävät olevan hyvinkin samankaltaisia kaikissa yhteiskunnissa.) Esimerkiksi miesten avoimesti aggressiivinen käytös on asia, jota sekä tulkitaan että säädellään hyvin eri lailla eri kulttuureissa. 
Sen sijaan Shweder pitää selvänä, että aggressiivisuus on ihmisille myötäsyntyinen tunne, jota kulttuuriset säännöt ja ilmaisukeinot sitten tukevat tai laimentavat. Toisin sanoen, kulttuurinen selitys toimii ennen kaikkea kulttuurisena konstruktiona, joka ei ole kuitenkaan pelkkä mielivaltainen konstruktio vaan todellisen ilmiön saama erityinen kulttuurinen muoto. Shwederin luokituksessa ainoastaan sosiaalisen sääntelyn tasolla voimme puhua "puhtaasta" kulttuurin vaikutuksesta. Konstruktionistinen ajatuslogiikka sekä käsikirjoituksiin ja skenaarioihin tukeutuvat metaforat sopivat siten juuri tähän sosiaalisen sääntelyn tasolle. 

 Shwederin näkemyksessä ihmisten yleiskulttuurista tunne-skaalaa verrataan pianoon, jossa jokainen kosketin vastaa yhtä tunnetta. Eri kulttuureissa samalla soittimella soitetaan sitten hyvinkin erilaista musiikkia. Voisimme lisätä että sosiaalinen, tunteva ihminen ei siis tässä metaforassa ole itse (biologinen) soitin, vaan musiikki: ihminen on biologian/pianon ja kulttuurin/noottien kohtaamisesta syntyvä sävel. 

 Shwederin puhuu geeniperimästä vain ohimennen eikä uusia psyykelääkkeita luonnollisestikaan mainita lainkaan (artikkeli on ilmestynyt 1985). Masennuksen kokonaisvaltaisen hahmottamisen kannalta 1990-luvun neurobiologian ja -lääkkeiden kehitys on siis vain tuonut lisää kompleksisuutta Shwederin jo monimutkaiseen jaotteluun. Kuitenkin se on käyttökelpoisempi kuin yksinkertaistava, biologia vs psyyke-näkemys à la Puhakainen, tai toisaalta elämää tekstinä esittävä näkemys. 
 

Masennuksen kulttuurisidonnaisuus

 Jos ajatellaan vaikkapa Suomea ja Realin kuvailemia Yhdysvaltoja, niin ero on ilmeinen. Yhdysvalloissa masennus on usein häpeällinen ongelma - erityisesti miehille - ja se pitää mieluiten lääkitä pois. Suomessa sen sijaan masennus on suoras taan kunniallinen ja hieno selitys ihmisten ja yhteisöjen ongelmille (vrt. Puhakainen!). Itse asiassa se antaa monelle huonosti käyttäytyvälle miehelle hyvän alibin sille, miksi hän juo, hakkaa vaimoaan ja äärimmäisessä tapauksessa tappaa tämän tai koko perheensä. (On siis pahasti harhaanjohtavaa uutisoida tällainen tragedia muodossa "mies tappoi vaimonsa äkillisessä mielenhäiriössä", kun kyseessä on mitä 
todennäköisimmin erittäin kauan jatkuneen kriisin huipennus.) Sen sijaan hoitoon hakeutumi nen on Suomessa edelleen, ja varsinkin oman sukupolveni miehille, häpeällinen ja salattava asia. 

 Samoin on minusta ilmeistä, että ehkä jopa enemmistö suomalaisista miehistä on Realin määrittelyn mukaan lievästi masentuneita. Tämä on ainakin oma vaikutelmani, kun olen lukenut melko paljon suomalaisia elämäkertoja ja toisaalta perehtynyt suomalaiseen stereotypiaan miehistä. Yhdysvalloissa tämä on kuitenkin Realin mukaan suhteellisen harvinaista. Ainoa yhteinen piirre on se, että sekä Yhdysvalloissa että Suomessa miehet eivät useinkaan tiedosta olevansa masentuneita, vaan näkevät vain välittömät oireet: suuttumuksen, negatiiviset mielikuvat, tyhjyyden tunteet jne. 

Mikä on silloin kulttuurin ja muun ympäristön (esimer kiksi Suomessa vuodenajat taikka koetut sosiaaliset katastrofit) merkitys masennuksen mahdolliseen yleisyyteen? En voi kiistää enkä puolustaa perinnöllisyyden osuutta suomalaisen masennuksen kulttuurisessa selityksessä, enkä myös suhteita tärkeisiin aikuisiin kuten vanhempiin tai opettajiin. Silti jää jäljelle ongelma, millä oletusta suomalaisten piilodepression erityisyy destä oikein voi selittää. Edellä esitetty Kleinmanin peruserottelu masennukseen mielialana ja sairautena antaa osittaisen vastauksen. Mielialana masennus on ilmeisesti kulttuurinen ilmiö, varsinkin mitä tulee tämän mielialan 
yleiseen kulttuuriseen hyväksymiseen. Sairauden osalta tilanne on ongelmallisempi, mutta ei liene mahdotonta etteikö depressio myös sairautena vaihtelisi eri kulttuureissa, jo edellä mainituista perinnöllisistä, ilmastollisista, kausivaihtelullisista syistä. 

 Shweder puolestaan uskoo, että masennukseen liittyvät tietyt kulttuuriset universaalit. Muun muassa ajatus masentuneen ihmisen "sielun menetyksestä" on suoraan läsnä tai ainakin ymmärrettävissä kaikissa kulttuureissa. ("Sielun menetys" masennuksen ytimenä eli ajatus siitä, että sielu lähtee ruumiista ja jättää sen tyhjäksi onkin hyvin lähellä ranskalaisen Alain Ehrenbergin näkemystä masennuksesta "väsymyksenä olla itsensä".) Samalla näiden universaalien esiintymismuodot eri kulttuureissa 
vaihtelevat konkreettisista sairauden tuntemuksista aina epämääräisiin identiteetin puuttumisen tuntemuksiin. 

 Minusta on selvää, että meillä depressioon suhtaudutaan kulttuurisesti toisella tavalla kuin vaikkapa Yhdysvalloissa tai Ranskassa ja vahvistetaan näin depression asemaa "normaalina", odotusten mukaisena käyttäytymisenä jossa ei ole mitään ihmeel listä. Sosiaalisen sääntelyn tasolla masennus olisi siten hyväksytympää meillä. Sen lisäksi, ja mikä tärkeintä, meillä ei edes nähdä depression erityisyyttä tai depressiota taustalla kun suomalaiset miehet käyttäytyvät depressiivisesti tai kokevat elämänsä tietyllä tavalla. Masentunut olo - se miltä masennus 'tuntuu' - näyttäisi vastaavan monen suomalaisen miehen kokemusta normaalista elämänmenosta. 

 Ranskalainen sosiologi  Alain Ehrenberg (1998) on tuoreessa, erinomaisen nimen saaneessa kirjassaan "La Fatigue d'etre soi" käsitellyt laajasti terapeuttisen, kulttuurisen ja biologistisen mallin välisiä konflikteja angloamerikkalaisessa depressiokeskustelussa (ranskalaiset ovat tässä seuranneet perässä, koska depressiolla ei ole ollut samaa kulttuurista merkitystä ja ongelmallisuutta: koko depression käsite on ranskalaisessa keskustelussa hyvin hämärä ja epämääräinen). 

 Tekisi melkein mieli puhua angloamerikkalaisesta mallista, jossa depressio lievänäkin on vakava ongelma jonka suhteen yksilön on heti ryhdyttävä toimenpiteisiin, ranskalaises ta (eteläeurooppalaisesta?) mallista jossa depressio piilotetaan tietoisesti, eikä siitä puhuta (ja jossa depressiota hoidetaan lääkkeillä), ja pohjoisesta mallista, jossa depressio on niin yleistä ja normaalia, ettei eroa varsinaisen hoidettavan depression ja normaalien mielentilojen välillä oikein edes nähdäkään. Käsitteellä piilodepressio on siis näissä kulttuureis sa aivan eri merkitys. 

 Mainittakoon, että 1970- ja 80-luvun Ranskassa saatettiin jopa puhua depressiosta hysterian uutena muotona: kun hysteria yleisesti ottaen oli hävinnyt diagnoosina 50-luvulle tultaessa niin tässä vihdoinkin olisi päästy uudelleen freudi laisten tulkintojen alkulähteille. 

 Ehrenberg päätyy lopulta tulkintaan jossa depressio on identiteettiongelma eli, kuten hänen kirjansa nimi jo sanoo, ihminen joka on väsynyt olemaan itsensä, joka on tyhjä, tuntee elämänsä tarkoituksettomaksi ja merkityksettömäksi. Depressio ei siis ole mieliala, vaan toiminta (oikeastaan toimimattomuuden) tapa. 
 

Naisten tauti, miesten ongelma?

 Kuitenkin tautina masennus on ollut naisten tauti: naisille on tehty merkittävästi useammin depressiodiagnooseja ja heitä on myös hoidettu sen takia. Sen sijaan miehillä depression sijasta on saatettu hoitaa erilaisia seurauksia kuten väkival taista käyttäytymistä, alkoholismia ja sydänoireita. Mutta vielä useammin, ja tämä on Realin perusteesi, miehet ovat saaneet esteettä siirtää depressionsa seuraaviin sukupolviin, ennen kaikkea poikiinsa. En itse asiassa ymmärrä, miksi Real korostaa tässä poikia: masentuneet miehet saattavat olla yhtä tuhoisia tyttärilleen (jotka reagoivat enemmän "sisäänpäin") kuin pojilleen. 

 Hyvä esimerkki "naisdepressiosta" ovat syömishäiriöt, anoreksia ja bulimia, jotka kohdistuvat omaan ruumiiseen ja joista kärsivät pyrkivät hyvin pitkälle piilottamaan ongelmansa muilta. Vasta aivan viime aikoina syömishäiriöstä on tullut nuorten poikienkin ongelma. Syömishäiriö on tietenkin myös avoimen, ei piilevän depression ilmaus, sellaisen depression, jossa henkilö vahingoittaa ennen kaikkea itseään. 

 Miehinen väkivaltaisuus, raivokohtaukset ja muut vastaavat oireet ovat myös usein taudinoireita, eivät persoonal lisuushäiriöitä. Äärimmäiset suomalaismiesten toimintatavat, oman perheen tappaminen ja itsemurha voisivat siis saada osittaisen selityksensä syvästä, pitkään kestäneestä masennuksesta. On tietenkin tärkeä muistaa, että masennus ei tee väkivaltaa hyväksyttävämmäksi. Masennuksen tunnistaminen kuitenkin siirtää enemmän vastuuta hoitojärjestelmän puolelle. Viimeksihän koulu kiusaajien on todettu olevan masentuneempia kuin uhriensa! Toisin sanoen piilevä masennus ilmenee usein väkivaltaisuutena ja aggressiivisuutena, kun taas avoin masennus merkitsee usein lamaantumista ja tunteettomuutta, muttei vaaraa ympäristölle. 

 Piilevän masennuksen diagnosoiminen ja hoito olisi siis tärkeää. Aikuisten miesten masennuksen hoito on ollut eri syistä vähäistä. Realin mukaan perussyy sille, ettei masennusta hoideta Yhdysvalloissa, on miesten kokema suuri häpeä myöntää olevansa masentuneita. Suomessa voi kuten sanottua nähdä päinvastaisen asetelman: lievä masennus on niin normaalia ja yleistä, ettei kukaan edes osaa ajatella siihen tarvittavan hoitoa. Hoitoon hakeutuminen on suomalaiselle paljon suurempi häpeä.(Puhakaisen huoli siitä, että kaikki lääketieteellistyy on melkoisen ennenaikainen Suomen oloissa!). Mutta toisaalta kummassakaan kulttuurissa ei masennukseen ole 
osattu yhdistää edellämainittuja sille tyypillisiä oireita: ärtyisyyttä, lyhyttä pinnaa ja epäsosiaalista käytöstä. 

 Realin teoria on, että koska pojat kasvatetaan niin, että he eivät pysty ilmaisemaan tunteitaan eivätkä ottamaan yhteyttä muihin, he joutuvat reagoimaan ongelmiin toisilla tavoin, joko addiktioilla tai väkivallalla. Selitys sille, miksi juuri miehet ovat alttiita piilodepressiolle, on yksinkertaisesti se, että miehet eivät pysty luomaan toimivia suhteita, joissa he voisivat purkaa huonoa oloaan: miesten heikko relationaalisuus on siis omiaan edistämään piilodepressiota. Miehet eivät vain ole huonoja ilmaisemaan tunteitaan, he eivät ennen kaikkea osaa tunnistaa niitä. Shwederin jaottelussa kyseessä on siis sekä masennukselle annettavan tulkintaan että kommunikaatiomalleihin liittyvä ongelma. Miehet purkavat näin depressionsa negatiivi sessa ääripäässä väkivaltaan ja itsetuhoisuuteen, "positiivisessa" ääripäässä pakonomaiseen työntekoon ja harrastuksiin. Esimerkiksi Jörn Donner kirjoittaa romaaniminästään: "pahinta on minun sietämätön, patologinen ahkeruuteni". 

 Vaihtoehtona Real puhuu relationaalisista sankareista, jotka pystyvät rakentamaan uudelleen ihmissuhteitaan ja avaamaan solmujaan. Kun depressio muuttuu suruksi, eli tunteeksi, niin parantuminen on alkanut. Ehrenbergin tavoin itse masennusta nähdään pikemmin ei-tunteena: "Depression is not really a feeling, it is a condition of numbness, of nonfeeling." 

 Mielenkiintoinen on Realin maininta siitä, että miehet ikään kuin antavat "sisäisen lapsensa" määrätä: sanonta "pojat ovat aina poikia" on siis vain kuvaus yhdestä piilodepression tyypillisimmästä oireesta. Tämä on myös sikäli hyvä huomio, että esimerkiksi insestiin tai muihin muistojen palautumiseen liittyvässä terapiassa on usein korostettu sisäisen lapsen vapauttamista kahleista, joihin lapsena koettu väkivalta on "sisäisen lapsen" sitonut. Tämä "lapsi" on sitten saanut käyttäytyä vihamielisesti, 
aggressiivisesti ja kostonhimoisesti. Miesten depression hoidossa taas tämä "lapsi" on saatava kuriin, muuten käy huonosti. Luulen itse asiassa, että sama koskee myös reaktioita palautuneisiin muistoihin. 
 

Esimerkkinä Donnerin omaelämäkertatuotanto

 Luulen tässä piilevän yhden selityksen sille, miksi Donnerin kirjojen tyyli on jotenkin tunteetonta ja elotonta. Erityisesti (muut) henkilöt ovat hyvin ohuita ja heikosti motivoituja, ulkoisia. Näiden romaanien kirjoittajaksi voisi lukea työpakkoa tuntevan, melko pysyvästi (piilo)masentuneen henkilön. Donnerin romaaniminä on myös siinä tyypillinen suomalainen mies, ettei hän ota vastuuta masentuneisuudestaan: hänellä on enemmän tai vähemmän pitkiä masennuskausia, mutta hän ei halua syödä lääkkeitä eikä tietenkään käydä terapiassa. Vain kerran, kun avoin masennus haittasi työntekoa, päähenkilö suostuu syömään pillereitä. (Donner mainitsee uusimmassa kirjassaan, kuinka hän vakavan kriisin kesken kävi 70-luvulla hakemassa masennukseensa lääkettä Lapinlahden sairaalan ylilääkäriltä Toivo Pihkaselta, joka oli aikaisemmin hoitanut samoilla lääkkeillä Kalle Holmbergia. Lääkkeistä -ilmeisesti diapamista - ei kuitenkaan ollut toivottua apua, ne piristivät mutta eivät parantaneet työtehoa, joten Donner huuhteli ne vessasta alas. Muuten aspiriini on vahvin lääke, jota päähenkilö haluaa käyttää.) 

 Toisaalta vaikuttaa siltä, että Donnerin kuvailema pilomasennus on vain harvoin puhjennut sellaiseksi avoimeksi masennukseksi, joka haittaa työntekoa. Se on kyllä näkynyt ihmissuhteissa ("olisin tukehtunut" jos en olisi jättänyt sitä ja sitä naista). Sen sijaan kirja on täynnä erilaisia piilomasen nuksen, lähinnä tyhjyyden, piittaamattomuuden, tunteettomuuden, väsymyksen sekä ärtyneisyyden tunteita ja enemmän kuin kerran valitetaan paitsi työaddiktiota myös tilapäistä työkyvyttömyyttä. 

 Tärkeintä tässä on, että Donnerin omaelämäkerralliset kuvaukset ovat todellisia havaintoesimerkkejä paljon yleisemmästä suomalaisen miehen dilemmasta, jotka vain harvat miehet ovat näin tarkkaan dokumentoineet. Sillä masennus yleensä ja piilomasennus erityisesti ovat edelleenkin asioita, joista ei voida puhua varsinaisina tauteina ja joiden hoito on tabu. Se, että Norjan pääministerin ilmoitettiin julkisesti olevan niin masentunut, että hänen oli pakko ottaa kaksi viikkoa lomaa, on äärimmäisen poikkeuksellinen, mutta myös tärkeä ennakkotapaus. Tosin kyseessä oli alunperin käännösvirhe: puhe olikin työperäisestä burnout- reaktiosta, joka on Pohjoismaissa 90-luvulla noussut legitiimiksi sairasloman syyksi, toisin kuin "pelkkä" depressio ilman välitöntä työhön liittyvää rasitusta. 

 Donnerin tuotanto on malliesimerkki siinäkin mielessä, että hänen kirjoissaan aidon relationaalisuuden kuvaus on todella harvinaista. Viimeisimmässä kirjassakin kuvataan yksi ainoa, epäonnistunut ihmissuhde, jossa Donner on poikkeuksellisesti aloitteellisena osapuolena. Sen sijaan esimerkiksi Los Angelesin kuvauksissa vaimo ei edes vilahda ja lapset mainitaan kahdessa, lähinnä negatiivisessa yhteydessä (kun toinen heistä vaatii veitsi kädessä isältä anteeksipyyntöä ja kun hän nukuttaa poikia ajatellen, että he ovat jo hylänneet hänet). 

 Mainittakoon muuten, että jo Elisabeth Badinter toteaa kirjassaan XY - de l'identité masculine (1992,60)  että "Euroopan ja Amerikan /70- ja 80-lukujen/mieskirjallisuus osoittaa hyvin miesten tunneasteikon laajuuden: viha, tuska, naisten pelko, kykenemättömyys, tunne oman aseman menetyksestä, itseinho, muiden inho jne." Toisin sanoen, Donner ei suinkaan ole mikään yksi näinen esimerkki. Miksi sitten koemme hänet niin suomalaisek si? 
 

Suomalainen kurja mies?

Minusta on ilmeistä, että kirjoittaja ei ymmärrä masennusta ongelmiensa yhteiseksi nimittäjäksi vaan kokee vain olevansa jotenkin erilainen kuin muut ihmiset. Samalla hän kokee myös olevansa aivan "normaali" mies, jolla on ollut vain erinäisissä ratkaise vissa elämäntilanteissa huono onni tai rohkeuden puutetta. Tämä kuvaus normaaliuden kokemuksesta puuttuisi todennäköisesti vastaavasta pohjoisamerikkalaisesta tarinasta, jonka menes tymiseetos poikkeaa suomalaisesta pärjäämiseetoksesta jatkuvien epäonnistumisten ketjuissa. 

 Tällaisia samankaltaisia masennukseen viittaavia, mutta itse ilmiön sivuuttavia elämäkertoja löytyy elämäkerta-aineis toista havaintojeni mukaan muitakin. Sen sijaan suoranaista piilomasennusta on paljon vaikeampi tunnistaa, koska juuri sellaisia arkipäivän tilanteita ei juurikaan kuvata, joiden perusteella piilomasennuksen voisi tunnistaa. (Kuvaukset miesten nalkutuksesta, piikittelystä, pikkupoikamaisuudesta ja mustasuk kaisuudesta löytyvät naisten, mutta harvemmin miesten omista kertomuksista.) Mutta yleinen itsensä huonommaksi tunteminen, elämässä epäonnistumisen, elämän tyhjyyden kuvaaminen on yleistä - paljon yleisempää kuin ne 2-5 prosentin yleisyysluvut joihin depressio- tutkimuksissa toistaiseksi viitataan. 

Ensimmäisiä teoksia, joka on jäänyt mieleeni sosiaali politiikan opinnoista oli G.H. von Wrightin Varieties of Goodness(1963). Erityisesti eräs sen väittämistä on ollut minulle aksiooma, johon olen rakentanut paljon omasta hyvinvointia ja onnellisuutta koskevasta ajattelustani: nimittäin von Wrightin määritelmä, että onnellisuus on jotain hetkellistä, että sen tuloa ja menoa ei voi ennakoida, että se on jonkinlainen elämän huipennus, huippukokemus, jota ihmiset kokevat hyvin harvoin. Normaalissa arkielämässä ei onnea juuri koeta. Itse olen puhunut "perhehelveteistä" ja "arjen terrorista" sekä "onnellisuusmuuri sta" kuvatessani ihmisten tavallista elämää (Roos 1987). 

 Ja tosiasia on ollut, että juuri näin olen myös ajatellut ja oman elämäni kokenut: yhtäältä normaalisti epämää räistä tyytymättömyyttä, odottelua, aggressiivisuutta, toisaalta poikkeuksellisia onnen hetkiä, jotka ovat liittyneet huip pusaavutuksiin, valloituksiin, ruumilliseen ponnisteluun jne. Tyypillistä hetkellistä onnea edustaisi vaikkapa Finlandia-hiihto talvella 1997, jossa päihitin kaikki (henkilökohtaiset) kil pakumppanini ja sijoituin paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Parin päivän ajan olin todella onnellinen, mutta sitten vaikutus hävisi. Kyseessähän oli myös siinä mielessä täydellinen onnen kantamoinen, että olin onnistunut voitelussa kelillä, jossa useimmat olivat vain voidelleet väärin (silti edelleenkin aina silloin tällöin ajattelen tuota saavutusta suurella tyydytyksel lä) ... 

 Vasta nyt, aivan viime vuosina, olen oivaltanut, että myös päinvastainen asetelma on mahdollinen: ihminen voi yleisesti ottaen olla onnellinen, tuntea onnea erilaisista "pienistä" asioista elämässään, ja onnettomuus ja tyytymättömyys ovat tai niiden pitäisi olla poikkeuksellisia ja harvinaisia tuntemuksia. Ja jos alan tuntea itseäni jatkuvasti enemmän onnettomaksi kuin onnelliseksi, niin on syytä tehdä jotain asialle. 

  Siis olen itse ollut pitkään piilomasentunut - sitä itse tajuamatta. Olen vain tuntenut kaikkia edellä lueteltuja tuntemuksia enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja ennen kaikkea aidosti ajatellut, että elämä harvoja poikkeuksellisia hetkiä lukuunottamatta on yleensä melkoisen harmaata ja enemmän kielteisesti kuin myönteisesti värittynyttä. Toki melko usein olen tuntenut myös avointa masennusta mutta pitänyt tätä aivan normaalina, säännönmukaisena tunnetilana, ei missään nimessä sairautena. Olen ajatellut, että masennukset tulevat ja menevät, usein niillä on ihan rationaalisia syitä ja niiden kanssa voi elää niin kauan kuin ne eivät haittaa vakavasti elämää (esimer kiksi lamauta täysin työkykyä, tuhoa ihmissuhteita jne.). 

 Vasta aivan viime aikoina olen oivaltanut, että tällainen suhtautuminen masennukseen on pitkälti kulttuurisidonnaista (vaikka masennus itsessään ei välttämättä sitä olisikaan), että masennuksille voi tehdä jotain ja että aina kannattaa yrittää päästä niistä eroon mahdollisimman pian. Sillä masennukset eivät suinkaan tule lievemmiksi, vaan kuten allergiset reaktiot ne helposti pahenevat kerta kerran jälkeen. Eli siitä vain, "pojat"! Ei kannata elää jatkuvasti lievän depression kanssa, vaan parempi on yrittää päästä siitä eroon, olivat filosofit mitä mieltä tahansa depression myönteisistä vaikutuksista persoonalle. 
 

Kirjallisuus

Takaisin alkuun