Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts

European Sociol Assn

RN Biographies

Life Politics

Autobiography

Life story seminar

Hobbies

Letters to the editor
 

Links
 
 
 
 

 

.



 

Pieni ja suuri kurjuus. 
Reunahuomautuksia teokseen "Maailman kurjuus"
.
(ilmestynyt teoksessa Rahkonen: Sosiologisen teorian uusimpia virtauksia 1995)

J.P.Roos

( Esitän tässä erilaisia huomioita ja muistiinpanoja Pierre Bourdieun tuotannosta ja erityisesti teoksesta Misère du monde (1993). Olen näiden aineistojen pohjalta pitänyt aiheesta pari luentoa. Olen itse nopea ja liiallista huolellisuutta kaihtava lukija, joka sivuuttaa itseään vähemmän kiinnostavat kohdat (joita useimmiten on paljon) tuntien vain lievää omantunnon kolkutusta siitä, ettei tekijän sydänverellä kirjoittama teksti saa sitä huomiota, minkä kirjoittaja on varmaan odottanut. Siksipä katson, että myöskään kirjoittajana en pyri täydellisyyteen vaan tarjoan lukijalle juuri sellaista raaka-aineistoa, jossa onkin oikeus hypellä ja valita vain se mikä kiinnostaa. Quid pro quo!)

Johdantoa

    Pierre Bourdieun tuotteliaisuus viime vuosina on ollut valtavaa (ks esim Johanna Mäkelä 1993). Hän kuuluu siihen pieneen ryhmään johtavia kansainvälisiä sosiologeja joka julkaisee käytännöllisesti katsoen kaiken minkä kirjoittaa, ja jopa suuren osan siitä minkä puhuu, mikä merkitsee vähintään yhtä, mutta usein kahtakin kirjaa vuodessa. Samoin hän voi organisoida julkaisuja, joissa hänen oma osuutensa ei ole välttämättä kovin suurin, mutta joissa hänen nimellään on myyntiarvoa. 
   Siitä kuin Bourdieun äskettäin suomeksi käännetty teos (Invitation to a reflexive anthropology 1992, Refleksiiviseen sosiologiaan 1995) ilmestyi, tammikuussa 1992, vuoden 1994 loppuun on ilmestynyt kaikkiaan viisi teosta (Réponses mukaan luettuna): Bourdieun "Flaubert" eli Les regles d'art, jossa päähenkilönä on Flaubert ja hänen kauttaan ilmiselvästi myös Bourdieu itse, La Misère du Monde, yhdessä Hans Haacken kanssa julkaistu teos Libre-Echange, jossa sanaleikki viittaa toisaalta Bourdieun ja Haacken vapaaseen mielipiteiden vaihtoon, jossa kumpikin kehuu estottomasti toista, sekä myös teoksen teemaan joka on taiteen sponsorointi.   Viimeisenä, syksyllä 1994 on ilmestynyt kokoelma melko tuoreita puheita ja haastatteluja nimellä Raisons pratiques. Yhtenä kirjan erikoisuutena on puhe joka on pidetty Itä-Berliinissä vain muutamaa päivää ennen muurin avautumista, ja jossa pohditaan Bourdieun teoreettisen mallin soveltuvuutta DDR:n oloihin (tämä kirja on tulossa suomeksi)!
   Näin Bourdieun sosiologia on jatkuvasti muuttuva ilmiö, yhtä hankala saada haarukkaan kuin Bourdieun keskeisen teoreettisen "kilpailijan", Anthony Giddensin. Kumpikin hyppää aiheesta toiseen niin nopeasti, että joskus tuntuu suorastaan siltä, että pelkästään Bourdieun ja/tai Giddensin tuotannon seuraaminen on ylivoimainen tehtävä. Huolellinen lukija on aina vähintään yhden kirjan jäljessä, artikkeleista nyt puhumattakaan.
   Giddensillä ja Bourdieulla on toinen yhteinen piirre: vaikka heidän aiheensa vaihtelevat jatkuvasti ja he tuntuvat kykenevän kirjoittamaan lähes mistä tahansa mitä tahansa, niin he eivät vaihda teoreettista viitekehystään lainkaan yhtä ahkerasti, itse asiassa eivät lainkaan. Giddensin tapauksessa keskeinen teoreettinen idea, strukturaatio, dominoi kaikkea mitä hän kirjoittaa (vain hieman liioitellen), kun taas Bourdieun voi väittää kehittävän jatkuvasti yhtä ja samaa kenttien teoriaa. Bourdieusta on tosin sanottu, ettei häntä voi pitää varsinaisesti yhteiskuntateoreetikkona vaan konreettisen tutkimusohjelman toteuttajana, joka ei juurikaan harrasta teoreettista spekulaatiota. Onkin totta, että Bourdieu ankkuroi teoriansa aina konkreettiseen tutkimukseen, valokuvausharrastuksista, museokäynneistä, mauista ja tyyleistä, ja tässä hän eroaa jyrkästi Giddensistä, jonka empiirinen aineisto on yleensä peräisin sanomalehdistä tai muiden tekemistä tutkimuksista. Giddens ei ole harrastanut edes tapaustutkimuksia (Bourdieun Flaubertin tyyliin, jossa kuitenkin tavoitteena on Flaubertin kirjailijan uran ja vastaanoton kautta kuvata kirjallisuuden kentän rakennetta ja syntyä, ks. Bourdieu 1993, s.60-61).
   Siltikin on selvää, että Bourdieun tavoitteet ovat hyvin teoreettisia ja hänen kannaltaan on erinomaisen loukkaavaa kohdella häntä empiirikkona taikka edes tutkijana jolla on konkreettinen tutkimusohjelma (minkä Bourdieu itse toteaa Reponses-teoksessa Bourdieu 1992b s. 133-135, missä hän valittaa, että Ranskassa hänen töidensä teoreettisia implikaatioita ei ole ymmärretty eikä niistä ole keskusteltu), kun Bourdieu itse näkee itsensä teoreetikkona, joka asettaa teoreettiset käsitteensä myös käytäntöön, eikä vain "kelluta" niitä kuten Giddens.

   Maailman kurjuus

   La Misère du monde, Maailman kurjuus (nimi on bourdieulaiseen tapaan myös sanaleikki, sillä 'monde' tarkoittaa ranskalaisittain sekä luokkayhteiskuntaa että maailmaa ja 'misère' taas viittaa Marxin Filosofian kurjuus-teokseen) on lähes uniikki poikkeus Bourdieun tuotannossa. Kansilehdellä Bourdieu todetaan teoksen toimittajaksi, nimilehdellä taas päätekijäksi yhdessä 22 muun kanssa, joukossa mm. Bourdieun poika Emmanuel. Jostain syystä kaikkia kirjan haastattelijoita ei kuitenkaan mainita tekijöinä vaikka he olisivat olleet haastattelun pääosassa (esim. Bourdieun toinen poika Laurent Bourdieu...). Kaikki 22 ovat jollain tavalla olleet mukana Bourdieun tutkimusryhmissä, tai muuten kuuluneet hänen seminaareihinsa. 

   Maailman kurjuus on myös Bourdieun "paluu" etnografiaan, mutta lähes ensi kertaa hänen omaa yhteiskuntaansa koskevana, mikä liittyy yhteen Bourdieu'n kohdistettuun mielestäni oikeutettuun kritiikkiin: Bourdieun tendenssiin esittää kaikki uniikkina ja poikkeuksellisena, yhdistettynä edeltäjien tai samaa tekevien rajuun kritiikkiin. Lukija ei aina välttämättä näe eroa sen välillä miten Bourdieu jonkun asian on tehnyt ja miten joku toinen on haastatellut tai analysoinut haastatteluja.
   On kiintoisaa, että antamissaan haastatteluissa Bourdieu on kertonut, kuinka Caisse des Depots (valtiollinen eläkerahasto) pyysi häntä tekemään perinteisen köyhyyssurveyn. Bourdieu sanoi tätä rahan tuhlaukseksi sillä surveyt eivät koskaan anna oikeaa informaatiota. Sen sijaan olisi tehtävä sarja syvähaastettluja (entretiens approfondis) joiden avulla saataisiin selville mitä köyhyys todella on. Jos ajattelee, että tähän mennessä Bourdieu itse on toteuttanut pääasiassa erilaisia survey-tutkimuksia, jotka hän on vain kytkenyt laajaan teoreettiseen ja konkreettiseen tutkimusaineistoon (usein valittaen survey-tutkimusten rajallisuutta tai epäonnistumista), niin tämä on varsin mielenkiintoista.
   Mutta toisaalta tämä tutkimusstrategia oli varsin erikoinen: Bourdieu toteutti sen kokoamalla joukon riippumattomia (ja osin hyvinkin kvalifioituja) tutkijoita, jotka tekivät haastatteluja omilta tutkimusalueiltaan sekä myös analysoivat haastattelut. Kirja on näin eräänlainen hyvin erilaisten haastattelutapojen, analyysityyppien, näkökulmien ja tietysti haastateltavien mosaiikki, eli siis toisiinsa löyhästi liittyvien, hyvin erilaisten tapaustutkimusten mosaiikki. Tämä on nähdäkseni kirjan suurin "innovaatio", ei sen sijaan mikään aivan uusi ja tuore tapa tehdä haastatteluja (haastattelujen taso on äärimmäisen vaihteleva ja joissakin tapauksissa melko alhainen) tai tulkintoja, joita Bourdieu itse kuvaa kirjan suurimmaksi saavutukseksi.
   Daniel Bertaux (1994) onkin kritisoinut "Misère du mondea" siitä, että siinä tosin annetaan haastateltavien puhua (tosin melko raskaasti leikattuna) mutta pääosassa ovat ehdottomasti tutkijoiden omat tulkinnat, joissa kerrotaan mitä haastateltava todella puhuu ja ajattelee tai miten asiat todella ovat. Näkökulma on siis - toisin kuin Bourdieu esittää - kovin autoritaarinen ja ylhäältä alas päin suuntautuva. Onkin totta että joissakin tapauksissa itse haastattelu on aivan lyhyt pätkä, kun taas analyysi on pitkä ja perusteellinen, ja joissakin analyyseissa esitetään todella varmoja tulkintoja.
   Äskettäin on myös Revue francaise de sociologie'ssa ilmestynyt erittäin ankara bourdieulaisen haastattelutekniikan kritiikki (Nonna Mayer 1995), jossa erityisesti Bourdieun omia haastatteluja arvioidaan varsin ankarasti, mutta oikeutetusti johdattelevuudesta, haastateltavien alistamisesta ymmärtämisen kautta, hyväksymällä rikokset, väkivallan, tappelut poliisien kanssa jne. Bourdieuta moititaan myös siitä, että hän rikkoo omia, aikaisemmin esittämiään periaatteita, ennen kaikkea suhteessa siihen miten arkiteoria hyväksytään lähtökohdaksi ja sosiologille jätetään vain eräänlaisen kirjaajan ja viestinvälittäjän rooli (1995, s 366). Mayer lopettaa kritiikkinsä varsin rajusti huomioon siitä, että Bourdien sosiologisella transgressiolla voi olla todella vahingollisia vaikutuksia tuleville sosiologipolville ja että Misere du monde heijastaakin, ei maailman kurjuutta vaan sosiologian kurjuutta! (Mayer 1995, 369) 
    Misère du monde on teos jossa pääosassa ovat hyvin erilaiset haastateltavat, joita yhdistää vain yksi asia: kurjuus jossakin muodossa. Mutta he eivät suinkaan ole kaikki kurjia siinä mielessä kuin me usein käsitämme kurjuuden: nälkää näkeviä, sorrettuja, marginaalisia, slummien ja katujen eläjiä. Bourdieun kurjien joukosta löytyy kaikenlaista väkeä: siirtolaisia, slumminuoria mutta myös taiteilijoita, pikkuporvareita, virkamiehiä, sanalla sanoen koko yhteiskunta, sosiaalinen maailma. Itse asiassa kirjan perusteesin voikin sanoa olevan että  kaikki kärsivät kurjuudesta, tavalla tai toisella.

   Suuri ja pieni kurjuus

   Bourdieu erottaakin kurjuuden kaksi muotoa:  Olosuhteiden kurjuus ja suhteellisen aseman aiheuttama kurjuus, eli suuri kurjuus (grande misère) ja pieni kurjuus (petite misère).
Seuraavaksi Bourdieu erottaa kurjuuden eri lajit: asumisen, työn, odotusten, näkökulman kurjuuden.
(Antti Karisto on virkaanastujaisesitelmässään heti soveltanut tätä vastaavasti hyvinvointiin: suuri ja pieni hyvinvointi  mikä on hyvä ja käyttökelpoinen oivallus)
"Tämä aseman kurjuus joka on suhteessa kokijan näkökulman muodostamaan mikrokosmokseen näyttää "täysin suhteelliselta", siis epätodelliselta, jos sitä verrataan suureen olosuhteiden kurjuuteen, makrokosmosnäkökulmaan. Tällaista suhteutusta käytetään jatkuvasti kriittisesti  "sinulla ei ole syytä valittaa", tai lohduttavasti ("on paljon pahempaakin"). Mutta suuren kurjuuden konstituoiminen kaikista kurjuuksien lajeista piittaamatta merkitsee että jätämme havaitsematta ja ymmärtämättä suuren osan tyypillistä kärsimystä sellaisessa yhteiskunnassa joka on onnistunut vähentämään suurta kurjuutta (vähemmän kuin mitä yleensä väitetään) mutta joka erilaistuessaan on myös lisännyt niiden sosiaalisten tilanteiden määrää joissa kaikilla mahdollisilla pienen kärsimyksen muodoilla on ollut suotuisat kehitysedellytykset. " (Bourdieu et al 1993, 11)

   Bourdieu hakee todellisuutta: millaista on elämä lähiöissä, nuorten keskuudessa, kouluissa jne. "Todellisuuden" havaitseminen edellyttää, että hylätään yhtenäinen näkökulma ja hyväksytään perspektiivien pluraliteetti:
  "Tällä perspektivismillä ei ole mitään tekemistä subjektivisten relativismin kanssa, joka johtaa kyynisyyteen tai nihilismiin. Se perustuu itse asiassa yhteiskunnan omaan todellisuuteen ja sen avulla voidaan selittää suuri osa siitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu ja erityisesti se kärsimysten joukko joka syntyy intressin, dispositioiden ja tyylien eroista, joita kaikissa suhteissa erilaisten ihmisten yhteenjoutuminen asuin- tai työpaikoilla synnyttää."

"Olosuhteiden suuri kurjuus vs. aseman kurjuus" (kontrabasso orkesterissa, periaatteessa arvostetun alueen "matala" paikka, tai yliopistoläheisempi esimerkki)
"Jos vain tarkastellaan suurta kurjuutta ja suljetaan pois muu kurjuus, suljetaan silmät eikä ymmärretä koko sitä kärsimyksen osaa joka on tyypillinen yhteiskuntajärjestykselle, joka on tosin kyennyt vähentämään suurta kurjuutta, mutta erilaistuessaan on samalla monikertaistanut sellaiset sosiaaliset tilanteet jotka ovat tarjonneet ennennäkemättömän suotuisat olosuhteet kaikkien pienen kurjuuden muotojen kehitykselle" Ja erityisesti ne ammattikunnat jotka ovat tekemisissä suuren kurjuuden kanssa, ovat itse pienen kurjuuden kohteita ... (Bourdieu et al 1993, 11)
  Perusidea on siis, että koko yhteiskunta kärsii tavalla tai toisella ja että pientä kärsimystä ei sovi unohtaa suuren rinnalla. Ainoana poikkeuksena on  - ja tässä Bourdieu on selvä populisti - pieni eliitti joka on irronnut kansasta eikä tiedä mitä se kokee tai ajattelee. Ja joka ei ainakaan tässä kirjassa pääse valittamaan kurjuuttaan, vaikka hyvin tiedämme, ettei sekään kovin hyvin jaksa (Ajatellaanpa vaikka Iiro Viinasen tai Paavo Väyrysen kurjuutta, Kalevi Sorsan murheista puhumattakaan. Eikä Mauno Koivistokaan muistelmakirjansa perusteella kovin onnelliselta vaikuta ...)

Mutta Bourdieun suvaitsevaisuus ei riitä näin pitkälle
Lainaus Bourdieu-haastattelustani (1993, s 3):
  " Loppujen lopuksi valtio on vain instrumentti ja olennainen kysymys on se, ketkä huolehtivat ja ovat vastuussa valtion toiminnoista. Nykytilanteessa on olemassa ihmisryhmä jota kutsun valtiolliseksi aatelistoksi (noblesse d'etat) ja joka omaa määrätyn sosiaalisen taustan, habituksen ja tämänmukaisen näkemyksen siitä miten valtion tehtäviä tulee hoitaa. Ja on varmaa, että he eivät esimerkiksi missään nimessä luovu eliittikouluista ja muista eduista joita valtio heille tarjoaa. Toisin sanoen, samalla kun he pyrkivät poistamaan sellaisia tehtäviä, jotka eivät lyhyellä tähtäyksellä - mutta kylläkin pitemmällä tähtäyksellä - vaikuta heidän omaan elämäänsä, he pitävät tiukasti kiinni välittömistä eduistaan. Olennaista on siis, ei valtion muuttaminen vaan niiden henkilöiden vaihtaminen jotka tällä hetkellä vaikuttavat siihen miten valtio käytännössä toimii, millainen instrumentti se on."

Metodista

Refleksiivisyys on yksi Bourdieun avainkäsitteitä:  "Vain refleksiivisyys, joka on metodin synonyymi, mutta reflektoitu refleksiivisyys, joka perustuu "ammatille", sosiologiselle "silmälle", antaa mahdollisuuden havaita ja todeta paikan päällä, haastattelun kestäessä, sosiaalisen rakenteen vaikutuksia itse rakenteessa. Kuinka voidaan väittää, että otetaan tieteellisesti huomioon myös esioletukset ilman että tutkittaisiin tieteellisesti omia esioletuksiamme" (Bourdieu et al 1993, 904).

"Syvä"haastattelussa on pyritty minimoimaan kielellisen ja kulttuurisen pääoman vaikutus, symbolisen väkivallan äärimmäiseksi eliminoimiseksi, huolehtimaan että haastattelija on "käytettävissä" ja ottaa huomioon haastateltavan erityisyyden ja sopeutua niin paljon kuin mahdollista haastateltavan kieleen, positioon etc. Juuri siksi on käytetty haastattelijoita joiden voi sanoa kussakin tapauksessa tuntevan kentän, tuntevan haastateltavansa, olevansa sosiaalisesti näitä mahdollisimman lähellä, omaksuvan roolin joka on mahdollisimman lähellä haastateltavaa, pyrkivän aktiivisesti ymmärtämään ja tulkitsemaan tätä.
  Mutta Bourdieu korostaa, että päinvastoin kuin hermeneuttisessa traditiossa, hänelle ymmärtäminen ja selittäminen ovat sama asia. Jos ymmärtää niin voi myös selittää, voi analysoida, voi osoittaa syyt ja seuraukset. Bourdieu siis kiistää jyrkästi hermeneuttisen tradition erityisyyden.

Teoksen rakenne

  On mielenkiintoista tarkastella Misère du monden haastateltujen asemia ja ryhmittelyä:
(Lähiöt)
   työväenluokka, ranskalaisia, Pariisin lähiö
   työväenluokka, arabi, Pariisin lähitö
   kaksi nuorta, Pohjois-Ranska, lähiö
   työväenluokka, afrikkalainen, lähiö
   pikkukauppias, ranskalainen
   vanhus, tunisialainen, lähiö
   talonmies, oikeistolainen, Pariisin lähiö
   vakuutushankkija, luottamusmies
   (amerikkalainen anti-utopia) 
   amerikkalainen huumekauppias, pikkurikollinen

(Valtio)
    vuokrataloalueen isännöitsijä
    sosiaalityöntekijä
     poliisi
     naispoliisi
     tuomari

(Työ ja sen häviäminen) 
     
     tilapäinen työntekijä
     yölajittelija
     sihteeri
     pienen tehtaan työläiset (kaksi)
     ay-toimitsija
     sosialistisen puolueen toimitsija
     militantti feministi
(työttömät)
     supermarketin kassa
     ent. työnjohtaja, portugalilainen
     siivooja, asuntoloukussa
      pultsaripariskunta

(maanviljelijät)
     kaksi viljelijää Béarnista
     viljelijäperhe Normandiasta
     viinikauppias 
      Front nationalin militantti, maalta

(toimihenkilöt)

    työttömiä virkamiehiä

koulu ("perintö"ristiriidat):
     
    lähiökoulun oppilas
    pariisilaisen lyseon oppilaita
    lyseon opettaja
    alakoulun opettaja
    lähiökoulun rehtori
    ensimmäisen polven opiskelija
    journalisti
    opinnoissaan epäonnistunut, kunnianhimoisen isän poika
    tosi huonon koulun opettaja
    (professeur (lukion opettaja), enseignant(e) (koulun opettaja(tar)), institutrice (ala koulun opettajatar): vain ranskassa on tällainen hierarkia jo nimissä!)
     näyttelijätär, työtön
      Ecole normale superieure-eliittikoulun fysiikan opiskelija
      filmin leikkaaja

(kahden kulttuurin tilanne - marginaali)
      vierastyöläinen (kokonainen elämäkerta)
       maahanmuuttaja, sosiologi, arabi
       algerialaisnainen
       sairaalapotilas
       maalaisvanhukset
       yksinäinen kaupunkilaisvanhus

    
    Yllä esitetty rakenne ei tule täysin selväksi, eikä sitä myöskään perustella. Jokainen tarina esitellään perusteellisesti, usein vielä niin että kommentit ja tulkinnat ovat paljon pitempiä kuin itse haastattelu ja joissain tapauksissa haastattelua ei ole lainkaan. Eräissä tapauksissa haastatteluista on poistettu haastateltavan tärkeimpinä pitämät osat, jotka mainitaan tekstissä. Mitä pitäisin aikamoisena väkivaltana haastateltavaa kohtaan.
   Haastattelut ovat kysymys-vastaustyyppisiä, suhteellisen paljon editoituja. Silti niistä usein näkee, että haastattelija on tehnyt virheitä (kaikki haastattelijat tekevät niitä), esimerkiksi keskeyttänyt haastateltavan puheen tärkeässä kohdassa.
Tätä Bourdieu itsekin analysoi eräässä alaviitteessä

Pari esimerkkitarinaa

  Bourdieun itse tekemä haastattelu: haastateltavina kaksi nuorta poikaa, toinen marokkolainen, toinen ranskalainen, jotka asuvat pohjoisranskalaisessa slummilähiössä ja joita Bourdieu haastattelee yhdessä koska he ovat kaveruksia ja haastattelu toimii parhaiten juuri näin. Bourdieu kertoo kuinka pojat kiusaantuvat kun hän pyytää heiltä lupaa saadakseen sinutella (tässä Bourdieun tulkinta että he eivät ole tottuneet moisiin huomionosoituksiin saattaa olla ehkä vähän yksinkertaistava: he voivat toki pitää tuollaista pyyntöä hölmönä!) Bourdieullle on myös tärkeää että ystävyksistä toinen on maahanmuuttaja, toinen ranskalainen. 
  Lopuksi (pitkä esittelyteksti, jossa haastattelu analysoidaan perusteellisesti) Bourdieu pohtii myös poikien lausuntojen totuudellisuutta: heidän intressissään ei ole puhua totta, mutta kysymys on kohtalon vaikutuksesta, joten kysymys siitä mitä he todella ovat ei ole edes relevantti. Toisaalta, jos yhteiskunta kohtelisi heitä useammin niin kuin Bourdieu heitä kohtelee, sillä voisi olla vaikutusta! Bourdieu lopettaa analyysinsa Groucho Marxin kuuluissaan heittoon ettei ole olemassa kerhoa josta häntä ei olisi suljettu ja toteaa, että poikien tilannetta voidaan analysoida ei itseinhona vaan itsetoivottomuutena: mitään näköalaa ei ole.
  Haastattelu perustuu runsaisiin kysymyksiin ja lyhyisiin vastauksiin, joissa pojat kuvaavat asuntoaluettaan synkkänä paikkana jossa ei ole työtä eikä vapaa-ajan vieton mahdollisuuksia. Siellä joutuu aina loukkausten kohteeksi, ei tarvitse tehdä mitään kun poliisi jo tulee kyynelkaasun kanssa. Koska alueen koulu on tarkoitettu hyville oppilaille, pojat on sijoitettu ulkopuolisiin kouluihin. Opettajat eivät välitä. 
Pojat kertovat avoimesti pikkurikoksistaan. Välillä Bourdieu panee pojat haastattelemaan toisiaan, huonolla menestyksellä.
Keskeiset kysymykset koskevat asuinaluetta, sen mainetta, sen huononemista, jossa Bourdieu vähän johdattelee. Kaiken kaikkiaan: Bourdieulla on ollut mukava keskustelutilaisuus poikien kanssa, joka ei ole vienyt kovin pitkälle, mutta ainakaan hän ei ole saanut turpiinsa!

Toinen Bourdieun haastateltava on pohjoisranskalaisessa kaupungissa työskentelevä sosiaalityöntekijä jolla on aikaisempi työsuhde vuokratalolähiön asuntojen jakajana ja nyt jonkinlainen työllisyys- ja koulutusprojekti. Erona edelliseen on se, että nyt hänellä ei ole mitään omia resursseja, joita jakaa. Edellisessä paikassa hänestä tuli jonkinlainen vasta-agentti minkä vuoksi hänestä luovuttiin. Nykyisessä työssä hän kokee olevansa hyödytön, ajavansa projekteja joita ihmiset eivät halua ja toisaalta olevansa ilman sellaisia valtuuksia joista ihmisille olisi hyötyä. Niinpä ihmiset ovat passiivisia, eivät osallistu, ovat tyytymättömiä.
Näin kertojasta tulee jonkinlainen yleisen tyytymättömyyden ainoa kanava, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia reagoida, kirjoituspöytäviranomaisten ja asukkaiden välissä. Pientä kurjuutta suuressa kurjuudessa.

  Kolmas esimerkki: Gabrielle Balacs ja Abdelmalek Sayad
   Haastateltava on vaikealla alueella (ZEP, zone d'education prioritaire, priorisoidun koulutuksen vyöhyke), sijaitsevan oppilaitoksen rehtori, 50-vuotias, jolla pitkä ammattikokemus. Haastateltava kokee koulun kurjistuneen, muuttuneen lähinnä kontrolli-instanssiksi, poliisiaseman jatkeeksi jossa oppilaita pidetään kurissa, jonka kärsimys on sitä, että hän hyvänä ja tunnollisena ja hyvää tarkoittavana ammatti-ihmisen joutuu tilanteeseen jossa ei ole edellytyksiä tehdä sitä, mitä ammattietiikka vaatisi tehtäväksi, eikä voi täyttää opettajan kutsumustaan.
  Lapset ovat väkivaltaisia: esimerkkinä lumipallosota. Opettaja, muistaessaan omaa lapsuuttaan, salli koulun pihalla lumisodan, eikä lähtenyt heti kieltämään ennen kuin havaitsi että lapset heittelivätkin jääkappaleita toistensa päälle. joista opettajakin sai osansa. Tästä koulun maine vain parani ...
   Opettaja havaitsee myös, että koulussa käytetään kovia huumeita, mikä on uusi ilmiö. Hän tekee kaikkensa estääkseen ettei koulussa voitaisi käyttää huumeita, myydä niitä (so. sulkee alueita, lisää valvontaa, poistaa tupakointipaikat, valvoo oppilaiden savukkeiden polttoa). Hän pelkää väkivaltaa, ja joutuu hyväksymään asioita joita muualla ei hyväksyttäisi. Mutta silti ei koulussa louvuteta, ei sulateta graffiteja, ei luovuta valvonnasta, koska jos hyväksytään se että tilat kurjistuvat, niin se on vain lähtölaukaus. Toisin sanoen, opettaja näkee käyvänsä toivotonta puolustustaistelua vahvempia yhteiskunnallisia voimia vastaa. Siis aito bourdieulainen tulkinta suoraan haastattelussa!
   Koulussa yritetään pitää yhteyttä oppilaiden vanhempiin, mutta ongelma on, että vanhemmat jotka eivät osaa lukea eivät halua tulla kouluun nöyryytettäviksi. Opettaja kertoo tarinan vanhemmista jotka on kutsuttu kouluun koska lasten epäiltiin kolhineen opettajan autoa. Yksi vanhemmista raivoaa, tulee ulosheitetyksi, ja lapsi on toisaalta ylpeä isästään toisaalta vihainen, ja toinen vanhemmista taas on äärimmäisen nöyrä, alistuva, niin että poika katsoo isäänsä todella halveksuen ja vihaten. Kumpikin yhtä huono (kurja) vaihtoehto.
   Mutta toivoa on, jos alue paranee, taloja hävitetään, resursseja saadaan lisää niin taistelu voidaan jopa voittaa.
Itse asiassa tässä on siis kuvaus peräänantamattomasta taistelijasta, joka taistelee kurjistumista vastaan, ei siis suinkaan surkeasta valittajasta. Tai tarkemmin sanoen: pieni kurjuus voi hyvinkin usein yhdistyä myös peräänantamattomaan yritykseen parantaa olosuhteita.

 Kirous: vierastyöläisen elämä

Haastattelijana on Abdelmalek Sayad. Tässä varsinaisessa elämäkerrassa (joita kirjassa on varsin vähän) kuvataan sukupolvien välinen tilanteen kurjistuminen, vanhan eläkkeellä olevan ensimmäisen polven muuttajan suhdetta omaan kulttuuriinsa ja ristiriitoja lastensa kanssa.
Haastateltava kertoo kirouksesta, jonka hänen isänsä langetti hänen päälleen - niin kuin Kalle Päätalon isä Päätalolle.  Kertojan isä kieltää tätä lähettämästä rahaa Ranskasta, sanoo että jumala olkoon todistamassa ettei ole pyytänyt tätä lähtemään Ranskaan. Haastateltava kokee itse pettäneensä, kieltäneensä kaiken, itsensä, esi-isänsä, alkuperänsä, uskontonsa. Muuttaminen on hänelle kaksinkertainen häpeä: häpeä olla täällä ja häpeä olla lähtenyt kotoa.

Haaastateltava kertoo tarinan, jossa suomalaisille tuttu elementti on aivan toisessa asemassa (Suomessa vastaavan tarina voisi ehkä kertoa kuvauksena ylettömäst heinäkuun helteestä, jolloin kukaan ei tee mitään!).
   Marokossa on talvi ja alkaa sataa lunta. Vaeltaja joka on matkalla joutuu pyytämään yösijaa lähimmästä talosta ja se myönnetään. Mutta lumentulo jatkuu ja isäntäväki alkaa hermostua. Lopulta vaimo ja mies alkava riidellä keskenään, vieras ymmärtää että riita koskee häntä. Hän sanoo: tiedän mistä tämä johtuu, se ei ole minun vikani eikä tiedän vikanne, vaan taivaan vika joka pitää minua täällä. Kurjuuden ydin on se kun ei voi syyttää itseään eikä muita, vaan on täysin sidottu ...
 

Jälkikirjoitus
 

Teos päättyy - Bourdieulle tyypillisesti - erilaisiin välilopetuksiin, joista yksi on nimeltään Post-scriptum ja sen mottona on seuraava Wittgenstein-sitaatti (Wittgensteinin kirjeenvaihdosta):

  " Mitä hyötyä on tutkia filosofiaa  jos ainoa hyöty on että kykenee ilmaisemaan itsensä suhteellisen uskottavasti eräistä hankalista logiikan kysymyksistä, ja jos tämä ei paranna kykyä ajatella jokapäiväisen elämän tärkeistä kysymyksistä, jos tämä ei lisää ymmärrystä enemmän kuin jollakin journalistilla käyttäessään vaarallisia ilmauksia, joita nämä ihmiset käyttävät omaksi hyödykseen?"

   Jälkikirjoituksessa Bourdieu muotoilee vahvan kannan siitä, että tieteen on kyettävä hahmottamaan asioita ja kysymyksiä jotka ovat "näkymättömiä", joita ei voi havaita ilman tieteellistä, itsenäistä käsitteenmuodostusta. On siis etsittävä todellisia syitä ja todellisia tauteja, ei niitä, jotka vain näyttäytyvät pinnalla ongelmina. Sosiologian vapauttava tehtävä on tässä, näyttää todelliset syyt ja todelliset seuraukset, osoittaa suuren ja pienen kurjuuden sosiaaliset syyt, yhteiskunnallinen väkivalta. Tämä on jo edistysaskel eikä niinkään pieni, sillä "sen minkä yhteiskunta on saanut aikaan, sen se voi myös tehdä tekemättömäksi, tämän tiedon avulla" (Bourdieu et al 1993, 944)
  Tämä on Bourdieun optimistinen päätös. Vaikka hyödykkeiden ja koulutuksen markkinoiden vaikutuksia ei olekaan helppo korjata, niin politiikka joka ei siihen pyri on syyllinen hätätilassa olevan heitteillejättöön. Sekä dogmaattinen rationalismi että nihilistinen irrationalismi ovat yhtä huonoja vaihtoehtoja tämän rinnalla.
Maailmassa jossa varsinkin "postmoderni" sosiaalipolitiikka on kauan sitten hylännyt tällaiset näkemykset ja jossa on vaikea olla olematta kyyninen, Bourdieu edustaa varsin harvinaista, paatoksellista ja moraalisesti motivoitua tutkijatyyppiä, joka näkee tutkijan velvollisuudeksi tutkittavien auttamisen, ei suoraan osallistumalla politiikkaan, vaan tutkimuksen avulla, tietoiseksi tekemisen kautta, refleksiivisyyden avulla. Siinä missä postmoderni refleksiivisyys (ks Beck, Giddens, Lash 1994) tarkoittaaa lähinnä yksilöiden etäisyyden ottoa itsestään, omien edellytysten pohtimista, bourdieulainen refleksiivisyys on luonteeltaan sosiaalista, kollektiivista ja toteutuu asiantuntijoiden avustukselle ja näiden itsensä tunnustamien sidonnaisuuksien kautta. Tutkija reflektoi, kansalaiset toimivat ja panevat vallanpitäjät ja näkymättömät rakenteet ahtaalle, siinä Bourdieun resepti lyhykäisyydessään.

Kirjallisuus
 

Ulrich Beck, Anthony Giddens, Scott Lash: Reflexive modernization. Politics, tradition and aesthetics in the modern social order. Polity Press, Cambridge 1994.
Daniel Bertaux: Un siècle de mobilité sociale en Russie. Séminaire au Centre d'études des mouvements sociaux, juin 1993 (julkaisematon esitelmä).
Pierre Bourdieu et al: Misère du monde. Editions du Seuil 1993
Pierre Bourdieu - Loic J.D.Wacquant: An Invitation to a rexlexive sociology,  University of Chicago Press 1992a
Pierre Bourdieu - Loïc J.D.Wacquant: Réponses. Pour une anthropologie reflexive. Editions du Seuil, Paris 1992b 
Pierre Bourdieu: Refleksiiviseen sosiologiaan. Tutkimus, käytäntö ja yhteiskunta. Joensuu University Press, Joensuu 1995 
Pierre Bourdieu: Sosiologian kysymyksiä. Vastapaino 1985 (Roosin esipuhe)
Antti Karisto: Virkaanastujaisesitelmä 16.11.1994 Janus 3 (1.1995)
Johanna Mäkelä: Pierre Bourdieu - erottautumisen teoreetikko, teoksessa Heiskala (toim): Sosiologisen teorian nykysuuntauksia Gaudeamus 1994
J.P.Roos: Keskustelu Pierre Bourdieun kanssa. T&E 3.1993
J.P.Roos: Hyvinvoinnin kurjuus. Virkaanastujaisesitelmä. Janus 2.1994
Loic J.D. Wacquant: Amerikka toteutuneena dystopiana. T&E 2.93
 



Back to beginning