Kotisivulle
Homepage
Curriculum
Vitae
Research
Teaching
Exam
results
Publications
Unpublished
texts
European Sociol Assn
RN
Biographies
Life
Politics
Autobiography
Life
story seminar
Hobbies
Letters
to the editor
Links
|
. |
Pieni ja suuri kurjuus.
Reunahuomautuksia teokseen "Maailman kurjuus"
.
(ilmestynyt teoksessa Rahkonen: Sosiologisen teorian uusimpia virtauksia
1995)
J.P.Roos
( Esitän tässä erilaisia huomioita ja muistiinpanoja
Pierre Bourdieun tuotannosta ja erityisesti teoksesta Misère du
monde (1993). Olen näiden aineistojen pohjalta pitänyt aiheesta
pari luentoa. Olen itse nopea ja liiallista huolellisuutta kaihtava lukija,
joka sivuuttaa itseään vähemmän kiinnostavat kohdat
(joita useimmiten on paljon) tuntien vain lievää omantunnon kolkutusta
siitä, ettei tekijän sydänverellä kirjoittama teksti
saa sitä huomiota, minkä kirjoittaja on varmaan odottanut. Siksipä
katson, että myöskään kirjoittajana en pyri täydellisyyteen
vaan tarjoan lukijalle juuri sellaista raaka-aineistoa, jossa onkin oikeus
hypellä ja valita vain se mikä kiinnostaa. Quid pro quo!)
Johdantoa
Pierre Bourdieun tuotteliaisuus viime vuosina on
ollut valtavaa (ks esim Johanna Mäkelä 1993). Hän kuuluu
siihen pieneen ryhmään johtavia kansainvälisiä sosiologeja
joka julkaisee käytännöllisesti katsoen kaiken minkä
kirjoittaa, ja jopa suuren osan siitä minkä puhuu, mikä
merkitsee vähintään yhtä, mutta usein kahtakin kirjaa
vuodessa. Samoin hän voi organisoida julkaisuja, joissa hänen
oma osuutensa ei ole välttämättä kovin suurin, mutta
joissa hänen nimellään on myyntiarvoa.
Siitä kuin Bourdieun äskettäin suomeksi
käännetty teos (Invitation to a reflexive anthropology 1992,
Refleksiiviseen sosiologiaan 1995) ilmestyi, tammikuussa 1992, vuoden 1994
loppuun on ilmestynyt kaikkiaan viisi teosta (Réponses mukaan luettuna):
Bourdieun "Flaubert" eli Les regles d'art, jossa päähenkilönä
on Flaubert ja hänen kauttaan ilmiselvästi myös Bourdieu
itse, La Misère du Monde, yhdessä Hans Haacken kanssa julkaistu
teos Libre-Echange, jossa sanaleikki viittaa toisaalta Bourdieun ja Haacken
vapaaseen mielipiteiden vaihtoon, jossa kumpikin kehuu estottomasti toista,
sekä myös teoksen teemaan joka on taiteen sponsorointi.
Viimeisenä, syksyllä 1994 on ilmestynyt kokoelma melko tuoreita
puheita ja haastatteluja nimellä Raisons pratiques. Yhtenä kirjan
erikoisuutena on puhe joka on pidetty Itä-Berliinissä vain muutamaa
päivää ennen muurin avautumista, ja jossa pohditaan Bourdieun
teoreettisen mallin soveltuvuutta DDR:n oloihin (tämä kirja on
tulossa suomeksi)!
Näin Bourdieun sosiologia on jatkuvasti muuttuva
ilmiö, yhtä hankala saada haarukkaan kuin Bourdieun keskeisen
teoreettisen "kilpailijan", Anthony Giddensin. Kumpikin hyppää
aiheesta toiseen niin nopeasti, että joskus tuntuu suorastaan siltä,
että pelkästään Bourdieun ja/tai Giddensin tuotannon
seuraaminen on ylivoimainen tehtävä. Huolellinen lukija on aina
vähintään yhden kirjan jäljessä, artikkeleista
nyt puhumattakaan.
Giddensillä ja Bourdieulla on toinen yhteinen piirre:
vaikka heidän aiheensa vaihtelevat jatkuvasti ja he tuntuvat kykenevän
kirjoittamaan lähes mistä tahansa mitä tahansa, niin he
eivät vaihda teoreettista viitekehystään lainkaan yhtä
ahkerasti, itse asiassa eivät lainkaan. Giddensin tapauksessa keskeinen
teoreettinen idea, strukturaatio, dominoi kaikkea mitä hän kirjoittaa
(vain hieman liioitellen), kun taas Bourdieun voi väittää
kehittävän jatkuvasti yhtä ja samaa kenttien teoriaa. Bourdieusta
on tosin sanottu, ettei häntä voi pitää varsinaisesti
yhteiskuntateoreetikkona vaan konreettisen tutkimusohjelman toteuttajana,
joka ei juurikaan harrasta teoreettista spekulaatiota. Onkin totta, että
Bourdieu ankkuroi teoriansa aina konkreettiseen tutkimukseen, valokuvausharrastuksista,
museokäynneistä, mauista ja tyyleistä, ja tässä
hän eroaa jyrkästi Giddensistä, jonka empiirinen aineisto
on yleensä peräisin sanomalehdistä tai muiden tekemistä
tutkimuksista. Giddens ei ole harrastanut edes tapaustutkimuksia (Bourdieun
Flaubertin tyyliin, jossa kuitenkin tavoitteena on Flaubertin kirjailijan
uran ja vastaanoton kautta kuvata kirjallisuuden kentän rakennetta
ja syntyä, ks. Bourdieu 1993, s.60-61).
Siltikin on selvää, että Bourdieun tavoitteet
ovat hyvin teoreettisia ja hänen kannaltaan on erinomaisen loukkaavaa
kohdella häntä empiirikkona taikka edes tutkijana jolla on konkreettinen
tutkimusohjelma (minkä Bourdieu itse toteaa Reponses-teoksessa Bourdieu
1992b s. 133-135, missä hän valittaa, että Ranskassa hänen
töidensä teoreettisia implikaatioita ei ole ymmärretty eikä
niistä ole keskusteltu), kun Bourdieu itse näkee itsensä
teoreetikkona, joka asettaa teoreettiset käsitteensä myös
käytäntöön, eikä vain "kelluta" niitä kuten
Giddens.
Maailman kurjuus
La Misère du monde, Maailman kurjuus (nimi on bourdieulaiseen
tapaan myös sanaleikki, sillä 'monde' tarkoittaa ranskalaisittain
sekä luokkayhteiskuntaa että maailmaa ja 'misère' taas
viittaa Marxin Filosofian kurjuus-teokseen) on lähes uniikki poikkeus
Bourdieun tuotannossa. Kansilehdellä Bourdieu todetaan teoksen toimittajaksi,
nimilehdellä taas päätekijäksi yhdessä 22 muun
kanssa, joukossa mm. Bourdieun poika Emmanuel. Jostain syystä kaikkia
kirjan haastattelijoita ei kuitenkaan mainita tekijöinä vaikka
he olisivat olleet haastattelun pääosassa (esim. Bourdieun toinen
poika Laurent Bourdieu...). Kaikki 22 ovat jollain tavalla olleet mukana
Bourdieun tutkimusryhmissä, tai muuten kuuluneet hänen seminaareihinsa.
Maailman kurjuus on myös Bourdieun "paluu" etnografiaan,
mutta lähes ensi kertaa hänen omaa yhteiskuntaansa koskevana,
mikä liittyy yhteen Bourdieu'n kohdistettuun mielestäni oikeutettuun
kritiikkiin: Bourdieun tendenssiin esittää kaikki uniikkina ja
poikkeuksellisena, yhdistettynä edeltäjien tai samaa tekevien
rajuun kritiikkiin. Lukija ei aina välttämättä näe
eroa sen välillä miten Bourdieu jonkun asian on tehnyt ja miten
joku toinen on haastatellut tai analysoinut haastatteluja.
On kiintoisaa, että antamissaan haastatteluissa Bourdieu
on kertonut, kuinka Caisse des Depots (valtiollinen eläkerahasto)
pyysi häntä tekemään perinteisen köyhyyssurveyn.
Bourdieu sanoi tätä rahan tuhlaukseksi sillä surveyt eivät
koskaan anna oikeaa informaatiota. Sen sijaan olisi tehtävä sarja
syvähaastettluja (entretiens approfondis) joiden avulla saataisiin
selville mitä köyhyys todella on. Jos ajattelee, että tähän
mennessä Bourdieu itse on toteuttanut pääasiassa erilaisia
survey-tutkimuksia, jotka hän on vain kytkenyt laajaan teoreettiseen
ja konkreettiseen tutkimusaineistoon (usein valittaen survey-tutkimusten
rajallisuutta tai epäonnistumista), niin tämä on varsin
mielenkiintoista.
Mutta toisaalta tämä tutkimusstrategia oli varsin
erikoinen: Bourdieu toteutti sen kokoamalla joukon riippumattomia (ja osin
hyvinkin kvalifioituja) tutkijoita, jotka tekivät haastatteluja omilta
tutkimusalueiltaan sekä myös analysoivat haastattelut. Kirja
on näin eräänlainen hyvin erilaisten haastattelutapojen,
analyysityyppien, näkökulmien ja tietysti haastateltavien mosaiikki,
eli siis toisiinsa löyhästi liittyvien, hyvin erilaisten tapaustutkimusten
mosaiikki. Tämä on nähdäkseni kirjan suurin "innovaatio",
ei sen sijaan mikään aivan uusi ja tuore tapa tehdä haastatteluja
(haastattelujen taso on äärimmäisen vaihteleva ja joissakin
tapauksissa melko alhainen) tai tulkintoja, joita Bourdieu itse kuvaa kirjan
suurimmaksi saavutukseksi.
Daniel Bertaux (1994) onkin kritisoinut "Misère
du mondea" siitä, että siinä tosin annetaan haastateltavien
puhua (tosin melko raskaasti leikattuna) mutta pääosassa ovat
ehdottomasti tutkijoiden omat tulkinnat, joissa kerrotaan mitä haastateltava
todella puhuu ja ajattelee tai miten asiat todella ovat. Näkökulma
on siis - toisin kuin Bourdieu esittää - kovin autoritaarinen
ja ylhäältä alas päin suuntautuva. Onkin totta että
joissakin tapauksissa itse haastattelu on aivan lyhyt pätkä,
kun taas analyysi on pitkä ja perusteellinen, ja joissakin analyyseissa
esitetään todella varmoja tulkintoja.
Äskettäin on myös Revue francaise de sociologie'ssa
ilmestynyt erittäin ankara bourdieulaisen haastattelutekniikan kritiikki
(Nonna Mayer 1995), jossa erityisesti Bourdieun omia haastatteluja arvioidaan
varsin ankarasti, mutta oikeutetusti johdattelevuudesta, haastateltavien
alistamisesta ymmärtämisen kautta, hyväksymällä
rikokset, väkivallan, tappelut poliisien kanssa jne. Bourdieuta moititaan
myös siitä, että hän rikkoo omia, aikaisemmin esittämiään
periaatteita, ennen kaikkea suhteessa siihen miten arkiteoria hyväksytään
lähtökohdaksi ja sosiologille jätetään vain eräänlaisen
kirjaajan ja viestinvälittäjän rooli (1995, s 366). Mayer
lopettaa kritiikkinsä varsin rajusti huomioon siitä, että
Bourdien sosiologisella transgressiolla voi olla todella vahingollisia
vaikutuksia tuleville sosiologipolville ja että Misere du monde heijastaakin,
ei maailman kurjuutta vaan sosiologian kurjuutta! (Mayer 1995, 369)
Misère du monde on teos jossa pääosassa
ovat hyvin erilaiset haastateltavat, joita yhdistää vain yksi
asia: kurjuus jossakin muodossa. Mutta he eivät suinkaan ole kaikki
kurjia siinä mielessä kuin me usein käsitämme kurjuuden:
nälkää näkeviä, sorrettuja, marginaalisia, slummien
ja katujen eläjiä. Bourdieun kurjien joukosta löytyy kaikenlaista
väkeä: siirtolaisia, slumminuoria mutta myös taiteilijoita,
pikkuporvareita, virkamiehiä, sanalla sanoen koko yhteiskunta, sosiaalinen
maailma. Itse asiassa kirjan perusteesin voikin sanoa olevan että
kaikki kärsivät kurjuudesta, tavalla tai toisella.
Suuri ja pieni kurjuus
Bourdieu erottaakin kurjuuden kaksi muotoa: Olosuhteiden
kurjuus ja suhteellisen aseman aiheuttama kurjuus, eli suuri kurjuus (grande
misère) ja pieni kurjuus (petite misère).
Seuraavaksi Bourdieu erottaa kurjuuden eri lajit: asumisen, työn,
odotusten, näkökulman kurjuuden.
(Antti Karisto on virkaanastujaisesitelmässään heti
soveltanut tätä vastaavasti hyvinvointiin: suuri ja pieni hyvinvointi
mikä on hyvä ja käyttökelpoinen oivallus)
"Tämä aseman kurjuus joka on suhteessa kokijan näkökulman
muodostamaan mikrokosmokseen näyttää "täysin suhteelliselta",
siis epätodelliselta, jos sitä verrataan suureen olosuhteiden
kurjuuteen, makrokosmosnäkökulmaan. Tällaista suhteutusta
käytetään jatkuvasti kriittisesti "sinulla ei ole
syytä valittaa", tai lohduttavasti ("on paljon pahempaakin"). Mutta
suuren kurjuuden konstituoiminen kaikista kurjuuksien lajeista piittaamatta
merkitsee että jätämme havaitsematta ja ymmärtämättä
suuren osan tyypillistä kärsimystä sellaisessa yhteiskunnassa
joka on onnistunut vähentämään suurta kurjuutta (vähemmän
kuin mitä yleensä väitetään) mutta joka erilaistuessaan
on myös lisännyt niiden sosiaalisten tilanteiden määrää
joissa kaikilla mahdollisilla pienen kärsimyksen muodoilla on ollut
suotuisat kehitysedellytykset. " (Bourdieu et al 1993, 11)
Bourdieu hakee todellisuutta: millaista on elämä
lähiöissä, nuorten keskuudessa, kouluissa jne. "Todellisuuden"
havaitseminen edellyttää, että hylätään yhtenäinen
näkökulma ja hyväksytään perspektiivien pluraliteetti:
"Tällä perspektivismillä ei ole mitään
tekemistä subjektivisten relativismin kanssa, joka johtaa kyynisyyteen
tai nihilismiin. Se perustuu itse asiassa yhteiskunnan omaan todellisuuteen
ja sen avulla voidaan selittää suuri osa siitä, mitä
tässä maailmassa tapahtuu ja erityisesti se kärsimysten
joukko joka syntyy intressin, dispositioiden ja tyylien eroista, joita
kaikissa suhteissa erilaisten ihmisten yhteenjoutuminen asuin- tai työpaikoilla
synnyttää."
"Olosuhteiden suuri kurjuus vs. aseman kurjuus" (kontrabasso orkesterissa,
periaatteessa arvostetun alueen "matala" paikka, tai yliopistoläheisempi
esimerkki)
"Jos vain tarkastellaan suurta kurjuutta ja suljetaan pois muu kurjuus,
suljetaan silmät eikä ymmärretä koko sitä kärsimyksen
osaa joka on tyypillinen yhteiskuntajärjestykselle, joka on tosin
kyennyt vähentämään suurta kurjuutta, mutta erilaistuessaan
on samalla monikertaistanut sellaiset sosiaaliset tilanteet jotka ovat
tarjonneet ennennäkemättömän suotuisat olosuhteet kaikkien
pienen kurjuuden muotojen kehitykselle" Ja erityisesti ne ammattikunnat
jotka ovat tekemisissä suuren kurjuuden kanssa, ovat itse pienen kurjuuden
kohteita ... (Bourdieu et al 1993, 11)
Perusidea on siis, että koko yhteiskunta kärsii tavalla
tai toisella ja että pientä kärsimystä ei sovi unohtaa
suuren rinnalla. Ainoana poikkeuksena on - ja tässä Bourdieu
on selvä populisti - pieni eliitti joka on irronnut kansasta eikä
tiedä mitä se kokee tai ajattelee. Ja joka ei ainakaan tässä
kirjassa pääse valittamaan kurjuuttaan, vaikka hyvin tiedämme,
ettei sekään kovin hyvin jaksa (Ajatellaanpa vaikka Iiro Viinasen
tai Paavo Väyrysen kurjuutta, Kalevi Sorsan murheista puhumattakaan.
Eikä Mauno Koivistokaan muistelmakirjansa perusteella kovin onnelliselta
vaikuta ...)
Mutta Bourdieun suvaitsevaisuus ei riitä näin pitkälle
Lainaus Bourdieu-haastattelustani (1993, s 3):
" Loppujen lopuksi valtio on vain instrumentti ja olennainen
kysymys on se, ketkä huolehtivat ja ovat vastuussa valtion toiminnoista.
Nykytilanteessa on olemassa ihmisryhmä jota kutsun valtiolliseksi
aatelistoksi (noblesse d'etat) ja joka omaa määrätyn sosiaalisen
taustan, habituksen ja tämänmukaisen näkemyksen siitä
miten valtion tehtäviä tulee hoitaa. Ja on varmaa, että
he eivät esimerkiksi missään nimessä luovu eliittikouluista
ja muista eduista joita valtio heille tarjoaa. Toisin sanoen, samalla kun
he pyrkivät poistamaan sellaisia tehtäviä, jotka eivät
lyhyellä tähtäyksellä - mutta kylläkin pitemmällä
tähtäyksellä - vaikuta heidän omaan elämäänsä,
he pitävät tiukasti kiinni välittömistä eduistaan.
Olennaista on siis, ei valtion muuttaminen vaan niiden henkilöiden
vaihtaminen jotka tällä hetkellä vaikuttavat siihen miten
valtio käytännössä toimii, millainen instrumentti se
on."
Metodista
Refleksiivisyys on yksi Bourdieun avainkäsitteitä: "Vain
refleksiivisyys, joka on metodin synonyymi, mutta reflektoitu refleksiivisyys,
joka perustuu "ammatille", sosiologiselle "silmälle", antaa mahdollisuuden
havaita ja todeta paikan päällä, haastattelun kestäessä,
sosiaalisen rakenteen vaikutuksia itse rakenteessa. Kuinka voidaan väittää,
että otetaan tieteellisesti huomioon myös esioletukset ilman
että tutkittaisiin tieteellisesti omia esioletuksiamme" (Bourdieu
et al 1993, 904).
"Syvä"haastattelussa on pyritty minimoimaan kielellisen ja kulttuurisen
pääoman vaikutus, symbolisen väkivallan äärimmäiseksi
eliminoimiseksi, huolehtimaan että haastattelija on "käytettävissä"
ja ottaa huomioon haastateltavan erityisyyden ja sopeutua niin paljon kuin
mahdollista haastateltavan kieleen, positioon etc. Juuri siksi on käytetty
haastattelijoita joiden voi sanoa kussakin tapauksessa tuntevan kentän,
tuntevan haastateltavansa, olevansa sosiaalisesti näitä mahdollisimman
lähellä, omaksuvan roolin joka on mahdollisimman lähellä
haastateltavaa, pyrkivän aktiivisesti ymmärtämään
ja tulkitsemaan tätä.
Mutta Bourdieu korostaa, että päinvastoin kuin hermeneuttisessa
traditiossa, hänelle ymmärtäminen ja selittäminen ovat
sama asia. Jos ymmärtää niin voi myös selittää,
voi analysoida, voi osoittaa syyt ja seuraukset. Bourdieu siis kiistää
jyrkästi hermeneuttisen tradition erityisyyden.
Teoksen rakenne
On mielenkiintoista tarkastella Misère du monden haastateltujen
asemia ja ryhmittelyä:
(Lähiöt)
työväenluokka, ranskalaisia, Pariisin lähiö
työväenluokka, arabi, Pariisin lähitö
kaksi nuorta, Pohjois-Ranska, lähiö
työväenluokka, afrikkalainen, lähiö
pikkukauppias, ranskalainen
vanhus, tunisialainen, lähiö
talonmies, oikeistolainen, Pariisin lähiö
vakuutushankkija, luottamusmies
(amerikkalainen anti-utopia)
amerikkalainen huumekauppias, pikkurikollinen
(Valtio)
vuokrataloalueen isännöitsijä
sosiaalityöntekijä
poliisi
naispoliisi
tuomari
(Työ ja sen häviäminen)
tilapäinen työntekijä
yölajittelija
sihteeri
pienen tehtaan työläiset (kaksi)
ay-toimitsija
sosialistisen puolueen toimitsija
militantti feministi
(työttömät)
supermarketin kassa
ent. työnjohtaja, portugalilainen
siivooja, asuntoloukussa
pultsaripariskunta
(maanviljelijät)
kaksi viljelijää Béarnista
viljelijäperhe Normandiasta
viinikauppias
Front nationalin militantti, maalta
(toimihenkilöt)
työttömiä virkamiehiä
koulu ("perintö"ristiriidat):
lähiökoulun oppilas
pariisilaisen lyseon oppilaita
lyseon opettaja
alakoulun opettaja
lähiökoulun rehtori
ensimmäisen polven opiskelija
journalisti
opinnoissaan epäonnistunut, kunnianhimoisen
isän poika
tosi huonon koulun opettaja
(professeur (lukion opettaja), enseignant(e) (koulun
opettaja(tar)), institutrice (ala koulun opettajatar): vain ranskassa on
tällainen hierarkia jo nimissä!)
näyttelijätär, työtön
Ecole normale superieure-eliittikoulun
fysiikan opiskelija
filmin leikkaaja
(kahden kulttuurin tilanne - marginaali)
vierastyöläinen (kokonainen
elämäkerta)
maahanmuuttaja, sosiologi, arabi
algerialaisnainen
sairaalapotilas
maalaisvanhukset
yksinäinen kaupunkilaisvanhus
Yllä esitetty rakenne ei tule täysin selväksi,
eikä sitä myöskään perustella. Jokainen tarina
esitellään perusteellisesti, usein vielä niin että
kommentit ja tulkinnat ovat paljon pitempiä kuin itse haastattelu
ja joissain tapauksissa haastattelua ei ole lainkaan. Eräissä
tapauksissa haastatteluista on poistettu haastateltavan tärkeimpinä
pitämät osat, jotka mainitaan tekstissä. Mitä pitäisin
aikamoisena väkivaltana haastateltavaa kohtaan.
Haastattelut ovat kysymys-vastaustyyppisiä, suhteellisen
paljon editoituja. Silti niistä usein näkee, että haastattelija
on tehnyt virheitä (kaikki haastattelijat tekevät niitä),
esimerkiksi keskeyttänyt haastateltavan puheen tärkeässä
kohdassa.
Tätä Bourdieu itsekin analysoi eräässä alaviitteessä
Pari esimerkkitarinaa
Bourdieun itse tekemä haastattelu: haastateltavina kaksi
nuorta poikaa, toinen marokkolainen, toinen ranskalainen, jotka asuvat
pohjoisranskalaisessa slummilähiössä ja joita Bourdieu haastattelee
yhdessä koska he ovat kaveruksia ja haastattelu toimii parhaiten juuri
näin. Bourdieu kertoo kuinka pojat kiusaantuvat kun hän pyytää
heiltä lupaa saadakseen sinutella (tässä Bourdieun tulkinta
että he eivät ole tottuneet moisiin huomionosoituksiin saattaa
olla ehkä vähän yksinkertaistava: he voivat toki pitää
tuollaista pyyntöä hölmönä!) Bourdieullle on myös
tärkeää että ystävyksistä toinen on maahanmuuttaja,
toinen ranskalainen.
Lopuksi (pitkä esittelyteksti, jossa haastattelu analysoidaan
perusteellisesti) Bourdieu pohtii myös poikien lausuntojen totuudellisuutta:
heidän intressissään ei ole puhua totta, mutta kysymys on
kohtalon vaikutuksesta, joten kysymys siitä mitä he todella ovat
ei ole edes relevantti. Toisaalta, jos yhteiskunta kohtelisi heitä
useammin niin kuin Bourdieu heitä kohtelee, sillä voisi olla
vaikutusta! Bourdieu lopettaa analyysinsa Groucho Marxin kuuluissaan heittoon
ettei ole olemassa kerhoa josta häntä ei olisi suljettu ja toteaa,
että poikien tilannetta voidaan analysoida ei itseinhona vaan itsetoivottomuutena:
mitään näköalaa ei ole.
Haastattelu perustuu runsaisiin kysymyksiin ja lyhyisiin vastauksiin,
joissa pojat kuvaavat asuntoaluettaan synkkänä paikkana jossa
ei ole työtä eikä vapaa-ajan vieton mahdollisuuksia. Siellä
joutuu aina loukkausten kohteeksi, ei tarvitse tehdä mitään
kun poliisi jo tulee kyynelkaasun kanssa. Koska alueen koulu on tarkoitettu
hyville oppilaille, pojat on sijoitettu ulkopuolisiin kouluihin. Opettajat
eivät välitä.
Pojat kertovat avoimesti pikkurikoksistaan. Välillä Bourdieu
panee pojat haastattelemaan toisiaan, huonolla menestyksellä.
Keskeiset kysymykset koskevat asuinaluetta, sen mainetta, sen huononemista,
jossa Bourdieu vähän johdattelee. Kaiken kaikkiaan: Bourdieulla
on ollut mukava keskustelutilaisuus poikien kanssa, joka ei ole vienyt
kovin pitkälle, mutta ainakaan hän ei ole saanut turpiinsa!
Toinen Bourdieun haastateltava on pohjoisranskalaisessa kaupungissa
työskentelevä sosiaalityöntekijä jolla on aikaisempi
työsuhde vuokratalolähiön asuntojen jakajana ja nyt jonkinlainen
työllisyys- ja koulutusprojekti. Erona edelliseen on se, että
nyt hänellä ei ole mitään omia resursseja, joita jakaa.
Edellisessä paikassa hänestä tuli jonkinlainen vasta-agentti
minkä vuoksi hänestä luovuttiin. Nykyisessä työssä
hän kokee olevansa hyödytön, ajavansa projekteja joita ihmiset
eivät halua ja toisaalta olevansa ilman sellaisia valtuuksia joista
ihmisille olisi hyötyä. Niinpä ihmiset ovat passiivisia,
eivät osallistu, ovat tyytymättömiä.
Näin kertojasta tulee jonkinlainen yleisen tyytymättömyyden
ainoa kanava, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia reagoida, kirjoituspöytäviranomaisten
ja asukkaiden välissä. Pientä kurjuutta suuressa kurjuudessa.
Kolmas esimerkki: Gabrielle Balacs ja Abdelmalek Sayad
Haastateltava on vaikealla alueella (ZEP, zone d'education
prioritaire, priorisoidun koulutuksen vyöhyke), sijaitsevan oppilaitoksen
rehtori, 50-vuotias, jolla pitkä ammattikokemus. Haastateltava kokee
koulun kurjistuneen, muuttuneen lähinnä kontrolli-instanssiksi,
poliisiaseman jatkeeksi jossa oppilaita pidetään kurissa, jonka
kärsimys on sitä, että hän hyvänä ja tunnollisena
ja hyvää tarkoittavana ammatti-ihmisen joutuu tilanteeseen jossa
ei ole edellytyksiä tehdä sitä, mitä ammattietiikka
vaatisi tehtäväksi, eikä voi täyttää opettajan
kutsumustaan.
Lapset ovat väkivaltaisia: esimerkkinä lumipallosota.
Opettaja, muistaessaan omaa lapsuuttaan, salli koulun pihalla lumisodan,
eikä lähtenyt heti kieltämään ennen kuin havaitsi
että lapset heittelivätkin jääkappaleita toistensa
päälle. joista opettajakin sai osansa. Tästä koulun
maine vain parani ...
Opettaja havaitsee myös, että koulussa käytetään
kovia huumeita, mikä on uusi ilmiö. Hän tekee kaikkensa
estääkseen ettei koulussa voitaisi käyttää huumeita,
myydä niitä (so. sulkee alueita, lisää valvontaa, poistaa
tupakointipaikat, valvoo oppilaiden savukkeiden polttoa). Hän pelkää
väkivaltaa, ja joutuu hyväksymään asioita joita muualla
ei hyväksyttäisi. Mutta silti ei koulussa louvuteta, ei sulateta
graffiteja, ei luovuta valvonnasta, koska jos hyväksytään
se että tilat kurjistuvat, niin se on vain lähtölaukaus.
Toisin sanoen, opettaja näkee käyvänsä toivotonta puolustustaistelua
vahvempia yhteiskunnallisia voimia vastaa. Siis aito bourdieulainen tulkinta
suoraan haastattelussa!
Koulussa yritetään pitää yhteyttä
oppilaiden vanhempiin, mutta ongelma on, että vanhemmat jotka eivät
osaa lukea eivät halua tulla kouluun nöyryytettäviksi. Opettaja
kertoo tarinan vanhemmista jotka on kutsuttu kouluun koska lasten epäiltiin
kolhineen opettajan autoa. Yksi vanhemmista raivoaa, tulee ulosheitetyksi,
ja lapsi on toisaalta ylpeä isästään toisaalta vihainen,
ja toinen vanhemmista taas on äärimmäisen nöyrä,
alistuva, niin että poika katsoo isäänsä todella halveksuen
ja vihaten. Kumpikin yhtä huono (kurja) vaihtoehto.
Mutta toivoa on, jos alue paranee, taloja hävitetään,
resursseja saadaan lisää niin taistelu voidaan jopa voittaa.
Itse asiassa tässä on siis kuvaus peräänantamattomasta
taistelijasta, joka taistelee kurjistumista vastaan, ei siis suinkaan surkeasta
valittajasta. Tai tarkemmin sanoen: pieni kurjuus voi hyvinkin usein yhdistyä
myös peräänantamattomaan yritykseen parantaa olosuhteita.
Kirous: vierastyöläisen elämä
Haastattelijana on Abdelmalek Sayad. Tässä varsinaisessa elämäkerrassa
(joita kirjassa on varsin vähän) kuvataan sukupolvien välinen
tilanteen kurjistuminen, vanhan eläkkeellä olevan ensimmäisen
polven muuttajan suhdetta omaan kulttuuriinsa ja ristiriitoja lastensa
kanssa.
Haastateltava kertoo kirouksesta, jonka hänen isänsä
langetti hänen päälleen - niin kuin Kalle Päätalon
isä Päätalolle. Kertojan isä kieltää
tätä lähettämästä rahaa Ranskasta, sanoo
että jumala olkoon todistamassa ettei ole pyytänyt tätä
lähtemään Ranskaan. Haastateltava kokee itse pettäneensä,
kieltäneensä kaiken, itsensä, esi-isänsä, alkuperänsä,
uskontonsa. Muuttaminen on hänelle kaksinkertainen häpeä:
häpeä olla täällä ja häpeä olla lähtenyt
kotoa.
Haaastateltava kertoo tarinan, jossa suomalaisille tuttu elementti on
aivan toisessa asemassa (Suomessa vastaavan tarina voisi ehkä kertoa
kuvauksena ylettömäst heinäkuun helteestä, jolloin
kukaan ei tee mitään!).
Marokossa on talvi ja alkaa sataa lunta. Vaeltaja joka
on matkalla joutuu pyytämään yösijaa lähimmästä
talosta ja se myönnetään. Mutta lumentulo jatkuu ja isäntäväki
alkaa hermostua. Lopulta vaimo ja mies alkava riidellä keskenään,
vieras ymmärtää että riita koskee häntä.
Hän sanoo: tiedän mistä tämä johtuu, se ei ole
minun vikani eikä tiedän vikanne, vaan taivaan vika joka pitää
minua täällä. Kurjuuden ydin on se kun ei voi syyttää
itseään eikä muita, vaan on täysin sidottu ...
Jälkikirjoitus
Teos päättyy - Bourdieulle tyypillisesti - erilaisiin välilopetuksiin,
joista yksi on nimeltään Post-scriptum ja sen mottona on seuraava
Wittgenstein-sitaatti (Wittgensteinin kirjeenvaihdosta):
" Mitä hyötyä on tutkia filosofiaa jos ainoa
hyöty on että kykenee ilmaisemaan itsensä suhteellisen uskottavasti
eräistä hankalista logiikan kysymyksistä, ja jos tämä
ei paranna kykyä ajatella jokapäiväisen elämän
tärkeistä kysymyksistä, jos tämä ei lisää
ymmärrystä enemmän kuin jollakin journalistilla käyttäessään
vaarallisia ilmauksia, joita nämä ihmiset käyttävät
omaksi hyödykseen?"
Jälkikirjoituksessa Bourdieu muotoilee vahvan kannan
siitä, että tieteen on kyettävä hahmottamaan asioita
ja kysymyksiä jotka ovat "näkymättömiä", joita
ei voi havaita ilman tieteellistä, itsenäistä käsitteenmuodostusta.
On siis etsittävä todellisia syitä ja todellisia tauteja,
ei niitä, jotka vain näyttäytyvät pinnalla ongelmina.
Sosiologian vapauttava tehtävä on tässä, näyttää
todelliset syyt ja todelliset seuraukset, osoittaa suuren ja pienen kurjuuden
sosiaaliset syyt, yhteiskunnallinen väkivalta. Tämä on jo
edistysaskel eikä niinkään pieni, sillä "sen minkä
yhteiskunta on saanut aikaan, sen se voi myös tehdä tekemättömäksi,
tämän tiedon avulla" (Bourdieu et al 1993, 944)
Tämä on Bourdieun optimistinen päätös.
Vaikka hyödykkeiden ja koulutuksen markkinoiden vaikutuksia ei olekaan
helppo korjata, niin politiikka joka ei siihen pyri on syyllinen hätätilassa
olevan heitteillejättöön. Sekä dogmaattinen rationalismi
että nihilistinen irrationalismi ovat yhtä huonoja vaihtoehtoja
tämän rinnalla.
Maailmassa jossa varsinkin "postmoderni" sosiaalipolitiikka on kauan
sitten hylännyt tällaiset näkemykset ja jossa on vaikea
olla olematta kyyninen, Bourdieu edustaa varsin harvinaista, paatoksellista
ja moraalisesti motivoitua tutkijatyyppiä, joka näkee tutkijan
velvollisuudeksi tutkittavien auttamisen, ei suoraan osallistumalla politiikkaan,
vaan tutkimuksen avulla, tietoiseksi tekemisen kautta, refleksiivisyyden
avulla. Siinä missä postmoderni refleksiivisyys (ks Beck, Giddens,
Lash 1994) tarkoittaaa lähinnä yksilöiden etäisyyden
ottoa itsestään, omien edellytysten pohtimista, bourdieulainen
refleksiivisyys on luonteeltaan sosiaalista, kollektiivista ja toteutuu
asiantuntijoiden avustukselle ja näiden itsensä tunnustamien
sidonnaisuuksien kautta. Tutkija reflektoi, kansalaiset toimivat ja panevat
vallanpitäjät ja näkymättömät rakenteet ahtaalle,
siinä Bourdieun resepti lyhykäisyydessään.
Kirjallisuus
Ulrich Beck, Anthony Giddens, Scott Lash: Reflexive modernization. Politics,
tradition and aesthetics in the modern social order. Polity Press, Cambridge
1994.
Daniel Bertaux: Un siècle de mobilité sociale en Russie.
Séminaire au Centre d'études des mouvements sociaux, juin
1993 (julkaisematon esitelmä).
Pierre Bourdieu et al: Misère du monde. Editions du Seuil 1993
Pierre Bourdieu - Loic J.D.Wacquant: An Invitation to a rexlexive sociology,
University of Chicago Press 1992a
Pierre Bourdieu - Loïc J.D.Wacquant: Réponses. Pour une
anthropologie reflexive. Editions du Seuil, Paris 1992b
Pierre Bourdieu: Refleksiiviseen sosiologiaan. Tutkimus, käytäntö
ja yhteiskunta. Joensuu University Press, Joensuu 1995
Pierre Bourdieu: Sosiologian kysymyksiä. Vastapaino 1985 (Roosin
esipuhe)
Antti Karisto: Virkaanastujaisesitelmä 16.11.1994 Janus 3 (1.1995)
Johanna Mäkelä: Pierre Bourdieu - erottautumisen teoreetikko,
teoksessa Heiskala (toim): Sosiologisen teorian nykysuuntauksia Gaudeamus
1994
J.P.Roos: Keskustelu Pierre Bourdieun kanssa. T&E 3.1993
J.P.Roos: Hyvinvoinnin kurjuus. Virkaanastujaisesitelmä. Janus
2.1994
Loic J.D. Wacquant: Amerikka toteutuneena dystopiana. T&E 2.93
Back to beginning
|