Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

.

 

Johan Bäckman: Saatana saapuu Helsinkiin. Anna Politkovskajan murha ja Suomi. Russia Advisory Group, Helsinki 2007.

 Idäntutkimus 2007

Johan Bäckmanin Saatana saapuu Helsinkiin upposi vaivautuneeseen hiljaisuuteen (paitsi Venäjällä) saatuaan jonkin verran ennakkojulkisuutta pääasiassa Matti Klingen vedettyä esipuheensa pois kirjasta. Syynä ei ollut se, ettei kirja ollut luettava tai ymmärrettävä. Syynä ei varmasti ollut myöskään sen Venäjämyönteisyys. Siis miksi Bäckmanin kirjasta tuli kuuma peruna?

Kirjan viesti oli selkeä. Suomessa vihataan ja pelätään Venäjää, ja nämä venäjänvihaajat käyttivät Anna Politkovskajan murhaa hyväkseen nostattaakseen suoranaista hurmoksellista raivoa Venäjää kohtaan. Erityisesti Heidi Hautala käyttää Politikovskajan murhaa hyväkseen omiin poliittisiin tarkoituksiinsa.

Bäckmanille Politkovskaja oli mitätön, kuuluisuushakuinen, Venäjää tolkuttomasti vihaava ja tsetseenejä sokeasti puolustava amerikkalainen (hän oli  ilmeisesti USA:n kansalainen, koska oli syntynyt USA:ssa, missä hänen vanhempansa toimivat YK:ssa, mutta ei ollut asunut USA:ssa. Bäckman jopa väittää että Politkovskaja ei olisi ollut ollenkaan venäläinen). Bäckman väittää myös hänen tehneen käytännössä itsemurhan tavoittelemalla kuolemaa. Hänen suomalaiset puolustajansa ovat Bäckmanille "jihadisteja", Venäjän vastaista pyhää sotaa käyviä terroristeja. Putin, Politkovskajan vihan kohde, on taas Bäckmanin mielestä fyysisestikin puoleensavetävä, merkittävä johtaja. Bäckmanin kuvaus hänestä on merkillinen sekoitus vallan ja fyysisen habituksen ihannointia (”Putin on kuin jännitetty jousi joka ampuu Amorin nuolen Euroopan unionin sydämeen” ”Hänellä on pehemä, tasapainoinen ja lämmin ääni ja selvä katse tulevaisuuteen” (olen itse kuullut Putininin puhuvan. En kyllä kutsuisi ääntä pehmeäksi)).

Kirja on hyvin nopeasti  kirjoitettu, sen aineistona ovat pääasiassa Bäckmanin havainnot eräissä keskustelutilaisuuksissa, läsnäolo lehdistötilaisuuksissa, Heidi Hautalan haastattelu sekä jotkut sähköpostiviestit. Bäckman katsoo myös televisiota ja lukee lehtiä. Välissä on jotain vähemmän pikaisesti kirjoitettuja analyysejä. Kirja alkaa ja päättyy Putinilla, mutta väliin mahtuu suomalaisessa journalistisessa kirjallisuudessa poikkeuksellisen rajua tekstiä jossa veri virtaa, verellä mässäillään, ruumiit  jäykistyvät ja ne revitään kappaleiksi. Päämässäilijänä on Heidi Hautala parka, jonka rauhanomainen ja ystävällinen olemus kokee kauhistuttavan muodonmuutoksen. Bäckmanin käsissä hänestä tulee todellinen hurja-hilja, mieletön kiilto silmissä porskuttava omaa etuaan tavoitteleva poliitikko, jolle Politkovskaja on pelkkä välikappale.

 Toinen suuri rikollinen Bäckmanin teoksessa on Hautalan läheinen liittolainen, suomalaisten Tsetseniasivujen ylläpitäjä, eli Bäckmanin mielestä väkivaltaan ja terroriin yllyttävä Mikael Storsjö. Ja kolmas konna on Suomen Penin puheenjohtaja, Hautalan innokas apuri Jukka Mallinen. Nämä järjestävät yhdessä loputtoman määrän tilaisuuksia joiden käsikirjoitus on sama: puolustetaan Politkovskajaa ja haukutaan viatonta Venäjää. Kirjaan ovat ehtineet mukaan myös poloniumilla murhattu Litvinenko joka on Bäckmanille vielä mitättömämpi hahmo kuin Politkovskaja, salaliittoväitteitä tehtaileva tusina-agentti (ei oikeastaan edes agentti!). Heidän suurin vikansa on, että he pilaavat Putinin matkoja länteen typerillä kuolemillaan ja tolkuttomilla syytöksillään.

 

Kuka on Johan Bäckman? Tutustuin häneen ollessani vielä mukana suomalais-venäläisessä tutkimusyhteistyössä mukana (1990-luvulla). Hän oli silloin nuori, innokas opiskelija. Sittemmin hänestä tuli 1996 ensimmäisen tutkijakoulumme tohtoriopiskelija. Hän vieraili paljon Venäjällä ja väitteli vuonna 2006. Hän on saavuttanut välillä tunnettuutta syyttämällä UM:n eräitä virkamiehiä venäjävihamielisyydestä. Hänen väitöskirjansa käsitteli rikollisuutta Venäjällä ja sen pääväite oli, että Suomessa on liioiteltu Venäjän rikollisuutta. Itse asiassa eroa Suomen ja Venäjän välillä ei 90-luvulla väkivaltaisuudessa ollut juuri lainkaan (Suomessa oli Bäckmanin mukaan muutama tuhat tapausta enemmän, mutta tilastovertailu on kyllä äärimmäisen kyseenalainen). Tosin Bäckman myöntää, että  Venäjällä tehtiin paljon palkkamurhia mutta niiden tilaajat olivat väitöskirjan mukaan tavallisia ihmisiä jotka tavoittelivat asuntoja tai halusivat päästä puolisostaan eroon, siis eräänlainen perheväkivallan venäläinen muoto, ja tilausmurhat ovat kaiken lisäksi median aikaansaamia. Varsinaista mafiaa taikka merkittävää valtion ja rikollisuuden kytköstä Bäckman ei  väitöskirjassaan havainnut. Jos rikollisuutta olikin, niin se ei millään muotoa ollut organisoitua. Väitöskirja hyväksyttiin vastaväittäjä Markku Kivisen ehdotuksesta korkealla arvosanalla, huolimatta siitä, että sen eräät tosiasiaväittämät olivat erittäin kyseenalaisia, minkä vastaväittäjä itse totesi.

 

Miksi Saatana saapuu Helsinkiin-kirjasta siis tuli kuuma peruna? Bäckman syyttää  suomalaisia ja varsinkin mediaa ylettömästä, AKS-henkisestä Venäjävihasta. Mutta se ei ole kirjan omituisin puoli. Se on tyylipuhdasta venäläistä journalistiikkaa: moralisoivaa, vihjailevaa, faktuaalisesti epämääräistä, täynnä toistoja, äärimmäistä liioittelua ja vääristelyä. Se on kuin lukisi postmodernia faktiota: mihinkään ei voi varmasti luottaa, mutta kaikki esitetään faktoina ja dokumentteina. Ovatko ”johanin” venäläisystävät olemassa (ainakaan heitä ei Googlen avulla löydy)? Kuka on Ames joka ainoana journalistina ymmärtää mistä  Politkovskajan murhassa on  kysymys? Sen tiedän varmasti, ettei Jon Hellevig ole kuuluisa asianajaja ja sekin on varmaa ettei Seppo Isotalon ylistys kerro kirjasta vain hyvää. Eikä Bäckmanin runoilijaystävä  Henri Hirvenoja ole maailman paras runoilija.

Tässä muutamia esimerkkejä kirjan väittämistä:

”TV1 suihkutti visvaa katsojan silmille samalla kun Helsingin Sanomien sivut olivat pahanhajuisen oksennuksen tahrimia”

”Mitä enemmän venäläisten veri virtaa, sitä parempi, suomalainen jihadisti ajattelee. Ehkä siksi Hautala vietää kostean, verenmakuisen illan helsinkiläisessä ravintolassa …”

Kaikissa pohjamudissa mädäntynyt viha ryöppyy esiin valtavana, pahanhajuisena suihkuna”

”Aivan aluksi Annan ruumis pestään Helsingin Sanomissa ikääntyneen stalinistin lipevällä ruskeakielisyydellä”

”Metropoliitta Ambrosius on rikkonut ortodoksista perinnettä järjestämällä kirkossaan poliittisen mielenosoituksen itsemurhaajalle (=Politkovskajalle), vieläpä kaksi kertaa”

"Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Politkovskajan päästä kaivetun luodin ompeleminen Vihreän liiton lippuun ei olisi Hautalan mielestä yhtään hullumpi ajatus."

 

Bäckman moittii voimallisesti Politkovskajaa surkeasta journalismista, verisistä yksityiskohdista ja raivoisasta venäjänvihasta. Hänen oma tekstinsä vastaa hyvin tätä kuvausta, paitsi että Venäjän tilalla on Suomi tai suomalainen sivistyneistö. Tsetseenit ovat terroristeja ja rikollisia jotka ansaitsevat kohtelunsa. Missään tapauksessa heitä ei saa ymmärtää. Toki Politkovskajalle Tsetsenia oli pelkkä tekosyy arvostella Venäjää ja keppihevonen, ei mikään oikeustaistelun peruste.  Mutta Bäckmanille (vapaa) Tsetsenia on mahdottomuus ja väline jolla iskeä typeriä suomalaisia.

 

Hänelle ei merkitse mitään se, että Tsetsenia voisi nyt olla itsenäinen maa tai Kosovon, Pohjois-Irakin tai Moldovan kaltainen autonominen alue, ellei sen itsenäisyyshaaveita olisi väkivalloin murskattu ja ellei Venäjä olisi miehittänyt aluetta. Kansainvälisen lain mukaan miehitettyjen alueiden väestöllä on oikeus tehdä vastarintaa. Venäjän toiminta Tsetseniassa ei yksinkertaisesti kestä päivänvaloa, vaikka sitä miten kääntelisi. Bäckmanin yksipuolinen tsetseenitaistelijaviha on siis vain tyypillistä venäläistä kansallismielisyyttä.  Toki Bäckman suhtautuu myös myönteisesti niihin tsetseeneihin jotka suhtautuvat Tsetsenian vapaustaisteluun samalla tavalla kuin Putin.

 

Olemmeko me suomalaiset sitten venäjänvastaisia? Tässä Bäckman on ehkä oikeassa. Suomalainen Nato-into perustuu Venäjäpelkoon (tai vaihtoehtoisesti Amerikan palvontaan, mutta tämä on harvinaisempaa), sanoivat jaakonsaaret et al mitä tahansa. Kuuluisia jalkaväkimiinoja tarvitaan vain ja yksinomaan venäläisiä vastaan, eli kuten strategiaa eräs sotilasasiantuntija äskettäin kuvasi: niiden avulla voimme rajata hyökkäykset valitsemiimme paikkoihin ja estää jalkaväen marssiminen rajan yli muualta. Niin kuin Suomea enää vallattaisiin jalkaväen ja tankkien voimin. Tai että venäläiset tosissaan suunnittelisivat tällaista.

 

 Pitää myös paikkansa, että Venäjää halveksitaan ja vähätellään. Suomessa uskotaan, että venäläiset eivät osaa tehdä mitään kunnolla, edes tullitarkastuksia.  Ja Paasikiven ja Kekkosen vanha resepti: ei pidä turhaan suututtaa naapuria eikä antaa sille syytä epäluuloon, on täysin unohtunut. Nyt ajatellaan että Venäjä ei nouse, ja jos se nousee, niin ainoa tapa suhtautua siihen on vihollisena. Suomi ei ole mitään oppinut tai haluaa aktiivisesti unohtaa ajan, jolloin Venäjään piti suhtautua naapurina.

 

 

Itse asiassa Bäckmanin kirjan vitsikkäin piirre on että se on venäläisempi kuin venäläinen journalismi itse. Aikoinaan kun luin neuvostoliittolaisia journalistisia tuotoksia niin ne oli konstruoitu juuri samalla tavalla: äärimmäisen yksipuolisia, faktoiltaan valikoivia, vuohet ja lampaat selkeästi eroteltuina, lopputulos valmiina ennen kuin ensimmäistäkään faktaa on esitetty. Juuri tällä tavalla Bäckman kirjoittaa. Jutun juoni on heti selvillä ja pahat ja hyvät erottuvat toisistaan erittäin selkeästi. Ja muotoilut ovat tosi hurjia. Tästä traditiostahan Politkovskajakin ammensi.

 

Ongelmallista on myös tekstin luotettavuus: Bäckman ei ole kovinkaan tarkka sen suhteen ketä hän siteeraa. Esimerkiksi ”amerikkalainen journalisti Mark Ames” jota Bäckman siteeraa erittäin harhaanjohtavasti, on itse asiassa Venäjällä asuva, erittäin USA- mutta myös Venäjäkriittinen journalisti jonka näkemys Politkovskajan murhan USA:ssa synnyttämästä reaktiosta on aivan toisenlainen kuin Bäckmanin. Hänelle ongelma on siinä että USA:ssa nähdään vain Politikovskajan murhan yhteys journalistien asemaan Venäjällä kun sen pitäisi herättää huomaamaan miten vaarallista on toimia journalistina USA:ssa jos ei noudata oikeaa linjaa (ja miten USA:n armeija tarkoituksella murhaa kriittisiä journalisteja Irakissa).   Sivumennen sanoen, Ames on kirjoittanut kiinnostavan kirjan amerikkalaisista kouluverilöylyistä, joita hän kuvaa eräänlaisiksi ”orjakapinoiksi” alistettujen ja nöyryytettyjen oppilaiden oikeutetuksi reaktioksi. Näyttäisipä Bäckman samanlaista ymmärtämystä tsetseenien suhteen!

 

Summa summarum: Saatana saapuu Helsinkiin on aika karmea kirja.  Matti Klinge pelasti nahkansa viime hetkellä. Eikä hänen arvostelukyvystään voi paljoa puhua, jos hän  todella oli lukenut käsikirjoituksen (suositus päättyy toivomukseen: ”Olisi masentavaa jos hänen näkökulmansa ei pääsisi esiin”)! Jos Heidi Hautala haluaisi nostaa kirjasta kunnianloukkausjutun, niin hän voittaisi sen melko varmasti. Ja ehkä vielä varmemmin Jukka Mallinen tai Mikael Storsjö, jotka eivät ole poliitikkoja. Mutta ei poliitikoistakaan mitä tahansa voi kirjoittaa. Ymmärrän hyvin, että Hautala ei halua lisää julkisuutta kirjalle.  En minäkään tätä arvostelua Helsingin Sanomiin ole tarjonnut. Minun tapauksessani syynä on taas lähinnä se, että Bäckman pilaa hyvän asian:  kuka enää voi suhtautua myönteisesti Venäjään, kun sillä on tällaisia tukijoita?

 

J P Roos

 

 


 



Back to beginning