|
. |
Johan Bäckman: Saatana saapuu
Helsinkiin. Anna Politkovskajan murha ja Suomi.
Russia Advisory Group, Helsinki 2007.
Johan
Bäckmanin Saatana saapuu Helsinkiin
upposi vaivautuneeseen hiljaisuuteen (paitsi Venäjällä)
saatuaan jonkin verran
ennakkojulkisuutta pääasiassa Matti Klingen vedettyä
esipuheensa pois kirjasta.
Syynä ei ollut se, ettei kirja ollut luettava tai
ymmärrettävä. Syynä ei
varmasti ollut myöskään sen
Venäjämyönteisyys. Siis miksi Bäckmanin kirjasta
tuli kuuma peruna? Kirjan
viesti oli selkeä. Suomessa vihataan ja pelätään
Venäjää, ja nämä
venäjänvihaajat käyttivät Anna Politkovskajan
murhaa hyväkseen nostattaakseen
suoranaista hurmoksellista raivoa Venäjää kohtaan.
Erityisesti Heidi Hautala
käyttää Politikovskajan murhaa hyväkseen omiin
poliittisiin tarkoituksiinsa. Bäckmanille
Politkovskaja oli mitätön, kuuluisuushakuinen,
Venäjää tolkuttomasti vihaava ja
tsetseenejä sokeasti puolustava amerikkalainen (hän oli ilmeisesti USA:n kansalainen, koska oli
syntynyt USA:ssa, missä hänen vanhempansa toimivat YK:ssa,
mutta ei ollut
asunut USA:ssa. Bäckman jopa väittää että
Politkovskaja ei olisi ollut
ollenkaan venäläinen). Bäckman väittää
myös hänen tehneen käytännössä
itsemurhan tavoittelemalla kuolemaa. Hänen suomalaiset
puolustajansa ovat
Bäckmanille "jihadisteja", Venäjän vastaista
pyhää sotaa käyviä
terroristeja. Putin, Politkovskajan vihan kohde, on taas Bäckmanin
mielestä
fyysisestikin puoleensavetävä, merkittävä johtaja.
Bäckmanin kuvaus hänestä on
merkillinen sekoitus vallan ja fyysisen habituksen ihannointia (”Putin
on kuin
jännitetty jousi joka ampuu Amorin nuolen Euroopan unionin
sydämeen” ”Hänellä
on pehemä, tasapainoinen ja lämmin ääni ja
selvä katse tulevaisuuteen” (olen
itse kuullut Putininin puhuvan. En kyllä kutsuisi
ääntä pehmeäksi)). Kirja
on hyvin nopeasti kirjoitettu, sen
aineistona ovat pääasiassa Bäckmanin havainnot
eräissä
keskustelutilaisuuksissa, läsnäolo
lehdistötilaisuuksissa, Heidi Hautalan
haastattelu sekä jotkut sähköpostiviestit. Bäckman
katsoo myös televisiota ja
lukee lehtiä. Välissä on jotain vähemmän
pikaisesti kirjoitettuja analyysejä. Kirja
alkaa ja päättyy Putinilla, mutta väliin mahtuu
suomalaisessa journalistisessa
kirjallisuudessa poikkeuksellisen rajua tekstiä jossa veri virtaa,
verellä
mässäillään, ruumiit jäykistyvät
ja ne
revitään kappaleiksi.
Päämässäilijänä on Heidi Hautala parka,
jonka
rauhanomainen ja ystävällinen olemus kokee kauhistuttavan
muodonmuutoksen.
Bäckmanin käsissä hänestä tulee todellinen
hurja-hilja, mieletön kiilto
silmissä porskuttava omaa etuaan tavoitteleva poliitikko, jolle
Politkovskaja
on pelkkä välikappale. Toinen suuri rikollinen Bäckmanin teoksessa
on
Hautalan läheinen liittolainen, suomalaisten Tsetseniasivujen
ylläpitäjä, eli Bäckmanin
mielestä väkivaltaan ja terroriin yllyttävä Mikael
Storsjö. Ja kolmas konna on
Suomen Penin puheenjohtaja, Hautalan innokas apuri Jukka Mallinen.
Nämä
järjestävät yhdessä loputtoman
määrän tilaisuuksia joiden käsikirjoitus on
sama: puolustetaan Politkovskajaa ja haukutaan viatonta
Venäjää. Kirjaan ovat
ehtineet mukaan myös poloniumilla murhattu Litvinenko joka on
Bäckmanille vielä
mitättömämpi hahmo kuin Politkovskaja,
salaliittoväitteitä tehtaileva
tusina-agentti (ei oikeastaan edes agentti!). Heidän suurin
vikansa on, että he
pilaavat Putinin matkoja länteen typerillä kuolemillaan ja
tolkuttomilla
syytöksillään. Kuka
on
Johan Bäckman? Tutustuin häneen ollessani vielä mukana
suomalais-venäläisessä
tutkimusyhteistyössä mukana (1990-luvulla). Hän oli
silloin nuori, innokas
opiskelija. Sittemmin hänestä tuli 1996 ensimmäisen
tutkijakoulumme tohtoriopiskelija.
Hän vieraili paljon Venäjällä ja väitteli
vuonna 2006. Hän on saavuttanut
välillä tunnettuutta syyttämällä UM:n
eräitä virkamiehiä
venäjävihamielisyydestä.
Hänen väitöskirjansa käsitteli rikollisuutta
Venäjällä ja sen pääväite oli,
että Suomessa on liioiteltu Venäjän rikollisuutta. Itse
asiassa eroa Suomen ja
Venäjän välillä ei 90-luvulla
väkivaltaisuudessa ollut juuri lainkaan (Suomessa
oli Bäckmanin mukaan muutama tuhat tapausta enemmän, mutta
tilastovertailu on
kyllä äärimmäisen kyseenalainen). Tosin
Bäckman myöntää, että Venäjällä
tehtiin paljon palkkamurhia mutta niiden
tilaajat olivat väitöskirjan mukaan tavallisia ihmisiä
jotka tavoittelivat
asuntoja tai halusivat päästä puolisostaan eroon, siis
eräänlainen
perheväkivallan venäläinen muoto, ja tilausmurhat ovat
kaiken lisäksi median
aikaansaamia. Varsinaista mafiaa taikka merkittävää
valtion ja rikollisuuden
kytköstä Bäckman ei väitöskirjassaan
havainnut.
Jos rikollisuutta olikin, niin se ei millään muotoa ollut
organisoitua. Väitöskirja
hyväksyttiin vastaväittäjä Markku Kivisen
ehdotuksesta korkealla arvosanalla, huolimatta
siitä, että sen eräät
tosiasiaväittämät olivat erittäin kyseenalaisia,
minkä
vastaväittäjä itse totesi. Miksi Saatana saapuu Helsinkiin-kirjasta siis tuli kuuma
peruna? Bäckman syyttää suomalaisia
ja
varsinkin mediaa ylettömästä, AKS-henkisestä
Venäjävihasta. Mutta se ei ole
kirjan omituisin puoli. Se on tyylipuhdasta venäläistä
journalistiikkaa: moralisoivaa,
vihjailevaa, faktuaalisesti epämääräistä,
täynnä toistoja, äärimmäistä
liioittelua ja vääristelyä. Se on kuin lukisi
postmodernia faktiota: mihinkään
ei voi varmasti luottaa, mutta kaikki esitetään faktoina ja
dokumentteina. Ovatko
”johanin” venäläisystävät olemassa (ainakaan
heitä ei Googlen avulla löydy)?
Kuka on Ames joka ainoana journalistina ymmärtää
mistä Politkovskajan murhassa on kysymys? Sen tiedän varmasti, ettei Jon
Hellevig
ole kuuluisa asianajaja ja sekin on varmaa ettei Seppo Isotalon ylistys
kerro kirjasta
vain hyvää. Eikä Bäckmanin
runoilijaystävä Henri Hirvenoja
ole maailman paras runoilija. Tässä
muutamia esimerkkejä kirjan väittämistä: ”TV1
suihkutti visvaa katsojan silmille samalla kun Helsingin Sanomien sivut
olivat
pahanhajuisen oksennuksen tahrimia” ”Mitä
enemmän venäläisten veri virtaa, sitä parempi,
suomalainen jihadisti ajattelee.
Ehkä siksi Hautala vietää kostean, verenmakuisen illan
helsinkiläisessä
ravintolassa …” Kaikissa
pohjamudissa mädäntynyt viha ryöppyy esiin valtavana,
pahanhajuisena suihkuna” ”Aivan
aluksi Annan ruumis pestään Helsingin Sanomissa
ikääntyneen stalinistin
lipevällä ruskeakielisyydellä” ”Metropoliitta
Ambrosius on rikkonut ortodoksista perinnettä
järjestämällä kirkossaan
poliittisen mielenosoituksen itsemurhaajalle (=Politkovskajalle),
vieläpä kaksi
kertaa” "Vaikuttaa kuitenkin
siltä, että
Politkovskajan päästä kaivetun luodin ompeleminen
Vihreän liiton lippuun ei
olisi Hautalan mielestä yhtään hullumpi ajatus." Bäckman
moittii voimallisesti Politkovskajaa surkeasta journalismista,
verisistä
yksityiskohdista ja raivoisasta venäjänvihasta. Hänen
oma tekstinsä vastaa
hyvin tätä kuvausta, paitsi että Venäjän
tilalla on Suomi tai suomalainen
sivistyneistö. Tsetseenit ovat terroristeja ja rikollisia jotka
ansaitsevat
kohtelunsa. Missään tapauksessa heitä ei saa
ymmärtää. Toki Politkovskajalle
Tsetsenia oli pelkkä tekosyy arvostella Venäjää ja
keppihevonen, ei mikään
oikeustaistelun peruste. Mutta
Bäckmanille
(vapaa) Tsetsenia on mahdottomuus ja väline jolla iskeä
typeriä suomalaisia. Hänelle
ei merkitse mitään se, että Tsetsenia voisi nyt olla
itsenäinen maa tai
Kosovon, Pohjois-Irakin tai Moldovan kaltainen autonominen alue, ellei
sen
itsenäisyyshaaveita olisi väkivalloin murskattu ja ellei
Venäjä olisi
miehittänyt aluetta. Kansainvälisen lain mukaan miehitettyjen
alueiden
väestöllä on oikeus tehdä vastarintaa.
Venäjän toiminta Tsetseniassa ei
yksinkertaisesti kestä päivänvaloa, vaikka sitä
miten kääntelisi. Bäckmanin
yksipuolinen tsetseenitaistelijaviha on siis vain tyypillistä
venäläistä
kansallismielisyyttä. Toki
Bäckman
suhtautuu myös myönteisesti niihin tsetseeneihin jotka
suhtautuvat Tsetsenian
vapaustaisteluun samalla tavalla kuin Putin. Olemmeko
me suomalaiset sitten venäjänvastaisia? Tässä
Bäckman on ehkä oikeassa. Suomalainen
Nato-into perustuu Venäjäpelkoon (tai vaihtoehtoisesti
Amerikan palvontaan,
mutta tämä on harvinaisempaa), sanoivat jaakonsaaret et al
mitä tahansa. Kuuluisia
jalkaväkimiinoja tarvitaan vain ja yksinomaan
venäläisiä vastaan, eli kuten
strategiaa eräs sotilasasiantuntija äskettäin kuvasi:
niiden avulla voimme
rajata hyökkäykset valitsemiimme paikkoihin ja
estää jalkaväen marssiminen
rajan yli muualta. Niin kuin Suomea enää vallattaisiin
jalkaväen ja tankkien
voimin. Tai että venäläiset tosissaan suunnittelisivat
tällaista. Pitää myös paikkansa, että
Venäjää
halveksitaan ja vähätellään. Suomessa uskotaan,
että venäläiset eivät osaa
tehdä mitään kunnolla, edes tullitarkastuksia.
Ja Paasikiven ja Kekkosen vanha resepti: ei pidä
turhaan suututtaa
naapuria eikä antaa sille syytä epäluuloon, on
täysin unohtunut. Nyt ajatellaan
että Venäjä ei nouse, ja jos se nousee, niin ainoa tapa
suhtautua siihen on
vihollisena. Suomi ei ole mitään oppinut tai haluaa
aktiivisesti unohtaa ajan,
jolloin Venäjään piti suhtautua naapurina. Itse
asiassa Bäckmanin kirjan vitsikkäin piirre on että se on
venäläisempi kuin
venäläinen journalismi itse. Aikoinaan kun luin
neuvostoliittolaisia
journalistisia tuotoksia niin ne oli konstruoitu juuri samalla tavalla:
äärimmäisen yksipuolisia, faktoiltaan valikoivia, vuohet
ja lampaat selkeästi
eroteltuina, lopputulos valmiina ennen kuin
ensimmäistäkään faktaa on esitetty.
Juuri tällä tavalla Bäckman kirjoittaa. Jutun juoni on
heti selvillä ja pahat
ja hyvät erottuvat toisistaan erittäin selkeästi. Ja
muotoilut ovat tosi
hurjia. Tästä traditiostahan Politkovskajakin ammensi. Ongelmallista
on myös tekstin luotettavuus: Bäckman ei ole kovinkaan tarkka
sen suhteen ketä
hän siteeraa. Esimerkiksi ”amerikkalainen journalisti Mark Ames”
jota Bäckman
siteeraa erittäin harhaanjohtavasti, on itse asiassa
Venäjällä asuva, erittäin
USA- mutta myös Venäjäkriittinen journalisti jonka
näkemys Politkovskajan
murhan USA:ssa synnyttämästä reaktiosta on aivan
toisenlainen kuin Bäckmanin.
Hänelle ongelma on siinä että USA:ssa
nähdään vain Politikovskajan murhan
yhteys journalistien asemaan Venäjällä kun sen
pitäisi herättää huomaamaan
miten vaarallista on toimia journalistina USA:ssa jos ei noudata oikeaa
linjaa
(ja miten USA:n armeija tarkoituksella murhaa kriittisiä
journalisteja
Irakissa). Sivumennen
sanoen, Ames on kirjoittanut
kiinnostavan kirjan amerikkalaisista kouluverilöylyistä,
joita hän kuvaa
eräänlaisiksi ”orjakapinoiksi” alistettujen ja
nöyryytettyjen oppilaiden
oikeutetuksi reaktioksi. Näyttäisipä Bäckman
samanlaista ymmärtämystä
tsetseenien suhteen! Summa
summarum: Saatana saapuu Helsinkiin on aika karmea kirja.
Matti Klinge pelasti nahkansa viime hetkellä.
Eikä hänen arvostelukyvystään voi paljoa puhua, jos
hän todella oli lukenut
käsikirjoituksen
(suositus päättyy toivomukseen: ”Olisi masentavaa jos
hänen näkökulmansa ei
pääsisi esiin”)! Jos Heidi Hautala haluaisi nostaa kirjasta
kunnianloukkausjutun, niin hän voittaisi sen melko varmasti. Ja
ehkä vielä
varmemmin Jukka Mallinen tai Mikael Storsjö, jotka eivät ole
poliitikkoja.
Mutta ei poliitikoistakaan mitä tahansa voi kirjoittaa.
Ymmärrän hyvin, että
Hautala ei halua lisää julkisuutta kirjalle.
En minäkään tätä arvostelua
Helsingin Sanomiin ole tarjonnut. Minun
tapauksessani syynä on taas lähinnä se, että
Bäckman pilaa hyvän asian: kuka
enää voi suhtautua myönteisesti
Venäjään, kun sillä on tällaisia tukijoita? J P
Roos Back to beginning |