J.P.Roos: ATK-elämäkerta 1964-2000

J.P.Roosin ATK-elämäkerta

Kun lähetin muutamia lyhyitä muisteluksia pyynnöstä ATK-lehden 40-vuotisjuhlanumeroon (1.2000), niin toimittaja Ritva Tuomisto sanoi että pitemmätkin muistelukset olisivat tervetulleita. Asia jäi muhimaan ja tässä on nyt alustavia paloja tietokoneaikaa koskevasta elämäkerrastani. Sellaista en ole aikaisemmin kirjoittanut vaikka muuten olenkin elämäkertoja eri teemoista tehnyt.
(tämä on kuudes erilliselämäkerta: urheilu-, TV-, seksi-, auto- ja tutkijaelämäkerrat ovat jo olemassa)

Tietokoneet tulivat elämääni vasta varsinaisesti opintojen myötä 1964. Tilastotieteen peruskurssilla niistä oli jo puhetta, vaikka siellä opeteltiinkin ensisijaisesti kaavoja ja tunnuslukuja ja jakautumien periaatteita. Elämäni ensimmäisen tietokoneen näin luullakseni siinä vuosien 65-66 tienoilla kun kävin Laskentakeskuksen tiloissa Töölönkadulla. Muistan vain että ne olivat isoja kapistuksia ja meillä opiskelijoilla ei ollut mitään asiaa lähellekään niitä. Ensimmäisen kerran pääsin käyttämään sellaista konetta kun olin Amerikassa opiskelemassa ja samme tehdä harjoitustöitä monimuuttujamenetelmäkurssilla. Mutta sitä ennen olin tehnyt jo ensimmäiset tilastoanalyysini jotka siis tehtiin niin, että laadittiin lomakkeelle tilaus, tehtiin aineisto reikäkorteille jossa piti tarkkaan tietää millä sarakkeella mikin tieto majaili ja vietiin sitten reikäkorttilaatikko ja tilauslomake Laskentakeskukseen. Jos huonosti kävi niin takaisin tuli valtava nivaska papereita kun ristiintaulukoinnit oli pyydetty liian huolettomasti. Joka tapauksessa piti olla kärsivällinen: siitä kun kortit vei Laskentakeskukseen siihen että ne tulivat takaisin “ajettuina” voi hyvin vierähtää viikkokin.Ja sitten kun halusi tehdä uuden, korjatun ajon niin se kesti yhtä kauan. Eräs tähän liittyviä assosiaatioitani on sitten kun paljon myöhemmin tein Suomen Gallupin kanssa nk Itsenäinen suomalainen projektia jossa sovellettiin bourdieulaista luokkajakoa ja sukupolvia suomalaiseen kuluttaja-aineistoon erittäin menestyksekkäin tuloksin (vieläkin harmittaa etten tullut ottaneeksi tekijänoikeuksia ...) Niin oli aivan fantastista istua kahden terävän tilastonikkarin kanssa samassa huoneessa ja sanoa että koetetaanpass nyt tällaista jaottelua jossa kulttuuriseen keskiluokkaan kuuluu vielä nämä ja nämä, pojat naputtelevat muutokset pöydällä olevaan koneeseen ja vips meillä on uusi luokitus ja sen vaikutukset edessämme. Vaude! Tämä oli siis joskus 1980-luvun alussa kun SPSS-tyyppisten ohjelmien itsenäinen käyttö oli vielä melko harvinaista.

Meillä Franzeniassa oli jopa oma reikäkorttilajittelija jolla siis voi tehdä yksinkertaisia ristiintaulukointeja mekaanisesti. En tiedä oliko sen hankinta Wariksen vaiko Allardtin (tai Seppäsen) aikaansaannosta, mutta vaikuttava kone se oli, iso kuin mikä. Ja mikä ääni siitä lähti, silloin harvoin kun se oli käynnissä!

Itse en voi väittää valtavasti analyyseja tehneeni vaikka matematiikka ja tilastotiedettä vähän opiskelinkin ja vedin kursseja monimuuttujamenetelmien perusteista. Jo 1970-luvulla siirryin itse harrastamaan laadullisia aineistoja joita varten ei ollut tuolloin minkäänlaisia ohjelmia. Sen verran sivusta seurasin, että olin nähnyt kuinka hankalaa ja ikävää tilastollisten analyysien teko oli vaikka Laskentakeskuksessa olikin mukavaa väkeä joka suhtautui meihin amatööreihin jokseenkin hyväntahtoisesti vaikka joskus hiukan ivallisesti ja kyllästyneesti (muistan kerran kun hain pahvilaatikollisen tietokoneajoja laskentakeskuksesta ...).

Niinpä olin melko pitkään sivussa alan kehityksestä, kunnes alkoi kuulua huhuja tietokoneista joilla saattoi kirjoittaa tekstiä ja korjata itse ennen kuin tekstin tulosti. Kirjoituskoneiden kanssa räpeltäessähän tulivat erilaiset korjausteipit ja lakat tutuiksi, varsinkin kun itse en ole koskaan oppinut kymmensormijärjestelmää. En muista mistä ensi kerran kuulin moisista ihmekoneista mutta sen muistan hyvin että ne olivat tosi kalliita ja tietäen hyvin sen miten yhden kirjoituskoneen ostaminen vaati pitkän odottelun ja teknisen osaston luvat sekä tietysti sen että laitoksen budjetissa oli varaa koneen hankintaan, niin en kuvitellutkaan että laitos minulle sellaisen hankkisi.

Konsultoin laitoksemme amanuenssia Ilmari Helmistä joka oli jo tuolloin varsin huomattava spesialisti alalla ja oli hankkinut itselleen viimeisen huudon mukaisen Compaq-tietokoneen (Ilmarin periaatteena oli ostaa aina parasta mitä markkinoilla sai). Itse olen aina elänyt periaatteen mukaisesti että mistään tavarasta ei kannata maksaa ylettömästi ja että jos tarkoitus täyttyy myös halvemmalla välineellä niin se on OK Olen joutunut tästä antamaan joskus aina periksi kun olen ruvennut harrastamaan esimerkiksi juoksemista tai hiihtoa, mutta siinäkin olen yleensä tyytynyt edellisen vuoden huippumalleihin kevättarjouksina enkä koskaan menneyt ostamaan aivan huipputavaraa ensimmäisenä. Usein silloin voi käydä köpelösti niin kuin ystävälleni Keijo Rahkoselle joka osti vasta markkinoille tulleen Mac-kannettavan listahinnalla. Kone oli täysi susi mutta toivottavasti Keijo on silti älynnyt säilyttää sen sillä keräilyarvoa sillä varmasti tulee olemaan.

Niinpä minä ostin ensimmäiseksi tietokoneekseni Commodoren halvimman perusmallin ja siihen kuuluvan äärimmäisen yksinkertaisen tekstinkäsittelyohjelman jonka erikoisuutena oli pieni “sokeripala” joka työnnettiin koneen kylkeen ennen kuin ohjelma käynnistettiin. Vain silloin voi ohjelmaa käyttää (nin estettiin kopiointi) Jos joku ei tiedä niin Commodoret olivat tuolloin pääasiallisesti pelikoneita, joilla oli oma käyttöjärjestelmä joka ei ollut mitenkään yhteensopiva DOSin kanssa. Tuskinpa kovin moni minun lisäkseni käytti niitä tutkimustyöhön. Mutta ne olivat halpoja ja toimintavarmoja. Kun muisti tallettaa tekstin usein, niin säästyi harmeilta. Tekstinkäsittelyohjelma oli yksinkertainen ja helppokäyttöinen ja täytti lähes kaikki minun tarpeeni. Tällä koneella käänsin mm Bourdieun Sosiologian kysymyksiä (ilmestynyt 1985). Minulla on vieläkin suuri kasa levykkeitä, joita tuskin pystyy koskaan lukemaan (silloin oli muunnosohjelmia, mutta ne olivat erittäin hankalakäyttöisiä ja hitaita).

Käytin Commodorea muistaakseni lähes kaksi vuotta ennen kuin se siirtyi lapsille pelikoneeksi. Sitten ostin laitokselle kannettavia Keypro koneita jotka käyttivät CP/M käyttöjärjestelmää Olen siis alun alkaen suosinut kannettavuuskonseptia Tosin Keyprot olivat melkoisen isokokoisia kannettaviksi mutta oli niitä silti helpompi siirtää huoneesta toiseen kuin pönttökoneita. CP/M-käyttöjärjestelmähän oli tuolloin jo hävinnyt kilpailun, mutta tekstinkäsittelyyn koneet kyllä soveltuivat.
Vasta kolmanneksi tietokoneeksi sain sitten .PC:n, Suomessa kasatun Osborne koneen joita Laskentakeskus tuolloin suositteli. Sekä Keypro että Osborne menivät jo laitoksen piikkiin: seuraava itse itselleni ostama kone oli tietysti kannettava, Toshiban 1200 malli joka oli kevyt, luotettava ja jo varsin toimiva.
1980-luvulla vaihdoin koneita sattuneesta syystä melko usein mutta en kyllä koskaan käyttänyt mitään huippumalleja. Ne vanhentuivat kaikkein nopeimmin tai niissä oli mitä kummallisimpia ongelmia. Mutta muistan eräät kummallisuudet, punaiset tekstit ja sen sellaiset. Teksinkäsittelyohjelmissa tapahtui valtavaa edistystä ja vaikka kvalitatiivisen analyysin käyttäjille ei ollut varsinaisesti mitään tarjolla niin tietokantaohjelmia saattoi käyttää ainakin luettelointiin ja alkeelliseen tekstihakuun. Dbaseen hukkasin paljon turhaa aikaa ja energiaa jonka olisi voinut käyttää paremminkin. SquareNote oli ohjelma jota sen sijaan jopa käytin ja joka oli varsin toimiva. Ohjelmia oli kahta tyyppiä: niitä jotka oli aina opeteltava uudestaan jos ei ollut vähään aikaan käyttänyt mutta jos nitä käytti jatkuvasti niin ne olivat helppojaq käyttää ja sitten niitä jotka olivat kuin polkupyöriä: kun ne kerran oli opetellut niin sitten niitä ei tarvinnut enää uudelleen opetella. Nämä perustuivat valikkojen käyttöön tai sitten niin kuin WP:ssä mukana oli pahvilevy joka pantiin funktionäppäinten alle ja katsottiin siitä mitä näppäinyhdistemää piti painaa. WP oli siis yhdistelmä tyhjää ruutua ja valikkoja kun taas esim Squarenote oli aivan loistava yksinkertainen visuaalinen valikko-ohjelma. Itse en koskaan innostunut ohjelmista joiden käyttö edellytti aivan erityisen komentokielen oppimista.

Ohjelmia tuli koko ajan uusia ja niitä kokeiltiin ja vaihdettiin paljon. Jos muistaisin edes puolet niistä ohjelmista joita käytin: Gopher, Wordstar, TeKo, Tornado, Dbase, Excel, AskSam, Ethnograph, WPindex...

Nyt tilanne on aivan toinen. Uudet ohjelmat eivät kiinnosta, ohjelman päivittäminen tapahtuu vain kun se on pakko, käytettävät ohjelmat ovat sellaisia jotka toimivat yhteen toisensa kanssa. Tästä pääsenkin Windowsiin. Muistan että aivan heti tietokoneurani alussa, juuri kun käytin erilaisia ohjelmia joista aineiston siirtäminen toisesta toiseen oli tuskallisen vaikeaa ja monimutkaista (esim Squarenotesta tekstinkäsittelyohjelmaan siirtäminen, vaikka se periaatteessa oli melko helppoa, oli kuitenkin pitkän päälle se joka sai minut lopettamaan Squarenoten käytön) Niin haaveilin ohjelmasta jonka sisällä kaikki eri ohjelmat toimisivat yhteen, eri ikkunoissa ja joissa tekstin voisi siirtää ohjelmasta toiseen pelkästään kopioimalla sen välimuistiin. Minulle sanottiin että Mac toimi näin mutta Macit olivat kalliita ja minun ympäristöni oli PC ympäristö. Ilmari Helminen joka seurasi ahkerasti amerikkalaisia PC lehtiä hankki ensimmäisenä Windowsin 1.1 tai 1.2 version. Kopioin sen omaan koneeseeni. Se oli käyttökelvoton mutta periaate oli oikea. Kaikki eri ohjelmat, kortisto, tekninkäsittely, taulukointi, grafiikka, toimivat samassa katto-ohjelmassa. Ongema vain oli että ohjelmat erikseen olivat surkeita, siirtyminen ohjelmasta toiseen oli hidasta, ohjelma kaatuili usein ja yhteensopivuutta WPn kanssa ei ollut. En siis innostunut Windowsista mutta tiesin että jos sen kehittäminen onnistuisi niin siitä tulisi välttämätön kaikille. Windows 3:sta lähtien olen käyttänyt Windowsia ja WPta yhdessä. Ja nykyäänhän Windows jopa toimii, joskin kaatuilee ana silloin tällöin, kerran päivässä vähintään (ohjelma on suorittanut laittoman toiminnon ja se lopetetaan), mutta ei toki enää
kokonaan niin kuin ennen vanhaan, ainoastaan joltain osaltaan.

Pelit ovat yksi surullinen luku PCn kehitystä. Hyvin nopeasti kehitettiin todella pahoja addiktiopelejä. Minä en koskaan innostunut Lentosimulaattoriin, pelasin SimCitya vain muutaman kerran ja Larrya samoin, autoilla en ajanut oikeastaan lainkaan,mutta Tetrikseen ja Pasianssiin jäin kiinni. Tetristä olen pelannut yhden kokonaisen kesän, kun minunolisi pitänyt tehdä aivan muuta ja Pasianssiin olen samoin thlannut valtavan määrän tunteja elämästäni. Lopulta jouduin hävittämään ne koneestani (aluksi petin itseäni niin että saatoin aina palauttaa ne kun vieroitusoireet tulivat liian vahvoiksi, mutta lopulta hävitin ne todella peruuttamattomasti). Nyt olen vapautunut riippuvuudestani, joten pelien olemassaolo jossain koneen uumenissa ei häiritse minua, mutta en myöskään lähde aktiivisesti pelaamaan uusia pelejä joita esim internetissä on tarjolla loputtomasti.

Toinen tilapäinen addiktio olivat keskusteluryhmät. Osallistuin aktiivisesti laskentakeskuksen omaan keskustelusysteemiin nimeltään Portacom. Olin jopa eräiden ryhmien vetäjä ja kirjoittelin päivittäin lukuisia juttuja. Tuolloin tutustuin nmeltä useimpiin laskentakeskuksen työntekijöihin jotka olivat innokkaita chattailijoita. En koskaan tullut menneeksi Portacomin legendaarisiin pikkujouluihin, joten en tutustunut heihin henkilöinä.Tämäkin on nyttemin kokonaan loppunut: chattailu ei enää kiinnosta. Internetissähän voisi nykyään seikkailla loputtomiin, mutta tässä suhteessa olen onnistunut rajaamaan käytön kohtuulliseksi eikä minulla ole oikeastaan lainkaan turhaa sälää bookmarkeissani.

Voin siis tietyllä tavoin kehua että tutustuin kohtuullisen varhaisessa vaiheessa, pioneerina moniin PC-maailman haittapuoliin ja pääsin niistä eroon ennen muita, mutta en voi väittää koskaan olleeni mikään todellinen asiantuntija. Hyvin nopeasti lakkasin lukemasta käsikirjoja: vain ohjelmat joita ei tarvinnut opetella käsikirjan kanssa vaan joita oppi käyttämään itsestään, kokeilemalla kelpasivat minulle. Käsikirjoja en ole lukenut sitten Windows-käsikirjan vuodelta 198? Siksi seuraankin aina ihmetyksen sekaisin tuntein todellisia asiantuntijoita jotka sukeltavat koneen sisäiseen maailmaan ratkoessaan ongelmia joihin silloin tällöin aina törmään. Kaikki käyttämäni ohjelmat sisältävät valtavat määrät osia joita minulla on vain hämärä aavistus ja joita en ole koskaan kokeillut. Taulukkolaskennankin opettelin vasta äskettäin kun tarvitsin sitä. Kuten sanottu, uudet ohjelmat eivät enää juuri kiinnosta ja PC-lehtiä en lue lainkaan. Olen siis tällä hetkellä täysin ATK-osaston ohjelmavalikoiman armoilla ja olen ihan tyytyväinen.

Hirvein ja mahdottomin ohjelma jota muuten olen käyttänyt oli ranskalainen korrespondenssianalyysiohjelma SPAD-T joka oli tarkoitettu tekstiaineiston analysoimiseen. Vieläkin sen varmasti muistavat Markku Lonkila ja Timo Harmo, jotka hekin yrittivät saada ohjelman toimimaan. Nykään SPAD toimii hienosti Windowsin yhteydessä ja on ainoa korrespondenssiohjlema jota voi käyttää. SPSSän versio on selvästi jonkun sellaisen tekemä joka ei ymmärrä ohjelmasta mitään.

Timo Harmosta täytyy muuten sanoa että hän on ollut kyllä aivan korvaamaton apu kaikissa erilaisissa elintärkeissä ongelmissa ja hätätilanteissa joita koneiden kanssa yhtenään tulee. En rehellisesti sanoen ymmärrä miten Timo kestää meitä kaiken päivittäisen riesan jälkeen!

Modeemit olivat kanssa yksi aivan toivoton luku. Niiden saattaminen toimimaan yhteen koneen ja erilaisten ohjelmien kanssa oli melko toivotonta. Siinäkin suhteessa yliopiston ATK-maailma on ollut tosi hieno, joskin ehkä tuudittanut meidät hukan liian mukavuudenhaluisiksi (omalla modeemilla yhteydenotto vaatii jo pieniä ponnisteluja, joten sellaista tekee vain kun on ihan pakko).

Tässä täytyykin todeta ilman mitään halua imarrella, tai kerjätä erikoisetuja että koko ATK-elämäni aikana olen kasvavalla ihmetyksellä seurannut juuri Helsingin yliopiston laskentakeskuksen (siis nykyisin ATK-osaston) toimintaa kehityksen eturivissä. Minun ihanteeni hallinnolle täyttyy juuri laskentakeskuksessa: toimii lähes huomaamatta, tuo tarjolle juuri kaiken sen mitä tarvitaan, on kehityksen kärjessä tai aivan sen tuntumassa, on aina palvelualtis ja avulias, eikä koskaan yritä määräillä, vaadi raportteja, suunnitelmia etc. Useimmitenhan hallinto toimii aivan päin vastoin.

ATK-osaston kohdalla vankka mielipiteeni on, että se on saanut aivan liian vähän arvostusta ja tunnustusta osakseen. Ja ollut itsekin liian vaatimaton. Helsingin yliopisto on ollut todella kehityksen kärjessä ja mennyt mukaan mm internetin kehitykseen tosi aikaisessa vaiheessa. Meidän sähköpostijärjestemämme toimi hienosti jo silloin kun kollegani muissa maissa olivat täysin vielä pihalla. Pääsy kirjastoihin oli myös todella suuri edistysaskel. On oikeastaan sääli että ATK-osasto ei ole pörssiyhtiö jossa olisimme osakkaita. Silloin me kaikki olisimme miljardöörejä ...

Mehän olemme todella aidosti sisällöllisiä internetin hyödyntäjiä siinä missä suurin osa IT-yhtiöistä on pelkkää hypeä ja vaikkapa juuri AOL.com on firma jonka kautta tulee aina eniten huijausviestejä tyyppiä: Etkö enää saa luottokorttia? Me järjestämme! Internetin kotisivut ovat kyllä tosi hyvä ja hyödyllinen homma ja sen tekemisen opettelua (tässä menee kiitos sekä Timo Harmolle että Raimo Parikalle joka näytti minulle helpon oikotien siinä missä Timo tietenkin halusi opettaa meille alkuperäisen ja tosi hankalakäyttöisen HTM-kielen). Ei voi sanoa muuta kuin että yhä useammin joutuu esittämään itselleen kysymyksen: miten oikein tulin toimeen ilman ...

Mutta tämä myös osoittaa ettei suinkaan tarvitse olla missään Silicon Valleyssa ollakseen kehityksen kärjessä. Helsingin yliopiston kaltaisessa raskaassa instituutiossa, jossa organisaatio on kuin kahle kaiken varsinaisen toiminnan päällä, voi olla osia jotka toimivat tehokkaasti ja hienosti. Mutta kuten kaikissa organisaatioissa, juuri tällaisiin osastoihin kohdistuu hallinnon erityishuomio kielteisessä mielessä: heti halutaan uudelleen organisoida, panna jengiä pihalle ja leikata. Kun Helsingissä on kaksi synnytyssairaalaa, Kätilöopisto ja Naistenklinikka, josta Kätilöopisto on organisoitu käyttäjien ehdoilla ja toimii upeasti kun taas Naistenklinikka on lääkärivetoinen, synnyttäjän kannalta kaamea paikka, niin on selvää, että Kätilöopisto halutaan lakkauttaa ja jättää jäljelle vain Naistenklinikka. Kun Lapinlahti on inhimillinen ja hyvin toimiva mielisairaalayksikkö ja Hesperia taas melko onneton hullujen kerrostalovarasto niin on selvää että Lapinlahti pitää lopettaa ja yhdistää Hesperiaan. Kun ATK-keskus on toimiva ja hyvä yksikkö niin se vaatii aivan erityistä ja pikaista uudelleenorganisointia, eikö niin rehtori Raivio?

Yksi haave minulla olisi: Helsingin yliopiston asettuminen kehityksen eturintamaan myös Linuxin käytössä. On tosi ikävää kun joudumme turvautumaan Microsoftin Windowsiin joka on paitsi massiivinen myös tosi epävarma ohjelma ja lisäksi vielä vastenmielinen monopoli, jonka käyttäjällä ei ole mitään vaikutusmahdollisuuksia. Läpimurto Windows-monopolissa tavallisten käyttäjien tasolla voisi lähteä sekin liikkeelle Suomesta ....

Takaisin alkuun