Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

.


 

 

 

Pierre ja minä

 

J P Roos

 

 

 

 

Elämä

 

 

Bourdieulle  elämäkerrallinen ja omaelämäkerrallinen ote on vieras: hänen pieni kriittinen tekstinsä ”illusion biographique” on hyvin tunnettu. Silti hänen teksteissään on yllättävän paljon omaelämäkerrallista materiaalia ja on aivan ilmeistä että hänen aggressiivinen tyylinsä ja tapansa kritisoida epäsuorasti (ja joskus harvoin suorasti: Boudon, Latour) kollegoja  liittyy juuri omaelämäkerralliseen ressentimenttiin: toisaalta totalitaariseen konservatismiin, toisaalta yläluokkaiseen pinnallisuuteen ja leikillisyyteen kohdistuvaan inhoon, toisaalta ns. skolastiikan kritiikkiin. Hän siis vihasi yläluokkaa, hän vihasi pikkuporvarillista muodollisuutta ja hän vihasi tieteellistä tekopyhyyttä. Tämän Bourdieu on ilmaissut eksplisiittisesti ns. sosioanalyyseissään, joissa hän pohtii omaa asemaansa ja esittelee sen keskeisiä yleisiä parametrejä.

 ”Sosioanalyysi” on käsite johon Bourdieu silloin tällöin viittaa ja jolla hän tarkoittaa olennaisesti henkilön oman aseman ja kontekstin analysoimista, eräänlaista habituksen ja sen syiden reflektoimista. Se edellyttää siis kykyä ottaa etäisyyttä omasta habituksesta., nähdä ne olosuhteet jotka ovat johtaneet omiin ruumiillisiin dispositioihin, makuihin, valintoihin.  Vain sosioanalyysi tekee mahdolliseksi myös oman habituksen tietoisen muuttamisen. Kannattaa muistaa että terminä sosioanalyysi saa inspiraationsa psykoanalyysista, eivätkä yhtymäkohdat jää pelkästään terminologisiksi.

Nämä elementit lisääntyvät Bourdieun vanhetessa ja ensimmäinen laajempi versio itseanalyysistä löytyyBourdieun kirjoittamasta luvusta ”Confessions impersonelles” kirjassa Méditations pascaliennes jossa Bourdieu kirjoittaa lyhyesti myös itsestään, mutta vahvasti etäännytettynä, ”sosioanalyyttisesti” sekä sittemmin postuumisti ilmestyneestä ”Autoanalyysistä”. Molemmissa viitataan hyvin suoraan psykoanalyysiin ikään kuin yhteisenä referenssinä.

Bourdieulle ”persoonattomat” tunnustukset ovat se mitä elämäkerroissa ei kerrota

eli oman elämänhistorian ne aspektit jotka ovat itsestään selviä, joita on siis vaikeinta itse tunnistaa. Bourdieun kohdalla nämä aspektit alkavat olla jo hyvinkin tuttuja (tässäkin kirjassa varmaan pariin kolmeen kertaan mainittuja)

Bourdieu kuvaa 50-luvun yliopistomaailmaa, marxilaisuuden ja sartrelaisuuden yhteisvaikutuksia, pakkoa osallistua, totaalisen intellektuellin figuuria jossa intellektuelli asettuu kaiken yläpuolelle ja ottaa kantaa kaikkeen. Yksi tämän perustoista on khâgne-järjestelmä ja filosofian absoluuttisen hallitseva asema. Mutta myös vastakohta-asetelma yliopiston ja vapaiden intellektuellien välillä (mitä Bourdieu myöhemmin kuvasi Homo Academicuksessa, sellaiset kuin Ganguilhem toisaalta, Koyré, Bachelard toisaalta) tulee selkeästi esille ja Bourdieu asettuu akatemian puolelle, samalla kuitenkin myöntäen että tuohon aikaan jota hän kuvasi, sellaiset alistetut provinssi-intellektuellit kuin hän itse eivät voineet asettua julkisesti Sartrea vastaan, riippumatta siitä, mitä he mielessään ajattelivat (sama ajattelu muuten löytyy erään Bourdieun oppilaan muistelmasta Lillen ajoilta kun he olivat kysyneet Bourdieun suhdetta Foucaultiin ja Bourdieu oli sanonut että maalaispapin ei sovi arvioida piispoja …). Bourdieu siis asettuu tässä tietoisesti alistettuun asemaan.

 

Mutta akateemisen maailman vaarana on taas skolastinen sisäänpäin kääntyminen: se jota symbolisoi vaikkapa amerikkalaisen yliopistokampuksen suojattu eristyneisyys, maailma jolla ei ole mitään tekemistä ulkoisen todellisuuden kanssa ja jossa näin kaikki todellisuudet ovat samanarvoisia. Bourdieun esimerkki on Santa Cruz, yksi amerikkalaisen postmodernismin ja genderkonstruktionismin hautomoita, sosiaalisia ja kommunikatiivisia paratiiseja joiden illusorisessa miljöössä – josta kaikki työn jäljet puuttuvat – mitä hurjimmat ajatukset voivat elää omaa elämäänsä, ilman mitään todellisuusvaatimuksia (tämä on Bourdieun kuvaus; löysin juuri modernin evoluutiobiologian johtavan teoreetikon Robert Triversin kommentin samasta yliopistosta, jossa hän oli 16 vuoden ajan: ”perhaps the second worst school in its class in America”,  www.edge.org).

 

Mutta skolastinen sisäänpäin kääntyminen on todellisuutta myös Ranskassa, jolloin se ilmenee lähinnä puhtaana  realiteeteista vapaana filosofiana, joka tuottaa sellaista leikittelyä kielellä kuin vaikka derridalainen dekonstruktionismi: jokainen ranskalainen teoreettisesti kunnianhimoinen sosiologi on altis tälle houkutukselle, myös Bourdieu itse.

Se että Bourdieu ei (omasta mielestään) joutunut skolastisten illuusioiden vangiksi, johtui onnekkaasta sattumasta eli joutumisesta Algeriaan, etnologian ja sosiologian yhdistämisestä kenttätyössä, mikä ”rokotti” hänet turhaa filosofointia ja skolastista tyhjänpuhumista vastaan.

Bourdieu siteeraa Wittgensteinia (joka on hänelle tärkeä filosofi juuri siksi että oli niin kiinnostunut pienimmistäkin arkisista kysymyksistä …): jos filosofia tuottaa vain hyödytöntä näpertelyä eikä auta meitä ratkomaan elämän tärkeitä kysymyksiä paremmin kuin jotkut journalistit, niin se ei ole kiinnostavaa (Wittgensteinin filosofiset seuraajat eivät ole  minusta kyllä juurikaan noteeranneet tätä)

 

60- ja 70-luvulla Bourdieu keräsi isoja aineistoja sekä opiskelijoista että kulttuuriharrastuksesta sekä myös kulttuurin kulutuksesta joita hän hyödynsi aina 80-luvulle asti. Erityisesti yliopistoaineistot ovat massiivisia, tilastollisesti aivan muodottomia (kokonaisaineistoja, valtavia lomakkeita, vastausten luotettavuus on erittäin kyseenalainen jne.).

Teemat pysyvät pitkään samoina mutta tiettyä evoluutiota tapahtuu jatkuvasti. Koulutus, yliopistot, kulttuuri ja taiteenharrastus, sitten kulutus, maku, taiteen kenttä (Flaubert ja Monet) tästä taas siirrytään sosiaalisiin ongelmiin ja myös mm. asunnonostamisen analyysiin.  Muita teemoja ovat media, erityisesti televisio, paluu etnologiaan,  politiikka. Teoksesta Distinction tulee käännekohta myös Bourdieun julkisuudelle: hänestä tulee Ranskan tärkein sosiologi, jonka asema on keskeinen myös siksi että hän jakaa yliopistomaailman kahtia: bourdieuläisiin (bourdivinistit, bourdieusiens) ja muihin, joista osa on enemmän tai vähemmän avoimia Bourdieun vastustajia. Erityinen ryhmä ovat myös Bourdieun vanhat oppilaat jotka ovat eri syistä katkaisseet välinsä mestariin (niin kuin Bourdieu itse oli katkaissut välinsä Aroniin): Daniel Bertaux, Jean-Claude Passeron, Jean-Claude Chamboredon,  Luc Boltanski, Jeanine Verdès-Leroux. Heidän kritiikkinsä on kaikkein rajuinta.: Boltanski ja Verdès-Leroux kääntyivät sittemmin aivan äärimmäisen vihamielisiksi vastustajiksi. Passeron taas oli tekemässä sovintoa vanhan ystävänsä kanssa juuri ennen kuin Bourdieu kuolee.

 

 90-luku merkitsi monessa mielessä Bourdieulle suurta ulkoista käännettä. Hän julkaisi kokoomateoksen Misère du Monde joka on monessa mielessä poikkeuksellinen: laaja yhteistyö, mosaiikinomaisia haastattelukatkelmia ja niiden tulkintoja, ei mitään kvantitatiivista, metodologisen uutuuden korostaminen. Teos sai valtavan menestyksen ja teki mahdolliseksi oman kustannusyhtiön/yhdistyksen perustamisen jonka ideana on julkaista lyhyitä populaareja tekstejä todella halvalla tuotosta välittämättä. Sarjan teokset herättävät keskusteluja ja niitä myydään myös valtavasti, erityisesti Bourdieun omaa televisiota käsittelevää tekstiä sekä Contre-Feux- kirjaa (”vastatulia”) joita ilmestyy kaksi kappaletta. Myös Serge Halimin ”Vartiokoirat” joka käsittelee journalistien roolia uusliberalismin myymisessä oli suuri menestys. Mutta mediakritiikki lyö myös takaisin: Bourdieu joutuu ensimmäistä kertaa laajan mediahyökkäyksen kohteeksi. Tämä on tyypillistä Ranskassa: mediat nostavat jonkun keskusteluaiheen pinnalle ja vähään aikaan ei keskustella mistään muusta. 1998 oli vuosi jolloin Ranskassa keskusteltiin melkeinpä vain Bourdieusta. Kaikki eri tahot jotka joskus olivat kokeneet joutuneensa Bourdieun loukkausten tai symbolisen väkivallan kohteeksi, hyökkäsivät häntä vastaan. Bourdieuta muistutettiin hänen menneisyydestään marxilaisena, korostettiin paradoksia Ranskan mahtavimman intellektuellin ja television diktatuurista marisevan professorin välillä, jonka ideat TV-ohjelmista (rajoittamaton aika, ei toimittajaroolia, ei aitoa debattia vaan samanmielisten keskustelua) olivat mahdollisimman kaukana television todellisista toimintaedellytyksistä. Loppujen lopuksi Bourdieulta oli vaikea kaivaa esille suoranaisia takinkäännöksiä tai erilaisia hölmöyksiä, mutta hänen teoreettisia positioitaan oli helppo ymmärtää väärin ja hänen ilkeitä arvioitaan oli helppo siteerata. Kritiikin taustalla oli olennaisesti Bourdieun jyrkkä kannanotto joulukuun 1989 (?) lakkojen suhteen joissa ”moderni”, globalisoituva Ranska ja ammattiliittojen puolustama perinteinen luokkaristiriitojen, ryhmäetujen ja tehottoman työelämän kansallinen Ranska asetettiin vastakkain. Ja Bourdieu asettui tiukasti puolustamaan ”vanhaa” Ranskaa, hyvinvointivaltion puolustamisen nimissä.

Hyvinvointivaltion puolustus olikin yksi 90-luvun Bourdieun keskeisiä keppihevosia, johon kiinnitettiin aivan liian vähän huomiota mm. Suomessa. Monille se oli liian tavanomaista ja helppoa; toisin kuin Suomessa, Ranskassa tällainen kannanotto oli paljon ongelmallisempi.

 

Hän yhdisti myös voimansa José Boven kanssa joka tuli kuuluisaksi mm. hyökkäyksistään McDonaldseja vastaan globalisaation vastustamisen nimissä. Bourdieun nähtiin kääntäneen kelkkaansa aikaisemmasta päivänpolitiikan yläpuolella olevasta objektivistisesta positiostaan yhä enemmän poliittiseksi hahmoksi. Käänteen symbolina oli hänen julkinen kannanottonsa ranskalaisen koomikon Goluchen presidentinvaaliehdokkuuden puolesta.

Antamissaan haastatteluissa Bourdieu kiisti jyrkästi että hän olisi mitenkään kääntänyt kelkkaansa tai vasta nyt aktivoitunut poliittisesti, mistä hän esitti todisteena aikaisemmat kannanottonsa mm Algerian sodan aikana. Postuumi Bourdieun poliittisia interventioita koskeva julkaisu osoittaa että tämä pitää paikkansa, mutta on selvää, että Bourdieu alkoi ottaa kantaa paljon useammin ja spesifimmin vasta 90-luvulla. Toisaalta on yhtä selvää, että hänen kannanottonsa alkoivat saada laajempaa julkisuutta vasta 90-luvulla; toisin sanoen median kritiikki perustui pitkälle median itsensä luomaan näköharhaan. Silti on selvää, että Bourdieun erilaiset poliittiset aloitteet kuuluivat 80- ja 90-luvulle.

.

 

Elämän kuoleman jälkeen

 

 

 

Bourdieun kuolema synnytti melkoisen julkaisuaallon sekä Bourdieun omia postuumeja (tai uudelleenjulkaistuja) tekstejä jotka johdannossa on mainittu. Julkaisuboomi ei ole vieläkään ohi.

Google haku (lokakuussa 2005) tuotti nimellä Pierre Bourdieu  1 820 000  sivua (kun tein haun v. 2002, tulos oli 40 000 sivua, ja vuoden 2005 alussa, 300 000!) . Osa näistä sivuista on, kuten tiedämme, toistoa tai harhaa (Pierre ja Bourdieu esiintyvät dokumentissa eri paikoissa jne.). ”Todellinen” sivumäärä on siis paljon alhaisempi (Google Scholar tuotti lokakuussa 2005  15 400 sivua, ja viitatuin teos on Outline of a Theory of Practice, Bourdieun ehkä kaikkein tylsin kirja; toisaalta juuri tämä kirja on monien mielestä ”aidointa” Bourdieuta, ks. esim Boltanski tai Passeron). Kuitenkin jatkuva sitaattien kasvu osoittaa, että Bourdieu’un kohdistuva kiinnostus ei ole ainakaan  viime aikoina vähentynyt..

 

Kaikkein ”täydellisin” Bourdieu bibliografia löytyy  edelleen Itävallasta, Linzin yliopiston Filosofian laitokselta, jossa muutama asianharrastaja (Ingo Mörth ja  Gerhard Frölich) on ottanut tehtäväkseen kerätä kaiken Bourdieu-aineiston saman osoitteen alle. Valitettavasti kyseessä on vain viitesivusto, ei linkkisivusto (uusimmissa viitteissä on nyt myös linkkejä itse teksteihin). Näin ne jotka haluavat lukea varsinaisia tekstejä saavat hakeutua muualle. Sivuston nimi ”HyperBourdieu” on siis hiukan harhaanjohtava. Toisaalta sivusto on suojannut luettelonsa copyrightilla, mikä herätti Bourdieussa tiettyjä epäilyksiä (ks. asiaa koskeva polemiikki Pages Bourdieu ja HyperBourdieu sivuilla; kiista jatkuu). Luettelo sisältää siis melkein kaiken Bourdieun kirjoittaman (mm. Bourdieun julkaisemattoman väitöskirjakäsikirjoituksen) samoin kuin hyvin paljon siitä mitä Bourdieusta on kirjoitettu maailmassa.(esim. lähes täydellisen luettelon muistokirjoituksista). Sivut on siirretty uuteen osoitteeseen (ks. alla) ja ne ovat nyt taas aktiivisia lyhyen tauon jälkeen.

 

Toinen tärkeä sivusto on L’homme-moderne lehden www-sivuilla oleva ”epävirallinen” Bourdieu-sivusto, ”Les pages Bourdieu”, jonka merkittävä ansio on siinä, että se tarjoaa myös luettavaksi tavattoman määrän tekstiä, ja sen on edelleen täysin aktiivinen. Kaikki mikä verkosta löytyy (ainakin ranskaksi) on noilla sivuilla tarjolla, mm. suuri joukko haastatteluja joita muuten olisi todella vaikea löytää. Sieltä löytyy myös varsin täydellinen ”Bourdieu-sanakirja” josta löytyy alkuperäisin mahdollinen määritelmä Bourdieun käyttämille käsitteille (so. Bourdieun teoksista ja artikkeleista löytyvät määritelmät).

 

Paras keskustelulista on ilman muuta ”Champs” jota koordinoivat Raphael Desanti ja Eric Chabert. Listalla on ehkä n 10-15 aktiivista keskustelijaa jotka ovat kaikesta muusta eri mieltä paitsi siitä, että Bourdieu on ehdoton auktoriteetti ja Ranskan merkittävin filosofi, sosiologi ja etnologi. Keskustelu pyörii siis paljolti sen ympärillä mitä Bourdieu on kirjoittanut, mitä hän mahdollisesti tarkoitti, miten hänen tekstiensä ristiriitaisuuksia voi ratkoa ja mikä tärkeintä, miten hänen analyysimenetelmiään voisi soveltaa edelleen. Osanottajat ovat pääosin ranskalaista intelligentsiaa, koulutettua väkeä mutta ei mitään akateemisia Bourdieu-spesialisteja (so. aidosti amatööreja, asian harrastajia: mukana on mm. yksi kenraali, psykiatreja, sosiaalityöntekijöitä, muutama työläisintellektuelli jne). Varsinaiset akateemiset Bourdieun oppilaat loistavat poissaolollaan (joskin jotkut heistä saattavat seurata listaa). Listan tarkoituksena on myös kansan sivistäminen, education populaire Mielenkiintoinen listalla käyty keskustelu oli pohdinta listan pohjalta tehtävästä kirjasta. Alun innostuksen jälkeen näyttää siltä että kirjasta ei tule mitään.

 

Mainittakoon että vastaava yleismaailmallinen englanninkielinen Bourdieu-keskustelulista oli vuonna 2002 (lähes) täysin kuollut: silloin tällöin tulee joku joka kysyy jotain detaljia (missä Bourdieu kommentoi Habermasia?), mutta vastausta ei usein edes näy listalla.  Kysymys ”mitä kuuluu” viritti kymmenkunta puheenvuoroa … Nyttemmin sivut ovat siirtyneet uudelle ylläpitäjälle ja niille tulee ehkä n. 1-2 viestiä päivittäin. Sitä vainoaa lisäksi yksi häirikkö, Richard Koenigsberg, joka selittää Hitlerin elämää psykoanalyysin avulla.

 

http://hyperbourdieu.jku.at

http://www.homme-moderne.org/societe/socio/bourdieu/index.html (Les pages Bourdieu)

http://www.homme-moderne.org/societe/socio/bourdieu/lexique/  (Bourdieu-sanakirja)

http://www.groups.google.com/group/Bourdieu

 

 

 

 

 

 

Bourdieun kirjassa Interventions 1961-2001 (joka periaatteessa on täydellinen katsaus Bourdieun poliittisiin kannanottoihin) on  hauska artikkeli Sartremoi, jossa Bourdieu pohtii suhdettaan Sartreen. Otsikkoon liittyy sanaleikki, jota suomeksi ei voi esittää:

Sartre et moi, Sartre - emoi,  Sartremoi (Sartre ja minä, Sartre-tunnekuohu, sartreminä)

 

Bourdieun johtopäätös  artikkelissa oli: Sartren naivi usko vapaaseen intellektuelliin on väärä, mutta samalla myytti, jota täytyy puolustaa koska se auttaa intellektuelleja edistämään universaalisuutta . Siis vaikka suhtautuisi kohteeseensa hyvinkin kriittisesti, niin tällä voi silti olla suuri merkitys itselle. Minua tietenkin arveluttaa tällainen naistutkimuksesta ja marxismista tuttu ajatus siitä, että vääriäkin ajatuksia täytyy puolustaa jos niistä on hyötyä.

Oma suhtautumiseni Bourdieu’un on vaihdellut suuren innostuksen ja moninaisten epäilysten välillä. Bourdieun tuotannon laajuus ja aiheiden valtavuus on yksinkertaisesti mykistävä. Toisaalta Bourdieu on tunnetusti melko kaamea kirjoittaja, ranskalaisen itseriittoinen ja usein kovin epäautenttinen (tai epäreflektiivinen): hän ei  läheskään aina noudata omia vaatimuksiaan eikä pelisääntöjään vaan rikkoo niitä tavan takaa (tyypillistä ranskalaisille!). Erityisesti hän ei ole pohjoismaalaisittain läpinäkyvä tai suora. Eikä kestä lainkaan kritiikkiä, jonka kestämistä jokainen hänen tekstinsä korostaa (myös tässä kirjassa julkaistava). Hänen teksteistään ei koskaan voi olla varma miten niitä on muokattu ja mitä leikattu pois vaikka niiden kuinka pitäisi olla muokkaamattomia (tämä koskee erilaisia haastatteluita tai keskustelukirjoja, erityisesti kirjaa Réponses, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää: se on alusta loppuun asti puhdasta fiktiota). Voi siis esimerkiksi usein kysyä, mitä tarkoittaa kun haluaa olla uskollinen Bourdieun menettelytavoille. Esimerkiksi nyt vaikkapa kuuluisalle sosioanalyysille (ks Patrick Champagne &  Olivier Christin 2004: Pierre Bourdieu Mouvements d’une pensée, s. 219: ”La socio-analyse preconisée par Boudieu … consiste a utiliser les acquis de la sociologie pour mettre au jour les déterminations sociales qui pesent sur soi afin de s’en libérer autant que faire se peut. On peut dire qu’elle est une sorte d’usage clinique de la sociologie: la socio-analyse est au sujet social ce que la psychanalyse est au sujet psychologique” Suomeksi : ”Bourdieun suosittelema sosioanalyysi on sitä, että käytetään sosiologiaa itseen vaikuttavien sosiaalisten määreiden osoittamiseksi jotta niistä voisi vapautua niin paljon kuin mahdollista. Voidaan sanoa että sosioanalyysi on jonkinlaista sosiologian kliinistä käyttöä: sosioanalyysi on sosiaaliselle subjektille samaa kuin psykoanalyysi on psykologiselle subjektille”). En siis ole aivan varma siitä että Bourdieun oma sosioanalyysi on kovinkaan rehellistä ja avointa, sanoisinko autenttista (niin kuin psykoanalyysia ei voine pitää kovin autenttisena tapana selvittää yksilön alitajuntaa tai ylipäänsä ”psykologista” minää). Hän valitsee tosiasiat sen mukaan miten ne sopivat teoriaan. Mutta sehän ei estä että itse noudattaa Bourdieun vaatimuksia, ei sitä tapaa, miten hän itse noudatti vaatimuksiaan.  Eli Bourdieun avulla Bourdieuta vastaan, kuten hän itse formuloi ohjelmansa suhteessa Weberiin, Marxiin tai Durkheimiin (ks. Passeron 2003, 88)

 

Seuraavassa olen siis uskollinen Bourdieulle, siten kuin hän sitä vaatii, ja siten kuin olen hänet ymmärtänyt. Eli teen sosioanalyysiä niistä kenttäkytköksistä joita minulla on ja oman habituksen muodostumisesta. Ja toisin kuin Bourdieu, yritän olla rehellinen (sekä ottamaan huomioon myös biologian!). Eivätkä ”tunnustukseni” ole persoonattomia.

Mutta tietenkään rehellisyys ei riitä, vaan tarvitaan myös ankaraa refleksiivisyyttä.

Ja tässä on monta eri tasoa. Henkilökohtaiset suhteet, asemien erilaisuus, homologiat. ”Comprendre, c’est comprendre d’abord le champ avec lequel et contre lequel on s’est fait. » (Esquisse pour une auto-analyse, 15) . Ja kuten sanottu, itse vierastan psykoanalyysiä, ja yritän välttää tätä analogiaa loppuun asti.

 

Minä kuulun Suomessa sosiaalisesti ja kulttuurisesti pitkälle vastakkaiseen ryhmään kuin Bourdieu: helsinkiläisyys, perhetausta, perheeni koki sosiaalisen laskun samalla kun Suomi vaurastui (elettiin varsin hyvin kun maa oli köyhä, ja sitten huonommin, kun maa alkoi vaurastua ja lukiovuosinani muututtiin asuntosäästäjiksi, mikä 1950- ja 60-luvun taitteessa oli kova kohtalo), helppous koulussa, ei mitään traumoja luokkaeroista. ei koskaan sisäoppilaitoskokemuksia, ei armeijaa jne. Isä oli taustaltaan (isoisä oli Kemiön kirkkoherra) ja asemaltaan sosiaalisesti paljon korkeammalla kuin äiti, joka oli lopettanut koulunsa seitsemännelle luokalle ja jonka isä oli veturinkuljettaja (linjalla Pietari-Helsinki!). Molemmat, sekä isäni että äitini olivat sosiaalisesti kunnianhimoisia ja älykkäitä ihmisiä. Isä oli lukenut paljon, äidin sivistys oli pintapuolisempaa. Bourdieulla taas hänen isänsä oli selvästi sosiaalisesti alemmassa asemassa ja hän suhtautuu äitiinsä suorastaan kielteisesti (äiti oli muodollinen ja sovinnainen, alistuva ja vaikka mitä). Toisaalta äidin tausta viittaa siihen, että Bourdieun koulu-ura ei ollut aivan pelkkää sattumaa (Bourdieu kylläkin väittää että isä oli se joka vaati häntä kouluun ja tappeli kylän auktoriteetteja vastaan, mutta epäilen tätä vahvasti). Oli mielenkiintoista, että Bourdieu ei missään, koskaan mainitse sisaruksia. Oliko hän ainoa lapsi, nuorin vaiko vanhin lapsi jne?  Kyselin tätä mm. Champs-keskustelijoilta ja kävi ilmi, että hekään eivät tienneet. Varmistin sitten asian Loic Wacquantilta: Pierre oli anoa lapsi. Tämä selittää osittain sen että häneen satsattiin niin paljon (niin kuin hän kuvaa jossain teoksessaan viittaamatta kuitenkaan itseensä). Koulussa hän ei  luokkatoverien mukaan osoittanut aluksi mitään erilaista lahjakkuutta. Voisi jopa kuvitella että pikku Pierre oli pääsyy siihen miksi Pierren vanhemmat menivät naimisiin, niin erilaisia he olivat. Ja että avioliitto ei ollut sen jälkeen kovinkaan onnellinen. Mutta tämähän on puhdasta (suomalaista) spekulaatiota.

 

Ja Bourdieun itsensä kannalta pahinta mahdollista henkilöön käyvää puhetta. Bourdieun muistokirjoista käy ilmi, että hän oli erittäin tarkka yksityiselämästään: hän ei koskaan kertonut työtovereilleen tai opiskelijoille mitään eikä myös kysynyt heiltä mitään. Hän todellakin aidosti pyrki olemaan ”persoonaton”. Tämä voi johtaa kiinnostaviin virhepäätelmiin. Pieni esimerkki on se, kun ensi kertaa tapasin hänet ja sain erittäin ystävällisen kohtelun, jota Bourdieu sitten myöhemmin perusteli habitusten samankaltaisuudella. Tämähän ei lainkaan pitänyt paikkaansa vaan habituksemme olivat monessa mielessä aivan käänteisiä. Samoin Bourdieun ankara Merton-kritiikki näyttää johtuneen habitus-erehdyksestä: hän luuli että Merton oli joku aristokraatti joka harrasti huvin vuoksi sosiologiaa, mutta muutti mielensä kun sai tietää että Mertonilla oli lähes samanlainen tausta kuin hänellä itsellään.

Bourdieu puhuu omalla kohdallaan jakautuneesta habituksesta, habitus clivé, jossa siis alun sosiaaliset lähtökohdat, koulussa koetut hankaluudet ja saavutettu absoluuttinen huippupositio tuottivat tilanteen jossa hän ei tuntenut olevansa kotonaan, varsinkaan yliopistollisten muodollisuuksien maailmassa.

 Omalla kohdallani erityisesti isosiskollani oli suuri vaikutus minun elämääni.

Jopa yhteiskuntatieteiden ja sosiaalipolitiikan valinta sosiologian sijasta olivat lähes opportunistisia tai hyvin ”luonnollisia”: sattumia tai luiskahduksia.

Nopea opiskelu, ura, vuosi Amerikassa, ei mitään Algeria-mutkia (mutta Joensuu ja radikalismi, ks. Roos 2005): so. helppous ja mutkattomuus vs. Bourdieun erittäin hankala alku. Menin Amerikasta paluuni jälkeen mukaan opiskelijaliikkeeseen mutta marginaalissa, osin asemastani johtuen. Amerikkahan on se mitä Bourdieu itse eksplisiittisesti kritisoi suhteessaan eräisiin toisiin ranskalaisiin sosiologeihin: näidenkin uraan kuului vuoden Amerikan-reissu.

 

Ja nyt tulee hankalin muotoilla ja reflektoida: omaan tieteelliseen elämäkertaani liittyy jonkinlainen pysyvän avantgarde-aseman tavoittelu alueella, missä se ei ollut kovin vaikeaa (sosiologiassa kilpailu olisi ollut paljon kovempaa) mutta mistä seurasi myös hyvinkin nopeita käänteitä ja tutkimussuuntien ja intressien muutoksia. Eli sellainen pysyvyys, mitä Bourdieu on osoittanut, on minulle ollut vierasta.

Siis tässä radikalismi tieteessä ja politiikassa, joka perustui juuri ylä (ylemmän keski) luokkaisen (mutta dominoidussa asemassa olleen) intellektuellin habitukseen.

(Ei nyt tietenkään aivan rinnasteinen Bourdieun viittamaan Latouriin mutta voisi kuvitella että Latourkin on kokenut jonkinlaisen sosiaalisen putoamisen, kun hän kuvaa omaa sukuaan pikkuviinintuottajaksi verrattuna varsinaiseen Latourin mahtisukuun. Siis kun esimerkiksi pikku Brunolle on valjennut että on olemassa todella mahtavia Latoureja. Ja joka tapauksessa professorina oleminen jossain epämääräisessä erityiskorkeakoulussa on tyypillinen ”miserable” positio sosiologin kannalta)

Siis kaiken kaikkiaan: minulla ja Bourdieulla ei ollut juurikaan yhteistä, ja olen jälkeenäin ihmetellyt sitä, miten hän saattoi niin luontevasti löytää minusta sukulaissielun. Vastaus oli kuitenkin ilmeinen, ja osoittaa taas kerran Bourdieun ranskakeskeisyyttä: se että minä tulin Suomesta, josta Bourdieu ei tiennyt mitään (ei edes sitä että Westermarck oli suomalainen) pani minut heti samaan kategoriaan kuin olisin tullut Bearnista ja isäni ollut postinkantaja (luultavasti minulla oli vielä alhaisempi status). Se että kuuluin Suomessa hallitsevaan luokkaan oli täysin merkityksetöntä pariisilaisesta perspektiivistä. Sitä paitsi puhuin (kuten vieläkin) aivan kaameaa ranskaa.

 

 


Bourdieun ”löytäminen” oli minulle samalla selvästi uudenlaisen, kenttää muovaavan pääoman keräämistä.  Mutta samalla se oli myös sukulaissielun ja näennäisesti yhteisten piirteiden kautta syntynyttä ystävyyttä tai toveruutta (yksi asia joka meitä todella yhdisti: vasenkätisyys, mutta tosin siinäkin se ero että minua ei koskaan pakotettu kirjoittamaan oikealla kädellä kun taas Bourdieusta oli tehty oikeakätinen). Bourdieu oli vaatimaton ja mukava keskustelukumppani, avulias ja ystävällinen, jolla oli auktoriteettia ja karismaa. Siis selvä esimerkki ja malli, oppi-isä. Joku onkin todennut, että Bourdieu veti itse asiassa puoleensa juuri itselleen vastakkaisia tyyppejä, ylempää keskiluokkaa, kulttuuripääomaa, ei suinkaan omanlaisiaan (tekstit ovat vaikuttaneet toisinkin, vrt. Champs: Mathieu Brabant 29.9.2005).

 Onkin selvää, että bourdieulainen analyysi tarjosi ilman muuta hallinnan välineitä juuri hallitseville, teki näkyväksi mekanismeja juuri niille jotka olivat näiden mekanismien avulla hallitsevassa asemassa. Siis se, että joku tajuaa että kulttuurinen pääoma ja kenttäpositio ovat kaikki hänen puolellaan, ei suinkaan vähennä hänen mahdollisuuksiaan eikä lisää niiden mahdollisuuksia joilla ei ole pääomaa! Tämän itse tajusin ensimmäisen kerran kun pidin ensimmäisen kokonaisen Bourdieu-luentosarjani pienelle kuulijajoukolle vuonna 1980-luvun lopulla. Tuntui jotenkin hankalalta esittää distinktion perusjaotteluja (hyvä tahto vs. välttämättömän valinta) - ja taas toisaalta joidenkin kuulijoiden suhteen ei ollut mitään ongelmaa (minkä saattoi vaistomaisesti tajuta)! Tämä on ollut Bourdieulle itselleen vaikea myöntää, mutta kyllä hänen on täytynyt olla siitä tietoinen ja juuri siksi hän on yrittänyt karkottaa erilaisia hallitsevia intellektuelleja mm. jyrkillä kannanotoillaan. Jos hän ei sitä tehnyt, niin ei voi puhua kovin pitkälle viedystä reflektiviteetistä.

 

Bourdieu nousi minulle heti hyvin keskeiseksi inspiraation lähteeksi kun tutustui hänen teokseensa Distinction, melko heikolla silloisella ranskan taidoillani. Tästä tutustumisesta sain kiittää Risto Alapuroa joka näytti minulle teosta. Alapuro ja minä olimme tuolloin hieman eri asemissa ja Risto kuten hän sanoi ”ihaili” minua ollen samalla itse bourdieuläinen perusteellinen ja hiljainen puurtaja joka luki paljon. Ihailu oli molemminpuolista siten, että kumpikin ihaili toisessa ominaisuuksia joita itsellä ei ollut ...

Ja ehkä vielä erehtyi antamaan toisille ominaisuuksia, joita toisellakaan ei ollut. Taas kerran, habituksen perusteella tehdyt tulkinnat voivat joskus mennä pahasti pieleen.

 

 Itse olen aina kannattanut sellaista periaatetta että en puhu enkä kirjoita mitään sellaista mitä en itse ymmärrä. Ja yritän kirjoittaa mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi. Minusta tämä on tärkeä periaate joka ei suinkaan ole vallitseva, varsinkaan suomalaisessa sosiologiassa. Väitän että meikäläisessä yhteiskuntatieteessä ja erityisesti sellaisessa joka nojaa ranskalais-saksalaiseen inspiraatioon: Deleuze, Derrida, Baudrillard, Heidegger, Luhmann etc. on yleisesti tapana esittää teesejä ja ajatuksia, joita kirjoittaja ei itse juurikaan ymmärrä (ja joita ainakaan lukija ei edes voi ymmärtää, vaikka hänellä kuinka olisi hyvää tahtoa). Kyse on siis kaksikertaisesta ymmärtämättömyydestä: alkutekstin ja sen mitä itse kirjoittaa. Tämähän on yksi konstruktionistisen ajattelun helmasynti: eihän konstruktioita tarvitse välttämättä ollenkaan ymmärtää. Tai siis jokainen tapa ymmärtää tai olla ymmärtämättä on oikea. Kun totuudella ei ole mitään väliä (mikä on muuten mainion On Bullshit-kirjan keskeinen roskan tai paskanpuhumisen (Bullshit) määritelmä ks Frankfurt 2005, 33), niin kaikki konstruktiot ovat yhtä hyviä. Roska on siis eri asia kuin valhe tai huijaus; tässä olen itse tehnyt syntiä kun olen kutsunut vaikkapa Latouria huijariksi (ks. Roos 2003)

Toisaalta tähänkin voisi kohdistaa sosioanalyysia: ketkä kirjoittavat monimutkaisesti ja ketkä eivät ja mistä syystä? Ja taas havaitsemme, että Bourdieun teoria on tehokas väline heikompien nujertamiseksi (monimutkainen kirjoittaminen on erittäin tehokas intellektuaalisen alistamisen väline, mutta vain intellektuellien keskuudessa!)

 

Mutta Bourdieu sitten? Bourdieu, joka siis kirjoitti varsin monimutkaisesti, pyrki oman väitteensä mukaan täsmälleen päinvastaiseen: hän halusi kirjoittaa siten, että väärinymmärryksen mahdollisuus olisi mahdollisimman pieni. Hän siis ymmärsi itse mistä oli kysymys, mutta koki että eksakti asian muotoileminen oli vaikeaa. Silti monimutkaisella kirjoittamisella on myös sosiaalinen perustansa. Bourdieu oli ehdottomasti myös snobi joka aina välillä halusi keikaroida oppineisuudellaan. Siksi hän käytti ahkerasti esimerkiksi latinankielisiä termejä ja lauseita (animadversiones, parerga et paralipomena, ataraksia, illusio, libido, nomos, lusiones, epokhé, khâgne, modus operandi ja opus operatum, askholia; olen tahallani valinnut sellaisia, joita en pystyisi suomentamaan!). Erona ”normaaliin” käsittämättömään tekstiin on nähdäkseni se, että Bourdieu tiesi mistä kirjoitti ja yritti saada ajatuksensa mahdollisimman tarkaksi ja selväksi. Tämä on iso ero kirjoittajaan, joka ei tiedä mistä kirjoittaa ja joka sen takia on tai yrittää olla mahdollisimman sotkuinen. Bourdieun kamala tyyli nojaa siis olennaisesti hänen sosiaaliseen epävarmuuteensa: hän kirjoitti ylitarkasti ja koukeroisesti koska oli epävarma, ahdistunut, pelkäsi kritiikkiä (Bourdieun muistokirjat sisältävät lukuisia esimerkkejä mimoosamaisesta herkkyydestä pienimmällekin kritiikille, eikä niinkään kritiikin sisällölle kuin sille annetulle tulkinnalle)

 

Otan tyyliesimerkiksi Bourdieun viimeisimmän ei-postuumin teoksen (Bourdieu 2001, 223) viimeisen lauseen: (joka on ymmärtääkseni koko hänen ajattelunsa ydinlauseita)

 

 « Il (sociologue) sait par consequent que la particularite des sciences sociales lui impose de travailler à construire une verite scientifique capable de d’integrer la vision de l’observateur et la verité de la vision pratique de l’agent comme point de vue, qui s’ignore comme tel et s’éprouve dans l’illusion de l’absolu »

 (og

 


”Hän (sosiologi) tietää siis, että yhteiskuntatieteiden erityisyys pakottaa hänet pyrkimään rakentamaan tieteellisen totuuden joka pystyy yhdistämään havainnoitsija-aseman ja  sellaisen agentin käytännöllisen näkemyksen totuuden, joka ei tunnista itseään sellaiseksi ja kuvittelee näkevänsä (vain) absoluuttisen totuuden ”?

 

Jos yrittäisin ilmaista saman ajatuksen ilman bourdieulaisia kommervenkkejä:

 

Lauseessa on kyse kaksinkertaisesta kohteena olemisesta ja toimijuudesta, minkä vuoksi sosiologia on erilainen tiede kuin luonnontieteet. Mutta ei yksistään: illuusiolla oma tärkeä voimansa ja kuvitelma jostain absoluuttisesta totuudesta voi myös olla positiivinen asia agenttien oman toiminnan kannalta.

 

 Erityisen vaikea kysymys tässä nousee juuri Bourdieun Distinktiosta. Eli ankarasti yksinkertaistaen: Onko Distinktiossa esitetty analyysi vaikkapa työväenluokan perushabituksesta (valinnan pakko mutta sosiaalinen side) itse asiassa vain osoitus työväenluokan objektivoinnista ja romantisoinnista (alistuminen, yhteisöllisyys) keskiluokkaisesta näkökulmasta joka sulkee pois kokonaan mahdollisuuden vapautua kaksoissidoksesta tai reflektoida omaa tilannettaan. Työväenluokka elää/eli siis tietyssä mielessä alkuperäisessä paratiisissa kun taas keski- ja yläluokka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta.  Roy Boynen (TCS Bourdieu-muistonumero) mukaan Distinctionin luokkateoriassa työväenluokka sidotaan omaan vankilaansa, mutta romantisoidaan työväenluokkaa yhteisönä.

Ja vielä kiinnostavampaa on se, että Misère du mondessa myös keskiluokka on kurjuudessa ja vailla illuusioita. Sillä ei ole mitään romanttista illuusiota enää, siis tilanne on vielä kurjempi: se tietää että sillä ei ole valinnan mahdollisuutta. Mutta toisaalta se ei valitse välttämättömyyttä iloisesti niin kuin työväenluokka!

 

Siirtymä Distinctionista Misère du mondeen on siirtymä jossa viimeiset illuusiot iloisesta (ja kaikkea hienoa jäljittelevästä) keskiluokasta ovat kadonneet. Senkin illuusiot on murskattu ja samalla muutoksen mahdollisuus. Keskiluokankin ainoa vapaus on välttämättömyyden hyväksymisen vapaus. Kuitenkin samanaikaisesti tiedemies-Bourdieusta oli kehkeytynyt tiukka poliittinen aktivisti, joka halusi muuttaa maailmaa ja auttaa kaikkia, paitsi hallitsevia. Hänen reseptinsä vain olivat harvinaisen huonosti toimivia: kukaan ei voi uskoa että ajatus jonkinlaisesta ”puhtaiden” intellektuellien omasta internationaalista joka paljastaa markkinaliberalismin ja globalisaation kauhut, ja liittoutuisi kansalaisten kanssa, voisi toimia (kuten tämän kirjan Bourdieu-tekstissä ajatellaan). Tai yleiseurooppalainen kulttuurilehti joka seuraisi erilaisia paikallisia kulttuuri-ilmiöitä ja ”universalisoisi” ne.

 

Siis: Bourdieu oli minulle toisaalta väline oman mahdollisen hallitsevan asemani rakentamiseen (juuri sellainen epäreilu vippaskonsti jota Bourdieu itse on kritisoinut, so. oikotie) mutta toisaalta jotain jonka todella koin omakseni ja josta innostuin. Mutta kuten Bourdieu osoittaa, niin tämähän on juuri se mekanismi millä asiat toimivat: hallitseville työkalut lennähtävät käteen kuin jedien miekat kun taas samat työkalut auttavat hallittuja ymmärtämään asemansa surkeuden ja hyväksymään sen ja häpeämään vielä päälle surkeuttaan,. JA mitä merkitsee se, että minä sanon sen ääneen. Onko tämä vain toteamus vai tosiasiaksi julistamista? Miten tämä vaikuttaa lukijoihin? Eli sanotaan nyt vielä selvästi: näin ei ole pakko suhtautua. Habitus ei ole kohtalo, siitä voi myös kieltäytyä.

 

Toisaalta taas pelkästään se tosiasia, että Bourdieu on kirjoittanut aivan mielettömästi ja häntä on joka hetki ajanut joku aivan käsittämätön suorituspakko (muistan hyvin kuinka hän sanoi joskus 80-luvun alussa minulle että häneltä puuttuu vielä pääteos, tai se mitä hän oikeastaan haluaisi saada aikaan ja kuinka jo silloin ajattelin mielessäni että mitä hyötyä on julkaista kirja vuodessa jos lopputulos on tuo: aina vain lisää!), on myös jokaiselle tutkijalle masentavaa. Sellainen ei ole inhimillisesti mahdollista, ja jos vertailukohta on tuo, niin mikään, mitä itse voisi tehdä, ei ole mitään. .Niinpä minä kuulun tähän porukkaan joka haluaa tehdä sitä mikä on ”kivaa” eikä halua asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita. Siis lyhyitä artikkeleita joissa pääasia on kirjoittaminen (tämänkin jutun kirjoittaminen on ollut hauskaa, vaikkakin vaivalloista). Toki Bourdieun tuotannon yksi salaisuus oli kahden, kolmen uskollisen sihteerin tiimi, joka häntä ympäröi, arkistoi kaiken, piti aikatauluista huolta, sekä tutkimusapulaiset ja tutkijat jotka keräsivät aineiston, analysoivat sitä jne. Mestari vain kirjoitti. Mutta johti myös ryhmää, mikä ei ole helppoa. Bourdieu-muistokirjat antavat myös kuvan joillekin lähikollegoille helposti saavutettavissa olevasta ihmisestä, jota taas vähän muut joutuivat tavoittelemaan hyvinkin nöyryyttävillä tavoilla (tyypillisesti luentojen ja seminaarien jälkeen, jolloin muodostui aivan hirveitä jonoja  katederin viereen)

Olen myös omaksunut Bourdieulta paljon sellaista, mitä en oikeastaan edes ole tajunnut. Esimerkiksi ristiretkeni konstruktionismia eli kaikenlaista löysää kirjoittelua vastaan jossa empiria ja teoria kääntyvät päälaelleen tai jossa ei ollenkaan oteta huomioon oikeita kausaalisuhteita, on perua hänen vakavamielisestä kiivailuistaan kaikenlaista hömppää vastaan ja tiukasta tieteellisyyden puolustamisesta.. Tällainen vakavamielisyys ei oikein minulle edes sovi (puhumattakaan siitä että olen itse aika helppo kohde), mutta toisaalta kun ei kukaan muukaan näytä ottavan tätä taakkaa harteilleen, niin olen tottunut siihen että voinhan minä senkin nyt tehdä kun olen tässä asemassa. Monessa tilanteessa sitä ajattelee, että jonkun muun pitäisi puuttua asiaan, mutta kun kukaan ei näytä puuttuvan tai kun bourdieulainen kalkyyli osoittaa, että minun aloitettani odotetaan, niin sitten sitä vain on toimittava. Nykytilannehan on se, että Suomessa useimmiten ihmiset ajattelevat, että joku toinen varmaan hoitaa tämän, mutta yhä useammin olen ajatellut, että kun nyt kerran kaikki kuitenkin ujostelevat, niin antaa mennä vain. Ja ikinä en ole haukkunut vastustajia niin rankasti kuin Bourdieu tekee (Latour, Julliard, Baudrillard, Donzelot, Ewald, Giddens, Beck, Bernard-Henri Lévy ovat saaneet kuulla kunniansa). Osa on myös maksanut samalla mitalla takaisin. Ranskassa syntynyt valtava Bourdieu-kritiikin aalto Verdes-Leroux’n kirjan yhteydessä oli pitkälle tällaista vanhojen kaunojen purkua.

 

Nythän tietysti voi ihmetellä että miten ihmeessä Bourdieu, joka on ilmiselvä konstruktionisti voi inspiroida taisteluun konstruktionismia vastaan. Mutta Bourdieu ei ole konstruktionisti siinä mielessä kuin minä ymmärrän konstruktionismin, vaan ehdottomasti päinvastaisen linjan kannattaja! Ero on siinä, että Bourdieu edustaa ”toiminnallista konstruktionismia”: siis sellaista jossa todellakin jotain rakennetaan eikä ainoastaan puhuta siitä. Tällaisessa tapauksessa hyväksyn konstruktion todelliseksi, kun esimerkiksi järjestelmää muutetaan, tehdään uusia sääntöjä jne. Ja jossa kaikki seuraukset ”testataan” todellisuudessa eli ei suinkaan kuvitella että kaikki on mahdollista.

 

 

 

 

 

 

Bourdieu Bourdieun jälkeen

 

 

Kuten johdannossa on todettu, Bourdieun postuumi tuotanto laajenee jatkuvasti. Tässä tarkastelen enemmänkin Bourdieuta koskevaa muistokirjallisuutta Ranskassa, joka on ehkä nyt loppumassa. Näitä muistokirjoja on tähän mennessä ilmestynyt (Ranskassa) kuusi;  yhtä niistä en ole saanut käsiini ja kaksi niistä ovat enemmän juhla- kuin muistokirjoja. Tarkastelen jatkossa kahta, joiden painopiste on henkilökohtaisessa muistelmissa: siis sinä lajissa jota Bourdieu itse inhosi.

 

Bourdieu ei siis suinkaan ole kuollut akateemisessa maailmassa : häntä tutkitaan ahkerasti ja hänen analyysejään käytetään hyväksi. Tietenkään emme vielä voi sanoa mitään hänen vaikutuksensa pysyvyydestä, mutta ainakin on selvää että sellainen välitön unohduksiin vaipuminen joka on tyypillistä monille itsensä tehokkaasti esiin tuoneille ja valtaa haalineille sosiologeille, jotka eivät jätä jälkeensä oppilaita tai seuraajia (keskimääräinen yliopiston professori, joka saattaa ”sammua” jo eläessäänkin) taikka hyvin pitkään eläneille tutkijoille, ei ole toteutunut Bourdieun kohdalla. Hänestä käydään edelleen myös kenttätaisteluja (« oikeat » bourdieulaiset pitävät sellaisia « vääriä » bourdieulaisia kuten Philippe Corcuff tai Bernard Lahire pahimpina vastustajinaan, kun taas nämä katsovat olevansa uskollisempia Bourdieulle kuin epigonit, jotka kritiikittömästi apinoivat Bourdieun tekstejä mutta eivät tämän kriittistä ajattelua). Viime aikoina kenttätaistelut ovat laantuneet ja mm. Lahire ja Corcuff ovat saaneet eräänlaisen synninpäästön, mutta vielä pari vuotta sitten heidän mainitsemisensa champs-keskustelussa sai aikaan syviä inhon purkauksia.

 

Muistokirjojen merkitys on myös siinä, että ne kuvaavat Bourdieun ”koulukuntaa” ja sen historiallisia kerrostumia, jonka merkitystä mm. Champagne ja Christin  (2004) korostavat: nykyään intellektuellit toimivat enemmänkin yksin ja kieltäytyvät kaikesta yhteistyöstä. Bourdieu oli sen sijaan heidän mielestään ”kollektiivinen intellektuelli” joka ei koskaan eikä missään toiminut yksin. Ongelma oli vain siinä, että julkisuus korosti vain häntä. Ja nämä julkaisut näyttävät mielestäni myös varsin hyvin sen, mitä on bourdieulaisuus ilman Bourdieuta.  Toisaalta julkaisut antavat joitakin uusia piirteitä Bourdieun elämästä ja toiminnasta: hänhän itse vastusti elämäkertoja ja paljasti hyvin vastahakoisesti omia henkilökohtaisia tietojaan.

 

Travailler avec Bourdieu  perustuu  suureen muistoseminaariin joka Bourdieun kuoleman jälkeen järjestettiin (marraskuussa 2002) ja kaikki kirjoittajat kuuluivat Ecole des hautes etudes en sciences socialesin joko suoraan Bourdieun johtamiin tai sitten muuten bourdieuläisiksi itsensä luokitteleviin ryhmiin. Tosin osa heistä oli ”entisiä” bourdieuläisiä tai itsenäisiä kollegoja, condisciples (esim Passeron, Vidal-Naquet. Castel), joiden suhteet Bourdieuun ovat olleet enemmän tai vähemmän löysiä.

 

Kirjoittajat korostavat muistojensa välittömyyttä, sitä ettei niitä ollut kontrolloitu kirjallisten lähteiden pohjalta.  Ja kirjoittajat eivät suinkaan kaikki suhtaudu kritiikittömästi Bourdieu’un: mukana on monta joko kauempana Bourdieusta olevaa tai hänen kanssaan välinsä katkaissutta kolleegaa.  (Raymond Boudon, Alain Touraine tai Daniel Bertaux eivät kuitenkaan ole mukana).

 

Travailler avec Bourdieu on erittäin monipuolinen kokoelma. Se avaa näköaloja käsitteisiin, erilaisiin vaiheisiin, oppiriitoihin ja suhtautumiseen eri tieteenaloihin, sisältää henkilökohtaisia anekdootteja ja avointa kritiikkiä.

Esimerkiksi käsitteistä: valoa saavat habituksen suhde Chomskyyn ja kentän suhde Lewiniin.  Kumpikin enemmän tai vähemmän piilotettu teksteissä. Edellisen suhteen on mielenkiintoinen pointsi että Bourdieu halusi välttää chomskylaista generatiivisen kieliopin ankkuroimista geeneihin ja siksi korosti voimakkaasti että habitus on vain ja ainoastaan sosiaalisen ruumiillistamista. Luultavasti chomskylainen ratkaisu on oikeampi (so. habituksella on myös geneettinen tausta eikä se missään nimessä voi olla pelkästään opittu tai hankittu ominaisuus).

 

Kentän käsite on kuten Passeron todistaa, todellakin peräisin Lewiniltä: tosiasia jonka Bourdieu sittemmin tehokkaasti piti piilossa. Olen tainnut itsekin jossain kirjoittaa että kentällä ei ole mitään tekemistä Lewinin kenttäteorian kanssa.

 

Toinen kiintoisa yksityiskohta on se, että Ranskassa Bourdieu oli keskeinen konstruktionistisen ajattelun välittäjä ennen kaikkea tilastotieteilijöiden keskuudessa, jotka häneltä oppivat että tilastolliset kategoriat ovat sosiaalisia konstruktioita.

 

Kolmas on se, että Bourdieu suhtautui erittäin myönteisesti psykoanalyysiin, niin kuin monet hänen oppilaistaan. Tämä on sikäli merkillistä, että Bourdieulla itsellään oli varsin tiukka suhtautuminen tieteellisyysvaatimuksiin, mutta selityksenä lienee Ranskassa yleinen psykoanalyysimyönteisyys joka on vasta aivan viime aikoina alkanut rakoilla (ks Livre noir de psychanalyse 2005)

 

Ehkä sisällöllisesti kiinnostavin osa on kuitenkin symbolisten hyödykkeiden taloutta koskeva (Passeronin laajan analyysin ohella). Tämähän oli se alue jossa Bourdieuta ymmärrettiin ehkä eniten väärin. Toinen kiinnostava arvio on Rose-Marie Lagraven pohdinta Bourdieun Domination masculine kirjasta. Sehän oli toisaalta Bourdieulta ”uhraus” sellaisen kysymyksen käsittely joka ei tuottanut ”voittoa”, mitä monet osasivat arvostaa, mutta toiset taas pitivät sitä juuri eräänlaisena almuna, riittämättömänä riskinottona. Toisaalta siihen oltiin tyytymättömiä: Bourdieu ei siinä pohtinut mitään ajankohtaisia polttavia kysymyksiä esim homoliitoista tai naisten poliittisesta edustuksesta vaan oli lähinnä uudelleenlämmittänyt vanhoja tekstejään ja aiheitaan. Kyse oli siis abstraktista ja kuitenkin sivullisen pohdinnoista. Lisäksi sitä täydensi hyvin Monique de Saint Martinin (yksi viimeisiä Bourdieun kanssa välinsä rikkoneita, joka kirjassa kertoo syynä olleen sen ahdistavan valvonnan ja ohjauksen mitä Bourdieu lähiympäristössään harjoitti) kuvaus Noblesse d’etatin ja Homo Academicucsen tutkimusprosessista: molemmissa naiskysymys oli jätetty sivuun ja Noblesse d’etatin laajoissa aineistoissa kävi niin, että jos sukupuoli otettiin muuttujaksi niin se peitti alleen kaiken muun vaihtelun. Tämän vuoksi se jätettiin yksinkertaisesti pois. Toisaalta tätä poisjättöä ja sen ongelmallisuutta ei pohdittu mitenkään erityisesti, mitä de Saint Martin nyt harmittelee..

 

Siihen liittyy myös mielenkiintoinen lisäkohta tähän Bourdieun johdonmukaiseen ohjelmaan kieltää habituksen tai intressin universaalisuus, ”luonnollisuus”. Niinpä hän arvosteli mm. Smithiä juuri siitä, että tämän oman edun käsite oli ”epähistoriallinen, luonnollinen, universaali” kun oikeasti kyse on vain kapitalistisen talouden intressien universalisoinnista. Tässä siis Bourdieu ignoroi Smithin tutkimusten toisten puolen eli hänen teoksensa moraalitunteista (ks myös Sulkusen artikkeli tässä kirjassa). Bourdieu on siis ollut häkellyttävän johdonmukainen ”luonnon” vastaisuudessaan. Mutta palaan tähän vielä.

 

Gérard Maugerin toimittama teos Rencontres avec Pierre Bourdieu vie henkilökohtaiset tunnustukset vielä astetta pidemmälle. Kirja on jaettu neljään osaan. Témoignages (silminnäkijäkuvaukset), Apprentissages (oppimissuhteet),  Receptions à distance (etäsuhteet) ja Points de vue (näkökulmia). Kahdessa ensimmäisessä luokassa varsinaiset Bourdieun kollegat ja oppilaat kirjoittavat, kolmannessa kyseessä ovat ulkomaalaiset ja neljännessä ”keskustellaan” Bourdieun kanssa (eli jonkinlainen erimielisyyskin on mahdollinen). Kirja on ilman muuta kaikkein avoimin, kiinnostavin ja monipuolisin tähän mennessä lukemistani. Sen Suomea koskeva osuus on valitettavan vaatimaton: M’hammed Sabour kertoo siitä miten Bourdieu vieraili Joensuussa Reponses-kirjansa julkistamistilaisuudessa ilman minkäänlaista sisällöllistä relevanssia. Tulee selväksi, että Suomi oli liian pieni ja vähäinen maa, jonne Bourdieun kaltaisen suurmiehen ei olisi kannattanut tulla (ja hän viettikin yhden illan seuraamalla Ranskan vaaleja)

 

Kirjassa kuvataan suhteellisen laajalti Bourdieun innostusta laajoihin tilastollisiin tutkimuksiin (ja joitakin epäonnistumisia: piispat olivat niin samankaltaisia että heistä ei millään saanut aikaan korrespondenssianalyysiä!) sekä keskeisiä elämänvaiheita: filosofianopettajana Moulinsissä (kun Bourdieu halusi luetuttaa oppilailla kommunistista manifestia, hän yritti tilata koulun kirjastoon niitä useita kappaleita, mutta rehtori torpedoi tämän), Moraalin ja sosiologian opettajana Lillessä ,jossa hänen oppilainaan oli joitakin sittemmin Pariisiin muuttaneita sosiologeja, mm. Monique ja Michel Pincon, Jean Claude Chamboredon, Yvette Delsaut. Lillessä hän opetti erittäin kunnianhimoista peruskurssia, jossa Max Weberillä oli ensi kertaa Ranskassa iso rooli. Jopa niin että Bourdieu oli henkilökohtaisesti tehnyt raakakäännöksiä Weberistä,  mm Protestanttisesta etiikasta joka tuolloin oli vielä tuntematon Ranskassa. Weber oli muuten myös punainen vaate kommunisteille joten Weberin harrastaminen oli taas yksi tyypillisiä bourdielaisia toiseuden osoituksia. Keskeisessä asemassa kurssilla oli kuitenkin Durkheim, joka monessa mielessä on Bourdieulle ollut tärkeä, mm. juuri tuon kuuluisan periaatteen sosiaalisia ilmiöitä voi selittää vain sosiaalisilla ilmiöillä takia.

 

Yksi mielenkiintoinen yhtymäkohta monissa teksteissä on, että Bourdieu muodosti kirjoittajille keskeisen syyn ryhtyä sosiologiksi: tätä ennen heillä ei ollut juuri käsitystä sosiologiasta. ”Kääntyäkseen” tosi bourdieulaiseksi täytyi siis olla melko puhdas muista vaikutteista.

 

Yksi kiinnostavin teksti on ainakin omalta kannaltani Annie Ernauxin haastattelu. Ernaux on tunnettu ”sosiologinen” kirjailija joka on pitkään ymmärretty bourdieulaiseksi luokkailmiön analysoijaksi ja jota kirjassa myös analysoidaan sellaisena. Ernaux ei kuitenkaan missään vaiheessa suinkaan soveltanut Bourdieuta suoraan vaan pikemminkin oli niin, että kumpikin päätyi samoihin johtopäätöksiin aivan omalla tahollaan. Mielenkiintoista on, että he eivät koskaan tavanneet. Kuitenkin samaan aikaan ilmestyneissä teoksissa (Medtation pascalienness ja Place) on suorastaan identtisiä sitaatteja … Mutta toki on muistettava että Bourdieun analyysissä pikkuporvaristo ei ollut mitenkään hirveän keskeinen (paitsi aina taustalla olevana henkilökohtaisena kokemuksena) kun taas Ernaux kuvaa avoimesti juuri sellaista pikkuporvarillista miljöötä, josta voisi kuvitella Bourdieunkin olevan peräisin.

 

Kummallisin teksti on ilman muuta Bertrand Vernierin lähes 50-sivuinen pohdinta sosiologian ja etnologian suhteista. Siinä Vernier ”paljastaa” että Bourdieu syyllistyi eräänlaiseen Vernierin tutkimuksen plagiointiin ja tämän vuoksi julkaisi Vernierin artikkelin uudelleen. Kyseessä oli Domination masculinessa oleva keskeinen pohdinta myyttisten ja ruumiillisten vastakohtaisuuksien välisestä yhteydestä, joka perustui Vernierin kehittelyyn Bourdieun alkuperäisistä kabylianalyyseistä.  Vernier esittää myös artikkelissaan durkheimilaisen teorian insestistä joka sivuuttaa täysin Westermarckin, mutta ei ole kovin relevantti Bourdieunkaan kannalta.

 

Kirjassa on myös kohtuullisen perusteellinen Bourdieun ja biologismin suhteen pohdinta (Dominique Memmi). Ranskassa ei ylipäänsäkään löydy yhteiskuntatieteilijöitä jotka harrastaisivat evoluutioteoriaa (psykoanalyysin harrastajia on pilvin pimein). Bourdieu kuuluu kuitenkin siihen ryhmään sosiologeja jotka jatkuvasti viittaavat biologiaan. Habituksen ruumiillisuus on keskeinen lähtökohta ja muutenkin erilaisten tuntemusten ankkuroituminen ruumiiseen jolloin ne välttyvät subjektiivisen ja objektiivisen jaolta (sama yhteiskunnallinen kokemus voi asettua useampaan ruumiiseen samanaikaisesti). Toisaalta ruumiissa ei voi eikä saa olla mitään oikeasti ruumiillista: habituksessa ei ole mitään luonnollista eikä biologista. Kaikki tulee yhteiskunnasta. Bourdieu toistaa moneen kertaan, suoraan ja epäsuorasti Durkheimin kuuluisan metodivaatimuksen sosiaalisen selittämisestä sosiaalisella. Hänelle koko sosiobiologiakeskustelu on aidosti tabu, vaikka olisi ehkä voinut luulla että habituksen yhteydessä hän olisi tullut pohtineeksi vaihtoehtoisia tapoja selittää habituksen muodostuminen.

 

Bourdieu myös sortuu kaikkiin tavanomaisimpiin selityksiin ”luonnollisen” determinismistä; hänhän joutuu muutenkin aina puolustautumaan determinismi- ja reduktionismisyytöksiä vastaan, mutta sen sijaan että hän olisi ottanut sosiobiologiakeskustelun avukseen niin hän päinvastoin torjui sen kokonaan (esim Lecon sur la lecon, s. 50: ”sosiologian on kieltäydyttävä … kaikista biologismin muodoista jotka pyrkivät naturalisoimaan sosiaaliset erot redusoimalla ne antropologisisiksi invarianteiksi”). Tämä selittyy osittain juuri ranskalaisten äärimmäisellä biologiakielteisyydellä: vuonna 2002 European  Sociobiological Society’ssa  (joka tuolloin oli jo sulautunut International Society for Human Ethologyyn; nimi oli epäilemättä vähän liian iso rasite) oli kaksi ranskalaisjäsentä kun taas sosiologi-psykoanalyytikkoja oli ja on pilvin pimein. Silti kannattaa pohtia asiaa tarkemmin Bourdieun itsensä kannalta, ja ottaen huomioon vaikkapa sen, että hän oli myös lukenut Westermarckia ja arvosti tätä. Bourdieulle keskeinen ongelma oli aivan ilmeisesti tuo yhteiskuntatieteilijöiden yleinen harhaluulo että jos jotain sosiaalista tai yksilöllistä ominaisuutta selitetään ”biologialla” niin se voi tarkoittaa vain sitä, että ko. ominaisuus on täysin muuttumaton ja siihen ei millään konstilla voi vaikuttaa. Tämähän ei pidä paikkaansa: on lukematon määrä ”biologisia” ominaisuuksia joiden ilmenemiseen ja toimintaan vaikutetaan eri tavoin. Vasenkätisistäkin voidaan tehdä oikeakätisiä, minkä Bourdieu itse sai kokea. Toisaalta on vain tosiasia, että ihminen ei ole loputtomasti muokattavissa, ja että juuri ne piirteet, joita Bourdieu sisällytti habitukseensa voivat useinkin olla hyvin geneettisiä. Hänen käsityksensä mukaanhan vaikkapa koulu tuotti pienessä oppilaassa menestystä ja epäonnistumisessa siinä suhteessa miten oppilaalla oli sosiaalista pääomaa.. Näinhän ei nyt kuitenkaan näytä olevan, vaan lahjakkuuskin on todellista ja opettajilla on sille silmää. Samoin opettajan kyky muokata lahjakkaista oppilaistaan määrättyyn muottiin asettuvia ihmisiä on kuitenkin rajallinen.

 

Kaiken kaikkiaan tilanne on siis se, että juuri siinä kohdassa missä Bourdieun teoria olisi voinut tuottaa todella uuden näkökulman sosiologiaan, hän palasi klassiseen durkheimilaiseen perspektiiviin ja tyytyi selittämään ilmeisiä biologisia tosiasioita mytologialla. Hänen kuuluisa kuvionsa kabylitalosta ja sen myyttisestä jäsentymisestä pohjoiseen ja etelään, kuivaan ja kosteaan jne. on puhdas kulttuuriselitys jossa ruumiilla on vain kulttuurin välittäjän osa.  Tässä suhteessa Bourdieu on siis aivan ”perinteinen” sosiologi, joka ei edes vie ruumiillisuuden huomioonottamista kovin pitkälle.  Kuten Dominique Memmi toteaa, niin ainoa biologinen tosiasia, jonka Bourdieu ottaa annettuna on kuolema. Se on toki jotain mutta ei aivan riitä.

 

Siis Pierre ja minä? 25 vuoden perspektiivissä on sanottava, että olen seurannut enemmän tai vähemmän uskollisesti bourdieulaisia teoreettisia ja metodisia asettamuksia, ja uusi tutkimusintressini suurten ikäluokkien vuorovaikutussuhteista lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa (ja jossain määrin vanhempiinsakin) ankkuroituu hyvin pääoma- ja habituslähtökohtiinsa. Sillä lisäyksellä, että voimme myös puhua ”biologisesta pääomasta”, tai emme saa unohtaa sitä kun haluamme pohtia miten eri sukupolvet vaikuttavat toisiinsa.

 


 

Pierre Encrevé et Rose-Marie Lagrave (sous la direction de): Travailler avec Bourdieu. Flammarion  Paris 2003

 

Harry G Frankfurt: On Bullshit. Princeton University Press, Princeton and Oxford, 2005

<>Pierre Encrevé- Rose-Marie Lagrave (2003): Travailler avec Bourdieu. Flammarion (EHESSin virallinen muistoseminaari)

Jacques Bouveresse et Daniel Roche (2004) : La liberté par la connaissance. Pierre Bourdieu 1930-2002, Odile Jacob (College de francen muistoseminaarin esitykset)

Louis Pinto, Gisèle Sapiro, Patrick Champagne (2004) : Pierre Bourdieu, sociologue.  Fayard

Johan Heilbron, Remi Lenoir ja Gisèle Sapiro (2004) : Pour une histoire des sciences sociales. Hommage à Pierre Bourdieu. Fayard

Gerald Mauger: Rencontres avec Pierre Bourdieu. Editions du Croquant, Paris 2005

sekä jo lähes laskematon joukko aikakauslehtien teemanumeroita, mm. Theory, Culture and Society,  jne

<>Patrick Champagne  ja Olivier Christin : Pierre Bourdieu, mouvements d’une pensée (2004) (virallinen Centre de sociologie europeennen muistokirja) :

<>Habitus, naturaleza o educacion? Hacia un paradigma de la sociologia evolutiva (Habitus, nature or nurture? Towards a paradigm of evolutionary sociology) , in  Juan Monreal, Capitolina Diaz, Juan J. Garcia Escribano (eds): Viejas Sociedades, nueva Sociologia. Centro de Investigaciones Sociologicas, Madrid 2005, 87-100

The Arctic Bourdieu: Four Theses   (web publication)

(Anna Rotkirchin kanssa): Habituksen paluu? Osa I (Tieteessä tapahtuu 1.2003)
(Anna Rotkirchin kanssa)
Habituksen paluu?  Osa II (Tieteessä tapahtuu 2.2003)

The social compositionism of what? Bruno Latour ja uhanalainen konstruktionismi in Antero Puhakka et al (toim): Notkea liike - Pirkkoliisa Ahposen juhlakirja. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia. Joensuun yliopisto 2003, 157-167

B2 (& Anna Rotkirch): Fält i skuggan av fält: sensocialismens dubbelliv (Fields in the shadow of fields) in Donald Broady (red) Kulturens fält  Daidalos, Göteborg 1998 ISBN 91-7173-091-5
B2  (& Keijo Rahkonen): De intellektuellas fält: Fallet Finland (The field of intellectuals: The case of Finland) in Donald Broady (red): Kulturens fält.
Daidalos, Göteborg 1998
Pierre Bourdieun pieni ja suuri kurjuus, Keijo Rahkonen (ed): Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset. Gaudeamus 1995, 141-154

 


 
 



Back to beginning