|
. |
Pierre ja
minä J P Roos Elämä Bourdieulle
elämäkerrallinen ja
omaelämäkerrallinen ote
on vieras: hänen pieni kriittinen tekstinsä ”illusion
biographique” on
hyvin tunnettu. Silti hänen teksteissään on
yllättävän paljon
omaelämäkerrallista materiaalia ja on aivan ilmeistä
että hänen aggressiivinen
tyylinsä ja tapansa kritisoida epäsuorasti (ja joskus harvoin
suorasti: Boudon,
Latour) kollegoja liittyy juuri
omaelämäkerralliseen ressentimenttiin: toisaalta
totalitaariseen
konservatismiin, toisaalta yläluokkaiseen pinnallisuuteen ja
leikillisyyteen
kohdistuvaan inhoon, toisaalta ns. skolastiikan kritiikkiin. Hän
siis vihasi
yläluokkaa, hän vihasi pikkuporvarillista muodollisuutta ja
hän vihasi
tieteellistä tekopyhyyttä. Tämän Bourdieu on
ilmaissut eksplisiittisesti ns.
sosioanalyyseissään, joissa hän pohtii omaa asemaansa ja
esittelee sen
keskeisiä yleisiä parametrejä. ”Sosioanalyysi”
on käsite johon Bourdieu
silloin tällöin viittaa ja jolla hän tarkoittaa
olennaisesti henkilön oman
aseman ja kontekstin analysoimista, eräänlaista habituksen ja
sen syiden
reflektoimista. Se edellyttää siis kykyä ottaa
etäisyyttä omasta habituksesta.,
nähdä ne olosuhteet jotka ovat johtaneet omiin ruumiillisiin
dispositioihin,
makuihin, valintoihin. Vain sosioanalyysi
tekee mahdolliseksi myös oman habituksen tietoisen muuttamisen.
Kannattaa
muistaa että terminä sosioanalyysi saa inspiraationsa
psykoanalyysista, eivätkä
yhtymäkohdat jää pelkästään
terminologisiksi. Nämä elementit
lisääntyvät Bourdieun vanhetessa ja ensimmäinen
laajempi versio itseanalyysistä
löytyyBourdieun kirjoittamasta luvusta ”Confessions
impersonelles”
kirjassa Méditations pascaliennes jossa Bourdieu
kirjoittaa lyhyesti
myös itsestään, mutta vahvasti
etäännytettynä, ”sosioanalyyttisesti” sekä
sittemmin
postuumisti ilmestyneestä ”Autoanalyysistä”. Molemmissa
viitataan hyvin suoraan
psykoanalyysiin ikään kuin yhteisenä referenssinä. Bourdieulle ”persoonattomat”
tunnustukset ovat se mitä elämäkerroissa ei kerrota eli oman
elämänhistorian
ne aspektit jotka ovat itsestään selviä, joita on siis
vaikeinta itse
tunnistaa. Bourdieun kohdalla nämä aspektit alkavat olla jo
hyvinkin tuttuja
(tässäkin kirjassa varmaan pariin kolmeen kertaan mainittuja) Bourdieu kuvaa 50-luvun
yliopistomaailmaa, marxilaisuuden ja sartrelaisuuden yhteisvaikutuksia,
pakkoa
osallistua, totaalisen intellektuellin figuuria jossa intellektuelli
asettuu
kaiken yläpuolelle ja ottaa kantaa kaikkeen. Yksi tämän
perustoista on
khâgne-järjestelmä ja filosofian absoluuttisen
hallitseva asema. Mutta myös
vastakohta-asetelma yliopiston ja vapaiden intellektuellien
välillä (mitä
Bourdieu myöhemmin kuvasi Homo Academicuksessa, sellaiset kuin
Ganguilhem
toisaalta, Koyré, Bachelard toisaalta) tulee selkeästi
esille ja Bourdieu
asettuu akatemian puolelle, samalla kuitenkin myöntäen
että tuohon aikaan jota
hän kuvasi, sellaiset alistetut provinssi-intellektuellit kuin
hän itse eivät
voineet asettua julkisesti Sartrea vastaan, riippumatta siitä,
mitä he
mielessään ajattelivat (sama ajattelu muuten löytyy
erään Bourdieun oppilaan
muistelmasta Lillen ajoilta kun he olivat kysyneet Bourdieun suhdetta
Foucaultiin ja Bourdieu oli sanonut että maalaispapin ei sovi
arvioida piispoja
…). Bourdieu siis asettuu tässä tietoisesti alistettuun
asemaan. Mutta akateemisen
maailman vaarana on taas skolastinen sisäänpäin
kääntyminen: se jota symbolisoi
vaikkapa amerikkalaisen yliopistokampuksen suojattu eristyneisyys,
maailma
jolla ei ole mitään tekemistä ulkoisen todellisuuden
kanssa ja jossa näin
kaikki todellisuudet ovat samanarvoisia. Bourdieun esimerkki on Santa
Cruz,
yksi amerikkalaisen postmodernismin ja genderkonstruktionismin
hautomoita,
sosiaalisia ja kommunikatiivisia paratiiseja joiden illusorisessa
miljöössä –
josta kaikki työn jäljet puuttuvat – mitä hurjimmat
ajatukset voivat elää omaa
elämäänsä, ilman mitään
todellisuusvaatimuksia (tämä on Bourdieun kuvaus; löysin
juuri modernin evoluutiobiologian johtavan teoreetikon Robert Triversin
kommentin samasta yliopistosta, jossa hän oli 16 vuoden ajan:
”perhaps the
second worst school in its class in America”,
www.edge.org). Mutta skolastinen
sisäänpäin kääntyminen on todellisuutta
myös Ranskassa, jolloin se ilmenee
lähinnä puhtaana realiteeteista
vapaana filosofiana,
joka tuottaa sellaista leikittelyä kielellä kuin vaikka
derridalainen
dekonstruktionismi: jokainen ranskalainen teoreettisesti
kunnianhimoinen
sosiologi on altis tälle houkutukselle, myös Bourdieu itse. Se että Bourdieu ei
(omasta mielestään) joutunut skolastisten illuusioiden
vangiksi, johtui
onnekkaasta sattumasta eli joutumisesta Algeriaan, etnologian ja
sosiologian
yhdistämisestä kenttätyössä, mikä
”rokotti” hänet turhaa filosofointia ja
skolastista tyhjänpuhumista vastaan. Bourdieu siteeraa
Wittgensteinia (joka on hänelle tärkeä filosofi juuri
siksi että oli niin
kiinnostunut pienimmistäkin arkisista kysymyksistä …): jos
filosofia tuottaa
vain hyödytöntä näpertelyä eikä auta
meitä ratkomaan elämän tärkeitä
kysymyksiä
paremmin kuin jotkut journalistit, niin se ei ole kiinnostavaa
(Wittgensteinin
filosofiset seuraajat eivät ole minusta
kyllä
juurikaan noteeranneet tätä) 60- ja 70-luvulla
Bourdieu keräsi isoja aineistoja sekä opiskelijoista
että
kulttuuriharrastuksesta sekä myös kulttuurin kulutuksesta
joita hän hyödynsi
aina 80-luvulle asti. Erityisesti yliopistoaineistot ovat massiivisia,
tilastollisesti aivan muodottomia (kokonaisaineistoja, valtavia
lomakkeita,
vastausten luotettavuus on erittäin kyseenalainen jne.). Teemat pysyvät
pitkään
samoina mutta tiettyä evoluutiota tapahtuu jatkuvasti. Koulutus,
yliopistot,
kulttuuri ja taiteenharrastus, sitten kulutus, maku, taiteen
kenttä (Flaubert
ja Monet) tästä taas siirrytään sosiaalisiin
ongelmiin ja myös mm.
asunnonostamisen analyysiin. Muita
teemoja ovat media, erityisesti televisio, paluu etnologiaan, politiikka. Teoksesta Distinction tulee
käännekohta myös Bourdieun julkisuudelle:
hänestä tulee Ranskan tärkein
sosiologi, jonka asema on keskeinen myös siksi että hän
jakaa yliopistomaailman
kahtia: bourdieuläisiin (bourdivinistit, bourdieusiens) ja muihin,
joista osa
on enemmän tai vähemmän avoimia Bourdieun vastustajia.
Erityinen ryhmä ovat
myös Bourdieun vanhat oppilaat jotka ovat eri syistä
katkaisseet välinsä
mestariin (niin kuin Bourdieu itse oli katkaissut välinsä
Aroniin): Daniel
Bertaux, Jean-Claude Passeron, Jean-Claude Chamboredon,
Luc Boltanski, Jeanine Verdès-Leroux. Heidän
kritiikkinsä on kaikkein rajuinta.: Boltanski ja
Verdès-Leroux kääntyivät
sittemmin aivan äärimmäisen vihamielisiksi
vastustajiksi. Passeron taas oli
tekemässä sovintoa vanhan ystävänsä kanssa
juuri ennen kuin Bourdieu kuolee. 90-luku
merkitsi monessa mielessä Bourdieulle
suurta ulkoista käännettä. Hän julkaisi
kokoomateoksen Misère du Monde joka on
monessa mielessä poikkeuksellinen: laaja yhteistyö,
mosaiikinomaisia
haastattelukatkelmia ja niiden tulkintoja, ei mitään
kvantitatiivista,
metodologisen uutuuden korostaminen. Teos sai valtavan menestyksen ja
teki
mahdolliseksi oman kustannusyhtiön/yhdistyksen perustamisen jonka
ideana on
julkaista lyhyitä populaareja tekstejä todella halvalla
tuotosta välittämättä.
Sarjan teokset herättävät keskusteluja ja niitä
myydään myös valtavasti,
erityisesti Bourdieun omaa televisiota käsittelevää
tekstiä sekä Contre-Feux-
kirjaa (”vastatulia”) joita ilmestyy kaksi kappaletta. Myös Serge
Halimin
”Vartiokoirat” joka käsittelee journalistien roolia
uusliberalismin myymisessä
oli suuri menestys. Mutta mediakritiikki lyö myös takaisin:
Bourdieu joutuu
ensimmäistä kertaa laajan mediahyökkäyksen
kohteeksi. Tämä on tyypillistä
Ranskassa: mediat nostavat jonkun keskusteluaiheen pinnalle ja
vähään aikaan ei
keskustella mistään muusta. 1998 oli vuosi jolloin Ranskassa
keskusteltiin
melkeinpä vain Bourdieusta. Kaikki eri tahot jotka joskus olivat
kokeneet
joutuneensa Bourdieun loukkausten tai symbolisen väkivallan
kohteeksi,
hyökkäsivät häntä vastaan. Bourdieuta
muistutettiin hänen menneisyydestään
marxilaisena, korostettiin paradoksia Ranskan mahtavimman
intellektuellin ja
television diktatuurista marisevan professorin välillä, jonka
ideat
TV-ohjelmista (rajoittamaton aika, ei toimittajaroolia, ei aitoa
debattia vaan
samanmielisten keskustelua) olivat mahdollisimman kaukana television
todellisista toimintaedellytyksistä. Loppujen lopuksi Bourdieulta
oli vaikea
kaivaa esille suoranaisia takinkäännöksiä tai
erilaisia hölmöyksiä, mutta hänen
teoreettisia positioitaan oli helppo ymmärtää
väärin ja hänen ilkeitä
arvioitaan oli helppo siteerata. Kritiikin taustalla oli olennaisesti
Bourdieun
jyrkkä kannanotto joulukuun 1989 (?) lakkojen suhteen joissa
”moderni”,
globalisoituva Ranska ja ammattiliittojen puolustama perinteinen
luokkaristiriitojen, ryhmäetujen ja tehottoman
työelämän kansallinen Ranska
asetettiin vastakkain. Ja Bourdieu asettui tiukasti puolustamaan
”vanhaa”
Ranskaa, hyvinvointivaltion puolustamisen nimissä. Hyvinvointivaltion
puolustus olikin yksi 90-luvun Bourdieun keskeisiä keppihevosia,
johon
kiinnitettiin aivan liian vähän huomiota mm. Suomessa.
Monille se oli liian
tavanomaista ja helppoa; toisin kuin Suomessa, Ranskassa tällainen
kannanotto
oli paljon ongelmallisempi. Hän yhdisti myös
voimansa
José Boven kanssa joka tuli kuuluisaksi mm.
hyökkäyksistään McDonaldseja
vastaan globalisaation vastustamisen nimissä. Bourdieun
nähtiin kääntäneen kelkkaansa
aikaisemmasta päivänpolitiikan yläpuolella olevasta
objektivistisesta
positiostaan yhä enemmän poliittiseksi hahmoksi.
Käänteen symbolina oli hänen
julkinen kannanottonsa ranskalaisen koomikon Goluchen
presidentinvaaliehdokkuuden puolesta. Antamissaan
haastatteluissa Bourdieu kiisti jyrkästi että hän olisi
mitenkään kääntänyt
kelkkaansa tai vasta nyt aktivoitunut poliittisesti, mistä
hän esitti
todisteena aikaisemmat kannanottonsa mm Algerian sodan aikana. Postuumi
Bourdieun poliittisia interventioita koskeva julkaisu osoittaa
että tämä pitää
paikkansa, mutta on selvää, että Bourdieu alkoi ottaa
kantaa paljon useammin ja
spesifimmin vasta 90-luvulla. Toisaalta on yhtä selvää,
että hänen
kannanottonsa alkoivat saada laajempaa julkisuutta vasta 90-luvulla;
toisin
sanoen median kritiikki perustui pitkälle median itsensä
luomaan näköharhaan.
Silti on selvää, että Bourdieun erilaiset poliittiset
aloitteet kuuluivat 80-
ja 90-luvulle. . Elämän kuoleman
jälkeen Bourdieun kuolema
synnytti melkoisen julkaisuaallon sekä Bourdieun omia postuumeja
(tai uudelleenjulkaistuja)
tekstejä jotka johdannossa on mainittu. Julkaisuboomi ei ole
vieläkään ohi. Google haku (lokakuussa
2005) tuotti nimellä Pierre Bourdieu 1
820 000 sivua (kun tein haun v. 2002,
tulos oli 40 000 sivua, ja vuoden 2005 alussa, 300 000!) .
Osa näistä
sivuista on, kuten tiedämme, toistoa tai harhaa (Pierre ja
Bourdieu esiintyvät
dokumentissa eri paikoissa jne.). ”Todellinen” sivumäärä
on siis paljon alhaisempi
(Google Scholar tuotti lokakuussa 2005
15 400 sivua, ja viitatuin teos on Outline of a
Theory of Practice,
Bourdieun ehkä kaikkein tylsin kirja; toisaalta juuri
tämä kirja on monien
mielestä ”aidointa” Bourdieuta, ks. esim Boltanski tai Passeron).
Kuitenkin
jatkuva sitaattien kasvu osoittaa, että Bourdieu’un kohdistuva
kiinnostus ei
ole ainakaan viime aikoina
vähentynyt.. Kaikkein ”täydellisin”
Bourdieu bibliografia löytyy edelleen
Itävallasta,
Linzin yliopiston Filosofian laitokselta, jossa muutama asianharrastaja
(Ingo
Mörth ja Gerhard Frölich) on
ottanut
tehtäväkseen kerätä kaiken Bourdieu-aineiston saman
osoitteen alle.
Valitettavasti kyseessä on vain viitesivusto, ei linkkisivusto
(uusimmissa
viitteissä on nyt myös linkkejä itse teksteihin).
Näin ne jotka haluavat lukea
varsinaisia tekstejä saavat hakeutua muualle. Sivuston nimi
”HyperBourdieu” on
siis hiukan harhaanjohtava. Toisaalta sivusto on suojannut luettelonsa
copyrightilla, mikä herätti Bourdieussa tiettyjä
epäilyksiä (ks. asiaa koskeva
polemiikki Pages Bourdieu ja HyperBourdieu sivuilla; kiista jatkuu).
Luettelo
sisältää siis melkein kaiken Bourdieun kirjoittaman (mm.
Bourdieun
julkaisemattoman väitöskirjakäsikirjoituksen) samoin
kuin hyvin paljon siitä
mitä Bourdieusta on kirjoitettu maailmassa.(esim. lähes
täydellisen luettelon
muistokirjoituksista). Sivut on siirretty uuteen osoitteeseen (ks.
alla) ja ne
ovat nyt taas aktiivisia lyhyen tauon jälkeen. Toinen tärkeä
sivusto on
L’homme-moderne lehden www-sivuilla oleva ”epävirallinen”
Bourdieu-sivusto,
”Les pages Bourdieu”, jonka merkittävä ansio on siinä,
että se tarjoaa myös
luettavaksi tavattoman määrän tekstiä, ja sen on
edelleen täysin aktiivinen.
Kaikki mikä verkosta löytyy (ainakin ranskaksi) on noilla
sivuilla tarjolla,
mm. suuri joukko haastatteluja joita muuten olisi todella vaikea
löytää. Sieltä
löytyy myös varsin täydellinen ”Bourdieu-sanakirja”
josta löytyy alkuperäisin
mahdollinen määritelmä Bourdieun käyttämille
käsitteille (so. Bourdieun
teoksista ja artikkeleista löytyvät
määritelmät). Paras keskustelulista on
ilman muuta ”Champs” jota koordinoivat Raphael Desanti ja Eric Chabert.
Listalla on ehkä n 10-15 aktiivista keskustelijaa jotka ovat
kaikesta muusta
eri mieltä paitsi siitä, että Bourdieu on ehdoton
auktoriteetti ja Ranskan
merkittävin filosofi, sosiologi ja etnologi. Keskustelu
pyörii siis paljolti
sen ympärillä mitä Bourdieu on kirjoittanut, mitä
hän mahdollisesti tarkoitti,
miten hänen tekstiensä ristiriitaisuuksia voi ratkoa ja
mikä tärkeintä, miten
hänen analyysimenetelmiään voisi soveltaa edelleen.
Osanottajat ovat pääosin
ranskalaista intelligentsiaa, koulutettua väkeä mutta ei
mitään akateemisia
Bourdieu-spesialisteja (so. aidosti amatööreja, asian
harrastajia: mukana on
mm. yksi kenraali, psykiatreja, sosiaalityöntekijöitä,
muutama työläisintellektuelli
jne). Varsinaiset akateemiset Bourdieun oppilaat loistavat
poissaolollaan
(joskin jotkut heistä saattavat seurata listaa). Listan
tarkoituksena on myös
kansan sivistäminen, education populaire Mielenkiintoinen listalla
käyty
keskustelu oli pohdinta listan pohjalta tehtävästä
kirjasta. Alun innostuksen
jälkeen näyttää siltä että kirjasta ei
tule mitään. Mainittakoon että
vastaava yleismaailmallinen englanninkielinen Bourdieu-keskustelulista
oli
vuonna 2002 (lähes) täysin kuollut: silloin tällöin
tulee joku joka kysyy
jotain detaljia (missä Bourdieu kommentoi Habermasia?), mutta
vastausta ei
usein edes näy listalla. Kysymys
”mitä
kuuluu” viritti kymmenkunta puheenvuoroa … Nyttemmin sivut ovat
siirtyneet uudelle
ylläpitäjälle ja niille tulee ehkä n. 1-2
viestiä päivittäin. Sitä vainoaa
lisäksi yksi häirikkö, Richard Koenigsberg, joka
selittää Hitlerin elämää
psykoanalyysin avulla. http://www.homme-moderne.org/societe/socio/bourdieu/index.html (Les pages Bourdieu) http://www.homme-moderne.org/societe/socio/bourdieu/lexique/
(Bourdieu-sanakirja) http://www.groups.google.com/group/Bourdieu Bourdieun kirjassa Interventions 1961-2001 (joka periaatteessa on
täydellinen katsaus
Bourdieun poliittisiin kannanottoihin) on
hauska artikkeli Sartremoi, jossa Bourdieu pohtii
suhdettaan Sartreen. Otsikkoon
liittyy sanaleikki, jota suomeksi ei voi esittää: Sartre et moi,
Sartre - emoi, Sartremoi
(Sartre ja minä, Sartre-tunnekuohu, sartreminä) Bourdieun
johtopäätös artikkelissa
oli: Sartren naivi usko vapaaseen
intellektuelliin on väärä, mutta samalla myytti, jota
täytyy puolustaa koska se
auttaa intellektuelleja edistämään universaalisuutta .
Siis vaikka suhtautuisi
kohteeseensa hyvinkin kriittisesti, niin tällä voi silti olla
suuri merkitys
itselle. Minua tietenkin arveluttaa tällainen naistutkimuksesta ja
marxismista
tuttu ajatus siitä, että vääriäkin ajatuksia
täytyy puolustaa jos niistä on
hyötyä. Oma suhtautumiseni
Bourdieu’un on vaihdellut
suuren innostuksen ja moninaisten epäilysten välillä.
Bourdieun tuotannon
laajuus ja aiheiden valtavuus on yksinkertaisesti mykistävä.
Toisaalta Bourdieu
on tunnetusti melko kaamea kirjoittaja, ranskalaisen itseriittoinen ja
usein
kovin epäautenttinen (tai epäreflektiivinen): hän ei läheskään aina noudata omia
vaatimuksiaan eikä
pelisääntöjään vaan rikkoo niitä tavan
takaa (tyypillistä ranskalaisille!).
Erityisesti hän ei ole pohjoismaalaisittain
läpinäkyvä tai suora. Eikä kestä
lainkaan kritiikkiä, jonka kestämistä jokainen
hänen tekstinsä korostaa (myös
tässä kirjassa julkaistava). Hänen
teksteistään ei koskaan voi olla varma miten
niitä on muokattu ja mitä leikattu pois vaikka niiden kuinka
pitäisi olla
muokkaamattomia (tämä koskee erilaisia haastatteluita tai
keskustelukirjoja,
erityisesti kirjaa Réponses, jossa mikään ei ole
sitä miltä näyttää: se on
alusta loppuun asti puhdasta fiktiota). Voi siis esimerkiksi usein
kysyä, mitä
tarkoittaa kun haluaa olla uskollinen Bourdieun menettelytavoille. Esimerkiksi nyt vaikkapa kuuluisalle
sosioanalyysille (ks Patrick Champagne &
Olivier Christin 2004: Pierre Bourdieu Mouvements d’une
pensée, s. 219:
”La socio-analyse preconisée par Boudieu … consiste a utiliser
les acquis de la
sociologie pour mettre au jour les déterminations sociales qui
pesent sur soi
afin de s’en libérer autant que faire se peut. On peut dire qu’elle est une sorte d’usage clinique de la
sociologie: la
socio-analyse est au sujet social ce que la psychanalyse est au sujet
psychologique” Suomeksi : ”Bourdieun suosittelema sosioanalyysi on
sitä,
että käytetään sosiologiaa itseen vaikuttavien
sosiaalisten määreiden
osoittamiseksi jotta niistä voisi vapautua niin paljon kuin
mahdollista. Voidaan
sanoa että sosioanalyysi on jonkinlaista sosiologian
kliinistä käyttöä: sosioanalyysi
on sosiaaliselle subjektille samaa kuin psykoanalyysi on psykologiselle
subjektille”). En siis ole aivan varma siitä että Bourdieun
oma sosioanalyysi
on kovinkaan rehellistä ja avointa, sanoisinko autenttista (niin
kuin
psykoanalyysia ei voine pitää kovin autenttisena tapana
selvittää yksilön
alitajuntaa tai ylipäänsä ”psykologista”
minää). Hän valitsee tosiasiat sen
mukaan miten ne sopivat teoriaan. Mutta sehän ei estä
että itse noudattaa
Bourdieun vaatimuksia, ei sitä tapaa, miten hän itse noudatti
vaatimuksiaan. Eli Bourdieun avulla
Bourdieuta vastaan, kuten
hän itse formuloi ohjelmansa suhteessa Weberiin, Marxiin tai
Durkheimiin (ks.
Passeron 2003, 88) Seuraavassa olen
siis uskollinen Bourdieulle,
siten kuin hän sitä vaatii, ja siten kuin olen hänet
ymmärtänyt. Eli teen
sosioanalyysiä niistä kenttäkytköksistä joita
minulla on ja oman habituksen
muodostumisesta. Ja toisin kuin Bourdieu, yritän olla rehellinen
(sekä ottamaan
huomioon myös biologian!). Eivätkä ”tunnustukseni” ole
persoonattomia. Mutta
tietenkään rehellisyys ei riitä, vaan
tarvitaan myös ankaraa refleksiivisyyttä. Ja tässä
on monta eri tasoa. Henkilökohtaiset
suhteet, asemien erilaisuus,
homologiat. ”Comprendre, c’est comprendre d’abord le champ avec lequel
et
contre lequel on s’est fait. » (Esquisse
pour une auto-analyse, 15) . Ja kuten sanottu, itse vierastan
psykoanalyysiä,
ja yritän välttää tätä analogiaa loppuun
asti. Minä kuulun
Suomessa sosiaalisesti ja
kulttuurisesti pitkälle vastakkaiseen ryhmään kuin
Bourdieu: helsinkiläisyys,
perhetausta, perheeni koki sosiaalisen laskun samalla kun Suomi
vaurastui
(elettiin varsin hyvin kun maa oli köyhä, ja sitten
huonommin, kun maa alkoi
vaurastua ja lukiovuosinani muututtiin
asuntosäästäjiksi, mikä 1950- ja
60-luvun taitteessa oli kova kohtalo), helppous koulussa, ei
mitään traumoja
luokkaeroista. ei koskaan sisäoppilaitoskokemuksia, ei armeijaa
jne. Isä oli
taustaltaan (isoisä oli Kemiön kirkkoherra) ja asemaltaan
sosiaalisesti paljon
korkeammalla kuin äiti, joka oli lopettanut koulunsa
seitsemännelle luokalle ja
jonka isä oli veturinkuljettaja (linjalla Pietari-Helsinki!).
Molemmat, sekä
isäni että äitini olivat sosiaalisesti kunnianhimoisia
ja älykkäitä ihmisiä.
Isä oli lukenut paljon, äidin sivistys oli pintapuolisempaa.
Bourdieulla taas
hänen isänsä oli selvästi sosiaalisesti alemmassa
asemassa ja hän suhtautuu
äitiinsä suorastaan kielteisesti (äiti oli muodollinen
ja sovinnainen, alistuva
ja vaikka mitä). Toisaalta äidin tausta viittaa siihen,
että Bourdieun
koulu-ura ei ollut aivan pelkkää sattumaa (Bourdieu
kylläkin väittää että isä
oli se joka vaati häntä kouluun ja tappeli kylän
auktoriteetteja vastaan, mutta
epäilen tätä vahvasti). Oli mielenkiintoista, että
Bourdieu ei missään, koskaan
mainitse sisaruksia. Oliko hän ainoa lapsi, nuorin vaiko vanhin
lapsi jne? Kyselin tätä mm.
Champs-keskustelijoilta ja
kävi ilmi, että hekään eivät tienneet.
Varmistin sitten asian Loic
Wacquantilta: Pierre oli anoa lapsi. Tämä selittää
osittain sen että häneen
satsattiin niin paljon (niin kuin hän kuvaa jossain teoksessaan
viittaamatta
kuitenkaan itseensä). Koulussa hän ei luokkatoverien
mukaan osoittanut aluksi mitään
erilaista lahjakkuutta. Voisi jopa kuvitella että pikku Pierre oli
pääsyy
siihen miksi Pierren vanhemmat menivät naimisiin, niin erilaisia
he olivat. Ja
että avioliitto ei ollut sen jälkeen kovinkaan onnellinen.
Mutta tämähän on
puhdasta (suomalaista) spekulaatiota. Ja Bourdieun
itsensä kannalta pahinta mahdollista
henkilöön käyvää puhetta. Bourdieun
muistokirjoista käy ilmi, että hän oli
erittäin tarkka yksityiselämästään: hän
ei koskaan kertonut työtovereilleen tai
opiskelijoille mitään eikä myös kysynyt heiltä
mitään. Hän todellakin aidosti
pyrki olemaan ”persoonaton”. Tämä voi johtaa kiinnostaviin
virhepäätelmiin.
Pieni esimerkki on se, kun ensi kertaa tapasin hänet ja sain
erittäin
ystävällisen kohtelun, jota Bourdieu sitten myöhemmin
perusteli habitusten
samankaltaisuudella. Tämähän ei lainkaan pitänyt
paikkaansa vaan habituksemme
olivat monessa mielessä aivan käänteisiä. Samoin
Bourdieun ankara Merton-kritiikki
näyttää johtuneen habitus-erehdyksestä: hän
luuli että Merton oli joku
aristokraatti joka harrasti huvin vuoksi sosiologiaa, mutta muutti
mielensä kun
sai tietää että Mertonilla oli lähes samanlainen
tausta kuin hänellä itsellään. Bourdieu puhuu
omalla kohdallaan jakautuneesta
habituksesta, habitus clivé, jossa siis alun sosiaaliset
lähtökohdat, koulussa
koetut hankaluudet ja saavutettu absoluuttinen huippupositio tuottivat
tilanteen jossa hän ei tuntenut olevansa kotonaan, varsinkaan
yliopistollisten
muodollisuuksien maailmassa. Omalla
kohdallani erityisesti isosiskollani oli suuri vaikutus minun
elämääni. Jopa
yhteiskuntatieteiden ja sosiaalipolitiikan
valinta sosiologian sijasta olivat lähes opportunistisia tai hyvin
”luonnollisia”:
sattumia tai luiskahduksia. Nopea opiskelu, ura,
vuosi Amerikassa, ei mitään
Algeria-mutkia (mutta Joensuu ja radikalismi, ks. Roos 2005): so.
helppous ja
mutkattomuus vs. Bourdieun erittäin hankala alku. Menin Amerikasta
paluuni
jälkeen mukaan opiskelijaliikkeeseen mutta marginaalissa, osin
asemastani
johtuen. Amerikkahan on se mitä Bourdieu itse eksplisiittisesti
kritisoi
suhteessaan eräisiin toisiin ranskalaisiin sosiologeihin:
näidenkin uraan
kuului vuoden Amerikan-reissu. Ja nyt tulee
hankalin muotoilla ja reflektoida: omaan
tieteelliseen elämäkertaani liittyy jonkinlainen pysyvän
avantgarde-aseman
tavoittelu alueella, missä se ei ollut kovin vaikeaa
(sosiologiassa kilpailu
olisi ollut paljon kovempaa) mutta mistä seurasi myös
hyvinkin nopeita
käänteitä ja tutkimussuuntien ja intressien muutoksia.
Eli sellainen pysyvyys,
mitä Bourdieu on osoittanut, on minulle ollut vierasta. Siis tässä
radikalismi tieteessä ja politiikassa,
joka perustui juuri ylä (ylemmän keski) luokkaisen (mutta
dominoidussa asemassa
olleen) intellektuellin habitukseen. (Ei nyt
tietenkään aivan rinnasteinen Bourdieun
viittamaan Latouriin mutta voisi kuvitella että Latourkin on
kokenut
jonkinlaisen sosiaalisen putoamisen, kun hän kuvaa omaa sukuaan
pikkuviinintuottajaksi verrattuna varsinaiseen Latourin mahtisukuun.
Siis kun
esimerkiksi pikku Brunolle on valjennut että on olemassa todella
mahtavia
Latoureja. Ja joka tapauksessa professorina oleminen jossain
epämääräisessä erityiskorkeakoulussa
on tyypillinen ”miserable” positio sosiologin kannalta) Siis kaiken
kaikkiaan: minulla ja Bourdieulla ei
ollut juurikaan yhteistä, ja olen jälkeenäin ihmetellyt
sitä, miten hän saattoi
niin luontevasti löytää minusta sukulaissielun. Vastaus
oli kuitenkin ilmeinen,
ja osoittaa taas kerran Bourdieun ranskakeskeisyyttä: se että
minä tulin
Suomesta, josta Bourdieu ei tiennyt mitään (ei edes sitä
että Westermarck oli
suomalainen) pani minut heti samaan kategoriaan kuin olisin tullut
Bearnista ja
isäni ollut postinkantaja (luultavasti minulla oli vielä
alhaisempi status). Se
että kuuluin Suomessa hallitsevaan luokkaan oli täysin
merkityksetöntä
pariisilaisesta perspektiivistä. Sitä paitsi puhuin (kuten
vieläkin) aivan
kaameaa ranskaa. Bourdieun
”löytäminen” oli minulle samalla
selvästi uudenlaisen, kenttää muovaavan
pääoman keräämistä. Mutta
samalla se oli myös sukulaissielun ja
näennäisesti yhteisten piirteiden kautta syntynyttä
ystävyyttä tai toveruutta
(yksi asia joka meitä todella yhdisti: vasenkätisyys, mutta
tosin siinäkin se
ero että minua ei koskaan pakotettu kirjoittamaan oikealla
kädellä kun taas
Bourdieusta oli tehty oikeakätinen). Bourdieu oli vaatimaton ja
mukava
keskustelukumppani, avulias ja ystävällinen, jolla oli
auktoriteettia ja
karismaa. Siis selvä esimerkki ja malli, oppi-isä. Joku onkin
todennut, että
Bourdieu veti itse asiassa puoleensa juuri itselleen vastakkaisia
tyyppejä,
ylempää keskiluokkaa, kulttuuripääomaa, ei suinkaan
omanlaisiaan (tekstit ovat
vaikuttaneet toisinkin, vrt. Champs: Mathieu Brabant 29.9.2005). Onkin
selvää, että bourdieulainen analyysi tarjosi ilman muuta
hallinnan välineitä
juuri hallitseville, teki näkyväksi mekanismeja juuri niille
jotka olivat
näiden mekanismien avulla hallitsevassa asemassa. Siis se,
että joku tajuaa
että kulttuurinen pääoma ja kenttäpositio ovat
kaikki hänen puolellaan, ei
suinkaan vähennä hänen mahdollisuuksiaan eikä
lisää niiden mahdollisuuksia
joilla ei ole pääomaa! Tämän itse tajusin
ensimmäisen kerran kun pidin
ensimmäisen kokonaisen Bourdieu-luentosarjani pienelle
kuulijajoukolle vuonna
1980-luvun lopulla. Tuntui jotenkin hankalalta esittää
distinktion
perusjaotteluja (hyvä tahto vs.
välttämättömän valinta) - ja taas toisaalta
joidenkin kuulijoiden suhteen ei ollut mitään ongelmaa
(minkä saattoi
vaistomaisesti tajuta)! Tämä on ollut Bourdieulle itselleen
vaikea myöntää,
mutta kyllä hänen on täytynyt olla siitä tietoinen
ja juuri siksi hän on
yrittänyt karkottaa erilaisia hallitsevia intellektuelleja mm.
jyrkillä
kannanotoillaan. Jos hän ei sitä tehnyt, niin ei voi puhua
kovin pitkälle
viedystä reflektiviteetistä. Bourdieu nousi
minulle heti hyvin keskeiseksi
inspiraation lähteeksi kun tutustui hänen teokseensa Distinction, melko heikolla silloisella ranskan
taidoillani. Tästä
tutustumisesta sain kiittää Risto Alapuroa joka näytti
minulle teosta. Alapuro
ja minä olimme tuolloin hieman eri asemissa ja Risto kuten
hän sanoi ”ihaili”
minua ollen samalla itse bourdieuläinen perusteellinen ja
hiljainen puurtaja
joka luki paljon. Ihailu oli molemminpuolista siten, että kumpikin
ihaili
toisessa ominaisuuksia joita itsellä ei ollut ... Ja ehkä
vielä erehtyi antamaan toisille
ominaisuuksia, joita toisellakaan ei ollut. Taas kerran, habituksen
perusteella
tehdyt tulkinnat voivat joskus mennä pahasti pieleen. Itse
olen
aina kannattanut sellaista periaatetta että en puhu enkä
kirjoita mitään
sellaista mitä en itse ymmärrä. Ja yritän
kirjoittaa mahdollisimman selvästi ja
ymmärrettävästi. Minusta tämä on
tärkeä periaate joka ei suinkaan ole
vallitseva, varsinkaan suomalaisessa sosiologiassa. Väitän
että meikäläisessä
yhteiskuntatieteessä ja erityisesti sellaisessa joka nojaa
ranskalais-saksalaiseen inspiraatioon: Deleuze, Derrida, Baudrillard,
Heidegger, Luhmann etc. on yleisesti tapana esittää
teesejä ja ajatuksia, joita
kirjoittaja ei itse juurikaan ymmärrä (ja joita ainakaan
lukija ei edes voi
ymmärtää, vaikka hänellä kuinka olisi
hyvää tahtoa). Kyse on siis
kaksikertaisesta ymmärtämättömyydestä:
alkutekstin ja sen mitä itse kirjoittaa.
Tämähän on yksi konstruktionistisen ajattelun
helmasynti: eihän konstruktioita
tarvitse välttämättä ollenkaan
ymmärtää. Tai siis jokainen tapa ymmärtää
tai
olla ymmärtämättä on oikea. Kun totuudella ei ole
mitään väliä (mikä on muuten
mainion On Bullshit-kirjan keskeinen
roskan tai paskanpuhumisen (Bullshit) määritelmä ks
Frankfurt 2005, 33), niin
kaikki konstruktiot ovat yhtä hyviä. Roska on siis eri asia
kuin valhe tai
huijaus; tässä olen itse tehnyt syntiä kun olen kutsunut
vaikkapa Latouria
huijariksi (ks. Roos 2003) Toisaalta
tähänkin voisi kohdistaa sosioanalyysia:
ketkä kirjoittavat monimutkaisesti ja ketkä eivät ja
mistä syystä? Ja taas
havaitsemme, että Bourdieun teoria on tehokas väline
heikompien nujertamiseksi
(monimutkainen kirjoittaminen on erittäin tehokas
intellektuaalisen alistamisen
väline, mutta vain intellektuellien keskuudessa!) Mutta Bourdieu
sitten? Bourdieu, joka siis
kirjoitti varsin monimutkaisesti, pyrki oman väitteensä
mukaan täsmälleen
päinvastaiseen: hän halusi kirjoittaa siten, että
väärinymmärryksen
mahdollisuus olisi mahdollisimman pieni. Hän siis ymmärsi
itse mistä oli
kysymys, mutta koki että eksakti asian muotoileminen oli vaikeaa.
Silti
monimutkaisella kirjoittamisella on myös sosiaalinen perustansa.
Bourdieu oli
ehdottomasti myös snobi joka aina välillä halusi
keikaroida oppineisuudellaan.
Siksi hän käytti ahkerasti esimerkiksi latinankielisiä
termejä ja lauseita
(animadversiones, parerga et paralipomena, ataraksia, illusio, libido,
nomos,
lusiones, epokhé, khâgne, modus operandi ja opus operatum,
askholia; olen tahallani
valinnut sellaisia, joita en pystyisi suomentamaan!). Erona
”normaaliin”
käsittämättömään tekstiin on
nähdäkseni se, että Bourdieu tiesi mistä kirjoitti
ja yritti saada ajatuksensa mahdollisimman tarkaksi ja selväksi.
Tämä on iso
ero kirjoittajaan, joka ei tiedä mistä kirjoittaa ja joka sen
takia on tai
yrittää olla mahdollisimman sotkuinen. Bourdieun kamala tyyli
nojaa siis
olennaisesti hänen sosiaaliseen epävarmuuteensa: hän
kirjoitti ylitarkasti ja
koukeroisesti koska oli epävarma, ahdistunut, pelkäsi
kritiikkiä (Bourdieun
muistokirjat sisältävät lukuisia esimerkkejä
mimoosamaisesta herkkyydestä
pienimmällekin kritiikille, eikä niinkään kritiikin
sisällölle kuin sille
annetulle tulkinnalle) Otan
tyyliesimerkiksi Bourdieun viimeisimmän
ei-postuumin teoksen (Bourdieu 2001, 223) viimeisen lauseen: (joka on ymmärtääkseni
koko hänen ajattelunsa ydinlauseita) « Il (sociologue) sait par
consequent que la particularite des sciences sociales lui impose de
travailler
à construire une verite scientifique capable de d’integrer la
vision de l’observateur
et la verité de la vision pratique de l’agent comme point de
vue, qui s’ignore
comme tel et s’éprouve dans l’illusion de l’absolu » (og ”Hän
(sosiologi) tietää siis, että
yhteiskuntatieteiden erityisyys pakottaa hänet pyrkimään
rakentamaan
tieteellisen totuuden joka pystyy yhdistämään
havainnoitsija-aseman ja sellaisen agentin
käytännöllisen näkemyksen
totuuden, joka ei tunnista itseään sellaiseksi ja kuvittelee
näkevänsä (vain)
absoluuttisen totuuden ”? Jos
yrittäisin ilmaista saman ajatuksen
ilman bourdieulaisia kommervenkkejä: Lauseessa
on kyse kaksinkertaisesta
kohteena olemisesta ja toimijuudesta, minkä vuoksi sosiologia on
erilainen
tiede kuin luonnontieteet. Mutta ei yksistään: illuusiolla
oma tärkeä voimansa
ja kuvitelma jostain absoluuttisesta totuudesta voi myös olla
positiivinen asia
agenttien oman toiminnan kannalta. Erityisen vaikea kysymys tässä nousee
juuri
Bourdieun Distinktiosta. Eli ankarasti yksinkertaistaen: Onko
Distinktiossa
esitetty analyysi vaikkapa työväenluokan perushabituksesta
(valinnan pakko
mutta sosiaalinen side) itse asiassa vain osoitus
työväenluokan
objektivoinnista ja romantisoinnista (alistuminen, yhteisöllisyys)
keskiluokkaisesta näkökulmasta joka sulkee pois kokonaan
mahdollisuuden
vapautua kaksoissidoksesta tai reflektoida omaa tilannettaan.
Työväenluokka
elää/eli siis tietyssä mielessä
alkuperäisessä paratiisissa kun taas keski- ja
yläluokka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta. Roy Boynen (TCS Bourdieu-muistonumero) mukaan
Distinctionin luokkateoriassa työväenluokka sidotaan omaan
vankilaansa, mutta
romantisoidaan työväenluokkaa yhteisönä. Ja
vielä kiinnostavampaa on se, että Misère
du mondessa myös keskiluokka on kurjuudessa ja vailla illuusioita.
Sillä ei ole
mitään romanttista illuusiota enää, siis tilanne on
vielä kurjempi: se tietää
että sillä ei ole valinnan mahdollisuutta. Mutta toisaalta se
ei valitse
välttämättömyyttä iloisesti niin kuin
työväenluokka! Siirtymä
Distinctionista Misère du
mondeen on siirtymä jossa viimeiset illuusiot iloisesta (ja
kaikkea hienoa
jäljittelevästä) keskiluokasta ovat kadonneet. Senkin
illuusiot on murskattu ja
samalla muutoksen mahdollisuus. Keskiluokankin ainoa vapaus on
välttämättömyyden hyväksymisen vapaus.
Kuitenkin samanaikaisesti
tiedemies-Bourdieusta oli kehkeytynyt tiukka poliittinen aktivisti,
joka halusi
muuttaa maailmaa ja auttaa kaikkia, paitsi hallitsevia. Hänen
reseptinsä vain
olivat harvinaisen huonosti toimivia: kukaan ei voi uskoa että
ajatus
jonkinlaisesta ”puhtaiden” intellektuellien omasta internationaalista
joka
paljastaa markkinaliberalismin ja globalisaation kauhut, ja
liittoutuisi
kansalaisten kanssa, voisi toimia (kuten tämän kirjan
Bourdieu-tekstissä
ajatellaan). Tai yleiseurooppalainen kulttuurilehti joka seuraisi
erilaisia
paikallisia kulttuuri-ilmiöitä ja ”universalisoisi” ne. Siis:
Bourdieu oli minulle toisaalta
väline oman mahdollisen hallitsevan asemani rakentamiseen (juuri
sellainen
epäreilu vippaskonsti jota Bourdieu itse on kritisoinut, so.
oikotie) mutta
toisaalta jotain jonka todella koin omakseni ja josta innostuin. Mutta
kuten
Bourdieu osoittaa, niin tämähän on juuri se mekanismi
millä asiat toimivat:
hallitseville työkalut lennähtävät käteen kuin
jedien miekat kun taas samat
työkalut auttavat hallittuja ymmärtämään
asemansa surkeuden ja hyväksymään sen
ja häpeämään vielä päälle
surkeuttaan,. JA mitä merkitsee se, että minä sanon
sen ääneen. Onko tämä vain toteamus vai tosiasiaksi
julistamista? Miten tämä
vaikuttaa lukijoihin? Eli sanotaan nyt vielä selvästi:
näin ei ole pakko
suhtautua. Habitus ei ole kohtalo, siitä voi myös
kieltäytyä. Toisaalta
taas pelkästään se tosiasia,
että Bourdieu on kirjoittanut aivan mielettömästi ja
häntä on joka hetki ajanut
joku aivan käsittämätön suorituspakko (muistan
hyvin kuinka hän sanoi joskus
80-luvun alussa minulle että häneltä puuttuu vielä
pääteos, tai se mitä hän
oikeastaan haluaisi saada aikaan ja kuinka jo silloin ajattelin
mielessäni että
mitä hyötyä on julkaista kirja vuodessa jos lopputulos
on tuo: aina vain lisää!),
on myös jokaiselle tutkijalle masentavaa. Sellainen ei ole
inhimillisesti
mahdollista, ja jos vertailukohta on tuo, niin mikään,
mitä itse voisi tehdä,
ei ole mitään. .Niinpä minä kuulun tähän
porukkaan joka haluaa tehdä sitä mikä
on ”kivaa” eikä halua asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita.
Siis lyhyitä
artikkeleita joissa pääasia on kirjoittaminen
(tämänkin jutun kirjoittaminen on
ollut hauskaa, vaikkakin vaivalloista). Toki Bourdieun tuotannon yksi
salaisuus
oli kahden, kolmen uskollisen sihteerin tiimi, joka häntä
ympäröi, arkistoi
kaiken, piti aikatauluista huolta, sekä tutkimusapulaiset ja
tutkijat jotka
keräsivät aineiston, analysoivat sitä jne. Mestari vain
kirjoitti. Mutta johti
myös ryhmää, mikä ei ole helppoa.
Bourdieu-muistokirjat antavat myös kuvan
joillekin lähikollegoille helposti saavutettavissa olevasta
ihmisestä, jota
taas vähän muut joutuivat tavoittelemaan hyvinkin
nöyryyttävillä tavoilla
(tyypillisesti luentojen ja seminaarien jälkeen, jolloin muodostui
aivan
hirveitä jonoja katederin viereen) Olen
myös omaksunut Bourdieulta paljon
sellaista, mitä en oikeastaan edes ole tajunnut. Esimerkiksi
ristiretkeni
konstruktionismia eli kaikenlaista löysää kirjoittelua
vastaan jossa empiria ja
teoria kääntyvät päälaelleen tai jossa ei
ollenkaan oteta huomioon oikeita
kausaalisuhteita, on perua hänen vakavamielisestä
kiivailuistaan kaikenlaista
hömppää vastaan ja tiukasta tieteellisyyden
puolustamisesta.. Tällainen
vakavamielisyys ei oikein minulle edes sovi (puhumattakaan siitä
että olen itse
aika helppo kohde), mutta toisaalta kun ei kukaan muukaan
näytä ottavan tätä taakkaa
harteilleen, niin olen tottunut siihen että voinhan minä
senkin nyt tehdä kun
olen tässä asemassa. Monessa tilanteessa sitä ajattelee,
että jonkun muun
pitäisi puuttua asiaan, mutta kun kukaan ei näytä
puuttuvan tai kun
bourdieulainen kalkyyli osoittaa, että minun aloitettani
odotetaan, niin sitten
sitä vain on toimittava. Nykytilannehan on se, että Suomessa
useimmiten ihmiset
ajattelevat, että joku toinen varmaan hoitaa tämän,
mutta yhä useammin olen
ajatellut, että kun nyt kerran kaikki kuitenkin ujostelevat, niin
antaa mennä
vain. Ja ikinä en ole haukkunut vastustajia niin rankasti kuin
Bourdieu tekee
(Latour, Julliard, Baudrillard, Donzelot, Ewald, Giddens, Beck,
Bernard-Henri
Lévy ovat saaneet kuulla kunniansa). Osa on myös maksanut
samalla mitalla
takaisin. Ranskassa syntynyt valtava Bourdieu-kritiikin aalto
Verdes-Leroux’n
kirjan yhteydessä oli pitkälle tällaista vanhojen
kaunojen purkua. Nythän
tietysti voi ihmetellä että
miten ihmeessä Bourdieu, joka on ilmiselvä konstruktionisti
voi inspiroida
taisteluun konstruktionismia vastaan. Mutta Bourdieu ei ole
konstruktionisti
siinä mielessä kuin minä ymmärrän
konstruktionismin, vaan ehdottomasti päinvastaisen
linjan kannattaja! Ero on siinä, että Bourdieu edustaa
”toiminnallista
konstruktionismia”: siis sellaista jossa todellakin jotain rakennetaan
eikä
ainoastaan puhuta siitä. Tällaisessa tapauksessa
hyväksyn konstruktion
todelliseksi, kun esimerkiksi järjestelmää muutetaan,
tehdään uusia sääntöjä
jne. Ja jossa kaikki seuraukset ”testataan” todellisuudessa eli ei
suinkaan
kuvitella että kaikki on mahdollista. Bourdieu
Bourdieun jälkeen Kuten johdannossa on
todettu, Bourdieun postuumi tuotanto laajenee jatkuvasti.
Tässä tarkastelen
enemmänkin Bourdieuta koskevaa muistokirjallisuutta Ranskassa,
joka on ehkä nyt
loppumassa. Näitä muistokirjoja on tähän
mennessä ilmestynyt (Ranskassa)
kuusi; yhtä niistä en ole saanut
käsiini
ja kaksi niistä ovat enemmän juhla- kuin muistokirjoja.
Tarkastelen jatkossa
kahta, joiden painopiste on henkilökohtaisessa muistelmissa: siis
sinä lajissa
jota Bourdieu itse inhosi. Bourdieu ei siis suinkaan
ole kuollut akateemisessa maailmassa : häntä tutkitaan
ahkerasti ja hänen
analyysejään käytetään hyväksi.
Tietenkään emme vielä voi sanoa mitään
hänen
vaikutuksensa pysyvyydestä, mutta ainakin on selvää
että sellainen välitön
unohduksiin vaipuminen joka on tyypillistä monille itsensä
tehokkaasti esiin
tuoneille ja valtaa haalineille sosiologeille, jotka eivät
jätä jälkeensä
oppilaita tai seuraajia (keskimääräinen yliopiston
professori, joka saattaa
”sammua” jo eläessäänkin) taikka hyvin pitkään
eläneille tutkijoille, ei ole
toteutunut Bourdieun kohdalla. Hänestä käydään
edelleen myös kenttätaisteluja
(« oikeat » bourdieulaiset pitävät
sellaisia « vääriä »
bourdieulaisia kuten Philippe Corcuff tai Bernard Lahire pahimpina
vastustajinaan, kun taas nämä katsovat olevansa uskollisempia
Bourdieulle kuin
epigonit, jotka kritiikittömästi apinoivat Bourdieun
tekstejä mutta eivät tämän
kriittistä ajattelua). Viime aikoina kenttätaistelut ovat
laantuneet ja mm.
Lahire ja Corcuff ovat saaneet eräänlaisen
synninpäästön, mutta vielä pari
vuotta sitten heidän mainitsemisensa champs-keskustelussa sai
aikaan syviä
inhon purkauksia. Muistokirjojen merkitys
on myös siinä, että ne kuvaavat Bourdieun ”koulukuntaa”
ja sen historiallisia
kerrostumia, jonka merkitystä mm. Champagne ja Christin (2004) korostavat: nykyään
intellektuellit
toimivat enemmänkin yksin ja kieltäytyvät kaikesta
yhteistyöstä. Bourdieu oli
sen sijaan heidän mielestään ”kollektiivinen
intellektuelli” joka ei koskaan
eikä missään toiminut yksin. Ongelma oli vain
siinä, että julkisuus korosti
vain häntä. Ja nämä julkaisut
näyttävät mielestäni myös varsin hyvin sen,
mitä
on bourdieulaisuus ilman Bourdieuta. Toisaalta
julkaisut antavat joitakin uusia
piirteitä Bourdieun elämästä ja toiminnasta:
hänhän itse vastusti elämäkertoja
ja paljasti hyvin vastahakoisesti omia henkilökohtaisia tietojaan.
Travailler avec
Bourdieu perustuu
suureen muistoseminaariin joka
Bourdieun
kuoleman jälkeen järjestettiin (marraskuussa 2002) ja kaikki
kirjoittajat
kuuluivat Ecole des hautes etudes en sciences socialesin joko suoraan
Bourdieun
johtamiin tai sitten muuten bourdieuläisiksi itsensä
luokitteleviin ryhmiin.
Tosin osa heistä oli ”entisiä” bourdieuläisiä tai
itsenäisiä kollegoja, condisciples (esim
Passeron,
Vidal-Naquet. Castel), joiden suhteet Bourdieuun ovat olleet
enemmän tai
vähemmän löysiä. Kirjoittajat korostavat
muistojensa välittömyyttä, sitä ettei niitä
ollut kontrolloitu kirjallisten
lähteiden pohjalta. Ja kirjoittajat
eivät suinkaan kaikki suhtaudu kritiikittömästi
Bourdieu’un: mukana on monta
joko kauempana Bourdieusta olevaa tai hänen kanssaan
välinsä katkaissutta
kolleegaa. (Raymond Boudon, Alain
Touraine tai Daniel Bertaux eivät kuitenkaan ole mukana). Travailler avec
Bourdieu on erittäin monipuolinen
kokoelma. Se avaa
näköaloja käsitteisiin, erilaisiin vaiheisiin,
oppiriitoihin ja suhtautumiseen
eri tieteenaloihin, sisältää henkilökohtaisia
anekdootteja ja avointa
kritiikkiä. Esimerkiksi
käsitteistä:
valoa saavat habituksen suhde Chomskyyn ja kentän suhde Lewiniin. Kumpikin enemmän tai vähemmän
piilotettu
teksteissä. Edellisen suhteen on mielenkiintoinen pointsi
että Bourdieu halusi
välttää chomskylaista generatiivisen kieliopin
ankkuroimista geeneihin ja siksi
korosti voimakkaasti että habitus on vain ja ainoastaan
sosiaalisen
ruumiillistamista. Luultavasti chomskylainen ratkaisu on oikeampi (so.
habituksella on myös geneettinen tausta eikä se
missään nimessä voi olla
pelkästään opittu tai hankittu ominaisuus). Kentän käsite on
kuten
Passeron todistaa, todellakin peräisin Lewiniltä: tosiasia
jonka Bourdieu
sittemmin tehokkaasti piti piilossa. Olen tainnut itsekin jossain
kirjoittaa
että kentällä ei ole mitään tekemistä
Lewinin kenttäteorian kanssa. Toinen kiintoisa
yksityiskohta on se, että Ranskassa Bourdieu oli keskeinen
konstruktionistisen
ajattelun välittäjä ennen kaikkea
tilastotieteilijöiden keskuudessa, jotka
häneltä oppivat että tilastolliset kategoriat ovat
sosiaalisia konstruktioita. Kolmas on se, että
Bourdieu suhtautui erittäin myönteisesti psykoanalyysiin,
niin kuin monet hänen
oppilaistaan. Tämä on sikäli merkillistä, että
Bourdieulla itsellään oli varsin
tiukka suhtautuminen tieteellisyysvaatimuksiin, mutta selityksenä
lienee
Ranskassa yleinen psykoanalyysimyönteisyys joka on vasta aivan
viime aikoina
alkanut rakoilla (ks Livre noir de psychanalyse 2005) Ehkä
sisällöllisesti
kiinnostavin osa on kuitenkin symbolisten hyödykkeiden taloutta
koskeva
(Passeronin laajan analyysin ohella). Tämähän oli se
alue jossa Bourdieuta
ymmärrettiin ehkä eniten väärin. Toinen kiinnostava
arvio on Rose-Marie
Lagraven pohdinta Bourdieun Domination masculine kirjasta. Sehän
oli toisaalta
Bourdieulta ”uhraus” sellaisen kysymyksen käsittely joka ei
tuottanut
”voittoa”, mitä monet osasivat arvostaa, mutta toiset taas
pitivät sitä juuri
eräänlaisena almuna, riittämättömänä
riskinottona. Toisaalta siihen oltiin
tyytymättömiä: Bourdieu ei siinä pohtinut
mitään ajankohtaisia polttavia
kysymyksiä esim homoliitoista tai naisten poliittisesta
edustuksesta vaan oli
lähinnä uudelleenlämmittänyt vanhoja
tekstejään ja aiheitaan. Kyse oli siis abstraktista
ja kuitenkin sivullisen pohdinnoista. Lisäksi sitä
täydensi hyvin Monique de
Saint Martinin (yksi viimeisiä Bourdieun kanssa välinsä
rikkoneita, joka
kirjassa kertoo syynä olleen sen ahdistavan valvonnan ja ohjauksen
mitä
Bourdieu lähiympäristössään harjoitti) kuvaus
Noblesse d’etatin ja Homo
Academicucsen tutkimusprosessista: molemmissa naiskysymys oli
jätetty sivuun ja
Noblesse d’etatin laajoissa aineistoissa kävi niin, että jos
sukupuoli otettiin
muuttujaksi niin se peitti alleen kaiken muun vaihtelun.
Tämän vuoksi se
jätettiin yksinkertaisesti pois. Toisaalta tätä
poisjättöä ja sen
ongelmallisuutta ei pohdittu mitenkään erityisesti, mitä
de Saint Martin nyt
harmittelee.. Siihen liittyy myös
mielenkiintoinen lisäkohta tähän Bourdieun
johdonmukaiseen ohjelmaan kieltää
habituksen tai intressin universaalisuus, ”luonnollisuus”. Niinpä
hän arvosteli
mm. Smithiä juuri siitä, että tämän oman edun
käsite oli ”epähistoriallinen,
luonnollinen, universaali” kun oikeasti kyse on vain kapitalistisen
talouden
intressien universalisoinnista. Tässä siis Bourdieu ignoroi
Smithin tutkimusten
toisten puolen eli hänen teoksensa moraalitunteista (ks myös
Sulkusen artikkeli
tässä kirjassa). Bourdieu on siis ollut
häkellyttävän johdonmukainen ”luonnon”
vastaisuudessaan. Mutta palaan tähän vielä. Gérard Maugerin
toimittama teos Rencontres avec Pierre
Bourdieu vie henkilökohtaiset tunnustukset vielä astetta
pidemmälle. Kirja
on jaettu neljään osaan. Témoignages
(silminnäkijäkuvaukset), Apprentissages (oppimissuhteet), Receptions à distance (etäsuhteet)
ja Points
de vue (näkökulmia). Kahdessa
ensimmäisessä luokassa varsinaiset Bourdieun kollegat ja
oppilaat kirjoittavat,
kolmannessa kyseessä ovat ulkomaalaiset ja neljännessä
”keskustellaan”
Bourdieun kanssa (eli jonkinlainen erimielisyyskin on mahdollinen).
Kirja on
ilman muuta kaikkein avoimin, kiinnostavin ja monipuolisin
tähän mennessä
lukemistani. Sen Suomea koskeva osuus on valitettavan vaatimaton:
M’hammed
Sabour kertoo siitä miten Bourdieu vieraili Joensuussa
Reponses-kirjansa
julkistamistilaisuudessa ilman minkäänlaista
sisällöllistä relevanssia. Tulee
selväksi, että Suomi oli liian pieni ja vähäinen
maa, jonne Bourdieun kaltaisen
suurmiehen ei olisi kannattanut tulla (ja hän viettikin yhden
illan seuraamalla
Ranskan vaaleja) Kirjassa kuvataan
suhteellisen laajalti Bourdieun innostusta laajoihin tilastollisiin
tutkimuksiin (ja joitakin epäonnistumisia: piispat olivat niin
samankaltaisia
että heistä ei millään saanut aikaan
korrespondenssianalyysiä!) sekä keskeisiä
elämänvaiheita:
filosofianopettajana Moulinsissä (kun Bourdieu halusi luetuttaa
oppilailla
kommunistista manifestia, hän yritti tilata koulun kirjastoon
niitä useita
kappaleita, mutta rehtori torpedoi tämän), Moraalin ja
sosiologian opettajana
Lillessä ,jossa hänen oppilainaan oli joitakin sittemmin
Pariisiin muuttaneita
sosiologeja, mm. Monique ja Michel Pincon, Jean Claude Chamboredon,
Yvette
Delsaut. Lillessä hän opetti erittäin kunnianhimoista
peruskurssia, jossa Max Weberillä
oli ensi kertaa Ranskassa iso rooli. Jopa niin että Bourdieu oli
henkilökohtaisesti tehnyt raakakäännöksiä
Weberistä, mm Protestanttisesta
etiikasta joka tuolloin
oli vielä tuntematon Ranskassa. Weber oli muuten myös
punainen vaate kommunisteille
joten Weberin harrastaminen oli taas yksi tyypillisiä
bourdielaisia toiseuden
osoituksia. Keskeisessä asemassa kurssilla oli kuitenkin Durkheim,
joka monessa
mielessä on Bourdieulle ollut tärkeä, mm. juuri tuon
kuuluisan periaatteen
sosiaalisia ilmiöitä voi selittää vain
sosiaalisilla ilmiöillä takia. Yksi mielenkiintoinen
yhtymäkohta monissa teksteissä on, että Bourdieu
muodosti kirjoittajille
keskeisen syyn ryhtyä sosiologiksi: tätä ennen
heillä ei ollut juuri käsitystä
sosiologiasta. ”Kääntyäkseen” tosi bourdieulaiseksi
täytyi siis olla melko
puhdas muista vaikutteista. Yksi kiinnostavin teksti
on ainakin omalta kannaltani Annie Ernauxin haastattelu. Ernaux on
tunnettu ”sosiologinen”
kirjailija joka on pitkään ymmärretty bourdieulaiseksi
luokkailmiön
analysoijaksi ja jota kirjassa myös analysoidaan sellaisena.
Ernaux ei
kuitenkaan missään vaiheessa suinkaan soveltanut Bourdieuta
suoraan vaan
pikemminkin oli niin, että kumpikin päätyi samoihin
johtopäätöksiin aivan
omalla tahollaan. Mielenkiintoista on, että he eivät koskaan
tavanneet. Kuitenkin
samaan aikaan ilmestyneissä teoksissa (Medtation pascalienness ja
Place) on
suorastaan identtisiä sitaatteja … Mutta toki on muistettava
että Bourdieun
analyysissä pikkuporvaristo ei ollut mitenkään
hirveän keskeinen (paitsi aina
taustalla olevana henkilökohtaisena kokemuksena) kun taas Ernaux
kuvaa
avoimesti juuri sellaista pikkuporvarillista miljöötä,
josta voisi kuvitella
Bourdieunkin olevan peräisin. Kummallisin teksti on
ilman muuta Bertrand Vernierin lähes 50-sivuinen pohdinta
sosiologian ja
etnologian suhteista. Siinä Vernier ”paljastaa” että Bourdieu
syyllistyi
eräänlaiseen Vernierin tutkimuksen plagiointiin ja
tämän vuoksi julkaisi
Vernierin artikkelin uudelleen. Kyseessä oli Domination
masculinessa oleva
keskeinen pohdinta myyttisten ja ruumiillisten vastakohtaisuuksien
välisestä
yhteydestä, joka perustui Vernierin kehittelyyn Bourdieun
alkuperäisistä
kabylianalyyseistä. Vernier
esittää myös
artikkelissaan durkheimilaisen teorian insestistä joka sivuuttaa
täysin
Westermarckin, mutta ei ole kovin relevantti Bourdieunkaan kannalta. Kirjassa on myös
kohtuullisen
perusteellinen Bourdieun ja biologismin suhteen pohdinta (Dominique
Memmi).
Ranskassa ei ylipäänsäkään löydy
yhteiskuntatieteilijöitä jotka harrastaisivat
evoluutioteoriaa (psykoanalyysin harrastajia on pilvin pimein).
Bourdieu kuuluu
kuitenkin siihen ryhmään sosiologeja jotka jatkuvasti
viittaavat biologiaan.
Habituksen ruumiillisuus on keskeinen lähtökohta ja muutenkin
erilaisten
tuntemusten ankkuroituminen ruumiiseen jolloin ne välttyvät
subjektiivisen ja
objektiivisen jaolta (sama yhteiskunnallinen kokemus voi asettua
useampaan
ruumiiseen samanaikaisesti). Toisaalta ruumiissa ei voi eikä saa
olla mitään
oikeasti ruumiillista: habituksessa ei ole mitään
luonnollista eikä biologista.
Kaikki tulee yhteiskunnasta. Bourdieu toistaa moneen kertaan, suoraan
ja
epäsuorasti Durkheimin kuuluisan metodivaatimuksen sosiaalisen
selittämisestä
sosiaalisella. Hänelle koko sosiobiologiakeskustelu on aidosti
tabu, vaikka
olisi ehkä voinut luulla että habituksen yhteydessä
hän olisi tullut
pohtineeksi vaihtoehtoisia tapoja selittää habituksen
muodostuminen. Bourdieu myös sortuu
kaikkiin tavanomaisimpiin selityksiin ”luonnollisen”
determinismistä; hänhän
joutuu muutenkin aina puolustautumaan determinismi- ja
reduktionismisyytöksiä
vastaan, mutta sen sijaan että hän olisi ottanut
sosiobiologiakeskustelun
avukseen niin hän päinvastoin torjui sen kokonaan (esim Lecon
sur la lecon, s.
50: ”sosiologian on kieltäydyttävä … kaikista
biologismin muodoista jotka
pyrkivät naturalisoimaan sosiaaliset erot redusoimalla ne
antropologisisiksi
invarianteiksi”). Tämä selittyy osittain juuri ranskalaisten
äärimmäisellä
biologiakielteisyydellä: vuonna 2002 European
Sociobiological Society’ssa (joka
tuolloin oli jo sulautunut International Society for Human Ethologyyn;
nimi oli
epäilemättä vähän liian iso rasite) oli kaksi
ranskalaisjäsentä kun taas
sosiologi-psykoanalyytikkoja oli ja on pilvin pimein. Silti kannattaa
pohtia
asiaa tarkemmin Bourdieun itsensä kannalta, ja ottaen huomioon
vaikkapa sen,
että hän oli myös lukenut Westermarckia ja arvosti
tätä. Bourdieulle keskeinen
ongelma oli aivan ilmeisesti tuo yhteiskuntatieteilijöiden yleinen
harhaluulo
että jos jotain sosiaalista tai yksilöllistä
ominaisuutta selitetään
”biologialla” niin se voi tarkoittaa vain sitä, että ko.
ominaisuus on täysin
muuttumaton ja siihen ei millään konstilla voi vaikuttaa.
Tämähän ei pidä
paikkaansa: on lukematon määrä ”biologisia”
ominaisuuksia joiden ilmenemiseen
ja toimintaan vaikutetaan eri tavoin. Vasenkätisistäkin
voidaan tehdä
oikeakätisiä, minkä Bourdieu itse sai kokea. Toisaalta
on vain tosiasia, että
ihminen ei ole loputtomasti muokattavissa, ja että juuri ne
piirteet, joita
Bourdieu sisällytti habitukseensa voivat useinkin olla hyvin
geneettisiä. Hänen
käsityksensä mukaanhan vaikkapa koulu tuotti pienessä
oppilaassa menestystä ja
epäonnistumisessa siinä suhteessa miten oppilaalla oli
sosiaalista pääomaa..
Näinhän ei nyt kuitenkaan näytä olevan, vaan
lahjakkuuskin on todellista ja
opettajilla on sille silmää. Samoin opettajan kyky muokata
lahjakkaista
oppilaistaan määrättyyn muottiin asettuvia ihmisiä
on kuitenkin rajallinen. Kaiken kaikkiaan tilanne
on siis se, että juuri siinä kohdassa missä Bourdieun
teoria olisi voinut
tuottaa todella uuden näkökulman sosiologiaan, hän
palasi klassiseen
durkheimilaiseen perspektiiviin ja tyytyi selittämään
ilmeisiä biologisia
tosiasioita mytologialla. Hänen kuuluisa kuvionsa kabylitalosta ja
sen
myyttisestä jäsentymisestä pohjoiseen ja
etelään, kuivaan ja kosteaan jne. on
puhdas kulttuuriselitys jossa ruumiilla on vain kulttuurin
välittäjän osa. Tässä
suhteessa Bourdieu on siis aivan
”perinteinen” sosiologi, joka ei edes vie ruumiillisuuden
huomioonottamista
kovin pitkälle. Kuten Dominique Memmi
toteaa, niin ainoa biologinen tosiasia, jonka Bourdieu ottaa annettuna
on
kuolema. Se on toki jotain mutta ei aivan riitä. Siis Pierre ja minä? 25
vuoden perspektiivissä on sanottava, että olen seurannut
enemmän tai vähemmän
uskollisesti bourdieulaisia teoreettisia ja metodisia asettamuksia, ja
uusi
tutkimusintressini suurten ikäluokkien vuorovaikutussuhteista
lapsiinsa ja
lapsenlapsiinsa (ja jossain määrin vanhempiinsakin)
ankkuroituu hyvin pääoma-
ja habituslähtökohtiinsa. Sillä lisäyksellä,
että voimme myös puhua
”biologisesta pääomasta”, tai emme saa unohtaa sitä kun
haluamme pohtia miten
eri sukupolvet vaikuttavat toisiinsa. Pierre Encrevé et
Rose-Marie Lagrave (sous la direction de): Travailler avec Bourdieu.
Flammarion Paris 2003 Harry G Frankfurt: On Bullshit. Princeton University Press, Princeton and Oxford, 2005 <>Jacques
Bouveresse et Daniel Roche (2004) : La liberté par la
connaissance. Pierre
Bourdieu 1930-2002, Odile Jacob (College de francen muistoseminaarin
esitykset) Louis Pinto,
Gisèle Sapiro, Patrick Champagne (2004) : Pierre
Bourdieu,
sociologue. Fayard Johan Heilbron,
Remi Lenoir ja Gisèle Sapiro (2004) : Pour une histoire des
sciences
sociales. Hommage à Pierre Bourdieu. Fayard Gerald Mauger:
Rencontres avec Pierre Bourdieu. Editions
du Croquant, Paris 2005 sekä jo lähes
laskematon
joukko aikakauslehtien teemanumeroita, mm. Theory, Culture and Society, jne The Arctic Bourdieu: Four Theses (web publication) (Anna Rotkirchin kanssa): Habituksen paluu? Osa I
(Tieteessä tapahtuu 1.2003) The social compositionism of what? Bruno Latour ja uhanalainen konstruktionismi in
Antero Puhakka et al (toim): Notkea liike - Pirkkoliisa Ahposen
juhlakirja.
Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia. Joensuun yliopisto 2003, 157-167 B2 (& Anna Rotkirch):
Fält i skuggan av fält: sensocialismens dubbelliv (Fields in
the shadow of
fields) in Donald Broady (red) Kulturens fält
Daidalos, Göteborg
1998 ISBN 91-7173-091-5 Back to beginning |