Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

.




Missä he ovat nyt? 60– ja 70–lukulaiset aktivistit 2000–luvulla

J.P. Roos


(Elina Haavio-Mannila ja Sofia Laine ovat keränneet tämän artikkelin aineiston ja auttaneet sen koodauksessa ja analysoinnissa.)
(Ilmestyy teoksessa Tommi Hoikkala-Jyrki Laine (toim): Mitä on tehtävä? Like-kustannus)
Luonnos, ei lopullinen

History has many 'cunning passages', but none more Eliotesque than the spectacle of hollow men—who praised reactionary revolutions, polluted progress, and the decrepit locomotive of history—conceding with bitter reluctance (if at all) that they have been wrong and that a few lonely voices over the decades since 1917 had been right after all. (Melvin Lasky)

Enpä tiedä vieläkään, kadunko vai enkö kadu, ja missä mielessä 70-luvun ja kommunismin touhujani. Mutta sitä taatusti kadun, että annoin niistä Hyväriselle haastattelun.  (Juhani Ruotsalo, Matti Hyvärisen kirjassa Viimeiset taistot 1994)

Sen takia onkin kiva elää, että nyt (1998) puhutaan samanlaisista asioista kuin sillon. Siis tästä tämmösestä niinkun, niinkun tämmösestä institutionaalisuudesta irtaantumisesta taas ja jostakin tälläsestä hierarkioitten murentamisesta ja tästä yhteiskunnallisesta vastuusta ja niinkun maailmanlaajusista kysymyksistä ja rauhasta ja. ... Että tämmöset on niinkun olemassa, elikkä eihän ne oo minnekään kadonnu, mut että täs oli, et kun ne kaikki tälläset hyvät asiat jotka 60–luvulla niinkun jotenkin niinkun omaksu, et nää on niinkun oikeita asioita. Niin vaikka ne on itsellä ollu sisällä, niin eihän ne yhteiskunnassa oo sit edenny yhtään. Enkä mä tiedä eteneekö ne nytkään, mut nyt on taas semmonen tilanne, et ne on niinkun nostettu esille ja jos haluaa, voi tehdä edes jotakin. Et se on niinkun taas oikeenlaista, et se on niinkun, se oikeudenmukasuus mihinkä ite on ensiks lapsuudesta ja sitte 60–luvulla niinkun yhteiskunnallisesti kasvanu, niin se oikeudenmukaisuus on taas niinkun kurssissa... (Haastattelu SD, nimikirjaimet muutettu, 1998)

Viime aikoina on 60– ja 70–lukulaisuuden perinnöstä käyty yhä kriittisempää keskustelua. On vaadittu, että ajankohdan tapahtumat tulisi perusteellisesti selvittää ja kaikki erehdykset pitäisi tunnustaa.  On puhuttu totuuskomissioista Etelä-Afrikan tapaan. Vuoden 2004 alussa julkistettiin hanke ”taistolaisuuden mustan kirjan” toteuttamiseksi, ja entinen innokas taistolainen, sittemmin kiinteistösijoittaja, nykyään toimittaja Ilkka Kylävaara kokosi muistot ”aikalaisdokumentiksi sekä taistolaisvuosista että tästä ajasta” (Kylävaara <$IKylävaara, Ilkka> 2004,: kirja ei valitettavasti vastaa nimeään). Myös mm. vihreiden Heidi Hautala<$IHautala, Heidi> on puhunut totuuskomission tai muun selvitystyön tarpeesta.  Sanomalehdissä on jatkuvasti pienimuotoista taistolaisuuden arvostelua. Alpo Rusi,<$IRusi, Alpo> jota Supo epäili ilman riittävää näyttöä stasiagentiksi, on itse vaatinut, että ajankohdan todella epäisänmaalliset voimat tulisi perusteellisesti paljastaa ja samalla selvittää mm. kotiryssäinstituution tai laittoman rahoituksen laajuus. Tällaisesta näkökulmasta 1970– ja 80–lukujen historia on Suomen historian häpeällisimpiä vaiheita, jossa paitsi nöyristeltiin, myös harjoitettiin suoranaista maanpetturuutta ja oltiin valmiit viemään koko maa neuvosto-orjuuteen, mitä esim. Ben Zyskowicz<$IZyskowicz, Ben> on 50-vuotiskirjoitteluissaan korostanut Ylioppilaslehdessä (toukokuu 2004). Seikko Eskola<$IEskola, Seikko> on taas intoutunut vertaamaan taistolaisuutta jopa Al Qaidaan ja islamilaiseen äärifundamentalismiin (HS 30.5. 2004).

Tällainen liioittelu on enemmän osoitus 2000–luvun alun uudesta EU- ja NATO-innostuksen ilmapiiristä (jossa on kiva maksella 1970–luvulla kertyneitä ja runsaasti korkoa kasvaneita kalavelkoja) kuin todellisen tilanteen rationaalisesta analyysista.  Ne jotka nyt ovat innostuneita uudesta markkinavetoisesta globalisaatiosta ja ajattelevat, että Suomen pitää päästä mukaan kaikkiin mahdollisiin ”ytimiin” (siis päästä kaikkien mahdollisten, myös poliittisten markkinoiden pyöritykseen; mielenkiintoista että nuo ytimet ovat nyt yhtäkkiä hajonneet), ovat kokeneet kiusalliseksi ja häpeälliseksi tuon ajan, jolloin taisteltiin Suomen EEC-vapaakauppasopimusta<$IEEC-vapaakauppasopimus> vastaan ja pidettiin puolueettomuutta tärkeänä.  Esimerkiksi toimittaja Martti Valkonen<$IValkonen, Martti> pilkkaa nettikirjoissaan erityisellä innolla niitä toimittajia tai yliopistoihmisiä, jotka nyt häpeilevät ja salailevat osallistumistaan tuon ajan listoille (ks. Valkonen 2003). Samanaikaisesti kuitenkin ilmestyi tätä kirjoitettaessa Jarkko Vesikansan<$IVesikansa, Jarkko> väitöskirja (2004), joka paljastaa miten suomalainen oikeisto ja suurteollisuus yhdessä mm. suuren professoriaktivistien joukon kanssa harjoittivat laajaa maanalaista vastatoimintaa (”myyräntyötä”). Sen osatekijöitä olivat mm. soluttautuminen, provokaatiot, laiton rahoitus, salaiset strategiakokoukset, joihin osallistui keskeisiä toimijoita, antelias ulkomainen tuki, tehokas mediastrategia, sanalla sanoen kaikki sellainen toiminta, josta vastapuoli oikeastaan vain uneksi tai toteutti hiekkalaatikkopuitteissa. Kaikkein järkyttävintä oli tässä ehkä yliopistotutkijan kannalta se havainto, että ne professorit joiden propagandistisesti väitettiin myyneensä sielunsa kapitalisteille (Osmo Wiio, kasvatustieteen professori Matti Peltonen, Seikko Eskola, Kullervo Rainio & kumpp.) todella olivat tehneet niin. He osallistuivat maanalaiseen toimintaan täysin voimin ja eräistä heistä saattoi tulla professoreita enimmäkseen ei-tieteellisten ansioiden takia. Ehkä yllättävin nimi näiden porvarillisen Suomen likaisen työn tekijöiden joukossa oli Erik Allardt<$IAllardt, Erik>, jota tuon ajan opiskelija-aktivistit pitivät ja pitävät edelleen suuressa arvossa. Jos he olisivat tuolloin tienneet kuinka lähellä Allardt oli kommunismin vastaisen ”salaliiton” ydintä, niin suhtautuminen olisi takuulla ollut toinen (tosin hän oman kertomuksensa mukaan erosi ryhmästä varsin pian, silti edes se, että hän oli mukana Osmo A Wiion ja Klaus Wariksen kanssa teoksessa Valinnan yhteiskunta, ei herättänyt suurempia protesteja) . Samalla taas Paavo Seppänen<$ISeppänen, Paavo>, jonka nimeä ei löydy maanalaisten aktivistien joukosta, joutui huomattavan ankarien hyökkäysten kohteeksi ja sai siis itse asiassa toimia sijaiskärsijänä. Sama koskee nykytilannetta. Samaan aikaan kun taistolaisiin kohdistuu aikamoinen mediasyyllistys, Vesikansan teos ei ole ainakaan vielä herättänyt mitään itsesyytösten tai tunnustusten vaatimusten vyöryä, päinvastoin, tuon ajan maanalaiset aktivistit näyttävät olevan varsin ylpeitä toiminnastaan ja jotkut heistä esiintyvät yhä edelleen voimakkaasti sen puolesta että 60-lukulaisten pitäisi katua ja hävetä tekojaan ja tunnustaa kaikki. Vesikansan kirja osoittaa myös vääräksi sen Kaj Chydeniuksen 40–vuotistaitelijajuhlahaastattelussaan esittämän väitteen, että 60– ja 70–lukujen erään levyn otsikko ”Porvari nukkuu huonosti” ei lainkaan pitänyt paikkaansa.

Anna Kontula<$IKontula, Anna>  (Kontula 2002) on kirjoittanut erinomaisen pienen tutkimuksen tamperelaisista opiskelijataistolaisista ja myös heidän nykyasemastaan. Aineisto on vino, sillä hän on pyrkinyt löytämään yhden osaston kaikki jäsenet mutta vastaajia on näistä vain alle puolet.  Tulokset ovat kuitenkin suuntaa-antavia: entisten taistolaisten asema nykyään on varsin hyvä ja harvat heistä ovat kääntäneet kelkkaansa poliittisesti. Heidän ei voi missään mielessä sanoa katuvan osallistumistaan 70-luvun tapahtumiin, joskin Kontulan tulos että enemmistö heistä on joko vihreitä, vasemmistoliittolaisia tai SKP:n jäseniä voi johtua vastaajien jakautuman vinoudesta. Vinous on kahdenlaatuista; ei-takinkääntäjävastaajien voi olettaa suhtautuvan myönteisesti tutkimukseen ja vastaajien voi olettaa menestyneen keskimääräistä paremmin. Tämä on siis selvästi poikkeava käsitys siitä, mitä jotkut erityisesti kulttuurityöntekijöiden parissa toimineet edustavat: että liike oli kollektiivista hulluutta ja syyllistyi kaikenlaiseen kamaluuteen ja oli valmis vielä pahempaan mutta onneksi ei pystynyt.

Kimmo Rentola<$IRentola, Kimmo>(2003) on analysoinut helsinkiläisiä Akateemisen Sosialistiseuran eli ASS:n<$IASS> jäseniä ja heidän myrskyisintä aktiivisuuskauttaan. Hän on näyttänyt hienosti kuinka helsinkiläiset aktivistit tulivat pääasiassa muutamasta koulusta sekä pohjoiseen suuntautuvan radan varrelta (Hämeenlinna, Kerava, Järvenpää, vähän kauempana radasta, Karkkila). Tarvittiin siis tiettyä ryhmädynamiikkaa, joka vasta synnytti laajemman joukkoliikkeen. Keskeiset helsinkiläiset koulut olivat Rentolan mukaan Ressu ja Laru eli Helsingin lyseo (poikakoulu tuolloin) ja Lauttasaaren yhteiskoulu.  Yksittäisiä johtonimiä tuli sitten hyvin erilaisista kouluista. Johtokohorttien ylioppilaaksitulovuodet olivat 67–69; tästä porukasta rekrytoitui se ryhmä, joka toimi aktiivisimmin vuosien 70–74 välisenä aikana. Rentola ei kirjoituksessaan käsittele tuon porukan nykyistä asemaa, mutta mainitsee joukon nimiä, joita yhdistää se, että he olivat tuolloin keskeisiä aktiiveja ja tällä hetkellä merkittävissä asemissa eri puolilla yhteiskuntaa.

Tiedän henkilökohtaisesti hyvin mitkä olivat ne lähtökohdat, jotka saivat aikaan 60–lukulaisuuden: 1950– ja 60–lukujen suomalaisen yhteiskunnan kulttuurinen jälkeenjääneisyys, poliittiset vastakkainasettelut ja sodan jälkeisen käänteen synnyttämät jännitteet, kun politiikka irrottautui muun yhteiskunnan kehityksestä. Eli yksinkertaistaen: uusi, Urho Kekkoseen<$IKekkonen, Urho> henkilöitynyt sisä- ja ulkopoliittinen linja oli ristiriidassa vallitsevan oikeistoporvarillisen ajattelutavan kanssa, joka hallitsi kulttuurielämää, kouluja, yliopistoa, julkisuutta.  Oli väistämätöntä että erilaisten patojen oli murruttava ja suomalaisen yhteiskunnan pahimpien tabujen oli kadottava. 60–luvulla, itse asiassa 50– ja 60–lukujen taitteessa, sai alkunsa moni sellainen muutos josta saamme vieläkin olla ylpeitä. Hyvinvointivaltio alkoi varsinaisesti kehittyä, vankilalaitos modernisoitui ja vankimäärä laski dramaattisesti, moraalikäsitykset muodostuivat melko luonteviksi, sukupuolten tasa-arvo nykymuodossa sai perustansa, patriarkaalinen perhekäsitys murtui, monet järjettömät käsitykset ja käyttäytymisvaatimukset menettivät perustansa. Yliopistolaitos alkoi kehittyä nopeaa vauhtia uuden puitelain turvin ja tutkimusrahoitus modernisoitui ja kasvoi huomattavasti. Saimme peruskoulun  (jota nyt retostellaan maailman parhaaksi, kun muistan hyvin sen ajan jolloin sitä haukuttiin DDR:n lahjaksi Suomelle …), sairausvakuutuksen, terveyskeskukset, työttömyys- ja eläketurvan ja monta muuta tärkeää asiaa. Ammattiyhdistysliike yhdistyi, sosiaalidemokraatit saivat rivinsä järjestykseen ja kommunistit pääsivät hallitukseen. 50–luvun pikkupolitikointi, jossa keskeisenä tekijänä oli toisten kamppaaminen - ja Kekkosen ja aseveliakselin välinen taistelu - alkoi jäädä taka-alalle. Alkoholin saatavuudessa siirryttiin holhouksesta kohtuullisten rajoitusten linjalle.  On siis iso ero siinä, puhummeko 60-luvusta vaiko 70-luvusta. 60-lukulaisuus sai aikaan käytännöllisesti katsoen kaiken sen positiivisen jonka hedelmistä nyt saamme nauttia hyvinvointivaltion, suvaitsevaisuuden, laajemman demokratian ja tasa-arvon muodossa. Harvoin näkee 60-lukulaisia tästä kiitettävän.

1960-luku muodosti myös kasvualustan sen jälkikuohulle, 1970–luvulle. Nykykriittisissä näkemyksissä 60–luku oli 70–luvun isä ja vastuussa kaikesta mitä 70–luvulla tapahtui. Päinvastaisen näkemyksen mukaan taas 60–luvulla oltiin viattomia ja harmittomia tai tehtiin vain hyviä asioita.  Tätä kirjoittaessani kuulin Josper Knutasin sunnuntai-aamun iskelmäradio-ohjelmasta, että ”aamu-teemasta” ei koskaan tehty niin paljon iskelmiä kuin vuonna 1966! Tämä ei minusta voi olla pelkkää sattumaa. Jos siis puhutaan 60– ja 70–lukulaisuudesta vasemmistolaisena liikkeenä, niin on tärkeää huomata, että vasemmistolaisuus 70–luvulla oli jotain aivan erilaista kuin 60–luvulla. 60–luvun liikettä voidaan melkeinpä yhtä hyvin perustein kutsua (porvarilliseksi) kulttuuriradikalismiksi, yleisedistyksellisyydeksi, tai ainakin puhua vasemmistolaisista ja edistyksellisistä erillisinä ryhminä. 70–luvulla kaikki tällaiset löysäilyt karisivat pois ja erilaiseen sitoutumattomuuteen suhtauduttiin varsin ylenkatsovasti. Muistan kuinka Westermarck Societyn<$IWestermarck Society> vuosikokouksessa 1970–luvulla Tampereella hallituksen jäsenehdokkaiden piti kertoa poliittinen kantansa ja Riitta Jallinoja<$IJallinoja, Riitta> kuvasi oman tilanteensa ilmauksella ”sitoutumaton SOL:n (Sosialistisen Opiskelijaliiton) kannattaja” tai suurin piirtein näin. Silloin tuota kuvausta pidettiin hieman outona, mutta nyt itse asiassa näyttää siltä, että se oli aika osuva, yleisemminkin.

1970–luvun aikana tapahtui toki erilaisia ylilyöntejä, jotka näkyivät ennen kaikkea taiteen ja korkeakoulujen piirissä. Mutta taloudellisesti ja poliittisesti 70–luku oli ennen kaikkea melko voimakasta Neuvostoliiton<$INeuvostoliitto> painostuksen aikaa, josta ei yleisesti ottaen oltu tietoisia. Kekkosen päiväkirjat (Suomi 2003) havainnollistavat jatkuvaa painostusta, jonka alla Suomen johtavat poliitikot olivat, mikä ei tuon ajan tilanteessa mukana olleelle suinkaan tullut selväksi. Suomi oli aidosti suurvaltojen välisen kädenväännön välikappale ja Suomen puolueettomuudesta käyty henkien taistelu on melko traagista, kun ajattelee sitä, miten kevyesti vastaavaan kysymykseen tällä hetkellä suhtaudutaan. Se mitä Ahti Karjalaiselle<$IKarjalainen, Ahti> laskettiin veriruskeaksi synniksi (puolueettomuus-sanasta luopuminen jossain kommunikeassa) on nyt esimerkiksi Liisa Jaakonsaaren<$IJaakonsaari, Liisa> (eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan) mielestä ainoa oikea moderni linja Suomelle. Puolueettomuus ja jopa liittoutumattomuus ovat vanhentuneita ja Natoon<$NATO>liittyminen on monien mielestä vain ajan kysymys.

Mutta 1970–luku oli myös jonkinmoisen hyväksytyn poliittisen korruption aikaa.  Yleisesti pidettiin aivan hyväksyttävänä, että puolueilla oli suorat yhteydet teollisuuden suuryrityksiin ja erityisesti asuntorakentamiseen. Sosiaalidemokraateilla, kokoomuksella ja keskustapuolueella oli ”omat” rakennusyhtiöt, kun taas kommunistit saivat rahansa suoraan Neuvostoliittoa lähellä olevilta firmoilta. Tällä hetkellä on muodikasta korostaa vain jälkimmäistä rahoituskanavaa, samalla kun vaikkapa tuoreissa (vuoden 2004) kunnallisvaaleissa saattoi selvästi nähdä, että kokoomuslaisilla ehdokkailla oli hyvin runsaasti rahaa käytössään, eikä se tullut kaikki omista taskuista.  Vesikansan teos paljastaa, että samat menettelytavat olivat käytössä varsin laajalti, eikä kyse ollut ainoastaan laittomasta rahoituksesta ja veronkierrosta vaan myös laittomasta vakoilusta ja kaikenlaisesta muusta rikollisesta puuhailusta.

Tässä suuressa kuvassa ei 70–lukulainen poliittinen nuoriso- ja opiskelijatoiminta ollut kovinkaan merkittävä asia, paitsi vastareaktioita liikkeellepanevana voimana.  Suuret uudistukset vietiin läpi ennen ja ilman sitä. Jos ajatellaan tuon ajan kokonaistilannetta, niin on melko varmaa, että taistolaisliikkeellä oli vain vähäinen suora vaikutus siihen mitä tuolloin tapahtui. Kekkosen<$IKekkonen, Urho> päiväkirjoista käy ilmi, että tämä ainakin jossain määrin saattoi käyttää vähemmistöä jopa hyväkseen taktikoidessaan neuvostopainostuksen edessä.  Jarkko Vesikansan<$IVesikansa, Jarkko> väitöskirjassa ”Kommunismi uhkaa maatamme” (2004, 282) korostetaan sitä, että edes opiskelijoiden piirissä taistolaiset eivät koskaan päässeet 20 prosentin kannatukseen ja itse asiassa koko 70–luku oli tasaista oikeiston kannatuksen nousua ja koululaisten piirissä kokoomuksen kannatus heilui 50 prosentin tienoilla. Verrattuna siihen demonisointiin, jota 70–lukuun nykyään kohdistetaan, todellisuus oli kovasti erilainen. Tommi Hoikkala esimerkiksi muistelee, että ”Tipaton tammikuu” olisi epäsuorasti taistolaisen liikkeen keskeisiä saavutuksia. SOL:n<$ISOL> käsissä ollut Akateeminen Raittiusliitto<$IAkateeminen Raittiusliitto> järjesti seminaarin, jossa Klaus Mäkelä<$IMäkelä, Klaus> teki ehdotuksen tammikuun rauhoittamisesta alkoholin käytöltä. Muita varsinaisia pysyviä taistolaisuuden poliittisia saavutuksia on 1970–luvulta kovin hankala keksiä (Tampereen Lenin-museo yhdistetään nykyisin taistolaisuuteen, vaikka sekin oli paljon vanhempaa perua (1946)). Kulttuurin alalla tilanne on hiukan toinen, mutta nykyklassikoiden määrällä ei kirjallisuudessa, teatterissa yms. voida juuri ylpeillä. 60– ja 70–luvun taistolaisuutta suoraan koskeva muistelukirjallisuuskaan ei ole kovin runsasta eikä tasokasta, ellei sitten mukaan lueta Hannu Salaman<$ISalama, Hannu> tai Pirkko Saision<$ISaisio, Pirkko> teoksia. Kirjallisuudessa odotetaan siis edelleen niitä ”lopullisia”, klassisiksi muodostuvia 70–luvun kuvauksia.

Toisaalta on selvää, että tietyissä yhteisöissä tilanne saattoi olla hyvinkin toisenlainen. Itselläni on kokemusta kahdesta yliopistosta (Helsinki ja Joensuu) ja muistan parhaiten tilanteita, joissa Joensuussa keskusteltiin esimerkiksi paikallisen tutkijaliiton <$ITutkijaliitto> osaston jäsenten osallistumisesta yliopiston valtuuston vaaleihin. Jos oikein muistan, niin osallistuminen voitti, tiukasta vastustuksesta huolimatta. Itse olen aina vastustanut osallistumista turhiin päätöksentekoyhteisöihin; ainoan poikkeuksen tein vuoden 1994 EU-kansanäänestyksessä ja sitä olenkin katunut. Tämäntapaisista ongelmista keskusteleminen vei ison osan kokouksista, jotka eivät olleet alkuvaihetta lukuun ottamatta erityisen innostavia. Itselläni on käsitys, että suurin syy liikkeen hiipumiseen hyvin nopeassa tahdissa oli juuri käytännön toiminnan täydellisessä erottumisessa niistä aatteellisista (ja kulttuurisista, vrt. laululiike) lähtökohdista, jotka vetivät ihmisiä mukaan liikkeeseen.

On sanottu, että 70–luvulla oli kaksi ulottuvuutta: laululiike ja tiukka marxilaisuus. Edellinen sisälsi ideaalit ja paatoksen, jälkimmäinen edellytti aluksi uuden oppimista ja lukemista, mutta sittemmin vain melko puhdasta dogmien omaksumista ja taitoa käyttää argumentteja lyömäaseina. Idealismi karisi melko nopeasti, paitsi niiltä, jotka ottivat marxismi-leninismin perusteet tosissaan. Jos siis asiaan innostuttiin laululiikkeen kautta ja sen avulla, niin siitä vieraannuttiin kokouksissa ja teoreettisissa argumentoinneissa. Kolmas elementti oli osallistuminen ns. joukkotoimintaan, mikä pääasiallisesti tarkoitti lehtien myymistä ja vastaavaa agitaatiota, eikä sekään ollut omiaan helpottamaan jäsenenä pysymistä. Lehtien myynti oli myös keskeinen kriteeri luotettavuudelle. Ne, jotka tästä kieltäytyivät, olivat ”pikkuporvarillisia ja kapakkavallankumouksellisia” (Hoikkala, haastattelu).  Neljäs elementti oli sitten omaehtoinen Marxin opiskelu: tämä oli jo jonkinlaista liikkeestä irrottautumista ja eurooppalaisen marxismin löytämistä. Minulle on huomautettu, että tämän lisäksi oli vielä piilossa oleva, salainen elementti: tiukka yhteys Moskovaan, monoliittinen keskusjohtoisuus, jossa kaikki poikkeamat merkittiin heti mustaan kirjaan. Tähän liittyi myös suoranainen järjestögangsterismi: vallattiin järjestöjä, peloteltiin ja hyökättiin vastustajia vastaan. Minulle on puhuttu jopa aidosta väkivaltaisuudesta. Itselläni ei tästä ollut kokemuksia eikä havaintoja.  Tuonnempana esitettävä Tommi Hoikkalan tarina ei myöskään tässä suhteessa tuo mitään kovin vakavaa esiin. Kyse oli siis lyhyestä ajankohdasta ja erittäin pienestä piiristä (Juhani Ruotsalo (Kylävaara 2004) selittää tätä sillä, että SOL oli hyvin avoin organisaatio, siihen otettiin kaikki myönteisesti suhtautuneet, mutta heiltä ei kovin paljoa vaadittu. Toisin sanottuna SOL:llissa ei paljoa demokratiaa harrastettu.)
.

70– luvulla pyrittiin vaikuttamaan myös esimerkiksi opetuksen sisältöön ja arvosteltiin ”vääriä” näkemyksiä kuten esimerkiksi sitä, että palkankorotukset saattoivat aiheuttaa inflaatiota. On aivan ilmeistä, että juuri yhteiskuntatieteissä sisältömuutokset olivat merkittäviä. Kuten vaikkapa Kai Häggman<$IHäggman, Kai> (2003) toteaa, niin 70–luvun alussa esitetyt vaatimukset koulujen ja yliopistojen oppikirjojen muuttamisesta otettiin vakavasti, koska taustalla oli Neuvostoliiton<$INeuvostoliitto> mahdollinen tarttuminen asiaan.

Tämän artikkelin  varsinaisena tarkoituksena ei ole kuitenkaan pohtia 60– ja
70–lukulaisuuden merkitystä; edellä on vain pyritty asettamaan oma tehtäväni kontekstiin. Sen sijaan olen esittänyt seuraavan kysymyksen: Ketkä kuuluivat 60– ja 70–lukulaisen liikkeen aktiivisiin toimijoihin ja aloitteentekijöihin ja missä he ovat nyt? Mitä heille on sittemmin tapahtunut?

Tätä kysymystä on selvitetty Sofia Laineen ja Elina Haavio-Mannilan avulla keräämällä ensin suhteellisen kattava, mutta ei suinkaan täydellinen lista henkilöistä, jotka olivat jollain tavoin aktiivisia 60– ja 70–lukujen vasemmistolaisessa ja radikaalissa liikehdinnässä (ks. aineiston tarkempi esittely edempänä). Kyse on siis 60– ja 70–lukulaisista.  Samoista henkilöistä on sitten selvitetty, mikä on heidän nykyinen asemansa ja jossain määrin arvioitu millaisia näkemyksiä he edustavat. Seuraavassa pohditaan myös jossain määrin yksilöllisiä kehityskulkuja.

Äärimmäisiä vaihtoehtoja edustavat tietenkin vaikkapa keskeisen johtohenkilön alkoholisoituminen ja/tai täydellinen syrjään vetäytyminen tai sitten nousu suomalaisen kapitalismin keskeiseksi johtohenkilöksi ja upporikkaaksi (Björn Wahlroos). Tässä tarkastellaan kuitenkin ”normaalimpia” kehityskulkuja.

On ollut mielenkiintoista havaita, kuinka paljon uteliaisuutta tämä kysymyksenasettelu on nostattanut. En aio julkaista mitään nimilistoja Martti Valkosen tapaan, mutta en aio myöskään välttää nimien mainitsemista.

Tarkoitukseni on myös vertailla 60– ja 70–lukulaisia. Näissä kahdessa laajassa ryhmässä on selvä ero, jo iänkin suhteen. Sukupolvia ei yleensä voida pitää kovin laajoina, vaan jälkeenpäin sukupolveen ikään kuin liitetään sekä ennen että jälkeen varsinaisen sukupolven uusia ikäryhmiä. Näin on käynyt 60–lukulaisille, jotka ovat saaneet riesakseen tiukimmatkin 70–lukulaiset ja toisaalta niille, joille on viime aikoina voitu osoittaa myös 50–lukulaisia edeltäjiä, muutoksen airuita (ks. Haavio-Mannila, Roos & Rotkirch 2004). Myös nyt käytetyssä listassa on joukko 1930–luvulla syntyneitä, jotka oikeastaan eivät kuulu 60–lukulaisiin mannheimilaisessa mielessä, koska heidän varsinaiset sukupolvikokemuksensa ovat aivan erilaisia. Tämä on nähdäkseni myös osoitus siitä, että mannheimilainen sukupolvikäsite ei loppujen lopuksi ole kovinkaan realistinen, vaikka se nauttiikin lähes jakamatonta suosiota. Matti Virtasen<$IVirtanen, Matti> esittämä mestari- oppipoikateoria soveltuu tämän tilanteen analysoimiseen varsin hyvin. Mestarit ja oppipojat seurasivat toisiaan melko tiheään tahtiin ja esimerkiksi monen 80–lukulaisen vihreän mestari löytyy 70–luvulta (ks. Virtanen 2001). Itse olen käyttänyt tässä sukupolvifraktion tai -osaryhmän käsitettä tarkoittamaan laajan sukupolviryhmän eri osia. Oikeampaa olisi ehkä puhua eri sukupolvista, mutta silloin joutuisin liikaa poikkeamaan normaalista kielenkäytöstä, mitä en pidä hyvänä (ks. tästä Roos, ilmestyy). Minulle sukupolvet ovat melko laajoja kokonaisuuksia joissa sekä oppi-isät että oppipojat voivat olla mukana. Olennaista on se, pysytäänkö mukana sukupolven muutosprosessissa vai jättäydytäänkö siitä syrjään. Tai oppi-isien suhteen sama kysymys on muodossa: tempautuuko oppi-isä itse mukaan sukupolven valtavirtaan vai ei? On iso ero sillä jos oppi-isä ”kieltää” tai kiroaa seuraajansa (esim. kuten Tobin kieltää kannattajansa) tai jos hän menee mukaan liikkeeseen.


Olemme (Haavio-Mannila, Roos) myös vertailleet listaa eräisiin muulla tavoin kerättyihin listoihin, kuten vaikkapa Martti Valkosen nettikirjoissaan mainitsemiin EEC-vapaakauppasopimuksen<$IEEC-vapaakauppasopimus> vastustajiin tai Toimittajaliiton jäseniin.  Edellinen lista sisälsi tietyllä tavoin mahdollisimman laajan otoksen 60– ja 70–lukulaisista, siinä olivat mukana kaikenlaiset myötäjuoksijat ja yleisvasemmistolaiset kun taas jälkimmäinen edusti paitsi vasemmistolaisia toimittajia myös sellaisia liikkeen aktivisteja jotka käyttivät hyväkseen jäsenyyden mukanaan tuomia huomattavia alennuksia (mm. Tommi Hoikkala oli tällainen ”toimittaja”). Se oli myös melko spesifisesti juuri 70–lukulaisten lista, paitsi kuten sanottu toimittajien ydinjoukon kohdalta.

Muita tällaisia kiinnostavia listoja olivat vaikkapa Schüller-listat<$ISchüller-lista>, kun Erik Schülleria<$ISchüller, Erik> vastaan oli nostettu syyte asevelvollisuuslain yllytyspykälän rikkomisesta. Vaikka aseistakieltäytyminen oli sallittua, siihen ei saanut yllyttää. Tämän jälkeen alkoivat kiertää listat joissa ihmiset ilmoittivat yllyttävänsä kieltäytymään aseista. Tälle listalle osallistui kaiken kaikkiaan paljon enemmän henkilöitä kuin käyttämässämme aineistossa. Jos haluttaisiin tarkastella koko tuon ajan tiedostavaa sukupolvea, niin nuo nimenkirjoittajat olivat ehkä jo varsin lähellä koko sukupolvea siinä mielessä, että he olivat mukana jonkunlaisessa todellisessa tai virtuaalisessa verkostossa ja tekivät jonkinlaisen aktiivisen (ja tietyn riskin sisältävän) teon.

Mutta 60– ja 70–lukulaisuus on kuin sipuli jolla on hyvin erilaisia kerroksia. Seuraavassa kuoritaan sipulia melko pitkälle ja päädytään lopulta siihen mitä pidetään sipulin maukkaimpana sisusosana.

Todettakoon että itse olin mukana Valkosen<$IValkonen, Matti> ensimmäisessä listassa EEC- vapaakauppasopimuksen vastustajana. Tunnustan, että enemmän minua kaduttaa se, että äänestin EU:in<$IEU> liittymisen puolesta kuin se, että allekirjoitin 1970–luvulla EY-vapaakauppasopimusta vastustavan adressin (ks. myös Roos 2002).

@Ots2 = Kulttuuriradikaaleista byrokraatteihin

@Ots3 = 60– ja 70–lukulaissukupolven jakautuminen eri osiin

Tutkimusprojektissa ”Suuret ikäluokat sukupolvena” olemme (Purhonen, Hoikkala, Roos) tehneet erottelun neljään 60– ja 70–luvuilla suomalaisessa yhteiskunnassa kulttuurisesti ja poliittisesti vaikuttaneiden henkilöiden ryhmään, joista usein käytetään yhteistä nimeä 60 –lukulaiset: Ensinnä ovat ne tavalliset ihmiset eli ”tavikset”, joille 60–luku ei merkinnyt mitään muuta kuin tärkeitä tapahtumia omassa elämässä: koulun päättämistä, perheen perustamista, työuraa. He ovat syntyneet vuosien 1940 ja 1950 välisenä aikana ja osa heistä kuuluu suuriin ikäluokkiin. Toinen ryhmä ovat ne samanikäiset, jotka tällä hetkellä sijoittuvat yhteiskunnan eliittiin, mutta joilla ei ole mitään 60–lukulaistaustaa. Kolmantena tulee se suhteellisen pieni ryhmä, joka suhtautui ja suhtautuu 60–lukulaisuuteen hyvin kielteisesti. Neljäs ryhmä koostuu varsinaisista 60–lukulaisista, jotka olivat tuolloin aktiivisia ja jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan.

Keskityn tässä 60– ja 70–lukulaisiin kulttuurisena ja poliittisena sukupolvena, siis henkilöinä, jotka vaikuttivat aktiivisesti 60–luvulla kehkeytyneen edistyksellisen radikaalisukupolven syntymiseen ja kuuluivat siihen jäseninä. Tämä ryhmä on iällisesti paljon laajempi kuin pelkästään suuret ikäluokat. Ainoastaan 60– ja 70–lukulaisten ydinryhmä kuului suuriin ikäluokkiin, kun taas sekä näitä edeltävät että sen jälkeen syntyneet kuuluvat laajassa mielessä 60–lukulaisuuteen.

Ensimmäiset 60–lukulaiset olivat syntyneet 1930–luvulla ja he olivatkin määrätyssä mielessä Matti Virtasen kuvaamia oppimestareita. Viimeisimmät 70–lukulaiset olivat taas syntyneet joskus vuoden 1960 tienoilla ja aktivoituivat vasta 1970–luvun loppuvuosina. Kimmo Rentolan (2004) analyysin mukaan vuoden 1968 ylioppilaat olivat se ryhmä, joka purkautui vyörynä Akateemisen Sosialistiseuran ja Sosialistisen Opiskelijaliiton jäseniksi ja muodosti näin 70–lukulaisuuden ydinjoukon. Hänen laskujensa mukaan ASS:ssa jäsenmäärä oli pysynyt melko vakiona ja uusien jäsenten määrä muutamana kymmenenä siihen saakka kun se lisääntyi räjähdysmäisesti vuosina 1969–74 alkaakseen sen jälkeen selvästi laskea. Ensimmäinen suuri aalto olivat noin vuosina 1949–51 syntyneet ja viimeinen taas 1954–55 syntyneet, jos ajatellaan että liittyminen ei tapahtunut välittömästi yliopistoon tulon myötä. Yliopistoon pääsyssäkin saattoi olla viivettä, joskaan ei niin suurta kuin nykyisin.

Merkittävä on myös Rentolan tieto, että naisten osuus liittyneistä kasvoi jatkuvasti ja muuttui jo 1970 enemmistöksi kun vuonna 1969 ASS:an liittyneistä vain 29 oli ollut naisia. Ammattitaustassa kiinnittää huomiota se, että jakauma vastasi hyvin yliopistoon kirjoittautuneita paitsi maanviljelijätaustan osalta, joka ASS:ssa oli paljon alhaisempi. Ruotsinkielisillä sen sijaan oli yliedustus ja naiset olivat yläluokkaisempia kuin miehet. ASS:n sisällä voidaan myös puhua tutkijalinjasta ja proletaarisesta linjasta, joista jälkimmäinen veti ehkä enemmän naisia puoleensa eksoottisuutensa vuoksi.

Koko sukupolven kattava, vuosina 1930-60 syntynyt perusjoukko (so. kaikki ne, jotka ovat olleet jossain mielessä aktiivisia osallistujia em. Purhosen, Hoikkalan ja Roosin sukupolviprojektissa) jaettiin lukuisten välivaiheiden jälkeen käsillä olevaa artikkelia varten neljään sukupolvifraktioon (sukupolven osaan):
Edelläkävijät (syntyneet ennen vuotta 1940)
60 -lukulaiset (syntyneet 1940–44)
60/70 -lukulaiset (syntyneet 1945–48) ja
70 -lukulaiset (syntyneet 1949–56).

Näillä sukupolven osilla on ollut selvästi toisistaan eroavia vaikutuksia 60–lukulaisuuden (laajassa mielessä) muodostumisessa.

@Ots3 = 60 – ja 70–lukulaisaineisto

Tässä käytetty laaja aineisto 1960– ja 70–lukujen edistyksellisistä, radikaaleista, usein vasemmistosuuntautuneista toimijoista on epätäydellinen ja vain suuntaa-antava. Siihen on kerätty erilaisista lähteistä 1960– ja 70–luvuilla toimineita politiikan ja kulttuurin aktivisteja. Osasta henkilöitä tiedot ovat puutteellisia ja epävarmoja. Henkilötietoja on etsitty myös nykytietolähteistä, mm. Kuka kukin on -teoksista ja Internetin avulla. Olemme käyttäneet apuna myös hyviä tiedonantajia, jotka ovat paikallistaneet vähemmän tunnettuja nimiä. Aineistosta puuttuu monia erityisalojen vaikuttajia, ja mukana on epäilemättä myös joitakin henkilöitä, jotka eivät oikeastaan listalle kuuluisikaan. Karkeasti ottaen käyttämämme aineiston peruskriteerinä on ollut se, että henkilö on jollain tavoin ollut aktiivinen tai vaikuttanut 1960– ja 70–lukujen tapahtumiin politiikassa tai kulttuurissa. Kyse on siis tuon ajan edistyksellisistä, radikaaleista, useimmiten vasemmistosuuntautuneista aktivisteista, joita nimitämme tässä 60– ja 70–lukulaisten sukupolveksi.

Sen sijaan sellaiset 1960– ja 70–luvuilla vaikuttaneet, jotka syystä tai toisesta asettuivat tämän sukupolven ulkopuolelle, eivät kuulu aineistoomme. Ben Zyskowicz on hyvä esimerkki siitä, miten henkilöllä on selvä sukupolven habitus, vaikka hänen mielipiteensä ovat ristiriidassa sukupolven yleissuuntauksen kanssa. Hän onkin määrätietoisesti jättäytynyt 70–lukulaisuuden ulkopuolelle. Toisaalta monet 60–lukulaiset eivät enää 70–luvulla olleet mukana siinä liikkeessä, jota kutsumme 70–lukulaisuudeksi.  Siinä missä 60–luvulla oltiin antiautoritäärisiä, yleisvasemmistolaisia ja järjestelmänvastaisia, 70–luvulla tarvitaan sukupolven määrittelyyn muuta sisältöä.  Näin esimerkiksi ne 60–lukulaiset, jotka sittemmin siirtyivät normaaliin (puolue)poliittiseen toimintaan sosiaalidemokraatteina, eivät enää tällä perusteella olleet sukupolviaktiiveja 70–luvulla. Sen sijaan erilaiset ”myötäjuoksijat”, jotka eivät liittyneet mihinkään mutta olivat silti tavalla tai toisella mukana, pääsevät 60–70–lukujen sukupolven piiriin. Tässä esimerkiksi Ilkka Kanerva on kiintoisa rajatapaus: häntä ei lueta 60–lukulaiseksi, vaikka hänen väitetäänkin olleen melkeinpä taistolainen kokoomuspuolueen sisällä - leima josta hän ei kaiketi koskaan pääse eroon, vaikka se ei olisi tottakaan. (Kylävaaran teoksen suurin ”paljastus” on juuri Kanervan lista vuodelta 1979, mutta sillä ei ole mitään tekemistä taistolaisuuden tai 60-lukulaisuuden kanssa, vaan se liittyi kyllä suomalaisen hallituspolitiikan ja kokoomuksen hallituskelpoisuuden kuvioihin).


Olemme siis keränneet eri lähteistä listan 60– ja 70–luvun edistyksellisten, radikaalien, vasemmistolaissuuntautuneiden sosiaalisten liikkeiden aktivisteista ja heidän toiminnastaan. Sen jälkeen olemme etsineet tietoja heidän nykytilanteestaan. Lopputuloksena on melko laaja tietopaketti, josta tässä raapaistaan vain pintaa. Kun lista oli moneen kertaan korjattu ja tarkistettu, se koodattiin seuraavien neljän seikan perusteella: 1. sukupolvifraktio, 2. liikkeissä toimimisen aktiivisuus, 3. nykyinen toimiala ja 4. nykyinen sosioekonominen asema.

Kuolleiksi on aineistossa merkitty 34 henkilöä, siis varsin vähän koko toimijamäärästä. Naisia koko joukosta on vain 136. Naisten osuus oli suurin varsinaisten 60 -lukulaisten keskuudessa (taulukko 1).

Taulukko 1. Syntymävuosi, aineistoon kuuluvien henkilöiden lukumäärä ja naisten osuus  (%) sukupolven osan mukaan
Sukupolven osa    Syntymävuosi    Lukumäärä    Naisten osuus (%)
Edelläkävijät    1930–39    87    22
60–lukulaiset    1940–44    159    30
60/70–lukulaiset    1945–48    206    22
70–lukulaiset    1949–56    56    24
Ei tietoa        61    18
Yhteensä        569    24

Aineiston edustavuutta arvioitaessa huomio kiinnittyy siihen, että koko 569 hengen ryhmästä vain 31 olisi ollut mukana Vanhan valtauksessa 25.11.1968. Jos näin olisi, niin aineisto olisi todella laadultaan kehnoa. Selitys on kuitenkin melko yksinkertainen: vain 31 henkilön kohdalla on käyttämissämme lähteissä mainittu osallistuminen Vanhan valtaukseen. Melko varmaa on, että paljon useammat aineistoon kuuluvat ovat todellisuudessa olleet mukana.  Luotettavimpana vertailukohtana alkuperäisiin 60–lukulaisiin lienee ns. Schüllerin lista (Saaritsa & Teräs 1970). Tämän Erik Schüllerin asevelvollisuudesta kieltäytymiseen yllyttämistä tukevan vetoomuksen allekirjoitti 93 aineistoomme kuuluvista (kaikkiaan allekirjoittajia oli yli 1 200). Eniten schülleriläisiä oli edelläkävijöiden joukossa, 22 prosenttia. Varsinaisista 60–lukulaisista heitä oli vain 18 prosenttia.  Aineistomme nimiluettelo ei siis ole kattava, mutta se on suuntaa antava niiden tutkimuskysymysten osalta, joita tässä esitetään.

@Ots3 = Toiminta eri liikkeissä

Aineistoon kuuluvat koodattiin myös sen mukaan, osallistuivatko he seuraavassa lueteltujen yhden asian liikkeiden ja/tai kulttuuri- ja poliittisten järjestöjen tai lehtien toimintaan. Schülleriläisten jälkeen suurin erikseen koodattu ryhmä on Akateeminen Sosialistiseura (70 henkilöä), ja sen jälkeen tulevat Teiniliitto (63), Spartakiadiyhdistys (58, kommunistien tukijärjestö), Yhdistys 9 ja Sexpo (55), Ylioppilaslehti (52), Kulttuurityöntekijäin Liitto (51), Sosialistisen Opiskelijaliiton hallitus (51), Ylioppilasteatteri (40), Sadankomitea (33), Suomen Kommunistinen puolue (30), Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (29), Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan edustajisto (20), Uudenmaan Sosialistinen Nuorisoliitto (13), Maolaiset (13), Tricont (12), Marraskuun Liike (12), Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (10), Rauhanliitto ja Rauhanpuolustajat (10), Opiskelijoiden YK-liitto (7) ja Sosialidemokraattinen Opiskelijaliitto (7). Vuoden 1968 ylioppilaita on aineistossa 43. Liikkeissä vahvasti mukana olleen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenyyttä ei valitettavasti koodattu. On syytä voimakkaasti tähdentää, että aineisto ei keruutapansa vuoksi heijasta tasapuolisesti eri liikkeiden laajuutta.

60– ja 70–lukujen sukupolven eri fraktioihin kuuluvat toimivat osittain erilaisissa liikkeissä. Esimerkiksi schülleriläisiä ja yhden asian liikkeissä kuten Yhdistys 9:ssä ja Sadankomiteassa mukana olleita oli eniten edelläkävijöiden ja 60–lukulaisten joukossa (taulukko 2). Kulttuurityöntekijäin Liiton aktivisteja oli runsaimmin 60–lukulaisten ja 60/70–lukulaisten parissa. Nuoremmissa 60– ja 70–lukujen sukupolven osissa oli huomattavasti enemmän kuin vanhemmissa Akateemisen Sosialistiseuran jäseniä tai Sosialistisen Opiskelijaliiton hallitukseen kuuluneita. Edelläkävijöistä ja 60–lukulaisista vain muutama prosentti kuului ASS:an tai SOL:on, 60/70–lukulaisista 27 prosenttia mutta 70–lukulaisista kokonaista 47 prosenttia.

Taulukko 2. Mukanaolo eräissä liikkeissä syntymävuoden ja sukupolven osan mukaan (%)


Liike
    Syntymävuosi ja sukupolven osa
    1919–39: Edelläkävijä     1940–44:
60– lukulainen    1945– 48:
 60/70–lukulainen    1949–56:
70–lukulainen    Ei tietoa    Kaikki


Schüllerin lista    22     18     17     15     3     16
Yhdistys 9, Sexpo    20     19     3     0     0     9
Sadankomitea    7    9    3    0    0    6
Kulttuurityöntekijäin Liitto    7     9     10     4     12     9
ASS ja SOL                      1     6     27     47     20     18
N    87    159    206    56    61    569


 Edellä mainittujen liikkeiden ja ryhmien lisäksi aineistoon sisältyy esimerkiksi seuraaviin yhteisöihin kuuluneita (aakkosjärjestyksessä): Aamurusko-lehti, Agit Pop, Anarkistiklubi Kruunuhaassa, Asukasliike, Faros-seura, FBT-lehti, FNL-ryhmät , Helsingin kirjailijat, Hihapuukko-lehti, Huutomerkki-sarja, Hufvudstadsbladet, Jyväskylän kesä, Koiton laulu, Komsomol-koulu, Love-Records, Nalle Puh Orgiastic Cultivators, Nuoren Voiman liitto, Nuorliberaali 1965, Pioneerit, Rakennusliitto, Ryhmäteatteri, Salaisuuden varjo -sarjakuva, Suomen Nuorison Keskusliitto, Socialdemokratiska studentföreningen, Soihtu, Suomen Opiskelevan Nuorison Keskusliitto, Sosialidemokraattinen Työläisnuorison liitto, Teatterikorkeakoulu, The Orgiastic Nalle Puh Big Band, The Sperm, Tilanne-lehti, Työväen Urheiluliitto, Tutkain-lehti, Ultra-anarkistit, Ultra-lehti, Vietnamin ystävyyden komitea ja Yleisradio.

@Ots3 = Aktiivisuus 60– ja 70–luvuilla

Jatkoimme 60– ja 70– lukujen sukupolven tutkimista arvioimalla asiantuntija-apua käyttäen aineistoon kuuluvien aktiivisuutta erikseen 60– ja 70–luvuilla. Aktiivisuus jaettiin viiteen luokkaan: johtoryhmään kuuluva, (muuten) aktiivinen, rivijäsen, passiivinen ja ei mukana ollut.  Koko tutkitussa joukossa aktiivisuus oli suurempaa 70–kuin 60–luvulla (taulukot 3 ja 4). Kun 1960–luvulla johtoryhmään kuuluvien ja muuten aktiivisten osuus oli 46 prosenttia, oli se 70–luvulla kokonaista 59 prosenttia. Naisten ja miesten eroista selvin on se, että miehet kuuluivat yleisemmin johtoryhmiin ja naiset olivat muuten aktiivisia.
 

Taulukko 3. Asiantuntija-arvio aktiivisuudesta tutkituissa liikkeissä 1960–luvulla sukupuolen mukaan (%)
 
Aktiivisuus
60–luvulla    Mies    Nainen    Kaikki
Johtoryhmää    18     10     16
Muuten aktiivinen    29    33    30
Rivijäsen    5     8     6
Passiivinen    16     15     16
Ei mukana    22     23     22
Ei tietoa    10     10     10
Yhteensä
N    100
433    100
136    100
569


Taulukko 4. Asiantuntija-arvio aktiivisuudesta tutkituissa liikkeissä 1970–luvulla sukupuolen mukaan (%)

Aktiivisuus
70–luvulla    Mies    Nainen    Kaikki
Johtoryhmää    30     21     28
Muuten aktiivinen    28     43     31
Rivijäsen    9     7     8
Passiivinen    16     15     16
Ei mukana    9     7     8
Ei tietoa    9     7     8
Yhteensä
N    100
433     100
136     100
569
 

60– ja 70–lukujen aktiivisuus oli melko päällekkäistä. Tämä johtuu osaksi siitä, että 70–lukulaisista suurempi osa kuin 60–lukulaisista kuului (luokiteltiin) johtoryhmään, aktiivisiin ja rivijäseniin tai passiivisiin. Näihin aktiivisuusluokkiin 60–luvulla kuuluneista lähes kaksi kolmasosaa kuului samaan aktiivisuusluokkaan vielä 70–luvulla (kuvio 1; rivijäset ja passiiviset on yhdistetty).  Niistä, jotka eivät 60–luvulla olleet olleet mukana liikkeissä, lähes puolet toimi johtotehtävissä 70–luvulla ja yli kolmannes oli muulla lailla aktiivisia. 

 
Tämän jälkeen luokittelimme aineistoon kuuluvat vielä sen mukaan, olivatko he asiantuntijoidemme mukaan olleet aktiivisempia 1960– vai 70–luvulla. Niistä 525:stä aineistoon kuuluvasta henkilöstä, joiden aktiivisuus voitiin arvioida, 98 oli ollut aktiivisempi 60–luvulla kun taas 245 oli ollut aktiivisempi 70–luvulla. Arvioitsijoidemme mukaan 182 henkeä oli ollut yhtä aktiivinen molemmilla vuosikymmenillä.

Syntymävuosi vaikuttaa luonnollisesti siihen, millä vuosikymmenellä aineistoon kuuluvat henkilöt ovat voineet olla aktiivisia tutkituissa liikkeissä. Johtoryhmään kuuluviksi tai muuten aktiivisiksi 60 -luvulla luokittui edelläkävijöistä ja 60–lukulaisista noin 70 prosenttia, 60/70–lukulaisista 38 prosenttia, mutta 70–lukulaisista vain 5 prosenttia (kuvio 2). Viimeksi mainituista suurin osa oli 60–luvulla liian nuoria toimiakseen silloin aktiivisesti tässä käsitellyissä liikkeissä.


 
Monen kohdalla 60–luvulla alkanut aktiivisuus jatkui vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Kun edelläkävijöistä 71 prosenttia toimi aktiivisesti tutkituissa liikkeissä 60–luvulla, oli tämä osuus heidän keskuudessaan 70–luvulla yhä varsin korkea eli 54 prosenttia (kuvio 3). Yleisesti ottaen aktivistien osuus 70–luvulla oli kuitenkin sitä suurempi, mitä nuorempaa sukupolviosaryhmää silmäillään.

 

@Ots3 = Minne 60– ja 70–lukujen aktivistit ovat sijoittuneet?

Tässä artikkelin yhtenä tavoitteena on selvittää, minne tutkimamme tunnetut 60– ja 70–lukujen edistykselliset radikaalit ovat sijoittuneet työelämässä. Tätä varten luokittelimme aineistoon kuuluvat nykyisen tai viimeisimmän toimialan ja sosioekonomisen aseman mukaan. Toimialaluokitus oli seuraava: kulttuuri, valtio ja kunta, korkeakoulut, media, politiikka ja talous. Sosioekonomisen aseman luokittelu oli melko tavanomainen, mutta sovellettu kontekstiin: johtava toimihenkilö, ylempi toimihenkilö, vapaan ammatin harjoittaja, yrittäjä, alempi toimihenkilö ja työntekijä. Koko aineistossa noin joka kymmenennen henkilön toimiala ja sosioekonominen asema jäivät selvittämättä.

Toimialoista suurin ryhmä ovat kulttuurin alan ihmiset, 29 prosenttia ja toiseksi suurin valtion tai kunnan hallinnossa työskentelevät, 20 prosenttia. Kolmanneksi suurin ryhmä koostuu korkeakouluissa toimivista, joita on 17 prosenttia, ja neljänneksi tulevat tiedotusvälineissä eli mediassa työskentelevät (11 prosenttia). Politiikan ja talouden piirissä toimijoita on vähän, 6 prosenttia, ja tällöinkin talous on ymmärretty melko laajasti. Muilla aloilla toimii 7 prosenttia ja tieto puuttuu 9 prosentilta. Naisista suurempi osa toimii kulttuurin tai valtion tehtävissä, miehistä taas korkeakouluissa, taloudessa tai politiikassa.

Mitä vanhemmasta sukupolven osasta on kyse, sitä yleisempää on kulttuurin parissa toimiminen lähinnä taiteilijana, mutta myös esimerkiksi taidejärjestöissä, kriitikkona, kustantamoissa tai kääntäjänä (kuvio 4). Kulttuurin toimialalle luokiteltujen henkilöiden ammatteja on monenlaisia  ja useilla kulttuurityöntekijöillä on useita ammatteja.

Nuoremmat, etenkin 70–lukulaiset ovat sijoittuneet valtion, kunnan ja korkeakoulujen palvelukseen . Nuorten sijoittuminen valtion ja kunnan työpaikkoihin liittyy julkisen sektorin ja erityisesti korkeakoululaitoksen laajenemiseen juuri silloin, kun 70–lukulaiset astuivat työmarkkinoille. 60–lukulaiset olivat aikoinaan kulttuuriradikaaleja ja ovat nyt työssä kulttuurin piirissä. 70–lukulaiset vasemmistoradikaalit suuntautuivat valtiollisen politiikan ja instituutioiden kehittämiseen ja toimivat nyt julkisella sektorilla.

Mainittakoon että sosiologian ja sosiaalipolitiikan nykyisistä professoreista 17 prosenttia on 60– ja 70–luvun aktivistien listallamme. Sosiologeista osuus on 18 prosenttia ja sosiaalipoliitikoista 13 prosenttia. Verrattuna Kimmo Rentolan esittämään lukuun (sosiaalitieteiden opiskelijoista 25 prosenttia oli ASS:laisia) tämä luku on siis yllättävän alhainen.

 

Sosioekonomiselta asemaltaan aineistoomme kuuluvat ovat sijoittuneet enimmäkseen ylempiin sosiaaliryhmiin. He ovat joko johtavia (29 prosenttia) ja ylempiä toimihenkilöitä (30 prosenttia) tai vapaan ammatin harjoittajia ja yrittäjiä (30 prosenttia) Alempia toimihenkilöitä tai työntekijöitä on vain 3 prosenttia. Loput 8 prosenttia ovat muussa asemassa tai tieto heidän ammatistaan puuttuu. Miehet ovat useammin johtavia, naiset taas ylempiä toimihenkilöitä. Muuten sukupuolten välillä ei ole eroa.

Edelläkävijöistä ja 60 -lukulaisista lähes 40 prosenttia on vapaan ammatin harjoittajia tai yrittäjiä, 70–lukulaisista vain 15 prosenttia (kuvio 5). Jälkimmäisistä 81 prosenttia on johtavia tai ylempiä toimihenkilöitä. Nuorten vasemmistoradikaalien virkamiehistyminen viittaa siihen, että aktiivinen poliittinen osallistuminen nuorena on auttanut heitä sijoittumaan julkisen sektorin johtoasemiin.



 

Tarkastellaksemme toimialaa ja sosioekonomista asemaa yhdessä jaoimme nämä molemmat taustamuuttujat kahteen ryhmään. Erotimme kulttuurin ja median muista aloista, joita ovat valtio ja kunta, korkeakoulut, talous, politiikka ja muu. Sosioekonomisen aseman mukaan eroteltiin toimihenkilöt ja työntekijät vapaan ammatin harjoittajista ja yrittäjistä. 

Kulttuurin ja median palveluksessa olevien vapaan ammatin harjoittajien ja yrittäjien osuus on sitä suurempi, mitä vanhemmasta sukupolviosaryhmästä on kysymys (kuvio 6). Vapaissa kulttuuriammateissa toimivien osuus vähenee miltei suoraviivaisesti edelläkävijäin 39 prosentista 70–lukulaisten 15 prosenttiin. Myös kulttuurin ja median toimihenkilöiden osuus vähenee vanhimmasta (15 prosenttia) nuorimpaan (11 prosenttia). sukupolven osaan.

Vanhenevien kulttuuriradikaalien tilalle ovat nuoremmassa radikaalipolvessa tulleet valtion toimihenkilöt, byrokraatit. Valtion ja talouden toimihenkilöiden osuus kasvaa edelläkävijöiden ja 60–lukulaisten noin 45 prosentista 60/70–lukulaisten 56 prosenttiin ja edelleen 70–lukulaisten 74 prosenttiin.  Talouden alan yrittäjiä ja vapaan ammatin harjoittajia on hyvin vähän: keskimmäisissä sukupolviosaryhmissä muutama prosentti, nuorimmissa ja vanhimmissa ei lainkaan. Valtion palveluksessa ei tietenkään ole yrittäjiä eikä vapaan ammatin harjoittajia!


 



@Ots3 = Miten suhteellinen aktiivisuus 60– ja 70–lukujen liikkeissä näkyy toimialassa ja asemassa?

Käsittelemme seuraavaksi edistyksellisissä radikaaliliikkeissä toimineiden toimialoja ja sosioekonomista asemaa sen mukaan, kuinka aktiivisia he olivat näissä liikkeissä 1960– ja 70–luvuilla. Jaoimme aineiston kolmeen ryhmään: 60–luvulla aktiivisemmat, 60– ja 70–luvuilla yhtä aktiiviset ja 70–luvulla aktiivisemmat.

Niistä, jotka olivat aktiivisempia 60– kuin 70–luvulla samoin kuin molemmilla
vuosikymmenillä yhtä aktiivisesti liikkeisiin osallistuneista noin kolmasosa on toimialaltaan kulttuurityötä taiteilijoina
tai taidetta tukevissa laitoksissa tekeviä (kuvio 7). Pääasiassa 70–luvulla aktiivisesti liikkeissä toimivista
vain neljäsosa on kulttuurityöntekijöitä. Tiedotusvälineissä toimivia on eniten
60–luvulla aktiivisempien joukossa.

 

Toisin kuin 60–luvulla aktiivisemmat, molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiiviset ja enimmäkseen 70–luvulla liikkeissä toimineet ovat nykyisin yleisesti valtion tai kunnan palveluksessa. 60–luvulla aktiivisemmista vain kuudesosa, mutta molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiivisista neljäsosa ja pääasiassa 70–luvulla aktiivisista viidesosa toimii tätä nykyä valtion tai kunnan palveluksessa. 70–luvulla aktiivisemmista melko moni, 24 prosenttia, on sijoittunut korkeakouluihin, muista aineistoon kuuluvista vain noin15 prosenttia.
.
Sosioekonomiselta asemaltaan monet (37 prosenttia) niistä, jotka olivat yhtä aktiivisia 60– ja 70–luvulla, ovat nykyään johtavia toimihenkilöitä (kuvio 8). Vain jommallakummalla vuosikymmenellä aktiivisista on usein kehkeytynyt ylempi toimihenkilö: 60–luvulla aktiivisemmista 33 prosenttia ja 70–luvulla aktiivisemmista 36 prosenttia kuuluu tähän ryhmään, molempien vuosikymmenten aktivisteista vain 24 prosenttia. Vapaan ammatin harjoittajien tai yrittäjien osuus vähenee siirryttäessä 60–luvulla aktiivisemmista 70–luvulla aktiivisempiin 41 prosentista 28 prosenttiin.

 

Lopuksi selvitetään yhtä aikaa toimialaa ja sosioekonomista asemaa sen mukaan, mille vuosikymmenelle aktivismi tässä tutkituissa liikkeissä painottui (kuvio 9). Kulttuurin ja median vapaissa ammateissa tai yrittäjinä toimii nykyään 60–luvulla aktiivisemmista 39 prosenttia, molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiivisista 31 prosenttia ja 70–luvulla aktiivisemmista vain 25 prosenttia. Kulttuurin ja median toimihenkilöiden ja työntekijöiden osuus on miltei sama, noin 15 prosenttia kaikissa aktivismin ajoittumisryhmissä.




 

Valtion ja talouden toimihenkilöitä tai työntekijöitä on 60–luvulla aktiivisemmista vain 43 prosenttia, molemmilla vuosikymmenillä yhtä aktiivisista 52 prosenttia ja 70–luvulla aktiivisemmista 57 prosenttia. Valtion ja talouden vapaan ammatin harjoittajia tai toimihenkilöitä on 2 - 4 prosenttia kaikissa ryhmissä.

60 - ja 70 -luvun edistyksellisen sukupolven aktivismin painopistevuosikymmen ennustaa vahvasti heidän sijoittumistaan työelämään. 60–luvulla aktiivisemmat toimivat nykyään usein kulttuurin ja median parissa vapaan ammatin harjoittajina tai yrittäjinä kun taas etupäässä 70–luvulla aktiiviset ovat johtavia tai ylempiä toimihenkilöitä valtion, kunnan tai korkeakoulujen palveluksessa. 60–luvun edistykselliset kulttuuriradikaalit kuuluvat siis edelleen vapaaseen älymystöön kun taas 70–luvun vasemmistoradikaalit ylläpitävät nykyään julkista sektoria byrokraatteina.

@Ots3 = Missä he ovat nyt verrattuina muihin saman sukupolven suomalaisiin?

On mahdotonta kunnolla verrata radikaaliaineistoon kuuluvien sijoittumista työelämään edes jollain lailla heitä vastaavien muiden suomalaisten sijoittumiseen. Tämä johtuu osaksi siitä, että tässä tutkimuksessa toimialaa ja sosioekonomista asemaa koskevat tiedot ja luokittelut ovat jonkin verran erilaisia kuin virallisessa tilastossa ja muissa tutkimuksissa.  Ongelma on myös se, että radikaaliaineistoon kuuluvien koulutuksesta ei kerätty järjestelmällisesti tietoja. Heidän ammatistaan ja muusta toiminnastaan voi kuitenkin päätellä, että suuri osa heistä on akateemisesti koulutettuja. Niinpä vertailuaineistona käytetään seuraavassa paria Arja Haapakorven tekemää selvitystä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista suomalaisista.

Ensimmäinen vertailututkimus on Tilastokeskuksen vuoden 1985 väestönlaskenta-aineistoon pohjautuva selvitys ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista koko Suomessa (Haapakorpi 1989). Toisena vertailukohteena ovat Helsingin yliopistossa, Helsingin Kauppakorkeakoulussa ja Teknillisessä Korkeakoulussa ylemmän korkeakoulututkinnon lukuvuonna 1985–86 suorittaneiden sijoittumista vuonna 1992 koskeva tutkimus (Haapakorpi 1994).  Aineistoomme kuuluvat henkilöt ovat hieman vanhempia kuin vertailuaineistoihin kuuluvat. Tämä vaikuttaa jonkin verran vertailuun, koska johtotason tehtäviin edetään yleensä vasta vanhemmassa iässä.

Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista suomalaisista 7 prosenttia (N= 115 707) oli sijoittunut Haapakorven termiä käyttäen ”epätarkoituksenmukaisesti” eli alempiin toimihenkilö- ja  työntekijäammatteihin (Haapakorpi 1989, 41). Helsingissä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista vain 2 prosenttia (N=563) oli alempia toimihenkilöitä ja työntekijöitä (Haapakorpi 1994, 28). Aineistoomme kuuluvista 3 prosenttia toimii näissä kahdessa ammattiryhmässä. Tutkimuksen kohteena olevan ja vertailuryhmän väliset erot eivät siis ole suuria.

Myös ylempiin sosiaaliryhmiin sijoittuneiden osuudet aineistoissa muistuttavat toisiaan. Koko maassa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista 6 prosenttia oli vuonna 1985 yrittäjiä tai ammatinharjoittajia, meidän aineistossamme 3 prosenttia. Helsingin kolmesta korkeakoulusta valmistuneista 22 prosenttia toimi vuonna 1992 johtotason ammateissa. Aktivistiaineistoomme kuuluvista on johtavia toimihenkilöitä 29 prosenttia.

Työnantajan mukaan luokiteltuna valtion tai kunnan palveluksessa oli 54 prosenttia ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista, Helsingin kolmesta korkeakoulusta valmistuneista 47 prosenttia ja meidän aineistossamme 44 prosenttia.  Osuuteen on laskettu mukaan yleisradiolaiset, jotka toimialataulukoissa ja -kuvioissa on luettu median piiriin. 

Aineistoon kuuluvat 60– ja 70–lukulaiset eli edistykselliset, radikaalit, vasemmistosuuntautuneet aktivistit ovat siis sijoittuneet varsin samalla lailla työelämään kuin Suomen akateeminen väestö. Valtion ja kunnan palveluksessa olevia on hieman vähemmän ja johtoasemissa olevia hieman enemmän kuin vertailuryhmissä. 

@Ots2 = Sukupolviryhmien esimerkkitapaukset: Donner<$IDonner, Jörn>, Roos<$IRoos, J.P.>, ja Hoikkala<$IHoikkala, Tommi><$Isukupolvi>

Seuraavassa tarkastelen sukupolvifraktiokohtaisia eroja ottamalla esimerkiksi kolme selkeästi eri sukupolviryhmän edustajaa. He edustavat kaikki 60– ja 70–lukuun enemmän tai vähemmän positiivisesti tai neutraalisti suhtautuvia (olen ajatellut että jätän tosi ”katujat” Ilkka Kylävaaran huoleksi).  Tarkkaavainen lukija huomaa heti, että joukossa ei ole yhtään naista! Tämä on tuottanut minulle tiettyä ahdistusta: mahdollisista omalla nimellään esiintyneistä naisista ei olisi ollut puutetta. Tässäkin kirjassa on aivan erinomainen Eeva Peltosen artikkeli, joka täydentää hienosti näitä tapauskertomuksia. Viime vaiheessa pyysin eräitä tunnettuja julkisuuden naisia haastatteluun, mutta he valitettavasti kieltäytyivät.  Sen sijaan, kuten edellisestä jaksosta käy ilmi, niin keräämässämme aineistossa miehet ovat erittäin selvänä enemmistön sekä 60– että 70–luvuilla, toisin sanoen, 60– ja 70–lukulaisten ydinjoukko oli hyvin miehinen.  Näin pelkästään miesten tarkastelulla on tietyt perusteet. Kuitenkin tiedetään myös (Rentola, Kontula) että rivi70–lukulaisista enemmistö oli naisia ja 60–luvulla naiset olivat varsin tärkeitä erilaisissa ryhmissä, erityisesti tietenkin Yhdistys 9:ssä<$IYhdistys 9>, joka sekin muistetaan ehkä parhaiten siitä, että siinä oli niin paljon miehiä mukana.  Tärkeä huomio on toisaalta se, että naiset ovat pääosassa kun ajatellaan 70–lukua koskevaa tunnustuksellista kirjallisuutta: Pirkko Saisio, Riitta Vartti, Anja Snellman, Laura Honkasalo, Raija Oranen, Aulikki Oksanen. Miesten kuvauksia on paljon vähemmän ja ne ovat paljon huonompia (Staffan Bruun, Tapani Suominen, Jari Tervo, siis jos jätetään oikeat kirjailijat kuten Salama sivuun). Tämän artikkelin analyysien keskeinen avustaja, Elina Haavio-Mannila<$IHaavio-Mannila, Elina> on hyvä esimerkkitapaus 50–lukulaisesta/esi-60-lukulaisesta naisesta, joka on ollut mukana kaikissa eri vaiheissa. Hän ei tietenkään koskaan sitoutunut mihinkään äärivasemmistolaisuuteen vaan pysyi turvallisesti sosiaalidemokraattina sikäli kuin yleensä otti poliittisesti kantaa. Oman tarinani olennainen taustahenkilö on taas sisareni Jertta Roos (nyt Blomstedt<$IBlomstedt, Jertta>), merkittävä 60–lukulainen, joka oli mukana melkein kaikessa siinä mitä 60–luvulla tapahtui. ”Tietenkään” en ole haastatellut häntä (hän kieltäytyi mm. haastattelusta Pekka Tarkan Saarikoski-kirjaan, joten ehkä hän olisi kieltäytynyt nytkin).

Naisia löytyy siis paljon, niin kuin edellinen tarkastelu osoittaa, ja jäsenkunta (niissä tapauksissa joista on tietoja) oli heti alkuvaiheen jälkeen naisenemmistöinen. Silti varsinkin 70–lukulaisuuden yleisimago on aika miehinen. Kannattaa myös katsoa vaikka sitä, kuinka paljon miehiä ja naisia ”Suuret ikäluokat sukupolvena” –tutkimuksen haastateltavat mainitsevat.  Seuratessani 60–lukulaisaktivistien tarinoita kävi selvästi ilmi, että naisten ja miesten tarinoissa oli ainakin yksi olennainen ero: siinä missä miehillä ei ollut ”mitään” esteitä osallistua koko ajan, naiset saivat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia ja heidän elämänsä muuttui melko kotipitoiseksi ja he kertovat kuinka he eivät osallistuneet siihen taikka tähän juttuun kun olivat kotona. Tämä oli myös yhtenä keskeisenä syynä siihen miksi suhteet jossain vaiheessa väljähtyivät. Miehet myös löysivät uusia suhteita uusien lapsettomien aktivistien joukosta kun edellinen nainen hoiteli lapsia.

@Ots2 = Suomenruotsalainen tuuliviiri<$IDonner, Jörn><$IEdelläkävijä>

Ensimmäisen 60–70–lukujen radikaalisukupolven osaryhmän eli edelläkävijöiden jonkinlaisena äärityyppinä pitäisin Jörn Donneria (syntynyt vuonna 1933). Hän muodostaa samalla sillan myös sotasukupolveen. Yksi hänen oppi-isistään (Matti Virtasen mielestä, siis puhtaasti mieskonstruktiona) oli Atos Wirtanen<$IWirtanen, Atos>, oppiäitinä oli taas Hagar Olsson<$IOlsson, Hagar>. Tietenkin Donner oli monella tavalla uniikki, suomenruotsalaisen sivistyneistön poikkeava jäsen, mutta silti hän on aika hyvä edelläkävijöiden ääriedustaja. Donner oli pasifisti, kulttuuriradikaali, monitoimimies, ensimmäinen julkkis, kirjailija, esseisti, kaikkea mahdollista, mutta hankala luokitella. Hänen taustansa oli köyhtynyttä sivistyneistöyläluokkaa, hän oli äärimmäisen poikkeava ns. tavallisesta kansasta kaikin mahdollisin tavoin, kielitaitoinen, itsevarma, röyhkeä, sivistynyt kosmopoliitti, seksuaalisesti vapautunut naisten mies. Donner onnistui murtamaan monta muuria ja hän oli monille esikuvana siitä miten voi toimia. Hän oli siis aidosti 60–lukulaisuuden edelläkävijä. Hän on itse kirjoittanut paljon itsestään, mutta hänestä ovat myös kirjoittaneet mielenkiintoisia analyyseja mm. Esa Saarinen ja Matti Hyvärinen.

On myös kiinnostavaa todeta miten hänelle kävi: hän on ehtinyt olla SKDL:n<$ISKDL>, SDP:n, RKP:n ja vasemmistoliiton poliittisena edustajana ja ehtinyt myös tukea Keskustan Esko Ahon presidenttiehdokkuutta! Kun keväällä 2004 julkaistiin uutinen hänen uusimmasta ”paluustaan” SDP:seen<$ISDP> niin se kuulosti jo suorastaan huvittavalta (ei kuitenkaan äänestäjien mielestä, jotka valitsivat hänet taas kerran).  Vihreä hän ei kaiketi koskaan ole ollut (?). Hän on menestynyt kirjailijana, kriitikkona, elokuvaohjaajana ja – tuottajana, poliitikkona, hän on toiminut diplomaattina (ei kovin menestyksellisesti), EU-parlamentaarikkona (ei kovin ansiokkaasti, jos sanotaan asia lievästi), tv-ohjelmien tekijänä (viimeisin vahvasti omaelämäkerrallinen) ja hän on edelleen tunnettu ja melko aktiivinen. Hänen toiseksi viimeisin teoksensa (Livsbilder 2004) on taas kerran jonkinlainen omaelämäkerta ja antiomaelämäkerta samanaikaisesti. Merkittävä osa Donnerin tuotannosta on omaelämäkerrallista, vaikka hän sen silloin tällöin jyrkästi kiistääkin (tosin kyllä myös joskus myöntää). Tuossa kirjassa kerrotaan esipuheessa, että  ”tillfrågad om han skulle skriva en självbiografi svarade Günter Grass att han inte visste i vilken form man skulle ljuga på bästa sätt. Han föredrog det självbiografiska som fiktion, som romaner och lyrik. Sanning blandas med inbillning i det som följer”. 

Donner oli myös helsinkiläinen (Pohjoisrannassa oli kokonainen sukutalo, josta Donnerit omistavat vieläkin kai ison osan), suomenruotsalainen joka kuitenkin oppi varsin hyvää suomea (tosin aina lievällä korostuksella). Vaikka hän torjuikin oman kieliryhmänsä niin, että liikkui pääasiassa suomenkielisten keskuudessa, puolisonsa hän kuitenkin aina valitsi suomenruotsalaisten ja ruotsalaisten keskuudesta. Minulla on Donnerista pari henkilökohtaista muistoa jotka kuvaavat melko hyvin hänen (vähäisempiä) huonompia puoliaan. Lahden kirjailijakokouksessa hän vei mukanaan kutsuvieraille tarkoitetut olutlasit, joten niitä ei voitu jakaa. Tämä herätti tiettyä suuttumusta. Itse käyttäydyin tuossa kirjailijakokouksessa todella huonosti, joskaan en muista paljoakaan olutlasien viemisen jälkeisistä tapahtumista.  Kerran Kosmoksessa taas joku pöydässä istujista (Pekka Haukinen?) pyysi Donnerilta pientä vippiä. Tämä kaivoi rintataskustaan esiin pinon satasia, heitti halveksivasti yhden pyytäjälle ja pisti loput rintataskuunsa. Nuorelle 18–19-vuotiaalle pojalle, jolle satanen oli todella iso raha (sillä pärjäsi pahimmassa tapauksessa pari viikkoa), tapaus jätti pysyvän muiston. Vieläkin värisyttää kun ajattelen sitä. Donnerilta en pyytänyt koskaan vippiä. Tosin on sanottava, että Donnerilta vipattiin varmaan paljon, koska tiedettiin että hänellä oli rahaa ja kenelläkään muulla ei sitä juuri ollut, paitsi hetkittäin.

Kun siis Donner myöhemmin toimi suoranaisena mesenaattina erilaisille järjestöille ja tuki näin niiden toimintaa, en mennyt mukaan. En tiedä mikä oli tarkka vuokralaissuhde, mutta Donner ainakin kehuskeli julkisesti vuokraavansa tiloja vallankumousjärjestöille (tosin nyt hän vain mainitsee toimineensa samoissa tiloissa, 2004, 86). Erilaiset kolmannen maailman ym. vihreitä ennakoivat liikkeet toimivat Pohjoisrannan/Kirkkokadun kellareissa ja valmistivat tietä laajalle ylioppilasliikkeelle tai toimivat sen rinnalla, Attac-tyyppisenä liikkeenä.

Tämän analyysin kannalta tärkeä on se, että edelläkävijäsukupolvi poikkesi merkittävästi seuraajista, avasi suuren määrän erilaisia suljettuja ovia ja inspiroi hyvin monenlaisia ihmisiä, samalla kun saattoi myös konkreettisesti vaikuttaa siihen että jotkut toimintatavat tulivat mahdolliseksi. Vaikka hän siis persoonana saattoi olla kuinka epämiellyttävä ja inhottu (ehkä se suorastaan kuului asiaan) niin epäsuorasti hän vaikutti valtavaan määrään ihmisiä. Tämä sukupolvi näkyi ja kuului, se oli selvästi Matti Virtasen<$IVirtanen, Matti> analysoima oppimestariryhmä, jonka kisällit olivat levittäytyneet erittäin laajalle. Edelläkävijät eivät myöskään kunnolla sitoutuneet. Vaikka Donner on käynyt läpi lähes koko puoluekirjon keskustaa ja kokoomusta lukuun ottamatta (molemmat vasemmistopuolueet sekä porvarillisen liberalismin) niin ei hän ollut missään puolueessa lojaali kunnon joukkuepelaaja, vaan yksinäinen susi. Tässä mielessä ehkä ”oikean” 60-lukulaisen erottaa 60- ja 70-lukulaissekoituksesta juuri siinä, että edellinen ei koskaan sitoutunut kovin pysyvästi tai lopullisesti, vaan oli pikemminkin aina oma itsensä, mihin nyt tilapäisesti sattui liittymään. Tässä tunnustaudun donnerilaiseksi.

@Ots2 = Liian nuori 60–lukulaiseksi ja liian vanha 70–lukulaiseksi<$IRoos, J.P.>

Toisen ryhmän, 60–lukulaisten edustajaksi olen valinnut paljon vähemmän tunnetun nimen, nimittäin itseni, vaikken ehkä olekaan aivan edustava esimerkki. Silti tässä on se etu, etten joudu pohtimaan tutkimuseettistä ongelmaa, mitä oikein voi ja saa kertoa (paitsi jos mainitsisin muita nimiä ikävissä yhteyksissä, mitä en tee).

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1945 ja kuulun sukupolvimielessä 60– ja 70–lukujen taitekohtaan: olin hiukan liian nuori 60–lukulaiseksi ja liian vanha 70–lukulaiseksi. Antti Karistolta saamani suullisen tiedon mukaan synnyin juuri sinä vuoden 1945 kuukautena - huhtikuussa, jolloin Suomessa syntyi vähiten lapsia pitkiin aikoihin, alle 5000. Seuraavan kerran niin alas mentiin vasta 1970–luvulla. Olin siis sananmukaisesti baby boomerien lähtökuopassa. Koska sisareni Jertta<$IBlomstedt, Jertta> oli syntynyt kolme vuotta aikaisemmin ja kuului näin oikeisiin 60–lukulaisiin ja oli aktiivinen mm. Yhdistys 9:ssä, myöhemmin Schüllerin listalla ja lukuisissa muissa yhteyksissä, osallistuin sekä 60– että 70–lukujen toimintaan. Sisareni ansiosta tutustuin ajan johtaviin nuoriin kulttuuripersooniin ja onnistuin käymään (useita kertoja) mm. Hotelli Kämpin baarissa ennen kuin Kämp purettiin (mitä kalliimpi ravintola, sen vähemmän ikäkontrollia!). Huippuhetkenä muistan Aksel Sandemosen haastattelutilaisuuden kesällä 1964 Kämpin toisen kerroksen edustustiloissa. Ratkaisevan murrosvaiheen vietin kuitenkin Yhdysvalloissa (1968–69). Muutos oli todella kouriintuntuva: kun lähdin Amerikkaan, elettiin vielä edistyksellisen kulttuuriradikalismin aikaa, kun palasin, niin ilmapiiriä kuvaa hyvin se, että mieleeni jäi erään tuon ajan johtavan aktivistin huomautus: ”Ei kukaan enää ole sitoutumaton”.  60–luvulla seurasin toimintaa koululaisena ja Teiniliiton<$ITeiniliitto> (myöhemmin HYY:n) aktivistina, kun taas 70–luvulla olin yliopiston opettajana ja Tutkijaliiton<$ITutkijaliitto> jäsenenä. SOL:on<$ISOL> ehdin kuulua vain melko lyhyen aikaa, vuodesta 69 vuoteen 73–74. Missään vaiheessa en kuulunut minkään järjestön johtoon, mutta olin sekä ASS:n<$IASS> että myöhemmin SKP:n<$ISKP> jäsen. Minut valittiin HYY:n edustajistoon ASS:n listoilta vuonna 1967 melko suurella äänimäärällä ja olin toimittamassa Taloudellinen valta Suomessa -kirjaa. Sen viralliset toimittajat olivat Antti Eskola ja Kettil Bruun ja taustapiruna toimi Hannu Taanila. Minun nimeäni ei kirjassa mainita, se oli tuon ajan tapa, mutta kirjasta tulleet tekijänkorvaukset sain minä!

Liityin kuitenkin ensin Socialdemokratiska studentföreningenin <$ISocialdemokratiska studentförening> jäseneksi sen perustavassa kokouksessa 1965 (josta kuulin sattumalta lukiessani tenttiin Eduskunnan kirjastossa) ja minut valittiin hallitukseen outona lintuna, kaksikielisenä ja selvästi nuorempana kuin muut. Onnekas sattuma liitti minut myös legendaarisen FBT:n (Finlands Bästa Tidskrift) toimituskuntaan, kun asuin Claes Anderssonin alivuokralaisena Tammisaaressa juuri silloin kun hän innostui perustamaan lehtensä. Ruotsinkielen taitoni oli tuolloin kyllä lähes olematon – joskin minulla oli suomenruotsalaisia sukujuuria. Sain mainetta arvoituksellisena ja todellisuutta viisaampana, kun olin pääasiallisesti aivan hiljaa kokouksissa. Merkittävin tehtäväni Socialdemokratiska Studentföreningenissä oli ruotsinkielisen SDP:n piirijärjestön vuosikokouksessa esittää yhdistyksemme vaatimus homoja koskevan lainsäädännön korjaamisesta. Vanhat sos.dem. toverit katsoivat minua aika kummissaan, mutta muistelen, että esitys meni läpi.  FBT:hen kirjoitin taas jutun Carter Browneista, jota kustantaja sittemmin käytti mainonnassaan hyväksi.

Vanhempani olivat melko konservatiivisia, Viipurin evakkoja, isä oli lisäksi istunut Pietarissa vankilassa jouduttuaan kiinni jääkärivärväyksestä. Hän kuului siis ns. kalterijääkäreihin (jääkärit jotka oli saatu kiinni heidän yrittäessään lähteä koulutukseen ja tuomittu vankeuteen, josta he vapautuivat maaliskuun vallankumouksessa 1917) ja oli heidän puheenjohtajansa 1950–luvulla. Isälle kommunistit olivat myrkkyä, mutta isänmaalliset sosialidemokraatit (kuten Väinö Tanner) kelpasivat kyllä. Kekkonen oli hänen mielestään tyypillinen vallanhimoinen poliitikko joka oli valmis mihin tahansa likaisiin konsteihin päämääriensä toteuttamiseksi  Isän suuret ihanteet olivat Winston Churchill ja John Foster Dulles (jälkimmäinen juuri kommunismin ja Neuvostoliiton tiukkana vastustajana). Hän ei onnekseen koskaan tullut näkemään esiintymistäni ASS:n<$IASS> listoilla ylioppilasvaaleissa tai liittymistäni kommunistiseen puolueeseen, sillä hän kuoli kesällä 1964, juuri minun päästyäni ylioppilaaksi. Ehdin kuitenkin riidellä hänen kanssaan politiikasta muutaman kerran aika railakkaasti. On siis selvää, että minä kuuluin porvarillisiin käännynnäisiin, joiden yhtenä motiivina oli isäkapina, tosin sillä erolla että juuri isäni sai minut oivaltamaan porvarillis-kristillisen kulttuurin tekopyhyyden ja sisällyksettömyyden ja alun perin suhtautumaan kriittisesti omaan kouluuni, Munkkiniemen yhteiskouluun, jonka rehtori Jussi Saukkonen oli samalla kokoomuspuolueen puheenjohtaja, ja jossa vasemmistolaisuus ei missään vaiheessa jyllännyt, päinvastoin. Munkkiniemessä asuin lapsuuteni ja muutin Etelä-Haagaan 1950–luvun lopulla. Muutto oli konkreettinen esimerkki perheeni köyhtymisestä: vuokrasäännöstely päättyi suurin piirtein samaan aikaan kun isäni siirtyi eläkkeelle, joten vanhempani joutuivat ostamaan asunnon, jota sitten maksettiin niin kauan kuin asuin kotona.

Voin sanoa että osallistuin lähes kaikkiin 60– ja 70–luvun toimintoihin, mutta enemmänkin jonkinlaisena rivijäsenenä, puolittain ulkopuolisena, en koskaan keskeisenä toimijana.  Tästä kaikesta sain kiittää sisartani, joka tunsi tuon ajan keskeiset kulttuurihenkilöt Pentti Saarikoskesta alkaen (jonka lastenvahtina hän oli useasti ollut). Sisareni oli siis monessa mukana, Teinilehden päätoimittajana, Ylioppilaslehdessä, radiossa, Yhdistys 9:ssä, Schüller-listojen aloitteentekijöiden joukossa jne. Hänkin jäi muuten vähän syrjään saatuaan lapsen vuona 1970.  Itse asiassa siirryin yliopiston kuppilan miljööseen jo vuotta ennen ylioppilaaksi tuloani ja tutustuin siellä aikakauden johtaviin henkilöihin: Pentti Saarikoski, Lande Lindfors, Pekka Haukinen, Pekka Tarkka, Paavo Lipponen, Pekka Korvenheimo, Pentti Saaritsa, Kai Linnilä, Jukka Sipilä (ja naisia ei taaskaan tullut yhtään mieleen, ei senkään jälkeen kun tarkoituksella yritin!). Varmaan siinä joukossa OLI myös naisia, ainakin sisareni ja Kaisa Korhonen  ... Oletan että he olivat hiljaisempia eivätkä osallistuneet keskusteluun (tämä saattaa olla ihan virheellinen olettamus!). Juuri yliopiston kuppilassa sain Kyösti Suoniolta (kuuluisan Aikalainen-lehden huippulahjakas toimitussihteeri, tilastotieteilijä, joka siirtyi sitten puoluebyrokraatiksi) kullanarvoisen vinkin, että pääaineen tenttiin kannattaa mennä heti elokuussa, jolloin pääsee proseminaariin jo syyskuussa. Tämän takia valintani osui sosiaalipolitiikkaan, jossa tentti oli helpohko, selvästi helpompi kuin sosiologiassa. Tästä taas seurasi se, että aloin opiskella täysillä heti ylioppilaaksi tuloni jälkeisenä syksynä ja jätin näin nopeasti lupaavat (?) toimittajan, elokuva- ja kirjallisuuskriitikon tai poliitikon urat, joista jälkimmäiselle kaverini I-C Björklund ja Erkki Tuomioja täysillä heittäytyivät. Ehdin valmistua jo vuonna 1966, joten kun ylioppilasliike käynnistyi todella, olin jo siihenkin nähden jonkinlainen ulkopuolinen, yliopistolla töissä tutkimusapulaisena ja Rautatieläisten liiton historian kirjoittajana. Vietin siis lukuvuoden 1968–69 Yhdys valloissa ja seurasin sikäläisiä hallintorakennusten miehityksiä ja Vietnamin vastaisia mielenosoituksia lähes ulkopuolisena (olin mm. liian siististi pukeutunut, joten herätin aina epäilyksiä kun ilmaannuin paikalle!). Ainoa järjestö, jota todella muistan olleeni perustamassa, on Tutkijaliitto<$ITutkijaliitto>, jonka jäsen kauan olin. Tosin olen nyt eronnut siitä, koska Tutkijaliiton tieteellinen suuntaus on menossa puhtaaksi freudilais-lacanilaiseksi hömpäksi Tuomas Nevanlinnan ja erilaisten nuorempien filosofien johdolla.

Minut nimitettiin Joensuun korkeakoulun apulaisprofessoriksi vuonna 1974. Olin sitä ennen hoitanut Helsingissä apulaisprofessuuria vuodesta 1971 ja väitellyt 1973. minkä jälkeen opetin kaksi lukukautta Los Angelesissa UCLA:ssa (ilman että kukaan kyseli puoluekannan perään). Joensuussa olin vielä aktiivisesti Tutkijaliitossa mukana, samoin kuin SKP:n<$ISKP> rivijäsenenä paikallisosastossa, mutta en tuolloinkaan enää millään tavoin keskeisesti. Tutustuin kuitenkin oikeisiin joensuulaisiin kommunisteihin, jotka asuivat omakotitaloissa ja ajelivat uusilla Ladoilla. Itse asiassa vaimoni oli puolueosaston taloudenhoitaja, kun taas minulla ei ollut (muistaakseni) mitään erityisasemaa.

Kuulun näin ryhmään, jolla ei juuri ole henkilökohtaisesti kaduttavaa. Tai jolla ei ainakaan ole omakohtaista käsitystä siitä: tapasin äskettäin erään tuon ajan tutun, joka kertoi minulle kuinka olin pannut hänen nimensä Tiedonantajan joulutervehdykseen häneltä kysymättä ja aiheuttanut hänelle sellaisen järkytyksen, että se vieläkin kaiveli hänen mieltään. Tämän tyyppisiä muistoja on varmaan paljon. Tietysti kannatin myös monia tyhmiä asioita (tai en pannut vastaan, vaikka olisi pitänyt, ja olin vastaan, kun ei olisi pitänyt) ja vaikenin monista tietämistäni ikävistä asioista. Neuvostoliitossa<$INeuvostoliitto> kävin ensi kertaa 60–luvulla ja lukuisia kertoja 70–luvun puolella, enkä sentään istunut yksinomaan mustissa Volgissa, vaan asuin majoituksissa, joista Sheila Fitzpatrick (2004) kirjoittaa että ne olivat tosi alkeellisia. Itse pidin niitä kohtuullisen mukavina ja ruplamääräinen stipendihän oli aivan ruhtinaallinen silloisessa turvallisessa ja vakaiden ja alhaisten hintojen Neuvostoliitossa. Aina kun kuubalaiset isot sikarit tulivat asuntolan kioskiin, ostin niitä lukuisia. Nykyään ei sellainen luxus kävisi päinsä, puhumattakaan nyt puolen kilon kaviaaripurkkien syömisestä aamiaiseksi. Ah niitä aikoja …

Sen sijaan en sulkenut silmiäni ikäviltä tosiasioilta. Lueskelin kiinnostuneena Stalin-oikeudenkäynneistä jo 70–luvun alussa ja isänihän oli hyvin perillä kaikista kauheuksista mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Entisen SS-miehen Unto Parvilahden Berijan tarhat (uusintapainos ilmestyi vuonna 2004) luettiin meillä kotona heti sen ilmestymisen jälkeen. Olenkin jälkeenpäin ihmetellyt, miten saatoin toisaalta harrastaa Stalinin kauheuksien tutkimista ja toisaalta kannattaa innolla ”reaalisesti olemassa olevaa sosialismia”. Loistava kiertoilmaus, joka selkokielellä tarkoitti silloin: sosialismia kaikkine rupineen ja puutteineen, joita oli paljon. Menin jopa niin pitkälle että hyväksyin myös Tshekkoslovakian miehityksen<$ITshekkoslovakian miehitys>, valitettavana, mutta kansainvälispoliittisena välttämättömyytenä. Asiat olivat ikään kuin eri osastoissa ja tietysti oli niin, että aivan väärään joukkoon sitä olisi joutunut, jos olisi avoimesti Neuvostoliittoa arvostellut. Toki enemmän tai vähemmän neuvostokriittisiä oli myös vasemmistossa (Ele Alenius, häntä ennen Tilanteen ryhmä jne.), mutta myös heihin lukeutuminen olisi ollut melko ongelmallista 70–luvun yliopistomaailmassa.  Tällä asialla oli tuohon aikaan iso merkitys (tästä on runsaasti kirjallisuutta, jonka teemana on se, että pahin uhka oli joutua joukon pois sulkemaksi, boikotoimaksi), toisin kuin nyt, jolloin kaverien kanssa voidaan olla eri mieltä hyvinkin suurista asioista ilman, että tämä aiheuttaa mitään ongelmia. Pääselitykseni on siis klassinen: oli parempi olla väärässä oikeassa porukassa kuin oikeassa väärässä porukassa.


Edelleenkin olen sitä mieltä, niin kuin monet saman sukupolven kaverini, että perusarvoni olivat (ovat) oikeat eikä niistä tarvitse antaa periksi: antiautoritäärisyys, taloudellisen globalisaation kokeminen ongelmalliseksi (siis silloin kapitalismin maailmanlaajuinen leviäminen), tasa-arvon, sosiaalisen turvallisuuden ja solidaarisuuden tärkeys, sukupuolten välinen tasa-arvo (ainakin periaatteessa …), perusoikeuksien ja sosiaalisten oikeuksien kunnioittaminen, villin sääntelemättömän kapitalismin vastustus, yksityisten globaalien monopoliyritysten inho (tyyppiä Microsoft), ydinaseiden vastustaminen ja aseistariisumisen tavoittelu, ympäristön suojelu jne. Vääriä arvioita tuli tehtyä, mutta tiekartta on edelleen voimassa. Joissakin kohdin on ollut pakko kääntyä takaisin ja ottaa edellisestä tienhaarasta toinen suunta. Mutta antiautoritäärisyys on edelleen minulle se tärkein juttu (on toki myönnettävä, että kaikille jotka muistavat 70–luvun hulluimpia aikoja, antiautoritäärisyys on enemmänkin vitsi). Ja se on myös tuottanut hedelmää. Toisaalta mikään ei saa minua vieläkään niin suuttumaan kuin se, kun törmään sokeaan auktoriteettiuskoon tai vastaavasti viranomaisen yritykseen edellyttää jonkun typerän päätöksen ehdotonta noudattamista. Joissakin kohdin on täytynyt vähän lieventää kantaansa (henkilökohtaisen omaisuuden hankkiminen, osakkeiden pienomistus) mutta kaikenlainen yhteiskunnallinen ja poliittinen periaatteettomuus tai korruptio, on edelleen minulle hyvin vastenmielistä. Tämän vuoksi inhoan erityisesti johtavia sosiaalidemokraatteja ja kokoomuslaisia, jotka ovat siis joko pettäneet ihanteensa tai suoraan ostettuja, politiikkahuoria (mitä muuta edustavatkaan Stubbin tai Vapaavuoren vaalikampanjat!). En siis ole takinkääntäjä: en edelleenkään pidä Neuvostoliittoa yhtä pahana kuin natsi-Saksaa (tosin Stalinin pahimpana kautena tultiin kyllä aika lähelle), enkä kadu 60– ja 70–lukulaisuuttani.

Tulin muuten eronneeksi SKP:stä vasta 80–luvun puolella, Helsinkiin palattuani. Eroaminen tapahtui jättämällä jäsenmaksut maksamatta ja jättäytymällä pois kaikesta toiminnasta. Tärkeä eroamissysäys oli ns. kolmaslinjalaisuuden epäonnistuminen ja tappio. Jos kolmas linja olisi voittanut, niin olisin luultavasti vielä roikkunut mukana jonkin aikaa.

Samaan aikaan ”urani” yliopistolla oli kelpo vauhdissa. Minut nimitettiin Helsingin yliopiston apulaisprofessoriksi 1978, olin siis vierailevana professorina Kaliforniassa 1970– ja 90–luvuilla,.. Toimin yliopistolla täysin normaalisti, enkä koskaan harjoittanut puoluepropagandaa kateederista (vaikka totta kai oli jonkinlaista propagandaa kun kurssikirjana oli vaikkapa Afanasjevin The Scientific Management of Society!). 1970–luvun Helsingissä oli joitakin tiukkoja hetkiä, kun taistelu professoritaantumusta vastaan oli kovimmillaan. Toisin sanoen, sain näiden professorien silmissä luopion leiman, kun pidin opiskelijoiden puolta, mutta Joensuusta paluuni jälkeen tilanne oli rauhoittunut. Joensuussa yliopisto oli kautta linjan niin politisoitunut, että mistään professorisolidaarisuudesta ei ollut puhettakaan. Professori oli joko väärällä tai oikealla puolella, sillä siisti. 1970– ja 80–luvulla vedin joukkoa isoja tutkimushankkeita, tunnetuimpana Elämäntavan muutoksen tutkimusprojekti, jonka puitteissa ilmestyi Matti Kortteisen kuuluisa Lähiö-kirja. Projektin tutkijoista käytännöllisesti katsoen kaikki ovat nyt professoreja, paitsi silloinen vaimoni, joka siirtyi oman sukuyrityksen johtoon. Todettakoon tässä sivumennen että jos olisin pysynyt hänen kanssaan naimisissa, niin kirjoittaisin tätä tekstiä ymmärtääkseni aivan toisesta näkökulmasta, jos ylipäänsä kirjoittaisin tästä aiheesta. Takinkääntö oli siis hilkulla.

En voi väittää että missään olisin törmännyt poliittisen menneisyyteni aiheuttamaan syrjintään, mutta selvää on, että jotkin uravalinnat olivat käytännössä poissuljettuja. Kukaan ei ole kysynyt EU-virkoihin vaikka olen ainoita suomalaisia ranskankielentaitoisia sosiaalipoliitikkoja, ja jopa tiedänkin jotain EU:n sosiaalipolitiikasta… Arvioisin keränneeni myös joukon sellaisia vihamiehiä, jotka aina voidessaan tehdä niin pistävät kapuloita rattaisiin.  Mutta ainakaan tähän mennessä heistä ei ole ollut suurempaa haittaa, ei ainakaan enempää kuin joistakin entisistä ystävistä, jotka toisaalta tutkimusteoreettisista, toisaalta henkilökohtaisista syistä ovat tulleet vieraiksi. Jos voin puhua jostain yksittäisestä poliittisesta takinkäännöksestä, niin se oli äänestäminen Suomen EY:öön liittymisen puolesta. Tämä kannanotto onkin minua jälkeenpäin harmittanut, kuten edellä on jo sanottu, eli olen siis kääntänyt takkini taas alkuperäiseen asentoon.

Käytännöllisesti katsoen kaikki ystäväni ovat 60– ja 70–lukulaisia tai vanhempia (Elina Haavio-Mannila ja Erik Allardt vanhimman ryhmän ja Tommi Hoikkala nuorimman ryhmän edustajana), paitsi nykyinen vaimoni. Hän on syntynyt 60–luvulla, oikeiden 60–lukulaisten lapsena ja kasvatettu tässä ilmapiirissä niin hyvin, että harvoin joudumme tilanteeseen, jossa meillä ei ole yhteistä (hän pitää eri musiikista kuin minä  … ). Toisin sanoen, 60– ja 70–lukulaisuus on minulle henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen resurssi. Ja täytyy sanoa, että olen edelleenkin pitkälti 60–lukulaisuuden kontekstissa. Ainoa selvä tästä erottuva osa ovat lapseni, joille 60–lukulaisuus on täysin vieras asia lukuun ottamatta sitä että nuoremmat ovat olleet Pakilan Lastenpaikassa, joka on edelleenkin jollain tavoin summerhilliläinen, 60-luvun henkinen aivan fantastinen päiväkoti. Paradoksi on se, että Lastenpaikka edustaa myös kunnallisten palvelujen ulkoistamista. Jos se olisikin tällaista kautta linjan, niin ulkoistamisessa ei olisi mitään vastustettavaa.

@Ots2 = Huikea Hoikkala<$IHoikkala, Tommi>

Neljännen sukupolven osaryhmän, 70–lukulaisten edustaja on Tommi Hoikkala, jota olen keväällä 2004 haastatellut aiheesta, mutta joka on toki aiemminkin antanut haastatteluja ja kirjoittanut omakohtaisia tunnustustekstejä. Hän on myös läheinen ystäväni. Hänen tarinansa on tosi huikea (otsikko ei tosin johdu tästä ): voidaan sanoa, että hän on pannut 70–luvulla kehittämänsä organisaatiotaidot mahdollisimman hyvään käyttöön Nuorisotutkimusverkoston<$INuorisotutkimusverkosto> vetäjänä ja siinä työssään laajojen tutkimushankkeiden rahoituksen hankkijana.  Tällä hetkellä uhkana on, että Hoikkalan ansiosta nuorisotutkimus valtaa kohtuuttoman ison kakun yhteiskuntatutkimuksesta (vähän niin kuin alkoholitutkimus 1970–luvulla  …). Hän on surffaillut kaiken aikaa liikkeen pinnalla, nauttien joka hetkestä, ottaen kaikesta parhaat puolet, mutta silti aina suhtautuen erittäin vakavasti itse asiaan. Hän on opiskellut vuoden Moskovassa Komsomol -koulussa, hän on toiminut SOL:n<$ISOL> järjestösihteerinä, hän on pitänyt omalta osaltaan SOL:a pinnalla kun sen talouden olisi pitänyt jo olla täysin kuralla ja toiminnan jo oikeastaan päättynyt. Hänen kaltaisena vakaumukselliset toimijat, joille taistolaisessa opiskelijaliikkeessä ei ollut mitään mätää ja joka ei liannut käsiään mihinkään väärään, pidensivät taistolaisliikkeen elämää parilla vuodella, kun vanha johto oli jo alkanut sortua kyynisyyteen, liialliseen alkoholinkäyttöön ja yleiseen loppuun palamiseen.

Tommi joka oli syntynyt vuonna 1953, aloitti poliittisen aktiviteettinsa 15-vuotiaana kokoomuksen nuorissa ja seurakuntanuorissa (motiivina lähinnä tilat ja tarjoilu, joskaan Tommin kotiseutu, Mankkaa ja Tapiola eivät paljon muita poliittisia vaihtoehtoja tarjonneet). Tommin isä oli sodan käynyt Karjalan evakko, liberaalisti oikeistolainen ja jotenkin kommunismin vastainen mies, jonka kanssa Tommi riiteli vain äidin kohtelusta. Kuvaava esimerkki on että samaan aikaan kun isä tilasi kotiin Karjala-lehteä niin Tommi tilasi Neuvosto-Karjalaa!

Yliopistoon päästessään 1972 Tommilla oli jo jonkinlainen vasemmistolainen vakaumus, hän oli lukenut siskonsa kirjahyllystä poimittuja Antti Eskolan<$IEskola, Antti> teoksia ja siskolle tulleita Ylioppilaslehden abinumeroita. Lukiossa oli vetäviä anarkisti-marxistityttöjä, joiden terävyys ja aktiivisuus Teiniliiton taksvärkkikampanjoissa viehättivät Tommia. Yliopistolla hän tempautui heti mukaan opintopiireihin ja mielenosoituksiin, mutta ei liittynyt järjestöihin ”tutkimatta ensin teoriaa”. Hän kertoo saaneensa ”käännynnäisen herätyksen” Lauttasaaren sillalla Marxilais-leniniläisen filosofian perusteita bussissa lukiessaan. Vuoden opintopiiriopiskelun jälkeen Tommi lähti täysillä mukaan ASS:n<$IASS> toimintaan. Hänen kykynsä huomattiin ja hänet otettiin heti johtotehtäviin, joista hän aluksi kieltäytyi, kun ei kokenut olevansa kypsä. Aluksi hän toimi aktiivisesti ASS:n sosiologian osaston tehtävissä, ”perusosaston kaaderina”. Hän erosi kirkosta ja liittyi SKP:seen<$ISKP> vuonna 1974. Vuonna 1975 hän sai ”komennuksen” Moskovaan<$IMoskova>. Hän piti valintaansa silloin suurena luottamuksen- ja kunnianosoituksena ja ”ainutlaatuisena mahdollisuutena palvella liikettä”. Hän oli otettu siitä että ”kokeneemmat toverit näkivät hänessä kykyjä ja kaaderiainesta”.

Jos Tommi oli sitä ennen suhtautunut järjestötehtäviinsä suurella vakavuudella, opiskellut ahkerasti ja hoitanut järjestövelvollisuutensa huolella, niin Moskovassa hän oli todellinen mallioppilas. Istui aina kahden muun suomalaisryhmän toverin kera kirjastossa (rukkaset kädessä talvella) eikä kiinnittänyt kielteistä huomiota mihinkään ympärillään olevaan. Neuvostotodellisuus ei häntä häirinnyt, koska se oli hänestä ”ideologisen kamppailun areena". Hän oli omin sanoin eräänlainen Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karaistui  – romaanista 70-luvun länsimaiseen elämään karannut Pavel Kortshagin –hahmo tai versio siitä, siis mitä kirkasotsaisin puolueelle elämänsä valmis uhraamaan oleva nuorkommunisti. Tänään hän miettii, olisiko Lenin sanonut: olit hyväntahtoinen ja käyttökelpoinen hölmö.

@Lainaus = K: eikö neuvostoliiton kausi vaikuttanut mitenkään sun suhtautumiseen?
@Lainaus = ei horjuttanut, koska mä olin siinä kansainvälisessä koulussa (internaatti) yli 60 muuta kansallisuutta ja meidät pidettiin veke NL-todellisuudesta ja arjesta (esinomenklaturaa - matkoja, teatterilippuja ym. hyysäystä ja paljon parempi stipendi kuin tavallisilla yliopisto-opiskelijoilla), varsinkin koulun kansainvälisyys teki minuun vaikutuksen, koin olevani osa isoa muuvmenttia, 22-vuotias ...

Palatessaan Suomeen kesällä 1976 hän meni oitis naimisiin (vaimo oli löytynyt sosiologian ASS-osastosta ja kihloihin oli menty juuri ennen Moskovaan lähtöä) ja otti vastaan tehtävän SOL:n<$ISOL> Uudenmaan piirijärjestön kuntoon panemisesta. Jollain tavoin alkoi hiljalleen valjeta, että tilanne ei kentällä enää ollutkaan niin ruusuinen kuin mitä se ennen Moskovaa oli ollut. Järjestötyö olikin loputonta organisointia. Uudenmaan piirisihteerihomman jälkeen Tommi valittiin SOL:n järjestösihteeriksi syksystä 1977. Se tuntui jälleen suurelta kunnialta ja luottamuksen osoitukselta. Mutta koska SOL:n talous oli tiukoilla, järjestösihteerin palkkaus oli ongelma. Tommi laitettiin SOL:n vuonna 1971 valtaaman Akateemisen raittiusliiton<$IAkateeminen raittiusliitto> toimistosihteeriksi ja myöhemmin sen toiminnanjohtajaksi. Hän oli nyreissään järjestelystä, koska pääsi työskentelemään SOL:n toimistoon vain illoin. Hän hoiti molempien järjestöjen tehtävät vakavasti, millä hän itse selittää sen, että siirtyminen liikkeestä pois oli kivutonta.

Akateemisen raittiusliiton kautta hän tuli kosketuksiin tunnettujen alkoholitutkijoiden ja tutkimusmaailman kanssa. Tommin järjestötyö oli paitsi loputonta organisointia myös päättymätöntä kokouksissa istumista. Kuvaavaa on että järjestösihteerinä Tommi kävi vielä panemassa pystyyn uusia järjestöjä, mm. Imatralla, jossa tultiin vähän jälkijunassa. Ylipäätään hän katsoo olleensa kaaderina nimenomaan ”järjestöväsääjä”, ei ideologi, ei linjanvetäjä. Ja myöntää auliisti entisen dogmaattisuutensa. Hänen vaimonsa mukaan sitä on edelleen paljon tallella, mitä Tommi ei itse myönnä. Vaikein musta piste Tommille tuolta ajalta on Neuvostoliitto, mutta hän koettaa silti integroida myös NL -kokemuksensa osaksi minäänsä.

Ensimmäisen lapsen syntyminen heinäkuussa 1978 muutti perheen arkea, nuorta isää olisi tarvittu kotona. Nuori isä olisi mieluummin itsekin ollut enemmän kotona kuin mihin kaiken ottava ja Tommin sanoin ”paradoksaalinen järjestö(raittius)sihteerin työmaa velvoitti”. Hoikkalan Pavel Kortshagin -eetos alkoi jo hiipua ja rispaantua. Nuori vaimo vetosi - poika tarvitsee isää ja vaimo itse tukea ja kumppanuutta myös arjessa. SOL:n<$ISOL> imu oli sekin alkanut ryytyä. Uusia jäseniä ei saatu, vanhat alkoivat jäädä pois toiminnasta, lehdet eivät menneet kaupaksi. Syntyi kiistoja SOL:n politiikan onttoudesta ja triviaaliudesta. Vain uskollisimmat jaksoivat raataa. Yliopistomarxismi (Arto Noro!) ja pääomalogiikka alkoi haastaa marxismi-leninismiä myös SOL:n sisällä. Tommi muistaa Jussi Vähämäen ja Matti Sintosen epäortodoksit puheet ja kirjoitukset, joita etenkin SOL:n johdon Yrjö Hakanen<$IHakanen, Yrjö> vähätteli.  Jyväskyläläisten virittämä sivistysyliopistokamppailu syksyltä 1977 nakersi SOL:n Taisteluohjelman (1974) viitoittamaa kvasi-DDR:läistä linjaa demokraattisten ammattikäytäntöjen puolesta. Tuon linjan kummallinen ja väsynyt huipentuma oli 1977 SOL:n liittokokouksen tunnus, Kriittisen ja tunnollisen opiskelun puolesta.  Myös SOL:n johtama opintotukiliike kriisiytyi ryhmäkuntalaisiin valtaus -tempauksiinsa. Epäortodoksi ja kriittinen Suomen Kansan Teatterin Pete Q<$IPete Q> – produktio 1978  jakoi myös SOL:n johtoa. Pete Q oli shokki myös Tommille. Hän ei tiennyt miten ja mitä ajatella tuosta anarkistisesta ja avantgardistisesta kappaleesta. Hän vastasi SOL:n työvaliokunnassa SOL:n työstä taideoppilaitoksissa, hän aisti uutta, mutta käsitti myös produktion ideologisen irtioton. Hän ei äitynyt niiden joukkoon jotka vain jankkasivat, että ”marxismi-leninismin opiskelua on tehostettava”. Häntä innosti poliittisen laululiikkeen kiertyminen orastavasti elmu – liikkeeksi ja rockin uuden aallon poliittisuus. Hän odotti että liikkeen uusi nousu lähtee tuosta. Hän ällisteli sitä miten Yrjö Engeström ja Kari Toikka oli kaivettu jostain naftaliinista esiin SOL:n keskushallituksen seminaariin kesällä 1979 puolustamaan Taisteluohjelmaa ja moukaroimaan sivistysyliopistoliikettä - ja erityisesti Sihvosen Jussia, joka tuolloin istui SOL:n mandaatilla SYL:n koulutuspoliittisena sihteerinä.

Tommin stoorissa osa aktiiveista alkoi tuosta kuri- ja ryhtiliikkeestä huolimatta etsiä intellektuaalista avaruutta ja radikaalia kulttuurista sisältöä toimintaan toistopakkoisen mielenosoittamisen sijaan. Tommi identifioitui tähän virtaukseen, jonka arkkitehtejä SOL:n työvaliokunnassa ennen muuta Matti Hyvärinen<$IHyvärinen, Matti> ja Pertti Rovamo<$IRovamo, Pertti> olivat. Myös SOL alkoi järjestää seminaareja, joiden arvo oli itseisarvoisesti niiden tarjoamissa keskusteluissa ja debateissa. Hauska ja tulevan historian kannalta ironinen esimerkki – etenkin nimeltään - näistä seminaaritapahtumista oli Jyväskylässä syksyllä 1978 järjestetty Muurit rikki -tapahtuma. Hande Nurmion bändi esitti siellä setissään mm. Valo yössä  –kappaleen, joka taisi silloin liikkua nimellä Juopon Laulu. Soihdunkantaja ja Soihtu uudistettiin.

Tommi alkoi liukua syrjään. Järjestötyö oli hänelle työtä ja velvollisuudentuntoista puurtamista. Huikeus haaleni. Vaimo patisti entistäkin pontevammin tekemään gradua ja saattamaan opinnot loppuun. Järjestökäynnillä Jyväskylässä huhtikuussa 1979, JOS:n kokoukseen tuli viisi henkeä. Tommi tajusi että enää ei ollut ketään jota organisoida.  Tommi palasi yliopisto-opintoihinsa syksyllä 1979. Hän alkoi opiskella nopeasti käyttäen hyväkseen Moskovassa opittuja opiskelumenetelmiä. Hän sai kuitenkin vielä mieluisan järjestötehtävän, matkan Ateenaan KNE:n, siis Kreikan kommunistisen nuorisoliiton festivaaleille edustamaan SOL:lia<$ISOL> (ja hänet valittiin SOL:n tarkastuskomiteaan, joka myöhemmin lakkautti itsensä – vrt. NKP:n keskuskomitean tarkastuskomitea joka oli hyvin merkittävä elin!). Tommin matkasta edustamaan suomalaisia kommunistisia opiskelijoita Ateenaan tuli kuitenkin klassinen suomalainen juopporeissustoori. Saavuttuaan junalla Moskovaan Tommi juhli paikallisten järjestökonkareiden kanssa – Tommin sanoin: ”isännät tarjos” - niin perusteellisesti että häntä ei ehditty kyyditä ajoissa Ateenan koneeseen. Kone oli vielä kentällä, mutta lastiruuma suljettu ja valtava banderollipakaasi liian iso matkustajatilaan tungettavaksi. Eikä häntä olisi päästetty koneeseen liiallisen humalan vuoksi. Hän palasi seuraavana päivänä maitojunalla Suomeen. Tuohon sattumukseen antaa sävynsä tietysti Tommin aiempi kirkasotsaisuus ja hänen työnsä Suomen Akateemisen Raittiusliiton toiminnanjohtajana, tosin maitojuna -episodin aikaan hän ei ollut enää SARL:ssa töissä. Raitis hän ei ollut kuin kuukauden kesällä 1974 innostuttuaan eräästä SKP:n ex-puheenjohtaja Aimo Aaltosen tekstistä aikakauskirja Kommunistissa noihin aikoihin. Rock- selibaatti kesti pidempään, kaksi vuotta 1974–76. Se ei koskenut kuuntelua, vain levyjen ostoa (poisluettuna Hector, Wigwam, Tasavallan Presidentti ja Pekka Pohjola, jotka olisivat taiteellisesti tarpeeksi kunnianhimoista länsimaista jazzahtavaa kamaa).

Järjestötyö jäi Tommilta siis syksyllä 1979. Vuonna 1982, kun Tommi oli jo perheineen muuttanut Käpylään, hän kieltäytyi vaimoineen pistämästä nimeään Tiedonantajan uuden vuoden tervehdyksiin. Hän erosi SKP:stä<$ISKP> vuonna 1984. Tommin kiemuroihin mahtuu myös sellainen detalji, että hän ehti toimia kuusi kuukautta (1976–77) Pukinmäessä aravataloyhtiön talonmiehenä; yhtiön isännöitsijänä oli Erik Schüller<$ISchüller, Erik>. Schüller järjesti Tommille lumitraktorin, joka oli niin kallis että sen maksamiseksi piti korottaa yhtiövastiketta. Yhtiössä syntyi kapina, Schüller erotettiin mutta Tommi ehti erota tehtävästä ennen asukaskokousta, joka erotti liian hövelin isännöitsijän. Tommi sai kuitenkin jäädä asumaan talonmiehen asuntoon. Voi siis sanoa että Tommin poliittisessa urassa oli myös koomisia ulottuvuuksia. Taistolaisuuden mustaan kirjaan se ei oikein soveltuisi, puhumattakaan Raija Orasen vainoharhojen ja katumuksen täyttämästä Marinadista. Kari Hotakainen tai Jari Tervo saattaisivat innostua, eri syistä.

@Ots2 = Johtopäätökset

Kaiken kaikkiaan näiden kolmen ei kovinkaan sattumanvaraisesti valitun tarinan johtopäätöksenä voidaan sanoa, että 60–lukulaisuus ja 70–lukulaisuus olivat hyvin eri asioita. 60–lukulaisuudesta ei jäänyt juuri mitään ikäviä jälkiä (aika isoa alkoholisoitumisriskiä lukuun ottamatta, mutta siinä ero 70–lukuun oli pieni), kun taas 70–lukulaisuudessa oli yhtä ja toista hävettävää ja huvittavaa, mutta minään kovin hirveänä ajanjaksona sitä ei voi pitää. Sosiaalisesti se tuskin on vaikuttanut kenenkään elämään kovin jyrkästi: sekä pahat romahdukset että huimat nousut johtuivat pikemminkin muista syistä. Sukupuoli tietysti näkyy hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi Tommi on poikkeuksellinen (onnekas, niin kuin hän itse sanoo) siinä, että hänen avioliittonsa on kestänyt, mutta tämän ryhmän miehet ovat normaalisti ainakin kahden pitkän suhteen miehiä (naisilla taas yksi pitkä suhde ja sen jälkeen vaihtelevia suhteita). Lapset ja yksityiselämä eivät kuitenkaan suoranaisesti kuulu 60– ja 70–lukujen sukupolven kuvaan (ne suurten ikäluokkien edustajat, joille 60–luku ei merkinnyt mitään, korostavat tietysti juuri ja vain yksityiselämässään tapahtuneita muutoksia). Näin tuon sukupolven miesten ja naisten elämä on ihmissuhteiden osalta ollut melko rikkinäistä ja ongelmallista.

Mitä tästä kaikesta voi siis yleisesti sanoa? Määrällisesti tulos on ilmeinen: suuri osa 60– ja 70–lukulaisista on pärjännyt elämässään varsin hyvin, eikä heidän ole tarvinnut paljoa muuttaa näkemyksiään. 60– ja 70–lukulaiset ovat vahvoissa asemissa erityisesti valtionhallinnossa sekä akateemisessa ja kulttuurimaailmassa. Sen sijaan talouselämässä ja yksityissektorilla heitä on vähän, muutamia hyvin näkyviä poikkeuksia lukuun ottamatta. Sama koskee politiikkaa, jossa muutamia 60– ja 70–lukulaisia aktivisteja on korkeilla paikoilla (Satu Hassi<$IHassi, Satu>, Erkki Tuomioja<$ITuomioja, Erkki>, Paavo Lipponen<$ILipponen, Paavo>), mutta ei mitenkään joukoittain. Varsinkaan taistolaisliikkeen johtoporras ei ole päässyt politiikassa kovin korkeisiin asemiin, ainakaan uusissa poliittisissa vaatteissa: Jaakko Laakso<$ILaakso, Jaakko> on pitkälle samalla kannalla kuin 70–luvulla, samoin Esko Seppänen<$ISeppänen, Esko> (joka ei ollut mikään taistolainen!) ja Esko-Juhani Tennilä<$ITennilä, Esko-Juhani>.

Mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten tiukasti 70–lukulainen ajattelu voi jäädä päälle, on ajankohtainen keskustelu sosiobiologiasta ja evoluutiopsykologiasta. Tunnetustihan juuri 70–luvulla käytiin kiivas keskustelu ns. sosiobiologiasta eli yhteiskunnallisten ilmiöiden selittämisestä biologian avulla. Tuolloin syntyivät jyrkät rintamalinjat niiden välillä, jotka katsoivat että geeneillä ei ole mitään tekemistä yhteiskunnan lainalaisuuksien kanssa ja niiden välillä jotka esittivät että monet yhteiskunnalliset ilmiöt selittyvät viime kädessä evoluution tuottamien adaptaatioiden kautta (esim. sosiaalinen eriarvoisuus, sukupuolten väliset suhteet, lasten ja vanhempien väliset suhteet, väkivallan käyttö). Nämä rintamalinjat ovat edelleen säilyneet, niin että kun sosiobiologiaa ja evoluutioteoriaa koskeva keskustelu yhteiskunnassa on aktualisoitunut, niin kiivaimmat vastustajat löytyvät 70–lukulaisten sosiobiologialle allergisoituneiden keskuudesta (Portin, Haapala, Noro & kumpp.).  Tämä on sikäli aika yllättävää, koska Marxin suhde Darwiniin oli hyvin arvostava ja kunnioittava. 60–luvun marxilaisille Darwin oli ja on kirosana (vuoden 2004 Tutkijaliiton<$ITutkijaliitto> kesäkoulun ohjelman esittelyssä kysytään mm.”Millaisen vaihtoehdon sosiaalidarwinismia takataskussaan kuljettavalle geneettiselle determinismille tarjoaa autopoiesiksen käsite?” Tämä on myös sikäli vitsikästä että autopoiesis on aitoa huuhaata, joka rinnastuu intelligent designiin). Tosin on kyllä myös huomattava, että eräät keskeiset evoluutiososiologian tämänhetkiset kehittäjät (Heikki Sarmaja, J P Takala) kuuluivat samaan marxilaiseen taistolaisporukkaan. He vain onnistuivat jostain syystä immunisoitumaan sosiobiologiakammolle. Omalta kohdaltani taas minulla on kokemuksia sekä sosiobiologiakammosta että siitä toipumisesta, mistä suuri kiitos nykyiselle vaimolleni!

Toinen 60– ja 70–lukulaisuuden olennainen ero on antiautoritäärisyydessä. Siinä, missä 60-luvulla liikkeeseen lähdettiin auktoriteettien kaatamiseksi ja 70–luvulla kaduttiin ja kaivattiin juuri antiautoritäärisyyden häviämistä, niin ”oikeat” 70–lukulaiset eivät oikein osanneet edes kaivata tätä vaihetta. He tulivat suoraan puhdasoppiseen marxilaisuuteen ja lähtivät siitä sitten muualle tai omaksuivat antiautoritäärisyyden ikään kuin katumusharjoituksena, vrt. Pete Q. Luulisin että jälkiä jäi enemmän, jos käytiin läpi aluksi tuo antiautoritäärinen vaihe.  Seuraavan vaiheen sokea dogmien toistelu tuntuu sitä nolommalta ja tekee mahdottomaksi omaksua uutta dogmaattisuutta, liittyi se sitten EU:in<$IEU> tai vaikkapa sosiaaliseen konstruktionismiin joka on vallannut koko yhteiskuntatieteen.

Tietysti on tapahtunut myös se, että entinen kiivas ja äärimmäinen yhteiskunnallispoliittinen näkemys on liudentunut ja toiminta on kadonnut tai kanavoitunut lähinnä hallintoon ja tutkimukseen, jossa entiset 60– ja 70–lukulaiset aktivistit ovat vähin erin edenneet kohti melko korkeita asemia. Heitä on (ollut) yliopistojen rehtoreina, kanslereina, professoreina, erilaisina johtajina ja korkeina virkamiehinä. Jotkut ovat jättäytyneet pienyrittäjiksi. Tämä on ollut luontevaa vaikkapa laululiikkeen veteraaneille.  Ja suoranaisia katujia ja tunnustajia on todella vähän: tunnustuskirjallisuutta ei ole tähän mennessä paljoakaan ilmestynyt ja katujien joukko on harvalukuinen eikä ainakaan vielä kovin äänekäs. Anssi Sinnemäki<$ISinnemäki, Anssi> (Villa 1999) on yksi tällainen ns. hiljainen katuja:

@Lainaus =  ”- Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus. Jos katsoo mitä silloin sanottiin ja tehtiin, ei voi sanoa muuta kuin että se oli absurdia ja järjenvastaista.
@Lainaus =  - Kollektiivisuudesta ja solidaarisuudesta puhumalla äärivasemmistossa oikeutettiin yksilön alistaminen ja polkeminen.
@Lainaus =  - Vaikka se oli kollektiivista hulluutta, jokainen ihminen on itsestään vastuussa. Vasemmiston itsekritiikkiin on tärkeää tuoda se moraalinen näkökohta, että taistolaisuus oli Neuvostoliitosta kurinalaisesti ja sotilaallisesti johdettua toimintaa. Kaikki huomasivat sen.
@Lainaus =  - Valmistauduimme siihen, että olisimme tottelevaisia, kun tulee tiukka paikka. Annoimme itsemme käytettäväksi sellaiselle politiikalle, jonka tiesimme tekevän silloin paljon väärää. Tiesimme myös, mitä se olisi voinut tehdä.
@Lainaus =  - Monet kysyvät nyt, mitä pahaa me muka tehtiin, kun kannatettiin rauhaa, solidaarisuutta ja muita hienoja asioita. Minä sanon: tätä pahaa me tehtiin. Vaikkei me ehditty tehdä käytännössä paljon pahaa, olimme potentiaalisesti valmiita tekemään paljon enemmän.
@Lainaus =  - Kun huomaa suostuneensa tällaiseen, pitää katua ja myöntää, että me teimme väärin.”

Sinnemäki näkee siis asian toisin kuin minä sekä faktojen suhteen (liikettä ei uskoakseni johdettu sotilaallisesti Neuvostoliitosta tai se ei ollut kollektiivinen mielisairaus, ei ainakaan molempia samaan aikaan) että potentiaalisten seurausten suhteen: jos vallankumous olisi tullut, niin johdon olisivat hyvin pian vieneet aivan toiset henkilöt.

Tilanne voi toki vielä tästä muuttua, jos vaikka Taistolaisuuden musta kirja herättää laajan keskustelun ja saa aikaan totuuskomissioita. Varmaa on, että näin ei tule käymään, varsinkaan Vesikansan teoksen ja sen Sotavahinkosäätiötä koskevan rinnakkaisteoksen ilmestymisen jälkeen. Kylävaaran teos on lisäksi melkoinen floppi: siinä on vain kaksi varsinaista katujan tarinaa, sen kritiikki on kauttaaltaan hampaatonta tai asiantuntematonta ja sen paras teksti on peräisin Juhani Ruotsalolta ja taatusti katumatonta tavaraa (Ruotsalo pahoittelee vain kielenkäyttönsä koukeroisuutta ja sitä että mukaan vedettiin myös sellaisia jotka olisivat halunneet pysyä puolueettomina).

Se mitä tähän mennessä esitetyissä katumustarinoissa erityisesti kadutaan, on henkilökohtainen vastuu konkreettisista pahoista teoista (ja juuri siinä Kylävaaran omat tunnustukset osoittavat että hän ei oikeastaan kadu mitään, vaan on lähinnä katkera ja kostonhimoinen).Varsinkin kulttuuritaistolaisuudessa (ja Tampereella, vrt. Hyvärinen ja Kontula) mentiin ylilyönteihin, järjestettiin toverituomioistuimia ja saatettiin aiheuttaa pysyviä vahinkoja itsestään epävarmoille tai mielenterveydeltään herkille ihmisille. Yliopistoissa kokemukseni mukaan tällaista esiintyi paljon vähemmän ja viholliset olivat yleensä niitä jotka ehkä jopa ”ansaitsivatkin” tulla huonosti kohdelluiksi (kelvottomat ”sammuneet”, muka epäpoliittiset professorit, poliittiset juonittelijat jotka käyttivät yliopistoa astinlautanaan, vrt. Vesikansan väitöskirja). Emme siis ole oikein osanneet katua, vaikka ehkä syytä olisikin, sitä että tuon ajan toiminta aiheutti monissa ihmisissä pelkoa, ahdistusta ja unettomuutta. Harvat lienevät olleet liikkeessä mukana valtapoliittisista syistä ajatellen käyttävänsä ideologiaa omaksi edukseen. Missään vaiheessa tätä mahdollisuutta ei ollut näkyvillä. Tilanne on tietenkin toinen jos ajatellaan että taistolaisliike olisi todella saanut yhteiskunnan muutettua mielensä mukaiseksi. Sellaista ei ollut missään vaiheessa näköpiirissä, joskin monet meistä vitsailivat sillä miten meidän sitten kävisi. Jotkut ovat ottaneet siitä jopa trauman että heitä on uhkailtu vankileireillä ja teloituksilla jos ”me” pääsemme valtaan. Itselleni se oli puolivakava huuli, joka perustui vaikkapa Isaac Deutscherin Stalin- ja Trotski-elämäkertoihin, jotka tuolloin luin. Pahin oli tilanne siis niillä, jotka katsoivat että jokin korkeampi hyvä, liikkeen voitto tms. oikeuttivat tässä ja nyt kaikki mahdolliset henkilökohtaiset rikkomukset ja väärinteot. Tässäkään suhteessa vaikkapa poliittisia juonitteluja, Moskovan ohjausta ja junttausta ei pidetty (enkä itse pidä) ollenkaan niin pahoina kuin yllä mainittuja toverioikeudenkäyntejä ja poissulkemisia.

Taistolaiskirjallisuudessa kuvataan paljon sitä, kuinka mukana olijat luulivat toisten tietävän ja ymmärtävän enemmän teoriasta ja politiikasta ja olevan paljon varmempia kuin olivatkaan. Näin kaikki ikään kuin pettivät itseään ja toisiaan, mutta tämä ei estä sitä, ettei itse asiaan uskottu lujasti.  Epävarmuuksista ja ihmettelyistä oltiin vain hiljaa, niin kuin suomalaiseen luonteeseen kuuluu. Tällöin siis myöhempi katumus liittyy ennen kaikkea siihen, miten ei kehdannut sanoa jotain suoraan tai kieltäytyä jostain, mutta kyse oli siis omasta itsestä, ei muille tehdyistä pahuuksista.

Kyse oli jonkinlaisen universaalin moraalin rikkomuksista, joita aina joudutaan katumaan, ellei sitten ole kokonaan luovuttu sen vaatimuksista. Yleensä pahimmatkin poliittiset rikolliset (he ovat rationaalisia ihmisiä ja tietävät suurin piirtein mikä on ihmiselle normaalia toimintaa) tietävät hyvin toimivansa väärin ja pyrkivät esim. peittämään jälkensä mahdollisuuksien mukaan, kuten vaikkapa Berija teki Stalinin kuoltua. Tällaisia rikkomuksia tapahtui melko vähän, sikäli kuin itse tunnen tilannetta. Tyhmyyksiä ja tietämättömyyttä ja ylilyöntejä kannanotoissa oli enemmän, mutta niiden katuminen jälkikäteen olisi tyhmää. Tietysti voidaan myös sanoa, niin kuin Anssi Sinnemäki<$ISinnemäki, Anssi>tekee, että katuminen on ulotettava siihen mitä olisi voinut tapahtua, jos vallankumousliike olisi päässyt valtaan. Tämä olisi kuitenkin liioittelua ja sen voi jättää zysckowiczeille ja seikkoeskoloille. Sen sijaan niistä voi ottaa oppia, kuten ilmeisesti useimmat 60– ja 70–lukulaiset ovatkin ottaneet. He tuskin lähtevät mukaan samalla tavoin organisoituun liikkeeseen ja he ymmärtävät miten tärkeä on kehittää sellaisia liikkeitä, joissa joukkopainetta omien käsitysten vastaiseen toimimiseen ei pääse syntymään. Siksi vaikkapa ATTAC<$IATTAC> on sellainen liike, johon oman sukupolveni edustajat ovat olleet valmiita osallistumaan (itsekin kuulun siihen, ks. Semi Purhosen artikkeli tässä kirjassa josta käy ilmi että 60– ja 70–lukulaiset ovat enemmistönä!). Se on puoluepoliittisesti riippumaton, ei edellytä minkäänlaista joukkositoutumista, on tavoitteiltaan aika epämääräinen, mutta silti 60–lukulaisuuteen nähden ”oikeansuuntainen” (globalisaatio- ja kapitalismikriittinen) jne.

Muutenkin ehkä keskeinen opetus on juuri se, ettei 60– ja 70–luvun sukupolvi enää hyväksy joukkositoutumista, velvoittavuutta olla jotain mieltä, enemmistökuria ja poissulkemista mielipiteiden takia. Tässä suhteessa kyse oli aidosta joukkohysteriasta, josta tietenkin on monia muita esimerkkejä ja ilmenemismuotoja. Yleensä sama sukupolvi ei retkahda kahta kertaa samantyyppiseen virheeseen. Itse väittäisin tulleeni hyvin tehokkaasti rokotetuksi tietyn tyyppistä joukkoinnostusta ja yksimielisyysvaatimuksia vastaan, tulivat ne mistä suunnasta tahansa. Sen sijaan puolustan innolla ihmisiä, jotka minusta ovat tulleet huonosti kohdelluiksi. Voi olla että liiankin suurella innolla, millä varmaan on tekemistä 70–luvun vaikutusten kanssa.

Kirjallisuus

von Bonsdorff, Johan (1986) Kun Vanha vallattiin. Helsinki: Tammi.

Donner, Jörn (2004) Livsbilder. Helsingfors: Söderström.
Fitzpatrick, Sheila (2004) The Rise and Fall of the Baggy-Trousered Barbarians. London Review of Books 19August.

Haapakorpi, Arja (1989) Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden sijoittuminen työmarkkinoille. Korkeakoulu- ja tiedeosaston julkaisusarja 69. Helsinki: Opetusministeriö,.

Haapakorpi, Arja (1994) Akateemisten työurat. Opintoasiain julkaisuja 7. Helsinki: Helsingin yliopisto,.

Haavio-Mannila, Elina, Roos, J.P. & Rotkirch, Anna (2004) Olivatko suuret ikäluokat murroksen moottoreita? Teoksessa Jani Erola & Terhi-Anna Wilska (toim.) Yhteiskunnan moottori vai kivireki? Suuret ikäluokat ja 1960-lukulaisuus. Jyväskylä: Minerva/SoPhi 92, 215-238.

Halonen, Ilpo & Mykkänen, Matti (toim.) (1970) Tapaus Schüller. Helsinki: Tammi.

Hyvärinen, Matti (1994) Viimeiset taistot. Tampere: Vastapaino.

Häggman, Kai (2003) Avarammille aloille, väljemmille vesille. Werner Söderström Osakeyhtiö 2, 1940—2003. Porvoo: WSOY.

Kontula, Anna (2002) Kuollut muttei kuopattu: taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Pro gradu tutkielma: Tampereen yliopisto, sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos.

Kylävaara, Ilkka (2004) Ei kai taistolaisuuden mustaa kirjaa? Kanava 3: 175-177.

Kylävaara, Ilkka (toim.) (2004) Taistolaisuuden musta kirja. Muistoja. Helsinki: Tammi.

Rentola, Kimmo (2003) Kevään 1968 isänmaan toivot. Teoksessa Sakari Saaritsa & Kari Teräs (toim.): Työväen verkostot. Väki voimakas 16. Helsinki: Työväen historian ja perinteen seura, 96-132

Rantanen, Miska (2002) Toverit herätkää. 1970-luvun poliittisen laululiikkeen matka nuorisomuodiksi. Työväentutkimus 2000-sivusto: Työväenperinne. (Artikkeli luettavissa Internetistä: http://www.tsl.fi/~perinne/tyovaentutkimus/2000/index.html )

Roos, J.P. (2002) EU:n nousu ja tuho teoksessa Thomas Wallgren (toim) EU vaakalaudalla -Kirjoituksia Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta. Helsinki: Like, 287-298.

SOL (1973) SOL:n taisteluohjelma Suomen opiskelijoille. Sosialistinen opiskelijaliitto.

Suomi, Juhani (toim.) (2003) Urho Kekkosen päiväkirjat 3: 1969-74.
Helsinki: Otava.

Tuominen, Marja (1991) Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Keuruu: Otava.

Valkonen, Martti (2003) Sananvapaus kauppatavarana. Journalismi.info (Internet-kirja, saatesanat luettavissa Internetistä: www.journalismi.info/fi )

Vesikansa, Jarkko (2004) Kommunismi uhkaa meidän maatamme. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, Yhteiskuntahistorian laitos.

Villa, Janne (1999) Sinnemäen kapinasukupolven sovinto. Hengellinen kuukausilehti 7. Luettavissa Internetistä: http://www.kaapeli.fi/~herattay/hk/hk1999/sinnem.html )

Virtanen Matti (2001) Fennomanian perilliset: poliittiset tradition ja sukupolvien dynamiikka. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Toimituksia 831.


Muut lähteet:

Asiantuntijat

Kimmo Aaltonen
Jukka Gronow
Tommi Hoikkala
Semi Purhonen
Aino Sinnemäki
Anssi Sinnemäki

Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 30.5.2004. ”Miksi taistolaisia pelättiin?” (kirj. Seikko Eskola)


Henkilötiedot kerätty seuraavista lähteistä:

Internet

http://www.helsinki.fi/ylioppilaslehti/historia/  [Ylioppilaslehden kotisivut ja historiaa mm. ylioppilaslehden toimittajat vuosina 1913-1999]


Henkilötietoja sisältävä kirjallisuus

Ahopalo, Jaakko ym. (toim.) (1998) Suomen taitelijat – Finlands konstnärer r.y. 30 vuotta : martikkeli 1998. Karkkila: Suomen taitelijat.

Jallinoja, Riitta (1983) Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Klinge, Matti ym. (toim.) (2003) Suomen valtiokalenteri 2003. Helsinki: Lakimiesten Kustannusliitto.

Kosonen, Lasse (toim.) (1993) Suomen lääkärit 1992. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto.


Olsson, Claes & Juha Virkkunen (toim.) (1973) Kulttuurivihkot 2. Helsinki: Kulttuurityöntekijäin Liitto.

Rantala, Risto & Pajala, Lasse (toim.) (2000) Kuka kukin on. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 2001. Helsinki: Otava.

Rantala, Risto & Pajala, Lasse (toim.) (2002) Kuka kukin on. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista  2003. Helsinki: Otava.

Seppälä, Riitta & Tainio, Ilona (toim.) (1993) Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993. Helsinki: Tammi/Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto.

Tarkka, Leena ym. (toim.) (1990) Kuka Kukin On. Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 1990. Helsinki: Otava.

Virkkunen, Juha (toim.) (1973) Kulttuurivihkot 1. Helsinki: Kulttuurityöntekijäin Liitto.




 
 



Back to beginning