Minä ja pulssimittari

Ensimmäinen käyttämäni mittari juoksu-urallani oli askelmittari. Kehittyneemmässä digitaalisessa mallissa askelmittaukseen liittyi myös kalorimittaus (joka tuskin oli kovin tarkka). Muistan hyvin että pitkään tarkkailin myös kalorinkulutusta ja lähinnä ihmettelin sitä miten paljon ihmisen todella täytyy liikkua voidakseen popsia edes yhden ylimääräisen suklaapatukan (Yksi Tupla edellyttää ainakin viiden kilometrin juoksua jos oikein muistan!). Askelmittarin suurin hyöty oli siinä, että pystyi arvioimaan kuinka pitkän matkan oli oikein liikkunut eli pystyi ”mitoittamaan” ympäristönsä ja vakiojuoksureitit. Näin se jäi vähitellen pois käytöstä. Nyttemmin en lainkaan mittaa kilometrejä vaan ainoastaan aikaa.

Sitten hankin pulssimittarin. Monien vuosien ajan juoksin lähes yksinomaan pulssimittarin kanssa. Se ”määräsi” juoksuvauhdin sekä ala- että ylärajojen osalta. Varsinaisissa kilpailuissa sen avulla saattoi pitää varansa alkuvauhdin suhteen ja saattoi aika hyvin ennakoida sen miten lopulta tulee käymään: so jaksaako loppuun asti vai katkeaako ennen maalia. Pulssimittarin avulla oli helppo säännellä harjoittelurytmiä ja pitää siitä kiinni. Pulssimittari on myös aika hyvä turvaväline: olen kokeillut krapulassa juoksemista sen kanssa ja havainnut että krapula-aamuina pulssi hyppelee täysin holtittomasti (minun maksimipulssini oli tuolloin n 180, mutta krapula-aamuina 250 ei ollut ollenkaan mahdoton lukema). Toisin sanoen, heti kun pulssi hyppää tuollaisiin lukemiin voi pysähtyä jolloin pääsee taas turvallisille alueille. Ruumis ei suinkaan ”huomaa” tällaista äkillistä pulssinousua, paitsi sitten kun se on liian myöhäistä. Tosin pulssimittarillakin on pieni viive, joka tuskin kuitenkaan on niin kohtalokas. Oma dramaattisin kokemukseni pulssimittarista ja ihmisen suhtautumisesta tekniikkaan on tällainen: Olin hyvän ystäväni kanssa hiihtämässä viimeisiä harjoituksia ennen Pogostan hiihtoa. Hänen pulssimittarinsa ilmoitti mäkinousuissa aivan hurjia lukemia (jos en väärin muista jopa lähes 300! ). Koska kaverini oli erittäin hyväkuntoinen ja hänen maksimipulssinsa siinä 180, niin tulkitsimme tuloksen automaattisesti virheeksi. Joko pulssimittarin paristot olivat loppumassa tai minun pulssimittarini tuotti häiriöitä tai jotain sellaista. Seuraavan päivän Pogostan hiihdossa sitten ystäväni kuoli massiiviseen veritulppaan. Pulssimittari oli siis varoittanut aivan oikein (hänellä oli toki ollut erilaisia oireita, joita hän oli tulkinnut virheellisesti), ja jos olisimme ottaneet sen vakavasti, niin ystäväni voisi jopa olla elossa.

Ranskalainen sosiologi ja tieteentutkija (ja aikamoinen hörhöilijä) Bruno Latour on kuuluisa siitä, että hän ei tahdo tehdä mitään eroa ihmisruumiin ja sen käytössä olevien teknisten vempainten ja hilavitkutinten välillä. Hän kuvailee yksinkertaisena havaintoesimerkkinä sitä miten hajujen tunnistamista voidaan huomattavasti kehittää pienen ”hajulaatikon” avulla jossa on erilaisia hajuja. Normaalisti ihminen erottaa melko vähän hajuja mutta pienellä harjoittelulla opimme paljon tarkemmiksi. Latour väittää että hajulaatikko on tällöin itse asiassa osa ruumistamme, ruumiin tietoa ja että kyse on vain siitä että hajulaatikon avulla olemme saaneet laadullisesti uuden ruumiin.

Latourilaisittain tarkastellen kuntoilija joka muokkaa ruumistaan liikkumalla ei tee mitään laadullisesti erilaista käyttäessään vaikkapa pulssimittaria tai askelmittaria (käytän näitä vehkeitä esimerkkeinäni koska minulla on niistä henkilökohtaista kokemusta). Mittarit ovat osa hänen ruumistaan.

Minusta tällainen on hölmöä. On aivan eri asia treenata itsensä sellaiseen kuntoon että pystyy juoksemaan vaikkapa maratonin tai käyttää jotain apuvälinettä joka antaa minulle mahdollista lisätietoa siitä miten harjoittelu sujuu. On jopa aivan eri asia treenata juoksua tai treenata hiihtoa, koska jälkimmäisessä ”tekniikalla” (siis hiihtotyylillä) on niin suuri merkitys: vanhakin voi pärjätä nuorempaa ja paremmin harjoitellutta vastaan kun taas maratonilla ei saa mitään anteeksi, kunto ja ruumiinrakenne ratkaisevat.

Sen sijaan on paljon kiinnostavampaa pohtia eroa kilpa- ja kuntoliikunnallisiin välineisiin, joista jälkimmäisistä voi vielä erottaa varsinaisen liikunnan ja yleisen terveyden valvonnan.

Kilpaurheilussa erilaiset tekniset välineet rinnastuvat pikemminkin suoranaisiin harjoittelulaitteisiin. Tunnetustihan vaatii aikamoista luonteenlujuutta harjoitella sisätiloissa vaikkapa soutulaitteella tai pyörällä. Niihinhän voi lisäksi nykyään integroida erilaisia mittareita ja antureita jotka kertovat suorituksen kulusta ja tehosta. Pulssimittari on tässä suhteessa siis vain joustavampi: se mahdollistaa vaihtelevan lajiharjoittelun ja tarjoaa sille yhtenäisen mitallisen ympäristön. Mutta on iso ero käyttää pulssimittaria kilpaharjoittelussa ja kuntoilussa. Kuntoilussa sen hyöty on aika marginaalinen sen jälkeen kun sen avulla on ikään kuin oppinut tai ruumiillistanut tietyt rasitusrajat. Väittäisin nykyään aika hyvin tietäväni millä pulssilla kulloinkin liikun, osittain tietysti siksi että aikoinaan juoksin paljon siten että mittari oitis hälytti jos pulssi putosi liian alas tai kohosi liian ylös. Siis mittarit ovat eräänlainen liikkumaan opettelun väline, ei sen kummempi.

Kun lukee valmistajien haaveita erilaisten laitteiden käytön lisääntymisestä, niin ne ovat melko lailla päin vastaisia kuin omat kokemukseni. Luulen että tässäkin pätee sama sääntö kuin missä tahansa muotisidonnaisessa välinemarkkinoinnissa. Monet ihmiset saattavat innostua hankkimaan vehkeitä, mutta lopputuloksena on että meillä on paljon turhaa kamaa nurkissamme, jolla ei ole mitään käyttöä. Myönnän että olen itse taipuvainen hankkimaan uusia ja mielenkiintoisia vekottimia, mutta en ole viime aikoina kuullut sellaisista laitteista jotka todella tuntuisivat tarpeellisilta. Vain jokin täysin lahjomaton anturi joka kertoisi heti kun syön liikaa tai kuinka paljon vielä täytyy liikkua jotta lounaalla nautittu herkullinen jälkiruoka (tai illan oluttuoppi) häviäisi jälkiä jättämättä voisi ehkä herättää kiinnostustani.

Tästä pääsemmekin kolmanteen välineryhmään: vanhemmille tai muuten huonokuntoisille ihmisille tarkoitettuihin seuranta ja itsehoitolaitteisiin. Niitä näyttää olevan jo aika laaja valikoima esim. sokeritautisille tai sydänvaivoista kärsiville. Tässä taas suhtautuminen on kahtalaista: joko niitä pidetään mainiona turvallisuutta lisäävänä edistysaskelena tai sitten epäinhimillisenä tulevaisuudenkuvana ajasta jossa kenelläkään ei ole henkilökohtaista suhdetta muihin kuin koneisiin. Itse suhtaudun tällaiseen automaattiseen valvontaan hyvin positiivisesti. On mukavaa jos voi kotoa käsin hoitaa rutiininomaiset testaukset ja saada heti tiedon uhkaavista vaaroista. Mutta toisaalta on selvää, että yksinäisenä vanhuksena ei ehkä olisi yhtä kivaa olla jonkun aparaatin valvonnassa näkemättä koskaan yhtään hoitajaa tai lääkäriä. Tällaiset kysymykset menevät kuitenkin aika kauas varsinaisesta aiheesta.

Nykyään olen lopettanut kaikenlaisten mittareiden käytön melkein kokonaan. Minusta on tullut tavallinen kuntoilija, joka vain liikkuu, muttei millään tavoin pyri arvioimaan liikkumisensa suoranaisia vaikutuksia. Mutta myönnän että tämä ei ole aina järkevää, varsinkin jos silloin tällöin harrastaa melko rankkojakin suorituksia (viimeksi hiihdin tosi raskaalla kelillä, upottavalla latu-uralla Ylläkseltä Olokselle ja lopussa tuotti hankaluuksia nostaa sauvaa ylös lumesta. Välillä mietin että onkohan tämä nyt aivan terveellistä). Toisaalta on ihan selvää että liiallinen mittaaminen normaalikuntoilijalle on samaa kuin kaikkein kalleimpien ja parhaiden varusteiden käyttö kun vähemmälläkin pärjäisi. Pahimmassa tapauksessa kaikki välineet, vaatteet yms. auttavat vain pettämään itseä. Vähän lievemmässä tapauksessa ne tekevät kuntoilusta pakkotoimintaa, josta hauskuus ja vapaus ovat kaukana. Haaveenani olisivatkin mahdollisimman yksinkertaiset ja helppokäyttöiset vempaimet, siis sellaiset jotka voisi aktivoida suurin piirtein ajatuksen (tai vaikkapa kiihtyneen pulssin) voimalla. Tällöin ne olisivat oikeita latourilaisia ruumiin osia, joita ei tarvitsisi erikseen muistaa panna päälle ja aktivoida. Uskoisin että sellaiset ovat aivan ovella. Minä ainakin antaisin asentaa pulssi- ja verenpaineanturin kroppaani puhumattakaan nyt vaikkapa nukahtamisen varoittajasta ajaessa. Ja en panisi vastaan jos kännykkäni pystyisi mittaamaan pulssini ja mahdollisesti verenpaineeni aina tarvittaessa.

Eläköön siis mahdollisimman luonnollinen tekniikka!

J P Roos