Laajat ja suppeat sukupolvet; esimerkkinä suuret ikäluokat ja niiden ympärille kertyneet sukupolviliikkeet

 

 

      J P Roos

 

 

 

 

  Tunnetusti sukupolvella on kaksi perusmerkitystä: "biologinen" ja sosiaalinen. Edellisellä tarkoitetaan melko yksikäsitteisesti sitä että minä ja lapseni ovat eri sukupolvia. Sukupolvea erottaa siis vähintään noin 20 vuotta, nykyään aika usein 30 vuotta ja ylikin. On myös muistettava, että kun perheessä oli paljon lapsia, niin sukupolviväli saattoi olla jopa alle 20 vuotta tai lähes 50 vuotta. Toisaalta tässä mielessä sukupolvi on aina perhekäsite: sukupolvien erottelu edellyttää perhemuodostumaa, ja biologista tapahtumaa, lasten saamista. (adoptoidut lapset ovat tällöin hiukan kyseenalaisia: muodostavatko he aidon lenkin sukupolvien ketjussa?). Sosiaalinen sukupolvi on taas melko eri asia, mutta ei kuitenkaan  riippumaton biologisesta. Sosiaalisen sukupolven käsitettä käytetään myös melko löysästi: pienistä toisiaan välittömästi seuraavista ikäryhmistä, kohorteista, hyvinkin laajoista, useita kymmeniä vuosia kattavista ajanjaksoista (amerikkalaiset babyboomerit on vähintään kymmenen, jopa 15 vuoden levyinen nauha). Sukupolvia keksitään, rakennetaan ja myös puretaan..

 

    Teoreettinen (mannheimilainen) sukupolvikäsite on hyvin kapea: avainkokemus rajaa sen enintään muutaman vuoden ikäkohorttiin joka sitten kantaa tätä kokemusta läpi elämänsä. Sukupolvia oli tässä mielessä myös suhteellisen harvassa: riippuen avainkokemuksista väliin jäi  ”junk generationeita” joilla ei ollut yhteistä sukupolvikokemusta.  Samoin samanikäisistäkin vain pienehkölle ryhmälle muodostui yhdistävä sukupolvikokemus: toisin sanoen kokemus yhdistyi asemaan ja toimintaan.   Mannheimin alkuperäinen terminologia yhdisti kolme käsitettä: Generationslagerung, generationszusammenhang ja Generationseinheit (ks Mannheim/Kohli). Matti Virtanen (2001) suomentaa nämä seuraavasti: samanikäisten ikäpolvi, kokemuksellinen sukupolvi ja mobilisoitunut sukupolvi(fraktio). Suomennokset ovat melko vapaita. Virtanen johtaa lukijaa ehkä hieman harhaan puhumalla ensimmäisen sukupolvitason kohdalla vain samanikäisten ikäpolvesta, kun kyse on ehkä jostain vähän enemmästä. Samoin sukupolviyhteys on ehkä hiukan enemmän kuin kokemuksellinen sukupolvi. Joka tapauksessa tarkoitus lienee se, että kaikki ne joita kokemus yhdistää kuuluvat sukupolviyhteyteen. Sukupolviyksikkö on sitten kaikkein hankalin. Sukupolviyksiköt ovat ryhmiä, jotka ovat kokeneet asian samalla tavoin ja tehneet siitä samat johtopäätökset. Sukupolvessa voi olla (Mitä Virtanen vahvasti korostaa, enemmän kuin Mannheim, ks myös hänen kirjoituksensa tässä kirjassa) keskenään taistelevia ryhmiä, fraktioita (tätä sanaa Mannheim ei muuten missään käytä). Mannheimilaisittain siis sellaiset keskenään taistelevat ryhmät kuin nuorotaistolaiset teinit ja kokoomusteinit kuuluivat samaan sukupolviyhteyteen mutta eri sukupolviyksikköön. Jos olen Ben Zyskowiczia oikein ymmärtänyt, niin hän pitäisi hyvin loukkaavana itsensä kuvaamista 70-lukulaiseen sukupolveen kuuluvaksi.

On selvää, että sukupolvi ei ole yhtä kuin liike: sukupolveen kuuluvat eivät, vaikka olisivatkin tietoisia sukupolvi-identiteetistään, ole saman liikkeen jäseniä. Mutta toisaalta on kyseenalaista sanoa, että sukupolvet voisivat koostua aivan täysin erilaisista ja erimielisistä henkilöistä. Mielenkiintoinen esimerkki olisi vaikkapa se, kun samaan sukupolveen kuuluvat jakautuvat vastakkaisille puolille esimerkiksi kansalaissodan tyyppisessä konfliktissa. Näinhän tapahtui kun vaikkapa opiskelu- ja puoluetoverit olivat myöhemmin vihollisia: toiset Venäjällä, toiset valkoisen Suomen poliittisia toimijoita.  Toisaalta kaikki samanikäiset ja samaa kokeneet eivät silti välttämättä muodosta sukupolvea, vaan monille heistä kokemus jää merkityksettömäksi. Lisäksi sukupolvella aivan kuin millä tahansa muullakin sosiologian käsitteellä, on myös ajallinen ulottuvuus. Sukupolvi elää, siihen tulee lisää ja siitä irrottautuu jäseniä (ehkä enemmänkin viimeksi mainittuja).  Tässä mielessä voidaan ehkä puhua kuitenkin sukupolviliikkeestä, joka voi muodostua lukuisista eri järjestöistä ym. Nähdäkseni kun Virtanen puhuu mobilisoituneesta sukupolvesta, niin hän ei ota huomioon sitä, että sukupolvi voi myös demobilisoitua. Tässä artikkelissa pyrin esittämään myös tämän mahdollisuuden.

 

Hyvä esimerkki tämän kaltaisesta kapeasta sukupolvesta olisivat vaikkapa ne jotka osallistuivat ylioppilasliikehdintään Suomessa syksyllä 1968: he olivat pääasiassa 19-21 vuotiaita yliopisto-opiskelijoita, useimmat vasemmistolaisia ja vahvasti yhteiskuntakriittisiä (ks Rentola 2003). Hetki oli koittanut ja he ottivat sen haltuunsa. Tärkeitä sukupolvitapahtumia olivat Vanhan valtaus, osallistuminen aseistakieltäytyjä-listoille, kolmanteen maailmaan liittyvä aktivismi, lapualaisooppera, seksuaalinen vapautuminen … Kuten Pekka Tarkka totesi 70-vuotis lehtihaastattelussaan:

 "kuusikymmenluvun radikalismin aikana me olimme jossain määrin 'samassa leirissä' siitä huolimatta että oli suuria mielipide-eroavaisuuksia. 1960-luvulla oli merkillinen tunnelma, että koko ikäluokka tuntui olevan puoluekantaan katsomatta yhtä. Vastustajina olivat väistyvän ajan ihmiset ja heidän kehittämänsä yhteiskunta." (HS 4.12.04, ks myös Risto Alapuro 1997, joka kuvaa hauskasti Allardtin merkitystä tämän ”yhdenmukaisuuden paineen murtamisessa)). Mielenkiintoista on, että Pekka Tarkka ei siis missään mannheimilaisessa mielessä ollut 60-lukulainen: hän oli syntynyt 1934. Silti hän tuossa laskee itsensä selvästi ”ikäluokkaan” kuuluvaksi (ja niin hän olikin: en osannut häntä tuolloin arvata itseäni yli kymmenen vuotta vanhemmaksi!).  Sukupolveen kuuluminen ei siis ole iästä kiinni. Toisaalta sitten ”Vanhan valtaajista” osa ei missään mielessä kuulunut sukupolveen: paikalla oli esim. kaikkien poliittisten puolueiden politrukkeja, erilaisia sabotöörejä joilla ei ollut mitään kiinnostusta itse tapahtumaan. Ja toisaalta kun Tarkka puhuu tilanteesta niin hän korostaa juuri sitä, että koko (laaja) ikäluokka oli yhtä, toisin kuin Mannheim ajattelee.

 

Käytännössäkään sukupolven käsitettä ei koskaan käytetä näin kapeasti. Sukupolvi on hyvinkin laaja yleisnimi, esimerkiksi juuri baby-boomerit joka Suomessa rajautuu suhteellisen lyhytaikaiseksi ilmiöksi, mutta jossain Yhdysvalloissa on katsottu paljon pitemmälle ajankohdalle ulottuvaksi ilmiöksi. Samoin meillä Suomessa on 60-lukulaisuus edellä mainitussa vanhan valtaajien sukupolven mielessä laajentunut merkittävästi sekä eteen että taaksepäin.  Itse olen käyttänyt tällaista laajaa (kokemuksellisen) sukupolven käsitettä luokitellessani suomalaiset 1900-luvun loppupuolella eläneet ihmiset neljään-viiteen sukupolveen jotka ovat varsinkin vanhempien ryhmien osalta olleet hyvinkin laajoja. Korostettakoon, että kyse ei ole siis liikkeestä: sukupolveen kuuluvat sekä ne jotka olivat aktiivisesti mukana erilaisissa järjestöissä, mutta myös ne jotka eivät olleet mitään järjestöihmisiä. Toisaalta sukupolveen kuuluminen oli myös itsevalinta: sukupolvesta saattoi irrottautua, luopua. Sukupolvijäsenyytensä saattoi kieltää. On mielenkiintoinen kysymys kumpi kansalaissodan sukupolven osapuolista, kommunisteiksi siirtyneet Gylling ja Kuusinen vaiko Tanner ja Wuolijoki. Vastaus ei ole ilmeinen. Matti Virtasen mukaan kumpikin kuului loppuun asti samaan sukupolveen. Itse sanoisin että molemmat irrottautuivat siitä …

 

60-lukulaisuus ja suuret ikäluokat on näin mielenkiintoinen ilmiö joka antaa mahdollisuuden analysoida laajaa sukupolven käsitettä tarkemmin.

 

 

 

 

1.      Sukupolvirysä:

ELI miten saman ajankohdan ikäkohortista tulee sukupolvi /ja mahdollisesti vastasukupolvi

 

 

 

Olemme yhdessä Tommi Hoikkalan ja Semi Purhosen kanssa käyttäneet seuraavaa jaottelua koko baby boomer-kohortista:

 

kaikki 1945-50(55) syntyneet

ne jotka ovat syntyneet 1945-1950 mutta joilla ei ole yhteyttä sukupolviliikehdintään

sukupolviliikehdintään kielteisesti suhtautuneet (tai siitä selkeästi irrottautuneet)

ei 60-lukulainen eliittiryhmä (siis jonkinlainen ikäluokan mutta ei sukupolven eliittiryhmä)

aktiivinen 60-lukulaiseliitti

70-lukulaiseliitti

viimeiset 70-lukulaiset

 

Idea on siis että ensimmäinen ryhmä on kaikkein laajin (kattaa koko ikäluokan) ja seuraavat ovat sitten tästä ryhmästä eri tavoin valikoituneita/jakautuneita pienempiä ryhmiä.

Tämä voidaan esittää eräänlaisen sukupolvirysän tai kapenevien siivilöiden muodossa. Lähtökohtana on tällöin koko laaja ikäryhmä, tässä tapauksessa siis 45-55 syntyneet. Näistä osalla ei ollut mitään kosketusta sukupolveen eli he jäävät ensimmäiseen siivilään. Toiseen siivilään taas jäävät ne joille sukupolvesta syntyi traumaattinen negatiivinen kokemus. Kolmanteen siivilään jäivät ne, jotka olivat tuon ikäryhmän eliittiä, mutta joille sukupolvikokemus ei ollut niinkään merkittävä. Seuraavaan siivilään jäivät 60-lukulaisten eliitti, siis ne jotka "jäivät" 60 luvulle. Sitten tulevat 70- luvulle toimintaansa jatkaneet ja aivan lopuksi häntänä ”puhtaat” 70-lukulaiset joita oli kovin vähän. (Toisin sanoen, tietyt rysän portit eivät enää olleet aktiiveja kun 70-lukulaiset ”uivat” sinne)

 

Tämä rysä/siivilä ei ole pelkästään vain kuva, vaan se on toimiva metafora. Ikäluokka valikoituu aidosti ja kaikilla on periaatteessa mahdollisuus tulla sukupolven jäseniksi (mutta myös erota siitä, kuten edellä todettiin!). Valikoituminen tapahtuu pisteittäin: tulee tapahtuma tai vaihe, johon reagoidaan tai lähdetään mukaan. Siihen liittyy kuitenkin eräs ongelma johon palataan lopussa: jos ohittaa yhden siivilän, niin voiko enää palata takaisin? Oikeassa rysässä ei voi, mutta oma näkemykseni on, että tämä rysä on auki kumpaankin suuntaan. Mutta palaan tähän vielä

 

 

 

 

 

Kuten edellä todettiin, suuret ikäluokat ovat suppeampi käsite kuin 60- ja 70-lukulaisten sukupolvi johon liittyy sekä suurten ikäluokkien edeltäviä ikäryhmiä että heidän jälkeensä tulleita. Suuret ikäluokat muodostavat kuitenkin 60- ja 70-lukulaisten ytimen.  Seuraavaksi selvitellään sitä miten tämän ytimen ympärille alkaa kasaantua muuta ainesta, minkä osuus sukupolvessa on erittäin tärkeä. Tai voidaan myös ajatella, että sukupolven liikkeellepaneva (pien)ryhmä voi olla aiemmin syntynyt, mutta sitten varsinaisen sukupolven kehitys edellyttää juuri suurten ikäluokkien läsnäoloa.

 

 

 

 

 

 

2. Lumipalloteoria

 

 

 

Edellisen suppilokuvion kanssa vaihtoehtoinen kuvaustapa olisi lumipallo tai tarrapallo. Siinä ideana on että sukupolvi lähtee käytännössä liikkeelle mannheimilaisittain hyvin pienestä ikäryhmästä. 60-lukulaisuuden kohdalla tämä ikäryhmä olisi n. 1942-45 syntyneet (toisin sanoen välittömästi suuria ikäluokkia edeltäviä paljon pienempiä ikäluokkia). He saivat vaikutteita itseään vanhemmilta, yksittäisiltä merkittäviltä toimijoilta, ja alkoivat muodostaa jo suoranaista liikettä. Heidän oppi-isänsä joutuivat tällöin valinnan eteen: mennäkö mukaan vai jättäytyä syrjään? Useimmat pysyivät syrjässä tai eivät ehkä suorastaan joutuneetkaan valitsemaan. Ne jotka menivät mukaan, liittyivät siis sukupolveen, alkoivat jakaa sukupolvikokemusta. Tämän jälkeen 60-lukulaiset alkoivat keskuudessaan muodostaa erilaisia strategioita ja kehitellä erilaisia toimintamuotoja samalla kun heihin alkoi liittyä nuorempaa väkeä. Pääaalto, joka liittyi 60-lukulaisiin käynnistyi siinä 69-70 ja tällöin siis kyseessä oli jo aivan uusi joukko jolta puutui kosketus aikaisempaan traditioon ja ensimmäisiin oppi-isiin. Heidän voitaisiin siis sanoa edustavan aivan toista sukupolvea, suurta murrosta jne. Itse näen asian niin, että kyseessä oli liike, jossa piti pysyä mukana kuuluakseen sukupolvessa. Ne jotka jättäytyivät syrjään, jättäytyivät siis syrjään sukupolvesta, demobilisoituivat. Samalla tietysti myös 60-lukulaisille muodostui vastuu siitä, mitä 70-luvun pahimpina aikoina tapahtui. Heillä oli aina vapaus irrottautua. Ja kyllä näitä irrottautujia oli, eri syistä (muuten huomattavan usein perhe ja työ muodostivat tärkeän syyn myös miehille eikä vain naisille). Näin siis pallo pyöriessään sekä kerää uutta materiaalia että kevenee niistä jotka eivät halua pysyä mukana.

 

 50-lukulaiset (syntymäaika 30-40)  olivat enimmäkseen konservatiiveja ja konformisteja mutta heidän joukossaan oli muutamia vastarannan kiiskiä, muutoksen airuita. Nämä iskivät näennäisesti päätään seinään mutta todellisuudessa antoivat virikkeitä heitä nuoremmille, jotka saattoivat käynnistää laajempaa muutosta. Heidän näkyvään toimintaansa liittyi myös näkymättömämpiä laajempia muutoksia, esim. seksuaalikäyttäytymisen vapautuminen alkoi selvästi ennen kuin siitä tuli 60-luvun sukupolven tunnusominaisuus (Haavio-Mannila, Rotkirch, Roos 2004).

Kun sitten varsinaiset 60-lukulaiset (syntymäaika 1942-45) nousivat esiin, niin heillä oli jo tietyllä tavalla valmis pöytä edessä: heitä osattiin odottaa. Edelläkävijät toivottivat tervetulleiksi, mutta vastustus oli myös (sopivan) kovaa.  Aina löytyi tukijoita myös niiden piiristä jotka itse eivät kuuluneet edelläkävijöihin, mutta jotka olivat kokeneet 50-luvun jollain tavoin ahdistavaksi ja kannattivat esim. Kekkosta (Allardt)

Tämän jälkeen tuli ryhmä jolla oli aluksi selvästi molemminpuolisen kunnioituksen suhde 60-lukulaisiin mutta jotka vähitellen liukuivat oikeaan 70-lukulaisuuteen. He ehtivät siis käydä läpi kaikki kehitysvaiheet sukupolven sisällä: anti-autoritaarisuuden, yhden asian liikkeet, yleisdemokraattisuuden, yleisvasemmistolaisuuden, marxilaisuuden ja taistolaisuuden (ks esim  Relander 2004) . Kutsun heitä 60/70-lukulaisiksi. (syntymäaika n. 45-50) Ja sitten tuli vielä yksi porukka, jälkiheränneet tai oikeat 70-lukulaiset joilla ei ollut enää mitään kosketusta 60-luvun nopeaan radikalisoitumisprosessiin. (s  50-55) Heistä osa liukuikin sitten Pete Q:n kautta mm. Koijärvi-liikkeeseen (jossa oli mukana myös alkuperäisiä 60-lukulaisia, joista siis tuli yllättäen uuden sukupolven jäseniä!). Koko ajan sukupolven liepeillä pyöri erilaista porukkaa joka ei kuulunut varsinaiseen sukupolveen mutta oli silti jossain mielessä mukana, esim. vastustajana (Zyskowicz, joka varmasti ei katso olleensa koskaan missään mielessä 60- tai 70-lukulainen (Zyskowicz 2004), on Virtasen mukaan vain eri sukupolvifraktioon kuuluva 70-lukulainen) tai jo sukupolvensa kieltäneenä (esim. poliittisiksi oikeistososiaalidemokraateiksi päätyneet). Mielenkiintoisen lisävivahteen tuovat tietysti vielä marxilaisen liikkeen sisällä tapahtuneet jakautumiset, ennen kaikkea ns. enemmistöläisiin (joita sukupolven keskuudessa oli vähemmistö) ja vähemmistöläisiin (joita oli ylivoimainen enemmistö) Enemmistöläiset olivat tässä usein niitä, jotka eivät muuttaneet mielipidettään vaan pitivät kiinni 60-luvun kriittisestä radikalismistaan, kun taas vähemmistöläiset tekivät jossain vaiheessa suuren hyppäyksen kaiken pilkkaamisesta NKP:n sokeaan palvontaan. Mutta eivät enemmistöläisetkään kaikkea pilkanneet enää 70-luvulla. Silti pääkuvio tässä esitettynä on riittävän tarkka. Ja kiinnostavaa on, että koko tämä sukupolvi oli siis hyvinkin yhtenäinen näkemyksiltään vielä 1960-luvun lopulla, aivan kuten Tarkka kuvaa. Vasta sen jälkeen kun vihollinen oli antanut periksi ja koko konservatismin linnake oli romahtanut, alkoi itse sukupolvi hajota. Vitsikästä on se, että 70-luvulla syntyi sitten todellinen vastarintaliike, jonka merkitystä 60-luvun sukupolvi ei ollenkaan tajunnut. Tämän liikkeen keskeiset hahmot olivat 50-lukulaisia (ks Vesikansa 2004). Se oli siis todellinen vastaisku.

 


 

3. Sukupuolikysymys.

 

 

 

Onko sukupolvella sukupuolta? Olen joutunut lukuisia kertoja itse kiinni siitä että olen nähnyt sukupolven koostuvan vain miehistä. Sama koskee monia muita 60-lukulaisuuden pohtijoita (Virtanen). Silti naisten osuus 60-lukulaisuudessa oli alun alkaen erittäin merkittävä. Sitä on kuitenkin kaivettava esiin toisella tavalla kuin miesten 60-lukulaisuutta. Mikä oli todella miesten ja naisten suhde 60-lukulaisuudessa? Aivan ilmeistä oli, että useimmat näkyvistä sukupolvimuutoksen alkuunpanijoista olivat miehiä. Toisaalta alussa naisten ja miesten tasa-arvo oli erittäin tärkeä teema. Yhdistys yhdeksän, joka on yksi tunnetuimpia ensimmäisistä "yhden asian liikkeistä" oli leimallisesti tasa-arvoliike. Siinä oli mukana joukko miehiä, mm. Holger Rotkirch ja Leif Sundström tai Risto Jaakkola (jotka ovat pysyneet samoilla linjoilla siitä lähtien). Suomessa tästä ei kuitenkaan tullut niin vahvasti feminismiä korostavaa toimintaa ja tuskin missään vaiheessa kovin moni mies tunnustautui feministiksi niin kuin Ruotsissa tapahtui. Taistolaisuuteen siirtyminen merkitsi myös naiskysymyksen ja tasa-arvokysymyksen siirtämistä taka-alalle: sehän oli sosialismissa ratkaistu. Samalla kuitenkin naisia kohdeltiin yhä huonommin, ehkä osittain myös siksi, että heitä tuli liikkeeseen yhä enemmän.

  Kaikki tämä on kuitenkin pintaa. Naisia siis oli paljon (enemmistö), he olivat aktiivisia, he vaikuttivat ja he toimivat. Naisten näkyvyys toiminnassa oli suurta. Silti kuten olen aikaisemmassa artikkelissani todennut, itselläni oli erittäin huonoja muistikuvia siitä mitä naiset puhuivat. Tämä on hämmentävää.  Kun olen nyt lukenut Ilkka Kylävaaran Taistolaisuuden mustan kirjan, niin siinä korostuu taas karmea seksismi: Kylävaara kuvaa henkilökohtaisesti sitä miten hänellä oli suhteita lukuisiin naisiin liikkeen sisällä ja miten nämä suhteet näyttävät olleen hänelle keskeinen liikkeen sisältö. Toisaalta hän on varannut ehdottomasti hirveimmät ja katkerimmat ilkeytensä juuri liikkeen piirissä toimineille naisille. Miksi näin? Mistä johtui tämä ihmeellinen naisviha?  Eräs mahdollisuus on se, että naiset myös aiheuttivat Kylävaaralle suurimmat pettymykset, mutta näistä hän ei halua kertoa. Toinen mahdollisuus on, että Kylävaara toistaa porvarillista patriarkaalista mallia jota hän kuvaa isänsä kautta, mutta merkillisessä vääristyneessä muodossa. Missään tapauksessa hänen suhtautumistapansa ei ole kovinkaan yleinen 60-lukulaisten keskuudessa. Tosin Kylävaara ei ole aivan yksin hillittömässä naisvihassaan (Jouko Turkka, Jussi Parviainen ym.)

 

Naisista sukupolvena pitäisi luultavasti kirjoittaa myös aivan erikseen. Yllä esitetty on toki yleistä ja soveltuu kumpaankin sukupolveen, mutta naisilla on lukuisia erityispiirteitä, joille olen epäilemättä ollut sokea. Naisten liittymisen ja eroamisen mekanismit näyttävät esimerkiksi olevan toisenlaisia kuin miesten (aluksi hitaammin, sitten suurin joukoin, eroaminen taas alkoi aikaisemmin?) Parinmuodostuksella ja lasten saamisella oli myös miehille ja naisille aivan eri vaikutuksia.

 

 

 

 

4. Yleiset johtopäätökset

 

 

 

Toisin sanoen mannheimilainen malli ja tässä hahmoteltu laajan sukupolven malli eivät ehkä olekaan ristiriidassa keskenään.  Tai sitten mannheimilainen sukupolvikäsite on loppujen lopuksi ongelmallinen: se on niin epämääräinen että se on sopinut vaikka mihin avaimenreikään. Vasta Matti Virtanen on tehnyt siitä käyttökelvottoman osoittamalla mistä oikein on kysymys.

 

Mannheimin perusasettamukset ovat nähdäkseni kyseenalaisia: ennen kaikkea ajatus kokemusten merkityksestä. Ideana on, että nuoret ihmiset olisivat jonkinlaisia tyhjiä tauluja joilla ei ole aikaisempia kokemuksia, jolloin ensimmäiset tärkeät kokemukset ovat laadullisesti erilaisia kuin muut. Sitten kun kokemuksia tulee liikaa ja vielä alamme reflektoida niitä niin ne eivät enää vaikuta meihin syvällisesti tai primordiaalisesti.

Näin vain sellaiset kokemukset, jotka koemme noin 17 ikävuoden ympärillä (eräässä alaviitteessä Mannheim mainitsee 25 ikävuoden mahdollisena viimeisenä vuotena jolloin muutoksia voi tapahtua, mutta ei ole aivan varmaa onko hän valmis jatkamaan sukupolvelle altista ikää näin pitkälle), voisivat olla sukupolvea muodostavia kokemuksia. Tälle ei nähdäkseni ole mitään perustetta. Virtanenkin esittää sille vain aivan yleisesti uskottavia puolusteluja: ”suunnilleen 16-18 ikävuosiin mennessä ihminen on kasvanut aikuiseen asuunsa älyn, pituuden, ruumiinvoimien ja sukupuolisuuden kannalta” (ks. Virtanen  tässä kirjassa) Miksi tällä olisi mitään merkitystä sen kannalta miten kokemukset vaikuttavat ihmisen asettautumiseen jonkun sukupolven jäseneksi? Tai miksi tämä estäisi jonkun myöhemmän kokemuksen muuttumisen tärkeäksi?  Virtanen puhuu kirjassaan myös toisen asteen sukupolvikokemuksesta: sotakokemukset olivat ”oikeita” sukupolvikokemuksia vain 18-vuotiaille, jotka joutuivat sotaan; sen sijaan vanhemmat miehet eivät enää saaneet tästä sukupolvikokemusta. Tämä ei ole minusta uskottavaa. Ne jotka olivat vaikkapa talvisodan ratkaisutaisteluissa, muistavat ne varmasti elämänsä keskeisinä kokemuksina, jos jäivät henkiin, iästä riippumatta.

Sukupolvea on tarkasteltava ajallisena prosessina ja ymmärrettävä että sillä on erilaisia kehitysvaiheita ja erilaisia kehityssuuntia. Sukupolveen liitytään ja siitä ”erotaan” tai luovutaan, mutta se, josta voidaan käyttää nimitystä ”varsinainen” sukupolvi säilyy. Esim. allekirjoittanut on tyyppiä kerran 60-lukulainen, aina 60-lukulainen. Sama koskee vaikkapa Erkki Tuomiojaa, mutta ei esimerkiksi Paavo Lipposta, joka irrottautui 60-lukulaisista lähtökohdistaan jo 1970-luvulla. Olisi todella väärin lukea sekä Tuomioja että Lipponen samaan sukupolveen, vaikka olisimmekin samasta ikäkohortista ja vaikka meillä olisikin yhteisiä kokemuksia. Toinen mahdollisuus on katsoa että kaikki kuulumme samaan sukupolveen, mutta sen eri mobilisoituneisiin fraktioihin (Virtanen 2004). Nämä fraktiot tai mannheimilaisittain sukupolviyksiköt ovat kuitenkin ongelmallisia. Meillä on siis ensin ikäryhmä joka on siis kokenut yhteistä, eli kokemuksellinen sukupolvi. Tästä osa mobilisoituu, eri tavoin. Mobilisoituneet sukupolvifraktiot voivat siis taistella vaikka keskenään, mutta ne kuuluvat samaan sukupolveen. Myönnän toki, että en halua Paavo Lipposen kuuluvan siihen sukupolveen johon itse ajattelen kuuluvani. Voi olla että tämä on sensurointia ja epädemokraattisuutta. Tosin en usko Lipposenkaan haluavan kuulua minun kanssani samaan sukupolveen. Mutta silti väittäisin että pääkäsite on mobilisaatio ja demobilisaatio, siis liike sukupolven sisällä. Jos siis kumpikin meistä mobilisoitui samaan sukupolveen, mutta Lipponen demobilisoi itsensä tietyssä vaiheessa kun taas minä pysyin enemmän tai vähemmän mobilisoituna, niin siinä on ero. Toisin sanoen, liike molempiin suuntiin on mahdollista, mitä Virtasen kuvaamassa tilanteessa ei voi tapahtua. Rysäkuvionikin on siis harhaanjohtava: suppilossa voi liikkua kumpaankin suuntaan, eli ei ole suinkaan kyse sumpusta jossa kalat ovat vankeina vaan ne voivat milloin tahansa kääntyä ja uida uudelleen pois rysästä. Niin kuin monet ovatkin tehneet. 60-luvun sukupolvi elää edelleen, niin kauan kun sen jäseniä on elossa.

 

 

 

 

 

 

5. Lähteet

 

 

Risto Alapuro (1997): Ylioppilasliike ja sosiologia 60-luvulla – eli miten sosiologia auttoi opiskelijoita löytämään kansandemokraattisen liikkeen. Tieteessä tapahtuu 4.1997

Elina Haavio-Mannila, Anna Rotkirch , J.P.Roos (2004): Olivatko suuret ikäluokat murroksen moottoreita?  Jani Erola ja Terhi-Anna Wilska (toim): Yhteiskunnan moottori vai kivireki? Suuret ikäluokat ja 1960-lukulaisuus, SoPhi 92, 215-238

Laura Honkasalo (1994): Taantumuksellinen taistolaisopettaja muistelee Kulttuurivihkot

Ilkka Kylävaara (2004) (toim.): Taistolaisuuden musta kirja. Muistoja. Tammi

Karl Mannheim (1978): Das Problem der Generationen, teoksessa Martin Kohli (hrsg): Soziologie des Lebenslaufs, Luchterhand, 38-53 (ensimmäinen osa)

Semi Purhonen (2005): Sukupolvikokemukset, sukupolvitietoisuus ja eliitti – sukupolvien ”ongelma” suurten ikäluokkien elämäntarinoissa. (Kariston kirja)

Jukka Relander(?): Radikalismin kolme sukupolvea. www.kultti.net/tutkimukset/tulenkantajat/radikalismin.htm

Jukka Relander (1997): Ulkoinen totuus ja sisäinen kokemus taistolaisessa opiskelijaliikkeessä . Tieteessä tapahtuu 4

Rentola, Kimmo (2003) Kevään 1968 isänmaan toivot. Teoksessa Sakari Saaritsa & Kari Teräs (toim.): Työväen verkostot. Väki voimakas 16. Helsinki: Työväen historian ja perinteen seura, 96-132

J P Roos (2005): Missä he ovat nyt

Vesikansa Jarkko (2004) ”Kommunismi uhkaa meidän maatamme” Helsingin yliopisto, Yhteiskuntahistorian laitos.

Matti Virtanen(2001): Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS

Matti Virtanen (2004): Sukupolvet Bourdieun kentillä (Raimo Blomin juhlakirja)

Matti Virtanen(2005): Suuret ikäluokat sukupolvena (Kariston kirja)

 Ben Zyskowicz (2004). Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri. Ylioppilaslehti 4.4.