Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 

EUROOPAN IHMISOIKEUSTUOMIOISTUIN
 

NELJÄS JAOSTO

TAPAUS K. JA T. v. SUOMI

(valitus no. 25702/94)
 

TUOMIO

Strasbourg 27. huhtikuuta 2000

Huom:
This judgment is not final. Pursuant to Article 43 § 1 of the Convention, any party to the case may, within three months from the date of the judgment of a Chamber, request that the case be referred to the Grand Chamber. The judgment of a Chamber becomes final in accordance with the provisions of Article 44 § 2 of the Convention. 
 
 
 
 
 
 
 
 

Käännös Anu Suomela Perheen Suojelun Keskusliitto Pesue ry, 14.07.2000

(Käännöksessä on joissain kohdin epävarmuutta ja tulkintavaikeuksia, etenkin § 178 on niin moniselittei-nen, että se on jätetty kääntämättä. Lukija voi tarkistaa tekstin alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta, joka löytyy Pesueen sivuilta www.kaapeli.fi/pesue ja myös siellä olevasta linkistä Euroopan Ihmisoikeus-tuomioistuimen sivulle. Petitillä kirjoitetut sitaatit on käännetty englannista suomeksi, eikä otettu alkuperäisistä asiakirjoista sen vuoksi, että käännös ei täysin vastaa suomalaista alkutekstiä.)

Yhteystiedot Pesueeseen

Toiminnanjohtaja Anu Suomela
Laitatuulenkaari 3 G 57 00850 Helsinki
puh. 09-698 1846 fax 09-698 6260
känny: 050 34 640 34
Eemeli: pesue@kaapeli.fi
www.kaapeli.fi/pesue
 

 
Tapauksessa K. ja T. v. Suomi,

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (neljäs jaosto) kokoontui seuraavassa Chamber’in kokoonpanossa:

Mr G. Ress, presidentti
Mr M. Pellonpää
Mr I. Cabral Barretto
Mr V. Butkevych
Mrs N. Vajic
Mr J. Hedigan
Mrs S. Botoucharova, tuomareita
ja Mr V.Berger, osaston kirjaaja
Harkittuaan suljetuin ovin 8. kesäkuuta 1999 ja 30. maaliskuuta 2000,
antaa seuraavan tuomion, joka on päätetty viimeksi mainittuna päivänä:

MENETTELY

 1. Tapaus alkoi Suomen tasavaltaa vastaan Euroopan Ihmisoikeustoimikunnalle (‘Toimikunta’) tehdystä valituksesta (no. 25702/94) Yleissopimuksen ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi aikaisemman 25. artiklan perusteella (‘Sopimus’).
 Valittajat K. ja T. ovat Suomen kansalaisia, syntynet 1964 ja 1968. He asuvat S:n kunnassa Suomessa. Heitä edusti Toimikunnassa Ms Anu Suomela Perheen Suojelun Keskusliitto Pesue ry:stä. Valitus esitettiin 26. lokakuuta 1994 ja se rekisteröitiin 17. marraskuuta 1994 numerolla 25702/94.
 2. Valituksen syy oli saada päätös siitä, olivatko tapauksessa esitetyt tosiasiat vastaajavaltion loukkaus artikloita 5, 6 § 3 (c) ja (d), 8, 10 ja 12 vastaan, tarkasteltuna joko yksinään tai yhdessä artikla 13:n kanssa.
 3. 27. kesäkuuta 1996 Toimikunta päätti antaa valituksen tiedoksi vastaajavaltiolle ja pyytää sitä toimittamaan havaintonsa valituksen valituskelpoisuudesta ja perusteista.
 Hallitusta edustava asiamies Mr Arto Kosonen Ulkoministeriöstä jätti havainnot 7. tammikuuta 1997, valittajat vastasivat 24. huhtikuuta 1997.
 4. 4. maaliskuuta 1997 Toimikunta päätti myöntää valittajille maksuttoman käsittelyn.
 5. Protokollan No 11, sekä artiklan 5 § 2 mukaan, tapaus siirtyi Tuomioistuimen tutkittavaksi 1. marraskuuta 1998, Työjärjestyksen sääntöjä noudattaen.
 Tuomioistuimen Työjärjestyksen 52 § 1 mukaan oikeuden presidentti, Mr L.Wildhaber, siirsi asian neljännen jaoston käsittelyyn. Chamber’iin kuuluivat Mr M. Pellonpää, joka edustaa Suomea (Sopimuksen artikla 27 § 2 ja Tuomioistuimen sääntö 26 § 1 (a)), sekä Mr G. Ress virkaa hoitava section presidentti sekä Chamber’in presidentti (Sääntö 12 ja 26 § 1 (a)) Muut, jälkimmäisen nimeämät Chamber’ia täydentävät jäsenet olivat Mr I. Cabral Barreto, Mr V. Butkevych, Mrs N. Vajic, Mr J. Hedigan ja Mrs S. Botoucharova (sääntö 26 § 1 (b))
 6. Valittajat toimittivat Tuomioistuimelle lisätietoa 25. tammikuuta 1999, johon hallitus vastasi 9. maaliskuuta 1999. Hallitus toimitti lisätietoja 26. toukokuuta 1999.
 7. 23. maaliskuuta 1999 Chamber päätti järjestää suullisen kuulemisen suljetuin ovin valituksen valituskelpoisuuden ja perusteiden selvittämiseksi.
 8. 11. toukokuuta 1999 Chamber’in presidentti päätti Tuomioistuimen säännön 33 §§ 3 ja 4 perusteella, että kaikki asiaan liittyvät dokumentit ja valittajien nimet ovat salassapidettäviä. Hän päätti myös, että valittajille myönnetty maksuttomuus on voimassa koskien myös heidän edustamistaan Chamber’issa.
 9. Kuuleminen pidettiin suljetuin ovin Ihmisoikeuksien rakennuksessa Strasbourgissa 8. kesäkuuta 1999.
Oikeudessa olivat läsnä:

(a) hallituksen edustajina
Mr H. Rotkirch, Ulkoministeriö, asiamies
Mr A. Kosonen, Ulkoministeriö, avustava asiamies
Ms C.Busck-Nilsen,
Ms P.L. Heiliö,
Ms A. Liinamaa,
Mr J. Piha, neuvonantajia

(b) valittajien edustajina
Mr J. Kortteinen,
Mr S. Heikinheimo, asiamiehiä
Ms A. Suomela, neuvonantaja

 Tuomioistuin otti vastaan heidän selvityksensä ja myös vastauksensa tuomioistuimen ja useiden sen yksityisten jäsenten esittämiin kysymyksiin.
 10. 8. kesäkuuta 1999 Chamber katsoi valittajien vaatimukset valituskelpoisiksi Sopimuksen 8. ja 13. artiklojen perusteella, koskien lasten huostaanottoa ja siihen liittyviä tapaamisrajoituksia.
 11. 9. kesäkuuta. 29. heinäkuuta, 27. elokuuta, 13. ja 15. syyskuuta, 6. lokakuuta ja 15. marraskuuta 1999 valittajat ja hallitus toimittivat joukon asiakirjoja joko presidentin pyynnöstä tai omasta aloitteestaan.

ASIAN FAKTAT

I TAPAUKSEN OLOSUHTEET
 

 12. Tapahtumien aluksi, valituksen kannalta merkittävää on, että K:lla oli tytär P. ja poika M., syntyneet 1986 ja 1988. P:n isä on J. ja M:n isä V. Maaliskuusta toukokuuhun 1989 K. oli vapaaehtoi-sessa sairaalahoidossa noin kolme kuukautta. Diagnoosin mukaan hän sairasti skitsofreniaa. Elokuusta marraskuuhun 1989 ja joulukuusta 1989 maaliskuuhun 1990 hän oli taas sairaalahoidossa noin kolme kuukautta kyseisen sairauden vuoksi. Vuonna 1991 hän oli sairaalahoidossa vajaan viikon diagnoosilla epätyypillinen tunnistamaton psykoosi. Asiakirjoista ilmenee, että sosiaali- ja terveysviranomaiset ovat olleet yhteydessä perheeseen vuodesta 1989.
 13. Valittajat asuivat yhdessä kesästä 1991 heinäkuuhun 1993. Vuonna 1991 P. ja M. asuivat heidän kanssaan. Vuodesta 1991 vuoteen 1993 K. ja J. kävivät huolto- ja tapaamiskiistaa koskien P:tä. Toukokuussa 1992 P:n huoltajuus siirrettiin J:lle ja hänet määrättiin asumaan tämän luona.
 14. K. oli jälleen psykoosin vuoksi sairaalahoidossa 22:sta huhtikuuta 7:een toukokuuta 1992, 13:sta toukokuuta 10:een kesäkuuta ja 11:stä 17:een tammikuuta 1993. Hän oli pakkohoidossa 15:stä toukokuuta 10:een kesäkuuta 1992. 15. toukokuuta 1992 sairaalamerkinnän perusteella K. oli paranoidinen ja psykoottinen.
 Sosiaaliviranomaisten merkintöjen mukaan sosiaalityöntekijä ja K:n äiti olivat keskustelleet 19. maaliskuuta 1993. K:n äiti oli sanonut, että hänen tyttärensä terveydentila oli todella huono ja että K. oli tuhonnut lapsuuden valokuvansa, äidin hääkuvan, rikkonut lasin ja puhkonut silmät kaikista valokuvista. K:n äiti oli sanonut olevansa väsynyt tilanteeseen, eikä saanut mitään apua mielenterveystyöntekijöiltä. Hän oli lisännyt olevansa huolissaan ja peloissaan, että ‘jotain täytyy tapahtua, ennen kuin K. otetaan hoitoon’.
 24. maaliskuuta 1993 K. otettiin tarkkailtavaksi sen arvioimiseksi pitäisikö hänet määrätä pakkohoi-toon, koska hänen oli todettu sairastavan psykoosia. Pakkohoidon perusteita ei kuitenkaan todettu olevan, mutta hän jäi vapaaehtoiseen hoitoon 5:een toukokuuta 1993.
 15. Väitteen mukaan J. ei sallinut K:n, P:n ja M:n tavata. Keväällä 1993 oikeus rajoitti entisestään K:n yhteydenpitoa P:hen. Hän oli tällöin raskaana.
 16. Sosiaaliviranomaisten merkintöjen mukaan M:llä ilmeni merkkejä käyttäytymishäiriöistä. 30. maaliskuuta psykologi raportoi, miten M. oli leikkinyt kahdella nukella ja sanonut hyvin rumilla sanoilla, että ne olivat seksuaalisessa kanssakäymisessä. 17. helmikuuta 1993 K. sanotaan rikkoneen peilin M:n nähden, joka oli toistellut: ‘Äiti rikkoi peilin ...’
 Sosiaaliviranomaisten mm. 24. ja 30. maaliskuuta merkintöjen mukaan M:n leikit ja piirustukset olivat tuhoisia. Viimeksi mainitun merkinnän mukaan hän oli myöhemmin yhteisissä lauluharjoituksissa päiväkodissa ollut erittäin vihainen ja uhannut ‘tapaa kaikki’. Tilannetta, jossa K. haki häntä kuvataan ‘epämiellyttäväksi esitykseksi’. M. huusi ja löi äitiään, joka ei reagoinut. Oli havaittu kuitenkin, että seksuaalisuuteen liittyvät leikit hävisivät.
 7. kesäkuuta 1993 sosiaaliviranomaiset ovat raportoineet, että kun K. ja T. olivat tulleet lastenkotiin, jossa M. oli, tämän käytös oli tyystin muuttunut, hän oli tullut vihaiseksi ja kiroillut jne. T. oli kertonut lastenkodissa, että hän oli todella väsynyt tilanteeseen ja että hänen mielestään K. tarvitsi sairaalahoitoa. Kun hänelle oli ehdotettu terveyskeskuksessa käyntiä, hän oli tullut todella vihaiseksi.
 17. Sosiaaliviranomaisten muistiinpanojen mukaan 31. maaliskuuta 1993 oli pidetty keskustelu, jossa oli ollut K., hänen äitinsä, T. ja joukko sosiaali- ja mielenterveystyön työntekijöitä. Sen aikana oli todettu, että viranomaisten saattaa olla välttämätöntä puuttua M:n kasvatukseen lastensuojelullisista syistä entistä voimakkaammin. Tuli esiin, että K:n edelliseen sairaalassaoloon liittyen T. oli joutunut väkisin hakemaan hänet ravintolasta, mistä K. oli raivostunut, sillä seurauksella, että hän oli heitellyt tavaroita, esimerkiksi mikro-aaltouuni oli pudonnut lattialle. T. oli todennut, että K. ei kyennyt kontrolloimaan itseään.
 18. 3. toukokuuta 1993 sosiaaliviranomainen päätti S:n sosiaalilautakunnan puolesta sijoittaa M:n lastenkotiin kolmeksi kuukaudeksi. Tämä oli lyhytaikainen tukitoimi, joka perustui vuoden 1983 lastensuojelulakiin (683/1983). Valittajien kanssa neuvoteltiin yhdessä K:n äidin ja sisaren kanssa 8. huhtikuuta 1993 sopivan avohuollon tukitoimen löytämiseksi. Kokouksesta tehtyjen muistiinpanojen mukaan kukaan osallistujista ei esittänyt mitään käytännön menettelytapaa. Valittajia kuultiin taas 21. huhtikuuta, eivätkä he olleet vastustaneet M:n sijoittamista lastenkotiin.
 19. Sosiaalilautakunnan pyytämässä lausunnossa lääkärit M.L. ja K.R. totesivat 12. toukokuuta 1993, että K. ei sillä hetkellä ollut kykenevä huolehtimaan M:stä, mutta hänen mielenterveytensä ei katsottu olevan pysyvä este hänestä huolehtimiselle. Lääkärit M.L. ja K.R. työskentelivät H:n sairaalassa, jossa valittaja oli ollut hoidettavana vuodesta 1991 ylempänä kerrottuina aikoina.
 20. 11. kesäkuuta 1993 sosiaalityöntekijä, joka oli 3. toukokuuta tehnyt päätöksen M:n sijoittamises-ta lastenkotiin ilmoitti kirjallisesti T:n yliopistolliselle sairaalalle ja S:n aluesairaalalle, että hän oli hyvin huolissaan K:n ja syntyvän lapsen terveydestä. Hän pyysi sairaaloita ottamaan yhteyttä välittömästi, kun K. saapuisi sairaalaan, etenkin synnyttämään. Hän esitti myös pyynnön, että terveysviranomaiset kiinnittäisivät erityistä huomiota äidin ja vastasyntyneen väliseen suhteeseen heti alusta lähtien.
 21. 18. kesäkuuta 1993 K. otettiin sisään aluesairaalaan, missä hän samana päivänä synnytti J:n. Sairaalan potilaskertomuksen mukaan äiti oli synnytyksen aikana rauhallinen. Synnytyksen jälkeen sairaalalle toimitettiin kirjallisena kiireellinen huostaanottopäätös, jonka mukaan lasta ei saanut antaa äidille. Sen perusteella lapsi siirrettiin lastenosastolle. Äidin käytöksen todettiin olleen osastolla jonkin verran levotonta, mutta ei sekavaa. Potilaskertomuksessa todetaan, että hän ymmärsi tilanteen ja halusi lähteä sairaalasta seuraavana päivänä. Maidonehkäisy resepti kirjoitettiin. Näköjään K. lähti sairaalasta 19. kesäkuuta 1993 eli seuraavana aamuna, ilman jälkitarkastusta. Hän meni äitinsä luo, missä hän alkoi työntää tyhjiä lapsenvaunuja ympäri huoneita.
 22. J. otettiin kiireesti pakkohuostaan vuoden 1983 lain 18 pykälän perusteella. Lapsen syntymän jälkeen kaksi sosiaalityöntekijää kertoi päätöksestä K:lle ja T:lle S:n sairaalassa. Sosiaalijohtaja, joka oli tehnyt päätöksen sosiaalilautakunnan nimissä oli kirjannut, että K:n psyykkinen tila oli ollut epävakaa raskauden loppupuolella. Hän totesi, että lapsen terveys olisi vaarassa, jos K. saisi tietää suunnitelmasta ottaa lapsi huostaan. Sosiaalijohtaja totesi myös, että lapsen isä T. ei voinut taata lapsen kehitystä ja terveyttä. Lisäksi sosiaalijohtaja viittasi perheen pitkäaikaisiin vaikeuksiin mm. K:n vakavaan sairauteen ja toisinaan kontrolloimattomiin tunnereaktioihin, jotka voisivat olla lapsille traumatisoivia, T:n kyvyttömyy-teen huolehtia sekä J:stä että K:sta, K:n kyvyttömyyteen ottaa vastaan neuvoja, mahdottomuudesta uskoa koko vastuuta J:n kehityksestä T:lle ja mahdottomuudesta järjestää riittäviä avohuollon tukitoimia. Valittajia ei kuultu ennen päätöksentekoa. 24. kesäkuuta 1993 valittajille toimitettiin kirjallisena vastasyntynyttä koskeva huostaanottopäätös. Päätös myös faxattiin K:lle.
 23. 21. kesäkuuta 1993 sosiaalijohtaja otti myös M:n pakkohuostaan todeten pääasiassa samat syyt kuin J:tä koskevassa päätöksessä 18. kesäkuuta 1993.
 21. kesäkuuta 1993 sosiaalilautakunta kirjasi tiedoksi pakkohuostaanotot ja kielsi kaiken valvomatto-man kanssakäymisen K:n, J:n ja M:n välillä. Valvottujen tapaamisten määrää ei kuitenkaan rajoitettu. Lautakunta päätti jatkaa M:n ja J:n huostaanottojen valmistelua.
 25. Sosiaalityöntekijät järjestivät perhekeskuksessa 21. kesäkuuta kokouksen ennen vauvan siirtymistä sinne. Valittajat eivät olleet läsnä. Muistiossa mainitaan suunnitelmasta, jonka mukaan äidin käynnit kiellettäisiin kuukaudeksi sen vuoksi, että hänen reaktioitaan ei osattu ennakoida, koska hän oli mm. rikkonut tavaroita kotonaan. Tämän ajajanjakson jälkeen hän voisi käydä katsomassa lastaan rajoituksetta henkilökohtaisen hoitajansa kanssa. Tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu. Päiväraportissa on merkintä 24. kesäkuuta: ‘äiti voi tulla henkilökohtaisen hoitajansa kanssa, jos haluaa. Muita vierailuja ei toistaiseksi sallita.’
 26. K:ta pyydettiin tulemaan T:n kanssa sosiaalitoimistoon 22. kesäkuuta 1993 klo 11.30, jotta heille kerrottaisiin sosiaalijohtajan 21. kesäkuuta tekemästä M:ää koskevasta päätöksestä. 24. kesäkuuta 1993 K:lle ja V:lle (M:n biologinen isä) ilmoitettiin kirjallisesti 21. kesäkuuta 1993 tehdystä päätöksestä. Ilmoitus myös faxattiin K:lle.
 27. 22. kesäkuuta 1993 K. meni vapaaehtoisesti H:n sairaalaan psykoottisuuden vuoksi, saatuaan lähetteen terveyskeskuksesta. Häntä hoidettiin siellä 30:een kesäkuuta 1993. (tässä on kirjausvirhe: K. oli sairaalassa 22.-23. kesäkuuta ja 30.7.-27.10. Suom.huom.)
 28. 23. kesäkuuta 1993 J. siirrettiin perhekeskukseen. T. kävi katsomassa häntä samana päivänä.
 29. Heinäkuun alussa 1993 T. muutti pois valittajien yhteisestä kodista, koska sosiaaliviranomaiset olivat kertoneet hänelle, että hänen täytyi katkaista suhteensa K:hon, jos hän halusi pitää J:n. Valittajat jatkoivat tästä huolimatta suhdettaan.
 30. 15. elokuuta 1993 sosiaalilautakunta vahvisti J:n ja M:n pakkohuostaanotot vedoten samoihin syihin, jotka mainittiin kiireellisessä huostaanottopäätöksessä (ks. § 22 ylempänä), sekä jatkoi K:n tapaamisrajoitusta 15:een syyskuuta 1993. K:n sallittiin tavata lapsia ainoastaan henkilökohtaisen hoitajansa läsnäollessa. Lautakunta painotti, että K:n psyykkinen terveys oli horjuva, että hänellä oli aggressiivisia ja kontrolloimattomia tunteenpurkauksia ja että huostaanotto oli potilaalle psyykkisesti raskas tapahtuma. J:tä koskien lautakunta katsoi sen vuoksi, että hänen henkilökohtainen turvallisuutensa oli vaarassa, jos tapaamiset olisivat valvomattomia. M:n suhteen lautakunta pelkäsi, että K:n vierailut lastenkodissa ‘eivät olleet henkilökunnan kontrolloitavissa, mikä ei ollut hänen etunsa mukaista’. Ennen 15. heinäkuuta tehtyjä päätöksiä valittajia oli kuultu ja he ehdottomasti vastustivat huostaanottoa.
 31. 15. kesäkuuta 1993 K. vieraili henkilökohtaisen hoitajansa kanssa molempien lastensa luona. Muistiinpanojen mukaan se oli ‘vaikea tilanne’.
 32. 19. heinäkuuta 1993 T. muutti J:n kanssa perhekeskuksen perheyksikköön.
 33. 20:stä 21:een heinäkuuta 1993 K. oli taas H:n sairaalassa vapaaehtoisesti avo-osastolla psykoottisuuden vuoksi. Hän kuitenkin lähti sairaalasta seuraavana päivänä. 26. heinäkuuta 1993 hänet otettiin tarkkailtavaksi sen arvioimiseksi, oliko hän psykiatrisen pakkohoidon tarpeessa. 30. heinäkuuta hänet määrättiin psykiatriseen pakkohoitoon. Potilaskertomuksen mukaan hänen sukulaisensa olivat aikaisemmin olleet huolissaan hänestä ja ottaneet yhteyttä saadakseen hänet sairaalahoitoon. He kertoivat, että K. oli hävinnyt asunnostaan, jossa hän oli käyttäytynyt rauhattomasti ja aggressiivisesti. Sairaalahoito jatkui 27:een lokakuuta 1993, eli kolme kuukautta.
 34. 18:sta kesäkuuta 31:een elokuuta 1993 K. vieraili lastensa luona näiden lastenkodeissa. Vierailujen aikana hänellä oli mukanaan henkilökohtainen hoitajansa sairaalasta, joka oli yhteydessä sosiaaliviranomaisiin ja järjesti vierailut K:n psyykkisen tilan mukaan. Päiväkirjamerkintöjen mukaan hän vieraili J:n luona kahdesti tuon jakson aikana.
 35. Sosiaalityöntekijän 4. elokuuta tekemän merkinnän mukaan T. oli pitänyt hyvää huolta J:stä, ensin sairaalassa 23:een kesäkuuta 1993 ja myöhemmin perhekeskuksessa. Sovittiin, että J. olisi perhekeskuk-sessa ja T. kävisi katsomassa häntä joka toinen päivä. J. kävisi isänsä luona ensimmäisen kerran 13:sta 15:een elokuuta 1993, jolloin isä järjesti hänen ristiäisensä. Tarkoitus oli, että vauva muuttaisi jatkossa isälleen (tässä on tulkintavirhe, T. ei hoitanut J:tä sairaalassa. Suom.huom.).
 36. Sosiaaliviranomaiset maksoivat T:n matkakustannukset perhekeskukseen. Perhekeskuksen merkinnöistä käy ilmi, että T. pystyi luomaan suhteen vauvan kanssa ja oppi pitämään hänestä hyvää huolta hänestä. Kotilomat hän vietti isänsä luona ensin tämän äidin kodissa ja myöhemmin omassa uudessa asunnossaan.
 37. 12. elokuuta 1993 sosiaalilautakunta lähetti molemmat huostaanotot vahvistettavaksi Turun ja Porin lääninoikeudelle, koska valittajat olivat vastustaneet niitä. Varmentaakseen käsitystään sosiaalilauta-kunta lisäsi sosiaalityöntekijän 25. elokuuta 1993 päiväämän lausunnon. Sen mukaan T, ei olisi kyennyt pitämään huolta sekä M:stä ja vastasyntyneestä J:stä yksin, jos K. olisi samassa kodissa, koska hän oli ollut psykoottinen viimeiset neljä vuotta. T. oli tavannut J:tä lastenkodissa kolmesta neljään kertaan viikossa. Kun hän oli lastenkodin perheyksikössä, hän oli huolehtinut J:stä kahden viikon ajan ja lisäksi huolehtinut hänestä kolmena päivänä viikossa omassa kodissaan. Lautakunta oli sen vuoksi ryhtynyt tutkimaan oliko mahdollista luovuttaa hänelle vastuu J:stä lautakunnan tukitoimin tuettuna.
 38. 15. elokuuta 1993 J. kastettiin ja paikalla olivat K., T. ja M.
 39. Lastenkodissa pidettiin 18. elokuuta 1993 neuvottelu, jossa T. oli mukana. Lausuntojen mukaan K:n mielenterveys oli hyvin horjuva ja hänen psykiatrisen hoitonsa odotettiin jatkuvan neljästä viiteen vuoteen. T. oli puoleltaan esittänyt toiveen, että K. ja hän voisiat tulevaisuudessa yhdessä huolehtia J:stä. Sovittiin, että J. jäisi lastenkotiin ja kävisi T:n luona torstaista lauantaihin alkaen 28. elokuuta 1993. Muina päivinä T. kävisi katsomassa J:tä siten kuin lastenkodin kanssa asiasta sovittaisiin.
 40. P:tä koskevan huolto- ja tapaamiskiistan yhteydessä sosiaalityöntekijä oli 8. toukokuuta 1992 todistanut S:n kihlakunnanoikeudessa, että hän ei ollut havainnut mitään hälyttävää valittajien perhetilan-teessa, tai että perheen olosuhteet olivat poikenneet ‘normaaleista perheistä’ millään merkittävällä tavalla. Sosiaalityöntekijä oli arvioinut siksi, että K. oli kykenevä kasvattamaan lapsensa siitä huolimatta, että hän oli ollut psykiatrisessa hoidossa. Sosiaalityöntekijä totesi, että K. oli aina pitänyt lapsensa ‘puhtaina ja terveinä’. Ainakin äitinsä avustamana ja tukitoimin K. voi toimia lastensa huoltajana.
 P:n isän mukaan, joka myös todisti käräjäoikeudessa, K:lla oli ollut paranoidista käyttäytymistä, hän oli väittänyt, että ‘tuntemattomat ihmiset kävivät hänen kodissaan hänen poissa ollessaan’. Hän kertoi myös, että K. oli värjännyt hiuksensa, koska hän ajatteli, että hänen kaksoisolentonsa oli nähty lähistöllä ja hän halusi erottautua siitä. Useat todistajat kertoivat, että K. oli ollut äskettäin vapaaehtoisessa mielisairaala-hoidossa ja sai lääkitystä sairauteensa. Esitettiin myös, että P. todellisuudessa asui isoäidillään, joka oli hänestä päivittäisessä vastuussa.
 41. 9. syyskuuta 1993 lääninoikeus vahvisti J:n huostaanoton sillä perusteella, että K. oli mielisairas, että valittajilla oli keskinäisiä ristiriitoja ‘joiden vuoksi T. oli muuttanut yhteisestä kodista heinäkuun 1993 alussa’, ja että K:n mielisairaudesta ja perheen muista ongelmista johtuen valittajat eivät olleet kyenneet tarjoamaan J:lle riittävää hoitoa, ja että tuki, jota perheelle oli tarjottu ei ollut korjannut perheen tilannetta, eivätkä tukitoimet tulisi takaamaan J:n hoitoa. Kuulemista ei järjestetty. K. valitti päätöksestä.
 42. 14. syyskuuta 1993 sosiaalilautakunta jatkoi tapaamisrajoitukset kestämään 15. joulukuuta 1993 asti.
 43. Sosiaalityöntekijöiden muistiinpanoista löytyy seuraavat merkinnät:

14. syyskuuta 1993:
2 ... Lisäksi tapaamiset J:n ja T:n välillä on asetettu kyseenalaisiksi, koska J:n sijoittamista [si-jaisperheeseen] ollaan valmistelemassa. T:lle tulee olemaan vaikeaa luopua J:stä.

13. lokakuuta 1993:
K ... toteaa, että hän harkitsee muuttamista [takaisin] yhteen [T:n kanssa] kun hänet kotiute-taan sairaalasta 29 lokakuuta ... [Hänen] toiveensa on että M ja J sijoitettaisiin samaan [si-jais] perheeseen.

18. lokakuuta 1993:
... T. suostuu J:n sijoittamiseen [sijais] perheeseen

25. lokakuuta 1993:
... T hieman vastustaa J:n sijoittamista [sijais] perheeseen ... Selitetään taas [hänelle] miksi J. ei voi asua hänen kanssaan niin kauan kun [valittajat] jatkavat suhdettaan ...

26. lokakuuta 1993:
... Olennaista J:n kannalta ovat [valittajien] keskinäiset suhteet; jos [ne] jatkuvat, J. ei voi asua T:n kodissa. ... Vaihtoehdot ovat: J. muuttaa T:n luo tai sijoitetaan [sijaiskotiin]. ... [Hän] voi huolehtia perusasioista ja kasvatuksesta yksin tukitoimin avustettuna ...

27. lokakuuta 1993:
... Tapaamiset M:n ja K:n välillä ovat onnistuneet nyt kun T. on ollut mukana [tapaamisissa]

29. lokakuuta 1993:
... Isä on ollut vastuussa laitokseen sijoitetusta lapsesta. Hän on ollut aktiivinen ja toiminut omaehtoisesti. Hän on ruokkinut, pukenut ja kylvettänyt lapsen. Hän on myös pitänyt huolta lapsen ulkoiluttamisesta ja keinuttanut hänet uneen. Isä on huolehtinut lapsesta luontevasti ja huolta pitäen, hän on jutellut lapselle paljon ja osoittanut hänelle helliä tunteita. Hän on nauttinut yhdessäolosta lapsen kanssa lapsen ehdoilla. Isä on hoitanut lasta kärsivällisesti ja lämmöllä ottaen huomioon lapsen tarpeet.

Äiti on vieraillut viisi kertaa ja viipynyt joka kerralla vain hetken.

‘... J:llä on ollut mahdollisuus säännölliseen vuorovaikutukseen yhden häntä huoltavan ihmi-sen kanssa, eli isänsä. Turvallinen suhde isään on luonut lapselle perusturvallisuuden, joka on perusta hänen positiiviselle emotionaaliselle kehitykselleen. J:llä on tarvittavat mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä terveeksi ja tasapainoiseksi lapseksi. Olosuhteet huomioon ottaen mahdolli-suudet perhesijoitukseen ovat hyvät.’
 44. 27. lokakuuta 1993 K. kotiutettiin H:n sairaalasta.
 45. 11. marraskuuta 1993 lääninoikeus vahvisti M:n huostaanottopäätöksen toistaen perusteiksi samat syyt, jotka olivat J:n huostaanoton perusteina. Suullista kuulemista ei järjestetty.
 46. Valituksessa Korkeimpaan hallinto-oikeuteen koskien M:n huostaanottoa valittajia edusti S:n yleinen oikeusavustaja.
 47. 21. tammikuuta 1994 tekemällään päätöksellä sosiaalilautakunta sijoitti J:n sijaiskotiin K:n kaupunkiin noin 120 kilometrin päähän valittajien kodista. M. muutti hänen perässään 7. helmikuuta 1994. Sijaisvanhemmilla ei ollut omia lapsia. Sosiaalityöntekijä kertoi molemmille valittajille, että J:n ja M:n sijoitus tulisi kestämään ‘vuosia’. Valittajat olivat esittäneet, että lapset olisi sijoitettu sukulaisille.
 48. 2. helmikuuta 1994 sosiaalilautakunta teki huoltosuunnitelman huostaanoton toteuttamiseksi. On esitetty, että valittajien huoltosuunnitelmaa ei hyväksytty. Esimerkiksi lapset eivät voineet tavata äitinsä äitiä tämän kodissa.
 49. 2. helmikuuta tehdyn huoltosuunnitelman jälkeen valittajat pyysivät, että tapaamisrajoitukset poistettaisiin. Esimerkiksi T. voi tavata J:tä vain kerran kuukaudessa.
 50. 21. maaliskuuta 1994 valittajat vaativat mm., että sosiaalilautakunnan tuli laatia perheen jälleenyhdistämiseen tähtäävä huoltosuunnitelma.
 51. 3. toukokuuta 1994 sosiaaliviranomaiset järjestivät tapaamisen 2. helmikuuta tehdyn huoltosuun-nitelman tarkistamiseksi. Valittajat tai heidän edustajansa eivät tulleet tapaamiseen.
 52. 17. toukokuuta 1994 sosiaalijohtaja rajoitti molempien valittajien yhteydenpitoa lapsiin yhdeksi kuukausittaiseksi vierailuksi sijaiskodissa, jossa tapaaminen oli valvottu ja kesti kolme tuntia. Sosiaalijohtaja perusteli tätä sillä, että huostaanoton perusteet olivat edelleen olemassa. Hän totesi, että vaikka valittajat olivat tyytymättömiä huoltosuunnitelman mukaisiin tapaamisiin, rajoittamaton tapaamisoikeus vanhempien kanssa olisi vaarantanut onnistuneen sijaisperheeseen sopeutumisen. Valittajat valittivat.
 53. 26. toukokuuta 1994 valittajat vaativat sosiaalilautakunnalta M:n ja J:n huostaanottojen purkua.
 54. Sosiaalijohtajan esitetään väittäneen 18. syyskuuta 1994 valittajille, että jos lisää lapsia syntyisi, myös heidät otettaisiin huostaan. Hallituksen puolelta esitetään, että sosiaalijohtaja oli pelkästään todennut, asiaa tarkasti tiedusteltaessa, että oli mahdollista, että perheeseen syntyvät uudet lapset saatetaan ottaa huostaan.
 55. Sosiaalilautakunnan pyytämässä lausunnossa tri K.P. psykiatrian erikoislääkäri, arvioi 22. syyskuuta 1994 huostaanoton purun mahdollisuutta. Hänen johtopäätöksensä oli, että K:n mielenterveys ei ollut este lasten huoltajana toimimiselle. Tri K.P:n mukaan taistelu, johon K. oli ryhtynyt saadakseen huostaanoton puretuksi ja tapaamisrajoitukset vähäisemmiksi, oli osoitus hänen psyykkisistä voimavarois-taan. Hän totesi mm., että T. oli K:n läheisin tukija lasten kasvatuksessa. Myös K:n äiti, joka silloin oli hänen uskottu miehensä, oli valmis auttamaan lasten hoidossa. Tri K.P. kuitenkin lisäsi, että hän ei aikuispsykiatrina voinut ottaa kantaa lasten etuun. Tri K.P:n lausunto perustui psykologi, tri K.Po:n asiaa koskevaan raporttiin, jossa tämä oli tullut samaan lopputulokseen K:n kyvystä toimia lastensa huoltajana.
 56. 23. syyskuuta 1994 Korkein hallinto-oikeus myönsi lisäajan K:lle J:n huostaanotosta valittami-seen. Samana päivänä oikeus hylkäsi valituksen koskien 11. marraskuuta tehtyä M:n huostaanottoa.
 57. Yleinen oikeusavustaja ei suositellut vaatimaan huostaanottojen purkamista.
 58. 28. syyskuuta 1994 lääninoikeus järjesti suullisen kuulemisen koskien 17. toukokuuta määrättyjä tapaamisrajoituksia. Oikeus kuuli todistajina kahta psykiatria, jotka olivat haastatelleet K:ta. Toinen heistä tri T.I-E. ei henkilökohtaisesti tuntenut K:ta, mutta kommentoi hänen psyykkistä tilaansa toteamalla, että hänellä oli taipumus reagoida psykoottisesti ristiriitatilanteissa. Tri K.P. lausui, että K:n psyykkinen tilanne ei ollut esteenä lastensa hoitamiselle. Jos hänen sairautensa oli syy yhteydenpidon rajoituksille, sellaista syytä ei enää ollut.
 59. Kirjallisessa todistajalausunnossaan, jonka sosiaalilautakunta oli pyytänyt ja joka oli toimitettu lääninoikeudelle, tri E.V. lastenpsykiatri esitti käsityksenään, että lapsista huolehtiminen tuli jättää pysyvästi sijaiskodille ja valittajien tapaamiset tuli toistaiseksi kieltää sijaisperheen ja lasten suojelemiseksi. Valittajien mukaan tri E.V. ei ole koskaan tavannut valittajia tai lapsia, eikä hän ollut konsultoinut muita psykiatreja ennen lausuntoaan.
 60. 11. lokakuuta 1994 lääninoikeus vahvisti tapaamisrajoitukset, jotka oli määrätty 17 toukokuuta 1994. Se totesi, että kumpikaan kuulluista todistajista ei halunnut muodostaa mielipidettä lasten kehityksestä. Se perustelee m.m. seuraavasti:

[Sallimalla] kerran kuussa toteutetut tapaamiset ja [sallimalla kirjeenvaihdon] lapsille taataan tietoisuus biologisista vanhemmistaan. Jos huostaanoton perusteita ei myöhemmin ole, per-heen jälleenyhdistäminen voi tulla mahdolliseksi ...

 61. Lääninoikeus hylkäsi valittajien vaatimuksen maksuttomasta oikeuskäsittelystä, koska voimassa oleva laki ei kattanut tapaamisoikeuteen liittyviä kuluja. Oikeudessa valittajia kuitenkin avusti Rva Suomela.
 62. 18. lokakuuta 1994 K valitti J:n huostaanotosta, jonka lääninoikeus oli vahvistanut 9. syyskuuta 1993.
 63. 17. marraskuuta 1994 sosiaaliviranomaiset uusivat huoltosuunnitelman, jonka mukaan lapset ja valittajat tapaavat kerran kuussa neutraalissa ympäristössä, sijaisperheen asuinpaikkakunnalla, K:n perhekeskuksessa. Valittajat vastustivat esittäen, että kyseessä oli tapaamisten lisärajoitus. He vaativat puoleltaan kahta kuukausittaista tapaamista, joista toinen toteutettaisiin heidän asuinpaikkakunnallaan. 22. joulukuuta he vaativat erillistä päätöstä, jotta voisivat valittaa asiasta.
 64. 22. joulukuuta sosiaalijohtaja ilmoitti kirjallisesti valittajille, ettei tapaamisten rajoittamiselle ollut enää perusteita. Tästä huolimatta tapaamiset valittajien ja lasten välillä sallittiin vain kolmeksi tunniksi kerran viikossa sosiaalilautakunnan valitsemassa paikassa. Tapaamiset olisivat valvottuja.
 65. Päätöksellään 11. tammikuuta 1995 sosiaalijohtaja vahvisti, että perusteita tapaamisten rajoittamiselle ei enää ollut. 31. tammikuuta ja 28 helmikuuta sosiaalilautakunta vahvisti 11 tammikuuta tehdyn päätöksen. Valittajat valittivat.
 66. K. oli sairaalassa 15:stä 24:een helmikuuta ja 11:stä huhtikuuta 29:een toukokuuta 1995 psykoottisuuden vuoksi.
 67. 14 maaliskuuta 1995 sosiaalilautakunta hylkäsi valittajien 26 toukokuuta esittämän vaatimuksen huostaanoton purusta perustellen asiaa seuraavasti:

‘Tällä hetkellä äidin terveydentila on parempi ja perheen tilanne on muuttunut muissakin suhteissa verrattuna vuoden 1993 tilanteeseen, jolloin lapset otettiin huostaan’ ...

Tri K.P:n, psykiatrian erikoislääkärin käsityksen mukaan K:lla on edelleen ‘paljon emotionaa-lista epävakaisuutta ja haurautta, viiden viimeisen vuoden kokemusten vuoksi’ ja hän tarvitsee kokemuksiensa ja mielisairausdiagnoosinsa vuoksi vielä pitkään tukea ja hoitoa. Hänen ter-veydentilansa takaamiseen tarvitaan säännöllistä lääkitystä, jotta hän kykenisi avohuollossa toimimaan lastensa huoltajana. Tri K.P. ei kuitenkaan esittänyt yksilöityä mielipidettä K:n ky-vystä hoitaa ja kasvattaa lapsiaan, vaikka häneltä pyydettiin käsitystä juuri tästä.

K. kykenee toimimaan lastensa huoltajana. Hän ei kuitenkaan kykene ottamaan vastuuta hei-dän tarpeistaan ja kasvatuksestaan - ei edes T:n ja avohuollon tukitoimin tuettuna. Heidän kykynsä toimia kasvattajina, jotka huolehtivat lastensa tarpeista ei ole riittävät.

K:n kunnallisen perheneuvolan lausunnon mukaan K:n ja T:n kyky ymmärtää lastensa tarpei-ta ja vastata niihin on hyvin rajoittunutta. Vaikka T. kykenee vuorovaikutukseen lasten kansa, myöskin hänellä on vaikeuksia vastata lasten emotionaalisiin tarpeisiin. Myöskään K. ei kyke-ne luomaan tunnesuhdetta lapsiinsa. Aikaisemmin tri J.H., paikallisen terveyskeskuksen psy-kologi oli tullut samaan johtopäätökseen lausunnossaan koskien K:n vanhimman lapsen huol-tajuusprosessia. Asiantuntijalausunnossaan lasten ja nuorisopsykiatrian erikoislääkäri tri E.V. tuli samaan lopputulokseen. Jo keväällä 1992 tri J.H. totesi K:lla olevan ongelmia rajojen näkemisessä itsensä ja lasten välillä. Hän totesi, että K. näkee itsensä ja lapset yhtenä, eikä kykene erottamaan lapsiaan erillisinä, yksilöllisinä yksilöinä. J.H:n näkemyksen mukaan äiti sulautuu lapsiinsa näkemättä lasten yksilöllistä olemusta. J.H:n mukaan K. ei myöskään kyen-nyt ottamaan huomioon lasten yksilöllisiä tarpeita. Tri E.V. totesi, että lapset eivät näytä ole-van K:lle erillisiä yksilöitä, vaan hän näkee ne nk. ‘self-objekteina’. Hänen on vaikeata nähdä lapsiaan rakkautta ja huolenpitoa tarvitsevina yksilöinä. Sen sijaan hän näkee heidät omaan käyttöönsä tarkoitettuina’

 Valittajat valittivat 5. huhtikuuta 1995 vaatien maksutonta käsittelyä ja oikeusavustajaa. He vaativat myös suullista käsittelyä.
 68. 7. huhtikuuta 1995 valittajille syntyi uusi lapsi, R. Synnytyksen jälkeen K. määrättiin psykiatriseen pakkohoitoon ja häntä hoidettiin H:n sairaalassa 29. toukokuuta asti, jona aikana T. piti huolta lapsesta. Psykiatrian erikoislääkärin 10. huhtikuuta antaman lausunnon mukaan K. ‘on sairastanut paranoidista skitsofreniaa jo pidemmän ajan’.
 69. 15. kesäkuuta lääninoikeus myönsi valittajille maksuttoman käsittelyn ja määräsi Rva Suomelan heidän asiamiehekseen koskien sosiaalilautakunnan päätöstä 14. maaliskuuta 1995. Oikeus päätti olla järjestämättä valittajien vaatimaa suullista kuulemista huostaanoton purkamiseksi. Se antoi parteille mahdollisuuden kirjallisiin lisäselvityksiin.
 70. Koskien sosiaalilautakunnan päätöksiä 31. tammikuuta ja 28. helmikuuta 1995, lääninoikeus katsoi, että 15. kesäkuuta 1995 uudistettu huoltosuunnitelma sisälsi tapaamisrajoituksen, joka oli vahvistettu myöhemmin ilman, että valittajia olisi asianmukaisesti kuultu heidän omaa tapaamisehdotustaan koskien. Asia palautettiin lautakuntaan uudelleen käsiteltäväksi.
 71. Lääninoikeuden päätöksen mukaan sosiaalijohtaja oli 28. kesäkuuta 1995 rajoittanut valittajien yhteydenpito-oikeuden yhdeksi kerraksi kuukaudessa 31. toukokuuta 1996 asti. Tapaamiset toteutettiin sijaiskodissa. Lisäksi sijaisvanhemmat vierailisivat valittajien luona lasten kanssa kuuden kuukauden välein. Sosiaalijohtaja perusteli mm. että oli tärkeää, että lapset kiinnittyisivät sijaisperheeseen elinympäristönään. Tiiviimpi kanssakäyminen vanhempien kanssa merkitsisi muutosta ja epävarmuutta ja aiheuttaisi uuden kriisin heidän kehityksessään. Hyvin alkanut sijoittuminen vaarantuisi. Lasten kehitykselle oli sen vuoksi tärkeää, että tilanne säilyi muuttumattomana ja turvallisena. Sosiaalijohtajan päätös vahvistettiin lautakunnassa 22. elokuuta 1995. Valittajat valittivat.
 72. J:n huostaanottoa koskien Korkein hallinto-oikeus myönsi K:lle 21. elokuuta 1995 maksuttoman käsittelyn 1. maaliskuuta 1994 lähtien ja määräsi Rva Suomelan hänen avustajakseen. Se piti voimassa lääninoikeuden päätöksen, joka oli tehty 9. syyskuuta 1993.
 73. 28. syyskuuta 1995 lääninoikeus hylkäsi valittajien 5. huhtikuuta tekemän valituksen järjestämättä suullista kuulemista. Oikeus totesi mm., että lääkärintodistusten mukaan K:n terveydentila oli kohentunut, mutta hänen psyykkinen tilanteensa oli edelleen epävakaa. Sen vuoksi hän tarvitsi edelleen psykoterapiaa ja lääkitystä. Lisäksi valittajille oli syntynyt uusi lapsi ja K. oli jälleen ollut hoidettavana H:n sairaalassa. Nämä kaksi tekijää olivat lisärasite, joka esti huostaanottojen purkamisen.
 74. 3. marraskuuta 1995 lääninoikeus hylkäsi valittajien tapaamisrajoituksia koskevan hakemuksen, joka oli vahvistettu 22. elokuuta 1995.
 75. 25. toukokuuta 1996 sosiaaliviranomaiset vahvistivat huoltosuunnitelman todeten, että valittajat tapaavat lapsiaan kerran kuukaudessa lasten asuinpaikan lähellä olevan koulun tiloissa. Koska valittajat eivät olleet paikalla kun päätös tehtiin, huoltosuunnitelma vahvistettiin jälleen 9. lokakuuta 1996 siltä osin, kun kyse oli tapaamisrajoituksista. Valittajat ehdottivat tällöin, että he tapaisivat lapsia ilman valvontaa kerran kuussa. Huoltosuunnitelma vahvistettiin kuitenkin sosiaaliviranomaisten ehdotuksen mukaisesti.
 76. 17. kesäkuuta 1996 sosiaalijohtaja rajoitti molempien valittajien tapaamisoikeudet toteutettaviksi kerran kuussa lasten asuinpaikan lähellä olevan koulun tiloissa valvottuina, kolmen tunnin ajan. Rajoitus kesti 30:een marraskuuta 1997. Toisen sijaisvanhemmista tuli olla paikalla. Sosiaalilautakunta vahvisti päätöksen 20. elokuuta 1996. Valittajat valittivat lääninoikeuteen vaatien suullista kuulemista. Oikeus pyysi lausunnon lastenpsykiatrian tri. J.P:ltä, jota valittajien avustaja oli ehdottanut lautakunnalle. Tri J.P. lausui mm. seuraavaa:

M:n ja J:n tapaamisoikeuksia täytyy arvioida ensisijassa heidän psyykkisen kasvunsa ja tervey-tensä kannalta. Tästä lähtökohdasta tulee arvioida heidän ihmissuhteittensa laatua, pysyvyyttä ja jatkuvuutta, koska psyykkinen kasvu ja kehitys riippuvat ihmissuhteista. Mielestäni ihmis-suhteita tulee arvioida lasten näkökulmasta ...

... Johtopäätöksenä totean, että ennen kuin M. sijoitettiin lastenkotiin ... äiti oli ollut psykiat-risessa sairaalahoidossa 8 kertaa, yhteensä 13 kuukautta. Tällöin M. oli asunut äitinsä kanssa 45 kuukautta eli 3 vuotta 9 kuukautta. Pisin yhdessä vietetty aika oli 2 vuotta 1 kuukautta. ... T. on isäpuolena auttanut M:n huolehtimisessa enintään 10 kuukautta. ... sijaisvanhemmat ovat tähän mennessä pitäneet huolta M:stä keskeytyksettä 3 vuotta 3 kuukautta. ... Käytän-nössä M:llä ei ole ollut mitään suhdetta biologiseen isäänsä ...

Yllä olevien faktojen valossa totean, että M:n varhaislapsuuden ihmissuhteet ovat olosuhtei-den vuoksi olleen jatkumattomia, lyhytkestoisia ja muuttuvia. Pysyvimmät ja jatkuvimmat suhteet hänellä on ollut sijaisvanhempiin ... Sen vuoksi nämä suhteet ovat kaikkein merkitse-vimpiä ja tärkeimpiä M:n psyykkisen kasvun ja kehityksen kannalta.

... J. syntyi kesäkuussa 1993. Hänet otettiin huostaan välittömästi syntymän jälkeen. Ensin hän oli lyhyen ajan aluesairaalassa ja myöhemmin pienten lasten vastaanottokodissa. Biologi-nen isä T. hoiti häntä kahden viikon ajan elokuussa 1993. J. sijoitettiin sijaisperheeseen ... tammikuussa 1994, jolloin hän oli noin 7 kuukauden ikäinen. Tähän mennessä J. on ollut si-jaisperheessä keskeytyksettä 3 vuotta 3 kuukautta. J. on nyt 3 vuotta 10 kuukautta.

Tässä valossa totean olosuhteista johtuen, että J:llä ei ole ollut mitään muita merkittäviä, tär-keitä ihmissuhteita kuin suhteet sijaisvanhempiin. J:n suhteet sijaisvanhempiin ovat perustavan tärkeitä hänen kasvulleen ja kehitykselleen ...

... Erityisesti lasten mutta luonnollisesti myös sijaisvanhempien näkökulmasta, sijaisperheen tulee nauttia YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen takaa-maa perhe-elämän suojaa samalla tavoin kuin biologisen perheen. Tämä lähtökohta on erityi-sen tärkeä kun olosuhteista johtuen biologinen perhe ei ole asunut yhdessä.

Ylempänä olevista faktoista johtuen totean sijaisperheen ja sijaisvanhempien auttaminen ja tukeminen on J:n ja M:n etujen mukaista. Järjestelyjen tulee ensi sijassa taata tärkeät, jatku-vat ja turvalliset ihmissuhteet J:lle ja M:lle suhteessa sijaisvanhempiin.

J:n ja M:n psyykkiselle kasvulle ja kehitykselle on tärkeää, että heillä on mahdollisuus sijais-vanhempien luomissa turvallisissa ja vakaissa olosuhteissa pitää yllä ja luoda hyvä sisäistetty kuva biologisista vanhemmistaan ... joista heidät on olosuhteiden vuoksi erotettu.

Käsitykseni mukaan tämä voidaan taata S:n sosiaalilautakunnan 20. elokuuta 1996 tekemällä päätöksellä, joka koskee tapaamisten rajoittamista. Tällä hetkellä rajoittamattomat tapaamiset tai tapaamiset siinä laajuudessa kuin valittajat ovat esittäneet, eivät ole lasten edun mukaisia, koska K:n ja T:n kyvyt tyydyttää lasten emotionaaliset tarpeet eivät ole riittävät ... sellaiset tapaamisjärjestelyt selvästi vaarantaisivat M:n ja J:n terveen kehityksen. Mielestäni rajoittama-ton tapaamisoikeus tulisi arvioida kun lapset ovat täyttäneet kaksitoista vuotta.
 77. Lausunnossaan 10. syyskuuta 1996 tri K.P. totesi, että K:n psyykkinen tilanne ei ollut este hänen toimimiselleen tyttärensä R:n huoltajana.
 78. 2. huhtikuuta 1997 sosiaaliviranomaiset vahvistivat huoltosuunnitelman. Valittajille oli ilmoitettu kokouksen ajankohdasta kotikäynnillä 15. tammikuuta ja 10. maaliskuuta 1997. Heidän asiamiehelleen oli myös ilmoitettu asiasta 10. helmikuuta 1997 lähetetyllä kirjeellä. Valittajat tai heidän asiamiehensä eivät tulleet kokoukseen. Valittajia ei siis tarkasti ottaen kuultu asiassa, mutta kun he olivat ilmaisseet käsityksensä muissa tilanteissa, viranomaiset kirjasivat heidän näkemyksensä suunnitelmaan.
 79. 12. kesäkuuta 1997 lääninoikeus hylkäsi valittajien valituksen koskien sosiaalilautakunnan tapaamisrajoituspäätöstä 20. elokuuta 1996. Lääninoikeus hylkäsi vaatimuksen suullisesta kuulemisesta.
 80. Vaikka valittajat olivat kirjelmässään todenneet, että valitus oli tehty myös R:n nimissä, lääninoikeus totesi päätöksessään, että se oli osittain tehty hänen nimissään. Oikeus totesi, että henkilö, jota päätös koskee tai jonka oikeuksiin, velvollisuuksiin tai vastuisiin päätös vaikuttaa, voi valittaa. Oikeus katsoi, että lautakunnan päätös, joka koski R:n sisaruksien ja vanhempien tapaamisoikeuksia ei ollut sellainen päätös.
 81. 28. marraskuuta 1997 sosiaalijohtaja rajoitti valittajien ja siten myös heidän nuorimmaisensa R:n yhteydenpidon yhdeksi kuukausittaiseksi, kolmen tunnin vierailuksi lasten asuinpaikan läheisen koulun tiloissa kestämään vuoden 1998 loppuun. Valittajat eivät valittaneet.
 82. Huoltosuunnitelma vahvistettiin 1. joulukuuta 1998.
 83. 3. kesäkuuta 1998 päivätyn tri K.M:n (aikaisemmin tri K.P.) lausunnon mukaan K. ei ole ollut sairaalassa toukokuun 1995 jälkeen ja hänen terveytensä on ollut vakaa vuoden 1995 alusta lähtien (tulisi olla 1996 suom.huom.). R:n hoidossa ei ole ilmennyt ongelmia (hän on asunut koko ajan vanhempiensa kanssa, eikä häntä ole otettu huostaan). Tri K.M. suositteli, että sosiaaliviranomaiset vähentäisivät tai lopettaisivat kontrollikäynnit valittajien kotiin ja antaisivat K:lle mahdollisuuden elää normaalia elämää ilman viranomaisten jatkuvaa valvontaa.
 84. Tapaamisrajoituksia jatkettiin sosiaalijohtajan päätöksellä 11. joulukuuta 1998 kestämään vuoden 2000 loppuun. Tapaamiset tuli toteuttaa valvottuina lasten asuinpaikan lähellä olevan koulun tiloissa. Yksi tapaaminen tuli kuitenkin toteuttaa valittajien kotona sijaisvanhempien läsnäollessa. Sosiaalijohtaja totesi mm. että perheen jälleenyhdistämien ei ollut näköpiirissä, koska sijaisperhe oli nyt lasten varsinainen koti, ja valittajien yhteydenpito lapsiinsa kerran kuussa tapahtuvan vierailun ja kirjeiden välityksellä riitti säilyttämään lapsilla tietoisuuden biologisista vanhemmistaan, lisäksi tiiviimpi yhteydenpito valittajiin vaarantaisi lasten kehityksen ja aiheuttaisi muutosta ja epävarmuutta ja lisäksi aiheuttaisi uuden kriisin heidän kehitykseensä. Valittajat valittivat sosiaalijohtajan päätöksestä sosiaalilautakuntaan, joka hylkäsi valituksen ja piti voimassa sosiaalijohtajan päätöksen. Päätöstä perustellaan lääninoikeuden ja tri J.P.:n lausunnoilla.
 85. Valittajat valittivat sosiaalilautakunnan 2. helmikuuta 1999 tekemästä tapaamisrajoituspäätöksestä ja se on ratkaisematta hallinto-oikeudessa (aikaisempi lääninoikeus).
 86. Lasten ja vanhempien tapaamisia, 25 toukokuuta 1996 10. tammikuuta 1999 välisenä aikana valvoneen henkilön muistiinpanojen mukaan, aikuiset tulevat melko hyvin toimeen keskenään. J. leikkii usein M:n kanssa. Kun R. oli pienempi, J. leikki yksin, mutta myöhemmin on näyttänyt siltä, että tytöt J. ja R. viettävät enemmän aikaa yhdessä. Toisaalta näyttää siltä, että ensimmäinen valittaja ottaa hyvin vähän kontaktia J:hin ja M:ään. Valvojan kuvauksen mukaan etenkin aikaisemmissa raporteissa ensimmäi-nen valittaja näyttää keskittyneen R:ään.
 

 
II OLENNAINEN KANSALLINEN LAKI JA KÄYTÄNTÖ (ei käännetty, vain otsikot)

A. Lapsen huolto- ja tapaamisoikeuslain sekä lastensuojelulain periaatteet
B. Avohuollon tukitoimet
C. Lasten huostaanotto ja sijaishuolto
D. Huostaanoton kesto ja päättäminen
E. Huoltajat ja heidän oikeutensa
F. Sosiaalilautakunnan asiantuntemus
G. Tapaamisoikeudet
H. Huoltosuunnitelma
I. Lastensuojeluviranomaiset
J. Lastensuojelulain mukainen valitus
K. Muut valituskeinot
L. Asianomistajat ja heidän oikeutensa
M. Lastensuojeluviranomaisten toimien valvonta

LAIN SOVELTAMINEN

I SOPIMUKSEN 8. ARTIKLAN VÄITETTY LOUKKAAMINEN

130. Valittajat esittävät, että heidän oikeuttaan nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta on loukattu ottamalla M. ja J. huostaan. Viranomaiset eivät koskaan antaneet heille mahdollisuutta selvittää vaikeuksiaan sukulaistensa avulla ja käyttämään niitä lukuisia tukitoimia, joita sosiaali- ja terveysviranomai-silla on tarjota. Sellainen menettely olisi esimerkiksi mahdollistanut sen, että lapset olisivat olleet sukulaisten hoidossa, jolloin viranomaiset olisivat välttäneet huostaanoton. Sen sijaan J. otettiin huostaan ilman, että hänellä oli mahdollisuutta luoda tunnesiteitä valittajiin ja edes saada äitinsä maitoa, eikä häntä annettu T:n hoitoon. M:ää koskevan huostaanoton esitetään aiheuttaneen hänelle vakavan mentaalisen trauman ja tarpeetonta kärsimystä. Sosiaalilautakunta ja tuomioistuimet eivät riittävän hyvin tutkineet valittajien vaatimusta perheensä jälleenyhdistämisestä. Tapaamisrajoitukset olivat ankarat ja siten vierottivat J:n ja M:n sekä vanhemmistaan että muista sukulaisistaan. Lääninoikeuden 17. toukokuuta 1994 tekemä päätös vahvistaa tapaamisrajoitukset perustui lähtökohtaisesti sosiaalilautakunnan tri E.V:ltä pyytämään lausuntoon. Hän ei ollut haastatellut valittajia. Viimevaiheessa huostaanottopäätökset pidettiin voimassa K:n epävakaan terveyden perusteella aikana, jona hän synnytti neljännen lapsensa huhtikuussa 1995. Hänen terveydentilaansa heikensi se, että sosiaalityöntekijät olivat antaneet hänen ymmärtää, että myös tämä lapsi saatettaisiin ottaa huostaan. Valittajat vetoavat Sopimuksen 8. artiklaan. Olennaisilta osin artiklassa todetaan:

‘1. Jokaisella on oikeus nauttia ... perhe-elämäänsä ... kohdistuvaa kunnioitusta ...

2. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä ... terveyden tai moraalin suo-jaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

A. Loukattiinko Sopimuksen 8. artiklan takaamaa valittajien oikeutta nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta

 131. Hallitus hyväksyi kirjallisissa havainnoissaan, että valittajien 8. artiklan takaamaan oikeuteen perhe-elämäänsä kohdistuvasta kunnioituksesta oli kajottu. Hallitus kuitenkin toteaa, että kajoaminen ei sisältänyt artiklan loukkausta, koska se ’perustui lakiin’ Sopimuksen artiklan 8 § 2. momentin merkitykses-sä ja se oli ‘välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa’.
 132. Tuomioistuin huomauttaa, että lasten ja vanhempien oikeus nauttia toistensa seurasta on perhe-elämän peruselementti, ja että sellaiset kansalliset menettelytavat, jotka rajoittavat tätä oikeutta ovat puuttumista Sopimuksen 8. artiklan suojaamaan oikeuteen (ks. Mm. Johansen v. Norja tuomio elo-kuu 1996, Reports of Judgments and Decisions 1996-III, § 52). Kiistanalaiset menettelytavat, joita ei ole kielletty, selvästi sisältävät kajoamisen Sopimuksen 8 artiklan 1 momentin takaamaan oikeuteen. Sellainen kajoaminen on artiklan loukkaus, jos se ei tapahdu ‘lakiin perustuen’ ja johdu sellaisista pyrkimyksistä, jotka ovat laillisia artiklan 8. 2:n momentin merkityksessä siten, että kajoamisen on oltava ‘välttämättöntä demokraattisessa yhteiskunnassa’.

B. Oliko kajoaminen oikeutettua?

1. ‘Lakiin perustuva’

 133. Tuomioistuin tuli vakuuttuneeksi, että kiistanalaiset menettelytavat perustuivat niin selvästi kansalliseen lakiin, että Tuomioistuin on tältä osin tyytyväinen.

2. ‘Laillinen tarkoitus’

 134. Tuomioistuimen näkemyksen mukaan Suomen laki on selvästi tarkoitettu suojelemaan lasten ‘terveyttä ja moraalia’ sekä ‘oikeuksia ja vapauksia’. Mikään ei viittaa siihen, että käsillä olevassa tapauksessa olisi ollut joku muu tarkoitus.

3. ‘Välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa’

 135. Sen päättämiseksi, olivatko kiistanalaiset menettelytavat ‘välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa’, Tuomioistuin tutkii ensin koko tapauksen valossa, olivatko esitetyt perustelut, joita käytettiin asianmukaisia ja riittäviä Sopimuksen 8 artiklan 2 momentin merkityksessä (ks. esim. Olsson v. Sweden (no. 1) tuomio 24. maaliskuuta 1988, Series A no 130, § 68).
 Näin tehdessään Tuomioistuin ottaa huomioon sen tosiasian, että näkemykset siitä, miten tarpeellista viranomaisten on puuttua lapsista huolehtimiseen, vaihtelevat allekirjoittajamaasta toiseen, johtuen sellaisista tekijöistä kuin perheen rooliin liittyvät traditiot ja valtiovallan toimet perheen asioissa sekä käytössä olevat resurssit tällä erityisalueella. Joka tapauksessa sen arvioiminen, mikä on lapsen etu on kaikissa tapauksissa ensisijaisen tärkeää. Lisäksi on pidettävä mielessä, että kansallisilla viranomaisilla on etunaan suora yhteys henkilöihin, joista on kyse (ks. Olsson v. Sweden (no.2) tuomio 27. marraskuuta 1992, Series A no. 250, § 90), usein juuri siinä tilanteessa kun huostaanottoa suunnitellaan tai välittömästi sen jälkeen. Tästä arviosta johtuen Tuomioistuimen tehtävä ei ole asettua paikallisen viranomaisen asemaan heidän hoitaessaan tehtäviään lasten huostaanotoissa ja huostaanotettujen lasten vanhempien oikeuksien toteuttamisessa, vaan paremminkin tarkastella Sopimuksen valossa, miten viranomaiset käyttävät harkintavaltaansa (ks. esimerkiksi Hokkanen v. Finland tuomio of 23. syyskuuta 1994, Series A no. 299-A, § 55; ylempänä mainittu Johansen tuomio, § 64; ja päätös 8 helmikuuta 2000 valituksen käsittelyynottopäätös No. 34745/97 tapauksessa Scott v. the United Kingdom, Third Section, julkaisematon).
 Kansallisille, toimivaltaisille viranomaisille annettu harkintavalta vaihtelee, johtuen asian laadusta ja kyseessä olevien intressien tärkeydestä. Tuomioistuin toteaa sen vuoksi, että viranomaisilla on laaja harkintavalta, kun he arvioivat lasten huostaanoton tarpeellisuutta. Kuitenkin tarkempaa harkintaa tarvitaan, jos kyseessä ovat lisärajoitukset, kuten rajoitukset, joita viranomaiset asettavat vanhempien tapaamisoikeuksille, tai sille lain antamalle turvalle, joka tehokkaasti suojelee vanhempien ja lasten oikeutta keskinäiseen perhe-elämään. Tällaiset lisärajoitukset sisältävät sen vaaran, että vanhempien ja pienten lasten välisiä perhesuhteita tehokkaasti kavennetaan (ylempänä mainittu Johansen päätös, § 64).
 Tätä taustaa vasten Tuomioistuin tutkii voidaanko käytettyjä menetelmiä, kajottaessa valittajien oikeuksiin perhe-elämään pitää ‘välttämättöminä’.

(a) Huostaanotto

(i) Oikeudelle esitetyt seikat

(a)Valittajat

 136. Valittajat esittävät, että kyseessä olevat menetelmät eivät olleet välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa. He esittävät, että huostaanotto oli alun alkuaan ylimitoitettu menettely, kun J. otettiin huostaan suoraan synnytyssalista ja päätös perustui ainoastaan spekulointiin lapseen kohdistuvasta mahdollisesta vaarasta. Jos sairaalan henkilökunta olisi havainnut mitään lapsen vaarantamista osoittavia merkkejä, sosiaalijohtaja olisi voinut tehdä kiireellisen pakkohuostaanoton välittömästi minä hetkenä tahansa. Tässä tapauksessa päätös oli tehty jo etukäteen, joten sitä ei voitu perustella K:n käyttäytymisellä. Kiireelliselle huostaanotolle ei ollut mitään perusteita, koska K. ja vauva olivat kontrolloiduissa olosuhteissa sairaalassa ja M. oli lastenkodissa.
 137. Valittajien mukaan kuva, jonka sosiaalityöntekijät raporteissaan loivat asiakkaastaan on äärimmäisen negatiivinen ja vaikutti lastenkodin henkilökuntaan. Sosiaalityöntekijät väittivät mm. että äiti oli alkoholisti, isä rauhaton moottoripyörän trimmaaja ja isoisän väitettiin olevan emotionaalisesti kylmän. Huostaanotot motivoitiin K:n sairaudella ja K:n ja T:n välisillä ristiriidoilla. Kuitenkin sosiaaliviranomaiset olivat vain kahdesti nähneet pariskunnan riitelevän. Huostaanotto oli selvästi ylireagointia valittajien perhetilanteeseen nähden. Valittajat eivät kiistä, että heillä olisi ollut riitoja, kuten useimmilla pariskunnilla. He toteavat, että raskaana olevat naiset saattavat olla jonkun verran tasapainottomia. T. oli kuitenkin ymmärtänyt K:n psyykkisen stressin ja oli halukas jatkamaan suhdettaan ja perhe?elämäänsä K:n ja heidän lastensa kanssa.
 138. Lisäksi valittajat huomauttavat, että kolmas syy huostaanotolle oli perheen taloudelliset vaikeudet. Valittajat myöntävät, että monet heidän ongelmistaan johtuivat heikosta taloudellisesta tilanteesta, mutta he painottavat, että tämä ei koskaan voi olla laillinen peruste huostaanotolle. Valittajat painottavat, että lastensuojelulain 13 pykälä säätää, että jos taloudelliset vaikeudet aiheuttavat huos-taanoton tarpeen, perhettä tulee tukea taloudellisesti.
 139. Valittajat painottavat myös, että J:n kiireellistä pakkohuostaanottoa perusteltiin hänen terveytensä vaarantumisella, jos äiti olisi saanut tietää huostaanoton valmistelusta. Kiireellisyyden perustelu ei ole rationaalinen. Lain mukaan ainoa oikeutus kiireelliselle pakkohuostaanotolle on akuutti, välitön vaara. Päätöstä ei voida perustella spekuloinnilla mahdollisesta vaarasta, joka johtuu sosiaaliviranomaisen toiminnasta ja itse päätöksen seuraamuksista. Tässä tapauksessa sosiaalijohtaja olisi voinut tehdä kiireellisen pakkohuostaanoton myöhemmin minä hetkenä tahansa, jos sairaalan henkilökunta olisi havainnut mitään merkkejä sellaisesta K:n käyttäytymisestä, joka vaarantaa lapsen.
 Lisäksi ei ollut mitään syytä ottaa lapsia huostaan, koska T. oli täysin kykenevä huolehtimaan J:stä ja M. oli jo sijoitettu vapaaehtoisesti turvalliseen ympäristöön lastenkotiin. Sosiaaliviranomaisten merkinnät eivät millään tavoin tukeneet sitä heidän vaatimustaan, että T:n tuli katkaista suhteensa K:hon, ja että tätä voitaisiin pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa J:n hyvinvoinnin suojelemiseksi. Päin vastoin jos lapsen huostaanottoa pidetään oikeutettuna tällaisissa olosuhteissa, se merkitsisi, että mielenterveyden ongelmista kärsivät ihmiset menettäisivät läheistensä tuen.
 140. Valittajat huomauttavat lisäksi, että perhekeskus oli lausunnossaan 29.10.1993 todennut, että T. oli pitänyt hyvää huolta J:stä ja ymmärsi hänen tarpeitaan. Seurattuaan T:n ja J:n välisen suhteen kehittymistä henkilökunta oli sitä mieltä, että J. oli luonut tunnesuhteen isäänsä ja hänen voitiin ennakoida kehittyvän terveeksi ja tasapainoiseksi lapseksi. Tätä lausuntoa ei kuitenkaan koskaan toimitettu valittajille tai heidän asiamiehelleen, vaikka jälkimmäinen oli huhtikuussa 1994 pyytänyt kopiot kaikista tapaukseen liittyvistä asiakirjoista. Sitä ei ollut myöskään liitetty mihinkään kansallisten tuomioistuinten asiakirjoihin, kun oli kyse J:n huostaanotosta ja sen lopettamisesta. Valittajat esittävät, että heillä olisi saattanut olla tehokkaammat puolustautumisen mahdollisuudet, jos heillä olisi ollut tieto tästä asiakirjasta.

(b) Hallitus

 141. Hallitus on eri mieltä. Se esittää, että molempien lasten huostaanotto, jotka päätökset Lääninoikeus vahvisti 9.9. ja 11.11.1993 näitä kahta lasta M:ää ja J:tä koskien, perustui siihen, että heidän huolenpidossaan oli puutteita ja kodin olosuhteet uhkasivat vakavasti vaarantaa heidän kehityksen-sä. Lääninoikeus päätti samoilla perusteilla, ottaen huomioon mielisairaan äidin terveydentilan ja perheen tilanteen, ja kun avohuollon tukitoimet eivät riittäneet turvaamaan lasten kasvua, että huostaanotto ja sijaishuolto olivat näin ollen lapsen edun mukaisia. Päätöksessään 23.9.1994 Korkein hallinto?oikeus pysytti M:ää koskevan päätöksen. 21.8.1995 sama oikeus pysytti J:tä koskevan päätöksen.
 Artikla 8:n edellyttämiksi, riittäviksi perusteiksi, hallitus vetoaa niihin lukuisiin sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden muistiinpanoihin ja lausuntoihin, jotka olivat sosiaalilautakunnan ja sen jälkeen Lääninoikeuden ja Korkeimman hallinto?oikeuden käytössä, kun ne harkitsivat huostaanotto?asiaa. Menettelyä tuki yksityiskohtainen informaatio, jota olivat keränneet psykiatrit ja sosiaaliviranomaiset vuodesta 1989, joten heillä oli perusteelliset tiedot K:n perhetilanteesta.
 142. Hallitus painottaa, että J:n suhteen sairaalan potilaskertomuksesta ilmenee, että sairaalan henkilökunta, ottaen huomioon huostaanottopäätöksen syyn, päätti sijoittaa lapsen sairaalan lastenosastol-le. Kuten päätöksen perusteluista näkyy, huostaanoton tarkoitus oli lapsen suojeleminen, koska äiti oli vakavasti mielisairas. Jos äiti ja lapsi olisivat olleet samassa huoneessa, mikä on normaali käytäntö suomalaisissa synnytyssairaaloissa, ei suojelua olisi voitu taata. On selvää, että edes sairaalaoloissa henkilökunta ei voi valvoa potilaita kaiken aikaa. Lisäksi sairaalan asiakirjoissa ei ole merkintää, joka osoittaisi, että K. olisi vieraillut tai yrittänyt vierailla lastenosastolla, tai että häntä olisi estetty tekemästä niin.

(ii) Tuomioistuimen arvio

 143. Tuomioistuin toteaa, että vanhempi lapsista otettiin huostaan tilanteessa, jossa hänet oli vapaaehtoisesti sijoitettu lastenkotiin, jotta hakijat voivat keskittyä uuden lapsen syntymään, ja että J. otettiin huostaan suoraan synnytyssalista siten, ettei hänellä ollut mahdollisuutta saada edes äitinsä maitoa. Huostaanotot perustuivat mm. äidin mielenterveyden ja häiriintyneen käyttäytymisen aiheuttamaan riskiin. Kuitenkin M. oli turvallisessa paikassa lastenkodissa, jossa häntä voitiin suojella ja J. sairaalassa, hänkin turvassa. Lisäksi sairaalan kirjausten mukaan äiti käyttäytyi rauhallisesti synnytyksen aikana, joten hänen käyttäytymistään ei voida pitää huostaanottojen syynä. Lisäksi hän ei ollut koskaan käyttäytynyt väkivaltaisesti tai uhannut käyttäytyä väkivaltaisesti lapsiaan kohtaan. Tuomioistuin toteaa, että hallituksen puolelta on esitetty, että jos lapsi olisi ollut samassa huoneessa äitinsä kanssa, mikä on normaali käytäntö suomalaisissa synnytyssairaaloissa, ei turvallisuutta olisi voitu taata. Tuomioistuin kuitenkin katsoo, että huostaanotto ei ollut ainoa keino lapsen turvaamiseksi. Muita keinoja olisi pitänyt aikakin kokeilla ensin.
 144. Vaikka on totta, että äidillä, K:lla on pitkä mielisairaushistoria ja että hän on ollut sairaalahoidossa ja myös psykiatrisessa pakkohoidossa, tuomioistuin kuitenkin toteaa, että äiti oli päässyt sairaalasta kuukautta aikaisemmin, eikä hän ollut mielisairaalahoidossa synnyttäessään. Itse asiassa hän näyttää olleen sillä hetkellä suhteellisen hyvässä kunnossa. Lisäksi äidin psykoottista käyttäytymistä vain muutamia tunteja sen jälkeen, kun hän sai tietää menettäneensä vastasyntyneensä, ei voida pitää perusteena jo tehdylle päätökselle. Tuomioistuin pitää todennäköisenä, että kuka äiti tahansa ? olipa hänellä tai ei mielisairautta ? olisi ollut vaarassa käyttäytyä häiriintyneesti.
 Tuomioistuin katsoo, että sekä perusteet että menettelytavat olivat näissä olosuhteissa ylimitoitettuja, eivätkä oikeutettuja. Tuomioistuin toteaa, että hakijoille ei annettu mitään mahdollisuutta edes aloittaa perhe?elämää vastasyntyneen J:n kanssa ja että M:n huostaanotto ei ollut järkevästi perusteltavissa tilanteessa, jossa hän jo oli turvallisessa ympäristössä ilman mitään niistä riskeistä, joita laki edellyttää huostaanotolta.
 145. On lopuksi otettava huomioon että hakijoille ei kerrottu etukäteen päätöksestä, vaikka viranomaiset olivat valmistelleet päätöksen hyvissä ajoissa etukäteen. Viranomaiset olivat vahvistaneet päätöksensä ottaa lapset huostaan viimeistään 11. kesäkuuta, koska sairaaloita oli informoitu tästä aikeesta jo tuona päivänä. Tuomioistuin katsoo, että hakijoita olisi tullut tuolloin informoida. Viranomaiset sen sijaan jatkoivat valmistelua ilman, että hakijoilla oli tässä vaiheessa osallistumisen mahdollisuutta.
 146. Vaikka kansallisilla viranomaisilla on harkintavaltaa sen suhteen, onko huostaanotto tarpeen, tuomioistuin katsoo tarkasteltuaan tapausta kokonaisuutena, että perusteet, joihin on vedottu ja menetelmät, joita on käytetty olivat ylimitoitettuja. Tämän perusteella tuomioistuin katsoo että tällaisiin toimiin ryhtymällä kansalliset viranomaiset ylittivät harkintavaltansa, ja että tällaisia menetelmiä ei voi pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa. Tämän vuoksi huostaanotto on loukannut Ihmisoikeus-sopimuksen 8. artiklaa.

(b) Päätös olla purkamatta huostaanottoa

(a) Valittajat

 147. Valittajat huomauttavat, että huostaanoton kesto oli arvioitu pitkäaikaiseksi ja hallitus on useita kertoja toistanut, että perheen fyysinen jälleenyhdistäminen ei ilmeisesti tule lainkaan tapahtumaan. Valittajien mielestä huostaanoton tulisi olla väliaikainen toimenpide joka tulisi lopettaa niin pian kuin olosuhteet sen sallivat. Valittajien vanhemmuuden ja tapaamisoikeuksien riistäminen oli luonteeltaan pysyvää, ja olisi ollut välttämätöntä 8. artiklan 2 §:n mukaan vain erityisen vahvoilla perusteilla. Sellaisia perusteita ei kuitenkaan ollut.
 148. Valittajat huomauttavat, että sosiaalityöntekijät kertoivat T:lle jo hyvin varhaisessa vaiheessa J:n syntymän jälkeen vuonna 1993, ettei hän voinut odottaa voivansa elää J:n kanssa jos hän jatkoi suhdettaan K:hon. Kuitenkin K. ja T. muuttivat yhteen paljon myöhemmin, vasta vuoden 1994 alussa. Silloin he molemmat tiesivät, että J. ja M. sijoitettaisiin sijaisperheeseen, eikä heitä palautettaisi vanhem-mille. Kun T. sai tietää, ettei hän voinut jatkaa perhe?elämää J:n kanssa, hänellä ei ollut mitään syytä olla muuttamatta yhteen K:n kanssa. Valittajien mukaan päätös olla palauttamatta J:tä isälleen oli tehty ennen kuin T. oli päättänyt elää J:n äidin kanssa ? ei päin vastoin. Sosiaaliviranomaiset vaativat T:tä lopettamaan suhteensa lapsensa äitiin ehtona sille, että hän voi elää lapsensa kanssa. Heidän mielestään tällainen vaatimus oli selkeästi lainvastainen ja perusteeton.
 149. Vaikka oletettaisiinkin, että valittajien tilanne olisi huostaanottopäätöksen aikaan ollut jossain määrin epävakaa ? mitä se ei valittajien mukaan ollut ? sosiaaliviranomaisten olisi tullut jälleenyhdistää perhe niin pian kuin mahdollista, koska huostaanottomenettely on aina tarkoitettu vain väliaikaiseksi toimeksi. Tästä huolimatta valittajille kerrottiin alusta lähtien, että perhesijoitus olisi pysyvä ja kestäisi lasten aikuisuuteen saakka. Hallitus on lukuisia kertoja toistanut tämän aikomuksen Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimelle. Viranomaiset ovat siten selkeästi toimineet mielivaltaisesti ilman minkäänlais-ta aikomustakaan lopettaa huostassapitoa riippumatta siitä, millainen valittajien tilanne on. Tästä syystä he ovat joutuneet tilanteeseen, jossa heidän mitkään menettelynsä tai kotimaisille tuomioistuimille asiansa tueksi esittämänsä todisteet, olisivat hyödyttömiä.

(b) Hallitus

 150. Hallitus toteaa, että demokraattisessa yhteiskunnassa oli välttämätöntä puuttua hakijoiden oikeuteen perhe?elämän kunnioitukseen. Huostaanotto merkitsee usein pitkäaikaista menettelyä ? koska kyseessä on lapsen lapsuus ? ja näin ollen menettelyä voidaan pitää täysin normaalina. Hallitus asettaa kyseenalaiseksi sen, voiko lapsen ja vanhempien jälleenyhdistäminen todella olla Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan perimmäinen tavoite. Huomiota tulisi enemmänkin kiinnittää jokaisen tapauksen erityisiin olosuhteisiin ja erityisesti syihin, joiden vuoksi huostaanotto tehdään ja sitä pidetään yllä. Tässä mielessä tulee muistaa, että lapsuus on lyhyt, mutta hyvin tärkeä vaihe yksilön elämässä hänen tulevan kehityksensä kannalta. Vanhempien lapsiinsa kohdistamat laiminlyönnit ovat siten vakavia, eikä niitä voida aina korjata. Tässä mielessä tulee muistaa, että lapsella on Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaan oikeus per-he?elämänsä kunnioittamiseen sijaisperheessä ja kotona (alkuperäisessä tekstissä ‘lastenkodissa’ suom.huom.).
 151. Hallitus ei nähnyt lasten ja vanhempien fyysistä yhteensaattamista mahdolliseksi ja sen vuoksi mitään toimia jälleenyhdistämiseksi ei tehty. Lapsi usein kiintyy vahvasti sijaisvanhempiinsa ja siksi lapselle on vahingollista erottaa hänet sijaisperheestä ja perheen sisällä syntyneistä suhteista. Mitä nuorempi lapsi on, sitä nopeammin psykologiset suhteet lapsen ja sijaisvanhempien välillä kehittyvät. Lapsen olosuhteiden vakiinnuttamiseksi voi olla välttämätöntä, ettei tilannetta muuteta uudelleen. Sekä huostaanotto että sen lopettaminen tulee arvioida lapsen edun kannalta.
 152. Hallitus myös huomauttaa, että K. on sairastanut skitsofreniaa siitä lähtien kun M. oli alle vuoden ikäinen. M:n ensimmäisen viiden elinvuoden aikana hänen äitinsä oli ollut psykiatrisessa sairaalahoidossa eri pituisia aikoja yhteensä 13 kuukautta. M:n biologinen isä, joka ei ole valittajana tässä asiassa ei ole koskaan osallistunut M:n hoitoon. J. taas ei ole koskaan asunut biologisten vanhempiensa kanssa.
 Hallitus alleviivaa, että lapset asuvat sijaisperheessä. He ovat olleet siellä vuoden 1994 alusta ja kiintyneet sinne ja tuntevat olevansa kotonaan sijaisperheessä.
 Lopuksi hallitus huomauttaa, että nykyisessä tilanteessa oikeus perhe?elämän kunnioittamiseen lasten kannalta katsottuna merkitsee ennen kaikkea oikeutta asua sijaisperheessä, joka on nyt heidän de facto perheensä, sekä asua yhdessä. Tällaisessa tapauksessa huostaanotetun lapsen ja biologisten vanhempien väliset suhteet tulee niin pitkälle kuin mahdollista, taata jollain muulla tavoin kuin perheen fyysisellä jälleenyhdistämisellä, esimerkiksi vierailuilla ja kirjeillä sen mukaan, mitä lapsen etu edellyttää.
 153. Hallitus muistuttaa, että sen jälkeen kun T. tuli siihen johtopäätökseen, ettei halunnut asua erillään K:sta, tuli selväksi, että hän ei olisi kyennyt pitämään huolta lapsesta, kun hänen samaan aikaan olisi tullut huolehtia K:sta, joka kärsi akuutista mielisairaudesta, johon liittyi aggressiivista käyttäytymistä. K. ei aloittanut terapiaa ennen kuin vuosi J:n 1993 syntymän jälkeen. Terapian ansiosta, jossa hän on käynyt siitä lähtien, K:n mielenterveys on parantunut siinä määrin, että vanhemmat voivat nyt huolehtia nuorimmaisestaan R:stä avohuollon tukitoimin tuettuina.
 Sijaisperhe on hallituksen mielestä ensimmäinen ja ainoa perhe, johon lapsilla oli pysyvät ja turvalliset suhteet. Vaikka oletettaisiin, että hallinnollisten tuomioistuinten ratkaisu jatkaa lasten huostassapitoa, olisi perusteiltaan virheellinen, mitä ne eivät ole, lapsia ei voida irrottaa sijaisperheestä aiheuttamatta heidän kehitykselleen korjaamatonta vahinkoa.
 154. Hallitus huomauttaa, että kun lapset otettiin huostaan K:n kyky toimia vanhempana oli siinä määrin puutteellinen, että huostaanotto oli perusteltua ja lasten edun mukaista. Sen vuoksi oli ilmeistä, että J:n edun mukaista ei ollut sijoittaminen biologisten vanhempien kotiin. Myöhemmin on osoittautunut, että pitkäaikainen psykoterapia oli välttämätöntä K:n kuntoutumisessa.

(ii) Tuomioistuimen arvio

 155. Tuomioistuin palauttaa mieliin ylempänä todetun 8. artiklan loukkauksen (katso § 146). Tästä toteamuksesta huolimatta Tuomioistuin katsoo, että kieltäytyminen huostaanoton lopettamisesta ja perheen jälleenyhdistämisestä on tässä tapauksessa tutkittava erillisenä asiana.
 156. Tuomioistuin muistuttaa, että syntyneen case law’n mukaan lapsen huostaanotto tulee normaalisti nähdä väliaikaisena toimena ja se on lopetettava heti kun olosuhteet sallivat ja kaikkien menettelyjen tulee perimmältään tähdätä siihen, että lapsi ja vanhempi saatetaan yhteen (katso erityisesti ylempänä mainittu Olssonin tapaus [no 1] § 81). Tässä merkityksessä on löydettävä oikea tasapaino niiden etujen välille, jotka huostaanoton jatkaminen tarjoaa lapselle verrattuna siihen mitä perheen jälleenyhdistäminen merkitsee vanhemmille (ks. esimerkiksi ylempänä mainittu Olssonin päätös [no 2] § 90). Tässä tasapainottamisessa Tuomioistuin kiinnittää erityistä huomiota lapsen etuun, joka voi mennä vanhempien edun edelle. Erityisesti on niin, että Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaan vanhemmalla ei ole oikeutta toimia siten, että he vahingoittavat lapsen terveyttä ja kehitystä.
 157. Sitä oliko huostaanoton jatkaminen perusteltua tulee arvioida kesäkuussa 1993 vallinneiden olosuhteiden ja sen jälkeisen kehityksen valossa. Tässä merkityksessä on otettava huomioon, että hakijat edelleen asuvat yhdessä naimattomina ja huolehtivat nuorimmasta lapsestaan R:sta, jota ei ole otettu huostaan. K:ta on hoidettu hänen mielisairautensa vuoksi, hän on ollut sairaalahoidossa ja myös pakkohoidossa. Kuitenkin Tuomioistuimelle toimitetun todistuksen mukaan hänen mielenterveytensä on ollut tasapainossa vuodesta 1996.
 158. Tuomioistuin toteaa, että huostaanottopäätösten valmistelun aikaan sosiaalilautakunta konsultoi kahta lääketieteen asiantuntijaa, joilla oli henkilökohtaista tietoa K:sta, tohtoreita M.L. ja K.R.. Vaikka he katsoivat, että K. oli sillä hetkellä kykenemätön huolehtimaan M:stä, he katsoivat, ettei hänen mielenter-veyttään voitu pitää pysyvänä esteenä. Tämä osoittaa, ettei mahdottomuus perheen jälleenyhdistämiseen ei ollut alkuaan selvää.
 159. Tästä huolimatta asiasta päättävät toimivaltaiset viranomaiset näyttävät lähteneen siitä olettamasta, että kyseessä oli näiden kahden lapsen pitkäaikainen huostassapito. Erityisesti se menettelyta-pa joka kohdistettiin J:hin, eli vastasyntyneen ottaminen huostaan suoraan synnytyssalista 18.6.1993 oli mielivaltainen, eikä edesauttanut luomaan normaaleja siteitä äidin ja lapsen välille. Sen lisäksi vanhemmilla ei ollut lainkaan oikeutta tavata J:tä hänen ensimmäisten elinpäiviensä aikana. Viranomaisten myöhempi asenne vahvistaa sitä näkemystä, että oli otettu vahva kanta perheen jälleenyhdistämistä vastaan.
 160. Lisäksi sosiaalilautakunnan muistiinpanot 25.10.1993 osoittavat, että T:lle oli jälleen kerrottu, että J. ei voinut asua hänen kanssaan mikäli hakijat jatkavat suhdettaan. 29.10. kirjatut tiedot positiivisista kokemuksista siitä, miten T. oli huolehtinut lapsesta, on käytetty ? ei yritykseen jälleenyhdistää perhettä ? vaan tukemaan sitä johtopäätöstä, että edellytykset perhesijoitukselle, tarkoittaen sijoittamista sijaisperhee-seen, olivat hyvät. Vahvasta ennakkokäsityksestä perheen jälleenyhdistämistä vastaan todistaa viranomais-ten lasten sijoituksen yhteydessä 1994 esittämä käsitys, että sijoitus tulee kestämään vuosia.
 Tällainen viranomaisen määrätietoisuus on melko silmiinpistävää sen valossa, mitä psykiatrian erikoislääkäri, tohtori K.P:n samana vuonna antamassa, sosiaalilautakunnan pyytämässä lausunnossa todetaan. Se liittyi hakijoiden 26.5.1994 esittämään vaatimukseen huostassapidon lopettamisesta. Lausunnossaan 22.9.1994 tri K.P., joka oli tavannut K:n viisi kertaa 16.6., 20.9.1994 välisenä aikana, tuli siihen tulokseen, että K:n mielenterveys, joskaan se ei vielä ollut täysin ongelmaton, ei estänyt häntä toimimasta lastensa huoltajana. Vaikka tri K.P. ei erityisesti suositellut huostaanoton lopettamista, hän totesi mm., että K:n aloittama taistelu huostaanoton purkamiseksi ja tapaamisrajoitusten lieventämiseksi oli osoitus hänen psyykkisistä voimavaroistaan. Tri K.Po, psykologi, jonka lausunto oli liitetty tri K.P:n lausuntoon totesi tutkittuaan K:n, ettei hänen mielenterveytensä ollut suoranaisena esteenä lastensa huoltajana toimimiselle. Tri K.P. todisti myös 28.9.1994 Lääninoikeudessa pidetyssä suullisessa käsittelyssä koskien 17.4.1994 määrättyjä tapaamisrajoituksia. Hän totesi, että hänen näkemyksensä mukaan K:n terveydellinen tila oli kohentunut, eikä ollut lasten hoitamisen este. Tri K.P. kuitenkin lisäsi, ettei hän aikuispsykiatrina voinut ottaa kantaa kysymykseen lapsen edusta.
 161. Lautakunta hylkäsi 14.3.1995 tekemällään päätöksellä vaatimuksen huostaanoton purusta ja painotti sitä osaa tri K.P:n lausunnossa, jossa todetaan K:n emotionaalisen epävakaisuuden jatkuvan ja hänen tarvitsevan jatkossa terapiaa. Todettuaan K:n ja perhetilanteen yleisen paranemisen, lautakunta ei näytä kiinnittäneen huomiota K:n tilanteen erityisiin myönteisen kehitykseen piirteisiin, jotka tri K.P. on lautakunnalle 22.9.1994 antamassaan lausunnossa todennut. Toisaalta lautakunta näyttää antaneen enemmän painoa muulle sille toimitetulle materiaalille, johon kuuluu tri E.V:n 6.6.1994 antama lausunto. Tri E.V.:tä, joka ei ollut ilmeisesti koskaan tavannut K:ta, siteerataan mm. toteamalla, että K:n oli vaikea nähdä lapsiaan yksilöinä, jotka tarvitsevat rakkautta ja huolenpitoa.
 162. Kahdella 28.9.1995 tekemällään päätöksellä Lääninoikeus hylkäsi valittajien vaatimuksen huostaanottojen purusta. Oikeus myönsi toisaalta, että K:n terveys oli parantunut. Toisaalta se toteisi, että huostaanoton purkaminen ei ollut mahdollista.
 163. K:n myöhempi tervehtyminen ei ole johtanut huostassapidon uudelleen arviointiin. Tällaisen parantumisen on todennut tri K.P. lausunnoissaan 10.9.1996 (katso § 77) ja 3.6.1998 (katso § 83).
 164. Tapauksesta muodostuu sellainen kuva, että viranomainen on päättänyt olla harkitsematta huostaanoton purkua varteenotettavana vaihtoehtona, lukuun ottamatta satunnaisia viittauksia tähän mahdollisuuteen. Viranomainen näyttää lähteneen vankasti siitä ennakko?olettamasta, että tarve pitkäaikaiseen huostaanottoon ja sijoitukseen on olemassa. Vaikka tällä ei ole tarkoitettu heidän puoleltaan mitään pahaa, on perheen jälleenyhdistäminen nyt tullut hyvin vaikeaksi, jollei mahdottomaksi. Tätä kehitystä on epäilemättä edistänyt hakijoiden tapaamisrajoitukset lastensa suhteen. Toukokuusta 1994 tämä oikeus on rajoitettu kerraksi kuukaudessa, toisinaan päätöksin, jotka osoittavat enemmän pyrkimystä vahvistaa lasten ja sijaisperheen välisiä siteitä kuin pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen (katso § 71).
 Tuomioistuimen tehtävä ei ole muodostaa kantaa siihen, miten kansallisten viranomaisten olisi tullut toimia. Se ei esimerkiksi voi sanoa, minä päivänä lapset olisi tullut palauttaa hakijoille. Tuomioistuin ei myöskään esitä, että huostaanoton tulisi aina olla tiukasti väliaikainen toimi. Tästä huolimatta, tämän tapauksen olosuhteista käy ilmi, ettei huostaanoton purkua vakavammin edes harkittu, vaikka siihen johtaneissa olosuhteissa oli tapahtunut parannusta. Tästä puuttuu siinä määrin eri osapuolten välinen riittävä tasapuolisuus, että kyseessä on Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan loukkaus. Näin ollen kyseessä on tämän artiklan loukkaus myös näillä perusteilla.
 

(c) Yhteydenpidon rajoitukset

(a) Valittajat

 165. Valittajat huomauttavat, että M. oli jo sijoitettu vapaaehtoisesti lastenkotiin ennen kiireellistä huostaanottoa ja myöhemmin, kun huostaanotto oli varmistettu, hänet sijoitettiin samaan sijaisperheeseen. He painottavat, että J:n yhteydenpito?oikeutta koskevaa päätöstä ei annettu ennen kuin 21. Kesäkuuta 1993, eli kolme päivää vauvan syntymän jälkeen, mutta lapsi oli kuitenkin otettu K:lta ja sijoitettu sairaalan lastenosastolle samana päivänä kun hän syntyi. Vanhemmilla ei ollut lainkaan pääsyä hänen luokseen hänen ensimmäisten elinpäiviensä aikana. Hakijoiden käsityksen mukaan päätös oli laiton, koska sitä ei ollut tehty määräajaksi. Vanhempien sallittiin tavata M:ää lastenkodissa ja T:n sallittiin tavata J:tä lähes päivittäin alkaen 23. Kesäkuuta 1993. K. ei tavannut lapsiaan niin usein kesällä 1993, mutta hänen sairaalassa olonsa vaikutti hänen mahdollisuuksiinsa tavata lapsiaan. Viranomaiset sallivat tapaamisen lasten kanssa heidän sijaiskotiin sijoittamisensa jälkeen kahden tunnin ajan valvottuna. Senkin jälkeen vanhempien oikeutta tavata lapsiaan on rajoitettu ankarasti.
 166. Valittajat huomauttavat myös, että viimeisen kuuden vuoden ajan peruste tapaamisten rajoittamiselle on ollut se, että lasten tulee kiinnittyä sijaisperheeseensä ja liian läheiset suhteet omiin vanhempiin vaaransivat tämän tavoitteen. Viranomaisille on riittänyt, että lapsilla oli tietoisuus vanhemmis-taan. Kun tämä peruste hyväksyttiin hallintotuomioistuimessa, sitä on sen jälkeen käytetty perusteena muissa rajoituspäätöksissä.
 167. Valittajat painottavat, että ainoa peruste tapaamisrajoituksille oli äidin epävakaa terveys. Tällainen peruste ei kuitenkaan täytä lain ankaria vaatimuksia. 14. Syyskuuta 1993 sosiaalityöntekijä on kirjannut, että T:n tapaamiset J:n kanssa on asetettu kyseenalaisiksi, koska J:n sijoittamista sijaisperheeseen valmistellaan. Hän on kirjannut, että T:lle tulee olemaan vaikeaa luopua J:sta. Valittajien mukaan tästä lähtien J:n vierottaminen vanhemmistaan oli systemaattista.
 168. Valittajat huomauttavat myös, että he tekivät päätöksen muuttaa takaisin yhteen vasta vuoden 1994 alussa, kun lapset oli jo otettu huostaan ja tiedossa oli, että lapset sijoitetaan sijaisperheeseen. Kun T:lle selvisi kaikkien lupausten ja vaivannäön jälkeen, ettei hän voinut elää tyttärensä kanssa, hänellä ei ollut mitään syytä olla muuttamatta takaisin yhteen K:n kanssa. Tällöin vanhemmat tiesivät, että lapsia ei tulla koskaan palauttamaan kotiin.
 169. Valittajien mukaan päätöksiä ankarista tapaamisrajoituksista ei tehty demokraattisella tavalla, koska valittajilla ei ollut mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Menettely ei täytä lain perusvaatimuk-sia, kuten toimimista äärimmäisen hienovaraisesti, pienimmän mahdollisen intervention periaatteella ja lapsen edun mukaisesti. Esimerkiksi Joulukuussa 1993 valittajille ehdotettiin, että he voivat pitää yhteyttä lapsiinsa kirjeitse. Ottaen huomioon, että J. oli alle vuoden ikäinen, on selvää, ettei hän osannut lukea eikä ymmärtänyt tällaista kommunikointia. Valittajat huomauttavat myös tilanteesta, jossa sosiaalityöntekijät olivat kieltäneet heitä kertomasta M:lle perhesijoituksesta. Kun K. kuitenkin oli kertonut sijoituksesta ? kaikkein tärkeimmästä tapahtumasta lapsen siihenastisessa elämässä ? häntä rangaistiin uusilla tapaamisrajoi-tuksilla.
 170. Valittajat painottavat, että heidän yhteydenpitoaan M:ään rajoitettiin sinä aikana, kun hänet oli vapaaehtoisesti sijoitettu lastenkotiin, siten, että M. ei saanut käydä kotonaan. Tämä tapaamisrajoituspää-tös on selvästi laiton, mitään rajoituksia ei voida asettaa, jos lapsi on vapaaehtoisesti sijoitettu lastenkotiin. Ensimmäiset lailliset rajoituspäätökset tehtiin paljon myöhemmin 21. Kesäkuuta 1993.
 171. Valittajat huomauttavat, että 15. Heinäkuuta 1993 huostaanottopäätökset ja K:ta koskeva tapaamisrajoituspäätös vahvistettiin sosiaalilautakunnassa. Peruste rajoituksille oli K:n aggressiivinen käyttäytyminen ja tunteen purkaukset. Kuitenkin sosiaalityöntekijät olivat kirjanneet, että K:n ja lasten tapaaminen oli mennyt hyvin. Hän ei ollut koskaan vahingoittanut tai uhannut vahingoittaa lapsiaan millään tavoin. Se tosiasia, että hän oli aggressiivinen viranomaisia kohtaan, jotka olivat riistäneet häneltä hänen lapsensa, ei ole laillinen peruste tapaamisten rajoittamiselle ja valittajien oikeudelle nauttia perhe?elämästä lastensa kanssa. Päin vastoin tällainen päätös vain lisäsi K:n stressiä ja psykoottista reagointia.

(b) Hallitus

 172. Hallitus on eri mieltä. Se toteaa, että fyysinen yhteys ei ole ainoa tapa perhesuhteiden turvaamiseen. Suomessa lastensuojelulaissa mainitut lastensuojelutoimet, kuten huostaanotto ja sijaishuolto ovat lapsen auttamiseksi tarkoitettuja keinoja. Niiden tarkoitus ei ole muuttaa lapsen biologisia siteitä perheeseensä. Isä ja äiti säilyvät huostaanotetun lapsen huoltajina ja holhoojina. Se että lapsi on otettu huostaan ja sijoitettu sijaisperheeseen ei estä häntä myöhemmin tapaamasta vanhempiaan tasavertaisena aikuisena ja siten luomasta normaaleja perhesiteitä. Joka tapauksessa huostaanotto sellaisenaan sisältää joitakin käytännöllisiä ja luonnollisia tapaamisen rajoituksia.
 173. Hallitus epäilee pitikö Tuomioistuin kaikkia tapaamisen rajoituksia valituskelpoisina. Joka tapauksessa Hallitus painottaa, että aikarajat ja muutkin ehdot, jotka lastensuojelulaki määrittelee täyttyivät.
 174. Hallitus painottaa myös, että viranomaiset aluksi avustivat T:tä monin tavoin hänen pyrkimyksis-sään luoda suhde vauvaansa. Häntä on tuettu ja ohjattu perhekeskuksessa ja myös tuettu taloudellisesti. Lisäksi sovittiin T:n kuukausittaisista tapaamisista perheneuvojan kanssa. Kun otetaan huomioon, että tarkoitus oli, että T. asuisi vauvan kanssa, suunnitelmana oli, että järjestettäisiin myös tukiperhe ja sen lisäksi viikoittaista kotiapua. Samaan aikaan T. jatkuvasti tapaili K:ta. Ilmeisesti hän toivoi, että tämä tervehtyisi siinä määrin, että he voisivat yhdessä kasvattaa lapsensa, huolimatta siitä tosiasiasta, että hänen yhteistyönsä viranomaisten kanssa perustui siihen, että hän huolehtisi lapsesta yksin.
 Hallitus painottaa lisäksi, että sosiaaliviranomaisten selosteet selkeästi osoittavat, että M:n lastenkotisi-joituksen alussa K:n ja T:n kuten muidenkin sukulaisten vierailuja toivottiin eikä niitä rajoitettu. Valittajilla oli mahdollisuus viettää öitä lastenkodissa viikonloppuisin. Vierailuja jouduttiin rajoittamaan vasta kun K:n sairaus paheni ja hänen käyttäytymisensä vierailujen aikana aiheutti vahvoja kielteisiä reaktioita M:ssa samoin kuin hämmennystä ja ahdistusta lastenkodin toimintaan ja ilmapiiriin kokonaisuudessaan.
 M:n tapaamisoikeuden rajoittaminen lastenkodissa kohdistui nimenomaan K:hon siksi, että hän käsi akuutista psykiatrisesta sairaudesta. Seuraavat molempien vanhempien tapaamisrajoitukset perustuivat lääkäreiden ja asiantuntijoiden lukuisiin lausuntoihin.
 175. Hallitus muistuttaa myös, että valittajilla on ollut mahdollisuus pitää lapsiinsa yhteyttä puhelimitse ja kirjeitse. Kaksi eri kansallista oikeusistuinta, käsitellessään eri asioissa K:n tapaamisia lastensa kanssa, on nähnyt poikkeuksellisen tärkeitä syitä hänen tapaamisoikeuksiensa rajoittamiseen. Valittajien on kuitenkin sallittu tavata lapsiaan säännöllisesti.

(ii) Tuomioistuimen arvio

 176. Tuomioistuin katsoo ylempänä olevan (§ 164) johtopäätöksen valossa, että ei ole tarpeen tutkia tapaamisrajoituksia erillisenä asiana, paitsi siltä osin kun kyse on nykyisestä tilanteesta.
 Tässä merkityksessä tuomioistuin toteaa, että valittajilla on vuodesta 1994 ollut oikeus tavata lapsiaan kerran kuukaudessa. Joskin tämä on saattanut olla perusteettomasti rajoittavaa aikaisemmin, Tuomioistuin ei voi väheksyä sitä tosiasiaa, että lapset ovat nyt olleet huostassa liki seitsemän vuotta. Tässä valossa Tuomioistuin hyväksyy, että kansallisilla viranomaisilla on harkintaoikeus siihen, ovatko sellaiset rajoitukset välttämättömiä lasten tämänhetkisen edun vuoksi. Näin ollen tässä ei ole loukattu Ihmisoikeussopimukseen 8. artiklaa.
II VÄITETTY SOPIMUKSEN 13 ARTIKLAN LOUKKAUS

177. Valittajat esittävät, että heillä ei ollut käytössään tehokkaita oikeussuojakeinoja heidän oikeuttaa perhe-elämänsä kunnioituksen loukkaamista vastaan, jonka Sopimuksen 8. artikla takaa. Sopimuksen 13 artiklassa todetaan:

‘Jokaisella, jonka tässä yleissopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytössään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauk-sessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henki-löt’

 178. Hallitus esitti, että valittajien väitettä ei voida käsitellä edes artiklan 8. mukaan, koska valittajat eivät voineet artiklan 13 perusteella vaatia keinoja väitettyjen loukkausten vuoksi ja siten ei voinut olla kyse tämän artiklan loukkaamisesta.
 The Government further noted that the authority referred to in Article 13 may not necessarily be a judicial one, but if it is not, its powers and the guarantees which it affords are relevant in determining whether the remedy before it is effective. Vaikkei mikään yksittäinen keino yksinään täytä artiklan 13 vaatimuksia, kansallisen lain antamat keinot yhdistettyinä täyttävät tehtävän.
 Hallitus viittaa mahdollisuuteen vedota oikeudessa Perustuslain 2 luvun 93 pykälään ja asiaan kuuluvaan rikoslain lukuun, joiden mukaan viranomaista voidaan syyttää rikoslain perusteella ja asettaa korvausvastuuseen vahingonkorvauslain perusteella jolloin valtio voidaan määrätä korvaamaan vahingot. Johtopäätöksenä hallitus toteaa, että valittajilla oli ollut riittävät oikeussuojakeinot artiklan 13 merkitykses-sä, koska he saattoivat jos välttämätöntä saada riittävästi lain turvaa niiden väitteidensä suhteen, joita he esittivät Sopimuksen 8. artiklan suhteen.
 179. Tuomioistuin toteaa, että valittajat voivat valittaa hallinnollisiin tuomioistuimiin huostaanottoa koskien, huostaanoton purusta kieltäytymisestä sekä lukuisista tapaamisrajoituksista. On totta, että valittajien valitukset eivät onnistuneet. Kuitenkaan keinon tehokkuus 13 artiklan merkityksessä, ei ole riippuvainen myönteisen lopputuloksen varmuudesta (ks Vereinigung Demokratischer Soldaten Österreichs sekä Gubi v. Austria tuomio 19 joulukuuta 1994, Series A no. 302, § 55). Ei ole mitään osoitusta siitä, että suomalainen hallinto-oikeus ei yleensä täyttäisi ‘tehokkaan oikeuskeinon’ vaatimuksia 13. artiklan merkityksessä. Ottaen huomioon myös muut keinot, jotka hallitus toi esiin, Tuomioistuin toteaa, että valittajilla oli käytössään sellaiset keinot jotka täyttävät vaatimukset. Näin ollen kyseessä ei ollut artiklan 13 loukkaus.

III SOPIMUKSEN 41 ARTIKLAN MUKAINEN VALITUS (ei käännetty)

(Korvaukset perheelle 40.000 mk kummallekin vanhemmalle)

NÄISTÄ SYISTÄ TUOMIOISTUIN YKSIMIELISESTI

1. Päätyy siihen, että Sopimuksen 8. artiklaa on loukattu
2. Päätyy siihen, että Sopimuksen 13. artiklaa ei ole loukattu
3. Päätyy siihen, että (korvaukset)
4. Hylkää valittajien muut vaatimukset
 
 

Georg Ress  Vincent Berger
 

 
TUOMARI PELLONPÄÄN ERIÄVÄ KÄSITYS

Olen tässä tapauksessa äänestänyt sen lopputuloksen puolesta, että tässä tapauksessa on kyse artiklan 8 loukkauksesta. Olen kuitenkin eri mieltä enemmistön kanssa tämän lopputuloksen syistä. Mielestäni lasten huostaanotto ei sellaisenaan loukannut 8. artiklaa, mutta olen samaa mieltä siitä, että huostaanottopäätök-sen jälkeinen kehitys osoittaa sellaista näkemystä, joka ei kunnioita valittajien oikeutta nauttia perhe-elämänsä kunnioitusta, jonka tämä artikla takaa. Lyhyesti sanottuna, en jaan sitä käsitystä, joka ilmaistaan § 146:ssa, mutta allekirjoitan sen, mitä todetaan § 164:ssä.
 Totean, että huostaanottopäätökset 15. kesäkuuta 1993 perustuivat lähtökohtaisesti äidin vakavaan sairauteen, hänen ajoittain kontrolloimattomiin emotionaalisiin reaktioihinsa, jotka saattoivat olla lapsille traumatisoivia, taloudellisiin ja muihin perheen vaikeuksiin ja T:n kyvyttömyyteen hoitaa äitiä ja lapsia samanaikaisesti. Lisäksi on todettu, että äiti ei kyennyt ottamaan vastaan neuvoja ja ohjausta ja että avohuollon tukitoimia ei voitu toteuttaa tarvittavassa laajuudessa. Kiireelliset huostaanottopäätökset 18. ja 21. kesäkuuta 1993 perustuivat samoihin syihin.
 Kysymys on siitä, olivatko syyt tämän tapauksen olosuhteissa asianmukaisia ja riittäviä, kun otetaan huomioon kansalliselle viranomaiselle myönnetty harkintavalta. Kuten Tuomioistuin huomauttaa viranomaisille on annettu laaja harkintavalta arvioida huostaantoton tarpeellisuutta, kun taas tarkempaa harkintaa tarvitaan kun on kyse lisärajoituksista.
 Tukeutuen niihin faktoihin, jotka tuomiossa on todettu, totean, että K. oli ollut useaan otteeseen sairaalahoidossa mielenterveyden ongelmien vuoksi, johon kuului myös pakkohoitojakso hieman yli vuosi ennen päätöksen tekoa. 19. maaliskuuta 1993 K:n äiti oli ilmaissut tyytymättömyytensä mielenterveysasi-antuntijoiden tuen puutteesta ja pelkonsa, että jotain saattaisi tapahtua, jos hänen tytärtään ei saada hoitoon. Pian tämän jälkeen 24 maaliskuuta 1993, K. oli todellakin tarkkailtavana sen suhteen pitikö hänet määrätä psykiatriseen pakkohoitoon, mutta edellytykset eivät täyttyneet (ks. § 14.). 7. kesäkuuta 1993 T. oli sanonut, että K. tarvitsi sairaalahoitoa (§ 16). Muutama päivä myöhemmin, 11. kesäkuuta 1993 sosiaalityöntekijä, joka oli perehtynyt perheen tilanteeseen ilmaisi huolensa K:n ja tulevan lapsen terveydestä (§ 20).
 Ottaen huomioon K:n väitetyn kontrolloimattoman käyttäytymisen ja sen traumatisoivan vaikutuksen lapsiin, mielestäni asiakirjoissa on viitteitä sellaisesta käyttäytymisestä (§§ 14, 17) sekä todisteita M:n kehityksen häiriintymisestä (§ 16).
 Kiinnitän huomiota siihen, että viranomaiset eivät ole ryhtyneet huostaanottoon hätiköiden. Vuodesta 1989 sosiaaliviranomaisten ja perheen välillä on ollut kanssakäymistä, ja he ovat monin tavoin auttaneet perhettä taloudellisissa ja sosiaalisissa vaikeuksissa. Myös valittajien sukulaiset ovat olleet yhteydessä sosiaaliviranomaisiin, mutta eivät näytä voineen tarjota merkittävää apua (ks. § 18).
 Selväksi käy, että huostaanoton mahdollisuus oli esillä ensimmäistä kertaa myöhään maaliskuussa 1993 (ks. § 17). Ennen lopullista päätöstä sosiaalilautakunta hankki kahden sellaisen lääkärin lausunnon, jotka olivat hoitaneet K:ta lukuisten sairaalassaolojen aikana. Lausunnossaan 12 toukokuuta 1993 lääkärit toteavat, että vaikka K:n mielenterveys ei ollut pysyvä este M:n hoitamiseen, hän oli sillä hetkellä kyvytön huolehtimaan hänestä.
 Näiden olosuhteiden valossa olen sitä mieltä, että syyt näiden kahden lapsen huostaanottoon olivat asianmukaiset ja perustellut, eikä niitä näin ollen voida luonnehtia mielivaltaisiksi. Mielestäni tämä koskee sekä huostaanottopäätöksiä 15. heinäkuuta 1993 että myös kiireellisiä päätöksiä 18. ja 21. kesäkuuta samana vuonna. Harkintaoikeutensa puitteissa kansalliset viranomaiset, joiden etuna on suora kontakti asianosaisiin, olivat perustellusti oikeutettuja harkitsemaan, että niissä olosuhteissa lasten etu vaati muita kuin avohuollon tukitoimia, joita oli tähän asti kokeiltu. Menettelyä, jolla kiireellinen huostaanottopäätös koskien J:tä toteutettiin, voidaan kritisoida ja palaan asiaan alempana.
 Olen tyytyväinen myös siihen päätöksentekoprosessiin, joka johti lasten huostaanottoon, koska siinä ei jätetty valittajien etuja ottamatta huomioon siinä määrin, ettei heillä olisi ollut vaadittua mahdollisuutta puolustaa omia intressejään. Vaikka valittajia ei näköjään informoitu siitä, että lapset oltiin ottamassa huostaan väliaikaisena toimena heti vauvan synnyttyä, hyväksyn sen, että tapauksen olosuhteissa viranomaisilla on voinut olla laillinen peruste menettelylleen. Mielestäni he eivät ole ylittäneet harkintaval-taansa myöskään tässä mielessä. Joka tapauksessa valittajilla oli riittävä tilaisuus tulla kuulluksi ja hankkia asiamies ennen lautakunnan päätöstä 15. heinäkuuta 1993. Heillä oli myöskin valitusmahdollisuus, jota he käyttivät kahteen oikeusasteeseen.
 Tämän sanottuani, olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että tapa, jolla J:n kiireellinen huostaanotto toteutettiin oli karkea, vaikka otetaan huomioon sen hetken vaikeat olosuhteet. Se ei kuitenkaan muuta kiireellistä huostaanottopäätöstä tai sen perusteita mielivaltaisiksi ja Sopimuksen 8. artiklan kannalta sopimattomiksi. Vaikka tapaa, jolla J:n kiireellinen huostaanotto toteutettiin voidaan pitää erillisenä ihmisoikeusloukkauksena, pidän tärkeänä arvioida tätä tapauksen yksityiskohtaa sen suhteen, miten huostaanottopäätös tässä tapauksessa toteutettiin. Tapaamisrajoituksia, jotka asetettiin heti J:n syntymän jälkeen, ja joita Tuomioistuin on hyvin osuvasti kuvannut sanoilla: ‘eivät edesauttaneet normaalin äiti-lapsi suhteen luomista’ (§ 159), voidaan pitää osoituksena viranomaisten tiukasta asenteesta perheen jälleenyhdistämistä vastaan. Tapa, jolla kiireellinen huostaanotto toteutettiin yhdessä muiden pykälissä 156-164 esitettyjen tuomion perustelujen kanssa, oikeuttaa sen johtopäätöksen, että kyseessä on 8. artiklan loukkaus.