|
. |
4.9.2001
J P Roos
What is necessary in a democratic society?
Suomi tuomittiin ihmisoikeusloukkauksista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen täysistunnossa 12.7.2001 sai lopullisen ratkaisunsa ns. K & T:n tapaus, jossa Suomi oli tuomiolla kahden lapsen huostaanoton yhteydessä tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Lopullisessa ratkaisussa Suomen valtio tuomittiin runsaiden 80 000 markan korvauksiin lasten vanhemmille aiheutetusta kärsimyksestä jotka johtuivat Ihmisoikeussopimuksen artiklan 8 rikkomisesta. Nämä rikkomukset koskivat kahta asiaa: lapsen kiireellistä huostaanottoa synnytyssairaalasta sekä sitä, että viranomaiset eivät pyrkineet missään vaiheessa perheen jälleenyhdistämiseen. Kummassakin tapauksessa Suomi oli siis ylittänyt rajan joka sallitaan “demokraattiselle valtiolle” sen puuttuessa ihmisten perhe-elämään. Tässä on syytä todeta, että päinvastoin kuin julkisuudessa on esitetty, tuomioistuin katsoi myös tapaamisrajoitusten olleen osa perheen jälleenyhdistämis pyrkimyksen laiminlyöntiä, eli siis Suomi tuomittiin myös tapaamisrajoitusten väärinkäytöstä osana perheen pysyvää erottamispyrkimystä. Valittajina olleet vanhemmat sekä heidän edustajansa, Juhani Kortteinen ja Anu Suomela pitivät ratkaisua merkittävänä voittona taistelussa suomalaisten huostaanottokäytäntöjen saattamisessa vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimusta. Vastapuoli, Suomen valtio ja sen edustajina Holger Rotkirch, Arto Kosonen ja Pia-Liisa Heiliö pitivät ratkaisua myös voittona, koska siinä ei tuomittu Suomen valtiota ihmisoikeusrikkomuksista varsinaisessa kiireellisen huostaanoton jälkeisessä huostaanotossa, toista lasta koskevassa huostaanotossa eikä tapaamisoikeuksia koskevissa kiistoissa (HS 21.7.2001; heille ei tässä yhteydessä tullut mielen Suomen valtion edustajina pahoitella tai pyytää anteeksi tapahtunutta). Jo edellistä, tuomioistuimen jaoston ratkaisua jossa myös näiden osalta katsottiin rikkomuksia tapahtuneen, olivat osapuolet kommentoineet hyvin eri tavoin. Kari Matelan Sosiaalityöntekijä-lehdessä julkaiseman varsin yksipuolisen selostuksen otsikko oli paljon puhuva: “Ihmisoikeustuomioistuin hyväksyy perustellut huostaanotot” (kiinnostavintahan ratkaisussa on, että ihmisoikeustuomioistuin ottaa huomioon kaikkien osapuolten oikeudet ja edellyttää suomalaisten viranomaistenkin niin tekevän). Olen itse seurannut tätä prosessia ja ottanut siihen kriittisesti
kantaa aikaisemmin (Roos
2000, 2001). Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia tuomion
merkitystä suomalaisen lastensuojelun kannalta. Suomihan oli tuomiolla
valtiona ja puolustuksesta vastasivat Ulkoministeriön johtavat juristit,
mutta todellisuudessa kyse on kuntien ja hallinnollisen oikeusjärjestelmän
toiminnasta ja sen arvioinnista.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja Artikla 8
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on perustettu valvomaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista allekirjoittajamaissa. Erityisesti meillä Pohjoismaissa on katsottu että tuomioistuimen päätehtävänä on valvoa ihmisoikeuksiltaan epämääräisten maiden käyttäytymistä, kun taas Suomessa taikka Ruotsissa lait ja niiden käyttö ovat ilman muuta Ihmisoikeussopimuksen mukaisia (Ruotsissa tästä on käyty suhteellisen laajaa keskustelua, ks. Sundberg 1997). Tuomioistuin itse on myös asettanut erittäin tiukat rajat tuomioilleen: se ei pyri olemaan korkein oikeusaste joka määrää miten lakia tulee allekirjoittajamaissa soveltaa, vaan pyrkii ainoastaan valvomaan että ihmisoikeussopimusta noudatetaan: valtioiden viranomaisten harkintavalta on erittäin laaja ja niin pitääkin olla (“The court’s task is not to substitute itself for the domestic authorities in the exercise of their responsibilities for the regulation of the public care of children”). Tässäkin päätöksessä on lukuisia kohtia, joissa tuomioistuin toteaa että se ei puutu viranomaisten harkintavaltaan vaikka pitääkin selvästi ratkaisua arveluttavana ja ongelmallisena (vrt esim johdatus kysymykseen tapaamisrajoituksista, §155, sekä ratkaisu rajoituksista, §§ 192-194). Itse asiassa minulle on väitetty, että tämä olisi ensimmäinen kerta missä tuomioistuin katsoo viranomaisten ylittäneen harkintavaltansa huostaanottoasiassa, missään Euroopan maassa (Suomela, kommentti käsikirjoitukseen). Jos näin on, niin on selvää, että harkintavallan rajat ovat laveat. Keskeinen kysymys oli seuraava: Artikla 8 kieltää valtioilta oikeuden puuttua kansalaisten perhe-elämään paitsi jos laki näin määrää ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa muiden oikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi. Valittajat väittivät tätä artiklaa rikotun kun taas Suomen valtion edustajat väittivät että kussakin tapauksessa toimenpiteet perustuivat lakiin ja olivat lisäksi hyvin perusteltuja demokraattisessa yhteiskunnassa. Suomen kaltaisessa maassa onkin ilmeistä, että viranomaisten toimenpiteet perustuvat yleensä lakiin ja että viranomaisilla eivät pahuuttaan riko ihmisoikeuksia. Ongelmana on siis se, milloin ylitetään raja, jossa viranomaistoimet eivät enää ole välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa. Niissä tapauksissa joissa tämä oli kyseenalaista, viranomaiset puolustivat toimenpiteitä väittäen että perhe-elämää koskeva minimisuoja oli kuitenkin säilytetty: lapset ja vanhemmat saattoivat olla kirjeitse ja puhelimitse yhteydessä (tosin hallitus ei selittänyt miten tämän on mahdollista kun lapsi on 2-3- vuotias), yksi viranomaisten selvitystoimi jossa oli tutkittu mahdollisuutta lasten palauttamiseksi oli riittävä osoittamaan että perheen yhteys oli yritetty palauttaa. Tuomioistuin ei tätä siis hyväksynyt kahdessa tapauksessa ja määräsi Suomen valtion maksamaan yhteensä yli 80 000 markkaa korvauksia lasten vanhemmille. Saksalainen tuomari Ress olisi viiden kollegansa kanssa tuominnut Suomen myös vanhemman lapsen kiireellisestä huostaanotosta, koska se oli perusteeton. Suomalainen tuomari Pellonpää hyväksyi tuomion, mutta katsoi että rikkomus tapahtui huostaanoton toteutustavassa, ei itse huostaanotossa, kun taas ruotsalainen tuomari Palm katsoi että tuomioistuimella ei ollut edellytyksiä arvioida että viranomaiset olivat ylittäneet harkintavaltaansa ja maltalainen tuomari Bonello lueteltuaan aluksi koko litanian äidin mielenterveysongelmista (varsin yksipuolisesti tulkiten) toteaa että kyse oli siitä että oli kohdeltava joko lasta tai äitiä julmasti ja että valinta on tällöin selvä. Tähän vastakkainasetteluun suomalaiset lastensuojelukollegani ovat olleet erityisen ihastuneita: se heijastaa ilmeisesti tunnelmia lastensuojelussa (Päivi Sinko, kommentti käsikirjoitukseen). Kysymys kuuluu: oliko tämä nyt vakava ihmisoikeusloukkaus vai ei? Millaisia toimenpiteitä se edellyttää? Suomalainen lastensuojelulainsäädäntö ja -käytäntö Mielestäni on ilmeistä, että suomalainen lastensuojelulainsäädäntö on jo itsessään monin kohdin kyseenalainen ihmisoikeussopimuksen kannalta (ylittäessään sen rajat mitä pitäisin välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa puuttua kansalaisten perhe-elämään). Se mahdollistaa ja jopa edellyttää laajamittaisen tietojenhankinnan ja valvonnan, sellaisten toisen ja kolmannen käden tietojen hyödyntämisen jonka luotettavuutta ei ole mitenkään valvottu, se ei tarjoa riittävää oikeusturvaa vanhemmille eikä lapsille joita sen on tarkoitus suojella, se mahdollistaa huomattavan mielivaltaiset toimenpiteet ja nojautuu liiaksi sellaiseen asiantuntija-arviointiin, jota voi pitää vähintäänkin epävarmana (esim. psykoanalyytikot, tai sellaiset psykiatrit jotka eivät ole koskaan tavanneet asianosaisia, hyväksytään asiantuntijoiksi), se tarjoaa myös viranomaisille loputtomasti mahdollisuuksia viivyttelyyn joka erityisesti pienten lasten kohdalla voi olla aivan ratkaiseva ja jota myöhemmin käytetään argumenttina huostaanoton jatkamiselle, huostaanotto on myös aina voimassa toistaiseksi eli viranomaisilla ei ole erityistä velvoitetta perustella huostaanoton jatkamista elleivät vanhemmat ryhdy oikeustoimiin; lista on pitkä. On valitettavaa, ettei ihmisoikeustuomioistuin pyri puuttumaan maiden lainsäädännön epäkohtiin vaan valvoo vain sitä, miten konkreettisessa tapauksessa on toimittu. Lakiarvioinnista on huolehtinut YK:n alainen ihmisoikeuselin (UN Committee on the Rights of the Child), mutta sen huomautukset ovat Suomessa kaikuneet käytännössä kuuroille korville (kuulemma niistä on lastensuojelupiireissä keskusteltu). Tietysti silloin kun tuomioistuin langettaa tuomion, on aina syytä pohtia, tarvitaanko muutosta myös lainsäädäntöön, eikä pelkästään viranomaiskäytäntöihin. Meillä on perinteisesti turvauduttu melko helposti huostaanottoihin,
vaikka ne lainsäädännön mukaan ovat ns. viimesijainen
toimi, johon pitäisi ryhtyä vain kun mikään muu ei
auta. Vielä 60-luvulla huostaanoton syynä saattoi olla jopa vain
se, että lapsi oli avioton ja äidin yksinhuoltajana ei katsottu
voivan huolehtia lapsesta. Nyttemmin syinä ovat ennen kaikkea lasten
laiminlyönti vanhempien alkoholin ja huumeiden käytön vuoksi,
mutta myös perheväkivalta. Huostaanotot ovat myös selvästi
vähentyneet (paitsi aivan viime vuosina käyrä on taas kääntynyt
melko jyrkkää nousuun, mutta taso on silti alhainen, kaikkiaan
huostaanotettuja on n 7000 kun 30-luvulla määrä oli lähes
40 000) . Laki on valitettavan epämääräinen keskeisiltä
kohdiltaan, joten on lähes mahdotonta sosiaalilautakunnan maallikkojäsenenä
pyrkiä esimerkiksi kiistämään lain huostaanottokriteerien
toteutuminen, koska lapseen kohdistuvan uhan ei tarvitse olla kuin mahdollisuus
tulevaisuudessa (juuri tästä tulevaisuuteen kohdistuvasta uhasta
oli kyse K&T:n tapauksessa sillä lapsihan ei ollut sairaalassa
mitenkään uhattuna). Lain soveltamiseen liittyy myös äärimmäisen
voimakas salailu, siten että on kuviteltu, että sosiaalilautakunnan
ns. B-listan päätöksistä tai toiminnasta ei saisi kertoa
yhtään mitään (tämä on johtanut mm. siihen,
että puhe jaoston kokouksissa voi olla todella löysää;
pelkästään sen julkistaminen panisi koko lautakuntavaiheen
kyseenalaiseksi). Tässä suhteessa ihmisoikeustuomioistuimen julkisuuskäytäntö
on aivan toisenlainen ja ainakin itse pidän sitä ohjenuorana
käsitellessäni sellaisia tapauksia, joihin lautakunnan jäsenenä
olen perehtynyt.
K & T:n tapaus
K&T:n tapaus oli kiistämättä varsin poikkeuksellinen - mutta vain yhdessä mielessä. Lapsi otettiin pois äidiltään synnytyssairaalassa välittömästi synnytyksen jälkeen ja päätös annettiin hänelle ja lapsen isälle jälkikäteen. Toinen lapsi, joka oli ollut avohuollon tukitoimena sijoitettuna laitokseen, otettiin myös kiireellisesti huostaan välittömästi tämän jälkeen. Tämän jälkeiset toimet ovat olleet aivan normaalia ns. lastensuojelua eivätkä mitenkään poikkea siitä mitä sadat viranomaiset ympäri Suomea tekevät. Lapset sijoitettiin kauas vanhempien asuinpaikasta (kyse on eteläsuomalaisesta vauraasta kunnasta, ei siis mistään pitkien etäisyyksien köyhästä kunnasta, missä epäpätevä sosiaalityöntekijä huolehtii kaikesta ja missä sijoituspaikkojen suhteen ei ole valinnanvaraa) ja heidän tapaamisoikeuksiaan rajoitettiin erittäin voimakkaasti perustellen tätä ensisijaisesti lasten häiriöttömällä sopeutumisella uusiin oloihin. Tuomioistuin katsoi näiden rajoitusten kuuluvan viranomaisten harkintavaltaan, mutta kuten edellä todettiin, katsoi niiden rikkoneen jälleenyhdistämisvelvoitetta vastaan. Rajoituksia ylläpidettiin aina viime vuoden Strasbourgin ratkaisuun asti eli yli kuusi vuotta ja ne koskivat sekä vanhempaa, nyt 13- vuotiasta lasta (“M”) ja tuolloin syntynyttä siis nyt kahdeksanvuotiasta lasta (“J”). Tapaamisrajoituksia sovelletaan rutiininomaisesti niin, että kun lapset sijoitetaan, biologisia vanhempia estetään tapaamasta lapsia, vaikka he eivät vastustaisikaan sijoitusta. Tätä perustellaan lasten sopeutumisella sijaisperheeseen, mutta yhtä hyvin voisi ajatella että sopeutumista helpottaisi jos lapsia ei yhtäkkiä estettäisi tapaamasta vanhempiaan - mikä on heille usein käsittämätön ja julma rajoitus. Tässä tapauksessa rajoitusten pitäminen voimassa kuusi vuotta oli perusteetonta (osittain ilmeisesti rangaistus siitä että vanhemmat valittivat asiasta toistuvasti) ja se että tätä ei katsottu erilliseksi rikkomukseksi osoittaa että tuomioistuin antoi viranomaisille todella laajan harkintavallan lasten ja vanhempien kohtelussa.. Huolimatta siitä, että perheeseen syntyi vielä yksi lapsi (“R”) jota ei pyrittykään ottamaan huostaan (vaikka äiti tämän pelossa pakeni synnytyssairaalasta lapsen kanssa ja joutui sen jälkeen pakkohoitoon kuukaudeksi) niin muiden lasten palauttamista ei missään vaiheessa harkittu. Viranomaiset vetosivat myös siihen että lapset olivat oikeastaan nyt jo vakiintuneet sijoitusperheeseen siten että ihmisoikeussopimus koskikin ensisijaisesti tätä perhettä (mutta toisaalta perusteena huostaanoton jatkamiselle oli myös uuden lapsen äidille tuoma stressi). Todettakoon kuitenkin että lapsia ei ole missään vaiheessa adoptoitu (huolimatta siitä, että kyseessä on pysyvä huostaanotto), vaan biologiset vanhemmat ovat lasten laillisia holhoojia (viranomaisten uusin siirto onkin vaatia lapsille oikeudessa edunvalvojaa, koska vanhemmat saattaisivat julkistaa Strasbourgin tuomion, joka on täysin julkinen asiakirja). Lasten sijaisäiti kuoli keväällä 2001. Tapaus K&T on siis esimerkillinen kattaessaan lastensuojelun kentän hyvin laajalta alalta ja osoittaessaan mikä nykyisen lainsäädännön vallitessa on mahdollista ja suomalaisten tuomioistuimen hyväksymää toimintaa. Perheestä saa kerätä kaikkea mahdollista luottamuksellista tietoa erittäin pitkältä ajalta (äidin sairaskertomus ulottuu kauas ennen lapsen syntymää), ja jos edelliset perusteet eivät riitä, voidaan kerätä lisää raskauttavaa tietoa (joka on usein hyvin kyseenalaista; monet selvitysten kohteina olleet ovat sanoneet etteivät ole tunnistaneet itseään papereista ja eräs isä jopa totesi minulle että jos kaikki se mikä papereissa lukee olisi totta, niin lapset olisi pitänyt ilman muuta ottaa huostaan). Lapsen huostaanottoa saa valmistella pitkiä aikoja salassa vanhemmilta ja tehdä avohuollollisia toimenpiteitä jotka valmistelevat huostaanottoa, lasten ja vanhempien yhteydenpito voidaan estää pitkiksi ajoiksi ja vaikeuttaa sitä käytännössä eri keinoin, vanhempien olosuhteiden muutoksista ei tarvitse välittää vaan huostaanotto voidaan alun alkaen suunnitella pysyväksi, kiireellisinä toimenpiteinä voidaan tehdä huostaanottoja olosuhteissa joissa huostaanottoa on valmisteltu pitkään (vanhemman lapsen kohdalla huostaanotto tehtiin kiireellisenä olosuhteissa, joissa mitään kiireellisyysperustetta ei ollut), jne. Kaiken tämän ovat suomalaiset tuomioistuimet Korkeinta hallinto-oikeutta myöten hyväksyneet ja katsoneet lainmukaiseksi, sekä lastensuojelulain, asiakaslain, hallintomenettelylain että ihmisoikeussopimusten kannalta katsottuina. On siksi erittäin tärkeää huomata, että Suomi on saanut myös selkeän tuomion maan oman laillisuusvalvonnan heikkouksista. Strasbourgin tuomioistuimessa havaitut asiat olisi pitänyt havaita jo paljon aikaisemmin. Jo edellisen päätöksen jälkeen kohdistin erityisen vaatimuksen STM:lle siitä että sen olisi pyrittävä kitkemään pois pahimmat lastensuojelulain väärinkäyttömahdollisuudet . Tämä tehtävä olisi nyt otettava vakavasti. Erään STM:n vastuullisen virkamiehen julkiset lausunnot eivät tässä yhteydessä lupaa hyvää (Strasbourgin päätös muka velvoittaa vain pohtimaan huostaanoton purkua siinäkin tapauksessa kun vanhemmat eivät sitä vaadi - aivan kuin jo lastensuojelulaki ei tätä edellyttäisi nykyäänkin, HS 14.7)). Ainakin yhdessä kohdassa Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimen
perustelut osoittavat selvästi, ettei se tunne suomalaista huostaanottokäytäntöä.
Tuomioistuin erottaa kiireellisen ja varsinaisen huostaanoton toisistaan
erillisiksi tapahtumiksi (§165) joita tulee käsitellä erikseen
(näin Suomi vapautettiin tavallista huostaanottoa koskevassa asiassa,
mitä viranomaiset jälkikäteen pitivät suurena voittona).
Todellisuudessahan lautakunta joutuu vahvistamaan/toteamaan kiireellisen
huostaanoton jälkikäteen samalla kun se hyväksyy varsinaisen
huostaanoton: ei ole käytännössä mahdollista että
lautakunta jättäisi vain jommankumman huostaanoton hyväksymättä.
Lautakunnalla ei yleensä ole mahdollista panna asiaa edes pöydälle
vaan sen on tehtävä päätöksensä pakkotilanteessa.
Jos huostaanotolle ei enää ole edellytyksiä, niin kiireellisen
huostaanoton annetaan raueta ilman eri päätöstä. Tämä
kytkös johtuu siitä, että ei haluta palauttaa lasta/lapsia
vanhemmille edes sen ajaksi kun huostaanoton perusteita selvitettäisiin,
vaikka epäilyksiä perusteiden vahvuudesta olisi. Keskustelussa
esiintyykin usein myytti siitä, että lapsia “palloteltaisiin”
edestakaisin vanhempien ja laitosten välillä. Tilastot eivät
anna tälle mitään tukea: ns. avohuollon tukitoimina tapahtuneet
sijoitukset huomioonottaenkin keskimäärin toimenpiteitä
on vajaat kaksi lasta kohden (ennätyksenä on puhuttu 32 huostaanotosta,
mutta tämä on äärimmäisen poikkeuksellista. Toisaalta
jos vanhemmalla on esimerkiksi toistuva mielenterveysongelma ja välillä
hän on täysin terve, niin olisi vain luonnollista tehdä
huostaanotto pelkästään silloin kun se on sairauden vuoksi
tarpeen). Viranomaiset ovat käyttäneet myös huoletta hyväkseen
kiireellisen huostaanoton jatkoaikapykälää, vaikka sen kriteerit
ovat laissa hyvin tiukat. Näin lapsi on usein huostaanotettuna jo
kaksi kuukautta ennen kuin lautakunta päättää varsinaisesta
huostaanotosta. Tuomioistuimet eivät olet tähän mitenkään
puuttuneet (vaikka ne voisivat hyvin olla tiukempia perusteiden suhteen).
Eräässä äskettäisessä tapauksessa, kun huostaanoton
perusteet olivat selvästi kestämättömiä, kiireellistä
huostaanottoa jatkettiin ainoastaan lisäperusteiden (so vanhempia
koskevien negatiivisten tietojen) hankkimiseksi ja kun kiireellisen huostaanoton
sitten annettiinkin raueta, ei perheelle missään vaiheessa kerrottu
mitä nämä lisäperusteet olisivat olleet. Tässä
suhteessa tuomioistuimen 4. jaosto (ja myös saksalaistuomari Ress
eriävässä mielipiteessään) oli paremmin selvillä
todellisesta tilanteesta kuin täysistunto, valitettavasti koska päätös
on nyt lopullinen.
Tarvitaanko vastentahtoisia huostaanottoja?
Kaiken kaikkiaan: K&T:n tapaus on paljastanut merkittäviä heikkouksia suomalaisessa lastensuojelulainsäädännössä, sen viranomaiskäytännöissä ja tuomioistuinratkaisuissa. Nähdäkseni olisi korkea aika ryhtyä selvittämään lainsäädännön muutostarpeita ja pohtimaan koko huostaanottojärjestelmää ja sen tarpeellisuutta nyky-yhteiskunnassa. Useimmissa tapauksissa hyvin resurssoidut ns. avohuollon tukitoimet ovat täysin riittäviä, varsinkin jos niihin ei liity huostaanoton uhkaa. Nykyjärjestelmässähän ystävällinen ja huolia kuunteleva lastensuojelun työntekijä saattaakin varoittamatta ilmestyä paikalle poliisin kanssa ja viedä lapsen/t mennessään, mikä ei lisää perheiden luottamusta heihin, ei etu- eikä jälkikäteen. Työntekijät ylläpitävät mielellään fiktiota että tällainen pehmeyden ja “lujuuden” yhdistäminen onkin juuri sitä mitä perheet heiltä odottavat. Kuitenkin esimerkiksi AIDS-epidemian hoidossa on havaittu, että pakkokeinojen ja auttamisen yhdistäminen ei toimi, enkä näe mitään syytä miksi lastensuojelussa auttaminen ja pakottaminen olisivat yhdistettävissä. Ei ole mikään ihme, että lastensuojelun työtekijät puhuvat mielellään “saippuapalaperheistä”: perheistä jotka eivät halua ottaa vastaan mitään “apua” vaikka heille sitä kuinka tarjottaisiin (Sinko 2001, Varilo et al 1999) . Lastensuojelussa kovin tärkeänä pidetty moniammatillinen yhteistyö taas saattaa käytännössä tarkoittaa seuraavaa: perheen äiti pakotetaan menemään hänelle varatulle psykiatrin vastaanotolle (jos hän ei mene, hän ei siis ota vastaan avohuollon tukitoimia). Kun hän saapuu paikalle niin läsnä on myös kaksi sosiaalityöntekijää, jotka kirjaavat muistiin kaiken mitä psykiatrin ja lasten äidin välillä tapahtuu (näin säästytään vaivalta vaatia psykiatrilta jälkikäteisraportointia). Tämä EI ole keksitty esimerkki vaan poimittu eräästä tuoreesta kantelusta joka koskee Espoota, ei siis tässäkään tapauksessa mitään primitiivistä maaseutupaikkakuntaa. (Kantelu Oikeusasiamiehelle, JN & SN, 2001) Lastensuojelutyöntekijät ovatkin erityisesti pääkaupunkiseudulla harjaantuneet käyttämään varsin voimaperäisiä tiedonhankintamenetelmiä, kuten tuoreesta sosiaalipolitiikan opinnäytteestä käy ilmi (Vogt 2001). He eivät Vogtin mukaan tunne uutta sosiaalihuollon asiakaslakia (astunut voimaan 1.1.2001) joka edellyttää, että heidän tulisi pyytää selkeä suostumus asianomaiselta aina kun he ryhtyvät hankkimaan luottamuksellisia tietoja. Valitettavasti tämä laki on myös laajentanut sosiaalihuollon tiedonsaantioikeutta merkittävästi (ks Vogt 2001, 31). Monet työntekijät näyttävät yhä vielä katsovan, että oikeus tietojen hankintaan syntyy samalla kun henkilö tulee lastensuojelun asiakkaaksi, ilman että siitä tarvitsee erikseen mitään asiakkaalle mainita. Asiakkaat taas eivät useinkaan oivalla, että kaikkea mitä he työntekijöille kertovat tullaan käyttämään heitä vastaan heti, jos se katsotaan aiheelliseksi. Kun he taas tämän oivaltavat, niin heidän pyrkimystään suojautua asiatonta urkintaa vastaan tulkitaan avohuollon tukitoimista kieltäytymiseksi. Konkreettinen esimerkki: avohuollon tukitoimena pyydetty lastenhoito kaatui siihen, että lastensuojelutyöntekijä vaatii (perheen tietämättä) lastenhoitajia raportoimaan tarkasti kaikesta mitä perheessä tapahtuu. Lastenhoitopalveluiden tarjoaja ei voinut hyväksyä tällaista vaatimusta ja vetäytyi pois (Kantelu oikeusasiamiehelle, JN ja SN 2001). Lasten ja perheiden ongelmat ovat hyvin pitkälle juuri perheelle räätälöityjen, todellisten palveluiden ja yhteisöllisen tuen puutteisiin liittyviä (mielenkiintoisen esimerkin antaa vaikkapa tapa, jolla somaliyhteisö hoiti omat nuorisorikollisensa pois kaduilta). Vain vakava huumeiden käyttö ja alkoholiin liittyvä väkivalta samoin kuin vakavat mielenterveysongelmat voivat edellyttää kiireellisiä toimia mutta tällöinkin olisi tärkeintä saada koko perhe hoitoon, ei viedä vanhemmilta usein ainoa motiivi elämäntapojensa muuttamiseen tai hoidon aloittamiseen. Huostaanotto on käytännössä aina monta kertaa kalliimpi toimi kuin mikään varhainen avohuollon tuki. Kun vielä tiedetään, että iso osa vankiloissa istuvista nuorista miehistä on ollut huostaanotettuna laitoksissa, niin on ilmeistä, että huostaanoton tehokkuus on hyvin kyseenalainen. Minun on vaikea ymmärtää miksi jo hallinnollinen rationaalisuus ei sanele sitä, että kunnassa pyritään perheiden tukitoimet panemaan kuntoon ja satsaamaan jokaisen ongelmaperheen yksilölliseen/yhteisölliseen ongelmanratkaisuun sen sijaan, että päästetään ongelmat siihen pisteeseen että koetaan huostaanoton olevan ainoan ratkaisun. Tottakai monet ovat sitä mieltä, että avohoidon tukitoimilla vain paapotaan kunnottomia vanhempia rankaisemisen sijasta. Kuitenkin nykyinen rankaiseva järjestelmä ei tuota toivottuja tuloksia ja voi aiheuttaa juuri näille kovien otteiden vaatijoille ikäviä henkilökohtaisia seuraamuksia kolhittujen autojen ja tyhjennettyjen omakotitalojen muodossa (esimerkiksi kun pakilalainen kokoomuspoliitikko on sitä mieltä, että maunulalaislapset huostaan vain ...). Monet ‘asiantuntijat’ vähättelevät biologisten vanhempien merkitystä. Tämän alan erään keskeisen asiantuntijalausuntojen antajan, psykiatrin Esko Varilon mielestä biologisilla vanhemmilla ei ole mitään erityistä “oikeutta” lapsiinsa ja jos lapsi on huostaanotettu niin hänen kontaktinsa biologisiin vanhempiinsa tulee katkaista eikä lapsen päätä pidä sekoittaa kahdella isähahmolla (tämä perustuu paitsi “lasten ja nuorten psykiatri, tri E.V.:n” lausuntoon K&Tn tapauksessa (§§59, 67), myös tuoreeseen Varilon lausuntoa koskevaan kanteluun, jossa hän katsoi aiheelliseksi opettaa tuomioistuinta tästä seikasta lausuntonsa alussa. Ks myös Varilo et al 1999). Kuitenkin biologisella vanhemmalla on erityinen side lapseensa jonka katkaiseminen aina vähentää lapsen mahdollisuuksia tulevaisuudessa ainakin ihmissuhteiden osalta. Melko tyypillisessä suomalaisessa koko lapsuuden kestävässä huostaanottoskenaariossa (joka siis tässä tapauksessa oli ja on virallisena tavoitteena) viranomaiset ovat onnistuneet estämään vanhempien yhteydenpitoyritykset ja nämä ovatkin luopuneet yrittämästä (toisin kuin K ja T). Kun lapsi sitten täyttää 18 ja huostaanotto päättyy (kunnalla on ns. jälkihuoltovelvoite, jonka merkitys on käytännössä usein erittäin vähäinen, eikä se koske sijais”vanhempia”) niin saattaa olla ettei nuorella ihmisellä ole enää vanhempia: sijaisvanhemmat eivät ole hänestä kiinnostuneita jos välit eivät ole kunnossa ja omat vanhemmat ovat täysin vieraita. Lapsi voi lisäksi syyttää vanhempiaan siitä, että nämä ovat sallineet huostaanoton tapahtua eivätkä ole pitäneet yhteyttä. Eli jos viime kerralla asiasta kirjoittaessani arvostelin Stakesin Hyvä
huostaanotto-projektia siitä, että se puuttuu vain näennäisongelmiin,
niin nyt olisin valmis sanomaan “hyvää pakkohuostaanottoa
ei ole eikä voi olla, ei lapsen eikä vanhempien kannalta”.
Jokin muu ratkaisu on aina parempi kuin tahdonvastainen huostaanotto,.aivan
kuten huostaanoton
Ja siunatuksi lopuksi: jonkun suomalaisen korkean
viranomaisen (mieluiten ministerin) tulisi esittää anteeksipyyntö
K&T:lle kun kerran valtion edustajat ihmisoikeustuomioistuimessa eivät
tätä ole ymmärtäneet tehdä. Sillä olisi suurempi
yleinen merkitys kuin millään rahallisella korvauksella
ja se osoittaisi edes jonkinlaista pyrkimystä siihen etteivät
jotkut muut vanhemmat ja lapset joudu samanlaisen kohtelun uhreiksi Suomessa.
.
Lähteet
European Court of Human Rights.
Case of K. and T. v. Finland.
Alaviitteet 1. Kiitän saamista kriittisistä kommenteista Kari Matelaa,
Anna Rotkirchia, Päivi Sinkoa ja Anu Suomelaa
Alkuun |