Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs.
Terra Cognita 2003. Suom Kimmo Pietiläinen
Jo monia
vuosia olen haaveillut säätiöstä jonka tehtävänä olisi pelkästään tieteellisten
klassikoiden suomentamisen tukeminen. Niitä on edelleen häpeällisen paljon
suomentamatta, alkaen aivan perusteoksista (esimerkiksi Edward Westermarckin
kaikki pääteokset ovat edelleen suomentamatta!). Varsinkaan ns. moderneja
klassikoita ei ole saatu suomeksi kuin nimeksi. Yksi alue on kuitenkin poikkeus
tästä masentavasta kokonaiskuvasta, nimittäin luonnon- ja yhteiskuntatieteiden
leikkauspisteessä oleva ihmisen, luonnon ja tekniikan historiaa koskeva
tietokirjallisuus. Maailmalla ilmestyy esimerkiksi valtavasti merkittävää
kirjallisuutta jossa käsitellään mm. ihmisen tietoisuutta ja kehitystä ja josta
varsinkin yhteiskuntatieteilijät ovat aivan tietämättömiä. Luultavasti he ovat
melkein yhtä tietämättömiä siitä, että tätä kirjallisuutta ilmestyy jatkuvasti
ja hyvin lyhyellä viiveellä myös suomeksi. Tämän urotyön takana on Terra
Cognita pienkustantamo, joka on julkaissut seitsemässä vuodessa yli 50 kirjaa, ja vain
muutamat sen julkaisemat teokset ovat
kevyempää kirjallisuutta.
Kustantamon kaikki kaikessa on ymmärtääkseni Kimmo
Pietiläinen joka itse on kääntänyt huiman määrän keskeisiä alan teoksia, mm. de
Waalin Hyväluontoinen,
Damasion Descartesin virhe tai Tapahtumisen tunne, Ridleyn Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen,
jne. jne. Hän on siis toiminut todella laajalla rintamalla! Ilman Pietiläisen
työtä olisimme tälläkin alueella samanlaisessa erämaassa kuin sosiologiassa.
Viimeisin (itse asiassa senkin jälkeen on ilmestynyt tai ilmestymässä erittäin tärkeitä
teoksia, kuten Darwinin Tunteiden
ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä Anto Leikolan suomennoksena) Terra Cognitan
merkittävä käännösurakka on Jared Diamondin Tykit taudit ja teräs. joka alun
perin ilmestyi v 1997. Diamond on antropologi, joka on tutkinut Uuden Guinean
kasvullisuutta ja eläimistöä, mutta jonka pääteos on ehdottomasti tämä Guns,
germs and steel. Kirjan pääideana on selittää miten ihmisyhteiskunnat ovat
oikein kehittyneet ja miksi juuri Euroopasta tuli niin vauras alue kun taas
Uusi Guinea oli jäänyt keräilijä-metsästäjä vaiheeseen (”Yalin kysymys”).
Diamondin kirjan nerokkuus on mm siinä että se havainnollistaa aivan
loistavasti ns. proksimaattisten (eli sosiaalihistoriallisten)j ja
ultimaattisten (eli sosio- ja kulttuuribiologisten) selitysten välisiä eroja ja
yhteyksiä. Se on siis ihmiskunnan lyhyt historia aina pleistoseenikaudesta
nykypäivään asti koko maailman mitassa. Näin se antaa myös nykyiselle globalisaatiokeskustelulle
aivan toisenlaisen historiallisen ulottuvuuden.
Jared Diamondin teokselle on olemassa
mielenkiintoinen suomalainen rinnakkaisteos, nimittäin Pekka Kuusen Tämä
ihmisen maailma (1982) jossa Kuusi tavoitteli oikeastaan aivan samanlaista
kokonaisselitystä, sitä miten luonnonvalinnasta seuraa kulttuurievoluutio.
Jokaisen joka on kiinnostunut siitä, miten pienestä on kiinni ”toimiiko”
tällainen selitys vai ei, kannattaa vertailla näitä kirjoja. Periaatteessa
Kuusella oli käytettävissään lähes sama tietomateriaali, mutta ongelmana on, että
hän ei oikeastaan pysty yhdistämään eri alueita siten että niistä syntyisi
toimiva kokonaisselitys. Diamondilla tällainen kokonaisselitys on. Se on myös
varsin vastaansanomaton, ainakin siinä mielessä, että keskeiset kausaalisuhteet
näyttäytyvät selvästi oikeassa järjestyksessä. Yhteiskuntatieteilijöiden
maailmassa itse asiassa kausaalisuhteet näkyvät käänteisinä. Esimerkiksi meille
ne valtavat kehityserot jotka näkyvät vaikkapa Australian aboriginaalien ja
eurooppalaisten välillä selittyvät rodullisina selityksinä tai kehäpäätelminä.
Tatu Vanhasen ja Richard Lyndin äskettäin ilmestynyt teos The IQ of Nations
antaa kehityseroille hyvin selkeän selityksen: älykkyyserot. Afrikka pärjää
huonosti koska afrikkalaiset ovat tyhmempiä kuin muut. Jared Diamond antaa kuitenkin tälle masentavan
deterministiselle näkemykselle vaihtoehdon. Hän näyttää miten hyvinkin pienet
kehitystekijät ovat olleet ratkaisevia ja miten älykkyys on jotain muuta kuin
ÄO.
Kirja on hienosti kirjoitettu ja pedagogisesti
rakennettu. Ennen kuin Diamond antaa maailmanselityksensä, hän havainnollistaa
yhteiskuntien valtavia kehityseroja yksinkertaisemmalla tilanteella, nimittäin
Tyynen meren saarien asuttamisella. Käytännössä Tyynenmeren saaret asutti sama
väestö, jotka siirtyivät ajan kuluessa Uudesta Guineasta saarelta toisella,
runsaan 12 000 vuoden kuluessa. Saarten olosuhteet aiheuttivat sen, että
saarilla kehittyi täysin erilaisia yhdyskuntia, äärimmäisenä vastakohtana
erittäin agressiiviset maorit ja rauhanomaiset moriorit jotka maorit
teurastivat viimeiseen naiseen ja lapseen 1800-luvulla. Kehityksen erilaisuus
riippui olennaisesti saarten tarjoamista luonnonolosuhteista, käyttökelpoisista
kasveista ja kesytettävistä eläimistä jne. Nämä tekijät olivat myös
luonteeltaan varsin determinoivia.
Diamondin selitys kehitykselle maailmanmitassa on
se, että kehitys riippuu toimivista kotieläinten, viljelykasvien paketeista
joiden leviäminen taas edellyttää soveltuvia ilmasto-olosuhteita. Näin mantere,
jossa leviämissuunta on itään ja länteen, on merkittävästi paremmassa asemassa
kuin mantere jossa leviämissuunta on etelä-pohjoinen. Vastaavasti tärkeät
maantieteelliset esteet – vuoristot, autiomaat jne voivat olla erittäin
tehokkaita esteitä jonkin tekniikan tai kasvin leviämiselle. Euroopan etu oli se, että leviäminen oli mahdollista
aina toisaalta Länsi-Eurooppaan ja toisaalta Kiinaan (ja Kiinasta Eurooppaan). Toisaalta poliittinen heterogeenisyys oli
tärkeää, Kiinan liiallinen yhtenäisyys aiheutti kehityksen pysähtymisen kun
keisari pystyi aidosti estämään kehityksen (esim. kieltämään laivojen
rakentamisen). Tämä muuten on mielenkiintoinen näkökohta vaikkapa EU:n
kehitykseen: liiallinen integraatio ja direktiivikasauma saattaa olla
kuolinisku Euroopan kehitykselle. Afrikassa
ja Amerikassa maantiede ja ilmasto olivat esteenä samojen tekniikoiden
kehittymiselle. Meksikossa oli keksitty pyörä (tai niin kuin
Pietiläinen oudosti kääntää, ’ratas’), mutta sitä käytettiin vain
leluihin koska ei ollut kotieläimiä joita olisi voitu käyttää vetojuhtina.
Soveltuva vetojuhta olisi ollut muutaman sata kilometriä etelämpänä, mutta
välissä oli hankala maasto. Pohjoisessa Amerikassa oli hyvät edellytykset kulttuurin
kehitykselle, mutta ei ollut sopivia eläimiä. Vain Lähi-Idässä ja Kiinassa
syntyi riittävä ”paketti” johon kuului sekä sopiva viljelykasveja että
kesytettäviä eläimiä joiden avulla viljelyteho voitiin moninkertaistaa,
yhdyskuntien koko saattoi kasvaa, kirjoitustaidosta oli hyötyä jne. Kun sitten kaksoisvirran alueella ekologinen
katastrofi toteutui ja hedelmälliset viljelysalueet muuttuivat kuivaksi
erämaaksi, niin lännessä oli jo syntynyt uusia maanviljelysalueita joissa
hyödynnettiin kehitettyjä teknologioita.
Diamondin analyysit vaikkapa Australiasta ja
Uudesta Guineasta ovat suorastaan nerokkaita. Miten samat ihmiset siirtyessään
Australiaan ”taantuivat” uudelleen keräilijämetsästäjiksi kun heillä tätä ennen
oli jo ollut erilaista teknologiaa ja viljelytaitoja. Selitykset ovat ilmastollisia, ja hyvin
tuotannollisrationaalisia. Jos viljelys ei jostain syystä tuota (esim.
pitkäaikaiset kuivuudet) niin, että siihen pantu työmäärä kannattaisi, niin
siitä luovutaan. Toisaalta Diamond
osoittaa myös sen kuinka meillä on taipumus vähätellä ”alkukantaisten” heimojen
älykkyyttä ja taitoja, kun todellisuudessa emme pärjäisi itse samassa
ympäristössä paria päivää kauemmin. Tämä on se kuuluisa ”survival of the
fittest” paradoksi, jota useimmat darwinismin kriitikot eivät ole ymmärtäneet.
Eloonjääminen riippuu ympäristöstä, ja määrätyissä ympäristöissä ei ylettömästä
”kehittyneisyydestä” ole hyötyä. Älykäs urbaani amerikkalainen, joka ei ole
koskaan joutunut tulemaan toimeen ilman erilaisia apuvälineitä olisi kuumassa
ja kuivassa pensaikossa täydellinen idiootti, ”kulttuurisidonnaiselta”
älykkyysosamäärältään aivan surkea verrattuna aboriginaalilapseen.
Nähdäkseni Lyndin ja Vanhasen teoria kaatuu jo
tähän. Kontekstuaaliset älykkyyserottelut antaisivat aivan toisen tuloksen.
Muuten Lyndin ja Vanhasen tulokset ovat siksikin hiukan ongelmallisia, että
suomalaiset pärjäävät selvästi paremmin Euroopassa kuin heidän ÄÖ:nsa
edellyttäisi. Meidän pitäisi olla Euroopan hännillä taloudellisesti ja hyvinvoinnin
osalta koska olemme melko tyhmiä Euroopan mitassa. Mutta ehkäpä meillä on
jotain kontekstisidonnaisia ominaisuuksia jotka liittyvät maamme ilmaston
toisentyyppiseen ankaruuteen.
Diamondin analyysi kirjoituksen synnystä ja
kehityksestä on myös varsin upeaa. Hän tekee erottelun alkuperäiseen keksimiseen
ja tämän keksinnön kopioimiseen. Hänen arvionsa on, että kirjoitustaito syntyi
varmasti kahdessa, mahdollisesti neljässä paikassa (Sumeri, Väli-Amerikka ovat
varmoja, Kiina ja Egypti eivät) itsenäisesti ja siirtyi sieltä sitten muualle
ns. sinikopiona. Tässä olisin muuten valinnut toisen termin kuin sinikopio
vastaamaan Diamondin blueprintia. Mainittakoon että Suomi on suurin piirtein ainoa
maailman kielistä, joissa jokaista kielen
perusäännettä vastaa ainutlaatuinen merkki. Kaikissa yleisimmissä kielissä
tilanne on päinvastainen, ja on suuri määrä äänteitä joilla ei ole omaa
kirjainta. Syy siihen miksi ihannetila on niin harvinainen, ei tule täysin
selväksi. Kaiketi perussyy on se, että mitä vähemmän kirjaimia, sen parempi.
Itse ajattelisin että suomen kielen erikoisuudella on jotain merkitystä siinä,
miten pärjäämme juuri tietotekniikan alueella. Toisaalta olen itse monesti
ajatellut että suomen kielessä voitaisiin hyvin luopua ä:n ja ö:n pilkuista,
koska useimmat sanat ovat joka tapauksessa ymmärrettäviä ja koska ääkkösettömän
kielen kirjoittaminen on paljon helpompaa. Mainittakoon muuten että Diamond
mainitsee Suomen useaan otteeseen, kun yleensä emme sellaista kunnia tämän alan
teoksissa saa.
Vielä on kaksi tärkeää aluetta, joita kirjassa
käsitelleen: taudit ja tykit (itse asiassa voi ihmetellä vähän sitä miksi
kirjan nimi on Guns, germs and steel, kun itse asiassa ruokakasvit ja
kotieläimet ovat
kirjan kannalta keskeisiä, eli paljon parempi nimi olisi ”Kasvit,
eläimet ja taudit”, mutta se ei ehkä ole yhtä vetävä kuin nykyinen!). Toisin
sanoen, taudit ovat maanviljelyksen tuottama vitsaus, jotka perustuvat
olennaisesti siihen että ihminen alkaessaan viljellä maata jäi paikoilleen ja
käytti omia ulosteitaan peltojen lannoitukseen. Kaatopaikat olivat talojen
nurkissa ja näin syntyi kotieläinten ja ihmisten välinen bakteriologinen yhteys.
Näin asuvat ihmiset sairastuivat eläinten tauteihin mutta
tulivat toisaalta immuuneiksi tai taudit muuttivat luonnettaan darwinilaisen
rationaalisesti (nopeasti tappava tauti ei pääse leviämään tehokkaasti, kun
taas melko lievä tauti, joka pysyy pitkään kantajassaan on paljon tehokkaampi).
Kun tällainen tauti pääsi leviämään väestöön, jolla sitä ei ollut, seuraukset olivat
tuhoisia. Musta surma tai Etelä-Amerikan intiaanien tuhoutuminen ovat tästä
esimerkkejä. Todettakoon että jopa AIDS
noudattaa tätä samaa kehityskuvaa: ensin se oli todella nopeasti tappava tauti,
kun nykyään AIDS-potilaat elävät lääkityksen varassa varsin pitkään (ja siis on
mahdollista että kyse ei ole ainoastaan lääkityksen tehostumisesta).
Tämän lisäksi tuli sitten aseteknologia. Diamondin
mukaan toisaalta hevoset, toisaalta terä- ja tuliaseet olivat ratkaisevia
tekijöitä eri väestöryhmien välisessä sotaisessa kanssakäymisessä. Ne kansat
joilla ei ollut kunnon teräaseita eikä hevosia olivat jo ennalta alakynnessä
vaikka heidän sotataitonsa muuten olisivat olleet kuinka hyviä tahansa. Se että
inkat hävisivät espanjalaisille jotka olivat varmasti tyhmempiä ja sivistymättömämpiä
(inkoilla ei tosin ollut kirjoitusta, mutta suurin osa espanjalaisista oli
luku- ja kirjoitustaidottomia ja ilman muuta edustivat jo oman kansansa melko
marginaalista roskajoukkoa) johtui siitä että inkoilla ei ollut monikäyttöisiä
kotieläimiä, joilla olisi voinut ratsastaa, aseteknologiaa, joka olisi tehonnut
espanjalaisia vastaan eikä vastustuskykyä tauteja vastaan (jotka olivat ehtineet tulla jo ennen espanjalaisten saapumista inkojen
alueelle) Ja lisäksi espanjalaiset olivat etevämpiä politiikan ja sodankäynnin
yhdistämisessä ja tiesivät jo jotain intiaaneista ja heidän uskomuksistaan.
Diamond käy siis läpi koko maailmanhistorian
alkaen ensimmäisistä ihmisen vaelluksista Afrikasta Aasiaan ja Amerikoihin aina
siihen asti kunnes voimasuhteet alkavat vakiintua. Afrikan tragedialle hänellä on selityksenä
ennen kaikkea se, että afrikkalaisilla ei ollut kesytyskelpoisia kotieläimiä ja
pohjoisesta oli mahdoton tuoda päiväntasaajan yli hevosia tai lehmiä. Heidän trooppiset
viljelykasvinsa taas eivät soveltuneet lauhkeille vyöhykkeille. Näin kun
eteläisen Afrikan eurooppalaiset uudisasukkaat rantautuivat, he löysivät lähes
asumattoman maan ja kuvittelivat olevansa suorastaan alkuasukkaita. Taas kerran
vertailu Lyndiin ja Vanhaseen, joiden suoraviivainen geeniselitys menee täysin
metsään, on kiinnostavaa.
Diamondin teoriaa voi sivumennen sanoen soveltaa
jopa itseensä suomalaiseen kustannusmaailmaan. Mistä johtuu että isot
kustannusyhtiöt ovat täysin laiminlyöneet kulttuuritehtävänsä eli klassikoiden
kustantamisen? Mistä johtuu että juuri yhdellä suhteellisen kapealla
erityisalueella on syntynyt merkittävää kustannustoimintaa kun taas vaikkapa
sosiologiassa ei ole? Voimme taas kerran
puhua erilaisten ympäristö ja rakennetekijöiden yhdistelmästä ja tietyn paketin
toteutumisesta. Tietokoneet ja uusi tekniikka ovat tehneet mahdolliseksi
pienkustannustoiminnan. Mutta vasta kun sivistyneet ihmiset jotka osaavat sekä
kääntää että harjoittaa kustannustoimintaa aktivoituvat, niin alueella alkaa
tapahtua. Suurilla kustannusnorsuilla nämä intressit eivät yhdy vaikka kaikki
osatekijät olisivatkin olemassa. Voitto ei ole riittävä mekanismi tuottamaan
laadukkaita tiedekirjakäännöksiä systemaattisesti haravoiden, niin kuin Terra
Cognita tekee.
Pietiläisen käännös on joustavaa ja luettavaa.
Edellä on mainittu joitakin terminologisia ratkaisuja jotka minusta olisivat
ehkä vaatineet hieman enemmän mietintää. Samoin ei venäjänkielentaitoisellekaan
lukijalle heti selviä, että chetwire tarkoittaa venäjän neljää. Mutta kun ajattelee
miehen käännösvauhtia (useita tällaisia vaativia teoksia, joissa terminologia
vaatii erityistä selvittelyä, vuodessa) niin pienet puutteellisuudet voi antaa
hyvin anteeksi, jos ne nyt ovat edes puutteellisuuksia.