Elämänpolitiikka ja evoluutio

J. P. Roos

Elämänpolitiikka ja evoluutio
Evoluutioteoria ja yhteiskuntatiede

(Janus 4.2004)

Tämän puheenvuoron (1) esittäminen yhteiskuntatieteellisessä kontekstissa tuntuu hankalalta, koska monet yhteiskuntatieteilijät ovat evoluutioteorian suhteen lähes täysin tietämättömiä, ja osa suhtautuu siihen lähtökohtaisen kielteisesti. Jotkut ovat kyllä perehtyneet evoluutioteoriaan ja evoluutiopsykologiaan, mutta eivät pidä evoluution käsittelyä yhteiskuntatieteille relevanttina. Osoitan sanani niille, jotka eivät ehkä tiedä tästä paljon, mutta eivät ole rakenteellisesti haluttomia ymmärtämään aiheen yhteiskunnallista merkitystä ja muuttamaan mahdollisia ennakkokäsityksiään.

Tutkijalle on tärkeää kyetä näkemään, mikä on potentiaalisesti mielenkiintoista ja mistä löytyy hedelmällinen lähtökohta uuden aiheen käsittelyyn tarvitsematta viimeistä piirtoa myöten perehtyä käsiteltävään alueeseen. En kuvittelekaan voivani a) esittää havainnollisesti mitä evoluutio on, tai b) mikä merkitys sillä on yhteiskunnan kannalta, vielä vähemmän c) todistaa tätä aukottomasti. Tavoitteeni on paljon vaatimattomampi: antaa virikkeitä aiheesta kiinnostuneille. Jos edes kaksi tai kolme lukijaa innostuu aiheesta ja lähtee soveltamaan evoluutioteoreettista näkökulmaa omassa tutkimuksessaan, on se jo hieno saavutus.

Yhteiskuntatieteet ovat kahden viime vuosikymmenen aikana jättäytyneet tietoisesti ja huolestuttavalla tavalla jälkeen sellaisesta ihmisen perusluontoa ja biologisia toimintaedellytyksiä koskevasta tutkimuksesta, jolla on merkitystä monille sosiologian ja sosiaalipolitiikan teoreettisille ja empiirisille väittämille. Tämä on johtanut toisaalta naiviin moralisointiin (ei saa tutkia geenien ja ominaisuuksien yhteyksiä, ei saa sanoa että miehet ja naiset ovat erilaisia), toisaalta liioiteltuun kuvitelmaan sosiologian autonomiasta (tai yhteiskuntien erityisyydestä ja siihen sisältyvästä ihmisten konstruoitavuudesta/muokattavuudesta) sekä lopuksi metodologiseen löysyyteen ja suoranaiseen tieteenvastaisuuteen, joka on vieroittanut meidät varsinaisista tieteellisistä kysymyksenasetteluista. Tämä vie ajatukseen siitä, ettei empiirisellä evidenssillä ole juurikaan merkitystä kysymyksissä, joissa kyse on vain näkökulmista (ks. Roos 2003b, Töttö 2004).

Kaikki tuntevat nimeltä E O Wilsonin teoksen Sociobiology, josta vuonna 2000 ilmestyi 25-vuotisjuhlapainos. Tosin vain harvat sosiologit ovat sen lukeneet. Meille teoksen ilmestyessä jo aktiivisina tutkijoina toimineille riitti teoksen ympärillä käyty keskustelu, jonka sisältö kuitattiin lyhyesti toteamalla teoksen ongelmanasettelu moraalittomaksi. Keskustelijoina olivat tuolloin myös biologit. Wilsonia tieteellisin perustein arvostelleet olivatkin lähinnä marxilaisia biologeja. (2) Harvat vasemmistolaiset yhteiskuntatieteilijät ovat olleet kyllin edistyksellisiä suhtautuakseen ymmärtäväisesti evoluutioteorian soveltamiseen. Poikkeuksena kuitenkin on Singer (1999), joka on yrittänyt hahmottaa yleisluontoista ohjelmaa darwinilaiselle vasemmistolle.

Suomessa monet aiemmin marxilaisesti suuntautuneet biologit ja perinnöllisyyden tutkijat kuten Yrjö Haila, Petter Portin tai Olli Haapala ovat edelleen pysyneet 1970-luvun juoksuhaudoissaan. Erityisesti Hailaa ovat kiinnostaneet postmodernismin yhteiskuntatieteelliset näkemykset, Portin ja Haapala ovat olleet tässä suhteessa perinteisemmällä linjalla (ks esim Haila 2004). Postmoderneissa tieteenteoreettisissa linjauksissa on vahvasti vastustettu sosiobiologiaa eri syistä. Toisaalta myös konservatiivit ovat suhtautuneet evoluutioteoriaan erittäin epäilevästi, koska se kaivaa maata Raamatun alta. Esimerkiksi USA:n nykyinen presidentti pitää darwinismia vääränä teoriana ja kreationismia tieteellisesti luotettavampana. Ns intelligent design, joka on vain toinen nimi sille, että jumala on evoluution takana, on silloin tällöin saanut tieteellistäkin huomiota osakseen, ihmeellistä kyllä.

Suomessa on ollut ainakin yksi ”alkuperäinen” sosiobiologi, Tatu Vanhanen. Hän on julkaissut kansainvälistä keskustelua herättäneen teoksen kansojen älykkyydestä ja kansantulosta (ks Vanhanen 2004). En kuitenkaan pidä mahdollisena yhdistää biologiaa suoraan sosiaaliseen Vanhasen tavoin, siis olettamalla suoran kausaalisuhteen periytyvän älykkyyden ja kansantulon välillä.

Pekka Kuusi on Suomessa mielenkiintoinen ja muistamisen arvoinen poikkeus säännöstä. Hänen kirjansa ”Tämä ihmisen maailma” on merkillinen kokoelma valistunutta evoluutionäkemystä, hieman liian yleisluontoista evoluutiopohdiskelua ja hieman liian epäkonkreettisia johtopäätöksiä. Kirja vaiettiin aikoinaan ikävästi kuoliaaksi ja sille on yhä vaikeaa löytää ymmärtäjiä. (3) Tekstiä on kuitenkin nyt virkistävää lukea. Kuusi oli todella perehtynyt aiheeseen. Hänen kirjansa ilmestymisaikaan evoluutiopsykologiaa ei vielä ollut tieteenalana ja myös merkittävä osa nykyistä evoluutiopsykologista keskustelua puuttui. Niinpä Triversin (2002 (1971)) nerokkaan yksinkertaiset ideat ja lainalaisuudet ihmisen liittymisestä muihin eliöihin, kuten sukulaisuusasteen vaikutus niin sanottuun altruistiseen käyttäytymiseen, puuttuvat Kuuselta. Ihmisen on tietonsa pohjalta muutettava kulttuurievoluutiotaan siten että maapallo säilyy, mikä tarkoittaa asian näkemistä biologisen evoluution mukaisesti. Välillä näkökulma on kovin lamarckilainen (s. 113) eli Kuusi uskoo kulttuurisen evoluution ominaisuuksien muuttumiseen biologisesti periytyviksi ominaisuuksiksi.

Toisaalta Kuusi oli äärimmäisen kunnianhimoinen. Hän halusi kehittää uuden evoluutiopohjaisen yhteiskuntatieteen, jota ei vieläkään ole olemassa. Tätä varten hän luki laajasti, myös Parsonsia, jolla oli oma evoluutioteoreettinen kautensa. Kuusi ei juurikaan tuntenut sosiobiologiaa koskevaa 1970-luvun keskustelua. Esimerkiksi Dawkins ja Wilson puuttuvat Kuusen lähteistä. Niinpä Dawkinsin (1976) Kuusen kannalta merkittävä meemi-ideakaan ei osunut Kuusen haaviin. Tämä tekee kirjasta sisällöltään rajoittuneen ja perusrakenteeltaan melko ”perinteisen”.

Kuusen kirjaa kannattaa verrata Wilsonin kiinnostavaan Consilience-teokseen (1998), jossa pyritään hahmottamaan eri tieteiden systematiikkaa paljon perusteellisemmin kuin mihin Kuusi pystyi. Toisaalta Kuusi kehitteli ihmiskunnan yleisen evoluutiohistorian, mihin Wilson ei uskaltautunut. Tässä valitettavasti taas Diamond (2003(1997)) hakkaa hänet mennen tullen.

Erinomaisen käsityksen 1970-luvun väittelystä saa Ullica Segerstrålen teoksesta The Defenders of the Truth (2000). Sen mukaan kummallakin osapuolella oli itse asiassa samanlainen tieteellinen totuusteoria, joka eroaa merkittävästi yhteiskuntafilosofisesta totuuden käsityksestä. Tuolloin alkanut kehitys on jatkunut biologiassa ja psykologiassa varsin nopeana ja voimakkaana. Nyt kyse on jo tieteenalasta ja tutkimussuuntauksesta, jota termit sosiobiologia tai ihmisen evoluutioteoria kuvaavat paremmin kuin evoluutiopsykologia (4) ja jossa pyritään löytämään luonnon- ja seksuaalivalintaan perustuvia säännönmukaisuuksia, ja nähdään niiden edelleen vaikuttavan myös ihmisyhteisöissä yksilöiden valintojen kautta.

Biologinen ja sosiaalinen evoluutiossa

Hyvinkin matemaattista (5) biologiaa edustavat tutkijat ovat suhteellisen yksinkertaisten biologisten perusolettamusten avulla voineet esittää hypoteeseja ihmisten käyttäytymisestä sosiaalisissa tilanteissa, joilla on ymmärtääkseni suuri käytännön merkitys myös yhteiskuntapoliittiselle tutkimukselle. Tämä näkyy välittömästi perhettä ja sen muodostamista ja säilymistä koskevissa tutkimuksissa, mutta yleensäkin, kun tutkitaan yhteistoiminnan ja molemminpuolisen auttamisen perusteita sekä viime kädessä ihmisen sosiaalista käyttäytymistä.

Perusidea on kaunis ja yksinkertainen: eliöillä on joukko periytyviä ominaisuuksia. Nämä ominaisuudet voivat edistää eliöiden lisääntymistä tai haitata sitä. Haitalliset ominaisuudet häviävät vähitellen populaatiosta. Niinpä jos ihmislajille ei olisi alusta asti kehittynyt taipumusta hoivata jälkeläisiään siihen asti kunnes nämä pärjäsivät omillaan, kukaan meistä ei olisi täällä.

Erityisesti Triversin (2002) kunnianhimoisena tavoitteena on ollut kehittää yleistä teoriaa, joka pätee yhtä hyvin biologiaan kuin sosiologiaan. Vaikka Trivers pitää löydöksiään yhteiskunnallisesti mitä relevanteimpina, eivät nämä ideat ole ottaneet tulta yhteiskuntatieteissä. Esimerkkinä on ajatus siitä, että vastavuoroinen altruismi on mekanismi, joka tuottaa käsityksen oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta – tätä ajatusta yhteiskuntafilosofit ovat pitäneet mahdottomana.

Näkemykset vanhempien panostuksesta lapsiinsa tai lasten ja vanhempien välisestä ristiriidasta ovat omiaan korostamaan heikompana pidetyn osapuolen aktiivista roolia (naiset seksuaalivalinnan subjekteina, lapset aktiivisina kilpailijoina vanhempiensa ja sisarustensa kanssa). Tähän eivät sosiologit ole ymmärtäneet kiinnittää juuri mitään huomiota (ks. Trivers 2002, 17). Poikkeuksena on vaikkapa Jeremy Freese (2000), joka on pyrkinyt testaamaan joitakin sosiobiologian tuloksia.
Triversin metodologinen perussääntö on todella kiinnostava: koeta poistaa kaikki sellaiset edellytykset jotka sitovat kysymyksenasettelun pelkästään ihmiseen. Sitten kun mekanismin on todettu toimivan mahdollisimman yleisessä muodossa, sitä voi kokeilla myös ihmiseen.
Yksi Triversin läpimurtoideoista, jonka hän esittää artikkelissa Parental investment and sexual selection, on lainalaisuus, jonka mukaan sukupuoli, joka investoi suhteellisesti enemmän jälkeläisiin, on myös seksuaalipartnereiden suhteen suhteellisesti toista valikoivampi (6). Tästä ei toistaiseksi ole löydetty poikkeuksia eläinkunnasta (ihmiset mukaanluettuina). Ihmisten suhteen tämä merkitsee sitä, että naiset ovat valikoivampia, koska heille lapsen saaminen merkitsee huomattavasti suurempaa investointia. Tällä taas on perhepoliittisesti merkittäviä seurauksia. (ks. Hrdy 1999)

Nykyaikainen evoluutiopsykologia näkee ihmisen kognitiivisesti varsin monimutkaisena ja monitasoisena otuksena, joka poikkeaa eläimistä erityisesti puhetaidon, kulttuurin, lakien ja järjestelmien jatkuvan kehittämisen osalta. Voidaanko kuitenkin väittää että ihmisen kognitiivinen rakenne on muovautunut hänen evoluutionsa aikana? Jotkut kognitiiviset kyvyt ja tunnemekanismit ovat siis lajissamme geneettisesti välittyneitä. Niiden laajuudesta ja määrästä voi olla kovin eri mieltä ja vaaditaan sekä teoreettisia että empiirisiä todisteita. Piirre voidaan olettaa myötäsyntyiseksi, kun useimmat seuraavista kriteereistä täyttyvät: a) se on syntynyt ratkaisemaan spesifiä ongelmaa; b) se esiintyy (miltei) kaikissa ihmisen kulttuureissa, c) se esiintyy muilla lajeilla, d) sitä ei tarvitse opettaa erikseen ja/tai se on helppo opettaa ja aktivoida ja vaikea poistaa kokonaan, e) piirteen puuttuminen näkyy esimerkiksi neurologisissa sairauksissa. Näin siis voidaan väittää, että ihmisen synnynnäiset ominaisuudet vaikuttavat tapoihin, joilla ihmiset muodostavat pareja, hoivaavat lapsia, jakavat työt ja muodostavat yhteisöjä. Modernin sosiologian näkemys sen sijaan on, että nämä tavat ovat täysin riippumattomia ihmisen biologisesta olemuksesta, tai ainakin vailla käytännöllistä merkitystä. Tällöin ajatellaan, että ihmiset kehittyvät nykyään pääasiallisesti muilla tavoin kuin biologisesti ja että biologiset ominaisuudet eivät rajoita inhimillistä kehitystä oikeastaan millään lailla. Kaikki yhteiskunnalliset ratkaisut ovat mahdollisia, kunhan ne vain ensin keksitään ja toteutetaan. (ks. Pinker 1994, 406).

En halua mennä karikatyyrimäisiin vastakkainasetteluihin, vaan otan tarkasteluun seuraavat mielestäni järkevät ja mahdolliset positiot:

1. Ihmisellä on joukko biologisia rajoituksia ja historiallisesti pysyviä ominaisuuksia, mutta ne ovat niin yleisiä ja niin hyvin kierrettävissä, että suhteellisesti katsoen ihminen on tällä hetkellä irrottautunut biologisista edellytyksistään, joiden tutkiminen ei tuota juurikaan lisäarvoa konkreettisten yhteiskuntapoliittisten kysymysten ratkaisuissa. Tämä lienee vallitseva järkeväksi katsottu kanta, nähdäkseni myös aivan mahdollinen. (7)

2. Ihmisen mieli koostuu sellaisista melko pysyvistä kognitiivisista moduleista, joka säätelevät hänen suhteitaan muihin ihmisiin perustavalla tavalla ja antavat mahdollisuuden esittää yleistyksiä ihmisluonteesta ja ihmisten välisestä yhteistoiminnasta. Yhteiskunnalliset muutokset eivät juuri muuta näitä peruslainalaisuuksia, mutta niiden väliset suhteet ovat varsin herkkiä. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että jotkut yhteiskunnalliset järjestelyt toimivat paremmin kuin toiset, ja että eräät näistä muodoista eivät ole arvostustemme ja ihanteittemme kannalta ”oikeita”. Oppiminen, yhteiskuntien rakenteistuminen, vuorovaikutussuhteet, valta, tai sukupuolten väliset suhteet tapahtuvat tiettyjen toimintalogiikkojen ja käyttäytymisstrategioiden puitteissa. Puitteet ovat joissakin tapauksissa hyvinkin ahtaat. Kyse on siis tietyllä tavoin järjestyneistä, verkostoituneista, kanavoiduista toiminnoista, jotka eivät ole symmetrisiä tai neutraaleja.

Erityinen ongelma on näiden biologisten perusmekanismien välittyminen. Tässä tulemme kysymykseen joka jakaa evoluutioteoreettisia tutkijoita ja jolla on toisaalta ollut suuri vaikutus evoluutioteoreettisesti suuntautuneen yhteiskuntatieteen vaikuttavuuteen. Darwin kuvasi aikoinaan tavan, millä evoluutio ”valitsee” kuhunkin ympäristöön soveltuvimmat lajit. Mutta Darwin ei tiennyt miten tämä käytännössä tapahtuu, siis mitä evoluutio oikein valitsee. Vasta geenitutkimus on tuonut esiin ainakin osan näistä mekanismeista. Richard Dawkins on laajalevikkisissä teoksissaan pyrkinyt osoittamaan, että valinnan perusyksikkö on geeni. Ihminen on tässä järjestelmässä vain geenien kantaja joka ”toteuttaa” geenien tarkoitusperiä. Kun siis jotkut erityiset ominaisuudet osoittautuvat edullisiksi (esimerkiksi se, että äiti on hyvä lastensa hoivaaja, pystyy saamaan lapselle myös toisen huoltajan, osaa huolehtia lapsen ravinnosta ja kasvatuksesta), nämä ominaisuudet siirtyvät geeneissä seuraaville sukupolville. Ei ole niinkään olennaista mikä oikein siirtyy, mutta olennaista on se, että vain yksilölliset ominaisuudet voivat olla valinnan kohteena. Darwinilaisen luonnonvalinnan ’yksiköt’ eivät ole sosiaalisia tai yhteiskunnallisia: yhteiskuntia tai yhteisöjä ei voida tarkastella valinnan kohteina. Tämä tekee myös geeniperustaiset ryhmätarkastelut (tyyppiä rotujen tai kansallisuuksien älykkyyserojen tutkiminen tai vaikkapa yhteiskuntien demokraattisuuden vertailut) kyseenalaisiksi. Ominaisuudet periytyvät yksilöllisesti ja yhteiskunta muodostaa kontekstin jossa siirtyminen tapahtuu.

Lähden siis siitä, että evoluutiopsykologia ei ole psykologiaa vaan biologisesti orientoitunutta, sivistynyttä tiedettä, jonka nimeän evoluutiososiologiaksi. Evoluutiopsykologiassa katsotaan, että kyse on vain ihmisten universaaleista sisäisistä ominaisuuksista, kun taas evoluutiososiologiassa myös yhteiskunnalliset suhteet ovat osittain, ja esim. perheen osalta lähes kokonaan evoluution tuotetta (Westermarck 1896).

Perhepolitiikka ja hoivavastuu

Käytän esimerkkinä evoluutiososiologian toimivuudesta perhepolitiikkaa ja lasten hoitoa. Fiona Williams (2003) vertaa perinteistä yhden mieselättäjän perhemallia, jossa äiti hoitaa lapsia kotona kolmeen vaihtoehtoiseen malliin i) kahden elättäjän malliin, jossa pyritään takaamaan molempien vanhempien yhtäläiset mahdollisuudet työntekoon ja tarjotaan riittävä päivähoito, ii) hoivan ja työn rinnastuksen malliin, jossa kumpaakin kohdellaan yhteiskunnallisesti yhtä hyvin (naiset saavat kunnon palkkaa sekä kotityöstä että osapäivätyöstä ja ovat näin tasa-arvoisia kokopäivätyötä tekevien miesten kanssa) ja iii) universaaliin hoivamalliin, jossa naiset ja miehet jakavat tasan sekä kotityöt että palkkatyön eli molemmat lyhentävät työaikaansa, kun lapset ovat pieniä. Williams keskustelee näistä malleista ikään kuin ne olisivat yhtäläisesti toteuttamiskelpoisia ja kyse olisi vain yhteiskunnan valinnasta niiden välillä. Heikki Hiilamo ja Olli Kangas (2003) korostavat tätä vielä voimakkaammin. He näkevät, että kyse on puhtaasti sosiaalisesta konstruktiosta. Riippuen siitä mitä näkökulmaa korostetaan, voidaan kukin malli asettaa edullisimmaksi, eli ”Ruotsissa kodinhoidontuen puolestapuhuja nähdään sukupuolesta riippumatta pahimman luokan sovinistiksi joka haluaa alistaa naiset. Suomessa taas kotihoidontuen vastustaja leimautuu holhoavaksi pakkohuostaanottajaksi.” Diskurssi on siis kehys jonka puitteissa argumentit ovat joko hyviä tai huonoja. Mallit sinänsä eivät suinkaan ole sitä.

Näyttää kuitenkin siltä, että jos vanhemmille annetaan vapaus valita, melkeinpä lähtökohdista riippumatta päädytään aina (valta)malliin jossa äidit ovat kotona mahdollisimman pitkään hoitamassa lapsia ja palaavat työelämään vasta kun siihen on pakko. Suomessa on hämmästyneinä havaittu, että suurin osa pienistä lapsista saa nauttia kotihoitoa kunnes lapset täyttävät kolme vuotta, vaikka laki antaa mahdollisuuden vaatia päivähoitoa heti kun äiti menee töihin. Williamsin mukaan Suomi onkin suorastaan familismin mallimaa Ranskan rinnalla. Vain maassa, jossa ei todellakaan ole vaihtoehtoja, äidit palaavat töihin nopeasti tasapainottelemaan hankalasti työn ja kodin ja lasten välillä (kuten USA:ssa). Yritykset saada isät ottamaan vastuu lastenhoidosta ovat ainakin tähän asti epäonnistuneet. Mallit, joissa isän hoitoaika on suoranaisesti nipistetty äideiltä, on koettu epäreiluiksi. Tämä ei tarkoita, että ainoa mahdollinen malli on sellainen jossa isä on töissä ja äiti kotona, vaan sitä, että äitikeskeisen mallin horjuttaminen edellyttää huomattavan suuria ponnistuksia tai sosiaalisia innovaatioita. Toki Hochschildin (1997) kuvaama tilanne, jossa erittäin työorientoituneet avioparit jättävät lapsensa (ja perheensä) hunningolle voidakseen satsata työuraansa täysillä, on hyvä havaintoesimerkki yhteiskunnallisten pakkojen vaikutuksesta. Yhteiskunnalliset pakot ohjaavat ihmiset toimimaan toisin kuin mitä he normaalioloissa tekisivät. He ”tietävät” että heille ei ole sallittua ajatella perheensä tai lapsensa etua suoraan, vaan ainoastaan epäsuorasti, oman menestyksen kautta. Toisaalta tietysti se, että tätä kautta työt muodostuvat kodinomaisiksi ja kodit pakkotyöpaikoiksi, osoittaa, miten evolutiiviset mekanismit sopeutuvat yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tilanne jossa sekä miehelle että naiselle olisi sallittua olla kolme vuotta kotona hoitamassa lasta ilman irtisanomisen vaaraa ja jossa perhe saisi tästä hyvän hoitokorvauksen, johtaisi ymmärtääkseni ilman muuta siihen että (pieniä) lapsia ei juurikaan päivähoitoon pantaisi ja miesten panos lastenhoidossa jäisi aika vähäiseksi. Naisten työurat olisivat tällöin aika katkonaisia. Miehiä kotiin suoranaisesti pakottavat mallit ovat taas enemmän tai vähemmän kyseenalaisia ja saattavat johtaa backlash-reaktioihin eli isiin, jotka absoluuttisesti kieltäytyvät kaikesta lasten- ja kodinhoidosta ja työnantajiin jotka preferoivat joko sinkkuja tai sellaisia perheellisiä työntekijöitä, joiden lapset ovat vähintään 15-vuotiaita (ja vaikuttavat näin epäsuorasti vaikkapa sinkkuuden tulemiseen ”muotiin”). Tarvittaisiin siis aivan erityisiä innovaatioita, jotta koti-isyydestä olisi kilpailijaksi kotiäitiydelle. Voin ideoida niitä: isän päivärahakorvaus olisi kaksinkertainen äitiin verrattuna, kaksi isän hoitokuukautta vastaisi yhtä äidin hoitokuukautta, olisi erityisneuvoloita vain miehille, naistenlehdissä kerrottaisiin isien erinomaisuudesta lapsenhoitajana äiteihin verrattuna, hiekkalaatikoiden viereen sijoitettaisiin petankkikenttiä ja olutterasseja, lenkkipoluilla olisi ilmaisia lastenparkkeja ja niin edelleen. Siis tyypillisiä diskriminoivia toimia, jotka nyky-yhteiskunnassa ovat mahdottomia.

Kyse ei ole kuitenkaan yksinomaan vanhempien valinnasta, vaan myös lasten aktiivisesta roolista. Lapsi ottaa kaiken sen hoivan mikä vain on mahdollista. Lapselle on ilman muuta parasta, että kotona on yksi pysyvä hoitaja joka takaa sekä lapsen eloonjäämisen että turvallisen ja virikkeellisen ympäristön jonka avulla voi sitten lähteä tutustumaan ympäröivään maailmaan. Lapsi valitsee aluksi ilman muuta äidin, elleivät olosuhteet ole poikkeukselliset. Näin malli jossa edellytetään sukupuolten välistä täyttä tasa-arvoa; mahdollisimman lyhyttä imetysaikaa ja lasten siirtymistä laitoshoitoon mahdollisimman pian, on yksinkertaisesti biologiselta kannalta erittäin hankala ja kaikki osapuolet vastustavat sitä. En tietenkään väitä, ettei isien pitäisi tai he eivät voisi hoitaa lapsia. Lapsen hoitaminen on fantastisen hieno ja positiivinen kokemus, jossa lapsi palkitsee tehokkaasti isän hoivatyön (itselläni on tästä todella hienoja kokemuksia). Toisaalta lapset ovat hyvin rehellisiä: tarvitaan todella antaumuksellinen isä ja todella kelvoton äiti ennen kuin lapsi valitsee isän äidin sijasta. Jokainen isä, joka osallistuu lapsensa hoivaamiseen, saa siitä paljon, ja isä, joka jättää osallistumatta, ei ehkä koskaan saa tietää mitä on menettänyt. Mutta isien antamaa äidin kanssa tasaveroista hoivaa ei vielä ole nähty kuin poikkeustapauksissa. (Hiilamo ja Kangas 2003, ks. myös Kröger et al. 2003 vaihtoehtoisista tilanteista eri Euroopan maissa.)

Esimerkki: lasten huostaanotto ja biologinen vanhemmuus

Ehkä havainnollisin esimerkki biologian ja sosiaalipolitiikan ”luonnollisesta” yhteydestä on lasten huostaanottoa koskeva keskustelu. Lasten huostaanottoa pidettiin aikaisemmin tunnetusti melko tavanomaisena yhteiskunnallisena toimenpiteenä, jossa valvottiin normaaliuden ja poikkeavuuden rajoja. Nuoren yksinhuoltajaäidin lapsi otettiin melkeinpä automaattisesti huostaan, jos äidin laajennettu perhe ei ottanut lapsesta vastuuta (ks. Roos 2004). Nyt keskeisin perustelu on lapsen etu: lapsi pitää ottaa huostaan jos vanhemmat eivät kykene tarjoamaan riittävän turvallisia, lapsen edun mukaisia kasvuolosuhteita ja jos lapsen kehitys ja terveys vaarantuu. Lasta tarkastellaan erillisenä yksilönä, jopa niin että huostaanotossa ei sisaruksia välttämättä pidetä yhdessä. Perhe on vain yksi mahdollinen väline lapsen edun toteuttamisessa. Biologinen perhe on periaatteessa yhtä hyvä tai yhtä huono vaihtoehto kuin mikä tahansa muu: kyse on vain lapsen kulloisistakin olosuhteista. Tässä siis sosiaalipoliittinen lähtökohta kiistää tarmokkaasti biologian merkityksen, kun katsotaan, että lasten etu on aina erotettava vanhempien edusta.

Trivers (2002) käsittelee juuri tätä kysymystä pyrkiessään osoittamaan, kuinka jälkeläiset ja vanhemmat kilpailevat niukoista resursseista. Tällä kilpailulla on Triversin mukaan keskeinen merkitys evoluution kannalta, ja seuraukset ovat aivan erilaiset kuin mitä seuraa siitä lastensuojelun keskeisestä ajatuksesta, että lapsen edun ja lapselle hyvien olosuhteiden määrittely on yhteiskunnallinen konstruktio, jolloin ammattilaiset voivat ratkaista perheestä riippumatta lapsen huostaanoton ja takaisin palauttamisen. Lapsen olosuhteiden vakautta on Suomessa lisäksi pidetty tärkeänä ja näin ollen parempana ottaa lapsi pysyvästi huostaan kuin ”pallotella” lasta edestakaisin vanhempien olosuhteiden mukaan (mikä minusta olisi usein paljon enemmän lapsen edun mukaista).
Nykyisen lasten huostaanottopolitiikan ydinongelma on kolminainen: 1) kuka voi määritellä lapsen edun, 2) voidaanko lapsen etua pitää erillisenä ja jopa ristiriitaisena perheeseen nähden ja 3) mitä lapselle oikein tapahtuu sen jälkeen kun hänet on otettu huostaan. Usein lapset itse vastustavat ankarasti huostaanottoa. Sosiaalityöntekijät esittävät lapset tässä vaiheessa mielellään ”papukaijoina” tai kykenemättöminä puhumaan vanhempiaan vastaan. Jos lapsi vastustaa perheestä erottamista ankarasti, on se kuitenkin otettava vakavasti, koska lapsi kokee lähtökohtaisesti kuuluvansa omaan perheeseensä. Toisaalta vanhemmat eivät halua menettää lasta, vaikka tämä huostaanotto saattaisi merkittävästi vähentää heidän ongelmiaan, kuten lastensuojeluviranomaisten jatkuvaa valvontaa. Iso ongelma on myös se, että nykytilanteessa varsinkin pääkaupunkiseudulla lapset joutuvat aina ainakin aluksi laitokseen. Sijoitusperheistä on ankara puute ja perheisiin sijoittuvat vain kaikkein pienimmät, yksinäiset lapset. Lapsen oman kodin vaihtoehtona on siis kunnallinen tai yksityinen laitos. Tästä asiasta ei huostaanottojen yhteydessä yleensä puhuta. On täysin mahdollista että lapsi joutuu huostaanotossa ojasta allikkoon. Hänellä on saattanut olla jopa kohtuullisen turvallinen ympäristö (poikkeuksena isän tai äidin juomaputket tai pahimmassa tapauksessa yksi ainoa kriisitilanne, jolloin äiti ”erehtyy” pakenemaan turvakotiin). Hän ei ole joutunut jatkuvasti puolustautumaan vieraita vastaan. Nyt hän voi joutua tilanteeseen jossa aikuiset eivät pysty suojelemaan häntä. Traagisin tilanne on silloin, kun vanhemmat ovat ongelmiensa vuoksi itse ottaneet yhteyttä sosiaalitoimeen. Vanhempien kannattaisikin ongelmatilanteissa yrittää nojautua omaan sosiaaliseen verkostoonsa, esimerkiksi mennä turvakodin sijaan ystävien luokse. Tällöin vältytään viranomaisseurannalta ja turvakodin puolelta tulevasta painostuksesta. Perheen ”ilmiantaminen” lastensuojeluviranomaisille (tai oma-aloitteinen yhteydenotto) on vihoviimeinen teko johon pitää turvautua vain, jos mitään muuta vaihtoehtoa ei löydy perheen auttamiseksi.

Evoluutiososiologian parhaiten tutkittuihin alueisiin kuuluu juuri lapsen asema perheessä niine biologisine yhteyksineen, jotka tuottavat keskinäistä riippuvuutta ja yhteisiä intressejä. Heikki Sarmajan (2003) artikkeli ”Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta” on erinomainen johdatus tähän. Perusväitteenä on, että geneettinen yhteys vanhemman ja lapsen välillä on keskeinen tekijä huolenpidossa. Vaikka geenit eivät suoraan tuottaisikaan hoivamekanismia, sisältää evoluutio olettamuksen, että se joka hoivaa lasta kun tämä on aivan pieni, on myös lapsen biologinen vanhempi. Läheisyys laukaisee hoivaamismoduulin, mikä voidaan lukea ihmis- ja eläinkunnan historiasta. Siis väitän evoluution tuottaneen meihin sellaisia psyykkisiä rakenteita, joiden perusteella kykenemme huolehtimaan avuttomista lapsista ja toisaalta lapset ovat valmiita vastaanottamaan meidän huolenpitomme. Me kykenemme adoptoimaan jälkeläisen, mitä eivät suinkaan tee kaikki eläimet. Yhteys on olemassa siis ikään kuin meidän sisällämme (vrt. kielenoppimiskyky, Pinker 1994). Kun se aktualisoituu eli kun alamme hoitaa lasta, tämä yhteys alkaa itsestään vahvistua ja kehittyä. Se on erittäin vahva siten, että molemminpuolinen varsin negatiivinenkaan vuorovaikutus ei riko yhteyttä. Toisaalta lapsi voi kiinnittyä myös adoptiovanhempiin jotka voivat omalta osaltaan kiinnittyä lapseen jos adoptio tapahtuu riittävän aikaisin. Normaaleissa huostaanottotapauksissa kyse on kuitenkin jo varsin vanhoista lapsista. Toinen vastaava ongelma on avioero, jossa jompikumpi puolisoista (tavallisimmin nainen) estää aktiivisesti miehen yritykset olla lasten kanssa. Perusteena on usein (väkivaltaisuuden lisäksi) se, että kun mies ei aikaisemminkaan huolehtinut lapsista, miksi hän nyt haluaa niin innokkaasti huolehtia. Pelkkää kiusantekoa hänen taholtaan!

Huostaanotossa ja avioeroissa toimii sama mekanismi: jos lapsi saadaan erotettua vanhemmistaan tarpeeksi tehokkaasti ja pitkäaikaisesti, yhteyden uudelleenmuodostuminen voi olla hankalaa. Silti voidaan kysyä, mitä merkitsevät ne tapaukset, joissa lapset haluavat löytää kadonneen isänsä, vieläpä sellaisen isän jota eivät ole koskaan nähneet ja jonka olemassaolosta eivät ole koskaan tienneet. Ja miksi isät haluavat olla lastensa kanssa sen jälkeen kun ovat heidät menettäneet?

Huostaanotto tai avioerossa lapsen huoltajan määrääminen on siis toimenpide jossa pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon joukko biologisia reunaehtoja. Jos lapsi on ollut jommankumman tai molempien vanhemman hoidossa syntymästään asti, tämä on otettava huomioon huostaanotossa. Lapsen etuna ei juuri koskaan voi olla hänen eristämisensä tällaisesta vanhemmasta. Paras vaihtoehto kulkee sovittelun tai läheisneuvonpidon nimellä: lapsen oma sosiaalinen ja sukulaisverkosto muodostaa sen tukiverkoston, joka ratkoo ongelmatilanteet. Isovanhemmat muodostavat edelleen tärkeän tukipilarin vanhempien ja lasten keskinäisessä resurssien jaossa ja vastaanotossa.

Lopuksi

Evoluutioteoreettinen näkökulma ei suinkaan romahduta tai korvaa yhteiskuntatiedettä, vaan antaa kriteerejä sen väitteiden ja käsitteiden arvioinnille. Mutta se kumoaa kylläkin nykyisin vallitsevan konstruktionistisen paradigman eli sen, että todellisuus rakentuu merkityksistä joita toimijat asioille antavat ja että muutokset ovat tämän(kin) vuoksi alituisia ja dramaattisia. On olemassa merkityksenannosta riippumattomia asioita ja ilmiöitä. Niiden ”konstruoiminen” voi tapahtua vain tietyillä reunaehdoilla. Sosiaalisuus ei ole pelkkää merkityksenantoa, joka muuttuisi toiseksi välittömästi kun vaihdamme merkitystä. Todellisuus on todellisuutta vain jos se ei lakkaa olemasta kun lopetamme sen konstruoinnin (travestoidakseni Philip K Dickiä).

Yhteiskuntatieteilijöiden kannattaa siis olla varovaisia, kun he esittävät ”selityksiä” ihmisen sosiaalisesta toiminnasta (periaatteella ”anything goes”, koska niitä on mahdoton varmistaa). Kun vain kekseliäisyyttä riittää, niitä voidaan testata yllättävänkin helposti, mistä Trivers antaa artikkeleissaan havainnollisia esimerkkejä. Vauva- tai apinatutkimukset ovat osoittaneet tulosten dramaattisuuden, vaikka tutkittavat eivät edes osaa puhua. Emme ole yhteiskuntatieteilijöinä ”turvassa” sen olettamuksen takana, että biologinen perustutkimus ei päde ihmisen käyttäytymisen erilaisuuteen ja omintakeisuuteen. Itse asiassa Trivers on osoittanut, että biologi, jolla on silmää teoreettisille yleistyksille, voi hyvinkin iskeä kultasuoneen sosiologien löytäessä vain hiekanjyväsiä.

Sosiobiologian on usein nähty puolustavan sääntelemätöntä markkinataloutta jossa heikot kuolevat pois ja vahvat liittoutuvat keskenään yhä vahvemmiksi ja lopputuloksena on äärimmilleen differentioitunut yhteiskunta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan markkinat ovat mielenkiintoinen historiallinen ilmiö, joiden vapaa toiminta hävittäisi nopeasti ihmisen biologisena olentona, aivan kuten Pekka Kuusi jo aikoinaan ajatteli. Toisaalta markkinat tuottavat sellaisia valtavia elintaso- ja valtaeroja, jotka mitätöivät mahdolliset biologiset syy- ja seuraussuhteet. Eloonjäänti markkinoilla voi olla pahassa ristiriidassa geenien eloonjäännin kanssa.

On oikeastaan triviaalia sanoa, että bio-logia, siis kaikkea elämää koskeva oppi, sisältää viime kädessä myös yhteisöllisen elämän tutkimisen eli sosiologian. Sosiobiologiasta puhumme siis biologian osa-alueena. Sen pohjalle taas sosiologian tulisi voida rakentaa; ei redusoimalla sosiologia biologiaan, mutta ei myöskään perustelemalla sosiologian tuloksia ristiriitaisina biologisten perusteiden kanssa. Sosiologi ei voisi väittää, että vaikkapa ihmisen ajattelutoiminta tai näkökyky toimisi yhteiskunnassa eri tavoin kuin biologisena prosessina. Tässä mielessä rakennamme kaikki biologian pohjalle, ellemme sitten ajattele niin kuin Latour, että myös kuollut materia noudattaa samoja lainalaisuuksia ja se voidaan ottaa sosiologian piiriin (ks. Roos 2003a).

Tähän viittaa tietysti myös viime vuosien muotitermi, elämänpolitiikka. Sen giddensläinen versio liittyi ennen kaikkea valintaan, mutta myös jossain määrin eettisiin ja ekologisiin kysymyksiin. Foucaultlaisessa versiossa taas biopolitiikka on suorastaan vastakkaista giddensiläiselle: hallinta valintaa vastaan (ks. Vähämäki 1998). Silti kumpikin ignoroi elämänpolitiikan ilmeisimmän merkityksen, nimittäin ajatuksen siitä että biologialla, geeneillä ja politiikalla olisi jokin muu yhteys kuin pelkästään tekninen tai hallintakeskeinen.

Ihmisten yhteisöt ovat suurimman osan olemassaolostaan noudattaneet pääasiassa biologisia säännönmukaisuuksia. Muutaman viime vuosituhannen ajan on sitten kokeiltu lukemattomia sosiaalisia ratkaisuja, joista suurin osa ei ole toiminut ja jotkut ovat olleet vähällä saada aikaan suuren luokan katastrofeja. Olen samaa mieltä Kuusen kanssa että nyt tilanne on kaksijakoinen: toisaalta ihmiset pystyvät vihdoinkin tuhoamaan olemassaolonsa ekologisen perustan, toisaalta ihmiset kykenevät nyt ensi kertaa toteuttamaan biologisia lainalaisuuksiaan turvallisesti ja ilman epäinhimillisiä seuraamuksia. Tätä kutsuisin kolmanneksi elämänpolitiikan vaihtoehdoksi: elämänpolitiikaksi evoluutioteoreettisessa mielessä.
Hieman yksinkertaistaen ilmaistuna, mitä enemmän yhteiskunta tarjoaa yksilöille mahdollisuuksia valita itse toimintansa riippumatta kulloinkin vallitsevista yhteiskunnan normeista ja perinteistä, erityisesti jos se tarjoaa tälle toiminnalle mahdollisimman resursseiltaan tasa-arvoiset lähtökohdat, esimerkiksi sukupuolen ja luokan suhteen, sitä enemmän geeneillä on välitöntä ja suoranaista vaikutusta ”politiikkaan”, so. ihmisten yhteiskunnalliseen toimintaan (ks Jokela, ilmestyy).

Yhteiskuntapolitiikka muuttuu yhä elämänpoliittisemmaksi sitä mukaa kun ihmiset tulevat yhteiskunnallisilta toimintaedellytyksiltään tasa-arvoisemmiksi. Niin kauan kuin erilaiset sosiaaliset lähtökohtaerot jylläävät, ei geneettisillä eroilla ole merkitystä. Tutkijat ovat osoittaneet että yhteiskunnalliset erot vaikuttavat edelleen terveyteen ja elinikään. Kun nämä erot mahdollisesti saadaan poistettua, eivät ympäristötekijät suinkaan muutu umpimähkäisiksi vaan jäljelle jää vain pääasiassa geneettisiä yksilöllisten ominaisuuksien selittäjiä. Mutta tämähän ei merkitse sitä, että yhteiskuntatutkimus olisi tuomittu häviämään.

Viitteet:

1. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen seminaarissa 17.11.2003 esitetty puheenvuoro

2. Monet heistä ovat edelleen hengissä muuttumattomine näkemyksineen kuten Richard Lewontin tai Stephen Rose. Stephen Gould, joka kuoli äskettäin, pyrki asettamaan kyseenalaiseksi tietyt evoluutioteorian perusasettamukset mutta arvosteli myös wilsonilaista näkemystä.

3. Äskettäin siitä on kuitenkin kirjoitettu mainio pro gradu-tutkielma (Lanér 2003).

4. Evoluutiopsykologian merkittävimpinä niminä on mainittu Hamilton, Trivers, Cosmides ja Tooby.
5. tosin Triversin paperit ovat lähes epämatemaattisia!

6. Tähän keskusteluun on voitu perehtyä Suomessakin (ks. esim. Sarmaja 2003).

7. Tätä edustavat myös sellaiset darvinistit kuin Daniel Dennett (1995) tai Henry Plotkin (2002).

Kirjallisuus

Richard Dawkins (1976): The Selfish Gene
Dennett, Charles C. (1995). Darwin's dangerous idea. New York: Simon &
Schuster.
Jared Diamond (2003): Tykit, taudit ja teräs. Terra Cognita
Teppo Kröger et al (2003) Families, Work and Care
Jeremy Freese, Indiana University (2000), For “What Should Sociology Do About Darwin: Evaluating Some Potential Contributions of Sociobiology and Evolutionary Psychology to Sociology” (PhD dissertation)
Yrjö Haila (2004): Kultuurin luonnonhistorialliset edellytykset. Tiede&Edistys 3
Heikki Hiilamo ja Olli Kangas (2003): Ansa naisille vai vapaus valita? Lasten kotihoidontuki ruotsalaisessa ja suomalaisessa poliittisessa retoriikassa. Sosiaalipolitiikan päivät Joensuu
Arlie Russell Hochschild (1997): The Time Bind. When work becomes home and home becomes work. Metropolitan Books
Sarah Blaffer Hrdy (1999): Mother Nature. Natural Selection and the Female of the Species. Chatto & Windus
Markus Jokela (ilmestyy): Geenit jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa
Barbara Katz Rothman (2003) Ei yksin geeneistä. Vastapaino
Pekka Kuusi (1982): Tämä ihmisen maailma. Wsoy
Santeri Laner (2003): Pekka Kuusi Sosiaalipolitiikan progradu-tutkielma, Helsingin yliopisto
Richard Lynn- Tatu Vanhanen (2002) The IQ and the wealth of nations. Praeger Books
Steve Pinker (1994). The language instinct: How the mind creates language.
William Morrow.
Steve Pinker (2002): The Blank Slate. The modern denial of human nature. Allen Lane
Henry Plotkin (2002): The imagined world made real. Towards a natural science of culture. Penguin
Matt Ridley (2003): Nature via nurture, Fourth Estate
J.P.Roos (2004) Lastensuojelu ja ihmisoikeudet, teoksessa J P Roos (toim) Huostaanottokirja. Huostaanotettujen lasten vanhempien yhdistys
J P Roos (2003a) The social compositionism of what? Bruno Latour ja uhanalainen konstruktionismi Antero Puhakka et al (toim): Notkea liike - Pirkkoliisa Ahposen juhlakirja. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia.
J.P.Roos (2003b): Sosiologin vaikea biologia Yhteiskuntapolitiikka 6.2003
J P Roos – Tommi Hoikkala (1998) (toim): Elämänpolitiikka. Gaudeamus
J P Roos - Anna Rotkirch, Elina Haavio-Mannila (2003): Do rich men have most sex? Gender, capital and sexual activity in four countries, in Kollind, A-K & A.Peterson (eds): Thoughts on family, gender, generation and class. Research Report No 133, Department of Sociology, Göteborg University.
Anna Rotkirch (2003) Naturligtvis? Moderskap, essentialism och evolutionsteori. Naistutkimus 3
Anna-Maria Ruohonen (2003): Mitä imetys on? Tutkimus suomalaisista imetysnäkemyksistä ja imetyskeskustelun poliittisuudesta. sosiaalipolitiikan pro gradu-tutkielma, syyskuu
Heikki Sarmaja (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003
Ullica Segerstråle (2000) The Defenders of the truth. Oxford University Press
Peter Singer (1999): A Darwinian Left. Politics, Evolution and Cooperation
Robert Trivers (2002): Natural Selection and Social Theory. Oxford University Press
Pertti Töttö (2004): Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino
Tatu Vanhanen (2004): Globaalisten kehityserojen juuret ihmisten erilaisuudessa. Tieteessä tapahtuu 6
Vähämäki, Jussi (1998). Elämänpolitikka ja biopolitiikka. Teoksessa J. P. Roos ja Tommi Hoikkala (toim.) Elämänpolitikka. Gaudeamus
Fiona Williams (2003): Rethinking Care in Social Policy . Esitelmä Sosiaalipolitiikan päivillä Joensuussa
E O Wilson (2000): Sociobiology. The New Synthesis. Knopf (1975)
E O Wilson(1998): Consilience. The Unity of Knowledge. Knopf
Edward Westermarck (1896): The Origin of Human Marriage. Macmillan

Back to beginning