Takaisin

J.P.Roos:

Kun Suomi putosi puusta: Suomi 1970-luvulla


(ilmestyy Kansallisfilmografian 70-lukua koskevassa osassa)
 
 

           1960-luku on totuttu näkemään Suomessa suuren murroksen vuosikymmenenä. Puhutaan mieluummin 60-lukulaisista kuin 70-lukulaisista, ja 70-luvun loppu nähdäänkin jo täyden pysähdyksen aikana. Toisaalta - ja tämä tulee olemaan oman tekstini näkökulma - 1970-luku edusti ns. toisen tasavallan huippukautta, jolloin sen instituutiot olivat voimissaan ja toisen tasavallan keskeiset tunnusmerkit oikeastaan muodostuivat (ks. Alasuutari 1996).
      On kuitenkin ilmeistä että pikemminkin kuin kymmenlukuina Suomen sodanjälkeistä aikaa leimaavat vuosikymmenien loppuvuosina tapahtuvat suuret mullistukset. Vuodet 1946, 47 ja 48 olivat suurten mullistusten aikoja, samoin 56-59 ja sitten itse asiassa 60-luvun muutoskausi ajoittuu vahvimmin juuri 60-luvun loppuun ja 70-luvun alkuun (tämä kaava on jatkunut edelleen: 1979 ympäristöliike murtautui esiin ja 1988-91 oli merkittävä murrosvaihe). 60-luvun lopulla oli lievä lama joka pani vauhtia maastamuuttoon: vuonna 1970 siirtyi itseasiassa eniten ihmisiä Ruotsiin, mutta myös palasi joten nettomuutto oli vähäisempää kuin vuotta aikaisemmin.
    Lähiörakentaminen oli 70-luvulla huipussaan: rakennetuista asunnoista pääosa oli betonielementti kerrostaloja joihin muutettiin lähinnä kaupunkien ahtaista vuokra-asunnoista, omakotitalojen yläkerroista yms. Suuri muutto päättyi 1970-luvulla - maaseudulta ei riittänyt enää väestöä ja kaupunkien välinen muuttoliike ei ollut vielä alkanut. Ruotsista alettiin palata Suomeen enemmän kuin sinne lähdettiin. 70-luvulla eduskuntaan muodostui pysyvästi isohko oikeistoenemmistö (joka tosin niin kauan kuin SMP oli voimissaan ei merkinnyt suurta käännettä - vuosikymmenen alkua leimaa juuri SMPn hetkellinen tähdenlento.). Ay-liike oli juuri yhdistynyt ja tulopoliittisten sopimusten kausi alkoi.
    Poliittisesti merkittävin asia oli se, että Urho Kekkosen valta alkoi hiipua ja vuosikymmenen lopulla rintamat järjestyivät uutta presidentinvaalia ajatellen: toisaalta Koiviston, toisaalta Karjalaisen ympärille.
Ulkopoliitiikassa kautta leimaa kulissien takainen kädenvääntö Suomen puolueettomuudesta jota Neuvostoliitto pyrki hyllyttämään yya-sopimuksen varjoon. Toinen merkittävä tapaus on ETYK jota voi pitää Neuvostoliiton ensimmäisinä kuolinkelloina. EEC-vapaakauppasopimus oli ensimmäinen suuri EU:sta käyty taistelu, joka koetteli myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita.

  Taloudellisesti vuosikymmen jakautuu selvästi: vuosikymmenen alku oli voimakkaan kasvun aikaa, kun taas ensimmäinen sodanjälkeinen joukkotyöttömyyskausi sattui 70-luvun loppuun, jolloin työttömien määrä ylitti hetkellisesti 200 000 rajan, kasvun muuttuessa negatiiviseksi. Kun ottaa huomioon että tähän päädyttiin itse asiassa tarmokkaiden hätätilaponnistelujen kautta, niin huonosti kävi (Kosonen 1979). Toisaalta työttömyys ei jäänyt rakenteelliseksi, vaan 1980-luvun puolella jouduttiin jo pysyväksi kuviteltuun työvoimapulaan.
   Kaiken kaikkiaan lienee oikeampaa sanoa, että juuri 70-luku oli se vuosikymmenen jonka aikana "Suomi putosi puusta". 60-luvun ansiota oli se, että putoamisen ajatus ylipäänsä oli mahdollinen.
 

     Suomen 1970-lukua voisi luonnehtia myös vuosikymmeneksi jolloin Suomi siirtyi Euroopan vauraudeltaan kolmannen kategorian maista (alemman keskiluokan tulotaso ja kulutustaso mitattuna autoilla ja televisioilla) Euroopan ylemmän keskiluokan maaksi, aivan rikkaimpien maiden perässä (Göran Therborn 1995, s 138, 144). Suomi on myös maa, joka sadan vuoden perspektiivillä vuodesta 1870 1970-luvulle on Norjan ohella kasvanut nopeimmin eli toisin sanoen lähtenyt liikkeelle merkit tävästi alemmalta tasolta kuin useimmat muut kilpakumppaninsa (Therborn 1995, s 134. Verrattuna esim Ranskaan tai Saksaan Suomen kasvu on ollut n. kaksinkertainen.)
   Toisaalta juuri 1970-luku toi lopullisesti Suomen maatalousväestön suhteellisen osuuden myös muiden kehittyneiden Euroopan maiden tasolle (ks esim. Allardt 1996). 60-luvun vaihtuessa 70-luvuksi Suomi oli siis vielä taloudellisesti heikko, selvästi maatalousvaltaisempi kuin muut läntisen Euroopan maat ja myös sosiaaliturvansa tasossa ja laajuudessa selvästi jäljessä muista. 1970-luku merkitsi kaikissa näissä suhteissa dramaattista muutosta. Kulttuurisessa tietoisuudessa tälläinen jälkijättöisyys näkyy ehkä vieläkin suurempana viiveenä, kun kansallisessa tietoisuudessa maamme on (edelleenkin) heikko, syrjäinen ja sosiaalisesti takapajuinen. Yhdessä suhteessa Suomi oli kuitenkin jo 1970-luvulla selkeästi Pohjoismaa: tuloerot olivat vähäisiä ja maa toteutti sellaista sosiaalipolitiikkaa jossa tuloerojen vähäisyys oli keskeistä.
      Pertti Alasuutari (1996:105-115, 245-246) on erottanut toisen tasavallan kolme kulttuurista kautta: 1940- ja 50-lukujen moraalitalouden, 1960- ja 70-lukujen suunnittelutalouden ja 1980- ja 90-lukujen kilpailutalouden kaudet. 70-luku oli tässäkin suhteessa huipennus: kilpailutalous oli kaukana ja moraalitaloudesta oli vain muistot jäljellä. Kyse on Alasuutarin tapauksessa diskursseista, "puheavaruuksista" ja juuri näin onkin: vasta kilpailutalouden kaudella voidaan sanoa että diskurssi on myös toteutunut, joskin paljolti Suomesta riippumattomista syistä.
 

       - taloudelliset nousut ja laskut: "kriisit"

 

 

         Kuten edellä johdannossa todettiin, Suomen taloudellinen kehitys 1970-luvulla oli epätasaista, välillä nopeaa, välillä (1976-77) kärsittiin pahojakin takaiskuja. Työttömyys kävi yli 200 000:ssa joka oli paljon kun ottaa huomioon että työttömyysturvakaan ei ollut sitä, mitä se parhaimmillaan 1980- luvulla oli. Silti kansantulo per capita nousi selvästi vuosikymmenen aikana ja Suomi paransi jonkin verran suhteellista asemaansa. Idänkaupan ansiosta esimerkiksi muita Euroopan maita koetellut energiakriisi merkitsi lähinnä voimakasta kasvusysäystä kun neuvostoöljyn hinnan jyrkkä nousu takasi lähes rajattomat vientivahdollisuudet itään. Toisaalta juuri voimakas riippuvuus idänkaupasta oli sitten se hirttosilmukka johon Suomen talous melkein kuristui 1980-luvun lopussa kun kun idänkaupan bilateraalisuus päättyi. Kun nykyään keskustellaan Emu:sta, ja vannotaan devalvaatioiden ja inflaation ajan olevan ohi, kannattaa muistaa, että Suomen markka devalvoitiin useita kertoja ja myös kerran vuosikymmenen lopussa revalvoitiin Ilman näitä muutoksia taloutta ei olisi saatu nousukuntoon. Koko vuosikymmenen ajan inflaatio oli korkea, aivan alku- ja loppuvuosia lukuunottamatta, yli 10%. Suomi siis reagoi aktiivisesti valuuttakurssien välisiin reaalisuhteisiin, jos se ei olisi voinut näin tehdä, niin tuskin puhuisimme nyt vauraasta ja hyvinvoivasta maasta. Ja on vaikea nähdä miten kasvu olisi ollut korkeampaa matalan inflaation vallitessa.
    Mielenkiintoista on todeta, että kun entisissä Itä-Euroopan sosialistisissa maissa pidetään täysin mahdottomana harjoittaa solidaarista sosiaalipolitiikkaa ja pyrkiä tehokkaasti tulontasaukseen, koska maat ovat niin köyhiä, että Suomen per capita tuloaso oli tuolloin samaa luokkaa tai alhaisempi kuin mitä se nykyään on Puolassa, Tshekissä tai Unkarissa. Suomella oli tuolloin varaa aloittaa laajan sosiaalipolitiikan kehittäminen sekä ylläpitää erittäin tiukkaa tulontasauslinjaa. Juuri 1970-luvulla suomalaisten tuloerot supistuivat dramaattisesti ja suurituloisimman desiilin osuus putosi 24% n 18 %iin mikä on Eroopan alhaisimpia samalla kun tulonsiirtojen ja välittömien verojen uudelleen jakovaikutus nousi 20% yli 40%iin (ks Heikkilä et al 1993, Uusitalo: Kuvio 2 ja 3)
 

       - korpilampi, melkein unohtunut sana!


   Moni tuskin enää muistaa Korpilampea joka 70-luvun lopussa syvän talouskriisin oloissa symbolisoi pyrkimystä luoda Suomesta täydellinen korporatiivinen verkko jossa mukana olisivat kaikki keskeiset talouselämän ja politiikan tahot ay-liikkeestä ja muista järjestöistä erilaisiin työnantajajärjestöihin ja siitä eteenpäin korkeimpiin poliittisiin asemiin. Korpilammella kokoontui maan se eliitti, jota nykyinen pääministeri Lipponen on kutsunut julkiseksi mielipiteeksi (lukuunottamatta lehtiä jotka raportoivat tapahtumasta laajasti). Korpilammella piti kehittää yhteistä strategiaa uhkaavassa taloudellisessa tilanteessa, mutta kokouksella oli sittenkin enemmän symboliarvoa. Muutenkin 70-luvun yritykset ratkaista uhkaavia taloudellisia ongelmia olivat yleensä varsin epäonnisia ja ainakin osittain niiden seurauksena ongelmat vain kärjistyivät. Hyvällä onnella ja aktiivisella rahanarvon muutospolitiikalla tilanteesta päästiin suhteellisen helpolla.
 
Ay-liikkeen ja sosialidemokraattisen puolueen kahtiajaon päättyminen merkitsivät sitä, että nyt oli todella mahdollisuus saada aikaan suuri yhtenäisiä sopimuksia ja kehittää myös sosiaaliturvaa ja esimerkiksi eläkepolitiikkaa korporatiivisesti. 70-luvulla alkoi se käytäntö joka on jatkunut näihin päiviin asti: ns. tulopoliittisten kokonaisratkaisujen kausi johon liittyi vielä usein muita, sosiaalipoliit tisia paketteja. Näin työaika lyheni, työeläkejärjestelmä muotoutui, päivähoitoa kehittettiin suurten tuloratkaisujen siivellä. Edelleenkin kirotaan ns. "pekkaspäiviä", ylimääräisiä lomapäiviä, jotka häiritsevät työntekoa talvikausina. Sen sijaan toinen 1970-luvun suuri työmarkkinasopimuksiin liittyvä uudistus, kirkollisten juhlapyhien siirtäminen viikonlopuiksi peruutettiin jo 80-luvulla vaikka tämäkin käytännössä merkitsi ylimääräisiä lomapäiviä ja rikkonaisia viikkoja.
 

     Sosiaalipolitiikka 1970-luvulla


     Suomessa hyvinvointivaltiollinen laaja universaalinen ja uudelleenjakava sekä täyttä turvaa takaava sosiaalipolitiikka kehittyi myöhään, mutta sitäkin nopeammin ja rajummin. 1970-luvulla saatiin mm. päivähoitolaki, kansanterveyslaki, vuosilomalaki, työttömyyseläke, isyysloma, asumistuki, opintotuki, työaika lyheni ja yrityksiä yritysdemokratian suuntaan tehtiin. Eläkejärjestelmä kehittyi täyteen mittaansa ja kansaneläkkeisiin nojaava peruseläkejärjestelmä sai väistyä ansioeläkkeiden tieltä, jotka toteutettiin suomalaisena poliittisena kompromissina: järjestelmä oli valtiollinen ja pakollinen, mutta rahastot jäivät yksityisille eläkevakuutusyhtiöille.
    1970-luvulla hyvinvointivaltio saatiin eräänlaiseen vesikattovaiheeseen joskin itse asiassa vasta 80- luvulla voidaan puhua varsinaisesti "hyvinvointivaltiosta": valtiosta joka pyrki takaamaan kansalaisilleen suhteellisen muuttumattoman elintason ja elinolosuhteet kaikissa kriisitilanteissa - ja näin hyvinvointivaltio pitkälle toimikin 1990-luvun suurella lamakaudella (ks. Heikkilä et al 1993, mm. Hännisen artikkeli, s. 138).
   70-luku merkitsee myös hyvinvointivaltion painopisteen siirtymistä perusturvasta ansiosidonnaiseen: suuret työmarkkinakompromissit ja eläkeuudistukset merkitsivät sitä että sosiaalipolitiikan pääpaino oli tästälähin ansiosidonnaisella sosiaaliturvalla (ks Häggman 1997).
 

       - lähiöiden suuri rakennuskausi


    Yksi 1970-luvun suurista projekteista oli lähiöiden rakentaminen, elementtitekniikalla, vähintään betonirunkoisina, kokonaiset alueet kerrallaan. 70-luvulla vielä tätä täydensi suunnitteluoptimismi, ajatus kyvystä muuttaa yhteiskuntaa rakentamalla ja suunnittelemalla. Koivukylä, vantaalainen lähiö oli tästä äärimmäinen esimerkki: valtavat tiheät rakennusmassat keskellä metsää, yhdellä kertaa rakennettuina, tornitaloja, lamellitaloja, asfalttikäytäviä, vähän puuta ja kalliota välissä. Vuosina 1973-74 Suomessa lyötiin ilmeisesti asuntorakentamisen maailmanennätyksiä väestömäärään nähden. Samantien saatiin aikaan suuret määrät sosiaalisia ongelmia kun taloudellisen aseman ja perhetilanteen nähden suhteellisen homogeeninen väki (tai oikeammin kaksi erillistä luokkaa: vuokralaiset ja omistusasujat, joiden välinen suhde ei ollut ongelmaton) muutti samalle tiheästi rakennetulle alueelle (ks. Kortteinen 1982). Tietenkään lähiöistä ei tullut suomalaisten enemmistön asumismuotoa, mutta lähiörakentamisen tyyppinen elementtirakentaminen löi leimansa koko Suomeen. Jokaisessa kirkonkylässäkin oli vähintään  yksi "lähiötalo": tasakattoinen, harmaanvalkoinen, pieni-ikkunainen ja ainoana ornamenttinaan betoniparvekkeiden pystyrivit auringon puoleisella julkisivulla. Sen jälkeen kun myös kerrostaloasuntoihin tehtiin saunat kylpyhuoneiden sijasta viimeinenkin yhteisyyden elementti hävisi: vain pienten lasten äideillä saattoi olla jotain kanssakäymistä keskenään äitiyslomien aikana (jotka pitenivät juuri 1970-luvulla). Päivähoidon kasvu taas näivetti perheenemäntien hiekkalaatikkoyhteisöt; kun vielä 60-luvulla puhuttiin amerikkalaisten esikuvien mukaan vihreistä leskistä (eli lähiöiden toimettomista ja elämäänsä tyytymättömistä kotirouvista, joiden avioliiton ulkopuolinen seksuaalinen aktiivisuus oli muuten elämäkerta-aineistojen mukaan todellista) niin 70-luvulla "nukkumalähiöissä" ei päiväsaikaan juuri ollut aikuista väkeä, paitsi korkean työttömyyden kausina.
 

       - 70-luvun sukupolvi?


       1970-luku edusti 60-lukulaisuuden päätöstä, muuntumista, tyhjenemistä. Kun aitoa 60- lukulaisuutta edustivat sellaiset asiat kuin yhdistys 9 ja marraskuun liike sekä yleinen poliittisuus ylioppilasliikkeessä, niin 70-lukulaisuus toi mukanaan jyrkän puoluepoliittisuuden, opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen ja jäykistymisen, yksien asioiden liikkeiden sammumisen ja lopulta umpikujaan joutuneen äärivasemmistolaisuuden nopean romahduksen sekä yliopistoissa, koulumaailmassa että kulttuurielämässä. 70-luvun loppupuoli oli jo huopatossutehdaskautta. Opiskelijoiden 70-luvun alkupuolen järjestämät valtavat massakokoukset, kurssi- ja laitosneuvostot ym. hävisivät 70-luvun loppuun mennessä kokonaan ja tilalla oli vain hiljaisia ja poliittisesti naiveja opiskelijoita (joista jotkut harrastivat ympäristökysymyksiä yliopiston ulkopuolella). 80-luvulla saattoi jo törmätä opiskelijaan joka ei ymmärtänyt yksinkertaisiakaan Marx-viitteitä.
   Missä 60-lukulaisuus sai nimensä 60-luvun lopun ja 70-luvun alun ajoista (jolloin 70-lukulaisia ei oikeastaan ollutkaan!), niin 80-lukulaisuus, siis ympäristö- ja naisliike saivat alkunsa selvästi 70- luvulla.
   Mielenkiintoista on, että 70-lukulaiset erottuvat usein selvästi varsinaisista 60-lukulaisista myös nykyäänkin: siinä missä edelliset ovat usein pettyneitä, kangistuneita, toki mielipiteensä täysin muuttaneita mutta muuten samanlaisella kielteisellä ja ahtaalla maailmankatsomuksella varustettuja niin jälkimmäiset ovat paljon useammin säilyttäneet olennaisen nuoruutensa edistyksellisyydestä ja avoimuudesta. Poikkeuksia toki on, mutta erittäin harvoja. 70-luvun äkkinäisyys jätti jälkeensä samanlaista äkkinäisyyttä, mutta vain eri suuntiin (ja hyvin yksityisenä), ja suurta pettymystä menetetystä elämästä (ks Hyvärinen 1996).

 

       - politisoitumisen kultakausi


   Muutenkin kuin nuorisopolitiikassa 70-luku oli se ajanjakso jossa politisoituminen löi itsensä läpi. Puolueet alkoivat säännönmukaisesti jakaa keskenään korkeita virkapaikkoja ja jäsenyysperustelut muuttuivat avoimiksi. Vasemmisto perusteli tätä sillä, että aiemmin virkamiehet olivat olleet vain porvarillisia, mutta nyt mukaan sentään mahtui muutama vasemmistolainenkin. On luultavaa, että jos puoluepolitisoituminen ei olisi lyönyt itseään läpi niin erilaiset yleisedistykselliset ja yleisvasemmistolaiset olisivat luultavasti päässeet yhtä helposti keskeisiin virka-asemiin ja joidenkin virastojen ja ministeriöiden poliittinen lukkiutuminen olisi jäänyt toteutumatta. Toinen korporatiivisen puoluerakenteen luultavasti paljon tärkeämpi ja vahingollisempi seuraus oli yleinen asunto- ja liikerakennustoimintaan liittyvä korruptio. Jokainen suurempi puolue sekaantui tähän suoranaiseen lahjontaan enemmän tai vähemmän avoimesti: kokoomuksella, kepulla ja sosialidemokraateilla oli "omat" rakennusliikkeensä ja kauppaketjunsa, paikat ja alueet jaettiin puolueiden kesken - ja puolueet saivat tästä merkittävää vastinetta erilaisten epäsuorien rahoitusmuotojen kautta. Tämä ehdottomasti laiton ja puoluetoimintaa mädättävä sekä asunto- ja kaupunkirakenteellisesti erittäin vahingollinen ilmiö on edelleenkin selvittämättä. Juuri sen seurauksena luultavasti suomalaiset rakennusliikkeet olivat niin heikossa kunnossa ja huonolaatuisia, että ne kaikki pyyhkiytyivät pois 1990-luvun alun romahduksessa.
    TÄMÄ on yksi 1970-luvun todellisista mätäpaiseista jonka puhkaiseminen odottaa vielä itseään, aivan toista kertaluokkaa kuin vaikkapa Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden ongelma. Jokainen tuon ajan merkittävä poliitikko on taatusti enemmän tai vähemmän ryvettynyt: jos nykyistä lainsäädäntöä taikka eurooppalaista käytäntöä sovellettaisiin heihin niin he olisivat kaikki joutuneet lyhemmiksi tai pitemmiksi ajoiksi vankeuteen. Ne vähäiset jäänteet joita nykyään nousee pintaan edustavat vain viimeisiä maininkeja. Vantaalaisten pikkupoliitikkojen röyhkeät 1980-luvun lopun kaavoituskoplaukset tai "Turun taudit" olivat vain 1970-luvun heikkoja kaikuja.
    Asuntotuotanto ei ollut myöskään ainoa sektori, jossa korruptio vallitsi: myös vakuutusyhtiöiden ja pankkien kytkennät politiikkaan olivat enemmän tai vähemmän ongelmallisia ja osasyyllisiä siihen, että pankkikriisi saattoi Suomessa toteutua niin ankarana: valvonta puuttui eikä jarrumekanismeja ollut.
 

       - neuvostoliitto, puolueettomuus, etyk


   Ulkopoliittisesti 1970-luvusta on vasta viime aikoina paljastunut se erittäin voimakas ja herkeämätön painostus jota Neuvostoliitto harjoitti ns. puolueettomuuskysymyksessä. Kun 1960-luvun keskivaiheessa voitiin sanoa että Suomen asema puolueettomana maana oli vakiintunut ja vahvistunut, niin Neuvostoliiton uusi ulkopoliittinen toimeliaisuus joka näkyi ennen kaikkea Tshekkoslovakian miehityksenä 1968 johti myös Suomen suhteen uuteen määrätietoiseen yritykseen vähätellä Suomen puolueettomuutta ja korostaa YYA sopimuksen tuomaa kiinteää yhteyttä Neuvostoliittoon. Pinnalle tämä näkyi lähinnä erilaisina kommunikeamuotoiluina (mainittiinko puolueettomuus ja miissä yhteydessä) sekä joinakin julkisuuteen tulleina aloitteina (esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton yhteiset sotaharjoitukset) jotka herättivät tiettyä hermostunutta keskustelua, jossa virallinen taho kiirehti kiistämään kaikki epäilyt.
   1970-luvulla tasavallan presidentti Kekkonen edusti pysyvyyttä joka oli jo muodostunut täydelliseksi itsestäänselvyydeksi. Kun vielä 60-luvulla uudelleenvalintoihin liittyi tiettyä dramatiikkaa, niin 1970- luvulla kyse oli vain lähinnä siitä, millaisissa koalitioissa Kekkonen valittaisiin. Ja vuosikymmenen lopulla alkoivat ensimmäiset huhut kulkea Kekkosen terveydentilasta, mutta vielä 1970-luvun lopulla ehtivät jotkut poliitikot esittää Kekkosen uudelleenvalintaa! Kaiken kaikkiaan 1970-luku oli Kekkosen kiistämätön valtakausi, jota häiritsi jossain määrin vuosikymmenen lopulla sosiaalidemokraattinen kestopresidenttikandidaatti Mauno Koivisto, henkilö jonka kanssa Kekkosen oli vaikea tulla toimeen (Juhani Suomi 1996).
Erityisesti ulkopolitiikka oli Kekkosen täydellistä hallintaa, niin että hän saattoi tehdä jopa täydellisen yksityisiä aloitteita, joista muut eivät tienneet mitään.
 

    - sosialismin ja kapitalismin suuret vastakkainasettelut


   1970-lukua leimasi myös vielä sosialismin ja kapitalismin jalo kilpa: Antti Eskola kirjoitti vielä 70- luvun alussa kirjassaan "Yhteisiä asioita" että maapallon ongelmien "luonnollisin järkevin ja todennäköisin ratkaisu; että maa ja tuotantovälineet siirretään yhteiseen omistukseen ja että ryhdytään tehokkaaseen yhteiskunnalliseen suunnitteluun, jonka tuo toimenpide tekee mahdolliseksi", oli valitettavan vieras keskiluokkaisille aikuisopiskelijoille (joskaan siis ei tuon ajan nuorille opis kelijoille!). Ja Presidentti Kekkonen taas katsoi tarpeelliseksi toistaa kuuluisan maljapuhelauseensa, että jos kaikki muut maa muuttuvat kommunistisiksi niin Suomi pysyy perinteisessä pohjoismaisessa kansanvaltaisessa kapitalismissaan "jos Suomen kansa näin tahtoo" (Tamminiemi s.53). Nykyinen pääministerihän (jonka valta-asema rinnastuu toisen tasavallan presidentteihin) ei näytä pitävän kansan tahtoa kovin korkeassa kurssissa.
   Sosialismilla ajateltiin olevan monia etuja (suomalaiseenkin) kapitalismiin nähden: kehityksen vakaus, suunnitelmatalous, taatut työpaikat, halvat asunnot ja elintarvikkeet, vakaat hinnat, kansalaisten perusturva. Tämän lisäksi hyvin kehittynyt koulujärjestelmä, sivistyneet kansalaiset, lukuisten kansallisuuksien ja vähemmistöjen sopuisa yhdessäolo, rikollisuuden vähäisyys, kaupal lisuuden ja populaarikulttuurin puuttuminen, korkeakulttuurin vahva asema, halvat kirjat jne. Työn heikko laatu, alituiset jonot, sietämätön byrokratia, keskeisten valtioelinten vaalien epädemokraat tisuus (Antti Eskola puolustaa kirjassaan jopa demokraattista sentralismia tavalla joka osoittaa että luova ja sivistynyt ihminen kykenee kehittelemään mitä mainioimpia perusteluja asioille joissa ei ole juurikaan puolustettavaa. En halua osoittaa Eskolaa mitenkään erityisesti sormella: itsekin olen varmaan esittänyt samanalaisia argumentteja, joskaan en aivan yhtä julkisesti. Ja suurimpaan osaan siitä mitä Eskola kirjoittaa, niin tuolloin kuin uusimmassakin kirjassaan (1997), jossa 70-luvun ilmiöitä käsitellään mielenkiintoisesti, voin täysin yhtyä), mielipidevainot ja suhtautuminen toisinajattelijoihin tai stalinismin rikosten paljastajiin olivat toki vaikeita ongelmia, mutta ainakin virallisina vieraina matkustaville eivät juuri tuottaneet ongelmia. Myöhäissosialismiin liittyvät spesifit paljastukset tilastojen vääristelyistä talousongelmista, suhdannevaihteluista, korruptiosta ja taloudellisesta rikollisuudesta, kaikenkattavasta mielipidevakoilusta olivat nekin aika ajoin esillä, mutta kiistanalaisia. Toisinajattelijoiden esiintulo 1970-luvun loppuvuosina oli suomalaisittain lähinnä kiusallinen ilmiö (esim. Solzhenitsynin julkaiseminen tuotti Suomessa ongelmia).
   Lisäksi sosialismin maailmanlaajuinen eteneminen näytti vastustamattomalta: Yhdysvallat hävisi pienelle Vietnamille, Aasiassa ja Afrikassa vannottiin pitkälti sosialismin nimiin, myös arabisosialismi hallitsi monissa arabimaissa ja islamin laki oli vielä varsin tuntematon käsite. Etelä-Amerikassa taas sotilashallitukset taistelivat radikaaleja vallankumousliikkeitä vastaan enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä Chilen vallankaappaus 1973 oli taas vuosikymmenen suuri takaisku, joka samalla vakuutti monet sivistyneistön jäsenet USA:n moraalisesta ala-arvoisuudesta Neuvostoliittoon verrattuna (Tshekkoslovakia oli jo menneisyyttä). Kaiken kaikkiaan sosialismi ja kapitalismi sattoivat näyttää keskenään varsin tasapäisiltä kilpakumppaneilta joista toisen taloudelliset heikkoudet korvautuivat muilla eduilla, kun taas kapitalismin kyky ylettömään tavaratuotantoon peitti alleen suuren määrän muita puutteita.
   Se, että juuri tämä tavaratuotanto-ominaisuus lopulta osoittautui ratkaisevaksi osoittaa että ainakin Marxia ei ole syytä aivan vielä unohtaa. Juuri tietotekniikan ja elektroniikan kehitys oli se alue jossa sosialismi alkoi jäädä yhä enemmän jälkeen, joskaan tätä jälkeenjääneisyyttä ei välttämättä vielä 1970- luvulla havainnut muuten kuin kopiokoneiden vähäisyytenä.
 

    Ekologisen liikkeen hidas nousu


  70-luvun historiallisena tunnusmerkkinä on kuitenkin ympäristöliikkeen nousu. Ensimmäiset varhaiset merkit olivat jo 60-luvulta (Rachel Carsonin "Hiljainen kevät" jossa kiinnitettiin huomiota ympäristömyrkkyjen ekologisiin vaikutuksiin) ja meillä Suomessa Pentti Linkola on ollut kestoekologi jo 60-luvulta lähtien, vieläpä sellainen joka on omassa elämässään pyrkinyt toteuttamaan periaatteit taan. Kuitenkin vasta öljykriisi - joka siis Suomelle oli lähinnä siunauksellinen - sekä kuuluisa Rooman klubin ennuste luonnonvarojen nopeasta loppumisesta sai suuremmat joukot heräämään.  Silti esim öljykriisi joka vauhditti vaihtoehtoisten energiavarojen etsintää vaikutti mm. ydinvoimaloiden hetkelliseen suosioon. Suomessa keskeinen ympäristökysymys on metsien suojelu ja erilaisten luonnonsuojelualueiden muodostaminen suojelemaan erilaisia luontotyyppejä. Ns vihreän liikkeen alkusysäys Suomessa oli taistelu Koijärven lintualueen kuivatuksesta maataloustuotantoon juuri 1970- luvun lopulla jolloin ko. järjen kuivatus olisi ollut taloudellisesti täysin irrationaalinen toimi. Ympäristöstä tuli siis 70- ja 80-lukujen taitteen kysymys ja vihreiden ensimmäinen sukupolvi koostui toisaalta 70-lukulaisista - Koijärviliikkeen yksi johtohahmoista oli samalla teinijohtajakurssilla kuin minä, mutta leimautui siis 80-lukulaiseksi vihreäksi - mutta pääosa oli aidosti 80-lukulaisia. Vihreys on kuitenkin pahasti valtiollistunut ja kangistunut, joten 90-luvun nuorten enemmistölle se ei sano enää mitään. Heille ekologia on koulun viralliseen opetusohjelmaan kuuluvaa höpinää.
 

       - koulutuksen laajeneminen ja uudistuminen


    1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa korkeakoululaitos laajeni nykyiseen laajuuteensa: tosin tuolloin vielä kuviteltiin että "joka niemeen ja notkelmaan" perustettavat korkeakoulut harjoittaisivat selkeää työnjakoa, päällekkäisyyksia ei syntyisi ja Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopistot pysyisivät ainoina varsinaisina yliopistoina. Toisin kuitenkin kävi: jokainen uusi lääninkorkeakoulu pyrki oitis laajentumaan täydeksi yliopistoksi ja ne paikkakunnat jotka jäivät ilman kehittivät filiaaleja joissa oli yliopistoa melkein vain nimi. 70-luvulla tohtoriksi siedettävillä papereilla valmistunut saattoi olla melko varma professuurista ainakin jossain puolella Suomea, vain ne jotka pysyivät Helsingissä joutivat tyytymään apulaisprofessuureihin tai vähäisempiin asemiin.
   Korkeakoulujen kehityksen takasi myös mainio korkeakoululaki, jonka ansiosta korkeakoulujen resurssit kasvoivat tasaisesti kun taas kaikenlainen "tulosohjaus" ja muu valvonta oli tuntematonta: ainoastaan rahojen käyttöä valvottiin äärimmäisen tarkasti ja määrärahojen siirtäminen momentilta toiselle oli lähes mahdottomuus. Muistan  hyvin itse että kirjoituskoneista oli jatkuva pula ja puhtaaksikirjoittamista säädeltiin määräyksillä joita kukaan ei noudattanut. Jos joku valvova virkamies olisi keksinyt ruveta laskemaan kuinka monta liuskaa yliopistoissa puhtaksikirjoitettiin ja verrata sitä julkaistujen teosten sivumääriin, niin karmea totuus olisi paljastunut.
    Tietenkin paljon laajakantoisempi uudistus oli peruskoulu joka toteutettiin 1971 ja jota oikeisto vastusti julmasti loppuun asti. Tämän kirjoittajalle on koulun nykyinen luokkanumerointi ala- ja yläasteineen ja lukioineen edelleenkin käsittämätön (miten tuleekaan monille meistä käymään kun joudumme siirtymään euroon!). Sen jälkeen myös koulumaailma on kokenut jatkuvia uudistuksia ja muutoksia, vaikka niiden joulu- ja kevätjuhlat ovat edelleen käsittämättömän samanlaisia. Itse asiassa 60-luvun puolivälissä syntyneet ensimmäiset peruskoululapset voisivat hyvinkin muodostaa yhden tärkeän nykysukupolven.
 

   Televisio oli jo varsin yleinen 70-luvun alussa, mutta väritelevisio alkoi tuolloin voittokulkunsa. Göran Therborn erottaa kahdentyyppisiä kulutusvetoisia kasvustrategioita: auto- ja TV vetoiset ja pelkästään TV-vetoiset. Suomi kuuluu edellisiin, joskin sillä varauksella että autojen osaslta olimme hiukan jälkijunassa ja edelleenkin autoverotus on merkittävän korkeaa verrattuna muihin EU-maihin (ja osoittaa hyvin että EUn toimivalta on onneksi vielä rajallinen: suomalaisiin veromääräyksiin EU ei voi puuttua vaikka ne estävätkin käytännössä esim. käytettyjen autojen maahantuonnin). Autojen määrä ylitti kuitenkin miljoonan rajan juuri 1970-luvulla. Television nopea leviäminen ja erityisesti väritelevision voittokulku on juuri 70-luvun ilmiö. 70-luvulla vielä televisio yhdisti kansan: kanavia oli kaksi ja tiettyjä suosituimpia ohjelmia katsottiin todella paljon. Toisaalta kaikkea katsottiin, joten katsojamittauksillakaan ei juuri ollut merkitystä. Sellaiset valtaiset ohjelmapoliittiset keskustelut, joita tuolloin käytiin ja joiden ansiosta esimerkiksi Eino S.Repo menetti paikkansa ovat nykyään korvautuneet iltalehtien tv-julkkisten nyrkkitappeluista kertovilla lööpeillä (ks Salokangas 1996).
 
 

    On lottovoitto syntyä Suomessa


   1970-luku on myös merkinnyt rahapelien todellista nousua. Tätä ennen veikkaus oli hallinnut markkinoita, mutta vuonna 1971 aloitettu Lotto kansainvälisten mallien mukaan tuli nopeasti suosikiksi ja samalla suomalaisen kulttuurin, kansalaistoiminnan ja urheilun rahoitus sai merkittävän syäyksen. Itse asiassa siis suomalaisten haave suuresta yhdenkertaisesta onnenpotkusta rahoittaa erittäin merkittävästi ns. kolmatta sektoria, jonka merkitys on jatkuvassa kasvussa. Valitettavasti kyllä myös tähän toimintaan liittyy poliittisia jakoperiaatteita jotka eivät kestä päivänvaloa. Lottovoittajista on äskettäin ilmestynyt erinomainen teos joka osoittaa sen, että lottovoitto on jossain mielessä myös tragedia: jos muiden tietoon tulee että henkilö on voittanut lotossa, niin tällaiseen henkilöön kohdistuu erittäin negatiivisia reaktioita tai ainakin he kokevat ne sellaisina  Mäenpää-Falk (1997). Itse asiassa tätä molemminpuolista traumaa voisi pitää koko Suomen menestyksen vertauskuvana: toisaalta rikastuneet suomalaiset haluavat piilotella ja vähätellä rikkauttaan ja uskovat muiden olevan kateellisia ja vain havittelevan meille vahinkoa. Juuri tämän vuoksi "elintasopakolainen" on niin negatiivisella latauksella varustettu sana; tällaiset ulkomaalaiset ovat niitä jotka ovat konkreettisesti tulleet vaatimaan meiltä apua, vaikkei meillä olisi mitään velvollisuutta siihen.

    Ainoat menestykset jotka suomalaiset itselleen mielelleen suovat ja näyttävät ne ulospäin todella rehvakkaasti, ovat urheilumenestyksiä. 1970-luvulla ne henkilöityivät Lasse Viréniin. 1970-luvulla juostut neljä olympiakultaa, jotka samalla ovat ilmeisesti viimeiset syntyperäisen suomalaisen juoksemat pitkän matkan arvokisamitalit (vaikka suomalaiset ovat hitaita muutoksiin, niin pitäisin silti vain ajan kysymyksenä sitä, että maahamme muuttaa jokin kenialainen huippujuoksija Wilson Kipketerin tapaan), nostivat maamme kansallistunnetta ja omanarvontuntoa valtavasti, sekä samalla tekivät Virénistä viimeisen kunnollisen kansallissankarin. Vaikka Virénkin on vaatimaton ja hiljainen mies, niin toisin kuin Paavo Nurmi, hän ei ole vetäytynyt katkerana syrjään vaan edelleenkin terveenä ja hyväkuntoisena on elävä osoitus siitä, että maamme pitkän matkan juoksun suurkaudesta ei ole kuin runsaat 20 vuotta.  Hiihdon puolellahan 1970-luku oli lähes täydellistä lamakautta, ehkä jossain määrin juuri muuttoliikkeen seurauksena.

    Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) on minulle yksi keskeisiä 70-luvun symboleita. Se ylitti elokuvan rajat ja dokumentoi suomalaisen yhteiskunnan suurta poliittistaloudellista tragediaa: 40- ja 50-luvuilla syntyneiden pientilallisten tuhoa ankarissa taloudellisissa paineissa. Tietysti Kahdeksan surmanluodin todellinen esikuva, joka myöhemmin vielä tappoi vaimonsakin, oli äärimmäinen tapaus, alkoholisoitunut, väkivaltaisuuteen taipuvainen mies joka ahdinkotilanteessa tarttui aseeseen, mutta suomalaisittain yleisempää on että tässä tilanteessa väkivalta kohdistuu omaan perheeseen. Miehet tekevät maassamme selvästi enemmän itsemurhia kuin naiset, mutta he myös tappavat perheitään.
   Silti Niskasen elokuva, varsinkin sen TV-versio sisälsi kokonaisen aikakauden tragedian: sen miten pienviljelijöiden Suomi joutuu valtiovallan puristuksiin eri tavoin ja ratkaisee ongelmansa väkivaltaisella alkoholihuuruisella purkauksella. Kokonaisena yhteiskuntana Suomelle ei onneksi käynyt näin, mutta jännitteet olivat ankaria. Juuri 70-luku oli ehkä sittenkin se suurin mullistuskausi jossa symboliset muutokset olivat vaihtuneet todellisiksi.
 
 

Henkilökohtaista


    Itse kuulun juuri näihin 60-lukulaisiin jotka olivat hiukan liian nuoria innostumaan yhdistys 9:stä tai Marraskuun liikkeestä, mutta taas liian vanha myös menemään täysillä mukaan 70-luvun hurmosliikkeeseen. Olin mukana, mutta kyynisenä epäilijänä. Silti 70-luku oli minun elämäni tärkein vuosikymmen: avioliitto, kaksi lasta, väitöskirja, yliopistoura, runsaasti pitkiä ulkomaanmatkoja. Toisaalta tutkijana olisin varmasti suuntautunut toisin, ellei 70-luvun tiukka marxilaisuus olisi vaikuttanut minuunkin. Ja tuskinpa olisin hakeutunut Neuvostoliittoon ja Puolaan pitkille tutkijastipendimatkoille ilman marxilaisuuden hapatusta.
   Mutta muuten 70-luku on jotenkin epäyhtenäinen ja loppua kohti haalistuva: alun poliittinen kausi oli melko vauhdikasta ja hauskaa menoa, kun taas toinen puolikas oli poliittista vetäytymistä, pettymystä, yksityistymistä. Itse asiassa 70-luku kuvaa hyvin teoriaa voimien ja vastavoimien ykseydestä yhteiskunnan kehityksessä: kaikki voimakkaat muutokset tai liikkeet "lyövät takaisin": kultuuriradikalismi saa itselleen vastaliikkeen,  ylipolitisoituminen ja innokas järjestötoiminta johtavat yhksityistymiseen ja vetäytymiseen, yletön modernisoituminen ja traditioiden purku nostaa esiin uusia traditioita jne. Saattaa joskus olla jopa niinkin että varsinainen liike jää vastaliikkeensä jalkoihin. Näin nähdäkseni kävi juuri 70-luvulla: vallankumous tuli syödyksi karvoineen ja sen jälkeen vastaliikkeen ruokahalu on vain kasvanut: ensin on hotkaistu suunnitelmatalous, sitten valtiollinen ohjaus, sitten kansallisvaltio, ja nyt ollaan jo nakertamassa Suomen itsenäisyyttäkin ...
Mutta kun uusi vastareaktio   taas tulee, niin se saattaa olla vieläkin rajumpi!
 
 
 

Lähdeluettelo


Pertti Alasuutari: Toinen tasavalta. Suomi 1946-1994. Vastapaino Tampere 1996
Erik Allardt: Samhällsutvecklingen i Finland och Sverige efter 1945 - bakgrunden till ut-och invandringen, i Jarmo Lainio (red) Finnarnas historia i Sverige 3.  Helsingfors 1996
Antti Eskola. Yhteisiä asioita. Kirjayhtymä 1972
Antti Eskola: Jäähyväisluentoja. Hanki ja Jää. Helsinki 1997
Matti Heikkilä et al: Hyvinvoinnin päätepysäkillä. aineistoa hyvinvointipolitiikkaa ja lamaa koskevaan keskusteluun. Stakes. Raportteja 128.1993
Matti Hyvärinen: Viimeiset taistot. Vastapaino, Tampere 1996
Kai Häggman: Suurten muutosten Suomessa. Kansaneläkelaitos 1937-1997. Kela, Helsinki 1997
Jaakko Itälä (toim): Suomalaisten tarina 4. Järjestelmien aika. Kirjayhtymä, Helsinki 1993
Urho Kekkonen: Tamminiemi Weilin & Göös 1980
Matti Kortteinen: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta Otava 1982
Pekka Kosonen: Suomalainen kapitalismi. Love-kirjat, Helsinki 1979
Pekka Kosonen: Hyvinvointivaltion haasteet ja pohjoismaiset mallit Vastapaino Tampere 1987
Pasi Mäenpää - Pasi Falk: Lottovoittajan muotokuva Gaudeamus 1997
Juho Saari: Sosiaalipolitiikka markkinariippuvuuden vähentäjänä. Stakes, Tutkimuksia 69.1997
Raimo Salokangas: Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1949-1996. Yleisradio 1996
Juhani Suomi: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972. Otava 1996.
Göran Therborn: European Modernity and Beyond. The Trajectory of European Societies 1945-2000. Sage London 1995
Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio (toim) Suomen Kulttuurihistoria 3. itsenäisyyden aika WSOY 1982
 



Takaisin