Kotisivulle
Homepage
Curriculum
Vitae
Tutkimus
Opetus
Tenttitulokset
Julkaisut
Keskeneräisiä
tekstejä
European Sociol Assn
RN
Biographies
Life
Politics
Omaelämäkerta
Elämäkerta
seminaari
Harrastukset
Yleisönosastokirjeet
Linkit
MARATONMIEHEN ELÄMÄ
(koko kirja verkossa)
|
. |
(luonnos johdantoartikkeliksi teokseen 2000-luvun elämä, Gaudeamus
2000)
J.P.Roos- Tommi Hoikkala
Onko 2000-luvun elämä
elämänpolitiikan vuosituhat?
2000-luvun taite on
sosiaalisen konstruktionistin täyttymys: vuosiluku jolla ei ole sinänsä
mitään merkitystä, joka on pelkän sosiaalisen sopimuksen
tuote ja jossa jopa vuosituhat ei edes oikeasti vaihdu (se vaihtuu vasta
vuoden 2000 lopussa) vaikka kaikki juhlivat sitä vuoden alussa. Mutta
edes sosiaaliset konstruktionistitkaan eivät voi väittää
että symboliset tai sosiaaliset muutokset olisivat kovin suuria tai
merkittäviä siirryttäessä vuosituhannesta toiseen.
Silti on vaikea löytää ihmistä jonka mielestä
ei olisi itse asiassa aika jännittävää olla osallisena
tällaisesta muutoksesta ja jolla ei olisi ainakaan joitakin päätöksiä
tai tekoja joita hän on ajoittanut vuosituhannen vaihteen mukaan.
Niinpä lapsia odotetaan syntyväksi vuosituhannen vaihteen tienoilla
tavallista enemmän (todellisuudessa tuskin näin käy), ihmiset
pyrkivät saattamaan loppuun projektejaan tai käynnistämään
uusia, muuttamaan elämäänsä ja elämäntapojaan,
laihtumaan, lopettamaan tupakanpolton jne. Voidaan kysyä, kumpi on
"hienompaa": olla syntynyt juuri ennen vuosituhannen vaihdetta tai juuri
seuraavan vuosituhannen puolella. Toinen tämän kirjoittajista
on edellisen kannalla, jos ei muuten niin siksi että hänen nuorin
lapsensa on syntynyt 1999 - ja kuuluu näin siihen heti vuosituhannen
vaihteen jälkeen kutistuvaan joukkoon joka on syntynyt edellisellä
vuosituhannella.
Meitä kiinnostaa näin vuosituhannen vaihteessa
kysymys joka on toki yleisempi mutta joka tulee juuri nyt ajankohtaiseksi:
voimmeko puhua tulevasta 2000-luvun alusta valtavan muutoksen vaiko pysyvyyden
aikana. Siis muuttuuko kaikki vai ei mitään? Ja jos, niin mihin
suntaan.
On helppo osoittaa suuria muutoksia, joista osa on tapahtunut
mutta vaikutukset tulevat (jos tulevat) viiveellä ja taas osan odotetaan
tapahtuvan lähivuosina:
teknologiset mullistukset: internet, langaton kommunikaatio, tiedon
hankinnan vaivattomuus, ostamisen helppous
biotekniikka: geeniteknologia, mielialaa ja persoonalisuutta muuttavat
lääkkeet,
taloudelliset: globalisaatio, vapaakauppa, integraatio, kansainvälisen
talousrikollisuuden uudet mahdollisuudet
poliittiset: sosialismin romahdus, ehkä suurin maailmanlaajuinen
samanaikainen poliittinen järjestelmämuutos mitä koskaan
on tapahtunut ja jonka vaikutuksista vain osa on toteutunut, globalisaatio
poliittisena projektina
väestölliset: väestönkasvun mittakaavan muutos:
kun kesti tuhansia vuosia saada maapallolle miljardi ihmistä niin
nyt yhden miljardin väestönlisäys toteutuu muutamassa vuodessa.
Toisaalta hiv/aidsilla näyttää olevan vaikutuksia ainakin
Afrikan väestönkasvuun
ympäristöongelmat pahenevat edelleen: ilman saastuminen,
metsien hävittäminen, ilmastomuutokset, jäteongelmat jne.
Tällä riskien lisääntymisellä voi olla myös
yhteisyyttä ja positiivista globalisaatiota lisäävä
vaikutus , kuten Ulrich Beck on todennut (Beck 1999).
Mutta yhtä hyvin on helppo osoittaa myös muuttumattomuutta:
kansainvälinen vastuuttomuus ja sotien riski: huolimatta kaksinapaisen
maailmanjärjestelmän romahduksesta mitään yksimielisyyttä
tai toimivaa järjestelmää kriisien ratkaisuun ei ole syntynyt.
Yhdysvallat joka on jäänyt maailman ainoaksi sotilaalliseksi
supervallaksi on hyvää vauhtia kehittymässä kansainvälispoliittisesti
täysin arvaamattomaksi älykääpiöksi, jolta voi
odottaa vain itsekästä typeryyttä: sen YK-politiikka, suhtautuminen
ympäristökysymyksiin, ydinaseisiin, hormoni ja geeniruokaan ovat
tästä kuvaavia esimerkkejä.
köyhyys ongelmana: rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät
ja vain muutama maa on siirtynyt köyhien maiden joukosta rikkaiden
maiden joukkoon eikä kovinkaan moni ole seuraamassa perässä
(ja länsimaisen elintason toteuttaminen maapallon mitassa on kaikin
tavoin mahdotonta)
nationalismi elää vahvana: kansallisvaltioiden määrä
on lisääntynyt huimasti ja suurin osa nykyisistä konflikteista
liittyy tavalla tai toisella etnisyyteen, joskin se voi olla myös
konfliktin tekosyynä, kuten esimerkiksi Ruandassa ja Burundissa. Euroopassa
taas kansallismielisyys alkaa yhä useammin liittyä rasismiin
ja ulkomaalaisvihaan samalla kun EU-maiden eliitit irrottautuvat yhä
enemmän omasta kansallisesta taustastaan.
uskonnon (poliittinen) merkitys on entistä suurempi: samalla tavoin
kuin kansallismielisyydestä, uskonnosta on tullut usein hyvin irrationaalinen
osa kansainvälisiä konflikteja
ympäristöongelmia ei kyetä ratkomaan: ns. kansainvälinen
yhteisö on osoittautunut kyvyttömäksi varsinaisesti vaikuttaviin
toimiin ympäristöongelmien ratkaisussa
ihmisten muodostamien yhteisöjen vaikeus muuttua ja korjata ongelmiaan:
perustavien sosiaalisten ongelmien pysyvyys
perheen ja kulttuurin pysyvyys: kaikista päinvastaisista puheita
huolimatta näyttää siltä, että perhemuodostelmat
ja kulttuurit ovat äärimmäisen pysyviä ja sitkaita.
Eli toisin sanoen: 2000-luvun kynnyksellä on tapahtunut ja tapahtumassa
valtava muutos joka toisesta näkökulmasta katsoen ei kuitenkaan
vaikuta olennaisiin ongelmiin. Riippuen siitä mistä kulmasta
katsoo voidaan sanoa että mikään ei ole muuttunut tai kaikki
on muuttunut. Ja vaikutuksen ja vastavaikutuksen laki takaa sen, että
mitä suurempi muutos, sitä rajummat vastavoimat. Yltiöpäinen
markkinaliberalismi joka on kehittynyt yhä kiihtyvöllä vauhdilla
globaaliksi pakkopaidaksi on nostattamassa erilaisia, keskinäisestikin
ristiriitaisia vastavoimia: nationalismin, rasismin, ruohonjuuriliikkeet,
ekologisen paikallisaktivismin.
Kulttuurin näkökulmasta perspektiivi on vähintään
200-300 vuotta: joillekin kulttuurisille ilmiöille voidaan löytää
selitys todella kaukaa (esimerkiksi Geert Hofstede (1999) on erottanut
"feminiinisiä" ja "maskuliinisia" kulttuureja, joiden lähtökohdat
ovat vuosisatojen takaa). Beck puhuu zombi-käsitteistä jotka
eivät suostu häviämään vaikka niiden perusteet
ovat hävinneet kuten jaottelut tyän ja ei-työn, perheen
ja ei-perheen, yhteiskunnan ja luonnon välilla Itse en olisi
aivan yhtä helposti hylkäämässä näitä
jaotteluja juuri niihin sisältyvän kulttuurilatauksen johdosta.
Talouden näkökulmasta perspektiivi on lyhyempi
mutta ei sekään olematon: Suomen vaurauden juuret ovat 1800-luvulla
ja toisen maailmansodan jälkeiset kehitysaallot ovat olleet muutaman
vuosikymmenen mittaisia. Nykyinen, teoreettisesti epäselvä tilanne
kattaa ajan 1970-luvulta eteenpäin jolloin talouden tietyt edellytykset
ovat jyrkästi muuttuneet: avoimuus, pääomien liike, automaatio,
globalisaatio, säätelyn ja valvonnan vaikeus, deflaation uhka
inflaation sijasta. Näiden muutosten kaikki seuraukset eivät
suinkaan vielä ole tiedossa, puhumattakaan siitä että pystyisimme
selittämään niitä (esimerkiksi maailmaa 60- ja 70-
luvuilla vaivanneen inflaation kääntyminen päinvastaiseksi
ongelmaksi on edelleen vailla selitystä, pelkkien arvailujen varassa.
Ne jotka kuvittelevat että kyse on harjoitetun politiikan seurauksista,
erehtyvät joka tapauksessa raskaasti)
Politiikan näkökulmasta muutos on jo nopeampaa: politiikan
edellytykset ovat suuresti muuttuneet 1980-luvun lopulta lähtien ja
konstellaatiot ovat aivan erilaisia: Neuvostoliitto, USA ainoana suurvaltana,
EU, globalisaatio, kansallisvaltioiden rooli (Euroopassa). Kuten edllä
todettiin, nämä muutokset eivät tapahdu ilma jyrkkiäkin
vastareaktioita.
Ja lopulta tekniikka: muutoksen nopeus on todella suurta, mutta
vaikutukset ovat usein epäselviä. Seuraavassa käytänkin
esimerkkinä matkapuhelinta, josta olen ollut kiinnostunut jo pitkään.
Matkapuhelimen historia on lyhyt, mutta sitäkin dramaattisempi. Erilaisia
radiopuhelimia on ollut käytössä kauan (30-luvulta lähtien),
mutta varsinaisesti matkapuhelin on kehittynyt 1980-luvulla. Sen mahdollisuus
on myös ollut kauan tiedossa: esimerkiksi Maxwell Smart TV-sarjan
kenkäpuhelin oli jo kaikessa aito matkapuhelin: kevyt, aina mukana,
soi usein juuri mahdollisimman epäsopivasti. Kaarle Nordenstrengin
kuuluisa ennustus matkapuhelimen käyttöönotosta ei ollut
mikään umpimähkäinen huitaisu. Silti voidaan hyvin
sanoa, että kukaan ei osannut ennustaa matkapuhelimen räjähdysmäistä
kasvua ja tämän kasvun taloudellisia vaikutuksia - ei ainakaan
Nokia, joka osui paikalle ja oli kriisissä juuri oikeaan aikaan.
Kun itse kirjoitin ensimmäisen matkapuhelimia koskevan
juttuni (1992) Suomessa oli vietetty juuri matkapuhelimen liikkeellelähdön
viisivuotisjuhlia ja ihmeteltiin valtavia 200 000 matkapuhelimen määriä
(ne olivatkin valtavia: meillä oli matkapuhelimia likimain yhtä
paljon kuin Ranskassa) mutta villeimmätkään ennusteet eivät
luvanneet yli kolmea miljoonaa matkapuhelinliittymää ennen vuotta
2000. Muutos on siis ollut hurjaakin hurjempi. Mutta mikä muutos?
Mitä oikein on tapahtunut. Onko matkapuhelin mullistanut elämämme,
sosiaaliset suhteemme, tapamme ajatella, käsityksemme todellisuudesta?
Eipä tietenkään. Se kuuluu sarjaan elämää
helpottavia, hyuödyllisiä asioita, jotka solahtavat paikalleen
ja joita ei sitten oikeastaan edes ajattele. Eli kysymys "millaista oli
ennen kun meillä ei ollut Floraa?" on reaalinen juuri matkapuhelimen
kohdalla. Miten tulimme toimeen ennen kuin saatoimme kertoa joutuneemme
liikenneruuhkaan, muistuttaa ostamaan sitä ja tätä, löytää
toisemme eksyttyämme, pelastua tieltä värjöttelemästä
kun auto on luiskahtanut ojaan, lähettää viestin kommentiksi
kun emme halua juuttua keskustelemaan jostain asiasta, kysymään
ovikoodia kun seisomme lukitulla alaovella menossa jonkun ystävän
luokse jne. Lista on loputon mutta se yhteinen piirre niillä on että
matkapuhelin on toisaalta arkinen vehje, toisaalta se voi olla korvaamaton
hätätilanteessa. Itselleni on jo moneen kertaan tullut eteen
tilanne että olen unohtanut ottaa puhelimen mukaan juuri silloin kun
hätään joutuessani olisin sitä todella tarvinnut. Ja
nyttemmin ne joilla ei ole matkapuhelinta, joutuvat tätä perustelemaan
julkisesti.
Voisi ehkä verrata matkapuhelinta yksityisautoon paitsi
että matkapuhelimilla ei ole juuri lainkaan sellaisia negatiivisia
ympäristövaikutuksia kuin henkilöautolla: ilmansaastuminen,
liikenneruuhkat, kaupunkien pilaantuminen, melu, raaka-ainehävikki.
Vain antennien sijoituksesta on tullut kiistaa, säteilyvaikutuksia
on tutkittu, puhelimen käyttö liikenteessä on ilmeisen vaarallista,
ja puhelimista on jonkinmoista haittaa konserteissa, kokouksissa, elokuvissa,
ravintoloissa jne.
Toisaalta vähän liioitellen voisi väittää
että matkapuhelin on myös niin kuin pyörä, jonka kaikki
eri käyttötarkoitukset ovat tuskin vieläkään tulleet
esiin. Tiedämme jo nyt että uuden sukupolven matkapuhelimet tarjoavat
aivan uudenlaisia mahdollisuuksia puhelinten käytölle ja erityisesti
internetin ja matkapuhelimen saumaton yhdistäminen tarjoaa todella
valtavia vaikutuksia esimerkiksi etätyölle ja ylipäänsä
elämälle riippumattomana ajasta ja paikasta. Helppous millä
internetin ja matkapuhelimen avulla voi seurata ulkomailta käsin kotipaikkansa
tapahtumia on huimaa verrattuna siihen miten tämä oli mahdollista
vain kymmenen vuotta sitten: viisi päivää vanhat sanomalehdet,
huonosti kuuluvat radiolähetykset, hitaat kirjeet suhteessa reaaliaikaiseen
uutisvälitykseen, säätietoihin, sähköpostiin,
vaikka jatuvaan ankkuroitumiseen oman maan radioon ovat jotain aivan toista.
Matkapuhelin on tässä mielessä 2000-luvun
pyörä: sen käytön suuri räjähdys tulee tapahtumaan
vasta 2000-luvulla kun maailman miljardit ihmiset pääsevät
siitä osalliseksi. Mitä silloin tulee tapahtumaan, emme osaa
edes kuvitella. Huvittavana yksityiskohtana voi mainita että
yksi keskeinen syy sille miksi eurooppalaisissa suurkaupungeissa hankitaan
matkapuhelin on se, että lankapuhelimen odotusaika on niin pitkä
mm. muinaisen tekniikan ansiosta!
Keskeinen matkapuhelimen uutuus on minusta siinä,
että se on aivan uudenlainen henkilökohtainen kommunikaatioväline.
Siinä missä puhelin on täysin persoonaton, pöydällä
tai seinässä kiinni oleva kone jota kuka tahansa voi käyttää,
niin matkapuhelin on minun oma aparaattini joka soi tavalla jonka vain
minä tunnistan (tosin tässä suhteessa on vielä paljon
tehtävää!) ja joka on käteni tai korvani jatke, siis
ruumiin osa pikemminkin kuin kone (kännykkä-nimi kuvaa tätä
hyvin). Hyvin harvoin matkapuhelin on aidosti yhteiskäytössä
niin kuin lankapuhelin taas lähes aina on (itselläni on kokemusta
siitä kuinka vaimoni lainasi sisarensa puhelinta ollakseen tavoitettavissa
matkalla, mutta puhelinta ei voinut pitää auki koska sisaren
puhelinkultturiin kuului, että suuri määrä ystäviä
soitteli hänelle jatkuvasti). Kaikki matkapuhelimeen liittyvät
suuret tulevaisuusodotukset ovat tämän tosiasian seurannaisia:
yhä useamman ihmisen taskussa tai laukussa kulkee henkilökohtainen
kommunikaatioväline jonka kaikkia käyttömahdollisuuksia
on mahdoton arvailla.
Yksi mahdollisuus on henkilökohtaisen valvonnan lisääntyminen.
Matkapuhelimen ollessa auki voidaan sen haltijaa seurata jatkuvasti ja
mahdollisesti jopa kuunnella. Mukana olevaan matkapuhelimeen piilotettu
siru voi tehdä jatkuvan valvonnan mahdolliseksi. Jos haluaa piiloutua,
niin matkapuhelinta ei pidä kantaa mukanaan. Laajemmassa mielessä
juuri valvontaan liittyvä teknologia on myös kehittynyt käsittämättömällä
tavalla. Väitteet siitä, että amerikkalainen kansallinen
turvallisuuselin kuuntelee kaikki kansainväliset puhelut (toisin sanoen
valitsee niistä päältä tiettyjen kriteerien mukaan
potentiaalisesti tärkeät) ovat vain jäävuoren huippu.
Miten tämä on yhdistettävissä sen kanssa että
kansallisvaltioiden rajat muuttuvat yhä ongelmallisemmiksi ja sekä
kulttuurinen että taloudellinen globalisaato syövät kansallisvaltioilta
mahdollisuuksia estää ja suojautua erilaisilta ulkoisilta uhkilta?
Toisaalta kyseessä on vain saman asian ääritapaus: kaikki
yksilötkin ovat yhä suojattomampia häikäilemätöntä
markkinointia tai poliittista manipulointia vastaan. Toisaalta globalisaation
myötä näyttää myös lisääntyvän
organisoidun rikollisen toiminnan mahdollisuus, veroparatiisien hyödyntäminen
anonyymisti. Jopa EU:n sisällä on veroparatiiseja, joille ei
kukaan näytä mahtavan mitään. Mitä vastaan siis
valvonta oikein lisääntyy, kun sen välittömästi
ilmeisin käyttötarkoitus, kansainvälisen rikollisuuden,
rahanpesun ym. estäminen, ei näytäkään olevan
olennaista? 2000-luvulla tämäkin selviää. Hurjimmissa
utopioissahan internet tekee mahdolliseksi kaikkien kansallisten sääntöjen
ja rajoitusten kiertämisen. Mitkään kansalliset rajoitukset
eivät enää sido yksilöitä ja yrityksiä jotka
eivät halua niitä noudattaa. Onko siis 2000-luku rajattoman anarkian
vuosituhat? Vai rajattoman valvonnan vuosituhat? Vaiko vain yhä edelleen
helpottuvan arjen vuosituhat?
Olemme ehkä käsitelleet turhan laajasti
yksittäistä ilmiötä, mutta kysymyksessä on hyvä
esimerkki saman ilmiön äärimmäisestä tulkittavuudesta.
Ja samalla siitä, että tapahtuneet muutokset ovat olennaisia
ja suuria, seurauksista ei vain ole varmuutta.
Varmin ennustus minkä 2000-luvusta yhteiskuntatieteilijänä
voikin tehdä on että kontrastit lisääntyvät. Keskeinen
uutisaihe tuleekin olemaan turvallisten ja rauhallisten elämismaailmojen
äkillinen ja hetkellinen muuttuminen vastakohdikseen. Moskovalaisen
70-luvun elementtikerrostalon totaalinen sortuminen pommiräjähdyksessä
on tästä osuva esimerkki: USA:ssa taas säännöllisesti
toistuvat umpimähkäisesti väkijoukkoon ampumiset ovat todennäköisesti
vain kasvava ilmiö, kun vapaana rehottavaa aseidenmyyntiä ei
saada kuriin (ja internet vain pahentaa ongelmaa).
Vielä kerran tulkittaessa asiaa matkapuhelimen kautta:
matkapuhelin on yksi arkielämää helpottava ja yksinkertaistava
väline jota voi kuvata jonkinlaisena uutena elimenä, pitkälle
kuuluvana korvana ja silmänä. Samalla se voi olla äärimmäisten
kriisien oloissa suoranainen pelastusrengas. Toisin sanoen, se vasta hyvin
juuri rutiinin ja dramatiikan paradoksiin.
Yksi erityisen kiinnostava alue on ihmisen ruumiin ja
persoonallisuuden geneettinen, orgaaninen ja biokemiallinen muokkaus. Tämä
on vahvimmassa mielessä elämänpoliittinen kysymys.
Slawomir Zizek on vastannut yllä esitettyihin kysymyksiin
yleisellä tasolla niin, että juuri sellaisessa tilanteessa jossa
transgressiot ovat lähes mahdottomia ja kaikki on sallittua ollaankin
itse asiassa tilanteessa jossa sääntöjä noudatetaan
tarkimmin ja jossa sääntöjen rikkojat ovat juuri niitä
jotka sitoutuvat vahvimmin johonkin fundamentalistiseen, autoritaariseen
periaatteeseen. Paradoksaalisesti juuri tämä vapauttaa heidät
noudattamasta sääntöjä. Sääntöjä
noudatetaan parhaiten individualistisessa demokratiassa jossa jokaisen
on edullista noudattaa säntöjä kun muutkin niitä noudattavat
(esimerkiksi jos tiedän että muut tukkivat risteyksen joka tapauksessa,
niin minun ei tietenkään kannata päästää
muita edelleni, kun taas jos risteyksen tukkijat ovat pieni vähemmistö,
niin säännön noudattaminen on paljon järkevämpää).
Entä sitten tämänkin kirjoituksen taustalla
vaaniva oletus: 2000-luvulla kaikki meneekin vain huonompaan suuntaan,
ja ne jotka nyt ovat 40-50 vuotiaita voivat kiittää onneaan siitä,
että ovat saaneet elämänsä aikana kokea ihmiskunnan
huippuhetket. Ympäristökatastrofit, epidemiat, paikalliset konfliktit,
viha ja rasismi, turvattomuus, eriarvoisuus vain lisääntyvät
ja huolimatta tekniikan kehityksestä (tai myös sen ansiosta)
hyvinvoivat eliitit supistuvat ja joutuvat suojautumaan yhä ankarammin
köyhtyviä, toimettomia massoja vastaan. Vankiloista tulee muuallakin
kuin USA:ssa keskeinen sosiaalipolitiikan väline. Rikollisuus ja raakuus
hallitsevat suurinta osaa maailmaa. Kaiken maailman mafiat ovat pääasiallisia
taloudellisia toimijoita ja pitävät poliitikkoja panttivankeinaan
maapallon laajuisessa Kolombiassa.
Tällainen tulevaisuudenkuva jota ei suinkaan voi
torjua kevyesti, on nähdäksemme täysin mahdollinen. Senkin
vastapainoksi voi ehkä parhaiten tarjota sitä, että muutos
on kuitenkin hidas ja että on olemassa suuri joukko prosesseja jotka
kahlitsdevat niin ylettömän optimistisia teknologisia tulevaisuudenkuvia
kuin pelkoja kaaoksen ja kurjuuden maailmasta 2000-luvulla.
Mutta jos kysymme, onko meidän mahdollista tehdä
jotain, niin vastauksia ei voi kovin helposti antaa. Yksi tapa pohtia sitä,
millaisia positiivisia muutoksia on odotettavissa, on elämänpolitiikka,
johon nyt siirrymme. Tällöin siirrämme myös keskustelun
globaalisesta näkökulmasta Pohjois-Eurooppaan ja hyvinvointivaltioperspektiiviin.
Ensimmäinen yritys määritellä: Elämänpolitiikka
vailla poliittisia intressejä on sumearajainen pehmeä sosiologinen
käsite, jonka avulla pyritään kokoamaan sosiabiliteetin
liikehdintää individualisoituneen yksilön näkökulmasta.
Hieman yleisemmin: Elämänpolitiikka voi olla kilpailevien gravitaatioiden
kenttä, jolla on neljä gravitaatiopistettä: (1) valtiollinen
toiminta, (2) markkinat ja niiden vapaa moraaliton tarjonta, (3) sosiabiliteetin
eri muodot (4) autonomiset individualisoituneet yksilöt. Näiden
vetovoimien välisestä kamppailusta muodostuu elämänpolitiikka.
Vanhoja tuttuja asioita?
I
Tietty poliittinen keskustelu, jossa 90-luvun moderniteettisosiologeilla
on ollut selvä merkitys, liitetään usein tiiviisti
elämänpolitiikan käsitteeseen. Ilmeisimmin on kyse Anthony
Giddensistä ja hänen yrityksestään löytää
väylä oikeiston ja vasemmiston välille. Sosiologien ja yhteiskuntatutkijoiden
joukossa on havaittavissa kiintoisia liittoutumia. Italialainen (jälki)feministi
Rosa Braidotti analysoi terävästi (antifallogosentrisesti) Diana-ilmiötä1
ja osoittaa artikkelissaan suosiota mm. Giddensille. He ovat yhtä
mieltä siitä, että vanhoja vasemmistokäsitteitä
sorto, aate ja solidaarisuus tulisi laajentaa, koska kansainvälisen
talouden vallan uudelleenjako on tuonut mukanaan uusia näkymättömiä
kontrolliteknologian ja hallintosuhteiden muotoja. Braidottin mielestä
Diana-ilmiön tarkastelu luokkapoliittisin termein ei ole mistään
kotoisin.
No jaa, Diana -ilmiö on tietenkin ominainen globaalin televiestinnän
aikakaudelle ja ehkä erityisesti sen emotionaalisille rakenteille.
Itkeminen mediamyrskyn silmässä tietämättä miksi
ja leviävä kaipaus jotakuta kohtaan, jota koskaan ei ole tavannut
: molempien täytyy olla ajan tyyppi-ilmiöitä. Ihmisten mediasuhteilla
on selvä synteettinen ulottuvuus. Ajatellaanpa vaikka Kauniit ja Rohkeat
-sarjaa. Useimmat Dianan kuoleman jälkeen tunteilleet olivat
naisia eri puolella maailmaa, mikä Braidottin mukaan merkitsi näkyvää
protestia sitä patriarkaalista systeemiä vastaan, missä
miehet joilla on valtaa voivat vaihtaa naisia, systeemiä, jonka uhriksi
Diana joutui. Kummallinen ajatuskuvio, joka ei tässä liity
sukupuolipolitiikkaan , vaan sosiaaliseen puoleen, joka heijastaa
uudenlaatuista verkostoitumista (maailmanlaajuisia medi-minä-media-minäsuhteita,
tietyn kuvitteellisen kollektivismin höystämänä).
Vanhentuneen politiikka-käsitteen avulla on vaikea saada
mitään otetta tällaiseen ilmiöön. Toisaalta elämänpolitiikkakeskustelu
saattaa sisältää tietttyjä lupauksia Diana-ilmiön,
kloonauksen ja geenimanipulaation jälkitraditionaalisessa maailmassa.
Ilmaisuni "tiettyjä lupauksia" osoittaa oman ambivalenssini mainittua
keskustelua kohtaan. Giddens sanoo itse Ord&Bildin haastattelussa puhuvansa
elämänpolitiikasta ilmaistakseen eron suhteessa liberaalin vasemmiston
vanhaan emansipatoriseen demokratian, itsemääräämisen
ja tasa-arvon parissa toimineeseen politiikkaan. Hänen mielestään
käytäessä uusia eettisiä keskusteluja vasemmiston vanhentuneilla
kriteereillä ei päästä pitkällekään.
Mitä hyvinvointivaltioon tulee, Giddens vaatii täydellistä
reformia. Hän ei tyydy uusliberalistisiin supistuksiin, vaan
etsii valtion hyvinvointitoiminnot ajan muuttuneisiin olosuhteisiin tahdistavaa
uudistusta (mitä se tarkoittaakin).
Meitä ei kiinnosta arvottaa Giddensin panoksen merkitystä
Tony Blairin "kolmanteen tiehen" eikä spekuloida liberaalin vasemmiston
kykyä pysytellä jälkitraditionaalisen tai myöhäismodernin
maailman kuumeisessa huojahtelussa, vaan katsoa hiukan kriittisesti (?)
sumeita käsitteitä, joita kohtaan Giddens itse viime aikoina
vaikuttaa menettäneen sosiologisen kiinnostuksensa. (Blairin selkänojana
toimiminen ei ole sosiologiaa vaan politiikkaa sanan klassisemmassa merkityksessä.)
Ehkä elämänpolitiikan kautta hahmottuva
yhteiskuntanäky kertoo oleellisen maisemasta, jossa eri riippuvuuksilla
on kasvualustansa.
II
Mitä elämänpolitiikka voi olla? Yksinkertaisimmillaan
yksilötason pohdintaa ihmisen jokapäiväisessä
elämässä esimerkiksi Pohjoismaiden kaltaisissa yhteiskunnissa.
Vaikuttaisi, että yksilöllä on koulutuksen,
työelämän, rakkauselämän, ihmissuhteiden, itsensä
kehittämisen suhteen merkittävästi laajempi valinnan
mahdollisuus kuin ennen (otsikko Almaasin kirjasta Velvollisuusyhteiskunnasta
mahdollisuuksien markkinoille ). Yksilön elämässä
vaihtoehtoja on lukematon määrä, mikä on muovannut
erityisen harkinnan tilan ja eetoksen nykyajan subjektille.
Ilmeisintä tämä on keskiluokkien elämänyhteydessä.
Valinnan mahdollisuuksien ja elämässä tehtyjen virheiden
harkinta sekä mahdollisten korjauskeinojen pohdinta ovat mahdollisempia
kuin koskaan. Virheet eivät välttämättä ole yhtä
kohtalokkaita kuin aikaisemmin, ehkä. Yksilön vaihtelevassa elämänkulussa
painopisteet hakeutuvat näihin ajatuksiin.
Uudelleen aloittaminen johtaa helposti Anthony Giddensin käsitteeseen
second chances - eläkkeelle tai työttömäksi jääminen
tai avioero voi merkitä uutta itsensä kehittämisen mahdollisuutta,
uutta alkua paremmalle elämälle. Tästä näkökulmasta
tietty eettinen keskustelu onkin ajankohtainen. Eettinen, sillä etsitään
vastausta ikuisuuskysymykseen: Mitä on hyvä elämä.
Johtopäätöksenä voidaan Giddensin avulla (1991,
215) sanoa, että elämänpolitiikka merkitsee politiikkaa,
joka koskee minuutta (self), identiteettiä, itseharkintaa, elämänkaarta,
hyvinvointia ja elämäntapaa. Tiivistetysti: elämänpolitiikka
on valinnoissa ja päätöksissä, jotka koskevat yksilön
elämää. Tuollainen tiivistys on vaarallinen, sillä
se voi merkitä mitä tahansa - mitä päätöksiä
tahansa, jotka koskevat elämää millä tahansa tasolla:
yksilöllisellä, yhteiskunnallisella, valtiollisella. Silloin
kaiken politiikan tulisi olla elämänpolitiikkaa.
Puhuminen politiikasta yksilön tasolla voi olla ongelmallista.
Esimerkiksi Zygmunt Bauman ei siihen syty. Ajatus siitä, että
jokainen elämäämme koskettava päätös muodostaisi
selvän, lineaarisen kokonaisuuden on Baumanin näkökulmasta
hyvin arveluttava. Syy hänen mielestään on sanassa
politiikka. Ihmisen arjen samaistaminen politiikkaan ei ole hedelmällistä,
vaan pelottavaa. Politiikassa ei nimittäin ole kyse ainoastaan
liikkeestä vaan myös liikkeen suunnasta. Voimakas tietoisuus
suunnasta on Baumanin mukaan yksi moderniteetin suurimmista vaaroista.
Itse asiassa suuntatietoisuudessa kasvavat pahan juuret. (Karisto 1998,
57) 6
Mutta politiikan voi toki ottaa vähän löysemmin,
sen ei tarvitse välttämättä kantaa mukanaan modernisuusahdistusta,
yhdenmukaistamispaineita ja persoonatonta, passiivista toimintaa
(jota mm juuri Bauman on kauhistellut -vrt yleiseen sanontaan, jonka mukaan
poliittisella tasolla on tehty päätös, joka koskee tavallisia
kansalaisia, joka eivät ole millään tavalla osallistuneet
prosessiin, he ovat kohteena päätöksille, jotka tehdään
nimettömissä laitoksissa kenenkään ottamatta niistä
vastuuta. Ehkä on hedelmällistä sanoa Kari Palosen tavoin:
Politiikkaa on aina siellä, missä on vaihtoehto tehdä päätös
toisella tavalla.
Elämänpolitiikka liittyy politiikkaan merkityksessä
policy. Periaatteiden tulisi olla sääntöjä, jotka hallitsevat
olemusta. Tästä lähtökohdasta voisi elämänpolitiikka
koostua kaikista niistä periaatteista, joiden avulla jokapäiväisistä
valinnoista tulee automaattisia, rutinoituja ja systemaattisia. Kuitenkin
elämä sisältää paljon kaaosta, epäloogisuutta
ja puhtaasti epärationaalista käyttäytymistä - luonteeltaan
enemmän tai vähemmän satunnaista. Usein periaate voidaan
talloa ja käyttäytyä vähemmän johdonmukaisesti.
Policy periaatejärjestelmänä kuulostaa hiukan liian rationaalisesta,
modernistiselta ja tietoiselta. Eli niin kuin sosiologiset analyysit tapaavat
olla.
Mutta ehkä epäilys on väärä, ja kuten
Risto Eräsaari (1998) puhuu reflektiovoittajista - niistä, jotka
voittavat jälkitraditionaalisilla areenoilla, joilla menestymisen
vaatimuksena on selkeä tietoisuus omista tavoitteista ja vahva itsekuri
tärkeimpänä keinona päästä tavoitteeseensa
- niin on kysymys tietyistä kulttuurisista ja sosiaalisista
kyvyistä, joita on hallittava tietoisesti. Muuten jäät tuuliajolle.
Yksi tärkeimmistä taidoista on juuri harkitsevuus, joka
merkitsee tietoisuutta tavoitteistaan, kykyä muotoilla mutta myös
kykyä soveltaa dynaamisesti tavoitteitaan sekä vahvuutta elää
tavoitteidensa mukaan. Riippuvuuksien vastustaminen vaatii tällaista
kykyä.
III
Toisaalta suurin osa Giddensin elämänpoliittisen valinnan
esimerkeistä koostuu tilanteista, joissa yksilö tekee harkitsevia
valintoja elämässään tiettyjen eettisten tavoitteiden
mukaan. Vegetaristiksi tai vegaaniksi ryhtyminen merkitsee henkilökohtaista
kannanottoa lihakysymykseen, se on eettinen valinta, jossa otetaan kriittinen
kanta tehomaatalouteen. Sillä, miten elämme on maailmanlaajuisia
ja poliittisia seuraamuksia. Tämä johtaa kenties monimutkaisempaan
määritelmään elämänpolitiikasta
kokoelmana monisävyisiä jälkiperinteisestä elämänyhteydestä
nousevia ongelmia, jotka liittyvät itsensä toteuttamiseen,
jossa minuuden harkintaprojekti on globalisaation läpäisemä
ja päinvastoin: jossa itsensä toteuttamisen vaikutus ulottuu
globalisaatioon tai globaalille tasolle. Tästä näkökulmasta
elämänpolitiikka ilmiönä koostuu myöhäismoderneista
ja jälkitraditionaalisista suuntauksista, joiden keskustelussa ja
käsitteistössä esiintyvät väistämättä
sirpaloituminen, elämän jaksottuminen, elämänstrategiat,
vapaus ja (ontologinen) turvallisuus, valintojen moraaliset ulottuvuudet
ja henkilökohtaisen vastuun maailmanlaajuisuus. (Nämä kysymykset
muovaavat myös Baumanille tutun elämänpoliittisen ulottuvuuden.)
Kehon ja terveyden merkitys kuohuu ylitse rajulla tavalla.
Ajatelkaapa vain, mitä kysymyksiä viime aikojen eettinen debatti
ja moraalikeskustelu ovat käsitelleet: geenimanipulaatio, geeniteknologia,
keinohedelmöitys, kloonaus, homoavioliitot Suomessa, oikeus omaan
kuolemaan, eläinten oikeudet. Oikeus omaan kuolemaan on hyvä
esimerkki siitä, mitä elämänpolitiikka voi käsitellä.
Kun nykyään on puhe vanhoista ihmisistä, kyse on uudesta
teknologiasta, joka mahdollistaa ihmisen elossa pitämisen kauemmin
kuin henkilö itse pitäisi toivomisen arvoisena. Väittelyllä
sinänsä on elämänpoliittinen yhteys. Giddens väittää
Ord&Bildin haastattelussa, että ajan moraalikeskustelut ovat perehtyneempiä
ja sisällöltään laajempia kuin koskaan ja yksilön
elämän pyhyydestä ja koskemattomuudesta vallitsee hänen
mukaansa suuri yksimielisyys. Perustana on, että teknologinen kehitys
muuttaa jatkuvasti edellytyksiä sille, miten näille arvoille
voidaan tehdä oikeutta. Tämä merkitsee tiettyä moraalikäsityksen
muutosta.
IV
Ehkä pieni selvennys elämänpolitiikka -käsitteen
rajoista on tässä perusteltua. Ihmisten tehdessä arkisia
päätöksiä yksilöinä ei ole kyse ensisijaisesti
elämänpolitiikasta, vaan ehkä elämänhallinnasta
(tai taidosta hallita omaa elämäänsä) ja ehkä
itsensä kehittämisestä. Puhumme siis elämänhallinnasta
tai oman elämänsä hallitsemisesta ja myöskin elämän
suunnittelusta. Toisaalta, konventionaalinen politiikka ei ole sama kuin
elämänpolitiikka. Elämänpolitiikka on näiden kahden,
yksilön itsehallinnan ja valtiollisen tason konventionaalisen politiikan
välillä. Elämänpolitiikka koostuu yhteisistä,
yhteiskuntaryhmiä tai yhteiskuntaa koskevista päätöksistä,
joilla on vaikutusta ihmisten elämän kulkuun, mahdollisuuksiin,
vaihtoehtoihin, ihmissuhteisiin, itsensä toteuttamiseen , kurjuuteen
ja hyvinvointiin. Elämä ei ole elämänpolitiikkaa, mutta
elämän muokkaaminen eri tavoin on elämänpolitiikka.
Ankkuroituna tiettyyn sosiaaliseen yhteisöön elämä
muodostuu elämänpolitiikan kohteeksi.
Yhteinen päätös -termien merkitys on tässä
tärkeä. "Yhteinen" viitaa eri yhteisöjen kirjavaan ketjuun,
ryhmittymiin kuten perhe, naapurit, lähiympäristö, osa-
ja alakulttuurit, kansalaistoiminta ja paikallistason yhteisöt (siviiliyhteiskunnassa),
mutta myös markkinoihin ja markkinointiin sekä kunnallisten ja
valtiollisten instituutioiden toimintaan ja sen vaikutukseen ( tarkkailu
ja byrokraattinen tukiverkosto).
Elämänpolitiikan tärkein kohde - samalla sosiaalipolitiikan
polttopiste - on yhteisöllinen ulottuvuus. Tässä vajoamme
yksilön ja yhteiskunnan väliselle harmaalle alueelle (tai yksilön
ja valtion väliselle) , jota kohtaan kommunitaristit (Amitai Etzioni
) viime aikoina ovat osoittaneet suurta kiinnostusta ehkä juuri siksi,
että nämä yhteisöt vaikuttavat menettäneen kykynsä
hallita yksilöitä tehokkaasti. Tosin kommunitaristien idea
on tarkastella asiaa myös ylhäältäpäin valtiollisen
politiikan kysymyksenä. He lausuvat korkealta kansalaisille: kasvattakaa
lapsenne hyvin, osallistukaa naapuritoimintaan estääksenne
sosiaalisen hajoamisen ja muita moderniteetin sairaalloisuuksia. Tästä
käy ilmi elämänpolitiikan ja yhteiskuntapolitiikan välinen
suhde.
Toinen tapa on katsoa elämänpolitiikkaa alhaaltapäin
(sub politics), jolloin näkökulmaan tulevat ihmisille arkisissa
olosuhteissa tapahtuvat asiat. Meistä on tärkeää pohtia
uudentyyppistä sosiabiliteettia, sitä, miten sosiaaliset siteet
muodostuvat epäperinteisellä tavalla. Jos ajatellaan Giddensin
kirjoista tuttua perinteinen / jälkiperinteinen -jakoa, joka
sisältää ajatuksen sosiabiliteetin posttraditionaalisten
muotojen suuremmasta yksilöllisyydestä ja yksityisyydestä
verrattuna traditionaalisiin, niin voidaan ajatella sosiabiliteetin sisältävän
uusia kvaliteetteja.
V
Uusi sosiabiliteetti? On vaikea sanoa, miten se eroaa vanhasta. Ajallisesti
ei Suomessa ole kyse kovinkaan monesta vuosikymmenestä, usein riittää
nykyisen elämänmenon vertaaminen sodanjälkeisen ajan Suomeen
40-, 50- ja 60 -lukuun, suuret ikäluokat - baby boomers, neljäkymmenlukulaiset,
sanoisi ruotsalainen - ovat kasvaneet aikuisiksi ( ja sittemmin keski-ikäistyneet).
Jos vanha sosiabiliteetti oli olemassa ja eli perinteisessä yhteiskunnassa,
ei mitään tarvetta elämänpolitiikalle ollut (Giddens,
1991). Nyt sosiabiliteetin siteet ovat melko löyhät, kaikki on
herkästi rikkoutuvaa, (vaihto)suhteilla on erityinen luonne (millainen?),
kaikkea leimaa väliaikaisuus ja harkittu avoimuus , mikä tahansa
sosiaalinen elämänmuoto voidaan kyseenalaistaa. Velvoitteet sitovat
ihmisiä heikosti tai huomattavasti heikommin kuin aikaisemmin (low
commitment), elämä yksilöllistyy.
Perinteiset elämänkuviot, esim perhekuviot ovat lakanneet
olemasta pakollisia, normaalissa elämässä on tarjolla useita
valinnan mahdollisuuksia, jotka aikaisemmin rajoittuivat tapoihin, perinteisiin
tai luontoon. Elämän yksilöllistyminen merkitsee myös
jalansijaa egoismille. Low commitment suuntaa myös emotionaalisia
rakenteita, joita yhdistävät uuteen sosiabiliteettiin liittyvät,
jotenkin vesittyneet ja puolitäydet kokemukset ja elämykset,
kaikki kaupallistuu, katsoja marssii sisään sponsoroidun lipun
kera, ilmapiiri latistuu, muuttuu sieväksi ja sivistyneeksi,
sekundaaripalvelut tulevat peliä tärkeämmäksi. Sama
suuntaus on suomalaisesta liigakiekkoilusta tuttu. Saammeko vastarintaa
voimakkaan ja alhaisen sitoutuneisuuden välimaastoon? On myös
paradokseja. Vähäinen sitoutuminen naapurustoon tai urbaaneihin
seurapiireihin merkitsee saman keskiluokkaisen urakeskeisen työohjuksen
(joka Suomessa yhä useammin on nainen) erittäin kovaa sitoutumista
työelämässä, jonka sosiaalinen ulottuvuus määrittää
lähes täydellisesti arjen, ajankäytön, eetoksen,
ajatuksen, tyylin ja jargonin (Kiianmaa). Ei vaikuta erityisen yksilöllistyneeltä
vaan perin kollektiiviselta (Nokia taistolaisuuden jälkimodernina
muotona).
Voidaan kysyä millaisia auktoriteettirakenteita uuteen sosiabiliteettiin
liittyy? Vastaus on, että myöskin heikkoja, ja mitä mediasosiabiliteetistä
voidaan sanoa, ajatelkaapa Diana-ilmiötä. Ajallemme ja
uudelle sosiabiliteetille on luonteenomaista, että monet TV-katsojat
sitoutuvat/samaistuvat voimakkaammin Kauniit ja Rohkeat -sarjan hahmoihin
kuin tosielämän henkilöihin (kummemmin moralisoimatta tätä
valintaa). Jos tällä - siis sosiabiliteetin uusilla piirteillä-on
jotain tekemistä elämänpolitiikan kanssa, voi se sisältää
melkein mitä tahansa: vapaan valinnan, moraalisia velvoitteita sillä
edellytyksellä, että ne ovat jonkun henkilön aktiivisen
ja tietoisen valinnan tuloksia. Elämänpolitiikan polttopisteessä
esillä on yksilöiden valinta, joka tuottaa sosiaalisia siteitä
ja sosiabiliteetin uusia piirteitä - esimerkiksi voidaan ottaa
vaikkapa homoseksuaalien välinen avioliitto ja ajatella, että
heidän tapansa muodostaa sosiabiliteettia on toinen kuin perinteisen
heteroseksuaalisen perheyhteisön muodostama, sama koskee kenohedelmöitystä.
Ainakin löydämme molemmat esimerkit edellyttävät kantajiltaan
tavattoman suurta harkintaa. Muita esimerkkejä löydämme
ruumiinkulttuurin eri sosiaalisista muodoista ja yhteyksistä.
siis kunto- urheilu- ja terveysryhmistä, joissa osallistujat harjoittelevat,
kilpailevat ja liikkuvat yhdessä enemmän tai vähemmän
säännöllisesti kuulumatta urheilujoukkueeseen sen perinteisessä
merkityksessä (ks, Runners World 8:1998). Toinen esimerkki voi olla
Nuoret väkivaltaa vastaan -ryhmät Helsingissä; NVV-Youth
Against Violence on vapaaehtoisjärjestö, jonka liikkeellepanevana
voimana ovat aikuiset, jotka illansuussa, öisin ja erityisesti viikonloppuisin
osallistuvat katutyöhön keskenään vihamielisissä
suhteissa olevien nuorten parissa. Aikuiset toimivat tässä yhteydessä
sosiaalisen tarkkailun ja tuen edustajina. Tällainen sosiaalisen
tarkkailun ja huolenpidon muoto - verrattuna ammatti- ja byrokraattis-virallisesti
ohjattuun nuorisotyöhön - lähenee ns. kolmatta sektoria.
Tietenkin elämänpolitiikkaa voidaan tarkastella myös
tästä näkökulmasta.
VI
Niinpä päädymme lähelle ei ainoastaan kommunitaristeja
vaan myös Tony Blairia ja päädymme giddensiläisen käytännöllisen
sosiologian syleilyyn.
Elämänpolitiikka voi siis olla vetovoimien taistelukenttä,
jolla on neljä gravitaatiopistettä: (1) valtiollinen toiminta
(2) markkinat, ja niiden moraaliton tarjonta (3) sosiabiliteetin eri muodot
(4) autonomiset individualisoituneet yksilöt. Näiden gravitaatioiden
taistelu muokkaa elämänpolitiikkaa. Tuttuja asioita, mutta asetelma
on kiinnostusta herättävä: täältä täytyy
löytyä jotain uutta ja lupaavaa. Erityisesti siinä, miten
näiden vetovoimien väliset siteet muodostuvat.
Garrison Keillor kertoo kirjassaan News from Lake Wobegon esimerkin
toisten mahdollisuuksien rajallisuudesta: kun partiossa olevat pojat eivät
käyttäydy toivotulla tavalla niin heidän johtajansa sanoo
halunneensa antaa heille toisen mahdoollisuuden mutta nyt tämä
on heidän viimeinen toinen mahdollisuutensa, jos he mokaavat sen nin
lisää ei tule.
Saman kysymyksen mekin voimme esittää lopuksi:
onko sittenkin niin, että olemme jo globaalisesti käyttäneet
viimeiset toiset mahdollisuutemme ja lisää ei 2000-luvulla ole
tiedossa? Vai antaako elämänpolitiikka perspektiivinä myös
lisää reaalisia mahdollisuuksia?
Takaisin alkuun
|