1. Juoksemisen viehätys

   Matkakirjassaan Amerikka ranskalainen esseisti Jean Baudrillard käsittelee juoksemista yhtenä amerikkalaisuuden keskeisenä piirteenä. Hänelle juokseminen on täysin käsittämätön modernin itsekidutuksen, itsemurhakäyttäytymisen ja kuoleman tavoittelun, vapaaehtoisen orjuuden ja jopa aviollisen uskottomuuden uusi muoto. Kuola suusta valuen, silmät tyhjinä ja omaan sisäiseen lähtölaskentaansa keskittyneet juoksijat edustavat Baudrillardille ihmislajin rappiota, maailmanlopun tunnelmaa. Vähän samoja sävyjä voi löytää mm. Antti Eskolan juoksemista koskevista lyhyistä maininnoista hänen puhuessaan inhoten hölkkääjistä. Olen tavannut sekä Baudrillardin että Eskolan ja tiedän, että he todella tappaisivat itsensä jos he lähtisivät juoksemaan (tosin Eskola on tietääkseni aloittanut rauhallisen lenkkeilyn!). Baudrillardin ja Eskolan käsitykset ovat kuitenkin mielenkiin toisia, sillä ne kuvaavat hyvin miten väärä kuva ulkopuolisilla voi juoksemisen symbolisista merkityksistä olla. Varsinkin kärsimysteema on täysin vailla pohjaa: juokseminen on päinvastoin yksi modernin yhteiskunnan ruumiillisen ja henkisen itsensäkehittämisen ja nautinnon muotoja, kevyestä sosiaalisesta yhdessäolosta puhumattakaan! Enkä ole nähnyt vielä yhtään kuolaavaa tai vaahtosuista lenkkeilijää (talvella nenä saattaa tosin valua). Itse asiassa voisin mennä vielä pitemmälle ja väittää, että himokuntoilija ei ole missään mielessä askeettisen itsekurin edustaja vaan päinvastoin hän on hedonisti, joka ei kykene vastustamaan lihan himoja missään muodossa: kuntoilu on hänelle vastustamaton nautinnon lähde, josta voi olla erossa vain enintään muutaman päivän kerrallaan.
   Onneksi on myös ranskalaisia sosiologeja jotka ymmärtävät juoksemista: yksi parhaista on Martine Segalen, kuuluisa perhetutkija, joka on äskettäin julkaissut juoksuharrastuksestaan hienon kirjan "Les enfants d'Achille et de Nike" (Akilleen ja Niken lapset, Métailie 1994). Tässä kirjassa Segalen käy läpi juoksemisen historiaa ja selvittelee erityisesti juoksemisen sosiaalisia ulottuvuuksia, ryhmämuodostusta, ja ennen kaikkea erilaisia juoksemisen nautintoja. Mikään ei voi olla kauempana Segalenin kuvaamasta sosiaalisesta ja nautiskelevasta juoksijasta kuin Baudrillardin Amerikan hölkkähahmo. Voi olla totta että amerikkalaiset hölkkääjät ottavat harrastuksensa hiukan liian vakavasti, mutta silti heidänkin osaltaan on täysin väärin puhua kärsimyksen kulttuurista. Juokseminen on hauskaa ja nautinnollista puuhaa, kunhan sen ensin oppii.
   Useimmat muut kuntoilulajit ovat minulle henkilökohtaisesti vieraita, eri syistä, joista pääasiallinen on haluttomuus sitoa ajankäyttöäni. Tenniksen tai sulkapallon pelaaminen kerran pari viikossa voi olla mukavaa, mutta kuntoiluksi se ei oikein riitä (toinen asia on jos pelataan 4-5 kertaa, mutta silloin täytyy käyttää jo omaakin aikaa!). En halua sitoa päivääni johonkin tiettynä määräaikana tapahtuvaan, enemmän kuin mitä työ ja perhe vaativat. Saunavuorostakin on lähes mahdoton pitää kiinni. Useimmiten pelisalivuorot ovat lisäksi merkillisiin aikoihin keskellä päivää, ja kun niihin liittyvät matkat, suihkut, kaverien kanssa rupattelut, niin työpäivästä ei ole paljoa jäljellä. Sehän voi toki ollakin yksi tennis- sulkapallo- ym. harrastuksen tarkoitus, samoin kuin golfin peluun, jossa tuskin puolta päivää lyhyempää yksikköä tunnetaankaan. Ja jos kiinteiden aikojen lisäksi olisi lunastettava golf-osakkeita ja ostettava tuhansien markkojen mailasarjoja, niin luultavasti en olisi koskaan ruvennut kuntoilua harrastamaan.
  Kunnon juoksija on toista maata. Juoksemisen suuri viehätys on siinä, että juosta voi missä vain, milloin vain, melkein missä asussa tahansa (yleensä varsin kevyessä ja pieneen tilaan menevässä). Ainoa asia josta juoksijan on oltava tarkkana ovat tossut. Mutta nekin ovat yllättävän monikäyttöisiä. Juoksija ei tarvitse valtavia välinekasseja, ei hankalasti kannettavia mailoja tai muita välineitä. Muistan kuinka eräs ystäväni jonka kanssa olin sosiologikongressissa New Delhissa, kantoi mukanaan mennen tullen suurta ja hankalaa tennismailaa. En tiedä pääsikö hän koskaan käyttämään sitä, mutta suunnaton riesa siitä ainakin oli. Minä sen sijaan juoksin matkan aikana vähintään 100 km, enkä sen takia joutunut raahaamaan matkatavaroissani mitään ylimääräistä.
   Useimmat liikuntaharrastukset ovat nykyään erittäin epäekolo gisia urbaaneina harrastuksina. Tenniskentät, golfkentät, squash- hallit ja urheilun monitoimihallit nielevät suuria maa-alueita (yleensä puistoissa), tarvitsevat liikenneväyliä ja pysäköin titiloja ja lisäävät autonkäyttöä. Tämä koskee yhtä hyvin eräret keilijöitä kuin golfinpelaajia tai laskettelijoita. Ja bensaa palaa.
  Toisin on juoksijan laita. Juoksemista varten ei yleensä tarvitse liikkua autolla yhtään mihinkään. Oli juoksija missä tahansa, riittää vain sopivan asun pukeminen päälle, tossujen jalkaan paneminen ja oven avaaminen, niin voi aloittaa. Jos olet matkoilla, hotellisssa tai vaikka laivassa, lähteminen on aina yhtä helppoa.
  Tähän voi tietysti joku sanoa, eikö silloin olisi helpompaa itse asiassa hankkia kuntoiluväline kotiinsa ja polkea tai soutaa (tai nykyään myös juosta juoksumatolla) omassa olohuoneessaan. Oma kokemukseni on kuitenkin, että välineellä harjoittelu ei koskaan ole sama asia. Kymmenen minuuttia jaksaa vielä soutaa tai polkea, mutta sitten se muuttuu tappavaksi tai rytmi hidastuu, mutta jos haluat juosta esimerkiksi tunnin niin ainoa tapa on juosta jokin reitti joka kestää tuon tunnin. Ja vaihdella tätä reittiä (tosin olen myös huomannut että pari kolme vaihtoehtoista reittiä riittävät aivan hyvin). Tietysti on paikkoja joissa on tylsä juosta (ja ehkä epäterveellistäkin, kuten vaikkapa ruuhka-aikana Mannerheimintiellä, mutta se on lisäksi typerääkin kun juoksija voi valita reittinsä aivan vapaasti). Aina löytyy reitti joka on paitsi juostava myös miellyttävä ja tarjoaa nähtävää, rauhaa, tuulensuojaa jne.
   Juoksureitin voi suunnitella myös siten että juoksua voi käyttää vaihtoehtoisena liikkumismuotona. Voi juosta töistä kotiin, voi viedä auton huoltoon ja juosta kotiin, voi juosta jopa juhliin (olen itse tehnyt tämän: juossut 15 km reppu selässä jossa olivat vaihtovaatteet ja viinipullo! Tosin olimmekin sopineet isännän kanssa aloittavamme juhlat saunomalla). Sunnuntaisin voi pitkän juoksulenkin suunnitella sen vaikkapa niin, että reitin varrella on museo tai muu kohde jossa voi pitää tauon, ja pysähtyä vaikka juomaan jotain (olen joskus syönyt leivoksenkin hyvällä omallatunnolla). Olen käynyt juosten Helsingissä mm. Zoltan Popovicin ja Henry Mooren näyttelyissä ja erilaisissa ulkonäyt telyissä ja gallerioissa ja tutustunut lukuisiin arkkitehtonisesti kiinnostaviin kohteisiin; Pariisissa olen tutustunut La Defensen kammottavuuksiin, Bofillin kuuluisiin asuinrakennuksiin tai Afrikan ja Aasian museon Kongo-näyttelyyn juoksulenkillä, Pariisin hienoista puistoista nyt puhumattakaan. Tosin sisätiloissa juoksija on ehkä hiukan hikinen eikä aivan samoin puettu kuin muut kävijät, mutta sunnuntaisin väki on muutenkin kirjavammin puettua ja ennen kohteeseen tuloa voi hidastaa vauhtia sen verran ettei ole aivan läpimärkänä hiestä.
  Juoksemaan voi myös lähteä milloin se tuntuu mukavimmalta tai milloin esimerkiksi muuten tiukassa kalenterissa on tyhjä paikka. Aaamulla voi nousta aikaisemmin tai mennä juoksemaan jopa keskellä yötä. Lääkärithän tosin varoittavat että ei pidä harjoittaa liikuntaa välittömästi ennen nukkumaan menoa, mutta tämä koskee kaiketi vain melko huonokuntoisia tai melko rankkoja juoksuja. Mutta milloin muuten yleensä tavallisissa suomalaisissa perheissä harjoitetaan sukupuolista kanssakäymistä (so. yhtä liikunnan perusmuotoa)? Jota kai monet avioparit harjoittavat pääasiallises ti unta saadakseen...
  Sekä aamu- että yöjuoksussa on oma  suuri viehätyksensä. Juokseminen hiljaisessa kaupungissa auringon juuri noustessa on unohtumaton kokemus, samoin kuin juokseminen tyhjillä kaduilla asfaltin kiillellessä katuvaloissa. Jälkimmäisessä tapauksessahan esimerkiksi Yhdysvalloissa juoksija saattaa kohdata pahantahtoisia ja väkivaltaisia henkilöitä, joten sitä ei voi suositella, mutta Suomessa tällaista vaaraa ei ole, ellei nyt erehdy juoksemaan rautatieasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä perjantai- yönä.
  Mutta täytyy myöntää, että juoksemisen viehätys ei löydy aivan heti. Useimmat tuntemani hölkkääjät valittavat usein kuinka tylsää juokseminen on ja kuinka he tekevät sitä suorastaan vastoin tahtoaan, vain koska ajattelevat nukkuvansa paremmin tai laihtuvansa tai sen sellaista. Kuitenkin voin vakuuttaa, että jossain vaiheessa useimmat juoksijat kuitenkin myös löytävät juoksun nautinnon, keveyden, helppouden, vauhdin, yhdistettynä mukaviin maisemiin ja kivoihin juoksupolkuihin. Ja juuri tästä nautinnosta ja sen hakemisesta tässä kirjassa on kyse.
  Markku Ojanen on esittänyt kaavion (Liikunta ja tiede 4/91, 29) jossa empiriiseen aineistoon vedoten väitetään että sellaiset lajit kuin tennis, golf ja koripallo ovat sosiaalisia, luovia, arvostettuja, vaativia ja tuloskeskeisiä, kun taas aerobic, pyöräily ja kävely/hölkkä olisivat yksin harrastattavia, toistavia, tavanomaisia, rytmisiä, ei-vaativia.
   Pahempaa puppua voi tulla vain liikuntatieteellisen tutkimuksen huipulta! Jokainen vähänkin enemmän juoksua harrastanut tietää, että juokseminen on äärimmäisen vaihtelevaa, vaativaa, monipuolis ta ja se voi toki olla myös sosiaalista. Vain se joka ei harrasta juoksua, kuvittelee että juoksu on yksitoikkoista, aina samanlais ta. Tässä kirjassa kuvataan hyvin erityyppisiä juoksutilanteita, juoksemisen tapoja ja tyylejä, joille jokaiselle voisi antaa eri nimiä. Juokseminen on kaiken kaikkiaan äärimmäisen monimuotoista toimintaa ja sen oppii todella vasta pitkän harjoittelun jälkeen. Yksikään juoksukerta ei muistuta toista ja vaihtelu on todella suurta. Itse ajattelen aina jotain bodausta äärimmäisen yksitoik koisena toistuvasti saman liikesarjan läpiviemisenä, mutta olen varma että jos bodaukseenkin paneutuisi, niin se muuttuisi ehdottoman vaihtelevaksi taitolajiksi. Kysymys on vain siitä, mihin innostuu. Ja tällöin alin kynnys on ehdottomasti juoksulla.
   Vuodelta 1991 peräisin oleva Gallup-kysely (HS 6.12.1991), joka koskee eri lajien suosituimmuutta vähintään viikottain tapah tuvana, kertoo että suomalaisten kolme kärjessä ovat kävelylenk keily, pyöräily ja juoksu. Kun suomalaiset aina ilmoittavat mielellään kävelevänsä (varsinaisen kuntoliikunnan ja urheilun muotona se on suhteellisen harvinainen) ja pienissä kaupungeissa pyörä on varsinkin naisten keskeinen työmatkaväline, niin varsinainen ensimmäinen kuntoiluharrastus on juoksu, jota harrastaa noin 600 000 kansalaista ( eli noin 20% 15-65 vuotiaasta väestöstä). Sitten tulevat uinti ja hiihto (tutkimus on joko tehty talvella tai sitten kausiluonne on otettu huomioon), kuntovoimis telu/bodaus ja voimistelu. Säännöllisesti laskettelevia on tämän mukaan vain 165 000, hiukan enemmän kuin tenniksen pelaajia tai aerobicin harjoittajia.
   Suurin osa aikamme hengen mukaisista "muotilajeista" (golf, sähly, aikido, petanque ...) jäävät harrastajamääriltään hyvin pieniksi, mutta tässä suhteessa taas luultavasti seuratiedot ovat luotettavampia.
   Tärkeä tieto tutkimuksessa on, että urheiluseuroilla ei ole kuntoliikunnan kanssa juuri mitään tekemistä. Liikunta on yksinäistä puuhaa: useimmat - 77% väestöstä - harrastavat sitä pääasiallisesti yksin.  Omatoimisesti ryhmässä liikkujia on noin miljoona kun urheiluseurassa liikkujia on alle puoli miljoonaa. Tämä kertoo sen, että urheiluseurojen pitäisi joko tehdä jotain oikeuttaakseen olemassaolonsa tai sitten urheilun resursseja pitäisi jakaa aivan toisin. Jonkinlainen kansaopistotyyppinen harrastajaryhmäksi rekisteröityminen ja sen kautta mahdollisuus saada tukea salimaksuihin ja välineisiin voisi olla erittäin hyvä vaihtoehto nykyiseen urheilun keskusjärjestöjen tukemiseen, mikä näkyy vain pröystäilevinä hallintorakennustiloina ja huippu- urheilupanostuksina. Kuvaavaa oli että kun SVUL rakensi päämajansa Helsingin Keskuspuiston kupeeseen Pasilaan, niin sinne tietysti tuli sauna (ja melko varmaan uima-allaskin, en ole käynyt), mutta kukaan SVUL:n herroista ei keksinyt että SVUL olisi voinut vallan mainiosti lähestyä urheilun harrastajia järjestämällä talonsa alakertaan pienen pukuhuone- ja saunaosaston Keskuspuiston kuntoilijoita varten. Näistä tiloista on edelleen tarve, vaikka Helsingin kaupunki on hyvin asiansa hoitanutkin. Ja SVUL:iahan ei enää ole olemassakaan.

   Kuitenkin urheiluseuroista voisi olla hyötyä juuri kokemuksen ja välinetiedon välittäjinä. Esimerkiksi hiihdossa olisin kaivannut paljon enemmän voiteluoppia kuin mitä yksinäinen harrastaja saa. Voitelu huipputasollahan on suorastaan sotasalaisuus, valitettavasti. Eivätkä parhaat aineet ole halpoja.
   Juoksijalle urheiluseura on useimmiten täysin merkityksetön, varsinkin jos tarkoituksena on ajallisesti sitomaton, muutenkin mahdollisimman joustava kuntoilu. Tällöin seurasta voi olla hyötyä pääasiallisesti tiedon välityksessä, alennuksien järjestäjänä, kuntotestien ja valmennustiedon tarjoajana jne.