Huostaanottokirja

 

 

 

 

 

Toimittanut J P Roos

 

 

 

 

 

 

 

 

Joulukuu 2002

 

 

---

 

 

Sisällysluettelo

 

 

 

Esipuhe

 

J. P. Roos: Huostaanotto ja ihmisoikeudet?

 

Sirpa Taskinen - Maritta Törrönen: Lastensuojelun käsitteistä ja tilasta

 

Tapio Räty: Lapsen huostaanotto. Perusteet ja oikeusvaikutukset

 

Anu Suomela: Missä viipyvät huostaanottoperheiden ihmisoikeudet?

 

Tarja Heino, Liisa Korhonen ja Monika Possauner: Läheisneuvonpito

 

J..P..Roos: Mikä on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa - tapaus K &T

Päivi Sinko: Pienenä mä luulin että ihminen tarkoittaa aikuista 

Erja Saurama: Lastensuojelupolitiikkaa 1950-luvulla

 

Marjatta Bardy: Vauvat ja lastensuojelu

 

Maritta Törrönen: Elämää huostaanoton jälkeen - lastenkodissa

 

Anu Suomela: Elämäntavat huostaanoton syynä

 

Anja Hannunniemi: Lastensuojelulapsen edunvalvonta ongelmana

 

---

Esipuhe

 

 

 

Tämä kirja on ollut pitkään työn alla.  Lähtökohtana oli keväällä 2000 virinnyt keskustelu tapauksesta K&T (ks allekirjoittaneen ja Suomelan artikkelit) ja sen yhteydestä suomalaisiin huostaanottokäytäntöihin. Keväällä 2001 järjestettiin Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella luentosarja teemasta ALastensuojelu ja ihmisoikeudet@, jossa oli mukana joukko lastensuojelun asiantuntijoita. Pyrin myös saamaan mukaan prosessiin osallistuneita lastenpsykiatreja, mutta melko huonolla menestyksellä. Sen sijaan luennoitsijoiksi suostui sosiaalityöntekijöitä, yhteiskuntatutkijoita juristeja, sekä myös prosessin läheltä kokeneita. Luentojen kuulijoina oli paitsi opiskelijoita myös lastensuojelun työntekijöitä, ja eräässä vaiheessa kuulijoiden ja luennoitsijoiden välinen ristiriita kärjistyi niin vahvasti, että luennon päättyessä paikalla oli vain 1-2 henkilöä allekirjoittaneen ja muutaman muun vakio-osanottajan lisäksi. Luentojen luentopäiväkirjoissa todettiinkin että luentojen yleissävy oli liian kielteinen lastensuojelulle. Kuten nyt julkaistavista teksteistä käy ilmi, todellisuudessa näin ei ollut, vaan suurin osa luennoitsijoista suhtautui  positiivisesti ja melko kritiikittömästi lastensuojelun tehtäviin ja toimintatapoihin. Mutta itse luennon kestäessä tilanne oli se, että alkupuolen luennot olivat enemmän positiivisia kun taas loppua kohti alkoi tulla pelkkää kritiikkiä. Tämä ei ollut tarkoitus vaan johtui luennoitsijoiden aikatauluista ja aiheista (kirjan sisältö ei rakentuu jossain määrin samoin joten lastensuojelun ammattilaisten sietokykyä koetellaan lähinnä loppuosan teksteissä).

 

Kirja ilmestyy ainoastaan näin verkossa, sillä mm. toimitustyön venähtämisen (vieläkin on joitakin ehdottomasti luvattuja tekstejä saamatta!) ja mahdollisen kustantajan vitkastelun takia sain kielteisen päätöksen vasta joitakin päiviä sitten. Tämä oli valitettavaa koska kirjassa ovat mukana monet sellaiset lastensuojelukeskustelun osapuolet jotka eivät yleensä esiinny yhdessä ja näin kirja olisi huomattavasti parempi oppikirjana kuin ne hyvin yksipuoliset teokset joita yleensä käytetään. Allekirjoittanut ei kuitenkaan voinut enää paneutua enempää toimitustyöhön ja jotkut artikkelit kaipaisivat tiettyä ajankohtaistusta (esimerkiksi läheisneuvonpidossa on tapahtunut varsin paljon kevään 2001 jälkeen). On kuitenkin tärkeää että tekstit ilmestyvät, vaikka eivät siis paperimuodossa. Julkaisijana on Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitos.

Tekstejä tullaan jatkossa vielä muokkaamaan ja korjailemaan, mutta olen halunnut saada kirjan kuitenkin julkisuuteen vuoden 2002 puolella.

 

 

Helsingissä 30.12.2002

 

J. P.Roos

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

 

 

 

 

       J.P.Roos

 

      Huostaanotto ja ihmisoikeudet?

 

 

 

 

Tämän kirjan lähtökohtana olleen luentosarjan peruskysymyksenä oli mikä näkökulma on ensisijaisesti otettava kun pohditaan lastensuojelua ja huostaanottoja:

 

- psykososiaalinen vai juridinen,

- lasten vanhempien ominaisuuksia vaiko heidän oikeuksiaan painottava,

- lapsen edun suhteuttaminen perheen tilanteeseen,

- sosiaalityöntekijät lapsen edun puolustajina ja määrittelijöinä

-Ahuonot@ perheet vs. huono-osaiset ja heikot perheet,

- ennaltaehkäisy vs. viimesijaisuuden korostaminen.

 

Tai jos asian oikein haluaa tiivistää niin sen voi tiivistää seuraavaan: kun viranomaisen täytyy valita, kenelle tehdään pahaa, niin miten tällöin valitaan?

Kyse on myös oikeassa olemisesta: keskusteluosapuolet näyttävät syyttävän toisiaan siitä että kumpikin haluaa ottaa itselleen oikeassaolon monopolin.

Toisaalta kyse on myös sosiaaliseen konstruktioon liittyvästä keskustelusta.

Sosiaalityöntekijöiden nykyiseen teoreettisen opetukseen kuuluu vahvana juonteena ajatus siitä, että sosiaalinen todellisuus on aina konstruktio eli hiukan kärjistäen ei ole mahdollista missään tilanteessa väittää että jokin todellisuutta koskeva väite olisi tosi. Näin esimerkiksi huostaanottotilanne on tapahtuma jossa perheen käsitys todellisuudesta joutuu ristiriitaan sosiaalityöntekijän käsityksen kanssa.

Tieteellisen keskustelun tasolla on toki kiintoisaa - ja juuri siitä tässä kirjassakin on kyse - keskustella vaihtoehtoisista todellisuuskäsityksistä, mutta huostaanottojen suhteen ongelma on siinä, että siinä toimitaan yhden ainoan Aoikean@ totuuden ehdoilla. Kun huostaanotto toteutuu niin meillä ei enää voi olla pelkkiä konstruktioita vaan kyse on  interventiosta todellisuuteen, jossa yhden vaihtoehdon valinta sulkee muut pois. Ja väärän tulkinnan mahdollisuus merkitsee sitä, että interventio voi olla jo perusteiltaan virheellinen. Samoin interventio merkitsee aina kausaalista oletusta vaikutuksista, mikä sekin on ristiriidassa konstruktionistisen ajattelun kanssa (Töttö 2002)

 

 

 

 

 

Vaihtoehtoja voikin järjestää seuraavasti. 

 

 

Huostaanotto                                                      Tapahtuu/ ei tapahdu

Huostaanoton perusteet                                    Oikeat (riittävät)/ väärät (riittämättömät)

Huostaanoton vaikutukset                                Tavoitellun mukaiset / Tavoitellun vastaiset

 

Jo tästä saamme aikaan suuren joukon erilaisia vaihtoehtoja joista seuraavassa voidaan tarkemmin tarkastella joitakin.

Jos interventio ei tapahdu, niin olemme tilanteessa jossa voidaan kysyä, olisiko interventio pitänyt toteuttaa (so. oliko peruste olla tekemättä mitään väärä) ja mitä seurauksia toimimattomuudesta on (esim. lapsen tulevaisuuden ennuste)

Jos interventio tapahtuu niin kyse on siitä olivatko perusteet oikeat eli täyttyivätkö huostaanoton kolme kriteeriä: uhka lapsen terveydelle tai kehitykselle, muiden toimenpiteiden riittämättömyys ja että sijoitus on lapsen edun mukaista.  Nämä ovat toki kaikki konstruktioita mitä suurimmassa määrin, mutta lain kannalta ne joko täyttyvät tai eivät täyty. Mitä Alöysemmin@ niihin suhtaudutaan (Aainahan kriteerit täyttyvät@ on lause jonka olen monesti kuullut jaostokeskustelussa ja joka nähdäkseni on perusolettamus) sitä heikommalla jäällä ollaan. Ja varsinkin silloin kun sosiaalityöntekijät argumentoivat väitteellä että perhe itse ei ymmärrä omaa todellisuuttaan, että perheen todellisuudentaju on heikentynyt.  Kyse on tällöin siitä, että työntekijä on eri mieltä siitä kuin perhe, mitä perheessä oikein tapahtuu. Jos hänelle on tällöin opetettu että todellisuutta ei olekaan vaan vain erilaisia tulkintoja jotka kaikki ovat yhtä hyviä, niin seuraukset voivat olla todella vakavia.

 

 Lapsi/et joita mikään pysyvä vaara ei olekaan uhannut joutuvatkin huostaanottotoimenpiteiden kohteiksi ja saattavat saada tästä itselleen pysyvän vamman (pelko, turvattomuus). Kun ko. toimenpiteet  voivat kestää jopa vuoden (vaikka ne olisivat aiheettomia ja oikeus vihdoin toteaa ne aiheettomiksi) niin kyse on siis erittäin merkittävästä tapahtumasta lapsen elämässä.  Näin ollen leikittelyä vaihtoehtoisilla todellisuuksilla tai selityksiä että kyse on vain mahdollisista tulkinnoista jotka joku muu olisi voinut tehdä toisin, ei voida hyväksyä.

Tässä mielessä pidän itse juridista argumentointia usein turvallisempana koska tällöin sentään pyritään vakavissaan selvittämään mikä olisi Aoikea@ ratkaisu.

Ongelmana tässä tapauksessa tietysti on, että todella tapahtuneen ja todeksi näytetyn tapahtuneen väliin voi jäädä isokin, lapsen pahoinpitelyn ja huonon kohtelun mentävä aukko. Mutta siihen voi jäädä myös paha oikeusturva-aukko kun sosiaalityöntekijä olettaa todeksi jotain sellaista mitä ei ole mahdollisesti tapahtunut ja toimii Apelkonsa ja huolensa@ (Päivi Sinko) perusteella.

 

 

 

 

Lapsen etu ja perhe

 

 

Mm. Päivi Sinko on monessa yhteydessä (ks Yhteiskuntapolitiikka 1.2002) arvostellut ankarasti sitä, että lapsen ja biologisten vanhempien suhdetta on ylikorostettu ja että tärkeintä on se, että lapsi saa riittävän hyvää hoitoa riippumatta lapsen ja hoitajien välisestä siteestä. Lastensuojelu näyttäisikin edustavan vahvasti sitä näkemystä jonka mukaan kaikki perheeseen liittyvät kytkennät ovat konstruoituja ja konstruoitavissa. Tämän eräs erikoistapaus on ollut vahva uskomus siitä, että jopa lapsen sukupuoli on valittavissa, konstruoitavissa oleva asia. Nykyään vallinnee kuitenkin suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että sukupuolten välillä on  biologisia eroja joita kasvatuksella ei kyetä poistamaan vaikka ulkoiset tunnusmerkit voitaisiinkin muuttaa.

Biologisten perhesiteiden suhteen tilanne on ehkä vieläkin avoimempi. Näkemys siitä, että biologinen (tai yleisemmin läheinen suhde kun lapsi on aivan pieni) suhde ei ole missään erityisasemassa elää vahvana psykiatrien, psykologien ja sosiaalityöntekijöiden keskuudessa, ehkä ymmärrettävistäkin syistä. Uudempi evoluutiopsykologinen tutkimus on tuonut tähän kuitenkin mukaan kiinnostavia elementtejä. Esimerkiksi kuuluisa kanadalainen tutkimus lasten tapoista ja pahoinpitelyistä on osoittanut että lapset ovat huomattavasti suuremmassa vaarassa muiden kuin biologisten vanhempiensa taholta. Erilaiset sijaishoitajat olivat jopa 70-kertainen riski lapsen omiin biologisiin vanhempiin nähden. Biologisessa siteessä (alkuperäisessä läheisyydessä) on siis jotain sellaista jota pitkäaikainen hoivaaminen ei selitä (erot oli vakioitu hoitoajan suhteen). Tätä ei lastensuojelussa haluta tunnustaa, vaan ajatellaan, että biologinen vanhemmuus ei synnytä mitään erityistä suhdetta.  Olen kärjistänyt asian niin, että biologinen vanhemmuus ymmärretään tällöin yhdeksi monista lapsen edun vaihtoehtoisista toteuttamisen tavoista eikä suinkaan välttämättä parhaaksi.

 

Otan toisen esimerkin Sirpa Taskisen vetämän työryhmän kirjoittamasta huostaanotto-oppaasta, joka pääasiassa nähdäkseni antaa hyvän pohjan huostaanotoille. Siihen sisältyy kuitenkin hyvin ongelmallisia painotuksia.

 

.

 

 

 Lapsen oikeus tavata vanhempiaan. Laki sanoo että viranomaisen pitää huolehtia siitä että lapsi saa tavata biologisia vanhempiaan. Tämä on nyt kääntynyt päinvastaiseksi: lapsella ja vain lapsella on tapaamisoikeus ja viranomainen voi rajoittaa tätä heti jos katsotaan että tapaamiset ovat lapselle haitallisia. Hyvin herkästi näin näytetään katsottavan, erityisesti kun kyse on aivan pienistä lapsista. (K&Tn tapaus: kun sijoitusta valmisteltiin niin isän ei enää annettu tavata lasta ja hoitaa tätä normaalisti!)

Stakesin Huostaanotto-oppaassa sanotaan tapaamisoikeudesta, että tapaamisoikeus on lapsen oikeus, ei vanhempien oikeus, jota sosiaalilautakunnalla on oikeus tietyillä perusteilla rajoittaan. Kysyin Sirpa Taskiselta  tätä merkillistä tulkintaa ja sain vastaukseksi että näin laki sanoo:

 

A3. Tapaamisoikeus.

Suomen lainsäädännössä (em. laki 2' 1 mom.) tapaaminen on nimenomaan

lapsen oikeus (vrt. myös HE). Tämä perustuu Lapsen oikeuksien sopimuksen 9

artiklan 3 kohtaan. A (Taskinen, sähköpostiviesti 20.9.2000)

.(jossa muuten sanotaan tarkasti näin :ASopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista@)

 

Tulkinta tuntuu vähintäänkin ongelmalliselta. Eihän voi olla mahdollista että vanhemmilla ei olisi oikeutta tavata lapsiaan! Pitäisikö minun pyytää lupa joka kerta kun haluan tavata poikani? Kysyin tätä  Kaarlo Tuorilta ja sain suurin piirtein tällaisen vastauksen:

huostaanotto on aina rajattu eikä se vie vanhemmilta suinkaan kaikkia oikeuksia lapsiinsa nähden. Sosiaalilautakunta joutuu vanhemman asemaan vain tietyssä rajatussa mielessä. Vanhemmilla ja lapsilla on edelleen suhde. Normaalissa vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa kummallakin on täysi tapaamisoikeus toisiinsa nähden. Huostaanotto ei muuta tätä perusoikeutta. Se rajoittaa vain vanhempien huolto- ja hoivavastuuta.  Jos on tarpeen, lautakunta voi rajoittaa vanhempien tapaamisoikeutta, mutta on täysin väärin sanoa että vanhemmilla ei olisi oikeutta tavata lapsiaan. Päin vastoin, lautakunnalla on erittäin poikkeuksellisessa tilanteessa oikeus (lapsen edun nimissä) rajoittaa tapaamisoikeutta, ei suinkaan niin että se suopeasti suo mahdollisuuden tapaamiseen jos se on lapsen edun mukaista. Laissa tarkoitettaneen sitä, että sijaishoitajilla (ml. sosiaalilautakunta) ei ole oikeutta estää lasta tapaamasta vanhempiaan. (Tuori s 319)

 

  Taskisen työryhmän virhetulkinta on mahdollinen, kun ei oteta huomioon sitä, että puhutaan sijaishuollosta.. Ja että lasten oikeuksien sopimus koskee lasten oikeuksia, ei vanhempien oikeuksia. Toisaalta se osoittaa miten ajattelutapa on se, että biologisten vanhempien ja lasten välistä suhdetta ei oikein tahdota tunnustaa siksi mikä se on, eli perustavaksi suhteeksi johon nähden kaikki muut suhteet ovat enemmän tai vähemmän toissijaisia poikkeustapauksia: huostaanotto joka antaa lautakunnalle oikeuksia, perhesijoitus, adoptointi (joka on toki lähinnä biologista perhesuhdetta mm pysyvyytensä ja oikeusvaikutustensa osalta) jne.                  

 

 

Oikeusturvakysymys

 

 

Olen käyttänyt seuraavaa luetteloa havainnollistaakseni sitä kuinka heikoissa kantimisssa oikeusturva on lastensuojelukysymyksissä.

.(ks Roos 2001))

 

1. Viranomaisilla on oikeus kerätä tietoja ilman sen lupaa, jota tietojen keruu koskee. (periaatteessa  pitäisi kertoa, mutta ainakaan vielä näin ei tehdä)

Näiden tietojen ei tarvitse olla varmistettuja eikä luotettavia. Riittää että viranomainen itse uskoo. tiedon luotettavuuteen.

2. Kuka tahansa voi tehdä lastensuojeluilmoituksen, myös anonyymisti Tämä on viranomaisten velvollisuus, mutta tavallisia kansalaisia kannustetaan myös tekemään ilmiantoja (esim. kesällä 2001 useissa lehtikirjoituksissa joiden teemana oli lasten huono kohtelu kesälomalla).

3. Sama viranomainen tekee selvitykset, toimii ensi asteen tuomioistuimena, päättää toimenpiteistä ja toteuttaa ne (tarvittaessa poliisin avustamana)

4. Viranomainen on asiassa syyttävänä osapuolena mutta hänen oletetaan voivan myös samanaikaisesti olla puolueeton asiantuntija. Vain viranomaisella on oikeus päättää tutkimuksesta, asiantuntijalausunnoista ym.

5. Vaikka kyse on usein hyvin pienistä lapsista joille aika on aivan olennainen tekijä, tai lyhytaikaisista kriiseistä joiden jälkeen tilanne palautuu ennalleen, ei viranomaisilla ole mitään kiirettä, sitovia aikarajoja paitsi kiireellisen huostaanoton vahvistamisen suhteen. Viranomainen voi jopa tarkoituksellisesti viivyttää asioiden käsittelyä omilla valituksillaan

6. AHuostaanottotuomio@ on sillä tavoin poikkeuksellinen että se annetaan määräämättömäksi ajaksi. ATuomitun@ velvollisuus on osoittaa että hän on Aparantunut@, viranomaisten ei tarvitse todistaa että on perusteita jatkaa huostaanottoa. Ja vaikka oltaisiinkin sitä mieltä, että huostaanotolle ei ole enää perusteita, niin viranomaisilla ei ole mitään erityistä velvoitetta lopettaa huostaanottoa (koska Alapsen etu@ voikin vaatia että lapsi jää sijaisperheeseen).

7. Toisaalta lastensuojeluviranomaisen ei tarvitse ilmoittaa tietoonsa tullutta lapsen pahoinpitelyä poliisille (tähän mm. Mirjam Kalland on vedonnut vastustaessaan huostaanottojen siirtämistä hallintooikeuksilta käräjäoikeuksiin: jälkimmäisissä vanhemmat joutuisivat vastuuseen kaikista pahoinpitelyistä). Tämä saattaa johtaa sellaisiin paradokseihin, että lastensuojelu saa tehdä ratkaisuja asioissa joissa henkilö voisi saada useamman vuoden vankeusrangaistuksen.

 

Siis kaiken kaikkiaan: sekä lain mukaan että käytännössä viranomaiselle on tehty suhteellisen helpoksi ylläpitää lastensuojelutoimia kun taas perheille on erittäin vaikeaa vastustaa viranomaistoimia. Viranomaissuoja on erittäin hyvä, perheen suoja erittäin heikko.

Viranomaisen harkintavalta on myös varsin suuri.

 

On selvää, että tuskin kukaan haluaa joutua tällaisen viranomaiskohtelun kohteeksi.

Kyse ei ole myöskään pelkästään pakkotoimista, vaan se merkillinen kytkös joka vallitsee pakkotoimien ja vapaehtoisuuden sekä auttamisen välillä tekee tilanteen hyvin ongelmalliseksi. Vapaaehtoisuus voi perustua pelkoon tai sitten tietämättömyyteen huostaanoton seurauksista sekä toiveeseen että näin lapsen tapaamisoikeudet järjestyvät helpommin (tätä kirjoittaessa sain yhteydenoton jossa henkilöllä oli erotilanteessa ongelmana toisen osapuolen alkoholismi ja tapaamisten vahingollisuus lapsille. Hänelle oli annettu neuvoksi lasten vapaaehtoinen huostaanotto, jotta tapaamisia voidaan rajoittaa).

 

Kolme suurta ongelma-aluetta huostaanotoissa ovat:

 

lapsen edun periaate, lautakunnan asema ja viranomaisten tapa hankkia todistusaineistoa sekä viranomaisen kaksoisrooli kontrollin ja auttamisen suhteen.

 

Lapsen etu

 

Viranomaiset vetoavat erittäin kärkkäästi siihen, että lapsen etu on ensisijainen lain mukaan. Ongelma on vain siinä, että lapsen etu ei ole mikään selkeä ja helppo periaate. Sitä on vaikea erottaa perheen tilanteesta. Käytännössä viranomaiset ilmaisevat asian siten että vanhemmat ovat kyvyttömiä ottamaan lapsen etua huomioon, ja ajattelevat vain itseään (konkreettinen esimerkki johon törmäsin äskettäin on kun Mirjam Kalland selostaa tapausta jossa lapsi oli sijoitettu useita kymmeniä kertoja: hänen mukaansa äiti halusi lapsen takaisin itselleen alun perin siksi että hän halusi alitajuisesti vahingoittaa lasta kun lapsi oli saanut paremmat olosuhteet kuin äidillä oli (A She would like to get what her child gets now, but instead she unconsciously wants to take it away from him" www.perhehoitoliitto.fi/ifco2002/plenary.html)

 

Lapsen etu antaa oikeuden rikkoa vanhempien oikeuksia, toimia julmasti heitä kohtaan.  Lapsen etu on siis olennaisesti viranomaisen peruste toimia, viranomaisen määrittelemä etu. Ongelma on tietysti se, että myös lapselle voi käydä huonosti kun vanhemmat sivuutetaan.

 

Vaihtoehtoinen tulkinta voisi olla se, että lapsen etu tulisi ottaa huomioon heti alun alkaen, so.. että lastensuojelulain periaatteet koskevat kaikkia perheitä joissa on lapsia. Jos olosuhteet muuttuvat vanhemmista riippumattomista syistä (tai heidän ongelmiensa takia) lasten kannalta huonoiksi, niin kunnan tulisi toimia. Näinhän ei tietenkään voi edellyttää. (toisaalta, jos ei voida niin miksi laki on muotoiltu niin, että tällainen tulkinta on mahdollinen!), mutta ainakin niin, että silloin kun perheet turvautuvat lastensuojeluun niin heihin kohdistettujen toimien tulee olla selkeästi lasten edun mukaisia. Tällöin esimerkiksi huonot asuinolosuhteet eivät saisi ensisijaisesti johtaa lapsen sijoittamiseen pois perheestä vaan asuinolosuhteiden parantamiseen. Samoin perheen kriisitilanteiden tulisi johtaa perheen hoitoon kokonaisuutena, ei lapsen sijoittamiseen.

 

Koska lastensuojelutyöntekijät ovat kuitenkin lapsen edun edustajia, he katsovat itse usein joutuvansa toimimaan vanhempien etuja vastaan, vaikka heidän pitäisikin työskennellä yhteistyössä koko perheen kanssa. Tämä johtaa siihen ongelmaan, että perhe ei aina halua toimia tällaisessa yhteistyössä ja pahin riski on tietysti se, että se ei ota yhteyttä lastensuojeluun siinä vaiheessa kun ongelmat syntyvät. Ennaltaehkäisevä toiminta ei tällöin onnistu vaan lastensuojelu aktivoituu vain pakkotoimien kautta.

 

Toinen suuri ongelma on huostaanottoihin liittyvä merkillinen yhdistelmä ammatillisuutta, oikeusperiaatteita ja maallikkoperinnettä. Sosiaali/peruslautakunta tai sen jaosto muodostuu poliittisesti valituista maallikoista, jotka joutuvat tekemään päätöksiä ihmisten elämästä eräänlaisena alimman asteen tuomioistuimena. Alkuperäinen tarkoitus, siis se, että tavalliset kuntalaiset toisivat mukaan perustason näkemystä viranomaistoimintaan, on hyvin pitkälle jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Olisi ehdottomasti oikeusturvan kannalta reilumpaa, että jaostot eivät saisi tehdä mitään välittömästi toimeenpantavia päätöksiä.  Nythän tilanne on se, että jaosto tekee päätöksen joka alistetaan hallinto-oikeudelle, mutta toimeenpannaan välittömästi. Päätöksen ja sen oikeudellisen vahvistamisen aikaero voi olla 6-10 kk, minä aikana lapsi on huostassa.

Kolmas suuri ongelma koskee tietojenkeruuta. Kun uusi sosiaalihuollon asiakaslaki hyväksyttiin vuonna 2000 vain viranomaisten oikeus saada tietoja pankkitileiltä herätti laajempaa keskustelua. Sosiaaliviranomaisten oikeus saada melkein mitä tahansa informaatiota, esimerkiksi poliisitietoja, sairaustietoja jne on vähintään yhtä problemaattinen. Tämä oikeus tekee mahdolliseksi kerätä perheestä kaikki mahdollinen Atörky@ mitä siitä vain voi kerätä (huomattakoon että tietojen keruu perustuu Aasiakassuhteeseen@ ja kattaa siksi paljon laajemman alueen kuin mikä muuten olisi mahdollista).

Ongelmallista on myös se, että kaikenlainen toisen käden tieto on mahdollista liittää asiakirjoihin ilman että sitä olisi mitenkään varmistettu. Sukulaisten ja naapurien puhelintiedot, tai päiväkotien suulliset viestit ovat tällaisia ongelmallisia tietoja, joita perheet eivät voi mitenkään torjua tai kontrolloida. Viranomaisten mielestä kyse on lasten edusta, joka oikeuttaa epävarmankin tiedon hyväksikäytön.

 

Nähdäkseni ainakin seuraavat  muutokset käytäntöön/lainsäädäntöön ovat tarpeellisia (joitakin näistä on viime aikoina ehdotettukin, mutta ei kaikkia):

 

1. Tahdonvastainen huostaanotto on nähtävä oikeusprosessina jonka osallisilla on samat oikeusturva kuin muissakin prosesseissa, mukaan luettuna oikeus ilmaiseen oikeudenkäyntiin

2. Sosiaali- tai perusturvalautakunta ensimmäisenä oikeusasteena on lopetettava. Lautakunnan tehtävänä tulee olla sen sijaan kaiken lastensuojelun valvonta ja epäkohtiin puuttuminen (tällä hetkellä vapaaehtoiset ns avohuollon sijoitukset ovat käytännössä täysin vailla valvontaa, vaikka niissä väärinkäytösten mahdollisuus on suuri).

3. Tahdonvastainen huostaanotto olisi alun alkaen käsiteltävä yleisessä tuomioistuimessa, ei hallinnollisessa tuomioistuimessa

4. Perheiden Aomat@ sosiaalityöntekijät eivät saisi olla tekemisissä huostaanottojen kanssa. Heidän ei ole pakko kertoa tietojaan, paitsi jos kyse on pahoinpitely- tai väkivaltaepäilyistä, jolloin heillä pitäisi olla ehdoton velvollisuus raportoida tiedossaan olevista pahoipitelyistä.

5. Huostaanottojen käsittelyajoissa tulee olla tiukat rajat, vähintään yhtä tiukat kuin alle 18-vuotiaiden rikollisen suhteen (oikeuskäsittely kaksi viikkoa tapahtuman jälkeen). Viranomaisten oikeutta valittaa ja hyödyntää valitusaikoja tulee voimakkaasti rajoittaa (lapsen edun nimissä!).

6. Sosiaalityöntekijöiden tulee perustaa toimintansa juridisesti pitävään näyttöön, ei huhupuheisiin ja muihin toisen käden tietoihin. Asiakkaita koskevan tiedon tulee olla aikarajoitettua ja relevanttia..

7. Vanhemmilla tulee olla oikeus käyttää omia asiantuntijoita tai vaikuttaa siihen keitä asiantuntijoita lautakunnat käyttävät ja heidän tulee saada aineisto käyttöönsä (sillä lasta ei voi alistaa useille toisiaan seuraaville tutkimuksille)

8. Asiantuntijalausuntojen tulee koskea vain todellisia olosuhteita ja niitä koskevaa näyttöä. ei löysiä teoreettisia olettamuksia. Asiantuntijalausunnolta tulee edellyttää että asiantuntija on tavannut henkilön (tai osapuolet).

9. Tietojen keruun tulee olla avointa ja asiakkaiden tulee saada tietää mitä tietoja heistä kerätään ja keille tietoja annetaan. Luottamuksellista tietoa saa kerätä vain tuomioistuimen luvalla, aivan kuten puhelinkuuntelu edellyttää lupaa.

10. Huostaanottojen tulee olla määräaikaisia siten että viranomaisten on säännöllisin väliajoin perusteltava huostaanoton jatkumista, ei niin että vanhempien tai lasten tulee perustella huostaanoton lopettamista. (tätä kirjoitettaessa olen saanut yhteydenoton Ruotsista perheeltä jossa lapset huostaanotettiin neljä vuotta sitten Suomessa ja ovat edelleen huostaanotettuina vaikka perheen tilanne on olennaisesti muuttunut. Viranomaiset eivät ole missään vaiheessa tehneet aloitetta huostaanoton edellytysten selvittämisestä).

 

 

 

 

 

Lopuksi

 

 

      Huostaanottoihin liittyy väistämättä vakavia oikeusturvaongelmia, jotka koskevat sekä lapsia että vanhempia. On huolestuttavaa, että kentällä esiintyy näkemyksiä, joiden mukaan huostaanottojen ongelmat liittyvät lähinnä siihen että ne tehdään liian myöhään eikä lapsia eroteta pysyvästi vanhemmistaan. 1960-luvulla käytiin vilkasta keskustelua ns. pakkoauttajista, eli tahdonvastaisista hoitotoimista alkoholin, mielenterveysongelmien yms yhteydessä. Nyt tällainen pakkoauttaminen on pitkälle historiaa. Lasten suhteen tilanne on edelleen akuutti: lastensuojelun ammattilaiset haluavat edelleen Aauttaa@ vaikka sekä autettavat että heidän perheensä vastustavat tätä kynsin hampain. Tässä kirjassa tulee esiin hyvin erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Lukija joutuu itse ratkaisemaan onko huostaanoton ongelma enemmän siinä, että huostaanottoja ei tapahdu tarpeeksi usein vaiko siinä, että huostaanottoja voi tapahtua myös väärin perustein.

 

---

 

 

 

 

Sirpa Taskinen - Maritta Törrönen

 

Lastensuojelun käsitteistä ja tilasta

 

 

Periaatteena lapsen etu

 

Lastensuojelun johtavana periaatteena on ottaa huomioon lapsen etu. Jos vanhempien ja lasten  edut ovat ristiriidassa keskenään, ratkaisevaa on lapsen etu.  Lastensuojeluviranomaisten tehtävänä on selvittää  asianosaisten mahdolliset erilaiset näkemykset mahdollisimman objektiivisesti. Tämän varmistamiseksi huostaanottoa harkittaessa työskentelyyn tulisi osallistua ainakin kaksi työntekijää.

 

Suomi on sitoutunut noudattamaan Yhdistyneiden kansakuntien Lapsen oikeuksien sopimusta. Sen mukaan lasta ei tule erottaa vanhemmistaan vastoin heidän tahtoaan paitsi jos lasta kohdellaan huonosti tai laiminlyödään. Lapsen vapauteen tai muuhun suojattuun oikeuspiiriin kohdistuvan päätöksen voi tehdä vain viranomainen. Asianosaisilla tulee olla mahdollisuus saattaa asia tuomioistuimen arvioitavaksi.

 

 

Stakesin huostaanottoprojekti

 

Huostaanottoa koskevat kysymykset ovat  perheille vaikeita ja myöskin ammatillisesti erittäin vaativia. Sekä asiakkaiden,  sosiaalityöntekijöiden että muiden ammattiryhmien  esittämien ongelmien  pohjalta Stakes asetti Huostaanottoprojektin selvittämään, millä tavoin voitaisiin parantaa huostaanottojen laatua ja kehittää siihen liittyviä prosesseja.

 

Vuonna 1997 alkaneessa projektissa on ollut sekä tutkimusosioita että kehittämisosioita. Sen keskeisiä tutkijoita ovat Marjatta Bardy ja Tarja Heino, ja lisäksi mukana on ollut muuta Stakesin henkilöstöä ja määräaikaisia työntekijöitä.  Vaikka projektin lähtökohtana on huostaanotto, on se tarkastellut lastensuojelua myös laajemmin, ja pohtinut erityisesti myös sitä, miten huostaanottotilanteita voitaisiin ehkäistä. Tilastollisen tarkastelun avulla on selvitetty lastensuojelun asiakastyön määrällistä kehittymistä, erityisesti huostaanottojen ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten osalta. Lisäksi on selvitetty lasten ja vanhempien kokemuksia huostaanotoista. Erityisen vaikuttava on ollut "Elämäni tarina", johon on koottu sijaisperheissä tai laitoksissa eläneiden lasten omia kertomuksia kokemuksistaan  Kehittämisosiossa on kokeiltu erilaisia uudentyyppisiä menetelmiä lastensuojelussa, kuten

                                    o läheisneuvonpito

o elämäntaidot ja elämänkerrallisuus

o perhetyön menetelmät

o vauvat lastensuojelussa

o dialoginen vauvavoimistelu (erityisesti FAS-lapsille)

 

Projekti on tuottanut useita julkaisuja (ks. kirjallisuutta tämän artikkelin lopussa sekä Stakesin nettisivuilta huostaanottoprojektin "tieto kiertoon" nimikkeellä julkaistuja artikkeleita ja kirjallisuuskatsauksia. www.stakes.fi/huosta - osahankkeet - läheisneuvonpito - kirjallisuutta ).

 

Huostaanottoprojektin alkuvaiheissa kävi ilmeiseksi, että työntekijät kaipasivat selkeää opasta lasten vaikeiden tilanteiden käsittelemiseksi ja huostaanottojen toteuttamiseksi. Mitä muita toimenpiteitä voisi harkita jotta voitaisiin välttyä huostaanotolta? Lastensuojelulaki on varsin monimutkainen eivätkä kaikki juridiset muodollisuudet ole selkeitä varsinkaan aloitteleville sosiaalityöntekijöille. Näin perustettiin työryhmä valmistelemaan opasta huostaanotosta, puheenjohtajanaan Sirpa Taskinen.

 

Työryhmän työn tuloksena syntyi opas "Huostaanotto. Lastensuojelun asiantuntijaryhmän suositus huostaanottoprosessin laatua ohjaaviksi yleisiksi periaatteiksi." Opaskirjan on toimittanut Sirpa Taskinen. Kirjan luonnoksista saatiin ansiokkaita lausuntoja asiakasjärjestöiltä, lastensuojelujärjestöiltä, kuntien lastensuojelutyöntekijöiltä, lääninoikeuksilta ja kouluttajilta.

 

Oppaan tavoitteena on  lisätä  kaikkien osapuolten oikeusturvaa lastensuojelutyössä muun muassa korostamalla lapsen mielipiteiden kuulemisen tärkeyttä, selventämällä ja tekemällä näkyvämmäksi huostaanottoprosessin juridis-hallinnollista kulkua sekä kiinnittämällä huomiota lastensuojelussa tehtävien  asiakirjojen tasoon.  Pyrkimyksenä on myös yhtenäistää huostaanottokäytäntöjä eri puolilla maata sekä  antaa perheille ja lastensuojeluviranomaisille virikkeitä ja taustanäkemyksiä lasten edun toteuttamiseksi.

 

Opaskirja soveltuu  opiskelijoiden ja aloittelevien työntekijöiden opetukseen, mutta myös kokenut sosiaalityöntekijä saattaa tarvita  muistilistoja muun muassa sen varmistamiseksi, että huostaanotto noudattaa lastensuojelulain säädöksiä. Lastensuojelun ammattitaitoa ei luonnollisestikaan voi opiskella pelkästään kirjoista vaan tarvitaan omakohtaista myötäelämistä,  käytännön harjoittelua ja tapauskohtaista työnohjausta kokeneelta työntekijältä.

 

 

Lastensuojelun avohuollon tukitoimet

 

Lastensuojeluviranomaisten on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jos puutteet lapsen hoidossa ja kasvatuksessa tai  muut kodin olosuhteet uhkaavat vaarantaa lapsen tai nuoren terveyttä tai kehitystä tai jos lapsi / nuori omalla käyttäytymisellään vaarantaa niitä (LsL 12 '). Näissä tilanteissa pyritään ensisijaisesti tukemaan lasta ja perhettä avohuollon tukitoimin niin että lapsi voisi asua  omassa kodissaan.

 

Lastensuojelun palveluja, joihin ei sisälly huostaanottoa, kutsutaan hallinnollisesti lastensuojelun avohuolloksi. Kaikki lapset, jotka ovat lastensuojelun asiakkaina, eivät ole huostaanotettuja. Vuonna 1999 lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli 43 679 lasta (Lastensuojelu 1999). Suurin osa lastensuojelun asiakkaana olevista lapsista saa niin sanottuja avohuollon tukitoimia. Avohuollon tukitoimiin sisältyy muun muassa lapsen toimeentulon, koulunkäynnin ja harrastustoiminnan tukeminen. Lapset asuvat tavallisimmin kotonaan käyttäessään lastensuojelun avohuollon palveluja. Avohuollon tukitoimena voidaan lapselle järjestää myös perhehoitoa tai laitoshuoltoa yhdessä vanhemman tai huoltajan kanssa tai kaksitoista vuotta täyttäneelle lapselle yksinään. (Lastensuojelu 1999.)

 

 Kunnan tulee järjestää seuraavia avohuollon tukitoimia (LSL  6, 7 ja 13 '):

 

-  neuvottelumahdollisuus sosiaalityöntekijöiden kanssa sosiaalitoimistossa tai tarvittaessa perheen kotona

-  tutkimus ja hoito kasvatus- ja perheneuvonnan toimipaikassa

-  kotipalvelun työntekijöiden apu lapsiperheille

-  päivähoitopaikan järjestäminen ottaen huomioon lastensuojelunäkökohdat

-  koulunkäynnin tukeminen yhteistyössä kouluviranomaisten kanssa

-  tukihenkilö lapselle / nuorelle ja vanhemmille

-  taloudellinen tuki lapsen/nuoren harrastuksiin

-  taloudellinen tuki lastensuojelullisin perustein

-  sijoitus  asumaan kodin ulkopuolelle avohuollon tukitoimenpiteenä

-  asuntoja lastensuojelun tarpeeseen

-  loman kustantaminen sosiaalisin perustein

-  nuoren työhön sijoittumisen tukeminen

 

Edellä lueteltujen lakisääteisten tukitoimien lisäksi monilla kunnilla on myös muunlaisia menetelmiä perheiden auttamiseksi kuten vanhempien ja nuorten ryhmiä, keskustelutilaisuuksia, leirejä, tukiperheitä, oppaita, terapiapalveluja sekä erilaisia kriisi- ja verkostotyön menetelmiä. Perheen jäsenet saattavat käydä keskusteluja sosiaalityöntekijän kanssa jostakin heitä itseään askarruttavasta asiasta, esimerkiksi nuoren ja vanhempien välisistä erimielisyyksistä tai vanhempien välisistä ristiriidoista. He voivat osallistua erilaisiin keskustelu- tai toimintaryhmiin, joissa he tapaavat muita samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Myös lapset voivat käydä vertaisryhmissä, esimerkiksi päihdeongelmaisten vanhempien lasten ryhmissä. Perheet voivat saada myös arkiseen elämäänsä helpotusta esimerkiksi tukihenkilöltä tai perhetyöntekijältä. Perhetyö on uudenlainen työmuoto, joka hakee vielä muotoaan. Perhetyöntekijän rooli voi muistuttaa hiukan tukihenkilön ja kodinhoitajan töiden yhdistelmää. 

 

 

Avohuollon tukitoimien ohella joudutaan selvittämään seuraavia mahdollisuuksia:

Riittäisikö tilanteessa esimerkiksi huollon siirto tai oheishuoltajan määrääminen? (HTL 9 ')

Tarvitaanko perheen aikuisen pakkohoitoa päihteidenkäytön, siihen liittyvän väkivaltaisuuden  (PäihdeHL 10 ' -13 ')  tai mielenterveysongelmien (MielentL 8 ') perusteella? Turvaisiko se lapsen tilanteen ilman huostaanottoa? Olisiko koko perheen laitoshuolto avohuollon tukitoimena toteutettavissa? (LSL 14 ') Tulisiko kysymykseen perheenjäsenten kuntoutus? (Kuntoutusrahaa voidaan maksaa mm. lastensuojelulain nojalla. Kuntoutuksen tarkoituksena tulee olla kuntoutujan työelämässä pysyminen, työelämään palaaminen tai sinne tulo (KuntRL 4 ').)

 

 

Sijaishuolto

 

Elleivät avohuollon toimenpiteet ole riittäviä, tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia, ja jos sijaishuolto on lapsen edun mukainen, joudutaan harkitsemaan lapsen ottamista huostaan.

 

Lapsi voidaan sijoittaa asumaan muualle kuin kotiinsa sekä avohuollon tukitoimena, huostaanoton kautta ja jälkihuoltona. Jos lapsi on otettu huostaan, hänet on silloin sijoitettu sijaishuoltoon. Se viittaa käsitteenä siihen, että vanhemmat ovat saaneet itselleen sijaiset, jotka pitävät huolta, hoitavat ja kasvattavat lasta sovitun ajan. Sijaishuoltopaikkoina Suomessa käytetään eniten sijaisperheitä, toiseksi eniten lastenkoteja ja kolmanneksi eniten perheryhmäkoteja. Vuonna 1999 perhehoidossa oli sijoitettuna 5 520, lastenkodeissa 2 098 ja perheryhmäkodeissa 1 233 lasta (Stakes Tieto 23.3.2001). Näiden lisäksi on erilaisia muita laitoshoitoa antavia koteja, muun muassa ensi-, turva-, nuoriso- ja koulukoteja, joissa lapsi oleskelee sovitun ajan. Vuonna 1999 oli sijoitettu yhteensä 12 370 lasta.  Näistä lapsista 55 % (6 861 lasta) oli otettu huostaan. (Lastensuojelu 1999.)

 

Huostaanotto on lastensuojelun äärimmäisin keino, johon lastensuojelulaki velvoittaa, jos lapsi on vakavassa vaarassa. Lastensuojelulaissa määritellään kriteerit huostaanotolle (LsL 16 '). Huostaanoton kriteerit kiteytetään laissa kolmeen kohtaan. Ensinnäkin jos lapsen huolenpito tai muut kodin olosuhteet tai jos lapsi itse vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään, on kunnan sosiaalilautakunta velvoitettu ryhtymään toimenpiteisiin. Lapsen tilanteen tukemiseksi käytetään ensisijaisesti avohuollon tukitoimia. Huostaanoton toinen edellytys onkin se, että avohuollon tukitoimet ovat riittämättömiä tai että ne eivät ole tarkoituksenmukaisia.   Huostaanoton kolmas edellytys on, että sijaishuolto on kyseisessä tilanteessa lapsen edun mukaista. Useimmiten huostaanottoa on edeltänyt vuosia kestävä prosessi, jolloin kodin olosuhteet, vanhempien elämäntilanne tai lapsen oma käyttäytyminen ovat muuttuneet lapsen elämälle kohtuuttoman vaikeiksi.

 

Huostaanoton aikana sosiaalilautakunta on velvoitettu järjestämään lapsen päivittäisen hoidon ja kasvatuksen. Vanhemmat eivät menetä vanhemmuuttaan eivätkä huoltajuuttaan lapseen tuona aikana. Huostaanotto tehdään aina toistaiseksi. Huostaanotto voidaan lakkauttaa, kun esimerkiksi vanhempien tai lapsen omassa elämäntilanteessa tapahtuu olennaisia muutoksia ja kun lopettaminen ei ole selvästi vastoin lapsen etua. Vuonna 1998 lakkautettiin 900 huostaanottoa. Huostaanotoissa pyritään nykyään lyhytaikaisuuteen, ei enää pitkäaikaisuuteen kuten aiemmin. (Heino & Rantamäki 2001.) Vuonna 1999 sijoitetuista lapsista 45 % oli alle vuoden, 29 % 1-3 vuotta ja 26 % yli 3 vuotta sijoitettuna (Lastensuojelu 1999).

 

Käytännön ristiriitaa aiheuttaa se tosiasia, että lapsi on saattanut kiintyä sijaisvanhempiinsa varsinkin jos huostaanotto on kestänyt pitkään. Aina ei ole vuosia myöhemmin lapsen edun mukaista erottaa häntä läheisiksi tulleista ihmisistä, jos vanhemmat ovat jääneet vieraiksi. Nykyiset työmuodot eivätkä myöskään lastensuojelun työntekijöiden voimavarat riitä tukemaan vanhempia huostaanoton jälkeen, mikä vaikuttaa siihen ettei vanhempien ole helppoa muuttaa omaa elämäänsä, mikä puolestaan edistäisi lapsen kotiinpaluuta. Aina eivät sosiaalityöntekijät ole vanhemmille edes paras tuki, koska yhteistyö vanhempien kanssa huostaanoton jälkeen saattaa olla vaikeaa. Vanhemmat saattavat kokea, että heidän luottamuksensa on rikottu.

 

Lapsia ei nykyisen tietämyksen valossa eristetä vanhemmistaan, mutta etäisyydet ja muut esteet saattavat vähentää lasten yhteyksiä omaisiinsa tai jopa katkaista yhteydet (Millham ym. 1986). Esimerkiksi lastenkotiin sijoitetut lapset erotetaan fyysisesti sukulaisistaan, mutta heidän kanssakäymistään ei estetä fyysisin estein kuin poikkeustapauksissa.  Lapsella on oikeus huostaanoton aikana pitää yhteyttä  läheisiinsä. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain, mikäli yhteydenpito on lapsen edun vastaista. Rajoituksesta on tehtävä erillinen päätös. Lasten ja vanhempien välisiä tapaamisia voidaan rajoittaa tai sallia ne valvotuissa oloissa erityisistä syistä, esimerkiksi vanhemman väkivaltaisuuden, arvaamattoman käytöksen tai ilmitulleen hyväksikäytön takia. Tavalliseen sijaishuollon käytäntöön kuuluu se, että vanhempien kanssa sovitaan tietyt ajat, jolloin he voivat tavata lastaan. Ne eivät ole sinänsä tapaamisoikeuden rajoituksia, vaan käytännön järjestelyihin kuuluvia sopimuksia siitä milloin vanhemmat voivat tavata lasta.  Se miten tapaamisista on sovittu, on hyvä tehdä kirjallinen päätös.

 

Vaikka vanhemmat saavat tavata lastaan, yhteyksien pitämiselle lapseen saattaa olla olemassa psyykkisiä esteitä. Niitä voivat luoda sekä rankkuus, jolla lasten vanhempien elämään on puututtu, että eri osapuolien asenteet. Lasten huostaanotot  kertovat julkisen ja yksityisen edun vastakkaisuudesta. Lasten sijoittaminen eroon perheestä koskettaa syvästi lasta, lapsen ystäviä, vanhempia, sukua ja työntekijöitä sekä heidän yhteisöjään. Kokemukset huostaanotoista ovat yksilöllisiä, tunteita herättäviä ja tiettyihin elämäntilanteisiin liittyviä ja siksi niissä on hyvin vaikea saavuttaa kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua.

 

Huostaanoton aikana kunnan sosiaalihuollosta vastaava toimielin  päättää mm. lapsen olinpaikasta ja kasvatuksesta.  Lapsen huoltajia  on kuitenkin kuultava lapsen hoitoon ja kasvatukseen liittyvissä asioissa. Lapsen huoltajilla  on oikeus hakea muutosta lasta koskeviin päätöksiin, elleivät he hyväksy niitä.

 

Huostaanoton yhteydessä käsitellään usein arkaluonteisia asioita. Viranomaisilla on velvollisuus pitää perheen yksityiset asiat salassa. Lapsella ja huoltajilla on kuitenkin  oikeus tutustua  niihin asiakirjoihin (mukaan luettuna mahdolliset  nauhoitukset ja videotallenteet), joilla on tai on voinut olla merkitystä asian käsittelyssä. Mikäli viranomaiset eivät jostain syystä katso voivansa antaa näitä tietoja, on siitä tehtävä perusteltu kirjallinen päätös, josta voi valittaa. Pääsääntönä on, että lastensuojeluviranomaisten työskentely perheen kanssa on avointa ja luottamuksellista.

 

Huostaanoton laatukriteerit

 

Huostaanotolla on monia ulottuvuuksia: se on sekä sosiaalinen, psykologinen että juridinen tapahtuma. Kun pyritään auttamaan lasta ja hänen perhettään, on tärkeätä turvata se, että toimenpiteillä todella on myönteisiä vaikutuksia lapsen elämään. Juridis-muodollisesti oikein toteutetun huostaanoton on myös tunnuttava parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta - joskin elämässä toisinaan joudutaan valitsemaan vain vähemmän tyydyttävistä mahdollisuuksista se vähiten huono.

 

Huostaanottoprosessin ja sen  vaikuttavuuden laatua voidaan arvioida seuraavilla kriteereillä:

 

1. Lapsen edun kriteerit

 

Kaikkien toimenpiteiden tulee olla lapsen edun mukaisia, ts. niiden tulee sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä  edistää hänen kehitystään ja poistaa sen esteitä.  Lyhyen aikavälin onnistumiskriteereitä ovat esimerkiksi lapsen rauhoittuminen, oireiden lievittyminen ja kyky keskittyä koulunkäyntiin.

 

Pitkällä aikavälillä huostaanoton tulisi varmistaa lapsen kasvaminen tasapainoiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi, joka kykenee läheisiin ihmissuhteisiin ja työntekoon. Täysin onnistunut huostaanotto katkaisee sukupolvien yli ulottuvan huono-osaisuuden kierteen, niin etteivät  seuraavan sukupolven lapset enää tarvitse lastensuojelutoimenpiteitä.

 

2. Laillisuuskriteerit

 

Huostaanoton, sen valmistelun ja lopettamisen tulee noudattaa lastensuojelulain säädöksiä.  Asianosaisten oikeusturva on otettava huomioon  prosessin eri vaiheissa.  Lasta, vanhempia ja muita asianosaisia tulee kuulla, heitä tulee informoida suunnitelmista ja päätöksistä, ja mahdollisuuksien mukaan toimenpiteiden tulisi tapahtua yhteisymmärryksessä. Asiakirjojen tulee täyttää niille asetetut määrämuodot, ja asianosaisilla on oikeus tutustua niihin. Päätökset on tehtävä kirjallisesti, ja oikeus niiden tekemiseen on  toimivaltaisella elimellä tai niihin valtuudet saaneella työntekijällä. Prosessin tulee tapahtua lainmukaisissa aikarajoissa.

 

3. Subjektiivisen kokemuksen kriteerit

 

Kaikkein haastavimpia ja herkimpiä huostaanoton onnistumisen mittareita ovat lapsen, vanhempien ja muiden kasvattajien sekä työntekijöiden tunteet. Huostaanottoon johtavissa vaikeissa tilanteissa ei ole mahdollista välttää ristiriitoja, epätoivoa ja hätää, mutta niiden hoitaminen on prosessin keskeinen koetinkivi.

 

Kokevatko lapsi ja hänen vanhempansa, että heitä on kuunneltu, ymmärretty ja otettu huomioon huostaanottoa valmisteltaessa ja täytäntöönpantaessa? Ovatko he voineet aidosti olla mukana suunnittelemassa ja hyväksymässä esimerkiksi huoltosuunnitelmaa,  sijoituksen muotoa ja lapsen siirtämistä?  Onko heidän epätoivon ja raivon purkauksensa otettu vastaan ammatillisella tyyneydellä ja lujuudella? Onko lapselle ja perheelle annettu riittävästi aikaa pohtia omaa tilannettaan? Tuntuuko heistä, että heitä kohdellaan arvokkaina, varteenotettavina ihmisinä?

 

Huostaanottotilanne on kriisi, josta  selviytyminen vie voimavaroja. Kriisissä olevaa ihmistä ei voi arvioida samanlaisten mittapuiden mukaan kuin muutoin, ja myös hänen subjektiivinen kokemusmaailmansa muuttuu. Lapsi ja vanhemmat eivät esimerkiksi ehkä  muista kuulleensa jotain heille sanottua asiaa, koska kriisi kaventaa vastaanottokykyä.  Asianosaisten väitteet siitä, ettei heitä ei ole informoitu, eivät siis välttämättä pidä sellaisenaan paikkaansa, mutta tietoa ei ilmeisesti ole välitetty  perille menevällä tavalla. Yksinkertainenkin tieto saatetaan joutua kertomaan useaan kertaan.

 

Vaikeuksissa olevien perheiden kanssa työskentely on myös työntekijälle emotionaalisesti  raskasta, ja myös hänen subjektiiviset kokemuksensa mittaavat huostaanottoprosessin laatua. Voidakseen auttaa lasta ja vanhempia ja selvittääkseen omia menettelytapojaan ja tunteitaan myös työntekijä tarvitsee tukea. Työntekijällä tulee olla tukea antava esimies ja/tai lastensuojelun tukiryhmä, jokapäiväisissä asioissa auttavia  työtovereita ja yhteistyökumppaneita, joita pienissä kunnissa joudutaan hakemaan naapurikunnista, perheneuvolasta, A-klinikoilta jne. Lastensuojelutyöntekijälle erittäin tarpeen on myös työnohjaaja, jonka kanssa hän voi neuvotella ja käydä lävitse prosessin eri vaiheita.

 

Yhteiskunnallinen tilanne näkyy lastensuojelussa

 

Lasten määrien laskut ja kasvut lastensuojelutilastoissa ovat yhteydessä suomalaisen yhteiskunnan taloudelliseen tilanteeseen. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä väheni 1990-luvun alkuun asti, kun siitä eteenpäin määrät ovat kasvaneet tasaisesti. Erityisen hyvä tilanne oli 1980-luvun loppuvuosina ja aivan 1990-luvun alussa. Jos kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten absoluuttisia määriä tarkastellaan 30 vuoden ajalta, niin niissä ei ole havaittavissa dramaattisia muutoksia. Vuonna 1970 perhehoidossa oli 5 476 ja laitoshoidossa oli 7 108 lasta (Muuri 1998, 70). Kun vastaavat luvut olivat vuonna 1999 perhehoidossa 5 700 ja laitoshoidossa 6 670 lasta (Lastensuojelu 1999). Vuonna 1991 oli tilastoitu vähiten lapsia perhehoitoon (4 346) ja laitoshoitoon (4 378), jonka jälkeen luvut ovat kasvaneet tasaisesti ainakin vuoteen 1999 saakka (Muuri 1998, 70). Laitoksia suljettiin samaan aikaan, kun lastensuojelussa olevien lasten määrä alkoi kasvaa. Näiden tilalle osittain tuli uudenlaisia perhekoteja ja perhekuntoutuskeskuksia. Laitoksista tehtiin kodinomaisempia ja lasten määrää osastoittain pienennettiin. Ihanteena oli tehdä laitoksista niin paljon kotia muistuttavia kuin mahdollista.

 

Huostaanottojen määrä on laskenut 1970-luvun puolesta välistä, mutta huostaanottojen suhteellinen osuus on laskenut vähemmän, koska lapsiväestö on pienentynyt. Vuonna 1975 oli huostaanotettuna 10 585 lasta ja vuonna 1999 vastaava luku oli 6 861, joka on 35 % vähemmän kuin aiempana vertailuvuotena. Alhaisin huostaanotettujen lasten  luku on samoin kuin sijoitettujen lasten määrissä vuonna 1991, jolloin 6 203 lasta oli huostaanotettu. (Muuri 1998, 74; Lastensuojelu 1999) Vuotta 1991 voidaan pitää eräänlaisena taloudellisen taantuman alkuvuotena, josta alkoi Suomea muuttanut ajanjakso.

 

Lastensuojelu on perinteisesti kohdistunut yhteiskunnallisesti heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Huono-osaisuutta on kuvattu esimerkiksi perheen suuren lapsiluvun, vuokra-asumisen tai työväestöön kuulumisen avulla. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön perinteisiä tehtäviä ovat köyhyyden hoito ja luokkavastakohtien tasoittaminen. Lähellä näitä tavoitteita oltiin 1980-luvulla: hyvinvointivaltio toimi aika hyvin. 1990-luku oli suhteellisesti erityisen rankka lapsiperheille, sairaille ja varattomille ihmisille (Ruotsalainen 1999), koska juuri heidän etuuksiensa leikkaaminen ja karsiminen aiheutti taloudellista ahdinkoa ja lisääntynyttä toimeentulotuen tarvetta. Samaan aikaan rajusti kasvanut työttömyys särki uskoa talouden jatkuvaan kasvuun. Kansalaisten lisääntynyt eriarvoisuus tuo helposti mieleen sosiaalipolitiikan alkuperäisen tehtävän, johon olisi haettava tämän ajan lääkkeitä. Uusi vuosituhat on ristiriitaista aikaa, koska hyvinvointi ja pahoinvointi ovat samanaikaisesti näkyviä. Suurimmalla osalla ihmisiä ja lapsia menee hyvin, kun osalla ihmisiä menee edelleen huonosti ja osalla vieläkin huonommin. Sosiaalityössä kohdataan ihmisten hätää ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jotka konkretisoituvat lastensuojelussa lasten hoidon laiminlyönteinä, jaksamattomuutena ja toivottomuutena. Eriarvoisuus särkee yhteiskunnallista koheesiota ja luo katkeruutta, jonka kohteeksi sosiaalityöntekijät usein joutuvat.

 

 

 

Kehittyykö lastensuojelu?

 

Lastensuojelun tarpeessa olevien lasten määrät ovat nousseet hälyttävästi koko 1990-luvun, mutta työntekijöiden määrää ei ole vastaavasti lisätty. Työpaine on monissa kunnissa ylittänyt kohtuuden rajat. Lastensuojelutyöntekijät ovat kuitenkin kunnioitettavan aktiivisesti lähteneet kehittämään omia työmuotojaan ja osallistuneet myös Stakesin huostaanottoprojektiin. Projektissa kehitetyt menetelmät ovat saaneet suurta vastakaikua, ja oppaat ovat kuluneet käytössä - läheisneuvonpito-oppaasta otettiin varsin pian toinen painos, huostaanotto-opas on yltänyt kolmanteen painokseen.

 

On kuitenkin selvää, että lasten tilannetta ei pitkän päälle voida parantaa ilman, että kunnat vakavasti tutkivat mahdollisuuksia lisätä työntekijöitä lasten ja perheiden kanssa tehtävään työhön. Erityisesti tulisi varmistaa lapsille hyvä arki päiväkodeissa ja koulussa mm. pienentämällä lapsiryhmiä. Lapset voivat silloin paremmin,  ja pulmat on mahdollista havaita aikaisemmin. Monet vanhemmat kaipaisivat tukea kasvatustyössään jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät. Erilaisten perhekasvatuksen muotojen soisi kehittyvän nykyaikaiselle tasolle. Lastensuojelutyön ja huostaanottojen laatua ei voida taata ilman selkeätä resurssilisäystä. Kuntien keskinäinen yhteistyö esimerkiksi yhteisten erityistyöntekijöiden muodossa on erittäin suositeltava tie eteenpäin. Myös järjestöjen asiantuntemusta ja resursseja olisi syytä koota nykyistä tiiviimpään yhteistoimintaan kunnallisen lastensuojelun kanssa.

 

 

KIRJALLISUUTTA

 

Bardy, Marjatta (1996) Lapsuus ja aikuisuus - kohtauspaikkana Èmile. Stakes, tutkimuksia 70/1996.

Bardy, Marjatta (1998) Taide tiedon lähteenä. Stakes & Areena Kustannus Oy

Bardy, Marjatta, Johanna Barkman & Tarja Janhunen (toim.) (2000) Elämäni tarina. Lukemisto lapsuuden kokemuksista lastenkodissa ja perhehoidossa. Stakes.

van Delft, Marjon (1998) Community Art - Implications for Social Policy. Stakes, Themes from Finland 6/1998.

Heino, Tarja & Rantamäki, Raija (2001) Huostaanotoista. www.stakes.fi/ julkaisuja/ heino&rantamaki.pdf

Heino, Tarja, Johanna Korpinen & Seppo Sallila (1997) Tutkimus lääninoikeuksien tekemistä ratkaisuista lastensuojeluasioissa. Stakes, Aiheita 36/1997.

Heino, Tarja & Seppo Sallila (1998) Muutokset lasten sijoituksissa ja sijoituskäytännöissä vuosina 1991-1996.Stakes, Aiheita 5/1998.

Heino, Tarja, Kristiina Berg & Johanna Hurtig (2000) Perhetyön ilo ja hämmennys. Lastensuojelun perhetyömuotojen esittelyä ja jäsennyksiä. Stakes, Aiheita 14/2000.

Heino, Tarja (toim.) (2000) Läheisneuvonpito - uusi sosiaalityön   menetelmä. Stakes, Oppaita 40

Janhunen, Tarja (1997) Taide ja lastensuojelu. Sosiaali-, nuoriso- ja kriminaalityötä Legioonateatterin keinoin. Stakes, Aiheita 22/1997

Laakso, Riitta &  Peppi Saikku (1998) Hyvä huostaanotto? Stakes, Aiheita 28/1998.

Lastensuojelu 1999. Lastensuojelutilasto 1999/Stakes/Stakes Tieto. www.stakes.fi/stakestieto/PDF/palaute9.pdf.

Millham, Spencer & Bullock, Roger & Hosie, Kenneth & Haak, Martin (1986) Lost in Care: The problems of maintaining links between children in care and their families. Aldershot: Gover.

Muuri, Anu (1998) Lapsen elatus, huolto ja lastensuojelu 1997. Tilastoraportti 23. Helsinki: Stakes.

Muuri, Anu (1999) Lastensuojelu 1998. Stakes, tilastoraportti 33/1999. 

Määttänen, Kirsti & Tuija Vanamo (1998) Dialogisesta vauvavoimistelusta lasten pahoinpitelyn varhaispreventioon. Stakes, Aiheita 22/1998.

Näsänen, Merja & Marie Rautava (1998) Koulukotioppilaiden kokemuksia ja näkemyksiä huostaanotosta, sijoituksesta ja koulukotielämästä. Stakes, Aiheita 50/1998.

Ruotsalainen, Pekka (1999) Sosiaaliturvaetuudet tuloerojen tasaajina 1990-luvun lama-Suomessa. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 45. Helsinki: Kela.

Stakes Tieto 23.3.2001. Stakes/Stakes Tieto/Lastensuojelu (erillinen ajo).

Taskinen, Sirpa (toim.) (1999) Huostaanotto. Lastensuojelun asiantuntijaryhmän suositus huostaanottoprosessin laatua ohjaaviksi yleisiksi periaatteiksi. Stakes, Oppaita 33.

 

Nettijulkaisuja katso www.stakes.fi/huosta - osahankkeet - läheisneuvonpito - kirjallisuutta

 

 

:

 

 

.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tapio Räty

 

 

Lapsen huostaanotto 

Perusteet ja oikeusvaikutukset

 

 

Lastensuojelulain tavoitteista

 

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lain­säädäntöelinten toimissa, jotka koskevat lapsia on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu. Perustuslain 22 ':n mukaan julkisen vallan on puolestaan turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Sekä lapsenhuoltolaissa, että myös lasten­suojelulaissa painotetaan lapsen edun mukaisten ratkaisujen ja päätösten ensisijai­suutta.

 

Sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (asiakaslaki) mukaan kaikissa julkisen tai yksityi­sen sosiaalihuollon toimissa, jotka koskevat alaikäistä, on ensisijaisesti otettava huomioon alaikäisen etu.

 

Lainsäädännössä on viranomaiselle sen järjestäessä sosiaalihuoltoa asetettu velvollisuus arvioida, miten sen rat­kaisut vaikuttavat lapsen asemaan ja ovatko viranomaisen valitsemat ratkaisut lapsen edun mukaisia. Varsinkin lastensuojelussa järjestettäessä avohuollon tukitoimenpiteitä tai puututtaessa viranomaistoimin lapsen ja hänen perheensä yksityisyyteen, on erityisen tarkasti arvioitava se, minkälaisia vaikutuksia toimenpiteillä on lapseen, hänen kasvuunsa ja kehitykseensä sekä hänen mahdollisuuksiinsa ylläpitää lämpimät suhteet vanhempiinsa ja muihin läheisiinsä.

 

Lastensuojelulain tarkoituksena on puuttua perheen tilanteisiin siten, että mahdollisimman aikaisessa vaiheessa voitaisiin tukea perheitä heidän ongelmissaan ja ehkäistä ongelmien syntymistä. Erityisen tärkeää tällöin on, että avohuollon tukitoimia käytetään tarvittaessa hyvinkin laajasti. Lastensuojelussa vallitsee ns. lievimmän riittävän toimenpiteen periaate. Tämä merkitsee sitä, että viranomaisen on valittava käytettävissä olevista toimenpidevaih­toehdoista lievin mahdollinen tapa puuttua perheen ongelmiin. Tämä lastensuojelulaista ilmenevä periaate B per­heen ongelmien ratkaiseminen ensisijaisesti avohuollon tukitoimen avulla B merkinnee sitä, että kunnan on varat­tava riittävät voimavarat talousarvioonsa nimenomaan avohuollon tukitoimien järjestämiseksi. Lapsen huostaanot­to on aina viimesijainen toimenpide.

2

 

Kun viranomaiselle on toisaalta asetettu vaatimus ensisijaisesti toteuttaa lapsen etua ja toisaalta velvollisuus ryh­tyä tilanteen niin vaatiessa avohuollon tukitoimien järjestämiseen ja viimekädessä ottaa lapsi (vastentahtoisesti­kin) sosiaalilautakunnan huostaan, ei kunta voi täyttää laista ilmeneviä velvoitteittaan, mikäli voimavaroja ei ole varattu tarvetta vastaavalla tavalla. Määrärahojen riittämättömyys voi johtaa joko tilanteeseen, jossa tarvittavia ja riittäviä lastensuojelutoimenpiteitä ei ollenkaan tehdä (tämä puolestaan johtaa ongelmien kasaantumiseen ja siirty­miseen) tai asiassa tehdään ehkä riittämättömin perustein lapsen huostaanottoja (huostaanotetun lapsen sijoitus on usein huomattavasti kalliimpaa ja resursseja sitovampaa, kuin avohuollon tukitoimien järjestäminen).

 

Kun lapsen huostaanotto on luonteeltaan ns. hallinto-oikeudellinen vapaudenriisto, on luonnollista, että lasten­suojelulain soveltamisessa on kiinnitettävä erityistä huomiota yksilön, perheen ja erityisesti lapsen oikeusturvan toteutumiseen. Tämä merkitsee luonnollisesti sitä, että tehtäessä varsinkin lapsen yksityisyyteen puuttuvia päätök­siä, on muoto- ja menettelysäännöksiä ehdottomasti noudatettava. Lastensuojelulaki on kuitenkin puutteellisesti säännelty, mihin epäkohtaan on  työryhmän muistiossakin kiinnitetty huomiota (sijaishuollon pakkotoimityöryhmän muistio ja ns. Mahkosen-työryhmän muistio; lapsioikeudellista päätöksentekoa koskeva työryhmämuistio).

 

Oikeusturvatekijöiden korostaminen lastensuojelutyössä ei palvele pelkästään perheiden oikeusturvan toteutumis­ta, vaan säännökset turvaavat myös sosiaalityöntekijän asemaa. Kun asia (päätös) on huolellisesti perusteltu ja päätöksessä on otettu huomioon lainsäädännön asettamat menettelytapasäännökset sekä muut sisällölliset sään­nökset, voidaan sitä jälkikäteen arvioitaessa katsoa tehdyn viranomaiselle kuuluvan harkintavallan puitteissa. Las­tensuojelulaissa, kuten edellä on todettu, perheiden sekä lapsen oikeusturva on edelleen kuitenkin puutteellisesti säännelty. Oikeusturvan asianmukainen sääntely edellyttäisi nopeita korjauksia.

 

 

Lastensuojelulaissa tarkoitetut avohuollon

tukitoimenpiteet

 

Lastensuojelulain 8 ':n mukaan perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua ovat avo­huollon tukitoimet, huostaanotto ja sijaishuolto sekä jälkihuolto. Lain 9 ':n mukaan perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on otettava ensisijaisesti huomioon lap­sen etu sekä tuettava lapsen vanhempien ja muiden lasta hoitavien henkilöiden kas­vatusmahdollisuuksia lapselle suotuisien kasvuolojen vakiinnuttamiseksi.

 

3

 

Sosiaalilautakunnalla (tai muulla vastaavalla sosiaalihuollosta vastaavalla kunnallisella toimielimellä) on lasten­suojelulain 12 ':ssä tarkoitetuissa olosuhteissa velvollisuus viipymättä ryhtyä avohuollon tukitoimiin. Lastensuoje­lulain 12 ':n mukaan sosiaalilautakunnan on ryhdyttävä avohuollon tukitoimenpiteisiin, mikäli lapsen kasvuolot vaarantavat tai eivät turvaa lapsen tai nuoren terveyttä tai kehitystä taikka jos lapsi tai nuori käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään.

 

Lastensuojelulain 13 ':ssä on säädetty lapselle tai perheelle järjestettävistä taloudellisista tukitoimista. Osa näistä lastensuojelulain 13 ':n mukaisista tukitoimista on lisäksi saajalleen ns. subjektiivisia oikeuksia ts. kunnan on jär­jestettävä näitä palveluja määrärahoista riippumattomina. Säännös on laadittu avoimeksi ja se mahdollistaa eri­laisten tukitoimien @vapaan@ käytön. Oikein käytettynä tukitoimenpiteillä voidaan tukea monipuolisesti perhettä ja lasta heidän ongelmissaan.

 

Lastensuojelulain 14 ':n mukaan lapselle voidaan järjestää avohuollon tukitoimena perhehoitoa tai laitoshuoltoa yhdessä hänen vanhempiensa, huoltajansa tai sen henkilön kanssa, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on. 12-vuotta täyttäneelle lapselle tätä hoitoa tai huoltoa voidaan järjestää myös yksin häneen kohdistuvana, jos hän sitä itse pyytää tai siihen suostuu. Lapsen huollosta- ja tapaamisoikeudesta annetun lain 4 ':n mukaan huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta sekä muista henkilökohtaisista asioista. Edellytykse­nä kaikkien avohuollon tukitoimien järjestämiselle on siis huoltajan antama suostumus.

 

Lastensuojelulain mukaiset avohuollon tukitoimenpiteet ovat ensisijaisia suhteessa lapsen huostaanottoon. Luon­nollisesti syntyy myös tilanteita, jossa avohuollon tukitoimia ei voida järjestää joko huoltajien tai lapsen vastustuk­sesta johtuen tai silloin, kun avohuollon tukitoimenpiteet ovat epätarkoituksenmukaisia tai riittämättömiä.

 

Lapsen huostaanoton perusteet

 

Lastensuojelulain 16 ':ssä on säädetty huostaanoton edellytyksistä. Säännös on laadittu ehdottomaan muotoon, jolloin sosiaalilautakunnalla on ehdoton velvollisuus huostaan­ottoon, mikäli säännöksessä tarkoitetut olosuhteet täyttyvät (toisaalta huos­taanottoon ei saa ryhtyä, jos päätöksenteon edellytykset eivät täyty).

 

Säännöksessä on kolmiportainen edellytysten ketju, joiden jokaisen tulee täyttyä tehtäessä lapsen huostaanottoa koskevaa päätöstä.

 

Ensimmäisenä edellytyksenä on lapsen elinympäristöstä johtuva peruste ja lapsen omasta käyttäytymisestä tai menettelystä johtuva peruste.

4

 

@Jos puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kodin olosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä taikka jos lapsi vaa­rantaa vakavasti (itse) terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään.@

 

Toisena edellytyksenä on avohuollon tukitoimien käyttämisen arviointi lapsen ja per­heen tilanteessa. Huostaanottoa päätettäessä edellytetään, että

 

@Lastensuojelulain 4 luvussa tarkoitetut toimenpiteet (avohuollon tuki­toimet) eivät ole tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi@.

 

Viimeisenä ja tärkeimpänä edellytyksenä on se, että

 

@Sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista@.

 

Huostaanottopäätöstä tehtäessä on siis kaikkien näiden kolmen edellytyksen täytyttä­vä.

 

Huostaanottopäätös on perusteltava. Perusteluissa on kiinnitettävä huomiota kaikkiin huostaanottoperusteihin sekä pystyttävä @näyttämään@ näiden kaikkien huostaanotto­perusteiden olemassaolo.

 

Lapsen huostaanottoa koskevassa päätöksessä on siten kuvattava ja yksilöitävä, mitkä ovat ne puutteet huolenpidossa, jotka aiheuttavat vakavaa vaaraa lapsen ter­veydelle tai kehitykselle. On siis selvitettävä, mitkä nämä puutteet ovat, miten ne ovat aiheutuneet, miten niitä on mahdollisesti yritetty poistaa tai ehkäistä sekä mitä nämä puutteet merkitsevät lapsen terveydelle tai kehitykselle. Samalla tavalla on kuvattava kodin olosuhteet ja olosuhteiden vaikutus lapsen terveyteen tai kehityk­seen. Tämän jälkeen on selvitettävä miten puutteet huolenpidossa tai kodin olosuh­teet aiheuttavat vakavaa vaaraa lapsen terveydelle tai kehitykselle. Selvitettäväksi tulee myös, mitkä ovat lapsen oireet sekä näiden oireiden tai käyttäytymisen syy-yh­teys huolenpidon puutteisiin tai puutteellisiin kodin olosuhteisiin. Kysymys on siten aina faktamateriaalin keräämisestä, ei sosiaalityöntekijöiden mielipiteestä. Asiakir­joissa tulee selkeästi ilmetä, minkälaiset kodin olosuhteet ovat tai minkälaiset puut­teet huolenpidossa on voitu havaita. Samalla lailla asiakirjojen perusteella tulee pys­tyä näyttämään vakavan vaaran uhka lapsen terveydelle tai kehitykselle.

 

Mikäli huostaanoton perusteena on ollut lapsen oma kehitys (päihteiden käyttö, rikos­kierre tai muu näihin rinnastettava menettely) on päätöksessä kuvattava nämä sei­kat. Päätöksestä on käytävä ilmi, minkälaisia päihteitä tai minkälaisia rikoksia tai minkälaisella muulla omalla

5

 

käytöksellään tai menettelyllään lapsi vaarantaa terveyttään tai kehitystään ja miten tämä on vaikuttanut ja tulisi todennäköisesti jatkuessaan vaikuttamaan lapseen. Asia­kirjoista tulee ilmetä myös se, millä tavoin tähän käyttäytymiseen on pyritty vai­kuttamaan, mitä keinoja on käytetty ja mitä tuloksia asiassa on mahdollisesti saatu.

 

Huostaanoton yhtenä edellytyksenä on myös se, että käytetyt avohuollon tukitoimet ovat olleet epätarkoituksenmukaisia, riittämättömiä tai mahdottomia järjestää.

 

Epätarkoituksenmukaisia avohuollon tukitoimet voivat olla esim. tilanteessa, jossa lapsi on tehnyt vakavan rikoksen. Avohuollon tukitoimien käyttö yleensä tällaisessa tilanteessa on epätarkoituksenmukaista tai riittämätöntä. Riittämättömiä avohuollon tukitoimet voivat olla silloin, kun näillä avohuollon tukitoimenpiteilläkään ei voida vaikuttaa esim. kodin olosuhteisiin tai puuttuvaan huolenpitoon. Mahdottomia avo­huollon tukitoimet ovat yleensä tilanteissa, jossa lapsen vanhemmat ovat yhteistyö­haluttomia. Mikäli lapsen vanhemmat (tai lapsi) vastustavat avohuollon tukitoimien järjestämistä, ovat ne lain tarkoittamin tavoin mahdottomia järjestää.

 

Huostaanottopäätöksestä tulee kuitenkin ilmetä, mitä sosiaalitoimi on asiakkaalleen (perhe ja/tai lapsi) faktisesti tarjonnut. Riittävää ei siis ole se, että avohuollon ja tar­jottujen tukitoimien @tarjoaminen@ on jäänyt vain puheen B suunnitelman B asteelle. Tarjottavien avohuollon tukitoimien tulee olla todellisuudessa myös asiakkaan käytet­tävissä.  Avohuollon tukitoimia järjestettäessä ja niitä tarjottaessa tulisi asiakirjoista ilmetä asiakkaan oma käsitys siitä, minkälaisia tukitoimia he itse mahdollisesti ottai­sivat vastaan tai haluaisivat. Asiakirjoista tulee ilmetä myös selkeästi viranomaisen käsitys siitä, mitkä ovat mahdollisia, riittäviä ja tarkoituksenmukaisia avohuollon tuki­toimia juuri kyseisessä tapauksessa. Päätökseen liitetyistä asiakirjoista tulee lisäksi selvitä se, voiko sosiaalilautakunta vielä käyttää muita mahdollisia tukitoimia ja jos voi, miksei niitä ole tarjottu tai vastaanotettu.

 

Hyvään hallintoon kuuluu myös se, että asiakkaana olevalla perheelle selvitetään mitkä ovat viranomaisen vaihtoehdot asiassa erityisesti silloin, kun avohuollon tuki­toimia ei vastaanoteta. Asiakasperheen on tiedettävä ne vaihtoehtoiset toimintatavat, jotka ovat mahdollisia asiassa. Huostaanoton valmistelu onkin suoritettava sillä ta­voin, että asiakkaana oleva perhe tai lapsi koko ajan tietää, miten asia etenee sekä, että asiakkaalla on mahdollisuus tarvittaessa tuoda asiaan omaa selvitystään. Tästä menettelystä on huolehdittava jo ennen varsinaista asianosaisten kuulemista.

 

Huostaanoton kolmantena edellytyksenä on se, että sijaishuolto on lapsen edun mu­kaista. Huostaanottoon ei tulisi koskaan ryhtyä, mikäli sijaishuoltoon sijoittaminen (laitokseen tai perheeseen) on lapsen edun

6

 

vastaista. Sijaishuoltopaikan valinta on aina ennusteen tekemistä lapsen tulevaisuu­teen nähden. Sijaishuoltopaikkaa suunniteltaessa ja lasta sijoitettaessa on luonnolli­sesti tarkasteltava huostaanoton perustetta. Esim. mikäli lapsen huostaanoton perus­teena on huumeiden käyttö, on lapsi sijoitettava sellaiseen sijaishuoltopaikkaan, joka mahdollistaa lapsen hoidon. Sijaishuoltopaikan tulee myöskin turvata ja mahdollistaa lapsen oikeus pitää yhteyttä hänelle läheisiin ihmisiin. Sijaishuoltopaikan valinnalla ei siis tosiasiallisesti saa estää tai vaikeuttaa lapsen ja hänelle läheisten ihmisten, esim. vanhempien, välistä yhteydenpitoa. Lasta sijaishuoltopaikkaan sijoitettaessa on kiin­nitettävä huomiota lapsen omaan sekä hänen vanhempiensa mielipiteeseen. Lähtö­kohtaisesti kaikkien näiden seikkojen tulisi ilmetä myös varsinaisesta huostaanotto­päätöksestä.

 

Huostaanottopäätöksen perusteita kirjattaessa tulee aina varmistua siitä, että esim. puutteet lapsen huolenpidossa tai haitalliset seikat kodin olosuhteissa, joihin huos­taanotto perustuu, ovat todellisia. Esim. lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ei voi esittää perusteeksi ilman, että asiantuntija on asian tutkinut ja todennut. Tällaisissa tilanteissa seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei voi perusteluissa puhua niin kauan, kuin asia on vasta epäilyn asteella.

 

Lastensuojelussa on syytä kiinnittää huomiota erityisesti asiakirjojen laadintaan. Täl­löin esim. muistiinpanojen merkitys voi olla ratkaiseva. Muistiinpanoissa tulisi käyttää suoria lainauksia tai kuvauksia tilanteista ja muista olosuhteista, joilla on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Asiakirjoista tulisi ilmetä kuka on havainnon tehnyt, missä tilanteessa ja miten havainnot on suoritettu. Asiakirjoissa ja viranomaisen kielessä yleensäkin, on syytä välttää sisäisen @slangin@ käyttöä. Muistiinpanoissa ei pidä tuoda esim. pelkästään negatiivisia seikkoja, vaan myös positiiviset asiat perheestä ja lap­sesta tulisi kirjata. Mikäli asianosaiset esim. huoltajat, vanhemmat ja lapsi ovat eri miel­tä jostain asiasta, tulisi nämä näkemyserot myös kirjata asiakirjoihin. Kuten edel­lä on todettu, on huostaanottoperuste selvitettävä asiakirjoissa. Tällöin on kuvattava vanhempien tai esim. kodin ongelmat ja niiden vaikutus lapseen. Päätöksen liitteenä tulee olla valmisteluun osallisten selvitys (sosiaalityöntekijöiden selvitys). Asiakirjoi­hin liittyvät yleensä myös lausunnot esim. koululta, päiväkodilta, terveydenhuollolta, perheneuvolalta tms. Nämä lausunnot on aina syytä pyytää kirjallisesti. Asiakirjoissa on otet­tava myös kantaa kaikkiin asianosaisten väitteisiin ja esiin tuomiin näkökoh­tiin.

 

Lapsen edun arvioinnista

 

Sekä lapsenhuoltolaissa että lastensuojelulaissa painotetaan lapsen edun mukaisten ratkaisujen ja päätösten ensisijaisuutta. Lapsen huoltajan on lapsenhuoltolain 4 ':n 1 momentin mukaan ensisijaisesti turvattava lapsen kehitys ja hyvinvointi siten, kuin mainitun lain 1 ':ssä

7

 

säädetään. Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Lapsella on lisäksi oikeus pitää yhteyttä ja tavata molempia vanhempiaan. Lapsella on oikeus saada hyvää hoitoa ja kasvatusta, sekä tarpeellista valvontaa ja huolenpitoa. Lapsella tulee olla myös oikeus osallistua päätöksentekoon itseään kos­kevissa asioissa ts. oikeus tulla kuulluksi.

 

Normaalitilanteessa huoltajat (vanhemmat) toteuttavat näitä lapselle kuuluvia oi­keuksia. Viranomaisväliintulossa, selvitettäessä lapsen etua, voi asiassa esiintyä useanlaisia käsityksiä ja mielipiteitä lapsen edusta; viranomaisilla on oma käsityk­sensä siitä, toisaalta lapsen vanhempien ja myös lapsen käsitykset lapsen edun to­teutumisesta voivat olla erilaisia ja poiketa viranomaisten käsityksestä.

 

Lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota lapsen omaan mielipi­teensä ja hänen käsityksiinsä siitä, miten asia tulisi ratkaista. Mitä varttuneemmasta ja kehittyneemmästä lapsesta on kyse, sitä suurempi merkitys on annettava lapsen itsemääräämisoikeuden toteutumiselle viranomaisen tehdessä lapsen itsemäärää­misoikeutta ja yksityisyyteen puuttuvia tai niihin liittyviä päätöksiä. Lapsen etua to­teutettaessa on otettava huomioon myös se, minkälaisesta asiasta on kyse ja arvioi­tava sitä, miten viranomaisen ratkaisu vaikuttaa lapsen kehitykseen tai esim. hänen mahdollisuuksiinsa myös vastaisuudessa ylläpitää myönteisiä ihmissuhteita hänelle läheisiin ihmisiin.

 

Lapsen mielipidettä, varsinkin tilanteissa, joissa on kysymys hyvin nuoresta lapsesta, voidaan selvittää myös välillisen selvityksen avulla; kuulemalla ja keräämällä selvi­tyksiä esim. lapsen läheisiltä ihmisiltä, päiväkodista, koulusta yms. Jos kuultava on hyvin pieni lapsi tai jos lapsi ei halua tai pysty ilmaisemaan mielipidettään, voidaan lapsen käsitystä asiakirjoissa selvittää kuvaamalla lapsen käyttäytymistä ja hänen tekojaan.

 

Lasta kuultaessa ja lapsen mielipidettä selvitettäessä on varmistuttava myös siitä, että lapsi voi aidosti ilmaista mielipiteensä. Lapsen täytyy joka tapauksessa kaikissa tilanteissa tietää, miksi häntä kuullaan, missä asiassa ja mihin tarkoitukseen  kuule­misessa kerättyjä tietoja käytetään. Lasta kuultaessa on myös huomioitava se, että lapsella voi olla lojaliteettiristiriitoja esim. suhteessa vanhempiinsa tai muihin hänelle läheisiin ihmisiin, mitkä vaikuttavat hänen mielipiteeseensä. Kuulemistilanteet tulisi­kin suorittaa lapselle myönteisellä tavalla lapselle tutussa paikassa ja dokumentoida aina tarvittaessa kuulemistilanne ja käyty keskustelu @autenttisesti@ ilman, että viran­omainen tai se, joka viranomaisen puolesta tai toimeksiannosta kuulee lasta, vaikut­taa lapsen mielipiteen muotoutumiseen. Lapsen mielipiteen selvittäminen ja lapsen kuuleminen onkin eräs sosiaalityön vaikeimpia tehtäviä. Lapsen

8

 

etua ei voida kuitenkaan yleensä selvittää antamatta lapselle mahdollisuutta esittää omat käsityksensä asiasta ja tehtävistä ratkaisuista. Selvää on, ettei lapsen mielipide välttämättä sido viranomaista. Viranomaisen on joka tapauksessa tehtävä oma rat­kaisunsa silmällä pitäen lapsen etua. Mikäli viranomaisen ratkaisu tai päätös poikke­aa lapsen tai hänen huoltajiensa esittämistä käsityksistä ja mielipiteistä, on tämä poik­keaminen pystyttävä perustelemaan päätösasiakirjoissa.

 

Kiireellinen huostaanotto

 

Lastensuojelulain 18 ':n mukaan, jos lapsi on 16 ':ssä mainitusta syystä (jos puut­teet lapsen huolenpidossa tai muut kodin olosuh-

teet Y) välittömässä vaarassa tai muutoin kiireellisen huostaanoton ja sijaishuollon tarpeessa, voidaan hänet ot­taa sosiaalilautakunnan huostaan alistamatta päätöstä hallinto-oikeuden vahvistettavaksi.

 

Edellytyksenä kiireelliseen huostaanottoon on, että lapsi on välittömästi uhkaavassa vaarassa, joko oman menet­telynsä tai ulkoisten tapahtumien johdosta. Koska kiireellinen huostaanotto on luonteeltaan ns. kiiretoimenpide merkitsee tämä useimmiten sitä, ettei asianosaisia (yleensä lapsen vanhempia tai huoltajia) voida kuulla. Mikäli kuuleminen voidaan suorittaa ja esim. päihtynyt vanhempi suostuu sijoitukseen, ei kiireelliseen huostaanottoon voida ryhtyä (lievimmän riittävän intervention B puuttumisen B periaate), vaan lapsi voidaan sijoittaa huoltajan suostumuksella näissä tilanteissa avohuollon tukitoimena lastensuojelulain 14 ':n mukaisesti.

 

Kiireellinen huostaanotto lakkaa viimeistään 14 päivässä päätöksen tekemisestä. Mikäli sosiaalilautakunnan alai­nen viranhaltija päättää kuitenkin ottaa asian huostaanoton valmisteluasiana käsiteltäväksi, jatkuvat kiireellisen huostaanoton oikeusvaikutukset. Varsinainen lapsen huostaanottoa koskeva ratkaisu on näissä tilanteissa tehtävä viimeistään 30 päivän kuluessa kiireellisen huostaanoton tekemisestä uhalla, että huostaanottopäätös muutoin raukeaa. Erittäin painavasta syystä voidaan määräaikaa jatkaa vielä enintään 30 päivällä, jolloin päätös on siis tehtävä viimeistään 60 päivän kuluessa kiireellisen huostaanoton tekemisestä. Tällainen erittäin painava syy voi olla esim. tilanne, joissa kuultavia on poikkeuksellisen paljon tai jos asia muutoin vaatii erityistä selvittelyä; esim. lapsen terveydentilasta tai psyykkisestä tilasta on pyydettävä lausuntoja. Määräajan jatkamisen perusteena eivät saa olla kuitenkaan koskaan viranomaisesta johtuvat syyt. Tosiasiassa näyttää siltä, että 60 päivän valmisteluaika on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tätä lainsäätäjä ei ole kuitenkaan tarkoittanut. Se tosiasia, että lastensuoje­lusta vastaavia viranhaltijoita ei ole resursoitu kunnissa riittävästi, ei luonnollisestikaan voi olla lain tarkoittama erittäin painava syy.

9

 

Päätöksen kiireellisestä huostaanotosta tekee sosiaalihuoltolain 12 ':n mukaisesti sosiaalityöntekijän pätevyyden omaava viranhaltija. Varsinkin pienemmissä kunnissa tällainen päätöksentekoa koskeva määräys lainsäädännös­sä voi aiheuttaa vaikeitakin esteellisyyskysymyksiä.

 

Asianosaisella on oikeus hakea muutosta viranhaltijan päätöksestä sosiaalilautakunnalta ja sosiaalilautakunnan päätöksestä valittamalla hallinto-oikeudessa.

 

Kiireellisessä huostaanottopäätöksessä tulee perustella ne syyt, jotka ovat aiheuttaneet lapsen välittömän vaaran. Joissain tilanteissa kiireellisellä huostaanotolla on yritetty puuttua lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeviin osapuolten erimielisyyksiin. Tällaiseen menettelyyn ei tulisi ryhtyä, koska vain äärimmäisen harvoin (lähinnä lap­sen kaappaustilanteissa ulkomaille) kiireellisen huostaanoton laissa säädetyt edellytykset voivat täyttyä lapsen huoltoa koskevassa riita-asiassa. Tällaisissa tapauksissa huoltajien on turvauduttava ensisijaiseen huoltoa koske­van päätöksen täytäntöönpanomenettelyyn.

 

Kuuleminen

 

Sosiaalilautakunnan on ennen päätöstä lapsen huostaanottoa, sijaishuoltoon sijoitta­mista ja huostassapidon lopettamista aina, kun se on lapsen ikä ja kehitystaso huo­mioon ottaen mahdollista, selvitettävä lapsen omat toivomukset ja mielipide sekä varattava tilaisuus tulla kuulluksi siten, kuin kuulemisesta hallintomenettelylain 15 ':ssä säädetään.

-

-     12-vuotta täyttäneelle lapselle

--    lapsen vanhemmille

--    lapsen huoltajille

--    sekä henkilölle, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi tällöin on tai on välittö­mästi ennen asian valmistelua ollut (esim. biologisen vanhemman avio-/avopuoliso), lapsen hoidosta tosiasiassa vastannut isoäiti/isoisä) jne.

 

Säännöksessä on ilmaistu asianosaisten piiri päätettäessä lapsen huostaanotosta tai, kun huostaanoton aikana sijaishuoltopaikkaa muutetaan esim. laitoksesta perhee­seen ja silloin, kun kysymys on huostassapidon lopettamista koskevasta päätöksestä. Ennen näitä päätöksiä on siis asianomaisia kuultava. Säännöksen mukaan 12-vuotta täyttänyttä lasta on kuultava ts. hän on asiassa myös asianosainen, jolla on valitusoi­keus. Tätä nuorempaakin lasta on aina kuultava, mikäli lapsen ikä ja kehitystaso sen sallii. Yleensä 5- tai 6-vuotiasta lasta on kuultu huostaanottoasiassa ja esim. huolto­riitojen yhteydessä. Säännöksessä ei lapsen kuulemisen osalta ole siis ikärajoja muu­toin kuin, että 12-vuotta täyttänyttä lasta pidetään huostaanottoasiassa asian­osaisena.

 

10

 

 Kuulemisen toimittaminen

 

Hallintomenettelylain 15 ':n mukaan asianosaiselle on ennen asian ratkaisemista annettava tilaisuus antaa selityksensä muiden tekemistä vaatimuksista ja asiassa olevista sellaisista selvityksistä, jotka voivat vaikuttaa asian ratkaisuun. Tämä mer­kitsee, että asianosaisilla (edellä tarkoitetuilla henkilöillä ja tahoilla) on oikeus saada tieto kaikista niistä sosiaalilautakunnan hallussa olevista asiakirjoista, joilla on merki­tystä asiasta (huostaanottoa) päätettäessä. Asianosaisilla on myös oikeus

saada jäljennökset päätökseen vaikuttavista asiakirjoista. Mikäli asianosaisen tieto­jensaantioikeutta rajoitetaan julkisuuslain (julkisuuslain 11 ') ja asiakaslain säännös­ten perusteella, on asiassa tehtävä julkisuuslain tarkoittama päätös. Kuuleminen on toimitettava hyvissä ajoin ennen varsinaista päätöksentekoa. Mikäli kuulemisen jäl­keen asiassa tulee uutta selvitystä, on tästä uudestakin selvityksestäkin kuultava asianosaisia. Mikäli kuuleminen laiminlyödään, on asiassa tapahtunut muotovirhe. Kuulemistilanteessa tai asianosaisia muutoin kuultaessa on asianosaisilla luonnolli­sesti oikeus käyttää avustajaa tai asiamiestä.

 

Varsin usein lastensuojeluasioissa sosiaalilautakunta kuulee ennen päätöksentekoa asianosaisia. Tämä toimielimen suorittama @kuuleminen@ ei ole lain tarkoittamaa kuulemista, vaan perustuu toimielimen sisäisiin, omiin päätöksiin. Vaikka toimielimel­lä ei siis ole laissa säädettyä velvollisuutta kuulla asianosaista on, ottaen huomioon huostaanottopäätöksen luonteen B hallinto-oikeudellinen vapaudenriistopäätös B suotavaa, että kuuleminen vielä toimielimessäkin suoritetaan. Päätöksentekijällä ts. toimielimellä on tällöin mahdollisuus vielä arvioida, henkilökohtaisesti asianosaisia kuultuaan, onko asiassa esitetty riittäviä perusteita lapsen huostaanottoon.

 

Mikäli asianosaiset vastustavat huostaanottoa, tulee asiakirjoista aina ilmetä ne syyt ja perusteet, jotka asianosaiset ovat ilmaisseet. Riittävää ei ole, että asiakirjoissa vain mainitaan, että esim. lasta kuultu ja vastustaa. Oleellista on selvittää, miksi ja millä perusteella vastustus on tehty ja onko asiassa asianosaisen taholta esitetty muita ratkaisuvaihtoehtoja. Jos on esitetty, on nämä vaihtoehtoiset ratkaisut myös päätösasiakirjoissa kuvattava.

 

Milloin kuuleminen voidaan jättää suorittamatta

 

Asianosaisen kuuleminen voidaan jättää kahdella perusteella tekemättä.

 

Mikäli kuultavan asuin- tai oleskelupaikkaa ei voida kohtuullisin toimenpitein selvit­tää, ei kuulemista tarvitse suorittaa. Viranomaisen on kuitenkin näytettävä, millä tavoin se on yrittänyt selvittää kuultavan olinpaikkaa. Tämä selvitys on syytä aina merkitä myös asiakirjoihin.

 

11

 

Toisena perusteena on lapsen ja kuultavan puuttuva yhteydenpito. Lain tarkoittamal­la puuttuvalla yhteydenpidolla, jolloin kuuleminen voidaan siis jättää tekemättä, tar­koitetaan suhteellisen totaalista puuttuvaa yhteydenpitoa. Mikäli kuultava, esim. lap­sen toinen vanhempi, on pitänyt yhteyttä harvakseltaan esim. kerran tai kaksi vuo­dessa lapseen, ei kysymys ole lapsen ja kuultavan puuttuvasta yhteydenpidosta. Täl­löin kuuleminen täytyy siis suorittaa.

 

Alistus

 

Sosiaalilautakunnan on alistettava päätös hallinto-oikeuden vahvistettavaksi jos

-

-     12-vuotta täyttänyt lapsi tai

--    hänen huoltajansa

vastustaa huostaanottoa tai siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista.

 

Alistusvelvollisuus syntyy myös tilanteissa, joissa 17 ':n 1 momentin tarkoittamaa kuulemista ei ole voitu suorittaa. Poikkeuksena alistamisvelvollisuudesta ovat edellä mainitut tilanteet, joissa kuuleminen on jätetty tekemättä puuttuvan yhteydenpidon vuoksi tai kuultavan olinpaikan ollessa tuntematon. Alistamista ei siis tällöin tule teh­dä.

 

Huostaanottopäätöksen tiedoksianto

 

Huostaanottopäätös on annettava tiedoksi asianosaisille, joilla on myös oikeus valit­taa päätöksestä hallinto-oikeuteen. Päätös on annettava tiedoksi myös niille asian­osaisille, jotka on jätetty kuulematta edellä kuvatuilla perusteilla (puuttuva yhteyden­pito, olinpaikka tuntematon). Päätös on siis annettava tiedoksi 12-vuotta täyttäneelle lapselle, lapsen vanhemmille ja huoltajille, lapselle mahdollisesti määrätylle edunval­vojalle, lapsen huoltajan uudelle avio-/avopuolisolle, mikäli lapsi on ollut hänen välit­tömässä hoidossaan ja kasvatuksessaan ennen huostaanottopäätöksen tekemistä tai muulle henkilölle, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on ollut ennen päätöksente­koa. Mikäli päätös on alistettu, ei hallinto-oikeus voi käsitellä alistusta ennen kuin huostaanottopäätös on annettu tiedoksi kaikille asianosaisille. Tämä merkitsee sitä, että sosiaalilautakunnan on kiireellisesti kaikissa tilanteissa annettava huostaanotto­päätös tiedoksi asianosaisille.

 

Päätöksen täytäntöönpano

 

Lastensuojelulain 21 ':n mukaan päätös huostaanotosta raukeaa, jollei sitä ole pantu täytäntöön kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun päätös on saanut lainvoiman. Sosi­aalilautakunta voi päättäessään lapsen huostaanotosta samalla päättää myös siitä, että päätös pannaan heti täytäntöön mahdollisesta valituksesta huolimatta. Täytän­töönpanoa koskeva ratkaisu on kuitenkin huostaanottopäätöksen yhteydessä (asialli­sesti sen jälkeen) tehtävä itsenäinen päätös. Välitöntä täytäntöönpanoa koskeva päätös on siis perusteltava hallintomenettelylain mukaisella tavalla.

12

 

Varsin tavallista on, että sosiaalilautakunnat päättäessään lapsen huostaanotosta, päättävät ilman mitään perusteluja myös siitä, että päätös pannaan valituksesta huo­limatta heti täytäntöön. Kun tällaisissa tapauksissa päätöstä ei ole mitenkään perus­teltu, on varsin mahdollista, että asianosaisen valittaessa päätöksestä ja vaatiessa täytäntöönpanon keskeyttämistä hallinto-oikeudessa, siihen myös suostutaan. Täy­täntöönpanoa koskeva päätös on siis ehdottomasti perusteltava ja perusteluissa on mainittava, mitkä ovat ne syyt ja seikat, jotka vaativat päätöksen välitöntä täytän­töönpanoa. Mikäli tällaisia syitä ja seikkoja ei asiassa ole, ei edellytyksiä välittömään täytäntöönpanoon ole. Täytäntöönpanoon tällaisissa tapauksissa voidaan ryhtyä vas­ta sitten, kun päätös on saanut lainvoiman, ts. päätöksestä ei ole valitusaikana vali­tettu tai esim. hallinto-oikeuden päätöksestä ei ole valitettu korkeimpaan hallinto-oi­keuteen.

 

Huostaanoton oikeusvaikutukset

 

Huostaanotto on luonteeltaan hallinto-oikeudellinen vapaudenriistopäätös. Huos­taanoton edellytykset on laissa säädetty. Tämä merkitsee erityisesti sitä, että asian­omaisten oikeusturvasta on huolehdittava. Viranomaisen on noudatettava lasten­suojelulaista ilmeneviä muotomääräyksiä.

 

Huostaanotto on toisaalta myös lapsen @oikeus@, jolla turvataan lapsen kasvatus. Tämä ilmenee lain sanamuodosta @On otettava Y., on järjestettävä Y@. Sosiaali­lautakunnalla on säännöksen mukaan ehdoton velvollisuus ryhtyä lapsen huos­taanottoon, mikäli laissa säädetyt edellytykset täyttyvät (ehdoton velvollisuus). Sään­nöksestä ilmenee edelleen, että lautakunnan on järjestettävä lapselle tarpeenmukai­nen sijaishuolto. Lain mukaista menettelyä ei siis ole se, että lapsi sijoitetaan huos­taanotettuna hänelle sopimattomaan sijaishuoltopaikkaan esim. sinne, missä sattuu olemaan tilaa. Laitoksen käyttö- ja täyttöasteet eivät siten saa sanella sitä, missä ja miten lapselle sijaishuoltoa järjestetään. Kun kysymys on toisaalta lapsen oikeudesta saada tarpeenmukainen sijaishuolto, näyttäisi sosiaalilautakunnan järjestämisvastuu olevan riippumatonta varatuista määrärahoista. Sosiaalilautakunnan tulee siis varata sijaishuollon järjestämiseen riittävät määrärahat, jotta se voi täyttää lakimääräisen velvollisuutensa tarpeenmukaisen sijaishuollon järjestämiseen. Mikäli lapsi on otettu esim. huostaan vakavan päihdeongelman (huumeriippuvuus) vuoksi tai esim. huos­taanottoon ovat vaikuttaneet osaltaan lapsen psyykkiset ongelmat, on sosiaalilauta­kunnan tällöin järjestettävä sellainen hoito ja huolto, jolla lapsen ongelmiin voidaan puuttua. Tuomioistuinkäytännöissä ei ole järin usein puututtu tähän asiaan. Tosi­asiassa huostaanotetut lapset on sijoitettu joskus sellaisiin sijaishuoltopaikkoihin, jotka eivät vastaa lapsen sijaishuollon tarvetta.

 

13

 

Huostaanotto on luonteeltaan myös väliaikainen toimenpide. Tämä ilmenee lasten­suojelulain 20 ':stä. Säännöksen mukaan sosiaalilautakunnan on lopetettava huos­tassapito, kun 16 ':n mukaista huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta ei enää ole, jollei lopettaminen ole selvästi vastoin lapsen etua. Viranomaisilla on aktiivinen vel­voite pyrkiä huostaanoton aikana tähän päämäärään. Huostaanoton väliaikaisuus ilmenee myös lastensuojeluasetuksen 4 ':n huoltosuunnitelmaa koskevasta sään­nöksestä. Säännöksen mukaan huoltosuunnitelmaan kirjataan ne olosuhteet ja asiat joihin pyritään vaikuttamaan sekä keinot ja

arvioitu aika, jonka kuluessa tavoitteet pyritään toteuttamaan. Huostaanotettua tai avo­huollon tukitoimena sijoitettua lasta koskevaan huoltosuunnitelmaan kirjataan sijoituksen tarkoitus ja tavoitteet, erityisen tuen ja avun järjestäminen lapselle, hänen vanhemmilleen ja häntä hoitaville ja kasvattaville henkilöille. Sosiaalilautakunnan on huostaan­oton aikana pyrittävä vaikuttamaan paitsi lapsen kasvuoloihin ja tarpeen mukaiseen sijaishuoltoon sekä lapsen ongelmiin, myös erityisesti vanhempien ongel­miin ja mahdollisuuksiin vastata lapsensa hoidosta kotona. Sosiaalilautakunnan on siis tuet­tava lapsen vanhempien ja pyrittävä lakkauttamaan huostaanotto siten, että lapsi voisi palata omiin kasvuoloihinsa. Luonnollisesti tätä päämäärää ei aina  pysty­tä saavuttamaan ottaen huomioon kulloinkin huostaanottoon johtaneet syyt.

 

Huostaanottopäätöksissä joskus näkyvä ilmaus @Kyseessä on pitkäaikainen sijoitus, kestäen aina lapsen aikuisikään asti@ ei ole lainmukainen. Sosiaalilautakunta ei voi sijoituspäätöksessään ottaa tällaista kantaa, ottaen huomioon edellä selvitetyn huos­taanottopäätöksen väliaikaisen luonteen.

 

Huostaanoton aikana lapsen huolto ja edunvalvonta (aikaisemmin holhous) säilyvät vanhemmilla. Toimielimellä on kuitenkin lastensuojelulain 19 ':n mukaan järjestä­misvastuu hoidosta; oikeus päättää huostaanoton tarkoituksen toteuttamiseksi lapsen hoidosta, kasvatuksesta, valvonnasta ja muusta huolenpidosta sekä olinpaikasta. Käytän­nössä huostaanoton aikana vanhempien oikeus päättää lastaan koskevista asioista rajoittuvat lapsen uskontokuntaan ja lapsen nimeen. Huostaanoton aikana tulisi sosiaalilautakunnan kuitenkin kaikissa tilanteissa @kuulla@ huoltajaa ennen kuin viranomainen tekee lasta koskevia, hänen huoltoonsa ja kuntoonsa liittyviä ratkaisuja tai toimenpiteitä.

 

Potilaslakia säädettäessä ilmeni potilaslain esitöistä, että lasten huoltajat voisivat päät­tää myös huostaanoton aikana lapsen terveydenhoitoon liittyvistä asioista. Tilan­ne on jossain määrin epäselvä, mutta näyttää siltä, että sosiaalilautakunnalla on oi­keus lastensuojelulain

19 ':n nojalla päättää myös lapselle tehtävistä välttämättömistä terveydenhuoltotoi­menpiteistä. Sosiaalilautakunta voi myös turvautua asiakaslain ja holhoustoimesta annetun lain mukaiseen edunvalvojan

 

14

 

määräyksen hakemiseen tuomioistuimelta, jolloin edunvalvoja päättäisi esim. lapsen terveydenhuoltoon liittyvistä asioista. Tällainen tilanne voi tulla eteen esim. silloin, kun lapsen huoltajat eivät anna suostumustaan lääketieteellisesti arvioidun ja lapsel­le tarpeellisen hoitotoimenpiteen suorittamiseen.

 

Sosiaalilautakunnalla on huostaanoton aikana oikeus siis päättää myös lapsen olin­paikasta. Lasta sijaishuoltopaikkaan sijoitettaessa on otettava kuitenkin Euroopan Ihmisoikeussopimuksen määräykset huomioon. Sijaishuoltopaikkaa valittaessa ja lasta sijaishuoltopaikkaan sijoitettaessa tulee huomioida lapsen oikeus pitää yhteyttä vanhempiinsa ja hänelle läheisiin muihin henkilöihin. Sosiaalilautakunnalla ei siis ole oikeutta sijoittaa lasta sellaiseen sijaishuoltopaikkaan, joka vaikeuttaa tai estää van­hempien ja lapsen välisen yhteydenpidon.

 

Huostaanoton aikana sosiaalilautakunta voi rajoittaa lapsen oikeutta pitää yhteyttä ja tavata vanhempiaan ja hänelle läheisiä henkilöitä. Tarvittaessa, mikäli syntyy vä­häisintäkään erimielisyyttä sosiaalilautakunnan ja vanhempien välillä tapaamisista tai yhteydenpidosta, on asiassa tehtävä aina yhteydenpitoa koskeva valituskelpoinen päätös. Lapsen oikeudesta pitää yhteyttä vanhempiinsa ja hänelle läheisiin ihmisiin, on pidettävä lapselle kuuluvana perusoikeutena. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain lailla säädetyillä perusteilla.

 

Huostaanoton aikana on viranomaisilla korostettu velvollisuus ottaa oikeusturvateki­jät huomioon. Viranomaisilla on oma-aloitteinen velvollisuus ryhtyä huostaanoton lakkauttamiseen ja pyrkiä, kuten edellä on selvitetty, myös tähän päämäärään. Viran­omaisten on lisäksi aktiivisesti neuvottava ja selvitettävä sekä lapselle että hänen huoltajilleen ja vanhemmilleen heidän oikeuksiaan, sekä miten he voivat saada oi­keutensa turvattua. Erityisen tärkeänä on pidettävä päätösten huolellista perustelua. Oikeusturvatekijöihin kuuluu myös asianosaisjulkisuus, jolloin huoltajilla ja vanhem­milla on oikeus tutustua kaikkiin viranomaisen laatimiin asiakirjoihin, myös esim. vi­ranomaisen laatimiin muistiinpanoihin. Tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain julkisuus­laista ja asiakaslaista ilmenevin perustein.

 

Huostassapidon lakkaaminen

 

Lastensuojelulain 20 ':n mukaan sosiaalilautakunnan on lopetettava huostassapito, kun 16 ':n mukaista huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta ei enää ole. Mikäli lopet­taminen olisi kuitenkin selvästi vastoin lapsen etua, ei velvollisuutta huostassapidon lopettamiseen ole. Lapsen edun vastaista huostassapidon lakkauttaminen voi olla, mikäli sijaishuollon kestoaika, lapsen ja vanhempien välinen kanssakäyminen tai lapsen ja huoltoa antavan välinen suhde sitä edellyttää. Mikäli lapsen sijoitus on kestänyt huomattavan kauan sijaisperheessä tai esim.

 

15

 

lapsen ja hänen vanhempiensa välinen kanssakäyminen on ollut vähäistä tai jos lap­sen ja huoltoa antavan välinen suhde on hyvin kiinteä ja lämmin, ei välttämättä edel­lytyksiä huostassapidon lakkauttamiselle ole.

 

Säännöksen mukaan sosiaalilautakunnan on oma-aloitteisesti lopetettava huostassa­pito, kun edellytykset lakkaavat. Luonnollisesti myös asianosaisen vaatimuksesta on ryhdyttävä toimenpiteisiin huostassapidon lakkaamista koskevan päätöksen teossa. Kuten edellä on todettu sosiaalilautakunnalla itsellään on velvollisuus huostaanoton aikana pyrkiä siihen, että huostaanotto voidaan lakkauttaa ja lapsi kotiuttaa. Tämä merkitsee sosiaalilautakunnalta ja sen alaisilta viranhaltijoilta aktiivisia avohuollon toimenpiteitä tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

 

Huostassapito lakkaa myös silloin, kun lapsi täyttää 18-vuotta tai solmii avioliiton.

 

Lastensuojelulain 22 ':n 3 momentin mukaan lapsi voidaan sijoittaa väliaikaisesti myös vanhempiensa tai muiden huoltajiensa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Kysy­mys on vain väliaikaisesta sijoituksesta, jonka tarkoituksena yleensä on kotiuttaa lapsi ja pyrkimyksenä siis lakkauttaa huostassapito. Sanamuodon mukaisesti lasta ei voida muutoin kuin väliaikaisesti sijoittaa vanhempiensa tai huoltajiensa hoitoon ja kasvatukseen. Huostaanotto lakkaa itsestään tällaisissa tilanteissa kuuden kuukau­den sisällä.

 

Jälkihuolto

 

Huostassapidon jälkeen lapsi siirtyy jälkihuoltoon, joka jatkuu tarvittaessa aina 21-ikävuoteen asti. Kyse on lapsen ja nuoren subjektiivisesta oikeudesta, jolloin lauta­kunnalla on siis ehdoton velvollisuus määrärahoista riippumatta järjestää lapselle tarpeenmukainen jälkihuolto. Lastensuojelulain 34 ':n mukaan sijaishuollon päätty­misen jälkeen sosiaalihuollon on aina järjestettävä lapselle tai nuorelle jälkihuolto tukemalla sijaishuollossa ollutta lasta taikka nuorta sekä hänen vanhempiaan ja huol­tajiaan sekä henkilöä, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi tai nuori on ollut siten, kun lastensuojelulain 13 ja 14 sekä 24 ':ssä on säädetty.

 

Säännös merkitsee siis sitä, että aina huostaanoton jälkeen riippumatta lapsen iästä, lapsi siirtyy jälkihuoltoon. Jälkihuollon aikana sosiaalilautakunnalla on velvollisuus tukea lasta lastensuojelulaista ilmenevin keinoin edellyttäen kuitenkin, että lapsella (alle 18-vuotias) tai nuorella (18 B 21-vuotias) on jälkihuollon tarvetta. Tarve tulee arvioida lastensuojelun näkökulmasta.

 

 

---

 

 

Anu Suomela
.

Missä viipyvät huostaanottoperheiden ihmisoikeudet?

Suomen valtiovalta, jota käytännössä edustaa maan hallitus virkamiehineen on antanut useissa tapauksissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle selityksiä viranomaismenettelystä, josta kansalaiset ovat kannelleet. Perheen Suojelun Keskusliitto PESUE ry. on vienyt kuusi tapausta EIT:een ja on lisäksi ollut konsultin roolissa muutamissa muissa tapauksissa. Järjestölle on siis kertynyt kohtuullinen materiaali siitä, miten valtiovaltaa i.e. Suomen istuvaa hallitusta edustavat ulkoministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet suhtautuvat kansalaisten ihmisoikeuksiin vastatessaan hallituksen puolesta EIT:een.
    EIT on antanut ratkaisunsa viidessä Pesueen sinne viemässä huostaanottotapauksessa. Kahdessa niistä nk. L. v. Finland (27.4.2000) sekä K & T v. Finland, valtiovallan menettelytavat tuomittiin. Jälkimmäisessä Suomi vetosi EIT:n Grand Chamberiin ja se antoi lopullisen tuomionsa 12.07.2001. Suomen viranomaiset tuomittiin toimivallan ylityksestä jo 4. Chamberin tuomiossa 27.04.2000. Toimivallan ylitys todettiin myös Grand Chamberin päätöksessä samoin kuin toinenkin 8. artiklan loukkaus siinä, että perhettä ei pyritty jälleenyhdistämään (Application nr. 25702/94).
    Tapaus on merkittävä huostaanottoperheiden ihmisoikeuksien kannalta. Ikävä kyllä valtiovallan edustajat ovat julkisuudessa vähätellet tuomiota, vaikka se on eurooppalaisittain katsoen erittäin ankara. Se on EIT:n 50-vuotisen historian ensimmäinen huostaanottotapaus, jossa valtiovallan todettiin ylittäneen toimivaltansa. Se on myös ensimmäinen tapaus, jonka Grand Chamber on käsitellyt suullisessa kuulemisessa.

Suomessa elävät tsaristisen hallinnon perinteet

Euroopan ihmisoikeussopimus on ollut Suomessa voimassa vasta vuodesta 1990, joten sen periaatteita ei ole hallinnossa sisäistetty. Tilannetta kuvaa hyvin erään sosiaalijohtajan kirjallinen vastaus lääninoikeudelle, jossa hän toteaa, että Euroopan ihmisoikeussopimukseen vetoaminen tuntuu kovin kaukaa haetulta, kun meillä Suomessa on totuttu pohjoismaiseen käytäntöön. Toinen sosiaalijohtaja on lukuisissa tilanteissa todennut, ettei ihmisoikeussopimusta voida ottaa huomioon, koska siitä ei tiedetä mitään. Tosiasia on, ettei hallinnollista lainsäädäntöä ja menettelytapoja ole koskaan kattavasti arvioitu ihmisoikeussopimusten valossa. Kansalaisilla ei ole ollut 6. artiklan mukaista 'tasavertaisten aseiden' mahdollisuutta eikä hallinnossa noudattaa muutoinkaan fair trial periaatetta.
    Hallinnollisen lainkäytön, kanteluviranomaisten ja tuomioistuinten lähtökohta on ollut se, että viranomainen on oikeassa. Virkakoneiston toiminnan lainmukaisuuden kontrolliperinne näkyy siinä, että toiminnan oikeellisuus ja oikeudenmukaisuus perustellaan toimenpiteen suorittaneen viranomaisen ilmoituksella siitä, miten asiassa on menetelty, ja että menettely on ollut välttämätöntä ja lainmukaista, jopa lainvastaiset menettelyt tulkitaan sellaisiksi. Suomalaisten suoja viranomaisinterventioita vastaan onkin liki olematon.

Mikä on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa?

Ihmisoikeussopimuksen 8. artikla turvaa jokaiselle kansalaiselle oikeuden nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä (myös kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa) kohdistuvaa kunnioitusta. Artiklan tarkoituksena on erityisesti turvata tämä kansalaisen oikeus- ja vapauspiiri viranomaisen puuttumista vastaan. Tämän vuoksi viranomaiset eivät saa puuttua artiklan kansalaisille tarjoamaan suojaan muutoin kuin sellaisissa tapauksissa, joissa se on katsottava välttämättömäksi seuraavista syistä: 1) kansallinen turvallisuus 2) yleinen turvallisuus tai maan taloudellinen hyvinvointi 3) epäjärjestyksen tai rikoksen estäminen 4) terveyden tai moraalin suojaaminen, sekä 5) muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaaminen.
    Viranomaisen puuttuminen kansalaisen yksityisyyden ja perhe-elämän suojaan tällaisista syistä on kuitenkin artiklan mukaan sallittua vain, jos puuttuminen (1) tapahtuu lakiin perustuen ja puuttumisen on (2) katsottava olevan välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. Artiklan merkitys demokratian ja kansalaisuuden kannalta on arvioitava erittäin keskeiseksi. Demokratiassa valtiovalta kuuluu kansalaisille ja demokraattinen valtio on olemassa kansalaistensa oikeuksien ja hyvinvoinnin turvaamiseksi. Juuri siksi on perusteltua tehdä vahva oletus kaikkien kansalaisten vastuullisesta täysvaltaisuudesta, itsehallinnasta ja yksityisyyden loukkaamattomuudesta. Juuri näin artiklassa tehdään. Viranomaiset, jotka demokratiassa ovat periaatteessa kansalaisten palveluksessa, eivät saa puuttua kansalaisen koskemattomuuden ja yksityisyyden vapauspiiriin muutoin kuin erittäin pakottavista syistä, joille täytyy olla laillinen peruste.
    Jos kansalaisen epäillään syyllistyvän maanpetokselliseen toimintaan, rikokseen tai olevan vaarallisen kulkutaudin levittäjä, kotietsintä tai ruumiintarkastus tms. sellainen voidaan yleensä demokraattisissa yhteiskunnissa tehdä ongelmattomasti. Tutkintaa varten on erityinen viranomainen, poliisi, jonka kuitenkin esim. puhelinkuuntelua suorittaakseen tulee yleensä demokraattisissa yhteiskunnissa hakea tuomioistuimen (syyttäjäviranomaisen) kirjallinen lupa, jonka on perustuttava lakiin ja vahvoihin indiisioihin todennäköisestä syyllisyydestä. Viranomaisinterventio on siis tehty luvanvaraiseksi ja luvan antaa toinen viranomainen, joka siis samalla valvoo intervention laillisuutta.
    Artikla ulottaa kuitenkin kansalaisen yksityisyyden suojan ja koskemattomuuden myös hänen perhe-elämäänsä. Moderni yhteiskunta on oppivelvollisuuden säätämällä luonut perustan voimakkaalle intervention perheen yksityisyyteen. Kuitenkin yleisesti ajatellaan, että oppivelvollisuudesta huolimatta pääasiallinen kasvatusvastuu ja -oikeus on vanhemmilla. Oppivelvollisuus ei Suomessakaan merkitse koulupakkoa. Myös vanhemmat itse voivat ottaa vastatakseen lastensa opetuksesta ja siten oppivelvollisuuden toteutumisesta.
    Moderni hyvinvointivaltion aikakausi oppivelvollisuuksineen, päiväkoteineen, kouluterveydenhuoltoineen jne. menettelyineen, joilla vanhempien kasvatusvastuuta on jaettu lähinnä kunnallisille palveluorganisaatioille, on ilmeisesti hämärtänyt yleisessä tietoisuudessa vanhempien kasvatusvastuun ensisijaisuutta. Samaan suuntaan ovat vaikuttaneet ne sinänsä hyvää tarkoittavat kansainväliset sopimukset ja lait lasten oikeuksista, joilla lapsesta on tehty yksityinen oikeussubjekti omine oikeuksineen. Sitäkin tärkeämpää on, että demokraattisen oikeusvaltion normihierarkia myös perheen yksityisyyden osalta tulkitaan oikein. Juuri tässä suhteessa ihmisoikeussopimuksen 8. artikla on merkityksellinen. Se on myös perheen koskemattomuuden osalta tulkittava vahvaksi perusnormiksi, josta poikkeamiselle esim. lapsen edun nimissä on oltava erittäin vahvat perusteet.
    Juuri perheiden osalta mahdollisuudet ylilyönteihin interventioissa syntyvät helposti. Ajatus, että pieni lapsi saisi osakseen huonoa kohtelua (laiminlyöntiä, pahoinpitelyä, seksuaalista hyväksikäyttöä jne.) on niin pöyristyttävä, että vaatimusta indiisioiden riittävyydestä ei aina jakseta ottaa huomioon, kun ryhdytään perheen yksityisyyttä loukkaavaan tutkintaan. Sen jälkeen, koska pitävää näyttöä lapsen edun loukkauksista on lastensuojeluviranomaisten harjaantumattomin menetelmin vaikea saada, voidaan pelkän epäilyn perusteella ryhtyä lapsen edun turvaamistoimiin ja vakaviin perheen yksityisyyttä loukkaaviin interventioihin.
    Mahdollisuus ns. oikeusmurhiin on suuri. 'Lapsen edusta' on lapsiin helposti liitettyjen voimakkaiden tunteiden vuoksi tullut etenkin lapsia lähellä työskentelevien palveluorganisaatioiden työntekijöille ja viranomaisille - mutta samalla myös suurelle yleisölle ja joissakin tapauksissa esim. lapsiperheiden naapureille - terveen harkintakyvyn sokaiseva prinsiippi, joka oikeuttaa yksittäisiin vanhempiin kohdistuvien epäluulojen lietsonnan, hyväksikäyttöepäilyissä jopa vainojen käynnistämisen.
    Ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan ajankohtaisin merkitys onkin siinä, että se antaa perheen yksityisyyden suojalle yhtä vahvan turvan kuin se antaa kansalaisen yksityisen vapauspiirin suojalle. Kun tämä lähtökohta mielessä lähdetään soveltamaan lapsen oikeuksien sopimusta ja lainsäädäntöä ymmärretään, että perheen oikeuksien primaariseen suojaan voidaan tehdä interventiota vain samanlaista huolellisuutta ja vaikeutettuja menettelyjä noudattaen, jollaiset ovat muuttuneet jo oikeusvaltioissa rutiineiksi yksityisen kansalaisen yksityisyyden suojaan kajottaessa.

Viranomaiset kansalaisia vastaan

Hallituksen ohjelmallinen tavoite on vastauksissa EIT:lle ollut kiistää kaikki paikallisten viranomaisten tekemät virheet ja laittomuudet. Sosiaali- ja terveysministeriön ja ulkoasianministeriön hallituksen vastauksia valmistelleet virkamiehet ovat asettuneet täysin virkamiesten asianajajiksi puolustamaan mitä räikeimpiä kansalaisten oikeuksien loukkauksia, ja venyttämään lakia yli minkä tahansa rajojen. Tämä näkyy erinomaisesti K & T:n tapauksen tuomiosta.
    Vielä hätkähdyttävämpää on todeta tapauksen Case Nuutinen v. Finland faktaluettelosta (Aplication nr. 32842/96, 27.6.2000), miten EIT:een vastauksia valmistellut sosiaali- ja terveysministeriön virkamies P-L.H on EIT:n prosessin kuluessa manipuloinut kansallisia tuomioistuimia. Nuutinen ei ollut koskaan tavannut lastaan ja kävi vuosia oikeutta vaatien tapaamisten täytäntöönpanoa. Prosessi jatkui vielä EIT:n käsittelyn kuluessa. Sosiaali- ja terveysministeriön intressissä oli osoittaa, että Nuutinen oli kelvoton isäksi, joten viranomaismenettelyt, jotka eivät taanneet isälle ja lapselle oikeutta perhe-elämään, olivat olleet perusteltuja. Tässä tarkoituksessa ministeriön virkamies hankki lainvastaisesti Nuutisen terveystietoja ja toimitti ne hänen vastapuolelleen, sekä neuvoi Nuutisen vastapuolta hankkimaan uuden sovittelukertomuksen, ja neuvoi myös sovittelijaa. Näillä keinoilla lapsen oikeus tavata isäänsä kiellettiin lopulta kokonaan. EIT päätyi tuomitsemaan Suomen valtion 6 artiklan loukkaamisesta, mutta ei 8. artiklan perusteella. Tuomioon liitetty kolmen tuomarin eriävä käsitys on erittäin tärkeää luettavaa oikeusperiaatteiden ymmärtämisen kannalta.
    Hallituksen selitykset Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelle tehtyihin kanteluihin, osoittavat hätkähdyttävällä tavalla tsaristisia hallintoperinteitä. Niille on tyypillistä se, että niistä puuttuu täysin kokonaisarvio siitä, mitä kansalaiselle, hänen elämälleen, perheelleen ja lapsilleen on byrokratian käsittelyssä tapahtunut. Kantelijaa katsellaan yksittäisten lakipykälien läpi hallintoalamaisina, jotka eivät ymmärrä omaa ja lastensa parasta, viranomaisen tekemisiin ei kohdisteta mitään kritiikkiä. Näin häivytetään se tosiasian, että kanteluissa kyseessä ovat elävät ihmiset, joilla tulisi olla oikeus yksityisyytensä ja perhe-elämänsä kunnioittamiseen ja suojelemiseen myös tarpeettomilta viranomaisinterventioilta (EIS 13 art.). Hallituksen selitykset kertovat sellaisesta kansalaisten yksityiselämän yksityiskohtaisesta seurannasta ja tietojen kirjaamisesta virallisiin asiakirjoihin, joka loukkaa kansalaisten yksityisyyttä. Tietoja on kerätty kaikista sellaisista seikoista, jotka ehdottomasti kuuluvat yksityisyyden ja perhe-elämän piiriin, ja joiden hankkiminen ei missään tapauksessa voi olla välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kenenkään etujen suojelemiseksi.
    Hallituksen selitykset ovat sinällään yksiselitteinen todistus Ihmisoikeussopimuksen velvoitteiden tietoisesta ja tahallisesta, jopa suoran ohjelmallisesta loukkaamisesta: Jos lapsi otetaan huostaan, ei perhettä tule enää jälleenyhdistää ja vanhemmat menettävät kaikki oikeutensa päättää lapsensa asioista tai nauttia perhe-elämästä. Näin siitä huolimatta, että Suomen lain mukaan huostaanotto on hallinnollinen vapaudenriisto ja aina väliaikaiseksi tilaksi tarkoitettu toimi, ja viranomaisen velvollisuus on ylläpitää lapsen läheiset ihmissuhteet. Vastauksissaan hallitus ilmaisee täysin päinvastaisen käsityksen, jonka mukaan lapsi itse - jos haluaa - kasvettuaan tasavertaiseksi aikuiseksi, voi ottaa yhteyden vanhempiinsa ja sitten luoda heidän kanssaan normaalit perhesuhteet. Tätä kantaa motivoidaan sillä, että lapsuus on lyhyt aika, eikä vanhempien lapsillensa aiheuttamia vaurioita voida aina paikata.
    Ikävä kyllä sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet ovat julkisuudessakin todenneet, ettei Suomen tule noudattaa Euroopan Ihmisoikeussopimusta lasta koskevissa asioissa, koska meillä Suomessa on kuulemma huomattavasti kehittyneempi käsitys nimenomaan lapsen oikeuksista (mm. sosiaali- ja terveysministeriön vt hallintosihteeri Piia-Liisa Heiliö Demokraattisten lakimiesten järjestämässä keskustelutilaisuudessa Vanhalla ylioppilastalolla 29.11.1995.). Tässä argumentoinnissa vedotaan jatkuvasti YK.n lapsen oikeuksien sopimukseen, jota meillä kuulemma noudatetaan. Kuitenkin YK:n lapsen oikeuksien komitea antoi 16.10.2000 Suomelle vakavan huomautuksen huostaanottojen suuresta määrästä, sekä siitä, että huostaanottoja ei meillä nähdä väliaikaisina toimenpiteinä, jotka on lakkautettava heti kun tilanne sen sallii.

Valtiovallan tulisi puolustaa kansalaisten ihmisoikeuksia

Valtiovalta voisi toki ottaa itselleen sellaisenkin roolin, että se puolustaisi ihmisoikeussopimuksia ja valvoisi niiden toteuttamista ja siten kansalaisten ihmisoikeuksia. Demokraattisessa yhteiskunnassa hallinnon tulisi palvella kansalaisia ja valtion edesauttaa tällaista menettelyä. Sen sijaan kantelijoiden ja heidän lastensa järkyttävät elämänkohtalot ja viranomaismenettelyn aiheuttamat syvät ja korjaamattomat traumat viipaloidaan hallituksen selityksessä juristerian mikroskoopin lasilevylle näytepaloiksi. Näin häivytetään kokonaiskuva tapahtumista ja ihmisistä inhimillisinä olentoina, jotka rakastavat lapsiaan ja ovat vuosia joutuneet elämään epävarmuudessa ja ahdistuksessa, jopa epätoivossa perheittensä ja lastensa vuoksi.
    Viipaloinnin jälkeen todetaan, että henkilö on itse aiheuttanut tapahtuneen, kun ei ole tyytynyt viranomaisen päätöksiin, vaan on käyttänyt lakisääteistä oikeuttaan ja vastustanut niitä. Tästä asenteesta on erinomaisena esimerkkinä yksi kanteluista. Siinä hallitus toistaa selityksessään viranomaisten toteen näyttämättömän väitteen siitä, että isän ja isovanhempien kielteinen asenne viranomaisten päätöksiä kohtaan heijastuu lapsiin, joten tapaamiset tuli rajoittaa minimiin ja kieltää kokonaan. Sen sijaan äiti, joka on tyytynyt viranomaisten ratkaisuun saa tavata lapsiaan.
    Tämä viranomaisasenne tulee jatkuvasti esiin lastensuojelutapauksissa; vanhemmille sanotaan suoraan, että jos he valittavat viranomaisen sanelemista ratkaisuista, lasten tapaamiset loppuvat kokonaan. Lastensuojelutoimet kohdistuvat valtaosin toimeentulotukea hakeviin kouluttamattomiin ja vähävaraisiin ihmisiin. Heistä harva on niin valistunut, että tuntee oikeutensa ja osaa vaatia valituskelpoisia päätöksiä. Etenkin lastensuojeluasioissa perhe kokee sosiaalista häpeää, eivätkä monet rohkene tämänkään vuoksi nousta viranomaista vastaan.
    Hallinnon perinteet näkyvät erinomaisesti myös siinä, että vaikka Hallintomenettelylaki velvoittaa viranomaisen neuvomaan, miten tyytymätön asianomistaja saisi asiansa vireille, ei tällaista ohjausta käytännössä ole. Etenkään lastensuojeluasioissa viranomainen ei ole sisäistänyt ohjausvelvollisuuttaan, vaan katsoo olevansa 'lapsen edun' ylin tulkki, jonka menettelytapoihin vanhemman on tyytyminen. Esim. huostaanottoihin liittyen on lukuisissa tapauksissa luettavissa viranomaisen päiväkirjamerkinnöistä, että vanhempi on vuosikausia moittinut tapaamisjärjestelyä ja vaatinut suusanallisesti huostaanoton purkua ja tapaamisten lisäämistä, mutta hänelle on vastattu ainoastaan, ettei sellainen tule kysymykseenkään.

Oppi ‘lapsen edusta' johtaa totalitarismiin

Se mitä Suomen valtiovallan vastauksesta voidaan lukea, on että intressissä on ajatuksellisella tasolla ajaa ainoastaan yhden ihmisryhmän - lasten - etua, jonka määrittely on vain ja yksinomaan lastensuojeluviranomaisen oikeus, ja jolla perusteella viranomaisella on laaja kontrollioikeus perheiden elämään. Vastauksissa toistetaan virheellisesti, että kansallinen laki on tarkoitettu suojelemaan vain lapsen etua, eikä mitään muuta.
    Lapsen etu on käsitteenä epämääräinen, eikä sille löydy muuta virallista määrittelyä kuin Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1 §, joka hyvin yleisellä lapsen oikeuksien julistuksen tasolla toivottaa lapselle kaikkea hyvää ja kaunista. Elävässä elämässä ei tällaisesta ole suurtakaan hyötyä - päin vastoin, löyhä määrittely antaa viranomaiselle rajoittamattomat tulkintaoikeudet perheen oikeuksien kustannuksella. Tämä johtaa autoritaarisiin, epädemokraattisiin ja mielivaltaisiin menettelytapoihin. Lapsella tai vanhemmilla ei ole oikeutta määritellä sitä, mikä on yksittäisen lapsen tai perheen etu kussakin erikseen harkittavassa tilanteessa, eikä kansalaisilla ole todellista oikeutta osallistua itseään ja perhettään koskevaan päätöksentekoon silloin kun viranomainen tekee intervention perheen asioihin.
    Demokraattisen yhteiskunnan keskeinen tunnusmerkki on se, että kansalaiset ovat tasavertaisia lain edessä, ja kaikki kansalaisiin kohdistuvat toimet perustuvat lakiin. Tämä tarkoittaa mm. sitä, ettei kenenkään edun huomioon ottaminen aiheuta sitä, että toinen joutuisi sen vuoksi oikeudettomaan asemaan. Myöskään lapsen etu ei voi olla tällainen seikka. Laillisuuden sijaan suomalaiset viranomaiset toimivat lapsen edun ideologian perusteella. YK:n lapsen oikeuksin sopimusta on ylitulkittu siten, että kenenkään muun kuin lapsen oikeuksilla ei ole merkitystä. Tämä lähtökohta johtaa myös lapsen oikeuksien polkemiseen.
    YK:n lapsen oikeuksien olennaisin sisältö on se, että lapsi on itsenäinen oikeussubjekti. Hallitus ei vastauksessaan ilmaise mitään mielenkiintoa tai aitoa pohdintaa kantelijoiden lasten yksilöllisen edun arvioimiseksi tai toteuttamiseksi. Kuten vastauksesta näkyy, hallituksen lähtökohta on se, että lapsi itse ei olekaan oikeussubjekti vaan todellinen oikeussubjekti on 'lapsen etu', jonka määrittely on valtion monopoli. Tämän edun nimissä lapsia mm. käytetään todistajina vanhempiaan vastaan. Heitä saatetaan painostaa, johdatella ja manipuloida antamaan vanhemmistaan perättömiä lausuntoja, eikä heille kerrota heidän oikeudestaan kieltäytyä antamasta tällaista todistusta.
    Suomen laissa huostaanotto on lapseen kohdistuva hallinnollinen vapaudenriisto, jota ei sellaisenaan voida pitää lapsen edun mukaisena toimena kuin erittäin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Lapsen ensisijaisena etuna on pidettävä sitä, että hän saa kasvaa omassa perheessään, ja siksi huostassapito on lopetettava kun se ei enää ole lapsen etu. Viranomainen on velvoitettu tekemään parhaansa, että kodin olosuhteet saadaan kuntoon, ja huostassapidon aikana viranomaisen on turvattava lapsen läheiset, jatkuvat ihmissuhteet.
    Hallituksen tulkinnassa lapsen edusta noudatetaan sitä linjaa, että vain lastensuojeluviranomainen voi ja saa tulkita, mikä on lapsen etu, ja perheeseen kohdistuvat interventiot perustellaan sillä, että lapsen ja vanhemman edut ovat ristiriidassa. Tässä katsannossa lapset ovat yhteiskunnan omaisuutta ja doktriini lapsen edusta oikeuttaa kansalaisten kontrolloinnin. Vastaava ajattelu on ollut ominaista totalitarismille, jossa järjestelmissä järjestelmän vastustajia on mm. määritelty mielisairaaksi. K:n tapauksessa edellytettiin, että äidin olisi pitänyt osoittaa, ettei hän ole mielisairas. Tätä ei tosin koskaan ilmaistu hänelle itselleen, mutta lapset otettiin huostaan, kun ei ollut näyttöä siitä, etteikö äiti saattaisi olla mielisairas.
    Se, että Lastensuojelulaissa lastensuojelutyöntekijä määritellään lapsen edun valvojaksi aiheuttaa vastakkainasettelun, joka tulehduttaa perheen ja työntekijöiden välit. Lastensuojelun näkökulmasta vanhemmat ovat ensimmäinen riskitekijä lapsen elämässä ja vain lastensuojelutyöntekijä voi tietää, mikä on missäkin tilanteessa lapsen etu - huoltajat eivät voi sitä tietää, vaikka he parhaiten tuntevat perheensä olosuhteet ja kulttuurin sekä lapsensa kehityshistorian, persoonallisuuden ja tavat.

Kansalaisia kontrolloidaan lapsen edun vuoksi

Viranomaisen todelliseksi tehtäväksi on tuen ja avun sijaan tullut kontrolloida perheitä. Perheillä itsellään olisi usein huomattavasti sopivampia tuen muotoja käytössään, kuten isovanhemmat ja muut sukulaiset. Vaikka Sosiaalihuoltolaki ja Lastensuojelulaki painottavat henkilön oman toimintakyvyn tukemista ja itsenäisyyttä, ei virallinen järjestelmä ole hyväksynyt sukulaisten tukea. Tämä johtuu sellaisesta 30-luvulta peräisin olevasta ajattelusta, jonka mukaan huostaanottoperheissä elää paha sukupolviperimä, jonka vuoksi lapset on istutettava terveeseen kasvualustaan. Vasta nyt, kun meilläkin on kokeiltu nk. Uuden-Seelannin mallia, joka kulkee nimellä ‘Läheisneuvonpito’, on joissakin kokeilukunnissa alettu tukeutumaan lapsen lähiomaisiin ja löytämään huostaanotolle vaihtoehtoisia ratkaisuja.
    Autoritaarisilla toimintamalleilla suku- ja perherakenteet on hajotettu, jonka jälkeen perheet voivatkin todella huonosti ja huostaanotolle ja sen jatkamiselle on näin saatu perusteet. Valitettavasti tällä järjestelmällä on luotu sellainen byrokraattinen holhousvaltio, jossa viranomaiskäytännöt eivät ota huomioon yksilöä, eivätkä kunnioita hänen oikeuksiaan ja vapauksiaan. Suuri ongelma on se, että viranomaisinterventio sellaisenaan voi aiheuttaa psyykkistä stressiä, joka heijastuu kaikkiin perheenjäseniin ja vanhempien kautta myös lapsiin. Viranomainen ei kuitenkaan ota perhettä arvioidessaan huomioon oman interventionsa kielteisiä vaikutuksia, koska ne on tehty hyvää tarkoittaen ja lapsen etua ajatellen. Tästä on erinomaisena esimerkkinä tapaus K & T.
    Demokraattisessa yhteiskunnassa perhe on autonominen yksikkö ja lapsi on ensi sijassa oman perheensä jäsen. Tässä ajattelussa ymmärretään, etteivät lapsen oikeudet voi toteutua, jos kaikkien perheen jäsenten oikeudet eivät toteudu. On vaikea kuvitella sitä tilannetta, jossa lapsen ja vanhemmat edut olisivat ristiriidassa. Vanhemman etu ei missään merkityksessä voi olla se, että hän ei kykene hoitamaan lastaan, laiminlyö ja ääritilanteessa pahoinpitelee tätä. Tämä ajattelu perustuu virheelliseen käsitteiden määrittelyyn: kyse on vanhemman vaikeasta elämäntilanteesta, psyykkisistä ongelmista ja joissain tapauksissa myös asosiaalisesta persoonallisuudesta. Mikään tällainen ei ole vanhemman oma etu, ja juuri näissä tilanteissa laki edellyttää yhteiskunnan aktiiveja toimia, 'jotta perhe voisi täysimääräisesti täyttää tehtävänsä yhteiskunnassa', kuten YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa kauniisti sanotaan.
    Suomi on ollut ylpeä hyvästä sosiaaliturvastaan ja pitkälle kehitetyistä, monipuolisista ja ammattitaitoisista sosiaalipalveluistaan, joilla on pyritty turvaamaan kaikkien kansalaisten hyvinvointi riippumatta yksilön varallisuudesta. Nyt hallitus esittää selityksissään, että demokraattisessa yhteiskunnassa ei ole ollut mahdollista auttaa ja tukea kansalaisia heidän elämässään vastaan tulleissa vaikeuksissa, vaan kantelijoiden asioissa on ollut sekä laillista että välttämätöntä menetellä sellaisilla ihmisistä piittaamattomilla, julmilla ja epäinhimillisillä tavoilla, jotka ovat tyypillisiä totalitaarisille yhteiskunnille. Kuitenkaan kyse ei ole pakkohoidon tarpeessa olevista, persoonallisuudeltaan vakavasti patologisista tai asosiaalisista ihmisistä, vaan tavallisista, vähävaraisista Suomen kansalaisista.

Sijaisperheetkin koostuvat ihmisistä

On myös otettava huomioon se mahdollisuus, etteivät lapsen olosuhteet sijaisperheessä aina vastaa hänen tarpeitaan, tai jopa vaarantavat hänen terveen kehityksensä. Hallitus kuitenkin lähtee puolustamaan virheellisiä viranomaisinterventioita ja esittää, että lapsen oma perhe aiheuttaa kaikki lapsen ongelmat. Realistista olisi ottaa huomioon, että myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä on erilaisia parisuhteen ristiriitoja ja elämän tuomia vaikeuksia. Eivät nämäkään perheet ole immuuneja elämän vaikeuksille, vaikka perheet olisi kuinka hyvin valikoitu, mitä ne eivät ole. Mitään ryntäystä sijaisperheiksi ei ole ollut, joten on ollut pakko valita heikompiakin ehdokkaita, joten valinnassa ei voida kiinnittää suurtakaan huomiota perheen ominaisuuksiin. Perheitä ei välttämättä valmenneta tehtävään, vaikka tehtävä on erityisen vaativa.
    Kun perheen toimeentulo suurelta osin perustuu sijaislapsista saatuihin tuloihin, saattaa perheen sisällä ja etenkin suhteessa biologisiin vanhempiin syntyä erityisen vaikeita konflikteja. Sijaisperheen intressissä on estää huostaanoton purku, koska se tarkoittaisi myös taloudellisia menetyksiä. Sijoitettujen lasten ympärille kertyykin joukko ihmisiä, psykologeja, psykiatreja, sosiaalityöntekijöitä, järjestöjä ym., jotka hyötyvät tilanteesta (vrt. Lennart Hane: Rättvisan och psykologin, Stockholm 1993). Ongelma tiivistyy erään pohjanmaalainen 'sijaisisän' toteamukseen, että kyllä tämä homma paremmin kannattaa ja on siistimpääkin kuin sikalan pito.
    Tilanteesta riippuen sijaisperheet saavat 3500-7000 mk/kk/lapsi, josta vain osa on verollista tuloa. Työttömyyden aikana tällaiset lisätulot ovat olleet sijaisperheille välttämättömiä. Erityinen ongelma ovat nk. perhekoti OY:t ja KY:t, jotka toimivat puhtaasti kaupallisella pohjalla. Tästä syystä niille myös maksetaan kuten laitoksille, eli vuorokausikorvaus lapsesta on 450-2.500 mk/vrk/lapsi, joka tarkoittaa 13.500- 75.000 kuukausituloja. Koko maksullinen sijaisperheinstituutio pitäisi tämän vuoksi asettaa kyseenalaiseksi, koska ei ole selvää, että kaikki valitut perheet toimivat altruistisesti 'lapsen edun' nimissä.

Fair trial -periaate

Lautakunta (perusturvalautakunta, -jaosto, yksilöjaosto jne.) on toimielin, johon poliittiset puolueet nimeävät jäsenet. Jäseniltä ei edellytetä minkäänlaista sosiaalialan tuntemusta, eikä heitä myöskään kouluteta sosiaalihuollon tai lastensuojelun lainsäädäntöön. Vain suuremmissa kaupungeissa lautakunnalla on käytössään juristi. Lautakunnat lähtevätkin työskentelyssään siitä, että esittelijä, joka on usein kunnan sosiaalijohtaja, tietää millainen ratkaisu asiassa tulee tehdä. Lautakunta ei siis missään mielessä ole puolueeton tutkintaelin saati tuomioistuin.
    Käytännössä tilanne on se, että lautakunta kokoontuu vain siunaamaan esittelijän päätösehdotuksen, joka on valmiiksi kirjoitettu. Vaikka asianomistajalla on oikeus tulla kuulluksi, ei sillä ole käytännössä mitään merkitystä, eikä kyseessä ole aito demokraattinen osallistuminen itseä koskevaan päätöksentekoon. Päätöksen tekee todellisuudessa yksi ainoa henkilö, eli esittelijä. Kun hän on asiassa kantansa kerran muodostanut, on täysin turhaa viedä asiaa uudelleen lautakuntaan. Tämä näkyy kaikissa Perheen Suojelun Keskusliiton Ihmisoikeustoimikunnalle kantelemissa tapauksissa.
    Liitto on edustanut lukuisia asiakkaita lautakunnissa. Jopa lautakunnan puheenjohtaja saattaa pahoitella sitä, ettei lautakunta voi tehdä esityksestä poikkeavaa päätöstä, koska siihen ei ole ammattitaitoa. Lautakuntien roolia on pohdittu Suomessa juuri edellä mainituista syistä. Nk. Mahkosen komitea on antanut suosituksen siitä, että lastensuojeluasioissa päätöksenteko siirrettäisiin lautakunnilta lääninoikeuksiin suulliseen käsittelyyn, koska nykyinen menettely ei takaa kansalaisten oikeusturvaa, eikä vastaa Suomen ratifioimien ihmisoikeussopimusten periaatteita (Lapsioikeudellisen päätöksentekotoimikunnan mietintö STM 1995). Hallitus olisi rehellisyyden nimissä voinut todeta vastauksessaan edes tämän epätyydyttävän tilanteen.

Päätösten delegointi

Oman oikeusturvaongelmansa luo se, että lautakunnat ovat johtosäännöllä delegoineet lautakunnan päätäntävallan yksittäiselle viranhaltijalle, vaikka Sosiaalihuoltolain 12 §:n mukaan tahdonvastaisia päätöksiä ei voida delegoida. Näin on tehty esim. lapsen tapaamisoikeuden rajoituspäätöksissä. Lautakunnilla ei ole mitään käytännön oikeusturvamerkitystä kansalaisen asiassa, koska ne kokoontuvat vain muodollisesti siunaamaan esittelijän päätöksen. Monissa kunnissa on delegoinnilla poistettu se vähäinenkin oikeusturva, jonka lautakuntakäsittely saattaisi kansalaisille esim. lapsen tapaamisoikeuden rajoituksissa antaa. Menettely ei siis käytännössä miltään osin vastaa 6 artiklan periaatteita. Silti hallitus esittää, että käsittely on ollut fair trial -periaatteen mukainen, kun asiat on käsitelty lautakunnassa, ikään kuin tämä elin olisi oikeudellinen instituutio, jossa asiat käsitellään laillisesti, oikeudenmukaisesti, riippumattomasti ja tasapuolisesti.

Hallinto-oikeuksien rooli ja asioiden käsittely

Hallinto-oikeuslaitos on Suomessa nuori instituutio. Lääninoikeudet perustettiin vasta vuonna 1989, jolloin lääninhallitusten oikeudellinen osasto muutettiin oikeusistuimeksi. Nimi muutettiin hallinto-oikeudeksi vuonna 1999. Valitettavasti on todettava, etteivät monetkaan lääninoikeudet ole sisäistäneet rooliaan tuomioistuimina, vaan ne jatkavat perinteellistä rooliaan virkamiespäätösten siunaajina asiakirjojen perusteella. Tämä on erityisen ongelmallista lastensuojeluasioissa. Voiton vie aina virkamies, koska hän on virkavastuisuutensa vuoksi oikeuden silmissä objektiivinen ja luotettava, toisin kuin valittaja, joka ajaa omaa asiaansa. Lisäksi asiaa hoitaneet virkamiehet pitävät tapahtumapäiväkirjaa kunkin asiakkaan asioista. Valitettavasti tämän päiväkirjan merkinnät muuttuvat oikeudessa todistuskelpoiseksi näytöksi, vaikka kyseessä ovat yksittäisen viranhaltijan subjektiiviset tulkinnat ja monasti pelkän kuulopuheen perusteella tekemät merkinnät.
    Hallinto-oikeus vahvistaa itseään lastensuojelun asiantuntijalla, joka on usein hyvinkin kollegiaalisessa suhteessa. Näin ollen lastensuojeluasiantuntija ei ole puolueeton tuomari, vaan tukee niitä menettelytapoja, joita virastoissa on omaksuttu, ja joita hänen jopa välittömässä valvonnassaan olevat työntekijät ovat käyttäneet. Kun hän lisäksi on alan asiantuntija, niin hallinto-oikeus helposti antaa hänen näkemykselleen ratkaisussaan erityisen painon.
    Vaikka lasten asiat on määrätty käsiteltäviksi kiireellisinä venyvät käsittelyajat niin pitkiksi, ettei tapaamisrajoitusasiaa edes kannata viedä oikeuteen, koska rajoitus loppuu ennen kuin ratkaisu saadaan, jolloin hallinto-oikeus ainoastaan toteaa, ettei lausunnon antamiseen ole enää syytä. Tämä sallii niillekin viranomaisille, jotka noudattavat 30 päivän rajoitusnormia, mahdollisuuden tehdä aina uusia 30 päivän rajoituspäätöksiä, vaikka laki kieltää tämän menettelyn. Se, ettei tapaamisratkaisuista voi valittaa Korkeimpaan hallinto-oikeuteen aiheuttaa hallitsemattoman tilanteen. Hallinto-oikeudet perustelevat rajoituksia satunnaisesti millä tahansa lailliseksi katsomallaan syyllä. Esim. että lautakunnalla on oikeus päättää lapsen olinpaikasta, joten vaarantavia tekijöitä ei tarvitse olla olemassa.

Inkvisition periaate

Ongelmallista lastensuojeluasioiden hallinnollisessa käytössä on se, että lastensuojelun menettelytapoja ei käytännön tilanteissa säätele laki, vaan toimiin ryhdytään ‘lapsen edun’ -doktriinin perusteella. Tällainen idealismi ei ota huomioon lainsäädännön kokonaisuutta ja käytännössä se johtaa länsimaisten oikeusperiaatteiden vastaiseen tilanteeseen, jossa henkilön on viranomaisen edessä todistettava syyttömyytensä lapsen edun vastaiseen toimintaan, kun lastensuojelun puolelta esitetään moninaisia toteen näyttämättömiä väitteitä lapsen vaarantamisesta. Lastensuojeluasioiden käsittelyssä toimitaan siis inkvisition periaatteella, joka ei ole ihmisoikeussopimuksen mukainen menettely. Sen vuoksi keskeiseksi ongelmaksi nousee se, miten viranomainen näyttää väitteensä toteen. Hallinnollisissa oikeuskäsittelyissä ei perinteisesti ole vaadittu viranomaiselta mitään perustelua esittämälleen näytölle, pelkkä virkavastuisuus riittää takuuksi siitä, että viranomaisen esittämät seikat ovat tutkittuja ja tosia.
    Lastensuojelulain valmistelutöissä on lähdetty siitä, että huostaanotto sellaisenaan on lapselle vahingollinen toimi, joten siihen voidaan mennä vain, jos lapsen olosuhteet ovat ilman huostaanottoa vielä vahingollisemmat. Demokraattisessa yhteiskunnassa on lähdettävä siitä, että viranomaisen on näytettävä tämä vahingollisuus sekä huostaanottoa tehtäessä että tilanteessa, jossa haetaan huostaanoton purkua. Viranomaisen on kyettävä vertailulla osoittamaan eri vaihtoehtojen seuraamukset lapselle ja perusteltava ratkaisunsa tätä kautta pitävästi, riittävällä näytöllä ja asiantuntijoiden antamilla arvioilla.
    Pahin epäkohta ovatkin puutteet perheen tilanteen objektiivisessa tutkinnassa ja tietojen keräämisessä. Koska lastensuojeluviranomaisen tehtävä on suojella lasta, on hänen mielestään koottava todistusmateriaalia vanhempaa vastaan, muutoin ei lastensuojelutoimiin voida ryhtyä. Tästä lähtökohdasta johtuen viranomainen kerää vain yhdensuuntaista todistusmateriaalia ja jättää fair trial -periaatteen vastaisesti kaikki perheen 'syyttömyyttä' osoittavan materiaalin rekisteröimättä ja esittämättä oikeudelle. Erityisen ongelmallista tämä on tapauksissa, joissa vanhemman väitetään syyllistyneen lapseensa kohdistuneeseen vakavaan rikokseen, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, josta tarkemmin alempana. Tällaisessa 'todisteiden' keräämisessä näyttötaakka on käännetty nurinpäin. Viranomaisen esittämien väitteiden kiistämisellä ei ole merkitystä, eikä asianomistajalla ole käytännössä mahdollisuutta osoittaa väitteitä virheelliseksi.
    Sosiaalityöntekijät sanovat, että kun heille tulee uusi asiakas he ryhtyvät kokoamaan tietoa perheestä, koska myöhemmin saattaa tulla eteen lapsen huostaanotto ja se pitää voida perustella riittävällä materiaalilla. Tyypillistä on, että muistiin merkitään kaikki mahdollinen kielteinen tieto, mutta ei yhtään myönteistä tietoa. Huvittava, mutta kontrollin järkyttävää kattavuutta kuvaava esimerkki löytyy sosiaalitoimen muistiinpanoista yhdessä kantelutapauksessa. Huostaanotto oli purettu ja 17-vuotias kehitysvammainen poika asui kotona. Ennen kotikäyntiä sosiaalityöntekijät olivat (äidin tietämättä) olleet yhteydessä kouluun ja raportoivat seuraavaa:

'Kouluun on kantautunut tietoja, että M:n käyttäytymisessä olisi parantamisen varaa, M olisi käynyt taloissa asuvien naisihmisten helmojen alle ja yrittänyt koetella muitakin paikkoja. M olisi myöskin hätyytellyt talossa olevaa kissaa ... Keskusteltiin kotikäynnillä tästä asiasta ja äiti ilmoitti laittaneensa taloon ilmoitustaululle pyynnön ottaa häneen yhteyttä sen, jolle nämä asiat olivat sattuneet. Kukaan ei kuitenkaan ole ilmoittautunut. Kissan omistajalta hän kysyi, oliko M kiusannut kissaa, niin tämä henkilö kielsi sen ja sanoi, että hän itse ottaa tällöin yhteyttä ...'

    Arvio perheestä ei voi olla objektiivinen ja tosiasioihin perustuva, kun tarkkailussa jokainen oletettu kissan kiusaaminen kirjataan, ja siitä pitäisi kyetä tekemään selkoa. Tällaiset yksittäiset tiedot ovat sinänsä merkityksettömiä, mutta kun niitä kirjataan vuosien varrella lukuisa määrä, niillä luodaan asianomistajasta hyvin omituinen ja kielteinen kuva, joka jää pysyväksi ja vaikuttaa asian käsittelyyn lastensuojeluviranomaisissa ja myös lääninoikeuksissa. Yhdessä tapauksista sosiaalityöntekijä on vuonna 1985 kirjannut huostaanottopäätökseen: 'Äidillä on mielenterveysongelmia, jotka ilmenevät poikkeavana käyttäytymisenä ja ihmissuhdevaikeuksina'. Täsmälleen samaa lausetta toistellaan vielä 10 vuoden jälkeen perusteena huostassapidolle.

Todisteiden pitävyys

Asianomistajalla tulisi olla oikeuskäsittelyssä mahdollisuus asettaa viranomaisen esittämät todisteet kyseenalaiseksi. Kun suullista kuulemista ei aikaisemmin ole järjestetty, eivät perheet ole voineet todistajia kuulustelemalla osoittaa näitä väitteitä virheellisiksi. Lisäksi kyseessä on viranomaisen ehkä vuosien kuluessa keräämä sirpaletieto, jota ei koskaan ole varmennettu. Tällaisten juoruihin perustuvien väitteiden osoittaminen virheellisiksi on käytännössä mahdotonta, eikä se vastaa länsimaista oikeusperiaatetta. Hallitus lähtee vastauksissaan kuitenkin siitä, että viranomaisen kirjaamat seikat perheistä ovat objektiiviseen selvitykseen perustuvia, tutkittuja tosiasioita.
    Hallituksen selitysten heikkous on siinä, että todisteeksi perheen tai lapsen tilanteesta on hyväksytty sosiaalityöntekijöiden subjektiiviset tulkinnat ja sellaistenkin 'asiantuntijoiden' arviot, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet perhettä tai lapsia. Hallitus vetoaa näihin selvityksiin, eikä edes kommentoi niitä perusteluja, joilla lääninoikeudet tai KHO päätöksensä perustelevat. Yhdessä tapauksessa lausunnon antoi lasta koskaan näkemättä, sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtajana toiminut jäävi ylilääkäri. Ääritilanteessa, lääninoikeus on hyväksynyt sosiaalityöntekijöiden esittämät väitteet todisteiksi, vaikka käräjäoikeudessa oli meneillään rikossyyte viranomaiseen kohdistetusta laittomasta uhkaamisesta, eli viranomaisten ja asiakkaitten välillä oli selvä, julkinen vihollisuussuhde.
    Se että viranomainen kirjaa käsityksiään ja tulkintojaan asioista ei ole sellainen oikeudellinen näyttö, jonka pohjalta asia voitaisiin tuomioistuimessa ratkaista. Asianomistajalla ei ole mitään mahdollisuuksia tarkistaa, ovatko oikeudessa esitetyt asiakasmerkinnät alkuperäisiä. Sosiaalityöntekijä voi ns. 'kirjoittaa puhtaaksi' merkintänsä, eli hävittää sellaiset merkinnät, jotka osoittaisivat menettelyn virheellisyyden, tai merkintöjä muokataan muulla tavoin viranomaisen tarkoitusperiä vastaaviksi. Faktoina ei voida pitää sellaisia perusteita, joita ei ole näytetty toteen.

Päättelyn harhoista

Suomen ja Ruotsin sosiaalilainsäädäntö ja viranomaiskäytännöt ovat hyvin pitkälle identtiset. Ruotsalainen Bo Edvardsson on kirjoittanut kriittisen teoksen sosiaalitoimen menettelytavoista ja niistä tyypillisistä päättelyn virheistä, joita lastensuojelutapauksissa tehdään. Kaiken yli menevä doktriini lapsen edusta on olennainen syy, miksi viranomainen säännöllisesti harhautuu näihin päättelyvirheisiin (Edvardsson, Bo, Kritisk uträdningsmetodik, Stockholm, 1996):

1) Confirmation bias: etsitään vain yhdensuuntaisia todisteita, esim. vain niitä, jotka puhuvat huostaanoton puolesta.
2) Enumeratio imperfecta:ei oteta huomioon kaikkia ilmiötä selittäviä mahdollisuuksia. Esim. lapsen poikkeava käyttäytyminen päiväkodissa voi johtua myös päiväkodin olosuhteista, eikä vain kodista.
3) Seuraamuksella vahvistaminen: takaperoinen päättely oireista (seuraamuksista) syihin, jossa ei nähdä oireiden (seuraamusten) monitulkintaisuutta. Esim. lapsella on oireita, joita liitetään seksuaaliseen hyväksikäyttöön, joten päätellään, että häntä on hyväksikäytetty.
4) Tilastollisten todennäköisyyksien kääntäminen nurinpäin:esim. 'seksuaalinen hyväksikäyttö on yleisempää kuin luullaankaan'.
5) Yhteenlaskuvirhe: useita triviaaleja seikkoja yhteenlaskemalla päädytään syytöstä/väitettä tukevaan kannanottoon. Esim. Lapsella on tapaamisen jälkeisenä päivänä vatsakipuja, seuraavalla viikolla hän ei halua mennä kouluun, isä on nähty päivällä ravintolassa, josta päätellään, ettei tapaamisia tule järjestää.
6) Perusfrekvenssivirhe: pidennetään tarkkailujaksoa, jolloin saadaan esiin väitettä tukevaa käyttäytymistä, joka kuitenkin kuuluu normaalin variaation piiriin. Isä sai viisi vuotta sitten sakot rattijuopumuksesta, nyt hänet on nähty humalassa.
7) Attribuutiovirhe: tilannesidonnainen käyttäytyminen selitetään henkilön pysyväksi piirteeksi. Esim. Äiti käyttäytyy aggressiivisesti viranomaisia kohtaan huostaanottotilanteessa, jolloin määritellään, että hän on persoonallisuudeltaan väkivaltainen.
8) Moralistinen virhe: jos henkilöllä on joitakin asian kannalta ei-relevantteja, huonoja ominaisuuksia tai tekoja, ne todistavat hänet syylliseksi muihinkin tekoihin. Esim. isällä on useita lyhyitä vankeusrangaistuksia, joten hän on syyllistynyt lapsensa seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
9) Doktriini nollavaikutuksesta:ei oteta huomioon tutkijan tai tutkinnan vaikutusta tutkittavan käyttäytymiseen. Esim. vanhemmat käyttäytyvät tunteettomasti tavatessaan lapsiaan viranomaisten valvoessa tilannetta.
10) Non sequitur: tehdään epäjohdonmukaisia ja perustelemattomia johtopäätöksiä.

    Eräässä kannelluista tapauksista kukaan viranomainen ei ole esittänyt mitään hyväksyttävää todistusaineistoa siitä, ettei äiti kyennyt asettamaan pojalleen rajoja, ja että pojan vaikeahoitoisuus olisi johtunut äidin tällaisesta kyvyttömyydestä. Yksikään viranomainen ei ole vieraillut perheessä ja rekisteröinyt, miten äiti ja poika tulevat toimeen. Pojan kuulon heikkous selittää hänen käyttäytymisensä ja käytösmuutoksensa vähintään yhtä pitävästi kuin viranomaisen antama selitys.
    Toisessa tapauksessa sosiaalityöntekijä on vuonna -94 kirjoittanut lääninoikeudelle väittämän, että isän ja isovanhempien kielteinen asenne sijoitusta kohtaan, aggressiivisuus ja manipulatiivisuus heijastuvat lapseen ja aiheuttaa hänelle ahdistusta ja epävarmuutta. Kun tämä väittämä kerran hyväksyttiin lääninoikeudessa sitä on sen jälkeen toistettu kaikissa yhteyksissä perusteena tapaamisrajoituksille. Kaikki tapaamiset ovat olleet tiukasti valvottuja, eikä mitään faktapohjaista näyttöä väitetystä käyttäytymisestä ole. Isä on puoleltaan kuvannut, miten vaikeita ja ahdistavia tapaamistilanteet ovat sijaisperheen ja viranomaisten tarkkaillessa kaikkea tekemistä. Lisäksi sosiaalityöntekijät eivät ole sellaisia lapsipsykologian tai psykiatrian ammattilaisia, että heillä olisi kyky arvioida miten tietty vanhemman käyttäytyminen voisi vaikuttaa lapseen, tai että lapsen tietty käyttäytyminen johtuu vanhemman käyttäytymisestä.

Suomen laissa ilmaistut perheen jälleenyhdistämisen periaatteet

LsL 16 § mukaan lapsi on otettava huostaan jos kodin olosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa hänen terveytensä ja kehityksensä ja jos avohuollon tukitoimet eivät ole tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia, taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi. 19 §:n mukaan huostassapito on lopetettava, kun sen jatkamiselle ei ole perustetta. 9 §:n mukaan lastensuojelun on tuettava lasta hoitavien henkilöiden kasvatusmahdollisuuksia ja lapselle suotuisten kasvuolosuhteiden vakiinnuttamista.
    LsA 4 § määrittelee huoltosuunnitelman teon, sen tavoitteet ja lastensuojelun keinojen valinnan, jotta perheen olosuhteet saataisiin kuntoon. Kun lisäksi otetaan huomioon lain valmistelutöissä esiin tuodut periaatteet, ei voida päätyä muuhun, kuin että viranomaisen velvollisuus on kaikin avohuollon keinoin pyrkiä tukemaan lapsen omaa perhettä, ettei huostaanottoa jouduttaisi tekemään. Silloin kun lapsi on otettu huostaan, on kodin olosuhteet pyrittävä saamaan sellaisiksi, että lapsi voidaan kotiuttaa ja huostassapito purkaa. Näin eivät viranomaiset kuitenkaan tee, ja hallitus puolustaa vastineissaan menettelyä, joka ei perustu Suomen lakiin. Hallituksen esityksen (n:o 13, 1983) lähtökohtana on se, että huostaanotto on aina väliaikainen toimi. Mm. Helminen ja Mikkola toteavat seuraavaa:

    Kun huostassapito ei enää täytä lastensuojelulain 16 §:n edellytyksiä, on se pääsääntöisesti lopetettava. Lakkaamispäätös on tehtävä kun yksikin mainituista edellytyksistä poistuu:
- kun kodin olosuhteet tai lapsen käyttäytyminen eivät enää vakavasti vaarannan hänen terveyttään tai kehitystään tai
- kun ongelmat saadaan muutoin ratkaisevasti pienemmiksi ja vaara poistumaan tai
- kun huostaanotto ei enää ole esillä olevista vaihtoehdoista paras tai vähiten vahingoittava tekijä silmällä pitäen lapsen tulevaa kehitystä

    Mikkola ilmaisee tässä sen lähtökohdan, että huostaanotto sinänsä on lapsen suhteen kielteinen (vahingoittava) tila, joka tulee purkaa heti kun sen vahingoittavuus on suurempi kuin kodin olosuhteissa ilmenevät seikat. Tämä tulkinta vastaa sitä, mitä hallituksen esityksessä Lastensuojelulaiksi tarkoitettiin. Tulkinta on myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukainen, mutta se on täysin vieras ja käsittämätön lastensuojelutyöntekijöille ja näyttää olevan tuntematon myös Suomen hallitukselle.

Valtiovallan tulkinta perhe-elämästä ja perheen jälleenyhdistämisestä

Hallituksen vastauksissa kehuja saa se vuoden -84 lastensuojelulain muutos, jolla vanhemmat eivät enää menettäneet huoltajuuttaan ja holhoojuuttaan. Jokaisessa neljässä vastauksessa todistetaan, kuitenkin, ettei perheen fyysinen jälleenyhdistäminen voi olla ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan todellinen tavoite, vaan lapsella tulee olla oikeus perhe-elämänsä kunnioittamiseen sijaisperheessä ja lastenkodissa. Ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmat päätökset täysin ohittaen hallitus esittääkin johtopäätöksenään, että lapsi voi myöhemmin tasavertaisena aikuisena ottaa yhteyttä vanhempiinsa ja siten luoda normaalit perhesuhteet. Tällainen tulkinta on Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja niiden periaatteiden vastainen jotka hallituksen esityksessä lastensuojelulain muuttamiseksi tuotiin julki.
    Hallituksen esittämä tulkinta siitä, että huostaanotto jatkuu aikuisikään asti vastaa kyllä täysin sitä käytäntöä, joka Suomessa on vallalla, ja jota näkemystä sosiaali- ja terveysministeriön vastuulliset virkamiehet kannattavat. Ministeriön lapsiasioista vastaava virkamies Pia-Liisa Heiliö on todennut lehdistössä puolustaessaan lastensuojeluviranomaisten menettelyä huostaanotoissa mm. seuraavaa:

'... syntymättömän lapsen huostaanoton syitä voivat olla esimerkiksi äidin päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat ... Jos on vahvasti syytä epäillä, etteivät vanhemmat pysty huolehtimaan lapsestaan koko tämän lapsuuden ajan, ei ole syytä lykätä huostaanottoa ja odottaa, kun lapsi on kasvanut ja kiintynyt vanhempiinsa ... Huostaanotto on tuskallinen ja tuskaa on turha siirtää. Kyseessä on lapsen koko pitkä elämä ...'.

    Suomessa ei lain mukaan syntymätöntä lasta voida ottaa huostaan. Silti lapsen asioista vastaavassa ministeriössä ajatellaan edellä kuvatulla tavalla ja levitetään tällaisia käsitystä myös julkisuudessa ja neuvoa kysyville kuntien virkamiehille. Ei ole ihme, että tämä henki ja toimintatavat vallitsevat myös kunnissa. Hallituksen vastauksessa linja jatkuu:

... on muistettava että lapsuus on lyhyt, mutta hyvin tärkeä aika ihmisen elämässä, ajatellen hänen tulevaa kehitystään. Vanhempien lastensa suhteen tekemät virheet ovat siten vakavia, eikä niitä voida aina korjata. Sen vuoksi saattaa olla lapsen kehityksen ja vakaan perhetilanteen  vuoksi, jota on vaihdettu jo kerran, ettei sitä enää muuteta. Tässä mielessä on muistettava, että lapsella on oikeus 8. artiklan mukaan nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta myös sijaisperheessä ja lastenkodissa.

    Hallituksen vastauksissa vedotaan toistuvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen tulkiten tätä sopimusta niin, että se ei velvoittaisi pyrkimään suomalaisten perheiden jälleenyhdistämiseen. Kun Suomen valtio antoi YK:lle maaraportin lapsen oikeuksien toteutumisesta siinä ei sanallakaan mainittu huostaanottoperheiden jälleenyhdistämistä, vaan puhuttiin ainoastaan pakolaisperheisiin kohdistuneista toimista. Lapsen kannalta katsoen mitään merkitystä ei ole sillä, onko ero johtunut vanhemmista, sodasta vai viranomaispäätöksestä. Suomen valtio kuitenkin uskoo, ettei perheestä erottaminen aiheuta lapselle psyykkisiä vaurioita silloin kun se tehdään viranomaispäätöksellä, joten perheen jälleenyhdistämiseen ei ole perustetta:
... Fyysinen yhteys ei ole ainoa tapa varmistaa perhesiteitä. Suomessa Lastensuojelulain mukaiset lastensuojelutoimet, kuten huostaanotto ja lapsen sijoittaminen sijaishuoltoon ovat lasta auttavia toimia, joiden tarkoitus ei ole muuttaa lapsen biologisia siteitä perheeseensä. Isä ja äiti säilyvät huostaanotetun lapsen huoltajina ja holhoojina. Se että lapsi on otettu huostaan ja sijoitettu sijaisperheeseen ei estä lasta myöhemmin tapaamasta vanhempiaan tasavertaisena aikuisena ja siten luomaan normaaleja perhesuhteista.

    On hämmentävää todeta, miten täydellisesti suomalaiset viranomaiset ohittavat sen lapsipsykologisen ja -psykiatrisen tutkimuksen, joka on sekä kansallisen lainsäädännön että kansainvälisten sopimusten perustana. Lapsen eroahdistuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin teoksia ja myös suomalaisia vakuuttavia auktoriteetteja ja tutkimuksia löytyy.
    Suomesta Ruotsiin vietyjä sotalapsia on tutkittu aikuisina ja todettu, että ne lapset, jotka palautettiin vanhemmilleen jopa hyötyivät tästä interventiosta. Sen sijaan niillä, jotka jäivät sijaisperheisiinsä on ollut monenlaisia psyykkisiä vaikeuksia. Ruotsissa on vertailtu adoptiolapsia sellaisiin lapsiin, jotka palautettiin heikoissa oloissa eläville yksinhuoltajilleen: palautettujen lasten ryhmässä ei ollut juurikaan enempää nuorisorikollisuutta kuin väestössä keskimäärin. Adoptiolasten rikollisuusluvut olivat sen sijaan korkeat. Tällaisia tutkimuksia on tehty niin runsaasti ja monesta näkökulmasta, vakuuttavin tuloksin, että on vaikea käsittää, miten hallitus voi esittää sellaisen käsityksen, ettei lasta voida palauttaa huostaanoton jälkeen biologiseen perheeseensä. Jos valtiovalta todella on tätä mieltä, niin miksi se on säätänyt nykyiset lait ja ratifioinut Ihmisoikeussopimukset.
    Hallitus toteaa, ettei tapaamisia voida sallia, jos ne ovat lapsen edun vastaisia. Toisaalla rajoituksia perustellaan sillä, että ne ovat yhteneviä huostaanoton tarkoituksen kanssa. Selvennettynä tämä tarkoittaa sitä, että hallituksen käsityksen mukaan lapsi tulee pysyvästi erottaa perheestään ja 'juurruttaa terveeseen kasvualustaan', eli todellisuudessa pysyvästi irrottaa omasta perheestään ja suvustaan. Tapaamiset estävät tätä valtiovallan tavoitetta, kuten on luettavissa mm. K & T tuomiosta, joissa hallitus toistaa sitä näkemystä, että tapaamiset estävät lasten kiinnittymisen sijaisperheeseen.
    Tapaamiset tulkitaan hallituksen selityksissä säännönmukaisesti lasten edun vastaisiksi, vaikkei valtio näytä toteen mitään sellaisia, lain edellyttämiä ankaria kriteereitä lapsen vaarantamisesta, joilla vanhemman ja lapsen välisiä tapaamisia voitaisiin rajoittaa. Hallitus hyväksyy esim. sen, että tapaamisia valvotaan, ja vaikkei perusteita valvonnalle ole esitetty, lapset eivät pääse vierailemaan kodeissaan edes sukujuhlissa tai jouluna.
    Sekä Lastensuojelulaissa että Laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta pidetään välttämättömänä ja ensiarvoisena, että lapsi säilyttää suhteet muualla asuvaan vanhempaansa. Erotilanteissa tuomioistuimet normaalisti määräävät tapaamiset vähintään kahdesti kuussa tapaajan omassa kodissa perjantaista sunnuntai﷓iltaan. Vaikka luona pitävä vanhempi toteaisi, että tapaamiset häiritsevät lapsen kehitystä, on erittäin vaikea saada tuomioistuimessa läpi hakemusta, jolla tapaamisia vähennetään. Näin etenkin sen jälkeen kun Ihmisoikeustuomioistuin antoi ratkaisun asiassa Hokkanen v. Suomi.
    Sosiaalityöntekijät ovat omaksuneet sen lähtökohdan, että jos lapsi ei halua tavata muualla asuvaa vanhempaansa on kyse luona pitävän vanhemman lapseen kohdistamasta manipulaatiosta ja siitä, että hän ei itse tue tapaamisia, jolloin lapsikin vastustaa niitä. Tässä katsannossa ei oteta huomioon edes sellaisia reaalisia faktoja, että tapaaja on omalla käyttäytymisellään aiheuttanut lapselle pelkoja, esimerkiksi uhkailemalla lähivanhempaa lasta noutaessaan. Mitkään lapsen oireet eivät ole peruste tapaamisten poistamiselle, ei edes todistettu lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, vaan tällöinkin tapaamiset järjestetään, mutta valvottuina.
    Näihin lähtökohtiin verraten tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kun on kyse huostaan otetusta lapsesta. Mikä tahansa lapsen oire tai tapaavien vanhempien käyttäytyminen, tai sijaisperheelle aiheutuva ylimääräinen vaiva on peruste tapaamisten kieltämiselle ja rajoittamiselle. Kyseessä on lautakunnan 'oma', lapsi, jonka etua lastenvalvojan on suojeltava. Tässä asetelmassa vanhemmat ovat lähtökohtaisesti vaaraksi lapselleen, joten vaaratekijöitä ei tarvitse mitenkään näyttää toteen. Lastensuojelu on juuri samassa roolissa kuin erokiistoissa tapaamisia estävä vanhempi, ero on vain siinä, että viranomainen voi itse tehdä rajoituspäätöksen tai muilla toimin 'laillisesti' estää tapaamiset.
    Tyypillistä on kaikin tavoin suojella ja suosia sijaisperhettä, josta kuvaava esimerkki on tri V:n lausunto tapauksessa K & T v. Suomi. Sijaisperheen tai lastenkodin 'kiinteyden' vuoksi sellaiset kodin ja omaisten kesken vietetyt juhlat kuin joulu ovat juuri niitä tilanteita, joissa lasten ei voida sallia tulla omaistensa luo, jos sitä ylipäätäänkään sallitaan. Esim. tapauksessa K & T myös omaisen hautajaisiin meno kiellettiin ja toisessa tapauksessa ei sallittu lasten osallistumista sisarensa ristiäisiin.

Lapsi tarvitsee vanhempiaan

Lapsi tarvitsee eri ikäkausina vanhempiensa hoivaa eri tavalla, ja kasvatusalan asiantuntijat ovat antaneet karkeita arvioita tapaamissuosituksiksi eri ikäisille arvioiden tilannetta sekä lapsen että lapsen ja tapaavan vanhemman välisen suhteen kehittymisen kannalta. Jos näitä lapsen edusta lähteviä asiantuntijasuosituksia noudatettaisiin huostaanottotilanteissa, niin pääsäännön tulisi olla se, että lapsi ja vanhempi sijoitetaan yhdessä perhekotiin tai muuhun valvonnan ja hoidon mahdollistavaan paikkaan.
    Alle puolivuotiaalle suositellaan tiheitä ja säännöllisiä tapaamisia, ja jos tapaamiset ovat vain kerran tai kaksi viikossa, niiden ei tulisi ylittää kahta tuntia. Päivittäiset tai joka toinen päivä tapahtuvat tapaamiset kehittävät lapsen ja tapaajan suhdetta ja ylläpitävät lapsen turvallisuudentunnetta. Yötapaamiset tapaajan luona ovat mahdollisia vain, jos tapaamisia on lähes päivittäin. Puolesta puoleentoista vuotiaille suositellaan tunnista kolmeen tuntiin kestäviä tapaamisia, jos niitä on vähän. Jos niitä on joka tai joka toinen päivä voidaan kestosta sopia vanhempien toiveiden mukaan, ja ne olisi hyvä hoitaa aina samassa paikassa. Yöpymisiä suositellaan vain jos tapaamisia on päivittäin.
    Puolentoista vuoden iästä kolmeen vuoteen tapaamisten säännöllisyys on tärkeää, mutta lapsi sietää jo harvempia tapaamisia. Jos etävanhempi voi tavata lasta voin viikonloppuisin ei puolitoistavuotiaan tapaamisten tulisi olla pidempiä kuin puoli vuorokautta. Tässä iässä lasta ei tulisi erottaa lähivanhemmastaan koko viikonlopuksi tai pidemmäksi lomaksi. Kolmesta vuodesta viiteen vuoteen oleva lapsi kestää viikonlopun mittaiset tapaamiset ja viikon mittaiset lomat. Hyvä käytäntö on tapaaminen joka toinen viikonloppu, mutta tapaamisten tulee olla säännöllisiä. Kuusi - kymmenenvuotiaalle suositellaan tapaamisia useammin kuin joka toinen viikonloppu ja lapsi kestää pidempiä loma-aikoja erossa lähivanhemmastaan. Yksitoista - kaksitoistavuotias kestää jo harvempia tapaamisia esim. kaksi kertaa kuukaudessa ja tämän jälkeen on syytä huomioida se, että teini﷓ikäisen tulee voida itsenäistyä (Muuttuva perhe 1/1997). Näissä suosituksissa tilannetta on katseltu nimenomaan lapsen kannalta. Näiden noudattaminen huostaanottotilanteissa edellyttäisi kokonaan toisenlaista orientaatiota, kuin minkä Suomen valtiovalta on omaksunut. Lapselle ei riitä pelkkä tietoisuus vanhemmasta.

Vanhemman huoltajuus

Kun lastensuojelulakia uudistettiin 80-luvun alussa hallituksen esityksessä painotettiin vanhempien merkitystä lapsen elämässä. Valtiovallan kaunis tarkoitus on kuitenkin jäänyt täysin kuolleeksi kirjaimeksi, kuten tapausselostukset osoittavat. Virkamiehet noudattavat edelleen vuoden 1936 lakia, jossa vanhemmille ei jäänyt mitään roolia huostaanoton jälkeen. Käytännössä kaikki päätökset siirtyvät viranomaisille. Hallituksen vastauksessa käy lopulta selville, että ainoat tilanteet, jossa vanhemmilla olisi päätäntävaltaa on lapsen sukunimi ja uskonto sekä lapsen omaisuuden hoito. Tilanne, jossa huostaanotetulla lapsella olisi omaisuutta on harvinainen. Eräs huostaanotettu lapsi voitti aikakausilehden kilpailussa n. 50.000 markkaa, jolloin lautakunta katsoi, että huostassapitokustannukset peritään tästä omaisuudesta. Se otettiin lautakunnan haltuun.
    Huoltajalla ei ole mitään mahdollisuutta viedä lasta puolueettoman lääkärin tms. tutkimuksiin ja saada uutta arviota siitä, mistä lapsen asioissa on kyse. Eräässä tapauksessa huostaanoton perusteena oli väite insestistä, mutta vanhemmilla ei koko huostaanoton aikana ollut mitään mahdollisuutta lapsen uusintatutkimuksin osoittaa, ettei peruste ollut tosi. Kaikki valta näissä tilanteissa on lastensuojelulla, joka voi oman näkökulmansa tueksi ja vastapuolen aseman heikentämiseksi estää kaiken objektiivisen näytön hankkimisen ja osoittamisen.
    Käytännössä vanhemmat eivät saa tietoja edes lapsensa terveydentilasta tai koulumenestyksestä. Lautakunnat eivät seuraa lasten elämää siten, että hankkisivat nämä tiedot ja luovuttaisivat ne vanhemmille. Vanhempien on vaikea, usein mahdoton, saada tietoja viranomaisilta, jotka katsovat, että tiedot luovutetaan vain sijaisperheeseen. Joissakin tapauksissa vanhempia on kielletty olemasta yhteydessä kouluun, ja kouluun on ilmoitettu, että yhteistyötä tehdään vain sijaisperheen kanssa.

Avohuollon tukitoimet

Lastensuojelulaki lähtee yksiselitteisesti siitä, että viranomaisen on kaikin mahdollisin perheeseen ja lapseen kohdistuvin tukitoimin ehkäistävä huostaanotto. Näihin tukitoimiin kuuluu myös perheen riittävä taloudellinen tukeminen. Mikkola ja Helminen toteavat:

Perheellä voi kuitenkin olla muitakin ongelmia, jotka peittävät alleen taloudellisen puutteen. Tällöin pelkona on, että kunnat voivat liian helposti kiertää ko. sitovan velvoitteen toteuttamisen vetoamalla esim. vanhempien kasvatuskyvyn puutteeseen tai väheksymällä taloudellisen ahdingon merkitystä ko. tapauksen ongelmien lähtökohtana (Mikkola & Helminen: Lastensuojelu s. 133, Legisactio 1994).

    EIT:lle kannelluista tapauksista tulee esiin, miten suuren tulkintavallan avohuollon tukitoimien riittävyys ja tarkoituksenmukaisuus antavat viranomaiselle, ja miten vähän oikeussuojakeinoja kansalaiselle jää. Avohuollon tukitoimia ei tarvitse lainkaan edes kokeilla, kun voidaan tulkita, että ne eivät ole tarkoituksenmukaisia. Hallinto-oikeudet eivät  edes velvoita tekemään selvitystä kokeilluista tukitoimista ja niiden tuloksista, tai riittämättömyyden syistä. Esim. asiantuntija-arviota terapian mahdollisuuksista ei tarvita, vaan riittää kun sosiaalityöntekijä tulkitsee, ettei perhettä voida tukitoimin auttaa.
    Yhdessä tapauksessa perheen vaikeudet lähtivät heikosta taloudellisesta tilanteesta, mutta mitään tukitoimia tähän vaikeuteen ei tarjottu, eikä myöskään terapeuttista apua äidin stressistä johtuneeseen alkoholinkäyttöön. Huostaanottoa perusteltiin sillä, että äiti ei kyennyt asettamaan lapselle rajoja, mutta mitään tukitointa tämän seikan korjaamiseksi ei tarjottu, vaan lapsi otettiin huostaan, kun äiti oli saanut elämänolosuhteensa kuntoon ja halusi tämän kotiin. Se, että äiti itse käytti toistuvasti täysin laillista avohuollon keinoa, eli vaikeahoitoisen lapsen lyhytaikaista sijoittamista laitokseen, on hallituksen vastauksessa tulkittu äitiä vastaan. Asiakirjojen mukaan edes kodinhoitopalveluja ei ole harkittu tai kokeiltu, vaikka äidin alkoholin käyttöön johtanut ylirasittuminen olisi voitu ehkäistä kodinhoitajan avulla ja tätä vaihtoehtoa olisi tullut kokeilla myös ennen lapsen huostaanottoa.
    K&T:n tapauksessa avohuollon tukitoimena käytettiin äidin raskauden loppuaikana M:n sijoittamista lastenkotiin. Kun J syntyi, hänet otettiin huostaan synnytyspöydältä ilman, että mitään avohuollon tukitoimia edes yritettiin, tai että edes olisi arvioitu äidin terveydentilaa ja isän mahdollisuuksia hoitaa J:tä kodinhoitajan avustuksella sen ajan kun äiti olisi sairaalahoidossa. M:n tilanteessa ei tänä aikana tapahtunut mitään muutosta, ja avohuollon tukitoimi oli täysin riittävä turvaamaan hänen tilanteensa. Silti katsottiin, etteivät avohuollon tukitoimet riitä. Perheen vaikeudet ovat kaiken aikaa juontuneet työttömyyden ja heikon toimeentulon aiheuttamasta stressistä, mutta riittävää taloudellista tukea ei ole myönnetty siten, että tämä stressitekijä olisi poistunut.
    Eräässä tapauksessa avohuollon tukitoimina olivat lapsen sijoittaminen perheeseen, päivähoito ja kodinhoitajan palvelut. Huostaanoton perusteena oli äidin heikoksi väitetty mielenterveys, josta kuitenkaan ei ole mitään näyttöä. Jos tämä kuitenkin oli perusta, olisi ensisijainen keino ollut riittävien terapiapalvelujen tarjoaminen. Mitään tällaista ei kuitenkaan tehty. Toisessa  tapauksessa huostaanoton perusteena oli epäily isoisän vanhempaan tyttäreen kohdistamasta insestistä. Tässä ilmeisesti on katsottu, ettei asiaa voida auttaa millään avohuollon tukitoimilla, vaikka isoisän ja lasten välisiä tapaamisia oltaisiin toki voitu diskreetillä tavalla valvoa, jos se todella nähtiin tarpeelliseksi senkin jälkeen, kun tutkimuksissa ei tullut varmennusta insestistä.

Oheishuoltajuus

Hyvin yksinkertainen keino lapsen asioiden järjestämiseksi silloin kun omat vanhemmat eivät syystä tai toisesta voi heitä hoitaa, on oheishuoltajan määrääminen HTL:n 9-11 §:n perusteella. Monissa tapauksissa ja traditionaalisesti ensi sijassa isovanhemmat, mutta myös muut sukulaiset ovat hoitaneet lapsenlapsiaan erinomaisin tuloksin. Juuri näistä henkilöistä voitaisiin aina pyrkiä etsimään lapsen sijoituspaikka ja myös huoltajuus, jolloin voitaisiin kokonaisuudessaan välttyä huostaanotolta. Tätä menettelyä on kokeiltu läheisneuvonpidon jälkeen hyvin tuloksin.
    Jostain syystä, jonka syntyperä ja perusteet eivät ole selvillä, Suomessa on lähdetty siitä, että lasta ei tule sijoittaa sukulaisten hoitoon, päin vastoin: Suhteet lähiomaisiin halutaan vastoin lain määräyksiä katkaista. T:n tapauksessa aikuiset sisarukset määrättiin oheishuoltajiksi, mutta tällä ratkaisulla ei ollut mitään vaikutusta huostaanoton purkuun. L:n tapauksessa äiti ja lautakunta vastustivat isovanhempien määräämistä oheishuoltajiksi ja käräjäoikeus noudatti tätä näkemystä.

Huoltosuunnitelma

Hallitus esittää ihanteellisen käsityksensä siitä, että lastensuojelulapsille tehdään huoltosuunnitelma, vaikka yhdessäkään Perheen Suojelun Keskusliiton Ihmisoikeustoimikunnalle kantelemassa tapauksessa ei huoltosuunnitelmaa ollut ennen huostaanottoa, ja sellainen laadittiin vasta perheen painostuksen jälkeen, jos sittenkään. Esim. eräässä tapauksessa ei huoltosuunnitelmaa suostuttu monista vuosina 93-95 esitetyistä suullisista ja kirjallisista pyynnöistä ja huolimatta laatimaan. Vasta kun lääninhallitus velvoitti suunnitelman laatimiseen vuonna -96, lautakunta suostui sen tekemään.
    Hallituksen vastauksista näkyy ettei huoltosuunnitelman laatimisessa kuten ei missään muussakaan päätöksenteossa noudateta demokratian tai yhteistyön sääntöjä, vaan lastensuojeluviranomaiselle annetaan täysi päätäntävalta siihen, mitä huoltosuunnitelma sisältää ja mitä ei. Perheen Suojelun Keskusliiton esittämistä lukuisista huoltosuunnitelmista ei toistaiseksi ole missään lautakunnassa otettu yhtään ehdotusta viralliseen huoltosuunnitelmaan, koska liiton laatimat huoltosuunnitelmat tähtäävät perheen jälleenyhdistämiseen.

Salassapito

Suomalaiset salassapitosäännökset ovat erinomaisen vaikeasti tulkittavissa ja hajallaan lukuisissa eri laissa. Yksiselitteistä kuitenkin on, että näiden säädösten tarkoitus on suojella kansalaisen yksityisyyttä, ja oikeutta saada itseään koskevat, viranomaisen hallussa olevat tiedot. Se, miten viranomaiset käytännössä tulkitsevat näitä säädöksiä on kokonaan eri asia.
    Hallitus selittää vastauksissaan perusteellisesti, mitkä oikeudet asianomistajalla on saada itseään ja lastaan koskevat tiedot viranomaisilta. Totuus kuitenkin on, että lastensuojelutyöntekijät vahtivat papereitaan yhtä mustasukkaisesti kuin teinityttö päiväkirjaansa. Useimmat eivät edes tiedä, että asiakaskertomuslehdet ovat asianomaisjulkisia, eivätkä missään tapauksessa luovuta niitä. Valituskierros saattaa olla jo pitkällä ennen kuin nämä dokumentit saadaan. Eräässä tapauksessa ei edes rikosselvittelyn yhteydessä suostuttu luovuttamaan psykologisten tutkimusten materiaalia. Toisessa tapauksessa asiakaskertomuslehtien saaminen estettiin siten, että niistä (300 liuskaa) vaadittiin 3 mk/liuska, eikä toimeentulotukea tähän tarkoitukseen myönnetty.
    Kolmannessa tapauksessa asianomistaja ei ole koko prosessin aikana saanut kaikkia viranomaisen hallussa olleita asiakirjoja, joihin päätöksissä vedottiin. Minkään asiakirjojen tai luovuttamatta jättämistä koskevan päätöksen saaminen oli pitkä prosessi. Kun asiakirjat lopulta saatiin, niiden identifiointitiedot oli poistettu siten, ettei ole mahdollista tietää, edes koskevatko ne asianomistajan asiaa. Tällä seikalla ei kuitenkaan ollut merkitystä lääninoikeuden tai Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa.
    Toiselta puolen viranomaisen menettelylle on tyypillistä, ettei asianomistajalta kysytä minkäänlaista lupaa tietojen hankkimiseen, vaan viranomainen katsoo, että koska sillä on velvollisuus asian selvittämiseen, niin lupaa ei tarvita. Yhdessäkään nyt käsillä olevista tapauksista ei asianomistajan lupaa ole kysytty minkään asiakirjan hankkimiseksi tai luovuttamiseksi toiselta tai toiselle viranomaiselle. Tapauksessa K & T asiakirjat luovutettiin luvatta myös täysin ulkopuoliselle taholle, tri V:lle lausunnon saamiseksi sen lisäksi, että perheen asioista jopa sukupuolielämästä keskusteltiin ulkopuolisten kanssa.

Fair trial ja väitteet lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Erityisen selkeästi oikeusturvan puute tulee esiin, kun kyseessä on huostaanotto ja tapaamisten rajoittaminen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn perusteella. Hyväksikäytön mahdollisuus tutkitaan epätieteellisillä psykologisilla menetelmillä, joilla kootaan tietoa vain yhdensuuntaisesti. Vaikka näyttöä ei löytyisi, tai rikosprosessissa henkilö todettaisiin syyttömäksi, epäily jää voimaan, lapsi pysyy huostaanotettuna ja tapaamisia rajoitetaan ankaralla tavalla.
    Tällaisessa asetelmassa ainoa keino jota asianomistaja voi käyttää asian tutkimiseksi on tehdä rikosilmoitus itsestään, mikä ei missään mielessä vastaa fair trial periaatetta. Jotkut sosiaaliviranomaisten syytösten kohteeksi joutuneet ovat menetelleet näin. Jotkut poliisilaitokset ovat suostuneet tähän perin outoon menettelyyn, jonka lopputuloksena on ollut, ettei rikoksesta ole mitään näyttöä. Jotkut syytetyt ovat saaneet asiansa siihen asti, että syyttäjä on tehnyt syyttämättäjättämispäätöksen, mutta tällä ei ole mitään merkitystä lasten huostaanoton tai tapaamisoikeuksien kanssa. Vaikka asia olisi tutkittu rikosoikeudessa ja henkilö todettu syyttömäksi, ei tämäkään päätös vaikuta lasten asemaan.
    Fair trial -periaatteen mukaan ihminen on syytön, kunnes hänet on laillisessa tuomioistuimessa todettu syylliseksi. Päin vastoin, lähtökohta on se, että ihminen on syyllinen, vaikka hänet on tuomioistuimessa todettu syyttömäksi. Sosiaaliviranomaiset lähtevät liikkeelle syyllisyyden olettamasta ja inkvisition periaatteesta. Lastensuojeluviranomaisten tietoon tulee vuosittain noin 500-800 hyväksikäytön epäilyä, mutta vain runsaat 50 tapausta käsitellään rikostuomioistuimessa. Tietoa ei ole siitä, kuinka paljon lapsia jää huostaan pelkän hyväksikäyttöepäilyn perusteella, mutta näissä tilanteissa ei sen koommin lapsilla kuin vanhemmillakaan ole riittävää oikeusturvaa.
    Hallinto-oikeudet ovat katsoneet, ettei rikosoikeuden hyväksikäyttösyytteestä vapauttava tuomiokaan merkitse sitä, että huostaanotto voitaisiin purkaa. Tästä seuraa se, että on kaksi eri tuomioistuinjärjestelmää: Rikosprosessi, jossa syyttäjän on osoitettava syytetyn syyllisyys ja hallintoprosessi, jossa syytetyn on - länsimaisten oikeusperiaatteiden vastaisesti - osoitettava syyttömyytensä, kun toisessa vaakakupissa on 'lapsen etu'.
    Seksuaalisen hyväksikäytön pätevään selvittämiseen on Psykologiliitto antanut tieteelliseen tutkimukseen perustuvat ohjeet ja STM:ssä istuu työryhmä, joka kokoaa ohjeet kaikille eri ammattiryhmille. Ohjeet saadaan vuoden 2003 alkupuolella.

Mitä tulisi tehdä?

Kiireellisin tehtävä nykytilanteen korjaamiseksi lastensuojelussa on asioiden käsittelyn siirtäminen sosiaalilautakunnilta käräjäoikeuksiin - ei hallinto-oikeuksiin, kuten hallituksen perustama Oikeusturvatoimikunta on esittänyt. Käräjäoikeuksilla on pitkät perinteet fair trial -periaatteiden noudattamisessa. Hallinto-oikeuksilla sen sijaan on pitkät perinteet olla noudattamatta näitä periaatteita ja siunata viranomaismenettelyt.
    Toinen välttämätön muutos on tehtävä siihen menettelyyn, jolla hallituksen vastaukset Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valmistellaan, ja etenkin millä ideologialla. On ensinnäkin nähtävä, että yksittäisen kansalaisen taistelu ministeriöiden juonitteluja vastaan on Davidin ja Goljatin taistelu. Ministeriöillä on mittaamattomat resurssit vastausten laatimiseen, lausuntojen hankkimiseen, käännöstöihin ja edustajien lähettämiseen EIT:een (K & T:n suullisessa kuulemisessa Grand Chamberissa valtiovaltaa edusti viisi henkeä). Kaikki hallituksen vastaukset on varmasti alkuaan kirjoitettu suomeksi, mutta valittaja saa käyttöönsä vain englanninkieliset versiot. Käännöstöitä ei korvata, ja kaikki kirjelmät nk. Admissibility -käsittelyn jälkeen on kirjoitettava englanniksi tai ranskaksi. Vuosia kestävä työ on valtava (K & T:n tapauksessa liki seitsemän vuotta), eikä kellään yksityisellä kansalaisella - ainakaan huostaanottoperheellä - ole tällaiseen varaa, vaan ainoa mahdollisuus on vapaaehtoistyö. Yleiset oikeusaputoimistot eivät tällaisia töitä kykene ottamaan, eivätkä asianajajat voi tehdä työtä palkatta. Vähin, mitä voidaan odottaa, on että valittaja saa ministeriöltä suomenkieliset asiakirjat. Lisäksi valtiovallan tulisi aktiivisesti tukea ihmisoikeusjärjestöjä EIT:n tapauksien hoidossa esim. henkilökunnan palkkauksessa ja käännösten teettämisessä.
    Ihmisoikeuksien toteutumisen ja parantumisen kannalta on välttämätöntä, että ministeriön alustavan valmistelun jälkeen tapaukset käydään läpi puolueettomalla, objektiivisella foorumilla, joka koostuu esim. yliopistotason ihmisoikeusasiantuntijoista ja ihmisoikeuksia puolustavien kansalaisjärjestöjen edustajista. Näin ihmisoikeusloukkaukset voitaisiin todeta jo kansallisella tasolla sillä periaatteella, että meillä ei hallinnossa ole vielä kaikilta osin omaksuttu ja sisäistetty ihmisoikeussopimusten merkitystä ja sisältöä. Ei ole häpeä olla rehellinen, vaan tällainen menettely olisi kunniaksi, koska sitä myötä ihmisoikeustilannetta voitaisiin aktiivisesti kohentaa.

Lähteet:

Edvardsson, Bo, Kritisk uträdningsmetodik, Stocholm 1996
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio K & T v. Finland 27.4.2000 (Application nr. 25702/94)
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio K & T v. Finland 12.7.2001 (Application nr. 25702/94)
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Nuutinen v. Finland 27.6.2000 (Application nr. 32842/96)
Hallituksen esitys lastensuojelulaiksi n:o 13, 1983
Heiliö Piia-Liisa, suullinen ilmoitus, Sosiaali- ja terveysministeriön vt hallintosihteeri, Demokraattisten lakimiesten järjestämässä keskustelutilaisuudessa Vanhalla ylioppilastalolla 29.11.1995.
Lapsioikeudellisen päätöksentekotoimikunnan mietintö STM 1995
Lennart Hane: Rättvisan och psykologin, Stockholm 1993
Muuttuva perhe 1/1997
Mikkola, Matti, Helminen Jarkko, Lastensuojelu, Legisactio 1994
Psykologiliiton ohjeet, Psykologia 6/2000.
YK:n lapsen oikeuksien sopimus 1989
YK:n lapsen oikeuksien komitearaportti 16.10.2000
 

 

---

 

 

 

 

Läheisneuvonpito

Tarja Heino & Liisa Korhonen & Monika Possauner

 

 

 

 

 

Johdanto

Läheisneuvonpito (Family Group Conference, Familjerådslag) on kehitel­ty alun perin Uudessa Seelannissa, joka sääti sen vuonna 1989 lasten­suojelulailla pakolliseksi menettelyksi tietyissä tilanteissa. Metodi on yleis­tynyt, ja sitä on kokeiltu lähes kaikilla mantereilla. Läheisneuvonpi­toon on liittynyt innostusta, mutta epäileviäkin ääniä on kuulunut. Kan­nustavia tuloksia on saatu, mutta metodin istuttaminen sosiaalityön ar­keen on kohdannut myös monenlaisia esteitä. Näyttäisi siltä, että työtapa ei pelkästään projektipohjalta juurru sosiaalityöhön, vaan se tarvitsee tuek­seen lakitasoisia säädöksiä. Kaikkialla maailmassa tutkimukset osoit­tavat yhtenäisiä tuloksia sen suhteen, että asiakkaista ja läheisistä 80 - 90 %  on pääosin tyytyväisiä työmuotoon ja sen tuloksiin.

 

Stakes käynnisti valtakunnallisen Läheisneuvonpitoprojektin vuonna 1998. Projektiin on kytketty sekä tutkimusta, kokeilua että kehittämistyö­tä, ja se on tuottanut monenlaista aineistoa: asiakasesitteen, oppaan, kou­lutusaineistoa kalvopaketista videoon sekä tutkimusraportteja ja useita artikkeleita. Läheisneuvonpitoihin osallistuneet ovat muun muassa täyttä­neet päiväkirjalomakkeita. Seuraavassa valikoituja otteita läheisneuvonpi­toihin osallistuneiden kokemuksista:

 

"Kokous loi ilmapiirin, josta on se apu, että voi puhua vaikeistakin asioista. 'Pään puskaan' pistäminen ei tuo ratkaisua." (äiti)

"Uskon läheisneuvonpitojen auttavan jo siinä, että asiat tuodaan esille ja pohditaan ratkaisu­keinoja yhdessä, se on enemmän kuin vain suvun kesken puhuen ja sopien." (läheinen)

"Todella kehittämisen arvoinen työmuoto! Tehokas ja edullinen toimintamuoto." (läheinen)

"Ehkä intensiivisin kokous, jossa olen ollut mukana. Kaikki osasimme keskittyä lapseen ja hänen tulevaisuuteensa. Meitä yhdisti yhteinen huoli, minkä seurauksena (olettaisin) työs­kentely oli tiivistä."  (sosiaalityöntekijä)

"Työmalli vähentää syyllistämistä, edesauttaa sitoutumista, auttaa ratkaisujen löytymisessä ja aktivoi läheisverkostot." (koollekutsuja)

"Perhe ja sen valitsemat läheiset saivat uskoakseni itselleen sellaista tietoa, jota muulla ta­voin ei ollut saavutettavissa." (muu työntekijätaho)

"Laajemman tukiverkoston käyttäminen vähensi aggressiota viranomaisia kohtaan." (muu työntekijätaho)

 

Artikkelissa kuvataan ensin läheisneuvonpito sosiaalityön menetelmänä. Metodi esitellään vaiheittain etenevänä prosessina. Erittelemme esimerkkien avulla, mitä läheisneuvonpito on tuonut esiin lasten­suojelun työkäytännöistä ja pohdimme, mitä menetelmä merkitsee asiakkaan kannalta ja mitä se voi tuoda sosiaalityöhön ja viranomaisverkoston yhteistyöhön. Sen jälkeen kokoamme muutamia keskei­siä havaintoja ja paikannamme niitä tutkimukseen ja sosiaalityökeskusteluun. Lähestymme kysymystä asiantuntijuuden ja kansalaisuuden uudenlaisen kohtaamisen kautta. Kartoitamme myös, mihin sosi­aalisen tilaukseen läheisneuvonpito tulee ja miten se voisi vastata lastensuojelutyötä kohtaan esitet­tyyn kritiikkiin.

 

Artikkeli on yhteistyön tulos. Kirjoittajista Liisa Korhonen ja Monika Possauner ovat toimineet las­tensuojelun sosiaalityöntekijöinä toistakymmentä vuotta Helsingin Kaakkoisessa sosiaalikeskuksessa. He ovat olleet käynnistämässä Helsingin Läheisneuvonpitoprojektia, ja osallistuneet noin viidenkym­menen läheisneuvonpidon järjestämiseen. He ovat tarkastelleet uutta työtapaa monista näkökulmista ja rooleista: sosiaalityöntekijän, sosiaalityöntekijän parin, koollekutsujan, projektityöntekijän, koulut­tajan ja konsultin tehtävien kautta. He ovat myös osallistuneet aktiivisesti Stakesin projektiin, jota artikkelin kolmas kirjoittaja on vetänyt. Tarja Heino on perehtynyt lastensuojeluun parin vuosikym­menen ajan, ensin sosiaalityöntekijänä, sittemmin sosiaalihallituksen tarkastajana ja viimeksi Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (Stakes) erikoistutkijana. Hän on väitellyt lasten­suojelun sosiaalityöstä.

 

 

Menetelmän kuvaus

Läheisneuvonpito on tiukkaa ja selkeää rakennetta noudattava menetelmä, jonka tavoitteena on aina suunnitelman aikaansaaminen. Suunnitelman tekemistä varten kootaan yhteen kaikki lapsel­le/nuorelle tärkeät ja läheiset ihmiset olivat he sitten sukulaisia, ystäviä tai naapureita.

Asiakas saa tukea läheisiltään, ja he yhdessä etsivät ratkaisuja tilanteeseen ja vastauksia kysymyksiin, jotka lastensuojelun sosiaalityöntekijä on muotoillut.

 

Sosiaalitoimen ja lastensuojelun asiakkaiden "välissä" toimii läheisneuvonpidon koollekutsuja, joka on puolueeton ja tehtäväänsä koulutettu ulkopuolinen henkilö. Hänen tehtävänsä on valmistella neu­vonpito, kutsua yhdessä perheen kanssa läheiset koolle, toimia kokouksen puheenjohtajana ja huo­lehtia, että neuvonpidossa osalliset tulevat kuulluiksi ja saavat kaiken informaation oman suunnitel­mansa tekemiseen. Hän huolehtii myös siitä, että tuotettu suunnitelma ja "päätös" ovat riittävän konk­reettisia ja että niiden seurannasta sovitaan kirjallisesti.

 

Projektissa on toiminut sekä alan ammattilaisia että maallikkoja (kuitenkin vapaaehtoistyön ammatti­laisia, kuten sovittelijoita ja tukihenkilöitä). Koollekutsujan tehtävät edellyttävät tekijältään monenlai­sia taitoja: rauhallisuutta, systemaattisuutta, tasapainoilutaitoa, hienotunteisuutta, sosiaalisia taitoja, kuulemisherkkyyttä, luotettavuutta ja luovuutta ohjata ryhmäprosesseja tavoitteen suuntaan sekä tai­toa pysytellä vahvojen tunneprosessien ulkopuolella niin, että empaattinen ote kuitenkin säilyy.

 

Joissakin suomalaisissa läheisneuvonpitoprojekteissa on päädytty käyttämään aina kahta koollekutsu­jaa, jotka tekevät parityötä. Parityön on havaittu edesauttavan lapsen kuulemista, kun toinen koolle­kutsujista voi keskittyä työskentelyyn vanhempien ja toinen lasten kanssa. Parityön on myös koettu helpottavan neutraalin aseman säilyttämisessä ja vähentävän työn yksinäisyyden haittoja.

 

Läheisneuvonpito on prosessi, joka voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen:

 

8.                  Valmisteluvaihe

-           Läheisneuvonpito

-           Seuranta

 

Valmisteluvaihe

Ennen läheisneuvonpidon järjestämistä sosiaalityöntekijä esittelee työmallin tavoitteet ja etenemisen asiakasperheelle sekä pohtii yhdessä lapsen ja huoltajien kanssa neuvonpidon merkitystä tässä tilan­teessa. Samalla asiakkaalle kerrotaan, keitä kunnan käyttämät koollekutsujat ovat, mikä heidän riip­pumaton asemansa ja mitkä heidän tehtävänsä ovat. Perheen tilanteen ratkaisemisessa esimerkiksi tietyn kielen taikka kulttuurin hallinta ja tuntemus voi olla merkittävä avu ja edellytys.

Sosiaalityöntekijä tekee huoltajien ja lapsen kanssa kirjallisen sopimuksen läheisneuvonpidon järjes­tämisestä. Sopimuksen allekirjoittavat sekä huoltajat, lapsi että sosiaalityöntekijä. Sopimukseen kirja­taan näkyville sosiaalityöntekijän lasta koskevat huolenaiheet, joihin läheisneuvonpidolla haetaan rat­kaisuja. Siinä sovitaan myös, keitä muita perheen/lasten tilanteeseen liittyviä työntekijöitä on tarpeen kutsua paikalle. Viranomaisverkoston kutsumisessa tavoitteena ei ole saada paikalle kaikkia niitä ta­hoja joiden kanssa perhe tai lapsi on tekemisissä, vaan ainoastaan ne, joilla sosiaalityöntekijä arvioi olevan olennaista lapsen tilanteeseen liittyvää tietoa (esimerkiksi tahot, jotka ovat tehneet ilmoituksia lastensuojeluun tai muut joilla omaan tehtäväänsä liittyen on huoli lapsesta).

 

Koollekutsuja voi tulla mukaan prosessiin eri tavoin. Oleellista kuitenkin on, että viranomainen ei toimita mitään perhettä koskevaa informaatiota koollekutsujalle ohi asiakkaan eivätkä koollekutsu­ja ja sosiaalityöntekijä missään vaiheessa käy keskinäisiä keskusteluja perheen tilanteesta. Siten kool­lekutsuja voidaan kutsua mukaan sopimuksentekotilanteeseen, jossa ratkaisua odottavat kysymykset kirjataan. Voidaan menetellä myös niin, että  sosiaalityöntekijä toimittaa allekirjoitetun sopimuksen suoraan koollekutsujalle.

 

Saatuaan toimeksiannon koollekutsuja ottaa yhteyttä perheeseen ja ryhtyy yhdessä lapsen ja van­hempien kanssa kartoittamaan lapsen läheisverkostoa. Kokemus on osoittanut sen, että koollekut­suja onnistuu usein saamaan esiin lapsen läheisverkostoa laajemmin  kuin perheen pitkäänkin tuntenut sosiaalityöntekijä. Tähän on monta selitystä. Verkoston kartoitus tehdään huolella monipuolisesti sukupuita ja verkostokarttoja hyväksikäyttäen. Verkosto kartoitetaan kaikkien perheenjäsenten kans­sa, keskittyen lapsen näkökulmaan. Kokemuksen mukaan jo tässä vaiheessa koollekutsuja on saanut läheisten huolet esiin, ja heidän keskinäiset ristiriitansa on pääasiassa voitu ohjata sivuun käsiteltäväs­tä asiasta. Se että tässä vaiheessa keskitytään kaivamaan esille olemassa oleva verkosto eikä mietitä, mitä isompaa tarkoitusta varten karttoja piirretään, on todettu merkitykselliseksi. Lisäksi kun koolle­kutsuja on henkilökohtaisesti yhteydessä kaikkiin läheisverkoston jäseniin, saattaa tätä kautta löytyä mukaan tärkeitä henkilöitä, joita ydinperhe ei olisi tullut ajatelleeksi.

 

Koollekutsujat saivat tehtäväkseen läheisneuvonpidon järjestämisen 15- ja 10-vuotiaiden sisarusten asiassa. Lasten äiti oli kuollut ja lapset asuivat väliaikaispäätöksellä aikuisen sisarensa luona. Koollekutsujat tapasivat ensin lasten isän, jonka kanssa piirrettiin lasten sukupuu ja käytiin keskustelu siitä, keitä isä näki tärkeäksi kutsua neuvonpitoon. Seuraa­vaksi koollekutsujat tapasivat kotikäynnillä lapset ja sisaren. Tuolloin kävi ilmi, että isä oli jättänyt kertomatta omasta aikaisemmasta avioliitostaan, josta hänellä oli kaksi aikuista lasta. Isän oma kontakti aikuisiin lapsiinsa oli hatara, mutta sisarpuolet osoittautuivatkin erittäin tärkeiksi henkilöiksi lapsille, ja niinpä heidät kutsuttiin läheisneuvonpitoon.

 

Koollekutsuja keskustelee asiakasperheen kanssa, kuka lapsen läheisverkostosta voisi läheisneuvon­pidossa toimia lapsen avustajana. Avustajan tehtävänä on tukea lasta tuomaan esiin omat näkemyk­sensä läheisneuvonpidon aikana ja tarvittaessa toimimaan lapsen @äänenä@, mikäli esimerkiksi pieni lapsi ei itse osallistu neuvonpitoon. Avustaja käy läheisneuvonpidon jälkeen lapsen kanssa läpi tehdyn suunnitelman ja keskustelee siitä, miten lapsi on neuvonpidon kokenut. Avustajan rooli näyttää ko­rostuvan erityisesti läheisneuvonpidon jälkeen. Hänestä saattaa tulla lapselle elävä tukihenkilö, joka osallistuu kaikkiin lasta koskeviin neuvotteluihin ja seuraa läheltä lapsen elämää. Avustajan löytymi­nen läheisverkostosta on ollut yleensä suhteellisen mutkatonta. Lapsi itse pystyy hyvinkin nopeasti nimeämään sen aikuisen, johon luottaa ja jonka kokee ymmärtävän itseään. Vanhempien on myös ollut helppoa nimetä verkostosta avustaja lapselleen.

Lisäksi murrosikäiset ovat usein halunneet tuekseen omia ystäviään. On kuitenkin koettu, että tämän ohella nuorelle on hyvä nimetä aikuinen avustaja.

Kolmevuotiaan Minjan asiassa päädyttiin läheisneuvonpidon järjestämiseen. Valmistelu­vaiheessa Minja asui isänsä luona. Koollekutsuja tapasi ensin lapsen äidin ja tämän avo­puolison. Keskusteltaessa lapsen avustajakysymyksestä äiti ja avomies olivat sitä mieltä, että Petteri, äidin veli,  kykenisi parhaiten  toimimaan lapsen avustajana. Heidän peruste­lunsa oli se, että Petteri on Minjan syntymästä asti tavannut lasta usein, tuntee tämän hy­vin ja on lapsesta kiinnostunut. Kun koollekutsuja meni tapaamaan isää, lasta ja isän van­hempia, käytiin sama keskustelu avustajasta. Kaikki kolme aikuista ilmoittivat  miettimättä, että paras avustaja olisi Petteri. Minja leikki lattialla aikuisten jalkojen juuressa ja huu­dahti: @MUN Petteri !@

 

Koollekutsuja huolehtii kaikista neuvonpidon käytännön järjestelyistä ja läheisverkoston motivoimi­sesta. Koska läheisneuvonpidon perusajatuksena on tarjota perheelle mahdollisuus ratkoa ongelmia läheistensä kanssa, täytyy verkoston saada kaikki mahdollinen tuki heidän osallistumisensa mahdol­listamiseksi. Käytännössä tämä on merkinnyt sitä, että neuvonpidot järjestetään useimmiten virka-ajan ulkopuolella, iltaisin ja viikonloppuisin ja että tarvittaessa sosiaalitoimi on ollut valmis maksa­maan kauempaa tulevien tärkeiden läheisten matkakustannuksia ja yöpymisiä tai vaikkapa auttamaan lastenhoidon järjestymisessä. Ongelmia ei yleensä ole ollut läheisverkoston osallistumisessa, mutta sen sijaan virka-aika on rajoittanut joidenkin osallistumista. Se heijastuu sekä työntekijöiden (virka-aika on saavutettu etu) että työnantajan suhtautumisessa (riittävät korvaukset ylityöstä tai virka-ajan ulkopuolella tehtävästä työstä). Vaikka yhteistyökumppanit ovatkin projektin aikana osallistuneet kiitettävästi läheisneuvonpitoihin ja kokeneet ne tärkeinä, on ongelmiakin ollut. Erään koulun rehtori esimerkiksi kielsi opettajiaan osallistumasta neuvonpitoihin viikonloppuisin.

 

Yhteistyötahot, jotka jo ovat kytkeytyneet lapsen asiaan ja jotka on kutsuttu mukaan, valmistautuvat läheisneuvonpitoon laatimalla etukäteen kirjallisen yhteenvedon asioista, jotka he tulevat ottamaan esille. Kirjalliset yhteenvedot käydään huoltajien ja lapsen kanssa läpi ennen läheisneuvonpitoa, jotta asioiden kertomiselle on perheen suostumus eikä yllätyksiä tule. Lastensuojelutilanteissa työntekijöi­den yhteenvedoilta edellytetään, että niissä kuvataan lapsen tilanne faktatietojen (ei näkemysten tai arviointien), tapahtumien ja havaintojen perusteella ja että kukin työntekijä tekee kuvauksensa oman työnsä ja tehtävänsä kautta.

 

Päivähoidon yhteenveto Nellistä läheisneuvonpitoa varten

 

Päivähoidon huolenaiheet liittyvät seuraaviin Nellin psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin liittyviin asioihin:

 

Vaatetus: Nellin vaatetus on ollut jatkuvasti talvella 2000-2001 liian vähäistä sääolosuh­teisiin nähden. Päiväkodista on jouduttu lainaamaan Nellille lämpimiä vaatteita. Tuntuu siltä kuin Nelli itse olisi valinnut vaatetuksensa ilman aikuisen tukea. Koska Nellin on vai­kea hyväksyä muutoksia, on päiväkodissa vaatteiden vaihtoa seurannut kiukku, vastustus ja ahdistus.

Hygienia: Keväällä 2001 Nelli oli kerran pesun tarpeessa ja hänet kylvetettiin päiväkodis­sa. Samalla pestiin hänen vaatteensa.

Terveydenhoito: Päiväkodista lapset vietiin hammaslääkäriin tarkastuskäynnille, jolloin Nellillä todettiin särkevä reikä takahampaassa. Hammashoitolasta annettiin paikkausaika. Päiväkodista soitettiin äidille muistutussoitto ajasta, koska hän ei ollut noutanut Nelliä hammaslääkäriin sovittuna aikana. Kun äiti saapui, Nelli ei suostunutkaan lähtemään vaan raivosi äidille, jolloin äiti suostui Nellin tahtoon ja peruutti ajan. Seuraava hammas­lääkäriaika ei myöskään onnistunut.

Päivähoidon säännöllisyys: Säännöllisestä päivähoitoon tulosta sovittiin neuvottelussa 29.5.2000  (läsnä vanhemmat, lastensuojelu, päiväkoti) sekä 26.10.-00 (läsnä vanhemmat, perheneuvola, lastensuojelu, päiväkoti). Kuitenkin poissaoloja on ollut senkin jälkeen run­saasti (liite), joista suurimmasta osasta ei ole ilmoitettu vaikka tästä oli erikseen sovittu. Nelli on tullut päiväkotiin myös niin myöhään, että hänen on ollut vaikea päästä mukaan muiden lasten leikkeihin ja toimintaan. Tästä on keskusteltu vanhempien kanssa. Poissa­olojen jälkeen Nellin on ollut tavallista vaikeampi sopeutua ryhmään ja hän on ollut levo­ton.

Sosiaaliset taidot: Nellin on vaikea hyväksyä päiväkodin sääntöjä ja rajoja. Rajoitustilan­teissa hän vastustaa aikuisia raivoten ja potkien. Kiellot hän kokee siten, ettei häntä rakas­teta. Nelli on hyvin lyhytjännitteinen. Vuoron odottaminen ja aikuisen huomion jakaminen on hänelle vaikeaa. Nelli leikkii ikäistään nuorempien kanssa.

 

TT                 MM

Päiväkodin johtaja            erityislastentarhanopettaja

 

Lastensuojelun sosiaalityöntekijäkin tekee oman yhteenvetonsa. Lisäksi hän muotoilee lapseen liitty­vän huolensa lapseen fokusoiduiksi konkreettisiksi kysymyksiksi, jotka esitetään läheisverkostolle suunnitelman pohjaksi. Mikäli lastensuojelulla on joitakin reunaehtoja suunnitelmalle, myös nämä ehdot täytyy olla läheisverkoston tiedossa etukäteen.  

 

Sosiaalityöntekijän yhteenveto Miian läheisneuvonpidolle:

 

Nuorten turvatalolta otettiin yhteyttä lastensuojelun sosiaalityöntekijään lokakuun puolivä­lin paikkeilla. Miia oli ollut turvatalolla pari yötä 5.10. lähtien riitaannuttuaan vanhempi­en kanssa kotona. Turvatalolla ei tässä vaiheessa kuitenkaan ollut suurempaa huolta Mii­an suhteen. Vanhempien ja Miian kanssa oli sovittu, että Miia palaa kotiin ja että jatkossa perhe käy keskustelemassa tilanteesta turvatalolla.

Turvatalolta otettiin uudelleen yhteyttä lastensuojelun sosiaalityöntekijään viikolla 43. Turvatalo toivoi neuvottelua yhdessä lastensuojelun kanssa ja olivat sopineet ottavansa yhteyttä lastensuojeluun keskusteltuaan Miian ja vanhempien kanssa.

Neuvottelu nuorten turvatalolla pidettiin 1.11. Neuvottelussa olivat läsnä Miia ja vanhem­mat, Nuorten turvatalolta kaksi työntekijää sekä lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Van­hempien ja työntekijöiden huoli Miiasta liittyi siihen, että kuluneen syksyn aikana Miiaa ei ole kovinkaan paljon näkynyt kotona ja että koulunkäynti on kovasti kärsinyt. Miia ja van­hemmat kertoivat, että sen jälkeen kun Miia lokakuun alussa oli turvatalolla, asiat sujuivat kotona hyvin viikon verran ja Miia mm. yöpyi kotona. Sen jälkeen Miia on ollut yötä koto­na tuskin enemmän kuin yhden yön viikossa. Miia yöpyy kertomansa mukaan kavereiden luona, ennen kaikkea Jannen luona, jolla on oma asunto. Miian koulunkäynnistä todettiin, että Miia ei aamuisin tahdo jaksaa herätä kouluun ja että poissaoloja on ollut paljon (niis­tä tarkemmin koululta pyydetyssä yhteenvedossa). Kun kyseinen neuvottelu pidettiin keski­viikkoiltana, Miia esimerkiksi kertoi olleensa koulussa edellisenä perjantaina. Vanhemmat olivat viimeaikoina olleet huolissaan myös Miian mahdollisesta päihteidenkäytöstä. Miia oli kertonut vanhemmille kokeilleensa hasista kerran muutamia viikkoja sitten. Sosiaali­työntekijälle Miia kertoi, että ei käytä alkoholia eikä hasista lukuun ottamatta ole kokeillut muita päihteitä. Miia ja vanhemmat kokivat kotitilanteen tällä hetkellä niin vaikeana, että Miia kertoi haluavansa asumaan johonkin laitokseen ja myös vanhemmat olivat sitä miel­tä, että Miia tulisi sijoittaa laitokseen ainakin tilapäisesti. Neuvottelussa sovittiin kuiten­kin, että Miia voi jäädä Nuorten turvatalolle läheisneuvonpitoon saakka, jolloin tehdään suunnitelma jatkosta ja Miian tarvitsemasta tuesta.

 

Helsingissä 6.11.-00

KK

Sosiaalityöntekijä

 

Sosiaalityöntekijän kysymykset Miian läheisneuvonpidolle:

 

9.      Minkälaiset yleensä ovat 8. luokkalaisen, 14-vuotiaan tarpeet, oikeudet ja velvollisuudet? Mistä asioista 14-vuotias päättää ja vastaa its ? Mistä asioista aikuiset päättävät?

10.  Missä Miia asuu jatkossa?

11.  Mitä tukea Miia tarvitsee pystyäkseen hoitamaan säännöllisesti koulutyönsä? Kuka huo­lehtii siitä, että Miia suoriutuu aamuisin ajoissa kouluun? Minkälaiset säännöt Miian asuin­paikassa tukisivat riittävästi Miian koulunkäyntiä?

12.  Miten Miia sopii rästissä olevien tehtävien tekemisestä? Ja milloin?

13.  Minkälaista tulisi Miian vapaa-ajanvieton olla, jotta koulutyö, tärkeät ihmissuhteet ja Miian kehitys eivät kärsisi?

14.  Pystyvätkö ystävät tukemaan Miiaa? Jos pystyvät, miten? (jos ystäviä paikalla)

15.  Mitä tehdään, jos suunnitelma ei toimi? Kuka/ketkä vastaavat seurannasta ja miten se tapahtuu? Kenelle ilmoitetaan syntyneestä huolesta?

 

Läheisneuvonpito

Läheisneuvonpidossa kukin asiaan kytkeytyvä viranomainen kertoo ja perustelee, mistä on huolissaan ja mitä pitäisi tapahtua, että heidän lapseen kohdistuva huolensa vähenisi. Tämän jälkeen viranomai­set poistuvat, ja perhe neuvottelee ja laatii läheistensä kanssa suunnitelman, jonka esittävät sosiaali­työntekijöille ratkaisuksi tilanteeseen. Sosiaalityöntekijät ottavat ehdotukseen kantaa. Suunnitelman toteutumista seurataan siten, kun siitä yhdessä sovitaan. Varsinainen läheisneuvonpito sisältää siten kolme erillistä vaihetta: 1)  tiedonanto, 2) läheisverkoston keskinäinen neuvonpito sekä 3) suunnitel­man esittely ja hyväksyminen.

 

Tiedonantovaiheessa läsnä ovat kaikki neuvonpitoon kutsutut läheisverkoston ja viranomaisverkos­ton jäsenet. Koollekutsuja toimii tilaisuuden isäntänä/emäntänä ja tiedonantovaiheen puheenjohtaja­na. Tiedonantovaiheessa neuvonpitoon kutsutut työntekijät kertovat läheisverkostolle yhteenvedon sisällön ja käsiteltävän asian kannalta olennaisen huolensa ja  tietonsa. Läheisverkosto voi esittää työntekijöille kysymyksiä ja pyytää tarkennuksia. 

 

Tiedonantovaiheen toimivuutta näyttäisi parantavan, kun työntekijät kuvaavat lyhyesti ja konkreetti­sesti huolensa ja kertovat, mitä on tehty, mikä on toiminut ja mikä ei ole toiminut. Kokemuksen mu­kaan tilanne muodostuu lapselle ahdistavaksi, jos työntekijöiden kuvaukset ulottuvat käsiteltävään asiaan nähden liian yksityiskohtaisesti useiden vuosien taakse. Tiedonantovaiheen tarkoitus on antaa läheisverkostolle kaikki olennainen tieto, jotta läheiset voivat yhdessä työstää suunnitelman, joka vähentää sen hetkistä ajankohtaista lapseen kohdistuvaa huolta.   

 

Tiedonantovaiheessa koollekutsujan rooli selkeyttäjänä korostuu. Hänen tehtävänään huolehtia siitä, että läheiset ymmärtävät työntekijöiden kertoman ja että he rohkaistuvat kysymysten esittämisessä. Tiedonantovaiheen lopuksi käydään läpi kysymykset, joihin ratkaisua haetaan, sekä varmistetaan, että läheiset ovat saaneet tätä varten tarvitsemansa tiedot viranomaisilta. Sosiaalityöntekijä voi vie­lä tässä vaiheessa tarkentaa laatimiaan kysymyksiä. Läheisverkosto valitsee itselleen puheenjohta­jan/sihteerin ennen kuin työntekijät ja koollekutsuja poistuvat yhteisestä tilasta.

 

Läheisneuvonpitokokouksen toinen vaihe on läheisten keskinäinen neuvonpito ilman viranomaisten taikka edes koollekutsujan läsnäoloa. Läheisverkosto arvioi ja keskustelee keskenään lapsen tilan­teesta sekä laatii konkreettisen ja yksimielisen suunnitelman.. Tämän ajan viranomaiset odottelevat.

 

Kun läheisverkosto on saanut suunnitelmaehdotuksensa valmiiksi, se kutsuu koollekutsujan ja työn­tekijät paikalle. Joku läheisistä esittelee suunnitelman. Tämän vaiheen puheenjohtajana toimii jälleen koollekutsuja, ja hänen tehtävänään on auttaa suunnitelman tarkentamisessa ja konkretisoinnissa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät joko hyväksyvät tai hylkäävät suunnitelman kokonaisuudessaan ja muut paikalla olevat työntekijät voivat ottaa siihen kantaa niiltä osin, kun se koskee heidän toimin­taansa.

 

Seuranta

Seurannasta sovitaan suunnitelman hyväksymisen yhteydessä. Kokemuksen mukaan seurannasta on hyvä sopia konkreettisesti (kuka tekee mitä milloin, ja miten tästä varmistutaan). Tärkeää on, että läheiset saavat tehtyä oman ratkaisuehdotuksen ja suunnitelman, mutta yhtä tärkeää on se, mitä hy­väksytyn suunnitelman jälkeen tapahtuu. Seurannan aikana konkretisoituu toiveet ja todellisuus.  Ar­jessa testautuu suunnitelman toimivuus. Sosiaalityöntekijä Karri Poutanen puki sen sanoiksi. Hänen mielestään sosiaalityöntekijä voi ensi vaiheessa hyväksyä minkä tahansa yksimielisen suunnitelman, kunhan se ei loukkaa lapsen etua ja kunhan seurannasta sovitaan. Seurantavaiheessa vasta näkee, millaiset prosessit ovat verkostossa lähteneet liikkeelle ja miten paljon verkosto jaksaa kantaa otta­maansa vastuuta.

 

Läheiset yleensä toivovat seurantakokouksen järjestämistä melko pian, muutaman kuukauden sisällä. Kokemuksen mukaan näin on hyvä menetellä. Toisinaan riittää yksi seurantakokous, usein niitä on tarvittu useampia. Seurantakokousten lukumäärä riippuu tarpeesta. Useimmiten ensimmäinen seu­rantakokous on järjestetty samalla kokoonpanolla kuin varsinainen läheisneuvonpito. Joskus läheis­verkosto päättää rajata osallistujien määrää ja kutsua tuleviin seurantoihin ainoastaan ne, joilla on ollut selkeitä tehtäviä suunnitelman toteuttamiseksi. Toisinaan mukaan tulee uusia tahoja.

 

 

Havaintoja ja pohdintaa

Epäröinti näkyviin

Usein esitetty kysymys on ollut, keille läheisneuvonpito sopii, sopiiko se kaikenlaisiin tilanteisiin ja miten valitaan perheet, joille sitä ehdotetaan. Norjalaiset Omre & Schjelderup (2001) kysyivät sosi­aalityöntekijöiltä, miksi läheisneuvonpitoa ehdotettiin niin vähän. Ensimmäinen yleinen vastaus oli, että oli vaikea löytää perheitä, joille se sopii. Kun haastattelijat kysyivät tarkemmin, tuli erilaisia huo­lia esiin: "ei uskalleta päästää lankoja käsistä" " pitäisi todella uskoa perheen selviytymiseen, ja mei­dän on oltava avoimia silloinkin kun olemme epäileväisiä" " emme voi pitää läheisneuvonpitoa näytel­mänä". Vastauksissa näytti korostuvan yhtäältä sosiaalityöntekijän tarve tuntea hallitsevansa asiakas­tilanteen selvittelyä sekä toisaalta rehellisyys ja realistisuus silloin, kun ei luota läheisverkoston re­sursseihin löytää toimivaa ratkaisua lapsen asiaan. Läheisneuvonpidon järjestäminen edellyttää sosi­aalityöntekijältä, että hän kykenee luopumaan osasta tehtävistään ja että hän luottaa läheisverkos­ton selviävän sille annatusta tehtävästä.

 

Vuosien 1996-97 aikana toteutettiin Ruotsissa Kuntaliiton organisoimana läheisneuvonpitoprojekti kymmenessä kunnassa. Projektin arvioinnin yhteydessä haastateltiin 19 sosiaalityöntekijää, jotka ei­vät olleet käyttäneet läheisneuvonpitoa asiakasperheidensä kanssa, ja heiltä kysyttiin syitä siihen. Tu­los tuki norjalaisten tekemiä havaintoja. Yli puolet haastatelluista sosiaalityöntekijöistä vastasi, että heidän on vaikeaa luopua kontrollista, joka liittyy siihen, että läheisverkostolle tai koollekutsujalle siirtyy osa selvitystyöstä. Samoin yli puolet sosiaalityöntekijöistä ilmaisi, etteivät he luota siihen, että läheiset keskenään pystyisivät saamaan aikaiseksi hyväksyttävän suunnitelman. (Sundell & Hæg­gman, 1999)

 

Läheisneuvonpito on otettu myönteisesti, jopa innostuneesti vastaan eri puolilla maailmaa, vaikka epäileviäkin ääniä toki on. Ruotsin läheisneuvonpitoprojektin sosiaalityöntekijöistä kaksi kol­masosaa suhtautui positiivisesti läheisneuvonpitoon työmallina. Seuranta-ajan kuluessa sosiaali­työntekijöiden mielipiteet eivät näyttäneet muuttuneen (Sundell & Hæggman, 1999). Ruotsissa lä­heisneuvonpitoa käytettiin keskimäärin 10 %:ssa lastensuojeluasiakkaista (vaihtelu 4 - 37 %). Läheis­neuvonpitoa kuitenkin  esitettiin 35 %:lle kaikista lastensuojelun asiakasperheistä.

 

Se, että läheisneuvonpitoja järjestettiin vähän, johtui pääasiassa asiakkaiden vastustuksesta. 85%  vanhemmista, joille läheisneuvonpitoa esitettiin, kieltäytyi. Vanhemmat selittivät kieltäytymistään lähinnä sillä, että heillä ei ole sukulaisia, että he eivät usko sukulaisten kykenevän auttaa, että he eivät halua vetää sukulaisia mukaan, että he eivät halua sukulaisten ja ystävien ottavan osaa heidän epäon­nistumisiinsa tai että he olivat jo päättäneet, millaista apua he haluavat. Perheillä, jotka suostuivat läheisneuvonpitoon, oli yleensä vakavampia ongelmia kuin niillä jotka kieltäytyivät. (Sundell & H_ggman 1999)

 

Ewa Näslund (2001) haastatteli tutkielmaansa varten puhelimitse 30 vanhempaa, jotka olivat kieltäy­tyneet tarjotusta läheisneuvonpidosta. Asiakkaat olivat Malmön Hylliestä, jossa läheisneuvonpitoa ehdotetaan ohjelmallisesti vaihtoehtona kaikille lastensuojeluselvityksen (utredning) edessä oleville perheille. Hän vertaili ja peilasi huoltajien vastauksia siihen, mitä Sundell & H_ggman (1999) sekä Botkyrkan alueelta Sjöblom (1999) raportoivat sosiaalityöntekijöiden vastanneen tiettyihin kysymyk­siin. Aineistojen vertailtavuuteen on syytä suhtautua pienellä varauksella, mutta Näslund kuitenkin nostaa esiin pari kiinnostavaa tulosta.

 

Melkein kaikki sosiaalityöntekijät arvelivat Sundell & H_ggmanin (1999) tutkimuksessa, että suku­laisista olisi apua ja tukea ongelman ratkaisemisessa. Näslundin haastattelemista huoltajista enemmis­tö suhtautui tähän epäileväisesti taikka kielteisesti. Sosiaalityöntekijöiden luottamus sukulaisiin oli siis suurempi kuin huoltajien. Näslund (2001) kysyy: Onko niin, että sosiaalityöntekijät luottavat läheisten kykyyn, mutta he kohtaavatkin perheitä jotka eivät siihen luota? Vai onko niin, että sosiaali­työntekijät luottavat läheisten kykyyn, mutta ajattelevat perheen omien ja läheistenkin resurssien ole­van jo käytetty ennen kun nämä kääntyvät sosiaalitoimen puoleen apua hakemaan tai ennen kun asi­asta tehdään ilmoitus? Lisäksi, kuvaako sosiaalityöntekijän vastaus edellisiin heidän suhtautumistaan? Kyselytutkimuksissa on mahdollista, että vastaajat ilmaisevat sen, mikä on korrektia, vallitsevan ide­ologian ja ajan vaatimusten mukaista.

 

Sekä sosiaalityöntekijät että huoltajat korostavat em. tutkimusten mukaan yhteistyön merkitystä. Kui­tenkin sosiaalityöntekijät uskovat huoltajia useammin siihen, että perhe on paras ongelmiensa määrittäjä. Pieni vähemmistö sosiaalityöntekijöistä vastasi arvelevansa, että he tietävät perhettä pa­remmin perheen ongelmat, kun peräti joka neljäs huoltaja arveli sosiaalityöntekijän tietävän parem­min kuin he itse, mistä on kysymys (Näslund 2001).

 

Näslund arvelee, että näissä tapauksissa asiakkaat tulevat sosiaalitoimistoon ja odottavat tapaavansa asiantuntijoita, jotka puhuvat heidän puolestaan ja tietävät mikä on oikein ja mikä väärin. He odotta­vat saavansa tietää, miten ongelma ratkaistaan ja miten ratkaisut toimivat. Asiakas voi empiä määri­tysoikeutensa edessä. Voisiko olla niin, että empowerment-ajattelu on lyönyt läpi sosiaalitoimessa, mutta asiakkaat odottavat edelleen paternalistista kohtelua. He tulevat hakemaan tai odottavat saa­vansa asiantuntijoilta apua. Näslund kysyykin, mitä tapahtuu, jos asiakas ei halua empoweria, vah­vistua suhteessa viranomaisiin? Miten asiakas kykenee yhtäkkiä luottamaan omaan ja läheistensä ky­kyyn, jos hän on koko ikänsä oppinut luottamaan asiantuntijoihin? Monella tapaa on yksinkertaisem­paa siirtää vastuu ratkaisuista ammattilaisille. Syynä siihen voi olla suuri luottamus asiantuntijoihin mutta myös halu välttää ottamasta vastuu omien ratkaisujen seurauksista (Lupton & Nixon 1999). Valinnanvapauden toteutuminen saattaa olla psyykkisesti haastavaa ja vaikeaakin. On helpompaa luottaa siihen, että on olemassa yksi totuus ja että viranomaiset kyllä toteuttavat sen.

 

Epäröintiin suhtaudutaan yleensä kuin johonkin ei-toivottuun ja huonoon tapaan. Erityisesti asiantun­tijoilta odotetaan, että heidän toimintansa ja käyttäytymisensä huokuisi varmuutta, joka luo turvalli­suuden tunteen ja luottamuksen ilmapiirin. Odotus on epärealistinen. Epävarmuus on tärkeä tunne, joka kumpuaa "oudosta olosta", ja se kertoo, että tämän asian ympärillä on neuvottelun ja selvittä­misen paikka. Mistä on kysymys, kun epäily herää ja jokin ei tunnu olevan kohdallaan? Epäily ja epä­röinti ovat signaaleja ammattilaiselle ryhtyä miettimään, miksi minulle tulee epävarma olo. Keskuste­lu muiden asian kanssa tekemisissä olevien kanssa saattaa osoittaa, että he eivät koe asian suhteen mitään epävarmuutta, mutta saattaa myös olla, että hekin ovat olleet asiasta huolissaan. Asian pu­heeksiotto selkiyttää tilannetta ja tuo uutta tietoa ilmiöstä. Jokaisella on oma tulokulmansa asiaan, kukin kokee sen tavallaan. Jakamalla ja keskustelemalla tiedetään enemmän näistä näkökulmista ja niiden perusteista, ja voidaan peilata niitä omaan ajatteluun, saada vahvistusta omalle käsitykselle, voida muuttaa tulkintaa taikka monipuolistaa sitä. Tarjoamalla tapoja selkiyttää yhteisesti epäröintejä ja huolia läheisneuvonpito samalla vahvistaa uuden asiantuntemuksen luonnetta. Arnkil et al käyttä­vät tästä käsitettä toinen ekspertiisi, jossa keskeistä on epävarmuuden sieto (Arnkil & Eriksson 2000; Arnkil & Eriksson & Seikkula 2001).

 

Tuen ja kontrollin rajat selkiytyvät

Lastensuojelussa  ja läheisneuvonpidossa tuki- ja kontrolli osoittautuvat mielenkiintoisella tavalla jännitteiseksi käsitepariksi. Sosiaalityöntekijä ja asiakas näyttävät ajoittain kokevan tuen ja kontrol­lin hyvin eri tavoin. Kun sosiaalityöntekijä määrittelee asiakkaalle tarjoamansa palvelun perheen tu­kemiseksi, asiakas saattaa määritellä ja kokea saman palvelun kontrolliksi. Ratkaisevaa näyttää ole­van se, tuleeko tuen tarve määritellyksi asiakkaan tarpeista vai määräytyykö tuki sosiaalityöntekijän ehtona sille, että hän voi ylipäätään hyväksyä suunnitelman tai että huostaanotto voidaan välttää.

 

13 vuotiaan nuoren läheisneuvonpidossa läheiset ehdottivat, että tyttö asuu viikot veljensä perheessä ja viikonloput äitinsä luona. Suunnitelma  hyväksyttiin, mutta lopuksi sosiaali­työntekijä kysyi veljeltä, toivoisiko tämä jonkinlaista tukea. Veli vastasi, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos sosiaalityöntekijä haluaa käydä tarkistamassa heidän kotinsa.

 

Kysymys on, miten määritys esimerkiksi avun tarpeesta muotoutuu ja kenen tulkinta tulee hallitse­vaksi. Kirjallisuudessa puhutaan vaimeista ja vahvoista, hallitsevista äänistä yhteiskunnassa. Sosiaali­työn ääni verrattuna vanhempien tieteiden edustajien kuten lääkäreiden ja juristien kannanottoihin on helposti näitä heikompi. Samoin on lapsen ääni suhteessa aikuisen ääneen, kansalaisen ja asiakkaan suhteessa asiantuntijaan.

 

Läheisneuvonpidossa nousee esille kysymys vastuusta ja sen jakamisesta. Sosiaalityöntekijällä on viranomaisena vastuu tehtävänsä suorittamisesta lastensuojelulain määräysten ja hengen mukaisesti. Läheisneuvonpidossa sosiaalityöntekijä joutuu punnitsemaan vastuutaan viranomaisena ja vakuuttu­maan siitä, että ei laiminlyö lain määräämään tehtävänsä hoitamista, mikäli  luovuttaa vastuuta suun­nitelman toteutumisesta ja seurannasta läheisverkostolle. Tavallaan sosiaalityöntekijät joutuvat tehtä­vään, jossa kontrolloidaan tukemalla: tuetaan perhettä ja samalla kontrolloidaan tuen riittävyyttä lap­sen edun toteutumisen kannalta. Läheisneuvonpito tarjoaa uudenlaisen, kuuntelevan ja neuvottele­van rakenteen sille, miten tukitoimiin päädytään, miten vastuu jaetaan ja miten toimien vaikutusta arvioidaan.

 

10-vuotian Annan perhe oli ollut pitkään lastensuojelun asiakkaana ja huostaanottoa oli valmisteltu useampaan otteeseen. Läheisneuvonpidon valmisteluvaiheen aikana tilanne kriisiytyi äidin juomisen takia, ja Anna sijoitettiin kiireellisesti perhekotiin. Huostaanot­touhka oli olemassa koko läheisneuvonpitoprosessin ajan.

Sosiaalityöntekijät hyväksyivät läheisten tekemän suunnitelman tytön kotiuttamisesta sillä edellytyksellä, että tyttö tapaa koulukuraattorin kerran viikossa koululla ja että sosiaali­työntekijät tapaavat äitiä ja tyttöä säännöllisesti. Läheiset suostuivat tähän ehtoon.

Seurantakokouksessa sosiaalityöntekijät olivat edelleen huolissaan tilanteesta ja epäilivät tuen riittämättömyyttä. Heidän kysymyksensä seurantakokoukselle oli: mitä muuta tukea tyttö tarvitsee koulukuraattorin tapaamisten ja lastensuojelun tuen lisäksi? Kun koollekut­sujat kysyivät, tarkoittivatko sosiaalityöntekijät kysymyksellä viranomaistukea, vai oliko läheisverkostolla mahdollisuus itse määritellä tuen tarve ja myös tarjota siihen läheisten tukeen perustuvaa vastausta, sosiaalityöntekijät tarkensivat sen nimenomaan viranomais­tukeen.

 

Sosiaalityöntekijöiden kyky hellittää hallintalankoja ja luottaa läheisverkoston voimavaroihin tulee ilmi esimerkkikatkelmassa. Koollekutsujat jäivät tapauksen jälkeen miettimään, voiko huostaanot­touhan alla elävän perheen kohdalla viranomaisten vaatimuksesta järjestettyjä tapaamisia kutsua tuek­si - vai olisiko oikea ja kuvaavampi ilmaisu kontrolli. Sosiaalityöntekijät eivät olleet valmiita jät­tämään suunnitelman toteuttamista läheisverkoston harteille, vaan he vaativat tai edellyttivät itselleen ja muille viranomaistahoille suunnitelmaan sisältyviä tehtäviä. Silloin kun sosiaalityöntekijä läheis­neuvonpidossa asettaa ehtoja suunnitelman hyväksymiselle, hänen on voitava perustella ne lapsen edun toteutumisen kannalta tarpeellisina ehtoina.

 

Läheisneuvonpidoista saatu kokemus on osoittanut, että läheisverkostojen suunnitelmat nimenomaan kontrollin osalta ovat olleet huomattavasti tiukempia kuin mitä sosiaalityöntekijät ovat odottaneet. Erityisesti tämä on koskenut perheitä, joissa vanhemmat käyttävät päihteitä tai joiden murrosikäinen nuori oireilee. Sosiaalityöntekijät ovat myös olleet hämmästyneitä siitä, miten tiukkoja kontrollisys­teemejä on yksimielisesti ehdotettu ja toteutettu, kun kontrollointi tapahtuu läheisverkoston, ei viran­omaisten,  taholta. Esimerkiksi päihteitä käyttävien vanhempien osalta on päädytty antamaan sukulai­selle avaimet ja sovittu päivittäisistä käynneistä perheessä, jotta lapset tarvittaessa voidaan @omais­huostaanottaa@ (erään enon ilmaisu). Ei sosiaalityöntekijällä eikä muillakaan ammattiauttajilla olisi valtuuksia eikä resursseja yhtä tiukan kontrollin toteuttamiseen.

 

Arki ja systeemi kohtaavat, uudelle asiantuntijuudelle paikka

Läheisneuvonpitoon kuuluu ulkopuolinen "kolmas taho", joka kutsuu koolle eri tahot, läheiset arki­tietämyksensä kanssa sekä viranomaiset ja asiantuntijat systeemi- ja erityistietämyksineen.

 

On havaittu eroja uusien ja vanhojen lastensuojeluasiakkaiden välillä siinä, mitä he odottavat viran­omaisilta ja läheisneuvonpidolta, ja mikä heidän valmiutensa on kiinnittää omaa elämää viranomaistu­keen (Korhonen & Possauner 2000). Uudet asiakkaat saattavat ihmetellä, eikö läheisneuvonpito ole­kaan yleinen tapa selvittää tilannetta, ja he asennoituvat etsimän ratkaisua ja tukitoimia viranomais­palvelujen sijasta pääasiassa keskuudestaan. Vanhoille asiakkaille saattaa olla luontaista tukeutua ratkaisuehdotuksissaan pääasiassa julkisiin palveluihin, jotka ovat heilleentuudestaan tuttuja.

 

Pitkä lastensuojeluasiakkuus tarkoittaa yleensä pitkään jatkuneita vaikeuksia ja pitkää kokemusta yhteistyöstä. Sekä asiakasperheen jäsenillä että viranomaisilla ja asiantuntijoilla on muotoutunut käsi­tys omasta ja toistensa toiminnasta. Tanskalainen psykologi Jytte Faureholm puhuu tutkimuksissaan (1996 ja 1998) asiakkaistamisesta. Hän erittelee prosessia elinaikaisesta asiakkaasta kansalaiseksi (1996) ja keskittyy syrjäytyneeseen (udsatte familie) lapsiperheeseen, jossa kyky vanhemmuuteen (for_ldrekompetence) on tarkastelun alla. Hänen mukaansa (2001) asiakkaistamisefekti voi olla niin vahva, ettei sen enempää asiakas itse kuin sosiaalityöntekijäkään enää odota sellaista muutosta tapah­tuvaksi perheen arjessa, joka parantaisi lapsen tilannetta.

 

Faureholm (2001) peräänkuuluttaa asiakkaan oikeuksien toteutumisen parantamista. Hän näkee sen esteenä ongelmiin kiinnittyvän ja asiakkaiden kehityspotentiaalit, resurssit ja osallisuuden sivuuttavan ajattelun sekä vähäisen asiakkaiden omien kokemusten selvittämisen ja kuulemisen. Faureholm (2001) puhuu perhetyön "demokratisoinnista" ja haluaa kiinnittää huomiota siihen, miten lapsi ja vanhemmat voivat osallistua omaan asiaansa ja miten heidät vedetään mukaan "yhteistyöhön" sosiaalitoimen kanssa. Monet perheet ovat tutkimusten mukaan kokeneet olevansa eksperttikulttuurin vankina asiantuntijakokouksissa.

 

Läheisneuvonpidon sosiaalinen tilausta voi eritellä Habermasin ja Giddensin käsittein. Tanskalainen tutkija K. Aagaard Nielsen (1997) ilmaisee sen: "Kun asiantuntijakulttuuri tunkeutuu ja kolonialisoi elämismaailman, se samalla estää kommunikatiivisen tai demokraattisen oppimisprosessin." (th suom.) Jotta lastensuojelun asiakkaat voisivat yhtäältä päättää omasta elämästään ja toisaalta käyttää hyväkseen asiantuntijoiden tietoja, tarvitaan toimijoiden välillä dialogeja, kaikilla tasoilla. Tämä taas edellyttää asiakkaiden aseman vahvistamista suhteessa viranomaisiin ja valtaistamista, jota on tapana kutsua empowermentiksi.

 

Sosiaalisten verkostojen mukana läheisneuvonpitoon tulee moniäänisyyttä. Uusi asiantuntijuus perustuu käytännölliseen konstruktionismiin. Asiassa osalliset toimijat keskustelevat käytäntöjen kautta erilaisista havainnoistaan ja niiden tulkinnoista ja päätyvät yhdessä tuotettuihin määrityksiin ja suunnitelmiin. Suunnitelmat perustuvat kokonaisvaltaiseen arkeen, elämismaailmaan, eikä systeeminmaailma niitä hallitse sektoroituneella asiantuntemuksellaan ja palveluillaan. Tässä mielessä läheisneuvonpidon sisältämä vuoropuhelu avaa toisia mahdollisuuksia. Kuten Arnkil & Eriksson & Seikkula (2001) toteavat: Nuo elämänpolitiikan vaihtoehtoväylät uhkaavat umpeutua, mikäli asiakkailla on palvelujärjestelmissä tarjolla vain "yläpuoliseen ekspertiisiin" pitäytyviä asiantuntijoita.

 

Sosiaalityöntekijän on joskus hankala muuntautua asiantuntijasta neuvottelevaksi ja perheen käytettävänä olevaksi resurssihenkilöksi. Tätä ei myöskään helpota se, että sosiaalityöntekijä toimii pikemminkin lain ja muodollisten rakenteiden leimaamassa kuin yhteistyötä ja kommunikaatiota korostavassa organisaatiossa (Lupton & Nixon 1999.) Jos sosiaalityöntekijöiden edellytetään osallistavan asiakkaita, pitäisi osallisuuden periaatteen toteutua ja olla ankkuroituna hallinnon kaikille tasoille, poliittisesti ja organisatorisesti. Kun sosiaalityöntekijä työskentelee kontrolloivassa ilmapiirissä, jossa hän saa syyn jos jokin menee pieleen, on helppoa antautua defensiiviseen sosiaalityöhön. Uskaltaakseen luottaa asiakkaan ja läheisverkoston ratkaisukykyyn pitää sosiaalityöntekijän voida kokea ja luottaa työskentelevänsä organisaatiossa joka tunnustaa sosiaalityön vaikeuden, joka tukee työtä ja joka näkee, ettei ole olemassa ainoaa oikeaa ratkaisua vaan useita mahdollisia toimivia keinoja. (Lupton & Nixon 1999.)

 

Työntekijät vaihtuvat, asiakkuus jatkuu

Työntekijöiden vaihtuvuus sosiaalityössä on viime aikoina ollut huolestuttavan suurta. Lastensuojeluasiakkuutensa aikana perhe saattaa joutua tekemisiin uuden sosiaalityöntekijän kanssa muutamien kuukausien välein. Tilanne turhauttaa. Perhe väsyy siihen, että lastensuojeluhistoria ja elämäntarinat joudutaan käymään läpi muutaman kuukauden välein uuden sosiaalityöntekijän kanssa. Uudesta sosiaalityöntekijästä on turhauttavaa kuulla, kuinka @Maija sanoi sitä tai tätä ja kuinka Maijan kanssa sovittiin niin ja näin". Tilanteessa, jossa sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus on suurta, korostuu dokumentoinnin ja suunnitelmallisen työskentelyn tärkeys.

 

Hyvistä muistiinpanoista ja huoltosuunnitelmista huolimatta jäljelle jää kysymys määritelmien subjektiivisuudesta. Lastensuojelussa puhutaan turvallisista kasvuolosuhteista, lapsen edusta, vanhempien hoito- ja kasvatusvastuusta - käsitteistä joiden sisältö viime kädessä avautuu monella tavoin. Sosiaalityöntekijän määritelmä riittävälle vanhemmuudelle saattaa poiketa paljonkin siitä, miten vanhemmat sen itse määrittelevät. Myös sosiaalityöntekijöiden näkemykset ja tulkinnat saattavat keskenään erota toisistaan. Kulloinkin virkaa hoitavan työntekijän tehtävänä on määritellä, mikä lapsen tilanteessa on huolestuttavaa, ja miten työskentely etenee.

 

Kuusivuotias Pekka oli ollut lastensuojelun asiakkaana melkein koko ikänsä. Molemmilla vanhemmilla oli alkoholiongelma. Lastensuojeluilmoituksia oli vuosien varrella tullut naapureilta ja päivähoidosta. Pekan asuinalueella oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä viimeisen kahden vuoden aikana vaihtunut kolme kertaa. Keväällä 2000 silloinen sosiaalityöntekijä ehdotti perheelle läheisneuvonpidon järjestämistä.

Läheisneuvonpidon tavoitteena oli hakea ratkaisuja siihen, millä tavoin Pekan asiat tulisi järjestää, jos vanhemmat jatkavat juomistaan. Jo läheisneuvonpidon valmistelun aikana kyseinen sosiaalityöntekijä sanoi itsensä irti ja hakeutui muualle töihin. Hän kuitenkin valmisteli osaltaan yhteenvedon Pekan tilanteesta ja osallistui läheisneuvonpitoon yhdessä johtavan sosiaalityöntekijän kanssa.

Läheisneuvonpidossa tehtiin suunnitelma, jossa läheisverkosto mm. otti vastuun Pekan hoidosta vanhempien juodessa, määritteli vanhempien tehtävät ja sopi siitä, kuinka verkosto kontrolloi tilannetta. Läheisneuvonpidossa sovittiin myös seurantakokouksen järjestämisestä parin kuukauden kuluttua. Läheisneuvonpidon kirjallinen suunnitelma liitettiin Pekan asiakirjoihin.

Uusi sosiaalityöntekijä joutui osallistumaan ainoana lastensuojelun sosiaalityöntekijänä seurantakokoukseen, kun johtavan sosiaalityöntekijä sairastutui. Seurantakokouksessa tarkistettiin läheisneuvonpidossa tehty suunnitelma ja todettiin sen pääosin toimineen. Uusi sosiaalityöntekijä toi seurantakokoukseen ainoastaan ne asiat ja tapahtumat, jotka koskivat neuvonpidon ja seurantakokouksen välistä aikaa.

Läheisverkosto halusi vielä uuden seurantakokouksen muutaman kuukauden päähän, koska seurantajakso oli ollut verrattain lyhyt. Vielä toisessakin seurantakokouksessa päädyttiin siihen, että kokoonnutaan jälleen muutaman kuukauden kuluttua. Toisen ja kolmannen seurantakokouksen välillä sosiaalityöntekijä sanoi itsensä irti ja kolmanteen ja viimeiseen seurantakokoukseen osallistui vain johtava sosiaalityöntekijä, koska uutta työntekijää ei vielä ollut.

 

Pekan esimerkki kuvaa sitä kokemusta, joka läheisneuvonpitojen kautta on saatu työntekijöiden vaihtuvuuden vaikutuksista lastensuojelutyöhön. Samalla tulevat esiin läheisneuvonpidon vahvuudet tällaisessa tilanteessa. Ensiksikin Pekan asiassa oli tehty kirjallinen suunnitelma, joka oli liitetty asiakirjoihin. Uusi työntekijä löysi sen asiakirjoista, ja johtava työntekijä saattoi pitää kiinni lastensuojelun sitoutuneisuudesta suunnitelmaan. Toiseksi suunnitelmat olivat mahdollisimman konkreettisia, jolloin vaihtuvien työntekijöiden subjektiivisille määritelmille sen sisällöstä ei jää turhaa tilaa. Kolmanneksi koko prosessin ajan asiakkaat ovat tienneet mitä heiltä odotetaan, ja myös kaikille työntekijöille on ollut selvää mitkä heidän tehtävänsä ovat. Neljänneksi asiakkaiden kannalta läheisneuvonpitojen suunnitelmat merkitsivät jatkuvuutta, jota työntekijävaihdokset eivät päässeet sekoittamaan.

 

Voi käydä myös toisin.

Uuden perheen kanssa työskentelyyn kytkettiin läheisverkosto mukaan heti lastensuojeluasiakkuuden alusta saakka. Työskentelyn lähtökohtana oli lapsen säännöllisen elämän ja perustarpeiden turvaaminen. Vanhempien ongelmiin ei otettu kantaa muuten kun sopimalla, kuka läheisverkostosta on vanhempien tukena kun he hakevat apua omiin ongelmiinsa. Jatkossakin kaikissa neuvotteluissa paikalla oli vanhempien lisäksi muita läheisiä. Parin vuoden asiakkuuden jälkeen työntekijä vaihtui. Pian vaihdon jälkeen perheen tilanne kriisiytyi.  Uusi sosiaalityöntekijä oli yhteydessä perheen vanhempiin. Hänen työskentelynsä keskittyi keskusteluun päihteidenkäytöstä, ja hän vaati vanhempia hoitamaan päihdeongelmaansa ja aloitti lapsen huostaanoton valmistelut. Läheisverkostoa ei otettu mukaan työskentelyyn.

 

Läheiset yllättyivät suunnanmuutoksesta. He ovat tottuneet toimimaan läheisneuvonpidossa tehdyn suunnitelman mukaan. Näissä tilanteissa konkretisoituu läheisneuvonpidon suhde kiireellisissä tilanteissa tehtävään viranomaispäätökseen. Tilanne ja lapsen tarve määrittävät toiminnan suunnan ja ajankohdan. 

 

Lastensuojelutyö selkeytyy

Pohjoismaiden lastensuojelun lainsäädäntöön on viime vuosina tehty monia samansuuntaisia muutoksia. Yhtäältä niillä on haluttu vahvistaa asiakkaan ja hänen tukiverkostonsa ja läheistensä asemaa. Toisaalta viranomaisten keskinäisestä yhteistyöstä ja moniammatillista työryhmistä on pidetty tarpeellisena säätää erikseen. Myös viranomaistoiminnan avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen on ollut lakimuutosten taustalla. Suomessa ja Islannissa on pohjoismaiden määrittelemättömin lainsäädäntö lastensuojelun asiakkuuden alkuvaiheen osalta. Muissa maissa lastensuojeluasian vireille tuloa seuraavan prosessin etenemisestä säädetään tarkemmin laissa. Norjassa ja Ruotsissa sosiaalityöntekijän tehtäväksi on säädetty laatia lastensuojeluasiassa selvitys (utredning) tietyn ajan kuluessa. Se on tehtävä yhteistyössä huoltajien kanssa. Selvitys tehdään kirjallisesti, se on keskeinen dokumentti, joka on myös asiakkaan saatavilla. Selvitys johtaa suunnitelmaan, joka selkiyttää työskentelysuunnan: kohti huostaanottoa vai tukitoimia. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on säädetty aikarajoituksia siihen, miten nopeasti lastensuojeluilmoitus on käsiteltävä.

 

Läheisneuvonpito on selkeä ja strukturoitu työmuoto, jonka myötä lastensuojeluasiakkuudella on alku ja loppu. Asiakkuuden (myös huostaanoton!) ja sen lopettamisen kriteerit tulevat määritellyiksi yhdessä, mikä vähentää asioiden sekä asiakkuuden hämäryyttä ja epämääräisyyttä. Läheisneuvonpitoa voi pitää dialogisen tulkinnan metodina, jossa haetaan riittävän yhteisesti jaettua tulkintaa (vrt. Heino 1997). Asiakasperhe on koko ajan selvillä siitä, mitä heiltä odotetaan.

 

Läheisneuvonpidoissa on saatu näkyville ja yhteiseen keskusteluun kulttuurisia ja sukupolvittaisia näkemyseroja. Läheisiä on pyydetty kuvaamaan yleisellä tasolla, millaiset heidän mielestään ovat esimerkiksi 12-vuotiaan turvalliset olosuhteet ja mitkä tämänikäisen oikeudet ja velvollisuudet. Sen jälkeen heitä on pyydetty konkretisoimaan, mitä tämä merkitsisi Matin tai Maijan kohdalla. Tämänkaltaiset kysymykset ovat osoittautuneet hyvin toimiviksi yhteisen kielen ja ymmärryksen löytymisen kannalta. Läheisten on myös selkeästi helpompi siirtyä pohtimaan yksittäisen lapsen tilannetta ja suunnitelmaa sen jälkeen, kun ovat ensin yhteisesti löytäneet yleiset määritelmät, jotka kaikki ovat valmiita hyväksymään.

 

Läheisneuvonpito ei muuta päätöksenteon virallista puolta eikä myöskään sosiaalityöntekijän asemaa. Ratkaisuun päätyminen tapa vain on toinen. Sosiaalityöntekijä edelleen vastaa siitä, että asia on selvitetty asianmukaisesti, ja ratkaisu on perusteltu sekä lapsen edun mukainen. Läheisneuvonpito tuo kuitenkin aivan uuden laadullisen perspektiivin valmisteluun. Kun huostaanoton yhteydessä sosiaalityöntekijä kirjaa huostaanoton kriteerit asiakirjoihin, hän on tuottanut ja tulkinnut niiden sisällön. Läheisneuvonpidossa läheiset osallistuvat kriteerien sisällön määrittelyyn, tavallaan heillä on enemmän valtaa määritellä huostaanottokriteerien sisältö (ja mahdollisuus tätä kautta sisäistää sen tarkoitus). Valta jakautuu uudella tavalla asiakkaan, hänen läheisverkostonsa ja viranomaisten kesken.

 

Työntekijöiden ja läheisverkoston huolet ovat olleet usein saman suuntaisia. On ollut esimerkkejä siitäkin, että läheisverkosto on enemmän huolissaan lapsesta kuin sosiaalityöntekijä. Läheiset ovat olleet jopa tuohtuneita siitä, että läheisneuvonpito on järjestetty niin myöhäisessä vaiheessa.

 

12- ja 9-vuotiaita sisaruksia koskeva ensimmäinen ilmoitus oli tullut lastensuojeluun marraskuussa B99. Sosiaalityöntekijät esittivät läheisneuvonpidon järjestämistä perheelle loppukeväästä 2000. Tässä vaiheessa  sosiaalityöntekijät pohtivat paljon sitä, onko lapsiin liittyvä huoli riittävän suuri läheisverkoston koollekutsumiseksi. Ensimmäinen ilmoitus koski sitä, että vanhempi tytöistä oli toimitettu humalassa kotiin. Muut ilmoitukset liittyivät siihen, että molemmat tytöt olivat paljon poissa koulusta ja näpistelivät kaupoista jonkin verran.  Sosiaalityöntekijät epäilivät, lähteekö verkosto liikkeelle heidän huolensa perusteella. Läheisneuvonpidossa läheiset olivat kuitenkin vihaisia sosiaalityöntekijöille siitä, että neuvonpito kutsuttiin koolle vasta tässä vaiheessa. Heidän mielestään läheisneuvonpito olisi tullut järjestää heti ensimmäisen lastensuojeluilmoituksen jälkeen.

 

Läheisneuvonpitomenetelmän on voitu todeta vähentäneen lastensuojelutyön hämäryyttä myös muiden viranomaisten/työntekijöiden silmissä. He ovat saattaneet vuosien varrella turhautua, @kun mitään ei tapahdu, vaikka olemme tehneet ajat sitten ilmoituksen@. Läheisneuvonpito on voinut tuoda konkreettisesti näkyviin lastensuojelun sosiaalityön luonnetta, raameja ja paineita sekä velvollisuuksia yhteistyökumppaneiden suuntaan. Työnjaolliset kysymykset voivat selkiytyä paitsi yksittäistapauksessa myös yleisemmin, esimerkiksi milloin on syytä ottaa yhteyttä lastensuojeluun, milloin perheeseen. Hyvät kokemukset ovat luoneet hyvää perustaa yhteistyölle.

 

Lapsi esiin yhdennetyssäkin työssä