Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae
 
 
 
 
 
 

Minne hysteerikot katosivat?

Freudista ja yhteiskuntatieteistä

   Jo yli 20 vuotta sitten Jacques Lacan ihmetteli, minne kaikki entisaikojen hysteerikot ovat kadonneet. Missä ovat nuo ihmeelliset naiset, Anna O:t ja Emmy von N:t, päänsärkyineen, verenvuotoineen, halvaantumisineen, pakkoliikkeineen, tajuttomuuskohtauksineen? Mikä korvaa nyt menneen ajan hysteeriset oireet? (Webster 1996, 77) Itsekin olen aina silloin tällöin ihmetellyt, miksi psyykkisten oireyhtymien ilmentymät vaihtelevat niin voimakkaasti ajallisesti ja miksi jotkut sairaudet tulevat yhtäkkiä "muotiin" oltuaan aikaisemmin täysin tuntemattomia - ja toiset taas katoavat täydellisesti. Eräs tuoreimpia tätä kysyvistä on Ian Hacking kirjassaan Mad Travellers (1998), joka puhuukin "liikkuvista sairauksista" (transient illnesses) pohtiessaan yhtä viime vuosisadan lopun muotitautia, matkustushulluutta.
  Yhden vastauksen kysymykseen antaa Elaine Showalter joka teoksessaan Hystories (1997) käsittelee hysterian luontoisia nykyisiä tauteja tai terapialiikkeitä (mm.  kroonista väsymysoireyhtymää (chronic fatigue syndrome) jonka uhri kirjoitti Showalterille vastauskirjeen missä kiitti onneaan että Englannin National Health Service sentään tunnustaa taudin vaikka Showalter pitääkin sitä pelkkänä joukkopsykoosina): hysterialla ymmärretään toisin sanoen tässä jonkinlaisia massailmiöitä, jossa sama harhakuvitelma valtaa ison joukon ihmisiä. Showalterin teesi on, että hysteria on siis edelleen yhtä yleinen kuin ennenkin (ja vahvasti naisiin keskittynyt) mutta että oireet ovat nykyään hyvin vaihtelevia. Sen sijaan hysterian perustekijät: lääkäriperäisyys, joukkomuotoisuus, oireiden epämääräisyys, tietämättömyys taudin syistä, potilaan yleinen surkeus ovat aivan samat.

   Toinen vastausvaihtoehto on aivan päinvastainen. Sellaista tautia kuin hysteria ei ole eikä ole koskaan ollutkaan (nykyäänhän hysteria on arkikielen sana jolla tarkoitetaan kai lähinnä ylenmääräistä kiihtymystä, liioiteltua reaktiota johonkin, hysteeristä luonteenlaatua). Silloin kun hysteria oli suurinta muotia, viime vuosisadan loppupuolelta vuosisadan vaihteeseen, tulkittiin äärimmäisen laaja kirjo erilaisia oireita hysteerisiksi. Hysteriaa kutsuttiin konversiosyndroomaksi, missä potilas muunsi psyykkiset ongelmansa erilaisiksi fyysisiksi oireiksi. Nyttemmin on ilmeistä, että useimmissa näistä tapauksista kyse olikin todellisten tautien todellisista oireista: ns. hysteerikot osoittautuivat useimmissa tapauksissa henkilöiksi joilla oli epilepsia, Touretten syndrooma, tai joku muu vastaava, aivotoiminnan häiriöön liittyvä tauti. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että tuohon aikaan ei ollut mitään mahdollisuutta diagnostisoida lieviä aivotoiminnan häiriöitä, vaikka epilepsia, grand mal, oli toki tunnettu sairaus (ja eron tekeminen psyykkisiin ja somaattisiin syihin ei ollut itsestään selvää: Freud itse kuvaa ‘omaelämäkerrassaan’ juuri sitä, kuinka hän joutui luopumaan dosentuurihaaveistaan esitettyään erään neurootikon kärsivän kroonisesta aivokalvontulehduksesta, ja että tuolloin suurimmat wieniläiset auktoriteetit pitivät neurasteniaa aivokasvaimen aiheuttamana. Kyse oli siis pahanlaatuisesta erehdyksestä jonka korjaamisesta tuli Freudin elämäntyö, ks Freud 1998, 21).
    Ian Hackingin (1998) mukaan Charcot, modernin psykiatrian uranuurtaja, erotti hysterian ja epilepsian siten, että hysterian syynä oli jokin fyysinen trauma, esimerkiksi tuolloin yleistyneet junaonnettomuudet kun taas epilepsia oli perinnöllinen aivosairaus. Oireet olivat usein samankaltaisia, mutta hysteerikoilta tuli löytää jokin spesifi ulkoinen aiheuttaja. Ei ole vaikea nähdä miten tästä oli helppo siirtyä tulkintaan, että trauma voisikin olla psyykkistä alkuperää (ja nykyäänhän trauma käsitetään pelkästään näin). Hieman vaikeampaa on ymmärtää miten jopa ankara verenvuoto nenästä pahan onnettomuuden jälkeen voitiin tulkita hysteeriseksi oireeksi (tai tukahdutetuksi rakkaudeksi niin kuin Freud teki).
   Juuri tällaiset väärät diagnoosit olivat psykoanalyysin lähtökohtana ja muodostavat itse asiassa koko freudilaisen teoriarakennelman perustan (erityisesti terapian osalta). Tämän osoittaa Richard Webster kirjassaan "Why Freud as wrong" (1996), kirjassa jonka pyrkimyksenä on rekonstruoida mahdollisimman huolellisesti se miten Freud päätyi teorioihinsa, osoittaa niiden alkuperä ja mahdollinen empiirinen perusta sekä selvittää myös kontekstia: miten Freud sijoittuu juutalais-kristilliseen perinteeseen, jonka hän itse torjui, vaika olikin kiinnostunut uskonnosta, varsinkin vanhemmalla iällään.
   Webster on kirjallisuudentutkija (kuten myös Showalter) joka on tutkinut Freudia jo pitkään, tuntee tarkkaan Freud-kriittisen kirjallisuuden, mutta suhtautuu siihen aidon lähdekriittisesti.  Freudistahan on yleensä kirjoitettu joko täysin kritiikittömästi tai sitten täysin torjuvasti ja on aina tärkeä tietää onko jokin Freud-teksti lähtöisin "sisältäpäin" so. freudilaisen psykoanalyyttisen koulutuksen saaneen kädestä vaiko ulkopuolisen toimesta (esimerkiksi Peter Gayn epäkriittinen Freud-elämäkerta ei mitenkään korosta Gayn analyytikkotaustaa). Webster ei ole analyytikko, mutta toisaalta hän ei ole myöskään tyypillinen Freud-kriitikko joka tekee Freudista pelkän huijarin ja seuraajista sokeita uskovaisia. Ehkä juuri tämän takia Websterin Freud-kritiikki on niin tehokasta.
    Websterin teos ei ole ainoastaan hieno Freud-kritiikki, vaan se poistaa myös keskeisiä harhakäsityksiä joita Freudin teorioista vallitsee. Tärkein näistä on ajatus siitä, että Freud olisi uransa alkuvaiheessa, kehittäessään ns. viettelyteoriansa, saanut kuulla suuren määrän naispotilaiden kertomuksia siitä kuinka heidän isänsä tai lähisukulaisensa olivat hyväksikäyttäneet heitä seksuaalisesti, ja uskonut näihin kertomuksiin, pitäen niitä tosina. Kun näiden kertomusten implikaatiot valkenivat Freudille, hän muutti teoriaansa ratkaisevasti, tulkiten seksuaaliset muistot alitajunnan tuottamiksi fantasioiksi joilla ei ollut välitöntä todellisuuspohjaa. Freudin kriitikoiden mukaan uudelleentulkinta oli paitsi opportunismia, myös äärimmäisen vahingollista lukemattomille naisille, joiden todellisia tarinoita kokemastaan seksuaalisesta väärinkäytöstä insestistä jne. ei enää uskottu, ennen kuin 1970-luvulla insestistä vähitellen kehittyi yksi uusista muotitaudeista.
   Webster osoittaa vakuuttavasti, että tämä versio on täysin virheellinen. Freudin potilaat eivät kertoneet hänelle todellisia kokemuksiaan vaan tapauskertomukset osoittavat, että kaikissa tapauksissa Freud itse tuotti potilaidensa muistamat seksuaaliset tapahtumat, tai tulkitsemalla erilaisia unia, oireita jne. päätyi siihen että potilas oli kokenut seksuaalista väärinkäyttöä isänsä taholta (eli kuten hän itse sanoi, hän joutui harjoittamaan äärimmäistä painostusta saadakseen potilaansa muistamaan). Kun ensimmäinen (vaikutusvaltainen) isä sai kuulla tyttäreltään Freudin isää koskevasta tulkinnasta, niin viettelyteoria sai mennä. Sen jälkeen Freudin tulkinnat keskittyivät erilaisiin seksuaalisiin fantasioihin sekä itsetyydytykseen (on muistettava että tuohon aikaan itsetyydytys oli suurin piirtein yhtä hirveä asia kuin nykyään pedofilia: Freudin mukaan masturbointi ja onania conjugalis eli keskeytetty yhdyntä olivat perussyynä neurastenialle eli hermoheikkoudelle. Neurastenia oli taas hysterian seuraaja muotitautina, jota todellisuudessa ei ollutkaan). Freudin kuuluisista potilaista Dora kieltäytyi "muistamasta" harjoittaneensa itsetyydytystä ja lopetti analyysin. Freudin tytär Anna, jota Freud itse analysoi (rikkoen näin jo tuolloin kehitettyjä analyysin perussääntöjä vastaan) ei muistanut mitään, mutta ei myöskään kiistänyt isänsä tulkintaa masturbaatiofantasioista. Toisin sanoen, Freud oli itse ensimmäinen muistojenpalautusterapeutti ja ne jotka nykyään harrastavat tätä toimintaa laajamittaisesti Yhdysvalloissa ovat Freudin uskollisia oppilaita, eivät suinkaan hänen uudelleen tulkitsijoitaan tai jonkunlaisen protofreudin löytäjiä.
   Muutenkin, kun lukee Websterin analyysiä esimerkiksi Freudin unien tulkinnoista on vain ihmeteltävä miten olen itsekin joskus voinut pitää niitä mainioina esimerkkeinä alitajuisten ilmiöiden paljastamisesta, niin keinotekoisia, taatusti virheellisiä ja epäloogisia ne todellisuudessa ovat.
   Antti Eskola mainitsee jossain julkaistussa päiväkirjassaan kuinka Freudin Leonardo-tulkinta, joka perustuu käännös- ja lukuvirheeseen, on silti aivan mainio ja hieno vaikkakaan sillä ei voikaan olla mitään todellisuuspohjaa. Jostain tällaisesta on Freudissa kysymys: on vähemmän tärkeää onko hänen teorioillaan mitään reaalisisältöä kunhan ne ovat hauskoja, mielikuvitusrikkaita, suurta lukeneisuutta osoittavia tekstejä. Eli erityisesti postmodernistisesti orientoituvat tutkijat eivät näe tässä mitään ongelmaa (Jeffrey Masson syyttääkin juuri Freudia siitä, että kautta yhteiskunta- ja kirjallisuustieteiden on syntynyt ajatus todellisuudesta pelkkänä konstruktiona, ks. Malcolm 1996).
   Tällainen tulkinta johon monet Freudin harrastajista tukeutuvat (ks Kommentti Hintsan arvostelusta), on kuitenkin ongelmallinen koska Freud itse väitti teorioidensa olevan ankaran tieteellisiä, todentuneen empiirisesti, ja että niiden avulla lukuisat ihmiset olivat parantuneet. Näinhän väitetään edelleenkin, vaikka psykoanalyysin todellisesta vaikuttavuudesta ei liene minkäänlaista tosiasiallista näyttöä. Jos henkilö "parantuu" kymmenvuotisen terapian aikana, on täysin mahdotonta sanoa olisiko parantuminen ollut hitaampaa vai nopeampaa jos hän ei olisi lainkaan ollut terapiassa (olettaisin että  "luonnollisin" seuraus samojen ongelmien jatkuvasta käsittelystä voisi olla pikemminkin ongelmien muuttuminen pysyvämmiksi kuin niiden poistuminen. Tämähän olisi ainakin  sosiaalisen konstruktionismin kannalta luonteva johtopäätös).
   Joka tapauksessa Freudin ensimmäiset potilaat eivät parantuneet; Freudin tätä koskevat väitteet on voitu osoittaa toiveajatteluksi tai edellisen kaltaiseksi vääräksi kausaalitulkinnaksi. Freudin hoitamat epileptikot tai lievästä aivovauriosta kärsivät potilaat (joita hän siis itse piti hysteerikkoina) saivat usein erilaisia oireita jotka vähitellen lievenivät ja hävisivät, palautuakseen usein myöhemmin uudelleen. Jos Freud (tai hänen tuolloinen kollegansa Breuer) samanaikaisesti saivat potilaan muistamaan jonkun oireen "syynä" olleen tapahtuman ja oire sitten hävisi, niin heidän tulkintansa oli, että terapia oli ollut tehokas (tosin Breuer myönsi, että oire saattoi olla jo poistumassa). Ongelma oli vain se, että vaikka potilas miten julistettiin terveeksi niin tauti vain uusiutui. Niinpä kuuluisa Anna O vietti useita vuosia parantolassa hoidon jälkeen kärsien kaikista niistä oireista, jotka Breuer väitti poistaneensa (edelleen kiistellään siitä, mikä olisi ollut oikea diagnoosi, mutta varmaa on että se ei ollut hysteria ja että tauti oli luultavasti jonkinlainen epilepsian muoto, ks. myös Freeman 1990), Freudin Emmy von N. "parantui" osittain (mikä oli Freudin ilmaus hoidon epäonnistumiselle) Freudin käsittelyssä, mutta palasi takaisin vainoamaan häntä kiertäessään Euroopan lääkäreitä kunnes Freud esitti hänet lopulta hirviöpotilaana joka teeskenteli oireensa vain ollakseen hänelle (ja muille lääkäreille) kiusaksi. Emmy von N:n todellinen tauti josta kukaan lääkäreistä ei häntä kyennyt parantamaan oli todennäköisesti Touretten syndrooma jota Oliver Sacks kuvaa mainioissa kirjoissaan.
    Mielenkiintoinen esimerkki Freudin tavasta suhtautua totuuteen oli se, että kun Breuerin ja hänen yhteisessä kirjassa Anna O:n väitettiin parantuneen, hän tiesi hyvin ettei näin ollut käynyt. Myöhemmin, kun Freudin ja Breuerin välit jo olivat katkenneet Freud paljasti tämän, mutta kehitti päälle uuden ilmeisen valheellisen version: että  Breuer olisi joutunut lopettamaan hoidon kesken koska ei uskaltanut myöntää että Anna O:n taudin alkuperä oli seksuaalinen (Freudin mukaan Anna O olisi kutsunut Breuerin paikalle ja väittänyt kärsivänsä ankaria synnytystuskia tämän lapsesta. Mitään tällaista ei ilmeisesti kuitenkaan tapahtunut, vaan kaikki oli Freudin keksintöä, Webster 1996). Tästä syntyi siis myytti siitä, että Freud ja Breuer olivat oikeilla jäljillä, mutta että vain Freud uskalsi ryhtyä kulkemaan ennentutkimatonta reittiä, etsimään seksuaalisuutta psyykkisten ongelmien taustalla.
  Webster käy läpi erittäin huolellisesti Freudin alkuperäisen kehityksen ja osoittaa jokaisen Freudin teoreettisen ja todellisuutta koskevan väittämän olevan täysin spekulaation ja mielikuvituksen tuotetta. Vaikka Freud piti itseään luonnontieteellisesti orientoituneena tiedemiehenä, ja kehitteli varsin monimutkaisia mekaanisia malleja selittämään ihmisen sielun toimintoja (kuinka emotionaalinen energia virtailee ihmisruumiissa ja kuinka kolmenlaiset neuronit ottavat vastaan ulkopuolisia ja sisäisiä ärsykkeitä ja kuinka liiallinen energiamäärä jossain kohdassa purkautuu muualla jne.) niin todellisuudessa hän kehitti järjestelmän, jota kukaan ei kyennyt kumoamaan ja joka ei siis ollut alistettavissa tieteelliselle keskustelulle ja teorian selitysvoimaa koskeville arvioille.
  Yksi esimerkkiteoria, jolle Webster pystyy osoittamaan myös alkuperäislähteen, saksalaisen darwinistin Haeckelin, on lasten varhaiskehitys. Haeckelin "biogeneettisen lain", jota Fliess kehitti ja Freud omaksui (tämä on yksi huolellisesti piilotetuista Freud-salaisuuksista, joka paljastui vasta 1979) mukaan lapset kävivät läpi syntymästään lähtien jokaisen Darwinin kehitysopin mukaisen vaiheen ennen kuin heistä tuli ihmisiä (tämä perustui tunnettuun havaintoon siitä, että kohdussa lapsi aluksi näyttää kalalta tai sammakolta ja käy läpi monia kehitysvaiheita ennen kuin siitä tulee ihmislapsen näköinen). Fliess muokkasi tämän teorian siten että lapsen sielullinen kehitys käy samoin läpi koko ihmiskunnan esihistorian ja Freud toi siihen mukaan täydennyksenä ajatuksen että erilaiset seksuaaliset perversiot, ulosteet, anaalisuus, liittyivät aikaisempiin kehitysvaiheisiin, jossa koko eläimen ruumiilla oli seksuaalinen tehtävä (ja yhdyntä tapahtui esim. peräaukon kautta). Näin siis perverssi seksuaalisuus merkitsisi jäämistä esi-inhimilliselle kehitysvaiheelle. Samalla teoria tarjosi uuden selityksen niille lapsuudenaikaisen seksuaalisuuden ilmiöille joita ei enää voinut kuvata todellisina. Tärkeintä tässäkin tapauksessa on tietää, että teoria perustui siis puhtaille Darwinin teoriasta lähteville spekulaatioille, ilman minkäänlaista empiiristä perustaa. (Ja empiirinen vauvatutkimus, Bowlby, Stern ym. ovat 1980-luvulla osoittaneet monet näistä spekulaatioista vääriksi).
   Useat Websterin kertomista tapauksista ovat lähes uskomattomia: Freudin läheisimmän ystävän Wilhelm Fliessin keksimä nenärefleksineuroosi jolla tarkoitettiin sitä, että erilaiset päänsäryt, kuukautisvaivat ym. johtuivat nenän limakalvojen toiminnan häiriintymisestä, ja hoito joka usein auttoi tähän oli kokaiinin siveleminen nenään. Se, että Fliess (tai Freud) kuvitteli että kokaiini vaikutti nenän limakalvoihin ja sitä kautta migreeniin tai särkyihin on melko uskomatonta. Joka tapauksessa oli potilaan onni jos kokaiini riitti, sillä seuraavassa vaiheessa Fliess leikkasi potilaan nenäkudosta ja aiheutti usein hyvin tuskallisia jälkiseuraamuksia (joita Freud sai seurata läheltä annettuaan potilaansa Emma Ecksteinin joutua Fliessin hoitoon todella hirvein seurauksin. Sivumennen sanoen potilasparka sai kärsiä pitkään nenäverenvuodoista ja päänsäryistä ennen kuin Freud uskoi etteivät oireet olleet pelkästään hysteriaa). Tämäkään ei horjuttanut miesten uskoa teorian oikeellisuuteen. Itse asiassa yksi Websterin keskeinen teesi on, että Freud ei korjannut teorioitaan jos tosiasiat näyttivät olevan niitä vastaan, vaan muutti tosiasioita niin että ne vastasivat teoriaa. Websterin mielestä kysymys ei kuitenkaan koskaan ollut tietoisesta huijauksesta vaan Freudin vankkumattomasta uskosta teoriansa totuuteen. Muutama poikkipuolinen tosiasia ei tätä uskoa horjuttanut. Tapauskertomuksissaan Freud oli yleensä melko rehellinen siten, että tällaiset faktat ja epäonnistumiset tulevat mainituiksi, mutta niiden merkitys todetaan vähäiseksi. Dramaattisin tapaus on Freudin lyhyesti kuvaama tyttö joka tuodaan hänen luokseen vakavaoireisena hysteerikkona. Freud hoitaa potilasta jonkin aikaa ja oireet aluksi lievenevät. Sitten tyttö kuolee ja hänessä todetaan aivokasvain. Sen sijaan että Freud olisi tästä alkanut epäillä että hänen hysteerikoillaan voisi muutenkin olla vastaavia tauteja, hän pitää tapahtunutta yhtenä ainoana valitettavana erehdyksenä urallaan, joka ei onneksi toistunut.
    Kysymys kuuluu: jos kaikki tämä on ollut jo melko kauan tiedossa (vaikkei aivan kaikki, sillä Webster tuo esiin joitakin varsin tuoreita tietoja ja tulkintoja), miten on mahdollista että psykoanalyysi silti nauttii myös tieteellisissä piireissä arvostusta eikä sitä ole sijoitettu samaan kategoriaan spiritismin, new age-filosofioiden, skientologian, steinerilaisuuden ym kanssa? Ja mikä vielä merkillisempää, miksi Freudia pidetään yhä edelleen  vuosisadan suurmiehenä, Newtonin ja Darwinin veroisena tiedemiehenä, niin että usein väitetään "meidän kaikkien olevan freudilaisia" so. että me uskomme alitajuntaan, repressioon, transferenssiin, seksuaalisuuden keskeisyyteen, varhaisten lapsuusmuistojen avainasemaan jne? Yksikään näistä ilmiöistä ei muuten ollut Freudin keksintö, mutta ne liitetään nykyään automaattisesti Freudiin. Itse asiassa Webster väittää, että Freud ei itse tehnyt yhtään todellista tieteellistä keksintöä. Kaikki ne joita hän luuli keksinnöikseen: kokaiini ihmelääkkeenä, hysteerikkojen parantaminen katarttisen menetelmän avulla, seksuaalisuuden monopoli psyykkisten oireiden selittäjinä, teoria lasten kehityksestä eri vaiheiden kautta ovat osoittautuneet kauan sitten vääriksi ja vahingollisiksi spekulaatioiksi.
    Siis sikäli kuin psykoanalyysi väittää olevansa psyykkisten ongelmien selvittämiseen ja parantamiseen keskittyvä tieteellinen hoitomuoto jonka lähtökohtana ovat Freudin keksimät, empiirisesti todennetut ilmiöt (repressio, transferenssi, varhaislapsuuden seksuaalisuuden merkitys, oidipus-kompleksi, jne) ja niiden väliset syy-yhteydet, niin tämä on yhtä luotettavaa kuin suurin osa terveysmessujen tarjoamista hoidoista. Sen sijaan freudilaisten käsitteiden käyttö kuvaamaan ja selittämään kulttuurimme luonnetta metaforisesti on useinkin hyvin vakuuttavaa, aivan samoin kuin vaikkapa kaaosteorian soveltaminen organisaatioihin - mutta yhtä perusteetonta.
     Webster antaa tälle ilmiölle useita eri selityksiä. Yksi on se, että freudilaisuus on vahva uskonlahko joka on onnistunut saamaan aikaan oman pankin jossa se lyö omaa valuuttaa jota kukaan muu ei voi osoittaa vääräksi. Toisaalta se on ihmisten kannalta keskeistä ja merkityksellistä aluetta käsittelevä teoria, jolle ei ole vielä oikein vaihtoehtoa. Huomattakoon että psyykkisten tautien alue on jatkuvasti supistunut kun aivotutkimus on edistynyt ja yhä useammille psyykkisille ongelmille voidaan osoittaa fyysinen alkuperä: (alkuperäinen) hysteria on siis kokonaan kadonnut, skitsofrenialla, maanis-depressiolla on ilmeiset hermotoimintaan liittyvät syyt joihin voidaan vaikuttaa tehokkaasti kemiallisesti terapeutin roolin ollessa lähinnä tukea antavan ja lääkityksen vaikutusta seuraavan. Toisaalta on tullut valtava määrä uusia, yhä spesifimpiä psyykkisiä ongelmia, joista erilaiset riippuvuudet ovat toki aina kemiallista laatua, mutta monet ahdistukset ja pelkotilat, syömishäiriöt, ovat epäilemättä myös kulttuurin ja kasvatuksen tuotetta. Kysymys on lähinnä siitä, onko mitään järkeä tai empiiristä perustaa katsoa, että ne ovat lähtöisin varhaislapsuudesta vai olisiko luontevampaa olettaa, että ongelmien syyt ovat ajallisesti lähempänä. Keskustelu psyykkisten ilmiöiden biologisesta luonteesta aaltoilee jatkuvasti, mutta itse olen valmis uskomaan että jyrkän eron tekeminen psyykkisten ja moraalisten sekä toisaalta biologisten ja geneettisten ilmiöiden välillä tulee muuttumaan yhä vaikeammaksi kun tietämyksemme aivojen toiminnasta lisääntyy.
   Kolmantena syynä on se että ei niinkään Freud mutta hänen lukuisat seuraajansa ovat tuottaneet tavattoman määrän empiiristä materiaalia ja tutkineet myös empiirisesti useita psyykkisten toimintojen alueita joten siis jo tällä aineistolla voi olla arvaamatonta merkitystä kunhan saadaan aikaan ihmisen psyykeä koskeva tieteellinen teoria (Websterin esimerkkinä on se kuinka eräs kuuluisa astrologi keräsi tarkkoja havaintosarjoja säästä ja epidemioista joiden perusteella voitiin todeta että itsemurhat seurasivat vuodenaikojen vaihtelua). Freud itsehän ei tuottanut suoranaista empiiristä materiaalia, pikemminkin hänen tapauskuvauksensa ovat esimerkkejä siitä, miten potilaan todellisuus sivuutetaan ja korvataan kekseliäillä ristisanatehtävien ratkaisuilla - sillä erolla ristisanatehtäviin, että jos sanat eivät sovi niin muutetaan ristikkoa (tästä Websterilla on monia mainioita esimerkkejä kun ensin vaikkapa ämpäri toimii irtoavan peniksen symbolina niin heti seuraavassa vaiheessa penis onkin palannut takaisin käsivartena). Toisin sanoen "freudilaisuus Freudin jälkeen" on jotain aivan muuta kuin varsinaiset Freudin teoriat (joskin oli mielenkiintoista todeta, että Sigmund Freud-Arkiston  nykyinen johtaja Harold Blum käyttää ilmaisua "jerk off" esimerkkinä kastraatiopelosta, kun, kuten Fredric Crews ironisesti toteaa, me kaikki tiedämme mitä silloin lentää, ainoastaan freudilaiselle tämä voi jäädä epäselväksi tai tuottaa kastraatiopelon).
    Neljäntenä syynä, joka Websterille on kaikkein tärkein, on se, että paitsi uskonlahkoluonnetta Freudin teoriat uusintavat suoraan juutalais-kristillisen tradition perisyntioppia ja ripittäytymisen vaatimuksia (missä keskiajan rippipapin velvollisuutena oli kysellä naisilta tarkkaan vaikka minkälaisista seksuaalisista hurjasteluista). Näin Freud muotoilee uudella tavalla kristinuskon seksuaalisuuteen liittyvät opinkappaleet siten että ne sopivat myös maallistuneelle modernille ihmiselle. Itse en pidä tätä tulkintaa kovin vakuuttavana, vaikka Websterin rinnastukset kristillisiin dogmeihin ovatkin osuvia; en vain usko että kristillisyydellä olisi niin suurta vaikutusta tietoisuuteemme (tai alitajuntaamme). Mutta voin olla väärässäkin (toisaalta on tunnettua, että Freud itse oli erittäin kiinnostunut.Vanhan Testamentin mytologiasta, vrt Freud 1998)

  Toisin sanoen, se mikä jää Freudista jäljelle ovat hänen kulttuuria ja psyykeä koskevat teoriansa ja olettamuksensa - kaikki ei-psykoterapeuttinen, ei-lääketieteellinen, sellaiset väittämät ja olettamukset joiden ei tarvitsekaan olla empiirisesti todennettavissa, tulkinnat luetuista teoksista, jne jne. Freud kulttuurikeskustelijana oli kiintoisa. Freud steiner-tyyppisena ajattelijana ei sitä ollut ja hänen metodeillaan on tässä suhteessa yhtä vähän arvoa kuin Steinerin maailmankaikkeutta koskevilla teorioilla (kun taas paradoksaalisesti Steiner-kouluissa saattaa hyvinkin olla jotain järkeä).
   Muistettakoon kuitenkin Milton Friedmanin argumentti uusklassisen taloustieteen olettamusten epärealistisuudesta ja niiden merkityksettömyydestä teorian ennustuskyvyn ja käytännön relevanssin kannalta. Tämän edellytyksenä on siis kuitenkin se, että tuulesta temmatut tai täysin kaavamaiset olettamukset ihmisten käyttäytymisestä johtavat järkeviin talouden toiminnan lainalaisuuksiin. Tästä voidaan olla monta mieltä.
  Todettakoon kuitenkin että Freudhan ei edes kilpaile nykyisen postmodernistisen teoreettisen ajattelun kanssa mitä tulee loogisuuteen, luettavuuteen tai ajatusten koeteltavuuteen (ks. Eagleton 1999). Tässä mielessä hän on ensimmäisen modernin luonnontieteellisesti orientoitunut tiedemies, Sokalin hengenheimolainen.

   Kaiken kaikkiaan yksi Websterin lukemisen vapauttavimpia terapeuttisia seurauksia minulle olikin ajatus ettei tarvitse koskaan enää edes ajatella että "pitäisiköhän mennä analyysiin". Jotenkin olin aina ajatellut että sehän nyt sentään kuuluu melkeinpä yleissivistykseen.

Jälkikirjoitus (lokakuu 1999):

  Tämä teksti on alunperin kirjoitettu syksyllä 1997 kun ankaran flunssan kourissa innostuin lukemaan Websteriä ja kirjoitin sen pohjalta (lievästi kuumehoureisen) ensimmäisen version. Sitten jätin kirjoituksen lepäämään ja muokkailin sitä silloin tällöin, pannen sen mm. verkkoon luettavaksi (www.valt.helsinki.fi\staff\jproos\texts.htm). Kun sitten luin Yhteiskuntapolitiikasta Janne Kivivuoren esittelyn eräistä Freud-kritiikeistä (ks. myös Crews 1999, jossa kaikki merkittävimmät Freud-kriitikot ovat mukana)  sekä seuraavassa numerossa Matti Kortteisen siihen kirjoittaman vastineen, jossa Matti pyrki osoittamaan kuinka epäreilu Kivivuoren Freud-kritiikki oli, niin muistin juttuni. Sattumoisin olin hiukan aiemmin lukenut Mikkel Borch-Jacobsenin arvostelun Ian Hackingin kirjasta Mad Travellers. Se sai minut taas kerran suuttumaan löysälle sosiaaliselle konstruktionismille, jota juuri Hacking ja hänen arvioijansa edustavat (ks Roos 1999, Eagleton 1999). En kuitenkaan ryhdy enää muokkaamaan tätä kirjoitusta Hacking-kritiikiksi. Totean vain, että itseäni ärsyttää juuri tuollainen kykenemättömyys/haluttomuus pitää edes suhteellista eroa todellisuuden ja fiktion välillä joka leimaa Hackingin tekstejä. Vaikka Albert Dadas oli selvästi saanut lapsena vaikean aivovamman joka sittemmin ilmeni muistinmenetyksinä ja niiden aikaisena pakonomaisena matkustamisena niin Hackingin mielestä ei ole järkevää kysellä taudin todellisuuden perään, yhtä vähän kuin persoonallisuuden jakautumisen tai anoreksian osalta. Tosin hän toteaa, ettei epäile skitsofrenian todellisuutta, mutta neuroosit voivat sen sijaan olla kyseenlaisia. Voi myös olla oikeutettua Hackingin tapaan rinnastaa matkustushulluus, dromomania, silloin alkaneeseen massaturismiin, mutta tässäkin hyvä erottaa taudin syy(t) sen ilmenemismuodosta. Matkustushulluus saattoi ilmetä vaikkapa pakenemisena vaikeasta taloudellisesta tai perhetilanteesta, tai sitten pakonomaisena liikkumisena muistamattomassa tilassa. Nämä ovat aika erilaisia asioita. Jälkimmäisen kytkeminen turismiin on melkoisen arveluttavaa (varsinkin kuin Hackingin käsittelemä tapaus, Dadas, oli pikemminkin aito ylipitkien matkojen juoksija, joka saattoi painella jopa 70 kilometriä päivässä).

   Eli kaiken kaikkiaan minusta on järkevää etsiä todellisia sairauksia ja niille todellisia syitä, siis syitä joihin vaikuttamalla sairautta voidaan hoitaa. On järkevää myös etsiä sairauksille konteksteja, niiden kulloistenkin olosuhteiden mukaan. Vain silloin hoito voi olla tarpeeksi spesifiä. Kummassakaan tapauksessa Freud ei ole kovin luotettava lähtökohta, sanoakseni asian hyvin laimeasti.
Ongelmallisempi kysymys on miten suhtautua sellaiseen Freud-reseptioon, jossa lähtökohtana on freudilaisen fantasiamaailman täydellinen irrottaminen kaikesta alkuperäisestä totuushakuisuudesta. Tarkoitan tässä sellaisia ranskalaisia Freudin lukijoita kuin vaikkapa Derridaa, jonka Freud-suhdetta Merja Hintsa (1999) on Suomessa selvittänyt. Derridahan lukee Freudia puhtaana fantasiana ja mahdottoman keksijänä - ja kokee juuri tämän Freudissa merkityksellisenä. Minusta ongelma on tällöin se, että Freudia luetaan täysin hänen alkuperäisen tarkoituksensa vastaisesti ja näin konstruoidaan Freud jota ei ole olemassa.
  Valitettavasti en tätä tekstia kirjoittaessani ollut voinut tutustua Minna Uimosen Hermostumisen aikakauteen (1999). Siinä käsitellään neuroosien hoitoa Suomessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sen perusteella on ilmeistä että oma tulkintani hysterian ja neurastenian suhteista ja selityksistä on kaavamainen. Mielenkiintoista on, että Uimonen ei lainkaan viittaa Freudiin, vaikka hän muuten käsittelee myös jälkikäteistulkintoja.
    Syy miksi minua yhteiskuntatieteilijänä ja sosiaalipoliitikkona nämä asiat kiinnostavat, ovat ennen kaikkea "vääriin" diagnooseihin (tai yleisemmin tulkintoihin) liittyvät yhteiskunnalliset ja inhimilliset seuraukset. Olen itse kirjoittanut mm. palautuneista muistoista ja niiden synnyttämistä todellisista ongelmista (Roos 1998). Aivan viime aikoina olen taas törmännyt päinvastaiseen ongelmaan: siihen, että lääkärit kieltäytyvät tunnustamasta tauteja todellisiksi. Selkävaivat tai homeongelmat ovat hyviä esimerkkejä ongelmista joissa voi usein joutua havaitsemaan, että lääkärit pitävät oireitaan valittavaa potilasta luulosairaana, liioittelijana, turhan valittajana, siis hysteerikkona (olemme näin tarkalleen lähtöpisteessä!). Tässä tapauksessa lääkäri pitää potilaan kuvausta pelkkänä konstruktiona, joka häviää, jos ollaan tarpeeksi tiukkoja tai välinpitämättömiä. Toisaalta lääkärit kritisoivat kollegojaan jotka määräävät tällaisille huijareille vielä tutkimuksia ja leikkauksia!
  Kaiken kaikkiaan: niin banaali ja mielenkiinnoton asia kuin totuus ja todellisuus monien mielestä onkin, niin jokainen meistä joutuu jossain vaiheessa elämäänsä havaitsemaan, että on tärkeä tulla otetuksi vakavasti ja on tärkeä että totuus ja epätotuus, sairaus ja hysteria erotetaan selkeästi toisistaan.
 

Kirjallisuus

Mikkel Borch-Jacobsen: What made Albert run. LRB 27 May 1999
Lucy Freeman: The Story of Anna O. Paragon House New York 1990
Frederic Crews et al: The memory wars. Freud's legacy in dispute. Granta Books, London 1997
Frederic Crews (ed): Unauthorized Freud. Doubters Confront a Legend. Penguin Books, Harmondsworth, 1999
Terry Eagleton: In the Gaudy Supermarket, LRB 13 May 1999
Sigmund Freud présenté par lui-même. Gallimard Paris 1998 (1925)
Ian Hacking: Mad Travellers. Reflections on the Reality of Transient Mental Illnesses. University Press of Virginia, Charlottesville and London 1998
Merja Hintsa: Mahdottoman rajoilla. Derrida ja psykoanalyysi. Tutkijaliitto, Helsinki 1999
Janne Kivivuori: Kaksi psykoanalyysin kriitikkoa. Yhteiskuntapolitiikka 3.1999, 249-256
Matti Kortteinen: Kommentti Janne Kivivuorelle (Yhteiskuntapolitiikka 4.1999)
Janet Malcolm: In the Freud Archives. Papermac, 1997
J.P.Roos: Letter in LRB 10 June 1999
J.P.Roos:'Väärän muistamisen' ongelma, teoksessa Anu Suomela (toim): Kriittisiä näkökulmia lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittelyyn. Sexpo/Edita, Helsinki
1997
Elaine Showalter: Hystories. Hysterical epidemics and modern culture. Picador, London 1997
Minna Uimonen: Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999
Richard Webster: Why Freud was Wrong. Sin, Science and Psychoanalysis. Harper Collins  London 1996