Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs. Terra Cognita 2003. Suom Kimmo Pietiläinen

Jo monia vuosia olen haaveillut säätiöstä jonka tehtävänä olisi pelkästään tieteellisten klassikoiden suomentamisen tukeminen. Niitä on edelleen häpeällisen paljon suomentamatta, alkaen aivan perusteoksista (esimerkiksi Edward Westermarckin kaikki pääteokset ovat edelleen suomentamatta!). Varsinkaan ns. moderneja klassikoita ei ole saatu suomeksi kuin nimeksi. Yksi alue on kuitenkin poikkeus tästä masentavasta kokonaiskuvasta, nimittäin luonnon- ja yhteiskuntatieteiden leikkauspisteessä oleva ihmisen, luonnon ja tekniikan historiaa koskeva tietokirjallisuus. Maailmalla ilmestyy esimerkiksi valtavasti merkittävää kirjallisuutta jossa käsitellään mm. ihmisen tietoisuutta ja kehitystä ja josta varsinkin yhteiskuntatieteilijät ovat aivan tietämättömiä. Luultavasti he ovat melkein yhtä tietämättömiä siitä, että tätä kirjallisuutta ilmestyy jatkuvasti ja hyvin lyhyellä viiveellä myös suomeksi. Tämän urotyön takana on Terra Cognita pienkustantamo, joka on julkaissut seitsemässä vuodessa yli 50 kirjaa, ja vain muutamat sen julkaisemat teokset ovat kevyempää kirjallisuutta.

Kustantamon kaikki kaikessa on ymmärtääkseni Kimmo Pietiläinen joka itse on kääntänyt huiman määrän keskeisiä alan teoksia, mm. de Waalin Hyväluontoinen, Damasion Descartesin virhe tai Tapahtumisen tunne, Ridleyn Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen, jne. jne. Hän on siis toiminut todella laajalla rintamalla! Ilman Pietiläisen työtä olisimme tälläkin alueella samanlaisessa erämaassa kuin sosiologiassa.

Viimeisin (itse asiassa senkin jälkeen on ilmestynyt tai ilmestymässä erittäin tärkeitä teoksia, kuten Darwinin Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä Anto Leikolan suomennoksena) Terra Cognitan merkittävä käännösurakka on Jared Diamondin Tykit taudit ja teräs. joka alun perin ilmestyi v 1997. Diamond on antropologi, joka on tutkinut Uuden Guinean kasvullisuutta ja eläimistöä, mutta jonka pääteos on ehdottomasti tämä Guns, germs and steel. Kirjan pääideana on selittää miten ihmisyhteiskunnat ovat oikein kehittyneet ja miksi juuri Euroopasta tuli niin vauras alue kun taas Uusi Guinea oli jäänyt keräilijä-metsästäjä vaiheeseen (”Yalin kysymys”). Diamondin kirjan nerokkuus on mm siinä että se havainnollistaa aivan loistavasti ns. proksimaattisten (eli sosiaalihistoriallisten)j ja ultimaattisten (eli sosio- ja kulttuuribiologisten) selitysten välisiä eroja ja yhteyksiä. Se on siis ihmiskunnan lyhyt historia aina pleistoseenikaudesta nykypäivään asti koko maailman mitassa. Näin se antaa myös nykyiselle globalisaatiokeskustelulle aivan toisenlaisen historiallisen ulottuvuuden.

Jared Diamondin teokselle on olemassa mielenkiintoinen suomalainen rinnakkaisteos, nimittäin Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma (1982) jossa Kuusi tavoitteli oikeastaan aivan samanlaista kokonaisselitystä, sitä miten luonnonvalinnasta seuraa kulttuurievoluutio. Jokaisen joka on kiinnostunut siitä, miten pienestä on kiinni ”toimiiko” tällainen selitys vai ei, kannattaa vertailla näitä kirjoja. Periaatteessa Kuusella oli käytettävissään lähes sama tietomateriaali, mutta ongelmana on, että hän ei oikeastaan pysty yhdistämään eri alueita siten että niistä syntyisi toimiva kokonaisselitys. Diamondilla tällainen kokonaisselitys on. Se on myös varsin vastaansanomaton, ainakin siinä mielessä, että keskeiset kausaalisuhteet näyttäytyvät selvästi oikeassa järjestyksessä. Yhteiskuntatieteilijöiden maailmassa itse asiassa kausaalisuhteet näkyvät käänteisinä. Esimerkiksi meille ne valtavat kehityserot jotka näkyvät vaikkapa Australian aboriginaalien ja eurooppalaisten välillä selittyvät rodullisina selityksinä tai kehäpäätelminä. Tatu Vanhasen ja Richard Lyndin äskettäin ilmestynyt teos The IQ of Nations antaa kehityseroille hyvin selkeän selityksen: älykkyyserot. Afrikka pärjää huonosti koska afrikkalaiset ovat tyhmempiä kuin muut. Jared Diamond antaa kuitenkin tälle masentavan deterministiselle näkemykselle vaihtoehdon. Hän näyttää miten hyvinkin pienet kehitystekijät ovat olleet ratkaisevia ja miten älykkyys on jotain muuta kuin ÄO.

Kirja on hienosti kirjoitettu ja pedagogisesti rakennettu. Ennen kuin Diamond antaa maailmanselityksensä, hän havainnollistaa yhteiskuntien valtavia kehityseroja yksinkertaisemmalla tilanteella, nimittäin Tyynen meren saarien asuttamisella. Käytännössä Tyynenmeren saaret asutti sama väestö, jotka siirtyivät ajan kuluessa Uudesta Guineasta saarelta toisella, runsaan 12 000 vuoden kuluessa. Saarten olosuhteet aiheuttivat sen, että saarilla kehittyi täysin erilaisia yhdyskuntia, äärimmäisenä vastakohtana erittäin agressiiviset maorit ja rauhanomaiset moriorit jotka maorit teurastivat viimeiseen naiseen ja lapseen 1800-luvulla. Kehityksen erilaisuus riippui olennaisesti saarten tarjoamista luonnonolosuhteista, käyttökelpoisista kasveista ja kesytettävistä eläimistä jne. Nämä tekijät olivat myös luonteeltaan varsin determinoivia.

Diamondin selitys kehitykselle maailmanmitassa on se, että kehitys riippuu toimivista kotieläinten, viljelykasvien paketeista joiden leviäminen taas edellyttää soveltuvia ilmasto-olosuhteita. Näin mantere, jossa leviämissuunta on itään ja länteen, on merkittävästi paremmassa asemassa kuin mantere jossa leviämissuunta on etelä-pohjoinen. Vastaavasti tärkeät maantieteelliset esteet – vuoristot, autiomaat jne voivat olla erittäin tehokkaita esteitä jonkin tekniikan tai kasvin leviämiselle. Euroopan etu oli se, että leviäminen oli mahdollista aina toisaalta Länsi-Eurooppaan ja toisaalta Kiinaan (ja Kiinasta Eurooppaan). Toisaalta poliittinen heterogeenisyys oli tärkeää, Kiinan liiallinen yhtenäisyys aiheutti kehityksen pysähtymisen kun keisari pystyi aidosti estämään kehityksen (esim. kieltämään laivojen rakentamisen). Tämä muuten on mielenkiintoinen näkökohta vaikkapa EU:n kehitykseen: liiallinen integraatio ja direktiivikasauma saattaa olla kuolinisku Euroopan kehitykselle. Afrikassa ja Amerikassa maantiede ja ilmasto olivat esteenä samojen tekniikoiden kehittymiselle. Meksikossa oli keksitty pyörä (tai niin kuin Pietiläinen oudosti kääntää, ’ratas’), mutta sitä käytettiin vain leluihin koska ei ollut kotieläimiä joita olisi voitu käyttää vetojuhtina. Soveltuva vetojuhta olisi ollut muutaman sata kilometriä etelämpänä, mutta välissä oli hankala maasto. Pohjoisessa Amerikassa oli hyvät edellytykset kulttuurin kehitykselle, mutta ei ollut sopivia eläimiä. Vain Lähi-Idässä ja Kiinassa syntyi riittävä ”paketti” johon kuului sekä sopiva viljelykasveja että kesytettäviä eläimiä joiden avulla viljelyteho voitiin moninkertaistaa, yhdyskuntien koko saattoi kasvaa, kirjoitustaidosta oli hyötyä jne. Kun sitten kaksoisvirran alueella ekologinen katastrofi toteutui ja hedelmälliset viljelysalueet muuttuivat kuivaksi erämaaksi, niin lännessä oli jo syntynyt uusia maanviljelysalueita joissa hyödynnettiin kehitettyjä teknologioita.

Diamondin analyysit vaikkapa Australiasta ja Uudesta Guineasta ovat suorastaan nerokkaita. Miten samat ihmiset siirtyessään Australiaan ”taantuivat” uudelleen keräilijämetsästäjiksi kun heillä tätä ennen oli jo ollut erilaista teknologiaa ja viljelytaitoja. Selitykset ovat ilmastollisia, ja hyvin tuotannollisrationaalisia. Jos viljelys ei jostain syystä tuota (esim. pitkäaikaiset kuivuudet) niin, että siihen pantu työmäärä kannattaisi, niin siitä luovutaan. Toisaalta Diamond osoittaa myös sen kuinka meillä on taipumus vähätellä ”alkukantaisten” heimojen älykkyyttä ja taitoja, kun todellisuudessa emme pärjäisi itse samassa ympäristössä paria päivää kauemmin. Tämä on se kuuluisa ”survival of the fittest” paradoksi, jota useimmat darwinismin kriitikot eivät ole ymmärtäneet. Eloonjääminen riippuu ympäristöstä, ja määrätyissä ympäristöissä ei ylettömästä ”kehittyneisyydestä” ole hyötyä. Älykäs urbaani amerikkalainen, joka ei ole koskaan joutunut tulemaan toimeen ilman erilaisia apuvälineitä olisi kuumassa ja kuivassa pensaikossa täydellinen idiootti, ”kulttuurisidonnaiselta” älykkyysosamäärältään aivan surkea verrattuna aboriginaalilapseen.

Nähdäkseni Lyndin ja Vanhasen teoria kaatuu jo tähän. Kontekstuaaliset älykkyyserottelut antaisivat aivan toisen tuloksen. Muuten Lyndin ja Vanhasen tulokset ovat siksikin hiukan ongelmallisia, että suomalaiset pärjäävät selvästi paremmin Euroopassa kuin heidän ÄÖ:nsa edellyttäisi. Meidän pitäisi olla Euroopan hännillä taloudellisesti ja hyvinvoinnin osalta koska olemme melko tyhmiä Euroopan mitassa. Mutta ehkäpä meillä on jotain kontekstisidonnaisia ominaisuuksia jotka liittyvät maamme ilmaston toisentyyppiseen ankaruuteen.

Diamondin analyysi kirjoituksen synnystä ja kehityksestä on myös varsin upeaa. Hän tekee erottelun alkuperäiseen keksimiseen ja tämän keksinnön kopioimiseen. Hänen arvionsa on, että kirjoitustaito syntyi varmasti kahdessa, mahdollisesti neljässä paikassa (Sumeri, Väli-Amerikka ovat varmoja, Kiina ja Egypti eivät) itsenäisesti ja siirtyi sieltä sitten muualle ns. sinikopiona. Tässä olisin muuten valinnut toisen termin kuin sinikopio vastaamaan Diamondin blueprintia. Mainittakoon että Suomi on suurin piirtein ainoa maailman kielistä, joissa jokaista kielen perusäännettä vastaa ainutlaatuinen merkki. Kaikissa yleisimmissä kielissä tilanne on päinvastainen, ja on suuri määrä äänteitä joilla ei ole omaa kirjainta. Syy siihen miksi ihannetila on niin harvinainen, ei tule täysin selväksi. Kaiketi perussyy on se, että mitä vähemmän kirjaimia, sen parempi. Itse ajattelisin että suomen kielen erikoisuudella on jotain merkitystä siinä, miten pärjäämme juuri tietotekniikan alueella. Toisaalta olen itse monesti ajatellut että suomen kielessä voitaisiin hyvin luopua ä:n ja ö:n pilkuista, koska useimmat sanat ovat joka tapauksessa ymmärrettäviä ja koska ääkkösettömän kielen kirjoittaminen on paljon helpompaa. Mainittakoon muuten että Diamond mainitsee Suomen useaan otteeseen, kun yleensä emme sellaista kunnia tämän alan teoksissa saa.

Vielä on kaksi tärkeää aluetta, joita kirjassa käsitelleen: taudit ja tykit (itse asiassa voi ihmetellä vähän sitä miksi kirjan nimi on Guns, germs and steel, kun itse asiassa ruokakasvit ja kotieläimet ovat kirjan kannalta keskeisiä, eli paljon parempi nimi olisi ”Kasvit, eläimet ja taudit”, mutta se ei ehkä ole yhtä vetävä kuin nykyinen!). Toisin sanoen, taudit ovat maanviljelyksen tuottama vitsaus, jotka perustuvat olennaisesti siihen että ihminen alkaessaan viljellä maata jäi paikoilleen ja käytti omia ulosteitaan peltojen lannoitukseen. Kaatopaikat olivat talojen nurkissa ja näin syntyi kotieläinten ja ihmisten välinen bakteriologinen yhteys. Näin asuvat ihmiset sairastuivat eläinten tauteihin mutta tulivat toisaalta immuuneiksi tai taudit muuttivat luonnettaan darwinilaisen rationaalisesti (nopeasti tappava tauti ei pääse leviämään tehokkaasti, kun taas melko lievä tauti, joka pysyy pitkään kantajassaan on paljon tehokkaampi). Kun tällainen tauti pääsi leviämään väestöön, jolla sitä ei ollut, seuraukset olivat tuhoisia. Musta surma tai Etelä-Amerikan intiaanien tuhoutuminen ovat tästä esimerkkejä. Todettakoon että jopa AIDS noudattaa tätä samaa kehityskuvaa: ensin se oli todella nopeasti tappava tauti, kun nykyään AIDS-potilaat elävät lääkityksen varassa varsin pitkään (ja siis on mahdollista että kyse ei ole ainoastaan lääkityksen tehostumisesta).

Tämän lisäksi tuli sitten aseteknologia. Diamondin mukaan toisaalta hevoset, toisaalta terä- ja tuliaseet olivat ratkaisevia tekijöitä eri väestöryhmien välisessä sotaisessa kanssakäymisessä. Ne kansat joilla ei ollut kunnon teräaseita eikä hevosia olivat jo ennalta alakynnessä vaikka heidän sotataitonsa muuten olisivat olleet kuinka hyviä tahansa. Se että inkat hävisivät espanjalaisille jotka olivat varmasti tyhmempiä ja sivistymättömämpiä (inkoilla ei tosin ollut kirjoitusta, mutta suurin osa espanjalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia ja ilman muuta edustivat jo oman kansansa melko marginaalista roskajoukkoa) johtui siitä että inkoilla ei ollut monikäyttöisiä kotieläimiä, joilla olisi voinut ratsastaa, aseteknologiaa, joka olisi tehonnut espanjalaisia vastaan eikä vastustuskykyä tauteja vastaan (jotka olivat ehtineet tulla jo ennen espanjalaisten saapumista inkojen alueelle) Ja lisäksi espanjalaiset olivat etevämpiä politiikan ja sodankäynnin yhdistämisessä ja tiesivät jo jotain intiaaneista ja heidän uskomuksistaan.

Diamond käy siis läpi koko maailmanhistorian alkaen ensimmäisistä ihmisen vaelluksista Afrikasta Aasiaan ja Amerikoihin aina siihen asti kunnes voimasuhteet alkavat vakiintua. Afrikan tragedialle hänellä on selityksenä ennen kaikkea se, että afrikkalaisilla ei ollut kesytyskelpoisia kotieläimiä ja pohjoisesta oli mahdoton tuoda päiväntasaajan yli hevosia tai lehmiä. Heidän trooppiset viljelykasvinsa taas eivät soveltuneet lauhkeille vyöhykkeille. Näin kun eteläisen Afrikan eurooppalaiset uudisasukkaat rantautuivat, he löysivät lähes asumattoman maan ja kuvittelivat olevansa suorastaan alkuasukkaita. Taas kerran vertailu Lyndiin ja Vanhaseen, joiden suoraviivainen geeniselitys menee täysin metsään, on kiinnostavaa.

Diamondin teoriaa voi sivumennen sanoen soveltaa jopa itseensä suomalaiseen kustannusmaailmaan. Mistä johtuu että isot kustannusyhtiöt ovat täysin laiminlyöneet kulttuuritehtävänsä eli klassikoiden kustantamisen? Mistä johtuu että juuri yhdellä suhteellisen kapealla erityisalueella on syntynyt merkittävää kustannustoimintaa kun taas vaikkapa sosiologiassa ei ole? Voimme taas kerran puhua erilaisten ympäristö ja rakennetekijöiden yhdistelmästä ja tietyn paketin toteutumisesta. Tietokoneet ja uusi tekniikka ovat tehneet mahdolliseksi pienkustannustoiminnan. Mutta vasta kun sivistyneet ihmiset jotka osaavat sekä kääntää että harjoittaa kustannustoimintaa aktivoituvat, niin alueella alkaa tapahtua. Suurilla kustannusnorsuilla nämä intressit eivät yhdy vaikka kaikki osatekijät olisivatkin olemassa. Voitto ei ole riittävä mekanismi tuottamaan laadukkaita tiedekirjakäännöksiä systemaattisesti haravoiden, niin kuin Terra Cognita tekee.

Pietiläisen käännös on joustavaa ja luettavaa. Edellä on mainittu joitakin terminologisia ratkaisuja jotka minusta olisivat ehkä vaatineet hieman enemmän mietintää. Samoin ei venäjänkielentaitoisellekaan lukijalle heti selviä, että chetwire tarkoittaa venäjän neljää. Mutta kun ajattelee miehen käännösvauhtia (useita tällaisia vaativia teoksia, joissa terminologia vaatii erityistä selvittelyä, vuodessa) niin pienet puutteellisuudet voi antaa hyvin anteeksi, jos ne nyt ovat edes puutteellisuuksia.