Elämänpolitiikka ja evoluutio

Sosiaalipoliittinen yhdistys 17.11. klo 14-17

Haluaisin heti aluksi sanoa, että tämä esitys on ollut hankala tehdä. Tilannehan on se, että voi olettaa että suurin osa yhteiskuntatieteilijöistä on aiheesta lähes täysin tietämättömiä JA suhtautuu siihen melko kielteisesti. Sitten on toki niitä, jotka ovat perehtyneet evoluutioteoriaan ja evoluutiopsykologiaan, mutta jotka eivät katso että niillä olisi juurikaan relevanssia yhteiskuntatieteiden kannalta. Minua tietenkin kiinnostaa puhua (ja vaikuttaa) ennen kaikkea niihin jotka ehkä eivät kovin paljoa tiedä, mutta eivät ole jo rakenteellisesti kykenemättömiä muuttamaan kantojaan.

Toinen asia mitä kannattaa korostaa, on se, että minä itse olen tietenkin diletantti, joka on tosin lukenut melko paljon, mutta en voi väittää kykeneväni argumentoimaan kovin pitkälle. Jos sallitaan tällainen narsistinen huomautus, niin olen mielestäni aika monta kertaa akateemisen urani aikana kyennyt näkemään mikä on potentiaalisesti mielenkiintoinen ja hedelmällinen lähtökohta ja mikä ei ole, ilman että minun on tarvinnut viimeistä piirtoa myöten perehtyä ko. alueeseen. Ne jotka ovat ottaneet tästä ajoissa vaarin ovat yleensä hyötyneet, ainakin omasta mielestään. Eli tällä haluan sanoa, etten missään nimessä kuvittele että voin teillä nyt tässä a. esittää havainnollisesti mitä evoluutio on, b. mikä merkitys sillä on yhteiskunnan kannalta ja c.vielä todistaa tämän aukottomasti. Tavoitteeni on paljon vaatimattomampi: antaa teille joitakin virikkeitä jos olette kiinnostunut aiheesta. Ja toisaalta sillä tavalla suurellinen että jos kaksi tai kolme teistä innostuu riittävästi niin että syventyy aiheeseen ja alkaa omassa tutkimuksessaan soveltaa evoluutioteoreettisia näkökulmia niin pitäisin sitä huomattavana menestyksenä.

Yritän olla suhteellisen konkreettinen, vaikka joudunkin pitämään esityksen melko yleisellä tasolla.

Lähtökohtani on seuraava: yhteiskuntatieteet ovat kahden viime vuosikymmenen aikana jättäytyneet tietoisesti huolestuttavalla tavalla jälkeen sellaisesta ihmisen perusluontoa ja biologisia toimintaedellytyksiä koskevasta tutkimuksesta jolla on suoranaista relevanssia monille sosiologian ja sosiaalipolitiikan teoreettisille ja empiirisille väittämille. Tämä on johtanut toisaalta naiviin moralisointiin (ei saa tutkia geenien ja ominaisuuksien yhteyksiä), toisaalta liioiteltuun kuvitelmaan sosiologian autonomiasta (tai ihmisyhteiskuntien tavattomasta erityisyydestä ja konstruoitavuudesta/muokattavuudesta) sekä lopuksi metodologiseen löysyyteen joka on vieroittanut meidät yhteiskuntatieteilijät varsinaisista tieteellisistä kysymyksenasetteluista. Siis ajatukseen siitä että empiirisellä evidenssillä ei ole juurikaan merkitystä kun kyse on kuitenkin vain näkökulmista (ks Gefwert 2003)

Kaikki tuntevat nimeltä E O Wilsonin teoksen Sociobiology. Siitä on v 2000 ilmestynyt juhlapainos teoksen 25-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Varsin harvat sosiologit ovat sen lukeneet. Meille jotka olimme tuolloin jo aktiivisia tutkijoita riitti keskustelu joka teoksen ympärillä käytiin (siis vrt. yllä: ongelmanasettelu oli jo oikeastaan moraaliton). Todettakoon että keskustelu oli myös biologien välinen, siten että Wilsonin tieteellisten arvostelijoiden ryhmä tuli lähinnä marxilaisten biologien joukosta. Nämä Wilsonin arvostelijat ovat suureksi osaksi edelleen hengissä ja edustavat muuttumattomia näkemyksiä: Richard Lewontin, Stephen Rose, Stephen Gould, joka kuoli äskettäin pyrki asettamaan kyseenalaiseksi tietyt evoluutioteorian perusasettamukset mutta arvosteli myös wilsonilaista näkemystä. Harvat ns. edistykselliset yhteiskuntatieteilijät ovat suhtautuneet ymmärtäväisesti evoluutioteorian yhteiskuntatieteelliseen soveltamiseen (ks poikkeuksena Singer 1999 joka yrittää hahmottaa yleisluontoista ohjelmaa darwinilaiselle vasemmistolle). Suomessa monet marxilaisesti suuntautuneet biologit ja perinnöllisyyden tutkijat ovat edelleen pysyneet 1970-luvun juoksuhaudoissa: Yrjö Haila, Petter Portin, Olli Haapala. Erityisesti Yrjö Haila on ollut innostunut myös sellaisista yhteiskuntatieteellisistä näkemyksistä jotka ovat suoraan vastakkaisia sosiobiologian lähinnä popperilaiselle tieteenkäsitykselle. Postmodernistinen tieteenteoreettinen linjaus on ollut eri syistä vahvimmin juuri sosiobiologian vastainen. Toisaalta konservatiivitkin ovat suhtautuneet evoluutioon erittäin epäilevästi, kaivaahan se maata nyt ainakin Raamatun alta. Esim USA:n nykyinen presidentti katsoo, että darwinismi on väärä teoria, kun taas kreationismi on tieteellisesti luotettavampi..

Suomessa on ollut ainakin yksi suorastaan alkuperäinen ja monien alkuperäisten moitteiden kaltainen sosiobiologi, nimittäin Tatu Vanhanen, joka on äskettäin julkaissut kansainvälistä keskustelua herättäneen teoksen kansojen älykkyydestä ja kansantulosta (Lynn-Vanhanen 2003).

Vanhasen näkemysten kritisoiminen ei ole aivan helppoa, mutta todettakoon nyt tässä, että en pidä mahdollisena sellaista suoraa biologian ja sosiaalisen yhdistämistä, jota Vanhanen ja hänen kumppaninsa tekevät.

Meillä Suomessa on yksi mielenkiintoinen poikkeus säännöstä, nimittäin Pekka Kuusi. Hänen Tämä ihmisen maailma-kirjansa on ihmeellinen kokoelma erittäin valistunutta evoluutionäkemystä, hieman liian yleisluontoista evoluutiopohdiskelua, ja hieman liian epäkonkreettisia johtopäätöksiä. Silti minusta sitä kannattaa hiukan tässä muistella kun nyt kerran olemme Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tilaisuudessa. Sehän vaiettiin aikoinaan ikävästi kuoliaaksi ja sille on vieläkin vaikeaa löytää ymmärtäjiä. Äskettäin siitä on kuitenkin kirjoitettu mm. mainio gradu tutkielma.

Kuusen tekstin lukeminen nyt on virkistävä kokemus. Kuusi oli todella perehtynyt aiheeseen, mutta kun hän kirjoitti, niin evoluutiopsykologia tieteenalana ei ollut syntynyt ja merkittävä osa evoluutiopsykologista keskustelua puuttui. Kulttuurievoluutio rinnastetaan liiankin suoraan ”biologiseen” evoluutioon (Kuusi 1982, 73-74) Kaikki Triversin ja Hamiltonin nerokkaat yksinkertaiset ideat ja lainalaisuudet joilla ihminen liitettiin muihin eliöihin, kuten sukulaisuusasteen vaikutus ns altruistiseen käyttäytymiseen, puuttuvat valitettavasti. Ero kulttuurisen ja biologisen evoluution välillä on aivan liian jyrkkä (vrt Ridley 2003) Kuusen mielestä ihmisen kulttuurievoluutio uhkaa hänen biologista evoluutiotaan. Ihmisen on saamansa tiedon pohjalla muutettava kulttuurievoluutiotaan siten että maapallo säilyy, so. biologisen evoluution mukaisesti. Ja välillä näkökulma on kovin lamarckilainen (s. 113) eli uskotaan, että kulttuurisen evoluution ominaisuudet muuttuvat biologisiksi, periytyviksi ominaisuuksiksi.

Toisaalta Kuusi oli äärimmäisen kunnianhimoinen. hän halusi kehittää uuden evoluutiopohjaisen yhteiskuntatieteen, sellaisen jota ei siis vieläkään ole olemassa. Tätä varten hän luki varsin laajasti kaikenlaista kirjallisuutta, myös Parsonsia, jolla oli oma evoluutioteoreettinen kautensa. Harmillista on, että hän ei tuntenut juurikaan sosiobiologiaa koskevaa 1970-luvun keskustelua ja mm. Dawkins ja Wilson puuttuvat lähdeluettelosta joten vaikkapa Dawkinsin meemi-idea ei joutunut Kuusen haaviin. Tämä tekee kirjasta valitettavan rajoittuneen ja ennen kaikkea perusrakenteeltaan melko ”perinteisen”.

Kuusen kirjaa voi verrata Wilsonin Consilience-teokseen joka minusta on myös turhaan hyljeksitty, erinomaisen kiinnostava kirja. Siinähän todella pyritään hahmottamaan eri tieteiden systematiikka aivan eri perusteellisuudella kuin Kuusi pystyi (toisaalta Kuusi kehitteli ihmiskunnan evolutiivisen historian, johon Wilson ei sentään uskaltautunut)

Tuon 1970-luvun väittelyn jälkeen, josta erinomaisen käsityksen saa lukemalla Ullica Segerstrålen teoksen The Defenders of the Truth (2000, nimi viittaa siihen että kummallakin osapuolella oli itse asiassa samanlainen tieteellinen totuusteoria, joka eroaa merkittävästi yhteiskuntafilosofisesta totuuden käsityksestä) alkoi biologiassa ja psykologiassa kuitenkin kehitys joka on jatkunut varsin nopeana ja voimakkaana. Sen merkittävimmät nimet ovat Hamilton, Trivers, Cosmides ja Tooby. Kaksi jälkimmäistä liitetään tieteenalaan nimeltä evoluutiopsykologia, joka mielestäni on harhaanjohtava nimitys. Kyse ei ole psykologian haarasta, vaan tieteenalasta, jota sittenkin kuvaa paremmin termi sosiobiologia. Tai ihmisen evoluutioteoria. Joka tapauksessa siis sellaisesta tutkimussuuntauksesta, jossa pyritään löytämään luonnon- ja seksuaalivalintaan perustuvia säännönmukaisuuksia jotka edelleen vaikuttavat myös ihmisyhteisöissä, yksilöiden valintojen kautta. Tähän keskusteluun kunnolla perehtyminen on ollut osittain mahdollista jopa Suomessa: meillä Heikki Sarmaja on esitellyt näitä näkemyksiä erinomaisesti, viimeksi Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissaan 2003, johon kannattaa paneutua. Kyse on siitä, että nämä, osin hyvinkin matemaattista (Triversin paperit ovat lähes epämatemaattisia!) biologiaa edustavat tutkijat ovat suhteellisen yksinkertaisten biologisten perusolettamusten avulla voineet esittää hypoteeseja ihmisten käyttäytymisestä sosiaalisissa tilanteissa, joilla on ymmärtääkseni suuri käytännön merkitys myös yhteiskuntapoliittiselle tutkimukselle. Merkitys näkyy välittömästi perhettä ja sen muodostamista ja säilymistä koskevissa tutkimuksissa, mutta sillä on myös merkitystä tavattoman monilla muilla aloilla, sillä kysymys on myös yleensä yhteistoiminnan ja molemminpuolisen auttamisen perusteista sekä viime kädessä ihmisen sosiaalisesta käyttäytymisestä.

Perusidea on kaunis ja yksinkertainen: eliöillä on joukko periytyviä ominaisuuksia. Nämä ominaisuudet joko edistävät tai haittaavat eliöiden lisääntymistä. Jälkimmäisessä tapauksessa käy niin, että tällaiset ominaisuudet vähitellen häviävät populaatiosta. Tulen seuraavassa puhumaan perhepolitiikasta joten sanon vain tämän: jos ihmislajilla ei olisi alusta asti kehittynyt taipumusta hoivata jälkeläisiään siihen asti kunnes nämä pärjäsivät omillaan, niin kukaan meistä ei olisi täällä paikalla.

Se mitä Hamilton ja Trivers ovat tehneet on että he ovat analysoineet suhteellista lisääntymismenestystä ja erilaisia sosiaalisia mekanismeja esim sosiaalisilla hyönteisillä, siten että tuloksilla on merkitystä myös meidän kannaltamme.

Voin tunnustaa, että tähän mennessä olen tutustunut Triversiin vain epäsuorasti, sekundääriteosten välityksellä. Hän nimittäin on kirjoittanut joukon merkittäviä artikkeleita erilaisissa luonnontieteellisissä aikakauslehdissä, ja kirjallisuus on täynnä näiden artikkelien keskeisiä tuloksia. En tiedä ketään sosiologia jolla olisi todella samanlainen merkitys meidän tieteenalalla, so ei vain niin että jokainen katsoo velvollisuudekseen viitata rituaalinomaisesti vaan niin että tieteenala todella rakentuu näissä artikkeleissa esitettyjen ideoiden varaan. Nyt kun Triversin kuuluisimmat artikkelit ovat ilmestyneet yhtenä kokoelmana (2002), niin olen vihdoin perehtynyt niiden alkuperäisiin versioihin. Tosiasiassa ne ovat myös yllättävän helppolukuisia, ja mikä tärkeintä Triversin kunnianhimoisena tavoitteena on kaiken aikaa ollut kehittää yleistä teoriaa joka pätee yhtä hyvin biologiaan kuin sosiologiaan. Hän valittaa vain siellä täällä, että toisin kuin hän oli odottanut, hänen ideansa eivät ottaneet lainkaan tulta yhteiskuntatieteiden puolella. Kuitenkin kaikki hänen löydöksensä olivat hänen mielestään yhteiskunnallisesti mitä relevanteimpia ja positiivisia, kuten vaikkapa esimerkiksi ajatus siitä, että vastavuoroinen altruismi on mekanismi joka tuottaa käsityksen oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta, jotain mitä filosofit ovat aina pitäneet (ja edelleen itävät) mahdottomana ajatuksena. Ajatukset vanhempien panostuksesta lapsiinsa tai lasten ja vanhempien välisestä ristiriidasta ovat molemmat omiaan korostamaan juuri yleensä heikompana pidetyn osapuolen aktiivista roolia (naiset seksuaalivalinnan subjekteina, lapset aktiivisina kilpailijoina vanhempiensa ja sisarustensa kanssa). Tähän eivät sosiologit ole ymmärtäneet kiinnittää juuri mitään huomiota (ks 2002, 17) Poikkeuksena on vaikkapa Jeremy Freese joka on pyrkinyt testaamaan joitakin sosiobiologisia tuloksia.

Triversin metodologinen perussääntö on todella kiinnostava: koeta poistaa kaikki sellaiset edellytykset jotka sitovat kysymyksenasettelun pelkästään ihmiseen. Sitten kun mekanismin on todettu toimivan mahdollisimman yleisessä muodossa niin sitä voi kokeilla myös ihmisen suhteen.

Yksi hänen läpimurtoartikkelinsa oli Parental investment and sexual selection, jossa lainalaisuus on että se sukupuoli, joka investoi suhteellisesti enemmän jälkeläisiin on myös seksuaalipartnereiden suhteen suhteellisesti valikoivampi sukupuoli . Tästä ei toistaiseksi ole löydetty poikkeuksia eläinkunnasta. Ihmisillä tämä merkitsee siis juuri sitä, että naiset ovat selvästi valikoivampia koska heille lapsen saaminen merkitsee huomattavasti suurempaa investointia. Tästä on taas joukko seurauksia jotka ovat perhepoliittisesti merkittäviä. Voin lämpimästi suositella luettavaksi Sarah Hrdyn teosta Mother Nature, joka ainakin vakuutti minut siitä, että savannilla on edelleen merkitystä.

*Nykyaikaisessa evoluutiopsykologiassa kysymys on tästä: ihminen on kognitiivisesti varsin monimutkainen ja monitasoinen otus, joka poikkeaa eläimistä mm. ns mielen teorian, puhetaidon, kulttuurin, lakien ja järjestelmien jatkuvan kehittämisen osalta. Voidaanko kuitenkin väittää että ihmisellä on kognitiivinen rakenne, joka on muovautunut hänen evoluutionsa aikana. Jotkut enemmän tai vähemmän kognitiiviset ja tunne-mekanismit ovat siis lajissamme geneettisesti välittyneitä. Niiden laajuudesta ja määrästä voi olla kovin eri mieltä ja vaaditaan sekä teoreettisia että empiirisiä todisteita. Jotta piirteen voisi olettaa olevan myötäsyntyinen, ainakin useimmat seuraavista kriteereistä pitäisi olla täytettyjä: se on syntynyt ratkaisemaan spesifiä ongelmaa; esiintyy (miltei) kaikissa ihmisen kulttuureissa, esiintyy muilla lajeilla, ei tarvitse opettaa erikseen ja/tai helppo opettaa ja aktivoida ja vaikea poistaa kokonaan, piirteen puuttuminen näkyy esim. neurologisissa sairauksissa. Näin siis väitämme että ihmisessä on synnynnäisiä ominaisuuksia jotka vaikuttavat myös siihen tapaan millä ihminen muodostaa pareja, hoivaa lapsia, jakaa työt, muodostaa yhteisöjä jne, kun taas modernin sosiologian näkemys on että nämä ovat täysin tai käytännöllisesti katsoen riippumattomia hänen biologisesta olemuksestaan. Tällöin ajatellaan että ne tavat joilla ihminen voi kehittyä ovat nykyään pääasiallisesti aivan muita kuin biologisia ja hänen biologiset ominaisuutensa eivät rajoita tätä kehitystä oikeastaan millään lailla. Kaikki yhteiskunnalliset ratkaisut ovat mahdollisia, kunhan ne vain ensin keksitään ja toteutetaan. (ns SSSM, ks Pinker 1994, 406 "Whereas animals are rigidly controlled by their biology, human behavior is

determined by culture, an autonomous system of symbols and values. Free from

biological constraints, cultures can vary from one another arbitrarily and

without limit. ... Learning is a general-purpose process, used in all

domains of knowledge." (Pinker 1994, 406))

Jotten menisi aivan karikatyyrimäisiin vastakkainasetteluihin, otetaan tarkasteluun seuraavat mielestäni järkevät ja mahdolliset positiot.

1.Ihmisellä on toki joukko biologisia rajoituksia ja historiallisesti hyvin pysyviä ominaisuuksia mutta nämä ovat niin yleisiä ja monesti kierrettävissä että suhteellisesti katsoen ihminen on tällä hetkellä irrottautunut biologisista edellytyksistään eikä niiden tutkimus tuota juurikaan lisäarvoa konkreettisten yhteiskuntapoliittisten kysymysten ratkaisuissa. Tämä lienee vallitseva järkeväksi katsottu kanta. Nähdäkseni se on myös aivan mahdollinen kanta. Tätä edustavat myös sellaiset darvinistit kuin Daniel Dennett tai Henry Plotkin

"Whereas animals are rigidly controlled by their biology, human behavior is

largely determined by culture, a largely autonomous system of symbols and

values, growing from a biological base but growing indefinitely away from

it. Able to overpower or escape biological constraints in most regards,

cultures can vary from one another enough so that important portions of the

variance are thereby explained. ... Learning is not a general-purpose

process, but human beings have so many special-purpose gadgets, and learn to

harness them with such versatility, that learning often can be regarded as

if it were an entirely medium-neutral and content-neutral gift of

non-stupidity." (Dennett 1995, 491)

2.Ihmisen mieli koostuu sellaisista melko pysyvistä kognitiivisista moduleista joka säätelevät hänen suhteitaan muihin ihmisiin perustavalla tavalla ja antavat mahdollisuuden esittää yleistyksiä ihmisluonteesta, ihmisten välisestä yhteistoiminnasta. Yhteiskunnalliset muutokset eivät juurikaan muuta näitä peruslainalaisuuksia, mutta niiden väliset suhteet ovat varsin herkkiä. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että jotkin yhteiskunnalliset järjestelyt toimivat paremmin kuin toiset, ja että eräät näistä muodoista eivät ole arvostustemme ja ihanteittemme kannalta ”oikeita”. Oppiminen, yhteiskuntien rakenteistuminen, vuorovaikutussuhteet, valta, sukupuolten väliset suhteet tapahtuvat tiettyjen toimintalogiikkojen ja käyttäytymisstrategioiden puitteissa jotka ovat joissakin tapauksissa hyvinkin ahtaita. Tämä on vaikea muotoilla, kyse on siis tietyllä tavoin järjestyneistä, verkostoituneista, kanavoiduista toiminnoista, jotka eivät ole symmetrisiä tai neutraaleja.

Voidaan sanoa että kaikki on toki mahdollista, mutta jotkut asiat vaativat toteutuakseen niin kalliita ja mutkallisia järjestelyjä, että näin ei normaalisti käy.

Erityinen ongelma on se, miten nämä biologiset perusmekanismit välittyvät. Tässä tulemme kysymykseen joka jakaa evoluutioteoreettisia tutkijoita ja jolla on toisaalta ollut suuri vaikutus evoluutioteoreettisesti suuntautuneen yhteiskuntatieteen vaikuttavuuteen. On nimittäin niin, että Darwin aikoinaan kuvasi tavan, millä evoluutio ”valitsee” kuhunkin ympäristöön soveltuvimmat lajit. Mutta Darwin ei tiennyt miten tämä käytännössä tapahtuu, siis mitä evoluutio oikein valitsee. Vasta geenitutkimus on tuonut esiin ainakin osan näistä mekanismeista. Richard Dawkins kirjoitti Wilsonin jälkeen pari kolme laajalevikkistä teosta joissa pyrittiin osoittamaan että valinnan perusyksikkö oli geeni. Ihminen tässä järjestelmässä oli vain geenien kantaja joka ”toteutti” geenien tarkoitusperiä. Kun siis jotkut erityiset ominaisuudet osoittautuivat edullisiksi (esimerkiksi se, että äiti on hyvä lastensa hoivaaja, pystyy saamaan lapselle myös toisen huoltajan, osaa huolehtia lapsen ravinnosta ja kasvatuksesta) niin nämä ominaisuudet siirtyvät geeneissä seuraaville sukupolville. Ei ole loppujen lopuksi olennaista mikä oikein siirtyy, mutta olennaista on se, että vain yksilölliset ominaisuudet voivat olla valinnan kohteena. Darwinilaisen luonnonvalinnan *yksiköt* eivät ole sosiaalista tai yhteiskunnallista: yhteiskuntia tai yhteisöjä ei voida tarkastella valinnan kohteina. Tämä tekee myös geeniperustaiset ryhmätarkastelut (tyyppiä rotujen tai kansallisuuksien älykkyyserojen tutkiminen tai vaikkapa yhteiskuntien demokraattisuuden vertailut) kyseenalaisiksi. Ominaisuudet periytyvät yksilöllisesti ja yhteiskunta muodostaa tässä kontekstin jossa siirtyminen tapahtuu.

Tosin ryhmävalintaa koskeva teoria on myös nostanut päätään uudelleen: voidaan osoittaa tilanteita, joissa luonnonvalinta kohdistuu koko ryhmään eikä vain yksilöihin. Esimerkiksi jos mehiläisyhteiskunnassa on kaksi eri työläiskategoriaa, niin jos toisessa tapahtuu suhteellista kehitystä toiseen verrattuna (niistä tulee tehokkaampia keräämään ruokaa) niin tämä johtaa siihen että niiden määrä vähenee suhteessa vähemmän tehokkaaseen ryhmään, koska valinta koskee koko yhteiskuntaa eikä yksilöitä (Plotkin ) Mutta on esitetty vahvoja argumentteja siitä että tällöinkin on kyseessä viime kädessä geenitasolla yksilöön kohdistuva valinta. Ryhmävalinta perustuisi siis aina väärinkäsitykseen. En ole kompetentti arvoidakseni eri argumenttien pitävyyttä. Tässä yksi Trivers-esimerkki. Mehiläisyhteiskunnassa kuningatar kontrolloi työläisten sukupuolen tappamalla ne työläiset jotka ovat ”väärää” sukupuolta (kumpiakin tulee olla sopivassa suhteessa). Työläisen kuolemalla ei ole lisääntymismenestyksen kannalta merkitystä. sen sijaan jos työläinen panisi hanttiin ja tappaisikin kuningattaren niin koko pesä ja siis kaikki työläismehiläisen sisarukset kuolisivat. Luonnonvalinta siis pyrkii varmistamaan että tällaista ei voi tapahtua tekemällä kuningattaresta ison ja voimakkaan. Pinnallisesti katsoen näyttäisi siis siltä, että kyseessä on ryhmävalinta, kun todellisuudessa on kyse yksilövalinnan seurauksesta jossa geenien lisääntyminen on ratkaiseva.

Tämä merkitsee nähdäkseni myös sitä, että evoluutiopsykologia ei ole psykologiaa vaan biologisesti orientoitunutta, sivistynyttä tiedettä, jota itse kutsun mieluiten nimellä evoluutiososiologia. Tämä

nimitys on minusta paljon parempi kuin evoluutiopsykologia jossa korostuu liikaa ajatus, että kyse on vain ihmisten sisäisistä ominaisuuksista, kun taas evoluutiososiologiassa voitaisiin heti lähteä siitä että myös yhteiskunnalliset suhteet ovat evoluution tuotetta.

Perhepolitiikka

Käytän tässä esimerkkinä perhepolitiikkaa ja lasten hoitoa, josta Fiona Williams äskettäin piti mielenkiintoisen esitelmän Sosiaalipolitiikan päivillä Joensuussa (jotkut täällä olivat sitä kuulemassa). Voidaan erottaa neljä perusversiota perhepolitiikasta: perinteinen yhden mieselättäjän malli jossa äiti hoitaa lapsia kotona, kahden elättäjän malli jossa pyritään takaamaan molempien vanhempien yhtäläiset mahdollisuudet työntekoon ja tarjotaan riittävä päivähoito, hoivan ja työn rinnastuksen malli, jossa kumpaakin kohdellaan yhteiskunnallisesti yhtä hyvin (eli jossa naiset saavat kunnon palkkaa sekä kotityöstä että osapäivätyöstä ja ovat näin tasa-arvoisia kokopäivätyötä tekevien miesten kanssa) ja lopulta universaali hoivamalli jossa naiset ja miehet jakavat tasan sekä kotityöt että palkkatyön eli ovat molemmat lyhyemmällä työajalla kun lapset ovat pieniä. Williams keskustelee näistä malleista ikään kuin ne olisivat yhtäläisesti toteuttamiskelpoisia ja että kyseessä on vain yhteiskunnan valinta niiden välillä (tätä korostavat vielä voimakkaammin Heikki Hiilamo ja Olli Kangas (2003) jotka näkevät kysymyksessä olevan puhtaan sosiaalisen konstruktion, riippuen siitä mitä näkökulmaa korostetaan voidaan asettaa eri mallit edullisemmiksi. he sanovat asian näin: ”Ruotsissa kodinhoidontuen puolestapuhuja nähdään sukupuolesta riippumatta pahimman luokan sovinistiksi joka haluaa alistaa naiset. Suomessa taas kotihoidontuen vastustaja leimautuu holhoavaksi pakkohuostaanottajaksi.” Diskurssi on keskeinen tekijä, kehys jonka puitteissa argumentit ovat joko hyviä tai huonoja. Mallit sinänsä eivät suinkaan ole sitä.

Nyt on kuitenkin niin ikävästi että näyttäisi olevan niin että jos vanhemmille annetaan aidosti vapaus valita, niin melkeinpä riippumatta lähtökohdista päädytään aina (valta)malliin jossa äidit ovat kotona mahdollisimman pitkään hoitamassa lapsia ja palaavat työelämään vasta kun heidän on pakko. Suomessa on hämmästyneinä havaittu että meillä suurin osa pienistä lapsista saa nauttia kotihoitoa kunnes he täyttävät 3 v vaikka laki antaa mahdollisuuden vaatia päivähoitoa heti kun äiti menee töihin. Williamsin mukaan Suomi onkin jo suorastaan familismin mallimaa Ranskan rinnalla (ilmeisesti näin todella onkin …)! Vain sellaisessa maassa, missä todellakaan ei ole vaihtoehtoja, äidit palaavat töihin melko nopeasti ja tasapainottelevat hankalasti työn ja lasten ja kodin välillä (USA) . Yritykset saada isät ottamaan vastuun lastenhoidosta ovat ainakin tähän mennessä epäonnistuneet ja mallit joissa isän hoitoaika on suoranaisesti nipistetty äideiltä on koettu epäreiluiksi. Tämä ei merkitse sitä, että ainoa mahdollinen malli on sellainen jossa isä on töissä ja äiti kotona, vaan sitä, että tämän mallin horjuttaminen edellyttää huomattavan suuria ponnistuksia tai sosiaalisia innovaatioita. Toki Hochschildin (1997) kuvaama tilanne, jossa erittäin työorientoituneet avioparit jättävät lapsensa (ja perheensä) hunningolle voidakseen satsata työuraansa täysillä, voisi sanoa muodostavan loistavan havaintoesimerkin yhteiskunnallisten pakkojen vaikutuksesta. Kyse oli juuri tapauksesta jossa yhteiskunnalliset pakot ohjaavat ihmiset toimimaan toisin kuin mitä normaalioloissa tekisivät. He ”tietävät” että heille ei ole sallittua ajatella perheensä tai lapsensa etua suoraan, vaan ainoastaan epäsuorasti, oman menestyksen kautta. Ja toisaalta tietysti se, että tätä kautta työt muodostuvat kodinomaisiksi ja kodit pakkotyöpaikoiksi, on mainio osoitus siitä, miten evolutiiviset mekanismit sopeutuvat yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tilanne jossa sekä miehelle että naiselle olisi sallittua olla kolme vuotta kotona hoitamassa lasta ilman irtisanomisen vaaraa ja jossa perhe saisi tästä hyvän hoitokorvauksen, johtaisi ymmärtääkseni ilman muuta siihen että (pieniä) lapsia ei juurikaan päivähoitoon pantaisi ja miesten panos lastenhoidossa jäisi aika vähäiseksi. Ja jossa naisten työurat olisivat aika katkonaisia. Miehiä kotiin suoranaisesti pakottavat mallit ovat taas enemmän tai vähemmän kyseenalaisia ja saattavat johtaa backlash-reaktioihin eli isiin jotka absoluuttisesti kieltäytyvät kaikesta lasten ja kodinhoidosta ja työnantajiin jotka preferoivat joko sinkkuja tai niitä joiden lapset ovat vähintään 15-vuotiaita. Tarvitaan siis jotain aivan erityisiä innovaatioita, jotta koti-isyydestä olisi kilpailijaksi kotiäitiydelle. Voin ideoida tässä: isän päivärahakorvaus on kaksinkertainen äitiin verrattuna, kaksi isän hoitokuukautta vastaa yhtä äidin hoitokuukautta, erityisneuvolat joissa on vain miehiä, naistenlehdet täyteen (tosikertomuksia) isän erinomaisuudesta lapsenhoitajana äiteihin verrattuna, hiekkalaatikoiden viereen petankkikenttiä ja olutterasseja, lenkkipoluilla ilmaisia lastenparkkeja jne

Kyse ei ole yksinomaan vanhempien valinnasta. Lapsilla on tässä myös erittäin aktiivinen ja merkittävä rooli. Lapsi on itsekäs olento ja pyrkii saamaan kaiken sen hoivan mikä vain on mahdollista. Sen kannalta on ilman muuta kaikkein paras vaihtoehto että sillä on yksi pysyvä hoitaja kotona joka takaa sille sekä eloonjäämisen että turvallisen ja virikkeellisen ympäristön jonka avulla voi sitten lähteä tutustumaan ympäröivään maailmaan. Lapsi valitsee aluksi ilman muuta äidin, elleivät olosuhteet ole poikkeukselliset. Näin sellainen malli jossa edellytetään sukupuolten välistä täyttä tasa-arvoa ja lasten siirtymistä laitoshoitoon mahdollisimman pian, mahdollisimman lyhyttä imetysaikaa, on yksinkertaisesti biologiselta kannalta erittäin hankala malli toteuttaa. Lapset panevat hanttiin, äidit panevat hanttiin ja myös isät panevat hanttiin. En tietenkään väitä että tämä merkitsee että isien ei pitäisi tai he eivät voisi hoitaa lapsia. Kokemukseni on päinvastoin että lapsen hoitaminen on fantastisen hieno ja positiivinen kokemus, jossa lapsi palkitsee hyvin tehokkaasti isän hoivatyön. Toisaalta lapset ovat hyvin rehellisiä: tarvitaan todella antaumuksellinen isä ja todella kelvoton äiti ennen kuin lapsi valitsee isän äidin sijasta. Jokainen isä, joka osallistuu lapsensa hoivaamiseen saa siitä paljon, ja jokainen isä joka on lintsannut tästä vaiheesta ei ehkä koskaan saa tietää mitä kaikkea on menettänyt. Mutta silti väitän, että isien saaminen tasaveroisiksi lastensa hoivaajiksi vaatii sellaista satsausta että sitä ei ole vielä nähty, edes Ruotsissa Ja ruotsalaisethan uskovat suuresti diskurssin voimaan. ( Hiilamo-Kangas 2003, ks. myös Kröger et al: Families, Work and Care 2003, jossa kuvataan vaihtoehtoisia tilanteita eri Euroopan maissa)

Sosiologille on kerettiläistä sanoa, että yhteiskuntapoliittiset ratkaisut toimivat jos ja vain jos ne ottavat huomioon tällaiset biologiset tosiasiat. Jos ne eivät ota niitä huomioon, niin kuin usein on laita, lopputulos muovautuu yhdistelmäksi tarkoitettuja ja ei-tarkoitettuja seurauksia. Jos taas blank slate – tai Marxin idea sitä, että ihmisen olemus on pelkästään yhteiskunnallisia suhteita – pitäisi paikkansa niin ongelmat olisivat kaiketi lähinnä markkinoiden ja hallinnon kitkatekijöihin liittyviä. Ja markkinat eivät suinkaan tuota biologisesti ”oikeita” ratkaisuja. Kun Nestle markkinoi äidinmaidon vastikkeita kehitysmaaolosuhteissa ja saa äidit siirtymään pulloruokintaan, niin mallia on ollut helppo myydä, mutta seuraukset ovat katastrofaalisia.

Esimerkki: lasten huostaanotto ja biologinen vanhemmuus

Ehkä kuitenkin havainnollisin esimerkki biologian ja sosiaalipolitiikan ”luonnollisesta” yhteydestä on lasten huostaanottoa koskeva keskustelu. Kuten tunnettua, lasten huostaanottoa pidettiin aikaisemmin melko tavanomaisena yhteiskunnallisena toimenpiteenä, jossa ehkäpä keskeisenä kysymyksensä oli jonkinlainen normaaliuden ja poikkeavuuden valvominen: nuoren yksinhuoltajaäidin lapsi otettiin melkeinpä automaattisesti huostaan jos hänen laajennettu perheensä ei ottanut lapsesta vastuuta (ks. Roos 2002). Nyttemmin taas keskeisenä kriteerinä on ns. lapsen etu: lapsi pitää aina ottaa huostaan jos vanhemmat eivät kykene tarjoamaan riittävän turvallisia olosuhteita jotka olisivat lapsen edun mukaisia (jos lapsen kehitys ja terveys vaarantuu). Lasta tarkastellaan erillisenä yksilönä (jopa niin että huostaanotossa ei sisaruksia välttämättä pidetä yhdessä) ja perhe on vain yksi mahdollinen väline lapsen edun toteuttamiselle. Biologinen perhe on periaatteessa yhtä hyvä tai yhtä huono vaihtoehto kuin mikä tahansa muu: kyse on vain lapsen kulloisistakin olosuhteista. Voidaan siis sanoa että tässä sosiaalipoliittinen lähtökohta kiistää tarmokkaasti biologian merkityksen ja lähtee siitä, että lasten etu on aina erotettava vanhempien edusta. Todettakoon että yksi Triversin kuuluisimmista papereista käsittelee juuri tätä kysymystä: hän osoittaa kuinka jälkeläiset ja vanhemmat kilpailevat niukoista resursseista ja saamastaan huomiosta suhteessa sisaruksiin ja että tällä kilpailulla on keskeinen merkitys evoluution kannalta. Tällä on aivan eri seuraukset kuin lastensuojelun keskeisellä ajatuksella, että lapsen edun ja lapselle hyvien olosuhteiden määrittely on yhteiskunnallinen konstruktio, samoin se mitä näitä käytännössä arvioidaan: ammattilaiset päättävät mikä on totta ja mikä ei ja ratkaisevat perheestä täysin riippumatta sen otetaanko lapsi huostaan vai ei, palautetaanko lapsi takaisin vai ei. Meillä Suomessa on lisäksi katsottu että on tärkeää että lapsen olosuhteet ovat suhteellisen vakaat jolloin on parempi että lapsi otetaan pysyvästi huostaan kuin että lasta ”palloteltaisiin” edes takaisin vanhempien olosuhteiden mukaan (ks. Mirjam Kalland et co).

Nykyisen lasten huostaanottopolitiikan ydinongelma on kolminainen: kuka voi määritellä lapsen edun, voidaanko lapsen etua pitää erillisenä ja suorastaan ristiriitaisena perheeseen nähden ja mitä lapselle oikein tapahtuu sen jälkeen kun hänet on otettu huostaan. Lapset usein itse vastustavat ankarasti huostaanottoa (Vantaan sosiaalilautakunnan jaoston vihreä puheenjohtaja kehui että hänen aikanaan vain lapset ovat vastustaneet huostaanottoa joten päätökset ovat olleet varmasti oikeita). Sosiaalityöntekijät esittävät lapset tässä vaiheessa mielellään ”papukaijoina” tai kykenemättöminä puhumaan vanhempiaan vastaan. On varmaa että lapsi kuitenkin on aidosti haluton lähtemään perheestä, jos hän vastustaa erottamista ankarasti. Lapsi kokee kuuluvansa perheeseen ja pitää perhettään kuitenkin parempana. Toisaalta vanhemmat eivät halua menettää lasta, vaikka tämä saattaisi esimerkiksi merkittävästi vähentää heidän ongelmiaan (esimerkiksi lastensuojeluviranomaisten jatkuvaa valvontaa). Toinen iso ongelma on se, että nykytilanteessa varsinkin pääkaupunkiseudulla lapset joutuvat käytännössä aina, ainakin aluksi laitokseen. Perhesijoituksen merkitys on vähenevä ja se koskee vain pienempiä, yksinäisiä lapsia. Sijoitusperheistä on ankara puute. Vaihtoehtona on siis kunnallinen tai yksityinen laitos, tai lapsen oma koti. Tämä on asia josta huostaanottojen yhteydessä ei yleensä puhuta. On täysin mahdollista että lapsi joutuu huostaanotossa ojasta allikkoon: hänellä on ollut jopa kohtuullisen turvallinen ympäristö (poikkeuksena isän tai äidin juomaputket tai pahimmassa tapauksessa yksi ainoa kriisitilanne jolloin äiti erehtyy pakenemaan ns. turvakotiin), jossa hän ei ole joutunut jatkuvasti puolustautumaan vieraita vastaan ja sitten hän joutuu tilanteeseen jossa aikuiset eivät pysty suojelemaan häntä. Traagisinta on että tämä tilanne saattaa muodostua vain siksi, että vanhemmat ovat alun perin itse jostain syystä ottaneet yhteyttä sosiaalitoimeen. Olenkin suoraan sanoen sitä mieltä, että vanhempien joilla on perheessään ongelmia ja lapset saattavat joutua silloin tällöin ongelmallisiin tilanteisiin, kannattaa yrittää nojautua omaan sosiaaliseen verkostoonsa, esimerkiksi niin, että turvakodin sijasta mennään ystävien luokse. Tällöin vältytään viranomaisseurannalta ja turvakodin puolelta tulevasta painostuksesta. Ja perheen ”ilmiantaminen” lastensuojeluviranomaisille on kyllä vihoviimeinen teko johon pitää turvautua vain, jos ei keksi mitään muuta vaihtoehtoa perheen auttamiseksi. Ainakin Espoossa..

Asetelma on siis tämä: onko biologialla mitään merkitystä vai voidaanko lapsia kohdella ikään kuin puhtaasti yhteiskunnallisina konstruktioina.?

Yleensä se mitä evoluutiososiologiassa parhaiten on tutkittu on juuri lapsen asema perheessä ja ne biologiset yhteydet, jotka tuottavat keskinäistä riippuvuutta ja yhteisiä intressejä. Heikki Sarmajan (2003) artikkeli ”Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta” on erinomainen johdatus tämän tyyppiseen analyysiin. Perusväitteenä on, että geneettinen yhteys vanhemman ja lapsen välillä on keskeinen tekijä siinä, tapahtuuko myös huolenpitoa vai ei. Mekanismi on se, että geenit eivät suoraan ilmeisesti merkitse mitään, vaan evoluutio on synnyttänyt olettamuksen siitä, että se joka hoivaa lasta kun tämä on aivan pieni, on myös lapsen biologinen vanhempi. Läheisyys laukaisee hoivaamismoduulin ja loppu onkin sitten ihmiskunnan (ja eläinkunnan) historiaa. Siis väite toimii myös niin, että evoluutio on tuottanut meihin sellaisia psyykkisiä rakenteita joiden perusteella olemme valmiit ja kyvykkäitä huolehtimaan avuttomista lapsista ja toisaalta lapset ovat valmiita vastaanottamaan meidän huolenpitomme. Me kykenemme adoptoimaan, kuten apinat mutta eivät suinkaan kaikki eläimet. Yhteys on olemassa siis ikään kuin meidän sisällämme. Kun se aktualisoituu eli kun alamme hoitaa lasta, niin tämä yhteys alkaa itsestään vahvistua ja kehittyä. Se on erittäin vahva, siten että molemminpuolinen varsin negatiivinen vuorovaikutus ei suinkaan riko yhteyttä. Toisaalta lapsi voi kiinnittyä myös adoptiovanhempiin jotka voivat omalta osaltaan kiinnittyä lapseen jos adoptio tapahtuu riittävän aikaisin. Normaaleissa huostaanottotapauksissa kyse on kuitenkin jo varsin vanhoista lapsista. Toinen vastaava ongelma on avioero, jossa jompikumpi puolisoista (tavallisimmin nainen) estää aktiivisesti miehen yritykset olla lasten kanssa. Perusteena on usein se (paitsi väkivaltaisuutta tms.) että kun mies ei aikaisemminkaan huolehtinut lapsista niin miksi hän nyt haluaa niin innokkaasti niistä huolehtia.

Huostaanotossa ja avioeroissa mekanismi on siis sama: jos lapsi saadaan erotettua vanhemmistaan tarpeeksi tehokkaasti ja pitkäaikaisesti, niin yhteyden uudelleenmuodostuminen voi olla hankalaa. Silti voidaan kysyä mitä merkitsevät ne tapaukset joissa lapset haluavat löytää kadonneen isänsä, vieläpä sellaisen isän jota eivät ole koskaan nähneet ja jonka olemassaolosta eivät ole koskaan tienneet. Ja miksi isät haluavat olla lastensa kanssa sen jälkeen kun ovat heidät menettäneet?

Onko kyseessä vain sosiaalinen konstruktio, naistenlehtidiskurssin tuote (miestenlehdistähän isyysjuttuja ei löydä!)

Huostaanotto tai avioerossa lapsen huoltajan määrääminen on siis toimenpide jossa nähdäkseni pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon joukko biologisia reunaehtoja: jos meillä on kyse lapsesta jonka on ollut jommankumman tai molempien vanhemman hoidossa syntymästään asti niin tämä on otettava huomioon huostaanotossa. Lapsen etuna ei *juuri* koskaan voi olla hänen eristämisensä tällaisesta vanhemmasta. Paras vaihtoehto olisi ilman muuta se joka kulkee sovittelun tai läheisneuvonpidon nimellä: siis että lapsen oma sosiaalinen ja sukulaisverkosto muodostaa sen tukiverkoston joka ratkoo ongelmatilanteet. Lapsilla on nykyään yhä enemmän ja yhä hyväkuntoisempia isovanhempia joten juuri isovanhemmat muodostavat tärkeän tukipilarin.

Tästä tulemmekin sitten jo eläkekysymykseen jota voisi käsitellä monella mielenkiintoisella tavalla evoluutioteoreettisesti. Voimme esittää suuren määrän väittämiä siitä miten isovanhemmat, vanhemmat ja lapset toimivat keskenään resurssien jakajina, vastaanottajina ja saajina. Mutta se on jo toisen esityksen aihe.

Lopuksi

En suoraan sanoen osaa yhtään arvioida miten tällainen esitys teihin uppoaa. Korostan sitä, että mielestäni erot nykytutkimuksen kysymyksenasetteluihin ovat substantiaalisia. Kyse ei ole vain retoriikasta. Kyse ei ole myöskään ajattelutavan tai näkökulman valinnasta. Kyse on siitä, pitääkö meidän ottaa oman tieteemme ulkopuoliset tosiasiat (so. vallitseva tutkimustieto ja teoreettiset, empiirisesti verifioidut oivallukset) huomioon, vai onko yhteiskuntatiede vain tulkitseva tiede, jolle evidenssi ei koskaan ole evidenssiä.. Tässä kannattaa muistaa, että kuhnilainen paradigma-ajattelu johtaa harhaan. Teoriat eivät koskaan kumoudu kokonaisuudessaan. Newtonin lait ovat edelleen täysin valideja ja käyttökelpoisia, vaikka Einstein osoittikin ne ei-yleispäteviksi. Evoluutioteoreettinen näkökulma ei suinkaan romahduta yhteiskuntatiedettä. Se asettaa teoreettiset tarkastelut määrättyyn valoon ja antaa kriteerejä arvioida niitä. Ennen kaikkea se kumoaa nykyisin vallitsevan konstruktionistisen perusparadigman, siis sen että todellisuus rakentuu merkityksistä joita erilaiset toimijat asioille antavat ja muutokset ovat tämän(kin) vuoksi alituisia ja dramaattisia. On olemassa asioita ja ilmiöitä jotka ovat riippumattomia merkityksenannosta ja joiden ”konstruoiminen” voi tapahtua vain tietyillä reunaehdoilla. Sosiaalisuus ei ole pelkkää merkityksenantoa ja muutu toiseksi välittömästi kun vaihdamme merkitystä.

Toinen perusajatus on, että meidän kannattaa olla hyvin varovaisia kun esitämme ajatuksia ja hypoteeseja ihmisen sosiaalisesta toiminnasta. Niitä voidaan testata yllättävänkin helposti, kun kekseliäisyyttä riittää. Tästä Triversin artikkelit ovat havainnollisia esimerkkejä. Vauvatutkimus tai apinatutkimus ovat osoituksia siitä, että vaikka tutkittavat eivät edes puhu niin tulokset ovat olleet todella dramaattisia. Emme ole yhteiskuntatieteilijöinä ”turvassa” sen olettamuksen takana, että ihmisen käyttäytyminen on niin erilaista ja omintakeista että biologinen perustutkimus ei siihen päde. Itse asiassa Triversin artikkelit osoittavat jo, että biologi jolla on silmää teoreettisille yleistyksille voi hyvin iskeä kultasuoneen kun taas sosiologit puuttuvat vain tyhjäpäiväisyyksiin. Mutta ei Triverskään täydellinen ole (ks artikkeli on self deception)

Kolmas on se, että älkää nyt kuitenkaan heti keksikö aivan hölmöjä ja vääristeleviä vastaesimerkkejä. Kirjallisuus on niitä pullollaan. Niiden keksijät ovat usein sitä mieltä että ne ovat erinomaisen osuvia ja hauskoja. Useinhan nähdään että sosiobiologia puolustaa juuri täysin sääntelemätöntä markkinataloutta jossa heikot kuolevat pois ja vahvat liittoutuvat keskenään yhä vahvemmiksi. Lopputuloksena äärimmilleen differentioitunut yhteiskunta.

Näinhän ei tietenkään ole. Markkinat ovat mielenkiintoinen historiallinen ilmiö, joiden vapaa toiminta hävittäisi nopeasti ihmisen biologisena olentona, aivan kuten Pekka Kuusi jo aikoinaan ajatteli. Toisaalta markkinat tuottavat sellaisia valtavia elintaso- ja valtaeroja, jotka mitätöivät mahdolliset biologiset syy ja seuraussuhteet. Eloonjäänti markkinoilla voi olla pahassa ristiriidassa geenien eloonjäännin kansa.

(Kysymys on siitä, mikä merkitys tällä on modernille sosiologialle ja sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikalle.)

On oikeastaan triviaalia sanoa, että bio-logia, siis kaikkea elämää koskeva oppi, sisältää viime kädessä myös yhteisöllisen elämän tutkimisen siis sosiologian. Kun puhumme sosiobiologiasta, puhumme siis biologian osa-alueesta. Sellaisesta alueesta biologiassa jonka pohjalle taas sosiologian tulisi voida rakentaa, ei niin että sosiologia redusoituisi biologiaan vaan niin, että sosiologian ei tulisi voida johtaa tuloksiin jotka ovat ristiriidassa sen biologisten perusteiden kanssa. Sosiologi ei voisi väittää, että vaikkapa ihmisen ajattelutoiminta tai näkökyky toimisi yhteiskunnassa eri tavoin kuin biologisena prosessina. Tässä mielessä rakennamme kaikki biologian pohjalle, ellemme sitten ajattele niin kuin Latour, että myös kuollut materia noudattaa samoja lainalaisuuksia ja se voidaan ottaa sosiologian piiriin (ks. Roos 2003).

Tähän viittaa tietysti myös viime vuosien muotitermi, elämänpolitiikka. Sen giddensläinen versio liittyi ennen kaikkea valintaan, mutta myös jossain määrin eettisiin ja ekologisiin kysymyksiin. Foucaultlaisessa versiossa taas biopolitiikka on suorastaan päinvastaista giddensiläiselle (ks Hoikkala-Roos, Vähämäen artikkeli ); valinta vs hallinta. Silti kumpikin ignoroi elämänpolitiikan ilmeisimmän merkityksen, nimittäin ajatuksen siitä että biologialla, geeneillä ja politiikalla olisi jokin muu yhteys kuin pelkästään tekninen tai hallintavälineellinen.

Nyt tämä on suurten mittojen spekulointia, mutta sanoisin niin että ihmisten yhteisöt ovat suurimman osan olemassaolostaan noudattaneet pääasiassa biologisia säännönmukaisuuksia. Muutaman viime vuosituhannen aikana on sitten kokeiltu lukemattomia sosiaalisia ratkaisuja, joista suurin osa ei ole toiminut ja jotkut ovat olleet vähällä saada aikaan suuren luokan katastrofeja. Olen samaa mieltä Kuusen kanssa että nyt tilanne on kaksijakoinen: toisaalta ihmiset pystyvät vihdoinkin tuhoamaan olemassaolonsa ekologisen perustan, toisaalta ihmiset kykenevät nyt ensi kertaa toteuttamaan biologisia lainalaisuuksiaan turvallisesti ja ilman epäinhimillisiä seuraamuksia. Tätä kutsuisin elämänpolitiikaksi evoluutioteoreettisessa mielessä.

Hieman yksinkertaistaen ilmaistuna, mitä enemmän yhteiskunta tarjoaa yksilöille mahdollisuuksia valita itse toimintansa riippumatta kulloinkin vallitsevista yhteiskunnan normeista ja perinteistä, erityisesti jos se tarjoaa tälle toiminnalle mahdollisimman resursseiltaan tasa-arvoiset lähtökohdat, esimerkiksi sukupuolen ja luokan suhteen, sitä enemmän geeneillä on välitöntä ja suoranaista vaikutusta ”politiikkaan”, so. ihmisten yhteiskunnalliseen toimintaan.

Tämän idean on minulle ehdottanut Markus Jokela julkaisemattomassa artikkelissaan: Toiminta ja käyttäytyminen – yhteiskuntatieteiden sielu ja ruumis, jossa tämä oivallus esitetään hienosti ja ymmärtääkseni ensi kertaa elämänpolitiikan yhteydessä.

Kyse on siis siitä, että yhteiskuntapolitiikka muuttuu yhä elämänpoliittisemmaksi sitä mukaa kun ihmiset ovat yhteiskunnallisilta toimintaedellytyksiltään tasa-arvoisempia. Niin kauan kuin erilaiset sosiaaliset lähtökohtaerot jylläävät niin tilanne on se, että geneettisillä eroilla ei ole merkitystä. Tutkijat ovat osoittaneet että yhteiskunnallisilla eroilla on edelleen iso vaikutus terveyteen ja ikään. Kun nämä erot mahdollisesti saadaan pois, niin kyse ei siis ole suinkaan siitä, että ympäristötekijät muuttuvat umpimähkäisiksi vaan siitä että jäljelle jää vain yksilöllisten ominaisuuksien selittäjiä jotka ovat pääasiassa geneettisiä.

Mutta tämähän ei merkitse että yhteiskuntatutkimus olisi tuomittu häviämään. Olen itse kirjoittanut pienen arvion Raija Julkusen kirjasta 60 ja töissä siltä kannalta, että mikä muuttuisi, jos Julkunen olisi ottanut myös biologian aidosti huomioon. Lähinnä hän olisi välttynyt joitakin aivan hassuilta tulkinnoilta (ks Roos 2003).

Eli summa summarum: jos edes pari teistä kuulijoista innostuu tarkastelemaan omaa tutkimusongelmaansa evoluutioteoreettisesta perspektiivistä niin voin olla tyytyväinen!

Kirjallisuus

Richard Dawkins (1976): The Selfish Gene

Dennett, Charles C. (1995). Darwin's dangerous idea. New York: Simon &

Schuster.

Families, Work and Care (2003)

Heikki Hiilamo ja Olli Kangas (2003): Ansa naisille vai vapaus valita? Lasten kotihoidontuki ruotsalaisessa ja suomalaisessa poliittisessa retoriikassa. Sosiaalipolitiikan päivät Joensuu

Arlie Russell Hochschild (1997): The Time Bind. When work becomes home and home becomes work. Metropolitan Books

Sarah Blaffer Hrdy (1999): Mother Nature. Natural Selection and the Female of the species. Chatto & Windus

Markus Jokela 2003: Toiminta ja käyttäytyminen – yhteiskuntatieteiden ruumis ja sielu?

Barbara Katz Rothman (2003) Ei yksin geeneistä. Vastapaino

Pekka Kuusi (1982): Tämä ihmisen maailma

Santeri Laner 2003 (kulttuurievoluutio)

Richard Lynn- Tatu Vanhanen (2002) The IQ and the wealth of nations. Praeger Books

Steve Pinker (1994). The language instinct: How the mind creates language.

New York: William Morrow.

Steve Pinker (2002): The Blank Slate. The modern denial of human nature. Allen Lane

Henry Plotkin (2002): The imagined world made real. Towards a natural science of culture. Penguin Books

Matt Ridley (2003): Nature via nurture

J.P.Roos (2002) Lastensuojelu ja ihmisoikeudet

J P Roos (2003) The Social Compositionism of What. Latour

J.P.Roos (2003): Arvostelu Raija Julkusen kirjasta 60 ja töissä. Yhteiskuntapolitiikka 6.2003

J P Roos – Tommi Hoikkala (199) (toim): Elämänpolitiikka

J P Roos - Anna Rotkirch, Elina Haavio-Mannila (2003): Do rch men have most sex?

Anna Rotkirch (2003) Naturligtvis? Moderskap, essentialism och evolutionsteori. Naistutkimus 3

Anna-Maria Ruohonen (2003): Mitä imetys on? Tutkimus suomalaisista imetysnäkemyksistä ja imetyskeskustelun poliittisuudesta. sosiaalipolitiikan pro gradu-tutkielma, syyskuu

Heikki Sarmaja (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003, 223-244

Ullica Segerstråle (2000) The Defenders of the truth. Oxford University Press

Peter Singer (1999): A Darwinian Left. Politics, Evolution and Cooperation

Robert Trivers (2002): Natural Selection and Social Theory. Oxford University Press Oxford

Fiona Williams (2003): Rethinking Care in Social Policy

E O Wilson (2000): Sociobiology

E O Wilson(1998): Consilience. the unity of knowledge