Opintoajoista

VAROITUS: Tämä jupina on opintopoliittinen kannanotto.

Opintoaika on nykyään rajattu viiteen vuoteen. Tämä tarkoittaa, että viiden vuoden putken jälkeen yliopistosta putkahtaa ulos valmis maisteri. Hyvillä selityksillä on tietysti mahdollista saada lisäaikaa, mutta tässä jupinassa otan vertailukohdaksi juuri tuon viisivuotisen putken.

Ketään ei varmasti yllätä kun kerron, että suunnilleen kaksi kertaa "liian pitkään" kestäneen opiskeluputkeni aikana tietomääräni ja kykyni käsitellä ja jäsennellä tietotulvaa ovat jatkuvasti kasvaneet ja parantuneet. Ensimmäisenä opiskeluvuonna en olisi osannut edes rajata gradun aihetta. Neljäntenä tai viidentenä vuonna olisin jonkinlaisen gradun jo osannut kasata. Tietomäärän kasvu ja tiedonkäsittelykykyjen kehittyminen ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu ikuisesti, hamaan aivojen kalkkeutumiseen saakka. Niinpä näin pitkän opiskeluputken jälkeen gradukin on aivan toista tasoa kuin se olisi ollut, jos olisin tehnyt sen vaikkapa viisi vuotta sitten. Mitä tästä voidaan päätellä?

VÄITE 1: Opintoajan rajaaminen lyhyemmäksi heikentää valmistuneiden maistereiden tasoa.

On mielenkiintoista seurata, tuleeko tämä näkymään uusien tutkintovaatimusten mukaan opiskelevien päättötöiden heikompina arvosanoina. Jotenkin kuitenkin aavistelen, että arvolauseiden kriteerit tullaan kalibroimaan lyhyemmän opintoajan mukaisiksi: laudatur tulee olemaan helpompi saavuttaa kuin vanhan järjestelmän aikana.

Olisihan nimittäin epäreilua, että kiireessä ja tulosvastuun paineen alla parhaansa tekeviä opiskelijoita ei enää voitaisikaan palkita hyvillä arvolauseilla, vaan heille pitäisi vastata: "Olihan sinun gradusi kyllä niin hyvä kuin se voi viiden vuoden opiskelun jälkeen olla, mutta valitettavasti se ei nyt riitä tämän korkeampaan arvosanaan." Ja kun opiskelija sitten kysyisi, miksei hän saa opiskella pidempään voidakseen jättää kypsemmän ja tasokkaamman gradun, hänelle vastattaisiin: "Sinä olet jo ihan riittävällä tasolla hypätäksesi ulos tästä putkesta ja sukeltaaksesi tohtoriputkeen."

Arvostelukriteerien uudelleenkalibrointia voidaan perustella sillä, että muuten uuden tutkintojärjestelmän mukaan opiskelevat olisivat heikommassa asemassa kuin vanhan tutkintojärjestelmän mukaan opiskelevat. Toisaalta kalibrointia voidaan vastustaa vetoamalla siihen, että silloin puolestaan vanhan tutkintojärjestelmän mukaan opiskelevat ovat huonommassa asemassa: heidän kun on täytynyt tehdä paljon tasokkaampi työ saman arvosanan saadakseen.

Lisäksi on otettava huomioon, että vääjäämättä myös seuraava askel eli tohtorintutkinto tulee samalla tavoin valumaan alaspäin kuin maisterintutkinto: koska jatko-opiskelijoiden lähtötaso tulee olemaan heikompi kuin aikaisemmin, joudutaan myös päättötasoa tuomaan alaspäin, jotta tuo taso olisi mahdollista saavuttaa neljässä vuodessa.

VÄITE 2: Väitöskirjan arvostelukriteerit tulevat laskemaan aivan samoin kuin gradunkin.

Näin siis seurauksena on koko tutkintojärjestelmän inflaatio: tuleva tohtori käyttää yhteensä kymmenkunta vuotta suorittaessaan maisterin ja tohtorin tutkinnot, ja tohtoreita tulee olemaan yhtä paljon kuin aikaisemmin maistereita, jotka käyttivät kymmenkunta vuotta tutkintonsa suorittamiseen. Ja lopputaso on (pahimmassa tapauksessa) sama. Ainoa joka muuttuu on titteli.

Koko prosessi muistuttaa klassista "roikota-porkkanaa-aasin-edessä"-temppua; opiskelijat luulevat saavuttavansa tietyn tason, mutta todellisuudessa porkkana (= absoluuttinen tietomäärä X) on edelleen yhtä kaukana. Aasi toki liikkuu eteenpäin, mutta samaa vauhtia liikkuu porkkanakin. Niitä työtehtäviä, joita aiemmin sai hakea maisteri, saa tulevaisuudessa hakea vain tohtori.

Tältä tuleva kehitys siis näyttää realistin silmin. Mutta eikö tilanteesta kuitenkin olisi löydettävissä valoisiakin puolia? Pessimistiä ne eivät edes kiinnostaisi, mutta realistin on toki niihinkin luotava silmäys.

Eräs hyvä puoli voisi olla koulutuksen laadun paraneminen. Vaikka opiskelija sätkisi verkossa ne samat kymmenen vuotta kuin aikaisemminkin, ohjaus olisi kaiketi laadukkaampaa ja yksilöidympää; ainakin minulla on sellainen käsitys, että tohtorin väitöskirjaan panostetaan ohjaajapuolellakin enemmän kuin maisterin graduun. Toisaalta väitöskirjaa valmisteleva saattaa olla jo sillä tasolla, ettei kyseisestä aiheesta kukaan muu enää tiedäkään enempää. Tie ryteikön läpi on raivattava itse. Lisäksi on kysyttävä, mistä ylipäätään saataisiin resursseja laadukkaampaan ohjaamiseen - resurssejahan päinvastoin leikataan jatkuvasti.

Eräs mahdollinen hyvä puoli voisi olla uuden järjestelmän hienojakoisuus. Nimittäin välitutkinnosta (esim. huK = humanististen tieteiden kandidaatti) tulee pakollinen (3 vuoden jälkeen); sitten on maisterin tutkinto (yhteensä 5 vuoden jälkeen); ja lopulta tohtorin tutkinto (yhteensä 9 vuoden jälkeen). Työtehtäviä pitäisi kuitenkin räätälöidä kaikille näille portaille, jotta kukin voisi kouluttautua kiinnostuksensa ja tarpeensa mukaan, eikä paljon puhutusta ylikouluttautumisesta tulisi ongelmaa. Eli tilanne ei saisi mennä siihen, että kandidaatti, maisteri ja tohtori kilpailisivat samoista työpaikoista, ja sopivin hakija valittaisiin sitten pärstäkertoimen mukaan - tai siihen, että tohtorit veisivät kaikki työpaikat muiden joutuessa kortistoon tai omaa koulutusta vastaamattomiin töihin.

Tässäkin ongelmana on resurssipula: yliopistollisia virkoja vähennetään jatkuvasti. Kannattaako ylipäätään suunnitella uudistuksia, jotka edellyttäisivät nykyistä mittavampia resursseja? Eikö pitäisi toimia juuri päinvastoin? Vai onko kyseessä kilpajuoksu inflaatiogepardin kanssa: nyt tuotolla X saa rahoitusta Y euroa, mutta tulevaisuudessa vain puoli Y:tä, joten saman Y:n saamiseksi täytyy tuplata tuotto kahteen X:ään. Mutta kaikkihan tietävät, ettei gepardia nopeammin juokse mikään - paitsi pitkässä juoksussa (anglismi tarkoituksellinen). Nyt kurkotellaan kuitenkin jo niin kauas tulevaisuuteen, että valolta kestää kaksi vuotta saapua sieltä silmään ja muodostaa visio. Palataan siis asiaan vuonna 2009.

Tämähän alkaa jo muistuttaa emeritustulevaisuusvaliokuntaneuvoksen muistiota, josta tilille ropsahtaisi poltetun aivorasvan vastineeksi viisinumeroinen summa.

Luokaamme siis itse työpaikkamme; onhan akateemiseen yrittäjyyteen rohkaiseminen sangen suosittu harrastus nykypäivänä. Tällainenhan ratkaisisi nerokkaasti resurssipulankin: tutkijat elättäisivät itsensä itse itselleen maksamallaan palkalla!

Nokia tuskin kaipaa fennougristien konsulttipalveluja, mutta ehkäpä Lappiin voisi perustaa monitieteisen Siperiamaan, missä fennougristit opettaisivat saksalaisturisteille nganasania kansatieteilijöiden kaltatessa vieressä porohirvasta; folkloristit selostaisivat henkienkutsurunon rakennepiirteitä kokeellisen uskontotieteen professorin paukuttaessa noitarumpua kärpässienipöhnässä. Ja aidon siperialaisen kiven allakin olisi jotain - starttiraha tälle yritykselle.