Tieteellinen kirjoittaminen

Paluu etusivulle
Taso 2 (Argumentaatio tieteessä, valmistuu myöhemmin)

Sisällys

Tutkimustyön komponentit ja kirjoittamisen lajit
Tieteellinen argumentaatio
Lainaamisen ja viittaamisen periaatteet
Tieteellisen tekstin rakenne
Varoituksia ja yleisiä neuvoja

Tutkimustyön komponentit ja kirjoittamisen lajit

Tieteellisen kirjoittamisen roolia tutkimustyössä voidaan ehkä parhaiten alkaa pohtia siitä käsin, että tutkiminen on olennaisesti tiedon välitystä. Tutkimustyö koostuu varsinaisesti tutkimuksen käytännöllisen, teknisen suorittamisen lisäksi lukemisesta, ajattelemisesta ja kirjoittamisesta.
Kaikki osa-alueet ovat välttämättömiä.
Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän hyviä lukijoita, ajattelijoita ja kirjoittajia. Tiedostamalla heikkoutensa voi pyrkiä myös kehittämään itseään tutkijana. Tässä informaatioähkystä kärsivässä maailmassa kirjoittamisen taidot ovat entistä tärkeämpiä: moni hyvä tutkimustulos jää vaille ansaitsemaansa huomiota, koska tutkimuksen raportointi on tehty huonosti.

Mitä on tieteellinen kirjoittaminen? Käytännössä kuka tahansa kokeneempi opiskelija tietää jo, että tieteelliset tekstit poikkeavat toisistaan suuresti (oppikirjat varsinaisista tieteellisistä artikkeleista, luonnontieteen ihanteita lähestyvä teksti postmoderneista kirjoituksista yms.). Voi olla hyödyllistä aloittaa siitä, miten tieteen kieli poikkeaa siitä, mitä se ei ole. Tieteen kieltä voidaan verrata esimerkiksi kaunokirjalliseen kieleen ja journalismin kieleen.
Tämä on sanottava yhteiskunnasta ja kansantaloudesta
riittäköön yksi politiikan ainoa konsertti:
eläköön linnunlaulu ja kuorolaulu =
eläköön vapaus ja demokratia -
verosi maksa, jottei sinun tarvitse nähdä veron kantajaa,
ja vältä ministereitä, ei heillä ole tietoa edes, vain valtaa,
ja kierrä vuorineuvokset, he ovat kiipeämisestä hengästyneet,
kavahda lehtimiehiä, ne puhuvat alaspäin itsenä ylöspäin,
toimitusjohtajia vältä, he ostavat työtä ja myyvät,
kavahda pasifisteja, militaristeja,aatteen miehiä, puhujia
ja sosiologeja, psykologia ja yhteiskunnallista naista -
voit yhtä hyvin perustaa kodikkaan keskinäisen vakuutusyhtiön

"Onko kokoomuksen "untuvikko" puheenjohtajalla Ville Itälällä kykyjä valtiovarainministeriksi? Tämä on alkanut pohdituttaa viime aikoina politiikan
kommentaattoreita. On jopa varoiteltu ministereiden kierrätyksen vaaroista. Samalla on kummasteltu, miksi kokoomuksen expuheenjohtaja
Ilkka Suominen näyttää hallitusovea valtiovarainministeri Sauli Niinistölle, jotta Itälä voisi nousta valtiovarainministeriksi. Suomisen sanomiset on leimattu 'pelkäksi profiilin nostamiseksi'. (. . .) Useat ennusmerkit viittaavat siihen, että Niinistö on hakeutumassa muihin hommiin. Monimutkaisesti välillä ajatteleva Niinistö saattaa kuitenkin tehdä sellaisen yllätysvedon, joka lyö kaikki ällikällä. Suomen Pankkiin Niinistöllä on mahdollisuus päästä, jos hän nöyrtyy julkiseen hakumenettelyyn ja nielee kiltisti aiemmat puheet palkkioviroista ja siitä, että keskuspankkiin ei pidä valita poliitikkoja."
"Täten uuden, 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vakiintuneen ohjausideologian peruspiirteiksi jäävät julkisen hallintajärjestelmän suunnitelmavaltaistuminen ja hallinnon keskittyminen, kollektiivisen hallintajärjestelmän voimakkaiden alajärjestelmien ja niiden valtaorganisaatioiden entistä voimakkaampi osallistuminen yhteiskunnan ohjaukseen julkisen poliittis-hallinnollisen ohjauksen rinnalla ja sen ohikin, perinteisen “yhteistoiminnallisen” kollektiivisen toiminnan aseman heikkeneminen, ja markkinaperusteisen sektorin lisääntyvä ja voimistuva tilapäisohjaus ja yhteiskunnallinen spesifinen kontrolli."

Aika usein tuntuu kuitenkin siltä, että ilmaisun kuivuus ja kömpelöys on ennemmin seurausta tutkijan kyvyttömyyttä ilmaista itseään hyvällä ja sujuvalla suomen kielellä kuin itse asian vaikeudesta. Joskus voi jopa olla niin, että oman ajattelun keskeneräisyyttä ja epävarmuutta yritetään peitellä vaikeaselkoisella ja monitulkintaisella kielenkäytöllä. Siksi tieteellisenkin kirjoituksen tavoitteena kannattaa aina olla mahdollisimman selkeiden ajatusten mahdollisimman hyvä ilmaiseminen. Hyvässä tieteellisessä kirjoittamisessa toteutuu se kommunikatiivinen ihanne, jossa tutkija osoittaa ymmärtäneensä mitä aikaisemmin aiheesta on sanottu, jossa on itse sisäisesti johdonmukainen ja selkeä ja jossa lukija kohtuullisen vaivannäön jälkeen ymmärtää tutkijan välittämän tiedon.

Käytännössä yksi tärkeä asia tieteellistä tekstiä valmisteltaessa on pohtia sitä, mikä on minun kirjoitukseni yleisö ja millä lailla se vaikuttaa minun tekstiini ja kirjoitustyyliini. Oppikirjaa suurelle yleisölle ei kirjoiteta samalla tavalla kuin tieteellistä artikkelia alan kotimaiseen aikakauskirjaan eikä jälkimmäistäkään samalla tavalla kuin paperia tieteelliseen konferenssiin, jonka osanottajat ovat kaikki alan spesialisteja. Tutkielman tekijän kannattaa ajatella, että työn tarkastaja on sen ensisijainen lukija, joka lukee sitä nimenomaan tieteellisenä opinnäytteenä. Tällöin suhteellinen kuuliainen tieteen kielen konventioissa pysyminen on turvallinen ratkaisu. Monet parhaista tutkimuksista (ja tutkielmistakin) ovat myös kielellisesti luovia, mutta siihen sisältyy aina oma riskinsä.

Tieteellinen argumentaatio

Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että tieteellisessä tekstissä väitelauseet täytyy perustella. Omaa tekstiään lukiessaan tutkijan kannattaa aina väitelauseen kohdatessaan tehdä itselleen kysymys: miten niin? Sen kysymyksen hyvä kriittinen lukijakin tekee. Hyvä argumentaatio on aika laaja ja monimutkainenkin asia (tästä enemmän tasolla 2, tulee myöhemmin). Seuraavat perusvaihtoehdot ja -säännöt on kuitenkin hyvä pitää mielessä:
On monta tapaa argumentoida hyvin ja oikein. Selkeitä ohjeita siitä, kuinka pitäisi toimia, on vaikea antaa. Sen sijaan voidaan esittää muutamia tyypillisiä virhepäätelmän ja huonon argumentaation muotoja (alla oleva nojaa Petri Ylikosken kirjoitukseen "Kuinka argumentti voi epäonnistua?" teoksessa Kakkuri-Knuuttila 1999, 158-175):

Lainaamisen ja viittaamisen periaatteet

Tutkimuskirjallisuudessa käytetään usein epäsuoria tai suoria lainauksia, joiden avulla tuodaan oman tekstin mukana esiin esimerkiksi alan auktoriteetteja, toisia tutkijoita, dokumentaarista materiaalia sekä erityisesti laadullisessa tutkimuksessa tutkimusaineistoa. Lainaaminen liittyy olennaisesti tieteellisen kirjoittamisen ja ylipäätään tutkimuksen tekemisen yhteisölliseen luonteeseen, jossa tietoisesti käytetään hyväksi muiden aikaansaannoksia, liittoudutaan joidenkin kanssa ja erottaudutaan toisista. Lainaamisen erilaisia vaihtoehtoja ovat (Hirsjärvi ym. 2003, 326):
Suorien lainausten käyttö tuo usein tekstiin elävyyttä ja tyylillistä vaihtelua, mutta liioiteltuna se sotkee lukijan ajatuksia, tekstin tyylillistä yhtenäisyyttä ja asettaa tutkijan omaperäisyyden ja työn itsenäisyyden kyseenalaiseksi. Perussääntönä voi pitää sitä, että suoraa lainausta käytetään vain kun siihen on erityinen syy. Syy voi olla esimerkiksi joku seuraavista (mt., 106, hieman muunneltuna):
Suoran lainauksen käytössä täytyy olla tarkka siitä, että lainaus tehdään uskollisesti, sanatarkasti ja yksiselitteisesti sekä niin että lainauksen lähde on selvästi tunnistettavissa. Mieluiten täytyy käyttää ensi käden lähteitä. Jos joudutaan turvautumaan käännökseen, se täytyy mainita, ja jos käännös voi olla kiistanalainen, alkuperäisilmaisun on hyvä olla esimerkiksi ala- tai loppuviitteessä.

Suora lainaus sijoitetaan lainausmerkkien sisään ja sen sisäinen mahdollinen toinen lainaus puolilainausmerkkien sisään. Pois jätetyt sanat ilmaistaan joko kahdella peräkkäisellä ajatusviivalla tai sulkeissa kolmella pisteellä, joiden välissä on välilyönti. Omat lisäykset tai kommentit asetetaan hakasulkeisiin. Pitkä lainaus kannattaa muuttaa omaksi kappaleekseen, jolloin lainausmerkkejä ei puolestaan tarvita.

Kun ei käytetä lainausta, mutta silti tiedostetaan velka ajatuksista tai tiedoista joillekin toisille tutkijayhteisön jäsenille, voidaan ja täytyykin käyttää lähdeviittausta. Lähdeviite voi pääsääntöisesti olla joko tekstin sisällä sulkeissa, alaviitteenä sivun alalaidassa tai loppuviitteenä tekstin lopussa. Valinta tässä kohdassa on vapaa, kunhan säilyttää johdonmukaisuuden koko tekstikokonaisuudessa. Ala- ja loppuviitettä voidaan käyttää myös lisäkirjallisuuden osoittamiseksi, mahdollisesti omasta näkemyksestä poikkeavien käsitysten esittämiseksi, alkukielisten lähteiden esittämiseksi sekä asiasta hieman sivuavia pohdintoja tai kommentteja varten. Varsinkin alaviitteiden tapauksessa on myös mahdollista mennä liiallisuuksiin, jolloin lukija harhautuu toistuvasti lukemaan muuta kuin tutkimuksen varsinaista asiasisältöä.

Tieteellisen tekstin rakenne

Kokenut  yhteiskuntatieteellisen tutkimuskirjallisuuden lukija tietää, että verrattuna esimerkiksi luonnontieteisiin tutkimusraporttien rakenne vaihtelee varsin huomattavasti. Kuitenkin myös valtio-opillista tutkimusraporttia määrittävät ja rajaavat tietyt normit ja käytännöt, jotka luovat tutkimusselosteen perusmallin ja siis sen tilan, jonka puitteissa vaihtelu on mahdollista. Useimmissa töissä on ensinnäkin kolmijakoinen jäsentely (vrt. Hirsjärvi 2003, 232), jonka osat ovat:
Varsinaisen runko-osan perusmallia on yhteiskuntatieteessäkin "klassinen" IMRD-rakenne, joka koostuu Sen mukaisesti koko tutkimusseloste avautuu esimerkiksi seuraavan rakenteen mukaisesti (yksityiskohtia tarkastellaan tarkemmin kohdassa "tutkimusraportin laatiminen"):
Tieteellisen tekstin rakennetta voidaan kuitenkin tulkita myös väljemmin ja nähdä se esimerkiksi Jukka Törrösen (2002, 29-49) tavoin dynaamisena, tutkimusta ohjaavana ja lopullista muotoaan alati hakevana kompositiona. Tällöin tutkimuksen teossa ilmenee kaksi toiminnaan ulottuvuutta, joiden välillä on jännite. Yhtäältä tutkija tekee työssään kuvausta ("rakentaa uudelleen", rekonstruoi) tutkimuskohdettaan ja tässä toiminnassa hän pyrkii "puhumaan totta". Toisaalta hän yrittää saada tutkimuksensa yleisön uskomaan tutkimuksen asiasisältöön, sen totuudenmukaisuuteen sekä esimerkiksi tieteelliseen ja käytännölliseen merkitykseen, jolloin hän pyrkii "puhumaan mahdollisimman hyvin". Nämä ulottuvuuden vetävät tekstin tuottamista jossain määrin vastakkaisiin suuntiin, mutta toisaalta niiden onnistunut yhdistäminen tuottaa parhaimmillaan loistavaa tieteellistä kirjallisuutta. Vaikka mitään valmiita ratkaisumalleja ei olekaan olemassa, Törrösen mukaan voidaan kuitenkin nähdä joitakin perusvaihtoehtoja. Tällöin rekonstruktion näkökulmasta tieteellinen teksti voi olla esimerkiksi:
Argumentaation näkökulmasta puolestaan tekstissä voidaan pyrkiä:

Varoituksia ja yleisiä neuvoja

Opinnäytteen tekijöillä ilmenee monia yleisiä taipumuksia, joilla on haitallinen vaikutus tutkimusraportin kykyyn vakuuttaa lukijansa. Yksi näistä on vaikeus löytää sopivaa tasapainoa Umberto Econ sanoin tieteellisen nöyryyden ja tieteellisen ylpeyden välillä. Osa opiskelijoista tuo tekstissä esille vahvasti esille ylimielisyytensä ja itsevarmuutensa (jotka tosin usein taitavat johtua juuri näiden ominaisuuksien puutteesta) tavalla, joka ei ole oikeassa suhteessa tekstin tieteellisen argumentoinnin kanssa. Tieteessä pyritään totuuteen, mutta sen saavuttaminen on vaikeata. Toisaalta osa opiskelijoista aloittaa tekstinsä pyytämällä anteeksi tietojensa, aikansa, taitojensa yms. puutteita, mikä vie lukijalta motiivin lukea raporttia aidosti kiinnostuneena. Kun tutkimusasetelma on laadittu realistisesti, tutkimuksen tulokset voidaan hyvin esittää tietyn ammattiylpeyden saattelemana: tämä on tehty niin hyvin kuin on voitu ja minä seison sen takana!

Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa on erittäin tärkeä pitää välissä taukoja. Tutkimustyö vie helposti mennessään ja kun tekstiä alkaa syntyä, jotkut voivat olla tuntikausia ja monta työpäivää peräkkäin näppäimistön äärellä. Inspiraation vallassa toimiminen on hyvä asia, mutta silloin myös helposti sokaistuu näkemään tutkimus- tai kirjoittamisprosessin mahdollisia puutteita, jotka saattavat yllättävänkin selkeästi nousta esille kun antaa paperinivaskan levätä pöydällä koskemattomana päivän tai pari.

Hyvä kirjoittaja on myös itsekriittinen kirjoittaja. Hän jaksaa kysyä omalta tekstiltään: Jos tuo olisi jonkun muun kirjoittamaa, ymmärtäisinkö minä mitä siinä lukee tai uskoisinko minä noihin johtopäätöksiin näiden ennakko-oletusten, todistusaineiston ja päättelyn valossa? Jos itsellä nousee mieleen epäilys, on todennäköistä että se herää jollakulla muullakin. Koska oman tekstin lukeminen kriittisesti on kuitenkin vaikeata, kollega-lukijat ovat hyvin arvokkaita. Heistä voi kuitenkin olla myös suurta vahinkoa, jos he eivät tee työtään kunnolla, vaan antavat joojoo, ihan hyvä -palautetta tai kiinnittävät huomion epäolennaisuuksiin. Hyvät lukijat ovat harvassa, ja jos sellaisen lähimmäiseksi saa, niin hänestä kannattaa pitää kiinni esimerkiksi lukemalla tämän tekstejä rakentavan kriittisesti.