Tieteellinen kirjoittaminen
Paluu etusivulle
Taso 2 (Argumentaatio
tieteessä, valmistuu myöhemmin)
Sisällys
Tutkimustyön komponentit ja
kirjoittamisen lajit
Tieteellinen argumentaatio
Lainaamisen ja
viittaamisen periaatteet
Tieteellisen tekstin rakenne
Varoituksia ja yleisiä
neuvoja
Tutkimustyön
komponentit ja kirjoittamisen lajit
Tieteellisen kirjoittamisen roolia tutkimustyössä voidaan
ehkä parhaiten alkaa pohtia siitä käsin, että
tutkiminen on olennaisesti tiedon välitystä. Tutkimustyö
koostuu varsinaisesti tutkimuksen käytännöllisen,
teknisen suorittamisen lisäksi lukemisesta, ajattelemisesta ja
kirjoittamisesta.
- Kun luetaan tiedeyhteisön aikaisempia tuotoksia
kommunikoidaan tiedeyhteisön kanssa ja lisätään
omaa tietoa.
- Kun ajatellaan, jäsennetään mielessä olevaa
tietoa, yhdistetään asioita, saadaan uusia ideoita ja
kysymyksiä, tajutaan, mitä ei vielä tiedetä.
Ajattelussa käydään keskustelua itsensä kanssa ja
tuotetaan uutta tietoa.
- Kun kirjoitetaan, oman lukemisen, ajattelun ja teknisen
tutkimustyön tulokset esitetään ulkopuoliselle
maailmalle ja jälleen kommunikoidaan tiedeyhteisön kanssa --
riippumatta siitä oliko työllä lukijana ainoastaan kaksi
väsynyttä opinnäytteiden tarkastajaa tai tuliko
siitä kansainvälisen kustantajan bestseller.
Kaikki osa-alueet ovat välttämättömiä.
- Jos ei hanki lukemalla jo olemassa olevaa tietoa, vaan vain
ajattelee ja kirjoittaa, voi häviävän pienellä
todennäköisyydellä tehdä hienon innovaatio, melko
varmasti keksii uudelleen pyörän.
- Jos ei panosta ajatteluun, toistaa luettelonomaisesti muiden jo
tekemiä ja julkaisemia tuloksia, pahimmillaan plagioi.
- Jos ei kirjoita, kukaan ei saa tietää mitä tutkija
on työssään saanut aikaiseksi, ei pysty
hyödyntämään hyviä tuloksia eikä
testaamaan mahdollisesti virheellisiä
johtopäätöksiä.
Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän hyviä
lukijoita, ajattelijoita ja kirjoittajia. Tiedostamalla heikkoutensa
voi pyrkiä myös kehittämään itseään
tutkijana. Tässä informaatioähkystä
kärsivässä maailmassa kirjoittamisen taidot ovat
entistä tärkeämpiä: moni hyvä tutkimustulos
jää vaille ansaitsemaansa huomiota, koska tutkimuksen
raportointi on tehty huonosti.
Mitä on tieteellinen kirjoittaminen?
Käytännössä kuka tahansa kokeneempi opiskelija
tietää jo, että tieteelliset tekstit poikkeavat
toisistaan suuresti (oppikirjat varsinaisista tieteellisistä
artikkeleista, luonnontieteen ihanteita lähestyvä teksti
postmoderneista kirjoituksista yms.). Voi olla hyödyllistä
aloittaa siitä, miten tieteen kieli poikkeaa siitä, mitä
se ei ole. Tieteen kieltä voidaan verrata esimerkiksi
kaunokirjalliseen kieleen ja journalismin kieleen.
- Kaunokirjallisuudessa, erityisesti runollisuutta
lähenevässä kielessä usein tarkoituksellisesti
käytetään monimerkityksellisiä ilmaisuja,
jätetään lukijalle runsaasti tilaa tulkinnoille ja
suorastaan toivotaan, että lukija näkee vaivaa
selvittääkseen itselleen vaikeaselkoiselta
näyttävän tekstin sisällöllisen arvoituksen.
- Esimerkki fragmentti Tuomas Anhavan teoksesta Yleiset opit
(Runoja, 1955)
Tämä on sanottava yhteiskunnasta ja kansantaloudesta
riittäköön yksi politiikan ainoa konsertti:
eläköön linnunlaulu ja kuorolaulu =
eläköön vapaus ja demokratia -
verosi maksa, jottei sinun tarvitse nähdä veron kantajaa,
ja vältä ministereitä, ei heillä ole tietoa edes,
vain valtaa,
ja kierrä vuorineuvokset, he ovat kiipeämisestä
hengästyneet,
kavahda lehtimiehiä, ne puhuvat alaspäin itsenä
ylöspäin,
toimitusjohtajia vältä, he ostavat työtä ja
myyvät,
kavahda pasifisteja, militaristeja,aatteen miehiä, puhujia
ja sosiologeja, psykologia ja yhteiskunnallista naista -
voit yhtä hyvin perustaa kodikkaan keskinäisen
vakuutusyhtiön
- Journalistisessa kielessä puolestaan pyritään
pääsääntöisesti helppolukuiseen ilmaisuun,
josta lukija saa nopeasti sen kuvan sisällöstä,
mikä on tarkoituskin. Lehtimieskielessä
käytetään myös runsaasti kärjistäviä
ja värikylläisiä kielikuvia sekä
leikitään sanoilla, joiden "oikean merkityksen"
asiayhteydessä lukijan oletetaan tajuavan.
- Esimerkki fragmentti Tuomo Yli-Huttulan kirjoituksesta
Kalevassa 4.10.2001 ("Korvaamattomia poliitikkoja löytyy vain
mullan alta"):
"Onko kokoomuksen "untuvikko" puheenjohtajalla Ville
Itälällä kykyjä valtiovarainministeriksi?
Tämä on alkanut pohdituttaa viime aikoina politiikan
kommentaattoreita. On jopa varoiteltu ministereiden kierrätyksen
vaaroista. Samalla on kummasteltu, miksi kokoomuksen expuheenjohtaja
Ilkka Suominen näyttää hallitusovea
valtiovarainministeri Sauli Niinistölle, jotta Itälä
voisi nousta valtiovarainministeriksi. Suomisen sanomiset on leimattu
'pelkäksi profiilin nostamiseksi'. (. . .) Useat ennusmerkit
viittaavat siihen, että Niinistö on hakeutumassa muihin
hommiin. Monimutkaisesti välillä ajatteleva Niinistö
saattaa kuitenkin tehdä sellaisen yllätysvedon, joka lyö
kaikki ällikällä. Suomen Pankkiin Niinistöllä
on mahdollisuus päästä, jos hän nöyrtyy
julkiseen hakumenettelyyn ja nielee kiltisti aiemmat puheet
palkkioviroista ja siitä, että keskuspankkiin ei pidä
valita poliitikkoja."
- Tieteellisessä kielessä sitä vastoin
pyritään käsitteelliseen täsmällisyyteen ja
yksiselitteisyyteen. Tieteen kielen usein parjattu kuivuus ja
monimutkaisuus ei ole itsetarkoituksellista. Usein se on seurausta
siitä, että monimutkaisia (eri aihealueita toisiinsa
yhdistäviä) ja monitasoisia (teorian ja
käytännön yhdistäviä) ilmiöitä ja
ajatusketjuja pyritään esittämään siten,
että tulkinnan varaa jäisi mahdollisimman vähän.
Tutkija pyrkii siihen, että teksti antaisi mahdollisimman tarkan
kuvauksen siitä, minkä tutkija kokee todellisuudeksi.
- Esimerkki fragmentti Ilkka Heiskasen teoksesta Julkinen,
kollektiivinen, markkinaperusteinen. Suomalaisen yhteiskunnan
hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja
hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. (Deta
31, 1977, Helsinki):
"Täten uuden, 1960-luvun
jälkimmäisellä puoliskolla vakiintuneen ohjausideologian
peruspiirteiksi jäävät julkisen
hallintajärjestelmän suunnitelmavaltaistuminen ja hallinnon
keskittyminen, kollektiivisen hallintajärjestelmän
voimakkaiden alajärjestelmien ja niiden valtaorganisaatioiden
entistä voimakkaampi osallistuminen yhteiskunnan ohjaukseen
julkisen poliittis-hallinnollisen ohjauksen rinnalla ja sen ohikin,
perinteisen “yhteistoiminnallisen” kollektiivisen toiminnan aseman
heikkeneminen, ja markkinaperusteisen sektorin
lisääntyvä ja voimistuva tilapäisohjaus ja
yhteiskunnallinen spesifinen kontrolli."
Aika usein tuntuu kuitenkin siltä, että ilmaisun kuivuus ja
kömpelöys on ennemmin seurausta tutkijan
kyvyttömyyttä ilmaista itseään hyvällä ja
sujuvalla suomen kielellä kuin itse asian vaikeudesta. Joskus voi
jopa olla niin, että oman ajattelun keskeneräisyyttä ja
epävarmuutta yritetään peitellä vaikeaselkoisella
ja monitulkintaisella kielenkäytöllä. Siksi
tieteellisenkin kirjoituksen tavoitteena kannattaa aina olla
mahdollisimman selkeiden ajatusten mahdollisimman hyvä
ilmaiseminen. Hyvässä tieteellisessä kirjoittamisessa
toteutuu se kommunikatiivinen ihanne, jossa tutkija osoittaa
ymmärtäneensä mitä aikaisemmin aiheesta on sanottu,
jossa on itse sisäisesti johdonmukainen ja selkeä ja jossa
lukija kohtuullisen vaivannäön jälkeen
ymmärtää tutkijan välittämän tiedon.
Käytännössä yksi tärkeä asia
tieteellistä tekstiä valmisteltaessa on pohtia sitä,
mikä on minun kirjoitukseni yleisö ja millä lailla se
vaikuttaa minun tekstiini ja kirjoitustyyliini. Oppikirjaa suurelle
yleisölle ei kirjoiteta samalla tavalla kuin tieteellistä
artikkelia alan kotimaiseen aikakauskirjaan eikä
jälkimmäistäkään samalla tavalla kuin paperia
tieteelliseen konferenssiin, jonka osanottajat ovat kaikki alan
spesialisteja. Tutkielman tekijän kannattaa ajatella, että
työn tarkastaja on sen ensisijainen lukija, joka lukee sitä
nimenomaan tieteellisenä opinnäytteenä.
Tällöin suhteellinen kuuliainen tieteen kielen konventioissa
pysyminen on turvallinen ratkaisu. Monet parhaista tutkimuksista (ja
tutkielmistakin) ovat myös kielellisesti luovia, mutta siihen
sisältyy aina oma riskinsä.
Tieteellinen argumentaatio
Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen,
että tieteellisessä tekstissä väitelauseet
täytyy perustella. Omaa tekstiään lukiessaan tutkijan
kannattaa aina väitelauseen kohdatessaan tehdä itselleen
kysymys: miten niin? Sen kysymyksen hyvä kriittinen lukijakin
tekee. Hyvä argumentaatio on aika laaja ja monimutkainenkin asia
(tästä enemmän tasolla 2, tulee myöhemmin).
Seuraavat perusvaihtoehdot ja -säännöt on kuitenkin
hyvä pitää mielessä:
- perustelu lähteiden avulla. Jos esitetään
käsityksiä julkisesta keskustelusta, aihetta koskevasta
tieteellisestä kirjallisuudesta tai esimerkiksi jonkun tutkijan
näkemyksistä, lukijan on voitava tarvittaessa tarkistaa
asioiden paikkansapitävyys. Siksi kiistanalaisia kysymyksiä
ja väitelauseita koskevat lähteet tulee olla selvästi
merkittyjä. Itsestäänselvyyksiä (aurinko laskee
länteen) tai yleisesti tunnettua "tietosanakirjatietoa" (Suomi on
tasavalta) ei tarvitse perustella lähteillä. Kuitenkin
vaikkapa pro gradu -tutkielmien johdantojen yleinen lausetyyppi: "Viime
aikoina on käyty runsaasti julkista keskustelua (. . .)" olisi
hyvä perustella vähintään esimerkein.
- perustelu aineiston ja sen analysoinnin avulla. Empiirisen
tutkimuksen tulosten pääasiallinen perustelu nojaa
tutkimusaineistoon ja sen tieteellisesti
hyväksyttävään analysointiin. Tämä
tarkoittaa, että lukijalla tulee olla tiedossa kaikki ne
materiaaliin ja metodologiaan liittyvät seikat, joilla on
vaikutusta tutkimustuloksiin ja niistä tehtäviin
johtopäätöksiin. Joissain tapauksissa täytyy tai
kannattaa viitata toisiin tutkimuksiin, joissa esimerkiksi jonkin
aineiston keruumenetelmät on esitelty perusteellisesti sen sijaan
että itse toistaisi saman kuvauksen.
- perustelu loogisen päättelyn perusteella. Kaikkeen
tutkimuksessa
ilmenevään tiedon ja ajattelun kehittämiseen ei
välttämättä voi tai kannata käyttää
viittauksia aikaisempaan keskusteluun tai aineistoon. Silloin
hyödynnetään (tietoisesti tai tiedostamattomasti)
niitä loogisen päättelyn sääntöjä,
jotka ovat käypiä länsimaisessa kulttuurissa ja
tarkemmin rajattuna tiedeyhteisössä. Varsinkaan
yhteiskuntatieteissä muodollinen logiikka ei kuitenkaan useinkaan
ole hyvin toimiva mielenkiintoisten ajatuskulkujen seuraamiseksi. Ja
toisaalta yksinkertaisetkin perussäännöt saattavat
osoittautua virheellisiksi toisessa asiayhteydessä: vaikka 2 +2 =
4, kaksi heinäkasaa + kaksi heinäkasaa voikin olla yksi
heinäkasa.
On monta tapaa argumentoida hyvin ja oikein. Selkeitä ohjeita
siitä, kuinka pitäisi toimia, on vaikea antaa. Sen sijaan
voidaan esittää muutamia tyypillisiä
virhepäätelmän ja huonon argumentaation muotoja (alla
oleva nojaa Petri Ylikosken kirjoitukseen "Kuinka argumentti voi
epäonnistua?" teoksessa Kakkuri-Knuuttila 1999, 158-175):
- muodolliset virhepäätelmät perustuvat
epäpätevään päättelyyn eli
johtopäätös ei seuraa premisseistä. Se ei
kuitenkaan vielä tarkoita välttämättä
että johtopäätös olisi
välttämättä epätosi, vaa ainoastaan sen ettei
väitteen hyväksymiselle ole esitetty riittäviä
perusteluja.
- epäargumentatiiviset perusteet:
- tunteiden herättäminen tai nostattaminen
vastaanottajassa/yleisössä tavalla, joka estää
väitteiden ja niiden perustelujen kriittisen arvioinnin tai
haittaa sitä.
- argumentaatiovirhe ad hominem,
jossa viitataan käsiteltävän asian kannalta
epäolennaisiin yleisön, keskustelukumppanin tai tarkastelussa
olevan tieteentekijän piirteisiin tai ominaisuuksiin.
- kyseenalainen vetoaminen auktoriteettiin, joka voi olla
esimerkiksi tiedeyhteisössä kiistanalainen tai
käsiteltävän aiheen kannalta irrelevantti tai jonka
esittämiä käsityksiä muunnellaan omien tarkoitusten
mukaisiksi
- prudentiaalisten perusteiden eli sellaisten argumenttien
käyttö, joiden tarkoitus on saada väite
hyväksytyiksi muilla kuin varsinaisilla perusteilla (esimerkiksi
uhkailu ja lahjonta).
- virheet argumentin muodostamisessa:
- kehäpäätelmä (petitio principii), jossa
väitettä perustelevat olettamukset sisältävät
jo johtopäätöksen tai edellyttävät
johtopäätöksen totuuden
- harhauttava johtopäätös (non sequitur), jolloin
väitteen esittäjä yrittää saada
hyväksytyksi jonkin toisen johtopäätöksen kuin
mistä alunperin oli kyse
- todistamisen taakan siirtäminen alkuperäisen
väitteen kannalta väärälle taholle
- aiheen rajaaminen siten, että kaikki väitteet
kannalta olennaiset asiat eivät tule käsitellyksi
- argumentaatiosiirrot ad hoc, joissa alkuperäistä
väitettä täydennetään tilannekohtaisesti
tavalla, joka ei sovellu väitteeseen yleisesti
- vastaajan pakottaminen vastaamaan useampaan kysymykseen
samanaikaisesti (plurium
interrogationum).
- käsitteelliset ja kategoriset kömmähdykset:
- kaltevan tason käyttäminen, jossa yleisö
pyritään saamaan hyväksymään ketjureaktion
kaltainen väistämätön seurausten sarja
- kausaaliset virhepäätelmät, joissa esimerkiksi
syy ja seuraus sekoitetaan keskenään tai joissa korrelaation
ilmenemistä pidetään perusteettomasti kausaalisuuden
osoituksena, sekä yleistämisvirheet
- osien ja kokonaisuuden välisten suhteiden virheellinen
päätteleminen, joissa esimerkiksi yhden tapauksen nojalla
tehdään kestämättömiä yleistyksiä
koko populaatiosta
- naturalistinen virhepäätelmä, jossa olemassa
olevasta asiaintilasta päätellään myös se,
miten asioiden tulisi olla
- geneettinen virhepäätelmä, jossa asian
alkuperästä päätellään sen arvo tai
ominaisuus
- teleologinen virhepäätelmä, jossa asian
myöhemmästä tilasta, arvosta tai ominaisuudesta
päätellään vastaavat asiat sen menneisyydessä
- käsitteellinen epäselkeys, epäselkeys tai
monimielisyys, jossa ei voida käytettyjen termien perusteella
kunnolla tarkistaa johtopäätösten pätevyyttä.
Lainaamisen
ja viittaamisen periaatteet
Tutkimuskirjallisuudessa käytetään usein epäsuoria
tai suoria lainauksia, joiden avulla tuodaan oman tekstin mukana esiin
esimerkiksi alan auktoriteetteja, toisia tutkijoita, dokumentaarista
materiaalia sekä erityisesti laadullisessa tutkimuksessa
tutkimusaineistoa. Lainaaminen liittyy olennaisesti tieteellisen
kirjoittamisen ja ylipäätään tutkimuksen tekemisen
yhteisölliseen luonteeseen, jossa tietoisesti
käytetään hyväksi muiden aikaansaannoksia,
liittoudutaan joidenkin kanssa ja erottaudutaan toisista. Lainaamisen
erilaisia vaihtoehtoja ovat (Hirsjärvi ym. 2003, 326):
- tiivistävä referointi, jolloin alkuperäisestä
lähteestä tiivistetään asian ydin, joka ilmaistaan
omin sanoin
- parafraasi, jolloin alkuperäislähdettä selostetaan
omin sanoin, mutta yleensä ilman tiivistämistä ja
samassa asiajärjestyksessä
- suora lainaus eli sitaatti
Suorien lainausten käyttö tuo usein tekstiin
elävyyttä ja tyylillistä vaihtelua, mutta liioiteltuna
se sotkee lukijan ajatuksia, tekstin tyylillistä
yhtenäisyyttä ja asettaa tutkijan omaperäisyyden ja
työn itsenäisyyden kyseenalaiseksi.
Perussääntönä voi pitää sitä,
että suoraa lainausta käytetään vain kun siihen on
erityinen syy. Syy voi olla esimerkiksi joku seuraavista (mt., 106,
hieman muunneltuna):
- lähteen tyyli on niin hyvä tai omaperäinen,
että tutkija haluaa käyttää hyväksi nimenomaan
alkuperäistä ilmaisua
- lähde voi olla niin merkittävä tai vastaavasti
siinä määrin kiistanalainen, että on syytä
toistaa se sellaisenaan
- lähdettä pidetään niin arvovaltaisena,
että tekstiä ei haluta muuttaa
- lähteen sanamuoto vaatii sen ilmaisemisen
alkuperäisessä muodossaan.
Suoran lainauksen käytössä täytyy olla tarkka
siitä, että lainaus tehdään uskollisesti,
sanatarkasti ja yksiselitteisesti sekä niin
että lainauksen lähde on selvästi tunnistettavissa.
Mieluiten täytyy käyttää ensi käden
lähteitä. Jos joudutaan turvautumaan
käännökseen, se täytyy mainita, ja jos
käännös voi olla kiistanalainen, alkuperäisilmaisun
on hyvä olla esimerkiksi ala- tai loppuviitteessä.
Suora lainaus sijoitetaan lainausmerkkien sisään ja sen
sisäinen mahdollinen toinen lainaus puolilainausmerkkien
sisään. Pois jätetyt sanat ilmaistaan joko kahdella
peräkkäisellä ajatusviivalla tai sulkeissa kolmella
pisteellä, joiden välissä on välilyönti. Omat
lisäykset tai kommentit asetetaan hakasulkeisiin. Pitkä
lainaus kannattaa muuttaa omaksi kappaleekseen, jolloin
lainausmerkkejä ei puolestaan tarvita.
Kun ei käytetä lainausta, mutta silti tiedostetaan velka
ajatuksista tai tiedoista joillekin toisille tutkijayhteisön
jäsenille, voidaan ja täytyykin käyttää
lähdeviittausta. Lähdeviite voi
pääsääntöisesti olla joko tekstin
sisällä sulkeissa, alaviitteenä sivun alalaidassa tai
loppuviitteenä tekstin lopussa. Valinta tässä kohdassa
on vapaa, kunhan säilyttää johdonmukaisuuden koko
tekstikokonaisuudessa. Ala- ja loppuviitettä voidaan
käyttää myös lisäkirjallisuuden
osoittamiseksi, mahdollisesti omasta näkemyksestä poikkeavien
käsitysten esittämiseksi, alkukielisten lähteiden
esittämiseksi sekä asiasta hieman sivuavia pohdintoja tai
kommentteja varten. Varsinkin alaviitteiden tapauksessa on myös
mahdollista mennä liiallisuuksiin, jolloin lukija harhautuu
toistuvasti lukemaan muuta kuin tutkimuksen varsinaista
asiasisältöä.
Tieteellisen tekstin
rakenne
Kokenut yhteiskuntatieteellisen tutkimuskirjallisuuden lukija
tietää, että verrattuna esimerkiksi luonnontieteisiin
tutkimusraporttien rakenne vaihtelee varsin huomattavasti. Kuitenkin
myös valtio-opillista tutkimusraporttia
määrittävät ja rajaavat tietyt normit ja
käytännöt, jotka luovat tutkimusselosteen perusmallin ja
siis sen tilan, jonka puitteissa vaihtelu on mahdollista. Useimmissa
töissä on ensinnäkin kolmijakoinen jäsentely (vrt.
Hirsjärvi 2003, 232), jonka osat ovat:
- alkuosa, johon kuuluvat
- nimiösivu eli nimiölehti
- tiivistelmä
- sisällysluettelo
- sekä mahdollisesti (harvemmin esimerkiksi graduissa)
lyhenteiden ja merkkien selitykset, taulukoiden ja kuvioiden luettelot
sekä esipuhe
- runko-osa, joka sisältää varsinaisen tekstin
- loppuosa, johon kuuluvat mahdolliset
- liitteet
- henkilö- tai asiasanahakemisto (ei tarvita graduissa)
Varsinaisen runko-osan perusmallia on yhteiskuntatieteessäkin
"klassinen" IMRD-rakenne, joka koostuu
- johdannosta (Introduction)
- ongelman käsittelystä (Method(s))
- tutkimustuloksista (Results)
- tarkastelusta (Discussion)
Sen mukaisesti koko tutkimusseloste avautuu esimerkiksi seuraavan
rakenteen mukaisesti (yksityiskohtia tarkastellaan tarkemmin kohdassa
"tutkimusraportin laatiminen"):
- nimiösivu eli nimiölehti
- tiivistelmä
- esipuhe (ei siis yleensä graduissa)
- sisällysluettelo
- johdanto
- tutkimuksen tausta
- tutkimusongelma ja tutkimuskysymys
- tutkimustekniikat
- tulokset ja johtopäätökset
- keskusteleva tarkastelu
- lähdeluettelo
- viitteet
Tieteellisen tekstin rakennetta voidaan kuitenkin tulkita myös
väljemmin ja nähdä se esimerkiksi Jukka
Törrösen (2002, 29-49) tavoin dynaamisena, tutkimusta
ohjaavana ja lopullista muotoaan alati hakevana kompositiona.
Tällöin tutkimuksen teossa ilmenee kaksi toiminnaan
ulottuvuutta, joiden välillä on jännite.
Yhtäältä tutkija tekee työssään kuvausta
("rakentaa uudelleen", rekonstruoi) tutkimuskohdettaan ja
tässä toiminnassa hän pyrkii "puhumaan totta". Toisaalta
hän yrittää saada tutkimuksensa yleisön uskomaan
tutkimuksen asiasisältöön, sen totuudenmukaisuuteen
sekä esimerkiksi tieteelliseen ja käytännölliseen
merkitykseen, jolloin hän pyrkii "puhumaan mahdollisimman hyvin".
Nämä ulottuvuuden vetävät tekstin tuottamista
jossain määrin vastakkaisiin suuntiin, mutta toisaalta niiden
onnistunut yhdistäminen tuottaa parhaimmillaan loistavaa
tieteellistä kirjallisuutta. Vaikka mitään valmiita
ratkaisumalleja ei olekaan olemassa, Törrösen mukaan voidaan
kuitenkin nähdä joitakin perusvaihtoehtoja. Tällöin
rekonstruktion näkökulmasta tieteellinen teksti voi olla
esimerkiksi:
- hypoteesitarina
- analyyttinen tarina
- mysteeri- tai dekkaritarina
- useampia eri tarinoita yhdistävä kertomus.
Argumentaation näkökulmasta puolestaan tekstissä voidaan
pyrkiä:
- rakentamaan luottamusta kirjoittajan ja lukijan välille
- motivoimaan lukija lähtemään yhteiselle
tutkimusmatkalle
- osoittamaan omaa tieteellistä kompetenssiä
- korostamaan tutkijan subjektiivistä panosta tutkimuksessa ja
kirjoittamisessa.
Varoituksia ja
yleisiä neuvoja
Opinnäytteen tekijöillä ilmenee monia yleisiä
taipumuksia, joilla on haitallinen vaikutus tutkimusraportin kykyyn
vakuuttaa lukijansa. Yksi näistä on vaikeus
löytää sopivaa tasapainoa Umberto Econ sanoin
tieteellisen nöyryyden ja tieteellisen ylpeyden välillä.
Osa opiskelijoista tuo tekstissä esille vahvasti esille
ylimielisyytensä ja itsevarmuutensa (jotka tosin usein taitavat
johtua juuri näiden ominaisuuksien puutteesta) tavalla, joka ei
ole oikeassa suhteessa tekstin tieteellisen argumentoinnin kanssa.
Tieteessä pyritään totuuteen, mutta sen saavuttaminen on
vaikeata. Toisaalta osa opiskelijoista aloittaa tekstinsä
pyytämällä anteeksi tietojensa, aikansa, taitojensa yms.
puutteita, mikä vie lukijalta motiivin lukea raporttia aidosti
kiinnostuneena. Kun tutkimusasetelma on laadittu realistisesti,
tutkimuksen tulokset voidaan hyvin esittää tietyn
ammattiylpeyden saattelemana: tämä on tehty niin hyvin kuin
on voitu ja minä seison sen takana!
Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa on erittäin
tärkeä pitää välissä taukoja.
Tutkimustyö vie helposti mennessään ja kun tekstiä
alkaa syntyä, jotkut voivat olla tuntikausia ja monta
työpäivää peräkkäin
näppäimistön äärellä. Inspiraation
vallassa toimiminen on hyvä asia, mutta silloin myös helposti
sokaistuu näkemään tutkimus- tai kirjoittamisprosessin
mahdollisia puutteita, jotka saattavat yllättävänkin
selkeästi nousta esille kun antaa paperinivaskan levätä
pöydällä koskemattomana päivän tai pari.
Hyvä kirjoittaja on myös itsekriittinen kirjoittaja. Hän
jaksaa kysyä omalta tekstiltään: Jos tuo olisi jonkun
muun kirjoittamaa, ymmärtäisinkö minä mitä
siinä lukee tai uskoisinko minä noihin
johtopäätöksiin näiden ennakko-oletusten,
todistusaineiston ja päättelyn valossa? Jos itsellä
nousee mieleen epäilys, on todennäköistä että
se herää jollakulla muullakin. Koska oman tekstin lukeminen
kriittisesti on kuitenkin vaikeata, kollega-lukijat ovat hyvin
arvokkaita. Heistä voi kuitenkin olla myös suurta vahinkoa,
jos he eivät tee työtään kunnolla, vaan antavat
joojoo, ihan hyvä -palautetta tai kiinnittävät huomion
epäolennaisuuksiin. Hyvät lukijat ovat harvassa, ja jos
sellaisen lähimmäiseksi saa, niin hänestä kannattaa
pitää kiinni esimerkiksi lukemalla tämän
tekstejä rakentavan kriittisesti.