Gruz 200 (2007). Ohjaus ja käsikirjoitus: Aleksei Balabanov. Kuvaus: Aleksandr Simonov. Leikkaus: Tatjana Kuzmitševa. Tuotanto: Sergei Seljanov, Kinokompanija STV. Venäjä 2007. 96 min.
Ohjaaja Aleksei Balabanov on ollut viime vuosina hengästyttävän tuottelias. Jo kolmena peräkkäisenä kesänä häneltä on valmistunut ensi-iltaan täyspitkä elokuva. Tosin tämän vuoden projekti, ytimekkäästi nimetty Kino, on toistaiseksi pistetty jäihin. Sitä paikkaamaan on tuotantoyhtiö STV:n nettisivuilla kuitenkin ilmoitettu elokuva Morfii, jonka kerrotaan perustuvan Mihail Bulgakovin novelleihin. Käsikirjoituksen on laatinut näyttelijä-ohjaaja Sergei Bodrov nuorempi (1971-2002) ennen traagista kuolemaansa.
Tässä Balabanovin uudemmassa kultakauden tuotannossa on hengästyttävän työtahdin ohella poikkeuksellista se, että jokainen uusi elokuva on tullut yleisölle pienoisena yllätyksenä. Elokuvat eivät ole olleet sitä, mitä Balabanovilta osaisi odottaa. Žmurki (2005) oli hillitön askel tarantinomaisen väkivaltakomedian suuntaan, Mne ne bolno (2006) puolestaan rauhallinen, nuorisolle suunnattu melodraama. Viime kesänä ilmestynyt Gruz 200 oli todellinen shokki. Se on yksi järkyttävimpiä koskaan tehtyjä elokuvia. Se on niin rankka, että sitä on paikoin vaikea katsoa. Ongelmallista on se, että sitä ei voi olla katsomatta, sillä se on myös yksi täydellisimpiä koskaan tehtyjä elokuvia.
Huhujen mukaan Balabanovin luottonäyttelijät kieltäytyivät osallistumasta projektiin luettuaan käsikirjoituksen, ja elokuvalle oli sen valmistuttua vaikea löytää levittäjää sen rankan sisällön vuoksi. Venäjän tärkeimmässä uuden elokuvan katselmuksessa, Sotšin Kinotavr-festivaaleilla Gruz 200 jäi ennakkosuosikin asemastaan huolimatta ilman palkintoja. Se ei taide-elokuvana ole myöskään ollut mikään yleisömenestys toimintaseikkailu Brat 2:n (2000) tavoin, eivätkä ulkomaisetkaan festivaalit ole ainakaan vielä lämmenneet sille. Mutta venäläiset kriitikot ovat vihdoinkin yksimielisiä. Heidän mukaansa Gruz 200 on Balabanovin paras, viime vuoden paras tai jopa vuosikymmenen paras venäläinen elokuva, joka kertoo jotain tärkeää Venäjästä ja venäläisyydestä. »Se on meidän venäläis-neuvostoliittolainen kollektiivinen alitajuntamme» summaa Andrei Plahov Kommersant-lehdessä (30.3.2007).
Gruz 200 -elokuvan tapahtumat sijoittuvat ehtaan neuvostoaikaan, tarkkaan ottaen kesään 1984. Maansa lähimenneisyyden käsittelyssä Balabanov ottaa siis jälleen yhden askeleen taaksepäin ja siirtyy kuumasta 1990-luvusta tarkastelemaan pysähtyneisyyden kauden viimeistä vuotta. Tämä siirtymä on äärimmäisen antinostalginen, sillä sen taaksepäin suuntautuvassa katseessa ei ole mitään kultaista. Nyt menneisyys vääristyy myyttisiin mittoihin kohoavaksi painajaismaiseksi fiktioksi. Elokuvan mainosjuliste on kuvaava: siinä on CCCP-tatuoinnilla varustettu nyrkki vasten katsojan naamaa. Elokuvassa on kaikki tuon ajan neuvostorealiat, on puoluesihteeri ja trokari, tieteellisen ateismin opettaja ja pontikankeittäjä, on tusovka ja neuvostoiskelmä, mustavalkotelevisio ja poninhäntä sivulla. Arkisten detaljien yllä väijyy raskaana pilvenä Afganistanin sota, joka antaa aiheen myös elokuvan nimelle: »gruz 200» viittaa suomalaisittain sinkkiarkkuihin.
Jo Žmurkissa katsojan huomion vangitsi osittain se, miten huolella henkilöhahmoja ympäröivät tilat ja esineet on valittu ja kuvattu, miten kaunista voi olla rautakaiteen hilseily ja ruoste, läiskät tapetissa ja harmaa kaupunki. Tämä Balabanovin ihmeellinen rumuuden estetiikka on Gruz 200:ssa hioutunut ehdottomaan huippuunsa. Ja vaikka kyseessä on epäilemättä Balabanovin oma luomus, aito auteur-elokuva, koko kuvausryhmä on silti kiitoksen ansainnut, niin uskomattoman huolellista jälkeä on sen mise-en-scène: kuvauspaikat, puvut ja lavasteet, jokainen kuvakulma ja kompositio. Mitään ei satu kameran eteen sattumalta.
Neuvostoajasta ja sen realioista huolimatta elokuvan käsikirjoituksen taustalla lymyää yllättävä pohjateksti, amerikkalaisen modernistin William Faulknerin romaani Kaikkein pyhin (Sanctuary, 1931). Jälleen Balabanov osoittaa kykynsä tarttua rohkeasti periamerikkalaisena pidettyyn aihioon ja adaptoida se kertomaan jotain hyvinkin perustavanlaatuista Venäjästä ja venäläisyydestä. Mutta mitä Gruz 200 sitten tarkalleen ottaen Venäjästä tahtoo kertoa? Vastaamisen tekee vaikeaksi se, että Balabanoville tyypillinen lakoninen ja kantaa ottamaton kerronta vihastuttaa ja turhauttaa tässä elokuvassa enemmän kuin koskaan aiemmin. Balabanov on häivyttänyt itsensä kertojana kokonaan, kamera ikään kuin täysin objektiivisena tallentaa tapahtumia ja jättää katsojan tulkintojensa kanssa oman onnensa nojaan.
Kriitikoiden mukaan Gruz 200 on elokuva mielipuolesta, vaikka Balabanov kiusallaankin on sanonut sen olevan »elokuva rakkaudesta». Elokuvan toimeenpaneva voima todellakin on mielipuoli, joka piileksii miliisin viileän virkapuvun alla ja häpeilemättä hyödyntää asemansa tuomaa rajatonta valtaa. Pelottavaa tarinassa ei kuitenkaan ole se, että virkakoneistossa piileksii sadisti, vaan se, että kukaan ympärillä ei kyseenalaista hänen toimiaan. Sadismi ei ole mahdollista ilman alistumista, eikä tätä masokismia harjoita ainoastaan uhri, vaan kaikki tapahtumien todistajat, jotka passiivisesti hyväksyvät ympärillään tapahtuvan vääryyden. Uhrin jalassa hehkuvat punaiset kengät tuovat mieleen Dorothyn rubiinikengät Ihmemaa Ozissa (The Wizard of Oz, 1939). Ihmemaan asukkaat pelkäsivät velhoa ja olivat kuuliaisia alamaisia. Hallitsijalla ei ollut kuitenkaan todellista valtaa, vaan se toteutui ainoastaan alamaisten omaehtoisessa alistumisessa.
Gruz 200 onkin elokuva välinpitämättömyydestä. Henkilöhahmot eivät yksinkertaisesti välitä puuttua sellaiseen, mikä ei suoraan kosketa heitä tai heidän perhettään. Se on kollektiivista alistumista sattumanvaraisen johtohahmon edessä, ja tästä hiljaisesta hyväksynnästä seuraa hiljainen kollektiivinen syyllisyys. Jokaisella henkilöhahmolla on näennäinen motiivi välinpitämättömyyteensä, joko pelko oman aseman tai oman lähimmäisen turvallisuuden puolesta – unohtaakseen uhrin huudot voi hukuttautua television tarjoamaan viihteeseen, kääntyä ulkokultaiseen uskoon tai mennä rock-konserttiin. Mutta olennaista on, että juuri tämä piittaamattomuus mahdollistaa rikoksen. Näin ollen ei voi yksioikoisesti sanoa kuka on elokuvan roisto. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat roistoja, ja sankaria ei ole olemassakaan.
Balabanov todistaa elokuvallaan myös sen, että fyysinen väkivalta ei ole ainoa raaistavaksi luokiteltava tekijä, jolla dvd-julkaisu saa ällistyttävän K21-merkinnän. Henkisen raakuuden kuvaelmana Gruz 200:lle löytyykin vielä kolmas amerikkalainen sisarteos, Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974). Ilman perinteikästä elokuvaväkivaltaa se saavutti silti myyttisen maineen ja toi Suomeenkin Euroopan tiukimman videolain 1980-luvulla. Kumpikin elokuva alkaa toteamuksella »perustuu tositapahtumiin», lopullinen tapahtumaketju käynnistyy visiitillä degeneroituneelta vaikuttavaan maalaistaloon, kerronta on maksimaalisen etäännytettyä ja huumori on makaaberia. Mutta ennen kaikkea näitä kahta elokuvaa yhdistää tapa, jolla katsoja asetetaan avuttoman kokijan rooliin, henkiseen tunnesilppuriin, jonka loputtua on pelkkää hiljaisuutta. Ohjaaja onkin se todellinen sadisti ja katsoja uhri, jota julmilla tempauksilla kidutetaan. Yleisö alistuu elokuvantekijän tahtoon katsomalla elokuvan. Tätä julisteen nyrkki naamaan todellisuudessa viestii.
Balabanovissa on mielenkiintoista se, miten hän elokuvillaan kommentoi aina aiempaa tuotantoaan sekä sen vastaanottoa, ja ohjaa näin katsojaakin jatkuvaan uudelleenarviointiin. Gruz 200:n rinnalla kaikki aikaisemmat Balabanovin elokuvat näyttävät nyt yllättävän myönteisiltä, jopa Veli (Brat, 1997) tuntuu suorastaan pursuavan optimismia. Mutta kun Balabanovilta itseltään kysytään, miksi hän uusimmallaan tarjoaa katsojalle pelkkää pimeyttä, hän vastaa: »Päin vastoin, sehän on hyvin valoisa elokuva, sehän kuvaa synkän ajan loppua.»
Jos valoa on, niin se ei ole muuta kuin johtonsa varassa katosta riippuva paljas hehkulamppu, jonka ympärillä pörrää kärpäsiä. Ja tässäkin himmeässä valossa Gruz 200 on loppuun asti hiottu mestariteos. Sen aukoton rakenne, hurjat näyttelijäsuoritukset, huolellinen ja kaunis visuaalinen ilme sekä nerokas musiikin käyttö tekevät siitä yksinkertaisesti täydellisen elokuvan. Gruz 200 on elokuva, jossa kaikki on tehty oikein. Se on ihmeellinen, mestarillinen elokuva. Silti en suosittelisi sitä kenellekään.
Artikkeli on julkaistu Idäntutkimus-lehden numerossa 1/2008.